OIKEUSJUTTU

JOHANNA VEHKOO : OIKEUSJUTTU

219s.

Kosmos

Pyydetty arvostelukappaleena

Johanna Vehkoon oikeusjuttu selvinnee helposti jokaiselle, joka googlettaa kyseisen toimittajan nimen. Johanna Vehkoon Oikeusjuttu taas on kirja, jonka soisi kuuluvan yleissivistykseen, paitsi kaikille oikeusvaltion kanssa jatkuvasti työskenteleville tahoille myös kaikille niille, joille äärilaidan oikeistolainen trollitehtailu on vielä tuntematon ilmiö.

x

Vehkoo on käynyt täysin julkista, lehdistöstä syytteen saamisesta saakka puitua oikeusjuttuaan jo vuodesta 2018, ja saanut tuomiot sekä käräjäoikeudessa että hovioikeudessa kunnianloukkauksesta. Kirjassa on kyse kuitenkin paljon laajemmasta asiasta kuin yhdestä yksittäisestä oikeudenkäynnistä:  se kysyy kovaa ja kuuluvasti mitä tapahtuu yhteiskunnalle, jossa rasistisesti toimivaa ihmistä ei saisi kutsua rasistiksi.

Vehkoo yhdistelee Oikeusjutussa omaa henkilökohtaista taisteluaan yhteiskunnalliseen kontekstiin toki tätä laajemminkin. Hän avaa ylipäätään oikeisto- ja kuvalautatrollien toimintamekaniikkaa, vihapuhetta ja häirintää suhteessa oikeuslaitoksen kykenemättömyyteen puuttua niihin, sananvapauden tarkoitushakuista manipulointia, äärioikeiston valitsemien puheenaiheiden arkipäiväistymistä sekä ylipäätään suomalaisen oikeusjärjestelmän kykenemättömyyttä tunnistaa näin laajaa ilmiötä. Tai systeemistä rasismia ylipäätään. Yhtäällä Vehkoo saa tuomion alle kahden sadan henkilön silmille tarkoitetusta Facebook-päivityksestä, syyttämättäjättämispäätös jätetään toisaalla tekemättä, kun 2800 poliisin Facebook-ryhmässä hekumoidaan avoimen rasistisilla päivityksillä.

Oikeusjuttu tekee myös surullisen selväksi tämän hetken rakenteellisen vinouman, jossa miehen kunnia on oikeuden edessä edelleen suurempi kuin naisen. Helsingin sanomat on käynyt maaliskuussa 2019 läpi lähes tuhat kunnianloukkaussyytettä, joiden perusteella voidaan todeta, että syyttäjät vievät todennäköisemmin käräjille asti tapauksia, jossa on loukattu miehen kuin naisen kunniaa. Lisäksi oikeuden tuomitsemat kärsimyskorvaukset ovat olleet suurempia miehillä kuin naisilla. Eikä kunnianloukkausrikoksen vinoumat jää tähän; siinä missä naista voi internetin syvimmissä syövereissä huoritella, tappouhkailla, fantasioida seksuaalisella väkivallalla tai kaasu-uunittamisella, on tällä hetkellä ainoa kielletty n-sana Suomessa täysin äärioikeistoon liittyvä. Siis se täysin sama sana, jolla he itse itseään kutsuvat, ovat kutsuneet jo 1930-luvulta saakka.

Vehkoo on taitava kirjoittaja, ja kaiken sen henkilökohtaisen traumaattisuuden seasta hän on noussut kirjoittamaan äärettömän hienon, tärkeän ja monipuolisen teoksen, joka ei jää vain henkilökohtaiseksi tarinaksi vaan laajentuu osoittamaan todella oleellisia yhteiskunnallisia epäkohtia. Jos oikeuslaitokset unohtuvat toitottamaan että yksittäistapaus on yksittäistapaus on yksittäistapaus, jää jotain todella merkityksellistä huomaamatta. Oikeusjutussa juuri se merkityksellinen nousee näkyviin. Siksipä toivoisin, että näihin aiheisiin perehtyisi mahdollisimman moni. Sananvapaus ja sen määritelmälliset rajat kun meitä kaikkia niin kovin kiinnostavat.

Helmet-haaste 2022: 35. Kirjassa on oikeudenkäynti 

EMMI NIEMINEN & JOHANNA VEHKOO : VIHAN JA INHON INTERNET

EMMI NIEMINEN & JOHANNA VEHKOO : 

VIHAN JA INHON INTERNET

147s.

Kosmos 2017

Niemisen & Vehkoon sarjakuvamuotoon kirjoitettu teos internetin vihapuhekulttuurista on yksi vuoden tärkeimpiä teoksia. Se nostaa puheenaiheeksi sen asian, josta ihan oikeasti pitäisi olla huolissaan laajemminkin, se tuo rohkeasti keskusteluun sen, mitä moni ei uskalla tehdä, sillä internetin trollit ja häiritsijät pitävät huolen siitä, että vastaisku masinoidaan varsin nopeasti. Vihan ja inhon internet esittelee alkuun vihapuheen kohteeksi joutuneita tutkijoita, taiteilijoita, ihan tavallisia Twitterin käyttäjiä. Se pyrkii keskustelemaan trollien ja vihapuheen kirjoittajien kanssa, ja antaapa se lopulta myös ohjeita, miten selvitä, jos tietosi on vuodettu internetin alareunalle, jos olet joutunut maalittamisen uhriksi. Se on hieno, tärkeä, ajankohtainen ja hyvin toivottavasti se saisi olla myös varsinainen mediatapaus. Tavallaan minun ei sitä tarvitsisi lukea, minulle tämä ilmiö on tuttu, mutta jos joku keksii, miten saamme esimerkiksi miesoletettumme ja ilmiöstä tietämättömät tämän teoksen pariin, ideat otetaan vastaan enemmän kuin mielellään.

Ja kyllä kirja hurjasti ajatuksia toki minussakin herätti. Hieman ehkä irrallisina, mutta menkööt. 

Valkoisen heteromiehen yksinäisyys. Kuten kirjakin toteaa, "valkoinen heteromies" on nyt murroksen partaalla kun hänenelle on iskostunut tunne, että hänen etuoikeuttaan horjutetaan oikein huolella, ja se aiheuttaa kovinkin primitiivisen puolustusreaktion, sen, jossa naiset joutavat  mielikuvissa joukkoraiskauksen uhreiksi ja pelon avulla hiljennetyiksi. Monen muutenkin pahoinvoivan henkilön defenssit toki on jollain tasolla, jos nyt ei edes ymmärrettäviä, ainakin rakenteellisesti olemassaololtaan todennettavissa, mutta mikä silti saa heidät rynnistämään tällaisella vauhdilla toisten kimppuun ja ennen kaikkea, miksi tälle asialle ei tehdä mitään? Miten poliisi ja syyttäjät voivat kerrasta toiseen sanoa, ettei uhka vaikuta todelliselta? Täytyykö Suomessakin jälleen kerran jotain tapahtua, että ongelma suostutaan näkemään? Eikö vihapuhepalstoilla masinoidut polttopulloiskut vastaanottokeskuksiin riitä, pitääkö niiden hyökkäyksien vielä kohdistua suomalaisoletettuun naiseenkin? Kenen kohtalo on lopulta viimein sen puuttumisen arvoinen? 

Feministikuplista. Vihapuhe koskee hurjan suurta prosenttia verkkokävijöistä ihan sukupuoleen katsomatta, mutta rankimmillaan, raiskausfantasioillaan ja kalukuvilla se kohdistuu voimallisimmin naisiin. Siksi onkin hurjan huolestuttavaa, että se huolestuttaa lähinnä feministejä. "Tappouhkaukset Pettersson ilmoittaa poliisille, mutta rikosilmoituksista ei ole koskaan seurannut muuta kuin ilmoitus esitutkinnan lopettamisesta." Tämä on ihan käsittämätöntä. Minkä muun takia tällainen ilmiö ylipäätään on niin mahdollinen, jollei se ole virkavallan täydellinen puuttumattomuus, rakenteellinen hyväksyntä? Toki teos avaa myöhemmillä sivuillaan myös puuttumisen vaikeutta, mutta kyllähän tämänkin ilmiön ympärillä on suurin osa päättäjistä aivan hiljaa. Ärähtää ehkä, jos omaa vaimoa on häiritty, mutta silloinkaan ei osaa nostaa keskustelua yleiselle tasolle, ei rohkene miesoletettuna puolustaa koko toista sukupuolta. 

Twiittasin tämän jokin aika sitten, mutta tiedättekös, jos jollakulla on vielä tarvetta nähdä kuviteltuja ääripäitä siellä, missä niitä liikkuu vain yksi, haluaisin muistuttaa, että nämä "eiollamitäännatseja!!"-natsit ovat koulukiusaajia, ja nämä tässä kirjassakin esiintyvät naiset muiden ääneen pienemmän puolta pitävien "suvakkien" lisäksi ovat niitä, jotka kiusattuja nousevat puolustamaan. Ja tiedättekö, keitä "tolkun ihmiset" ovat? Niitä, jotka hiljaisella puuttumattomuudellaan kiusaamisen mahdollistavat. 

Julkisesta puhumisesta. "Sanotaan, että jos puhuu julkisesti, pitää kestää seuraukset." Ja höpövitunhöpö. Jos joku sanoo internetissä, lehdessä, televisiossa tai vaikka kadulla jotain sellaista minkä kanssa et ole samaa mieltä tai mistä et pidä, se ei tarkoita sitä, että saat heittää käytöstapasi romukoppaan. Ennen kaikkea tämä koskee tässä kontekstissa asiapuhumista, mutta ihan samalla se koskee myös vaikkapa tositelevisiotähtiä, jotka menevät kolmeksi viikoksi juomaan alkoholia eristettyyn taloon. Se, että he ovat sinne menneet itse, ei tarkoita sitä, että kenelläkään on oikeus taantua kiusaajaksi. Tämä tuntuu kuitenkin unohtuvan ihan hurjan monelta, ja vaikka se ehkä tietyllä tavalla saattaa lievimmillään olla keskustelupalstojen/anonyymien sovellusten ryhmäläyhäämistä ja selän takana armotonta haukkumista, perustellaan tällä pahimmillaan vihapuhettakin. Kun kohdetta ei osata nähdä oikeana ihmisenä, jonkun äitinä, siskona, veljenä, lapsena, ystävänä, lihana ja verenä, voi tälle muka huutaa mitä tahansa. Kirjassa tuli useampaan otteeseen ilmi, että lopulta vihapuhe harvoin on täysin henkilökohtaista, se on vain pahanolon purskahteluita aina sopivimman kohteen niskaan, mutta jotain tämän maan tunne- ja empatiakasvattamisessa on mennyt pahasti vinksalleen, koska on hyvin yleinen ajattelutapa, että itsensä esille laittanut ihminen on täysin hyväksyttävä purkautumisen kohde. Ja kun näin ajattelee ihan pelottavan moni vihapuhetta arkisemmassakin kontekstissa, luo se hyväksymisen ilmapiiriä myös kovempien puheiden ympärille.

Joku suomalaisessa turvallisuuden ilmapiirin rakentamisen peruspilareissa on saanut nyt osumaa, ja tuntuu, että sitä halkeamaa yrittää tällä hetkellä paikata huomattavasti pienempi joukko kuin sitä toisella puolella muut suuremmaksi takovat. Sama rakenteellisen puuttumattomuuden kulttuuri, joka häilyy koulukiusaamisilmiön ympärillä, leijuu nyt tässä, ja siksi vihapuheen kitkemiseen tarvittaisiin huomattavasti suurempia kampanjoita, hankkeita ja työryhmiä. Tiesittekö, että esimerkiksi poliisin tohinalla perustettu vihapuhetyöryhmä koskee vain kansanryhmää kiihottamista vastaan tehtyjä vihanpurkauksia, ei siis esimerkiksi lainkaan näitä tappouhkauksia ja raiskausfantasioita, joita sen voisi kuvitella pyrkivän kitkemään? Jos ilmiötä ei edes tunnuta tunnistavan, tuntuu toivottomalta toivoa sille jotain tehtävän.

Ja siksi aiheen ympärillä pitääkin olla rummutusta. Keskustelua, kirjoja, tällaisia kannanottoja ja esiintuloja oman vihapuheen kanssa. Maria Petterssonin tapaan tehtyjä vihapuheen arvostelukilpailuja, sitä, että me emme suostu vaikenemaan, teitte te mitä tahansa. Mutta siihen tarvitaan tukea, myös niiltä, joita tämä ei itseään juuri nyt henkilökohtaisesti koske tai koskee vain välillisesti. Tämä on meidän yhteinen työmaa, jotta jokaisella olisi turvallisempaa olla, elää ja käyttää puheenvuorojaan. En tiedä kuinka monesta kirjasta vuoden sisällä on ok näin sanoa, mutta jaettaisiinpa tämä kaikille Suomen yhdeksäsluokkalaisille.

Kirjasta muissa blogeissa: Bookishteaparty
Helmet-lukuhaaste 2017: 45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja