Offenses

CONSTANCE DEBRÉ : OFFENSES

92s.

Tuskar Rock 2026

Englanninnos Jeffrey Zuckerman

Valta-analyytikko, ranskalainen Michel Foucault kuvaa klassisessa valta-analyysissään yhteiskunnan perustuvan erilaisille pakkoinstituutioita, jotka kurivallan avulla pyrkivät muokkaamaan ruumiita (ja kansalaisiaan) kuuliaisiksi normaaleiksi, johon jokaisen tulee omatoimisesti jatkuvasti pyrkiä. Foucault'laisesti voidaan sanoa, että tällaisia kurilaitoksia ovat muun muassa armeija, koulu ja sairaala – jokainen niistä määrittelee oman normaalinsa, ja sen kautta epänormaalinsa. Normaalista tulee ihanne, jotain, johon pyrkimiseksi käytämme erilaisia hallinnan keinoja, joiden ihanne jo sinänsä saa meidät haluamaan normaaliuden keskiöön. Hieman toisin toimiva, mutta silti kurivallan äärimmäisen muodon ottaa yhteiskunnassamme vankila. Sen sisällä oleva on automaattinen epänormaali, pelote, vääränlainen. Ihmisen tulee kuuliaisesti siis tehdä elämässään kaikkensa, ettei joudu vankilaan.

Eikä suurin osa joudukaan. Sinä esimerkiksi todennäköisesti et. Miksikö? Koska voimme tilastollisuuksiin ja todennäköisyyksiin vedoten odottaa, että koska olet kirjablogissa lukemassa postausta, joka käsittelee vielä kääntämätöntä ranskalaista korkeakirjallisuutta, edustat sitä ihmisryhmää, jota varten vankilat "eivät ole". Vaikka ihmistä hallitseva illuusio lepää ajatuksessa, että kuka tahansa voi päätyä vankilaan, jos vain tekee huonoja valintoja (tai välttyä siltä tekemällä hyviä valintoja), ei pakko- ja kurivalta kohtele ihmisiä kuitenkaan samalla tapaa, heidän eroistaan välittämättä. Vankilat ovat pelote kuulaiselle keskiluokkaiselle, mutta arkea ihmisille, joiden kohdalle osuu kasautuvia riskitekijöitä – maahanmuuttotaustaisuutta, rikkinäisiä perheitä, päihteiden käyttöä, köyhyyttä, koulupudokkuutta ja rikostaustaa. Vaikka olisikin niin mukavaa ja lohdullista ajatella, että hyvälle ihmiselle tapahtuu hyviä asioita ja huonoille huonoja, todellisuudessa on täysin sattumanvaraista millaiseen perheeseen synnyt, millaiset elämänkokemukset kuljettavat sinua, ja miten olet nyt juuri siinä, lukemassa tätä kirjapostausta, todennäköisemmin kotonasi, töissäsi tai bussissa puhelimen äärellä, et vankilassa yhteisen koneen näytöltä. Ja juuri tähän pureutuu ranskalaisen hittikirjailia Constance Debrén tänä vuonna ilmestynyt Offenses. Rikollisen kategoriaan, johon yksi ajatuu toista huomattavasti todennäköisemmin. 

"PTSD is why he doesn't remember. That what the brain scientists say, that it's just as bad for victims as for the perps, that the pers are just as able to be shocked, violence is traumatizing for them, their own violence. Not everyone likes that, not everyone likes that the perpetrators can be just like victims, what the world wants is a wholly separate race of the guilty, It would be visible in their bodies and their souls, someone guilty wouldn't feel anything. What the world wants is guilty people who aren't like them at all, who make it clear to them that they aren't guilty, that's what the guilty are for. He does remember the stab to the throat, the one that made all the blood, the one that made it never-ending, that made him get it all over himself."

Offenses on Debrén neljäs teos, ensimmäinen itsenäinen omaelämäkerrallisen Playboy-trilogian jälkeen. Offenses ei selitä eikä kontekstoi, mutta aiemman tuotannon luettuani tiedän: nykyään kirjailijana elävä, vanhanrahan suvun etuoikeudet ja elämäntavat hylännyt Debré oli itse ennen puolustusasianajaja, joka hoiti nimenomaan kaikkein raa'impia ja selvästi syyllisimpien tekijöiden juttuja. Trilogian ensimmäinen ja kolmas osa sivuavat tätä, Debrén halua ja ymmärrystä oikeussysteemistä, joka on tarkoitettu köyhille, joka ei kosketa rikkaita, josta voi paitsi ostaa itsensä ulos, voi myös välttää syntymällä yksinkertaisesti parempaan perheeseen. Puolustaminen oli jonkinlainen eronteko omaan taustaan ja sen luomiin sääntöihin, joilla kuritettiin lähinnä alempana olevia, mutta oli myös työ, jonka Debré jätti taakseen, samalla kun taakse jäi heteronormatiivinen avioliitto, lapsi ja muutoin sovinnainen elämä.

Offenses käsittelee yhtä oikeustapausta, vanhan naisen murhaa, nuorta, koulut keskenjättänyttä tekijää, naapurin poikaa, joka autteli murhaamaansa rouvaa aina silloin tällöin. Kirja on kirjoitettu ikään kuin puolustuspuheenvuoro oikeussaliin: se käyttää puheen rytmejä, taukoja ja tauottomuuksia tavalla, joihin kestää hetki tottua, mutta jotka todella saavat sen vahvan ja voimakkaan oman äänen kuulumaan pian lukijansakin mielessä. Tekoa ja teosta lähdetään kuljettamaan kuin lukija olisi osa oikeudenkäyntiprosessia, kuin hänellä olisi tiedossaan jo sama kuin muilla oikeussalissa, vähitellen lisäten ja avaten, todisteita läpi käyden, todistajia kuullen, nuoren tekijän elämän polkuun syventyen. Debré käyttää puolustuspuheenvuoron rakennetta taiten hyväkseen, vetoaa lukijaan ja tämän oikeustajuun samalla tavalla kuin hyvä puolustus vetoaa valamiehistöön ja tuomariin oikeussalissa. Ratkaisu on hieno ja kiehtova, pyörittävä, korkealaatuinen.

Vaikka Debré ei Foucault'ia mainitsekaan, en kykene itse irroittamaan teosta kyseisestä analyytikosta, enkä toisaalta myöskään koulusta – siellä luoduista väkivaltaisen ja vääränlaisen kategorioista. Yritämme uskotella itsemmelle, että koulut, sairaalat, armeijat ja vankilat suojelevat meitä, pitävät meitä turvassa, mahdollistavat hyvän elämän. Mutta kun systeemi on vino, ja vinoutuneesti etuoikeutettujen oikeuksia toisten kustannuksella turvaava, joillekin nämä samat instituutiot ovat juuri niitä, jotka työntävät hiljalleen syrjään, pakottavat valintoihin ja tekoihin, jotka toisenlaisessa ympäristössä kasvaneelle eivät tulisi mieleenkään. Kuten Debré muistuttaa, yksikään tuomari ei tiedä, miltä tuntuu elää rikkonaisessa perheessä, josta vain kaksi lasta on saanut elämässään mahdollisuuden onnistuneen huostaanoton kautta. Debré muistuttaa, että yksikään oikeusjuttua nojatuolistaan seuraava ei tiedä, miltä tuntuu kun oma äiti syyttää 12-vuotiasta poikaansa pikkusisarensa seksuaalisesta hyväksikäytöstä, koska ei halua ristiriitoja tyttären isän kanssa. Debré muistuttaa, ettei yksikään lukija tiedä, miltä tuntuu kun veli varastaa tekijällä säilytyksessä olevat huumeet, ja yhtäkkiä oletkin tuhansia euroja velkaa diilerille – ja tuhannet eurot ovat samanlainen summa kuin keskiverrolle kansalaiselle olisi miljoonat. 

Ja silti me tuomitsemme. Teoista, tekoihin, vankilaan. Ajattelemme oikeusjärjestelmän olevan turva, ja laitoksiin joutuvan vain ne, jotka valitsivat toisin. Mutta tässä ajassa valinnat on tehty puolestamme. Ja Debrén pienoisromaani näyttää sen viiltävän tarkasti.

NAISVANGIT

SONJA SAARIKOSKI : NAISVANGIT

RIKOLLISUUDEN KEHÄ MAAILMAN

 ONNELLISIMMASSA MAAILMASSA

399s.

Siltala 2023

Saatu arvostelukappaleena

"Tarkoitus ei ollut tappaa. Sellainenkin tarkoitus Paulalla oli joskus joitakin ihmisiä ja itseänsä kohtaan ollut, mutta hän ei ollut onnistunut. Hän sanoi ottaneensa keittiöstä veitsen puolustaakseen itseään. Hesellä oli aina pari kääntöveistä taskussaan, hän mainitsi kuulustelussa. Hän kertoi ajatelleensa, että suutuspäissään humalassa mies ei olisi epäröinyt käyttää niitä. "

Sonja Saarikosken tietokirja Naisvangit on 400-sivuinen, muutamassa päivässä hotkittava teos niin kutsutun hyvinvointiyhteiskuntamme nurjista puolista. Lapsista, jotka ovat niin monessa polvessa jääneet vaille perusturvaa, ettei heillä ole omatoimista kykyä selvitä keskiluokkaisen yhteiskunnan vaatimuksista. Vanhemmista, jotka yrittävät kerta toisensa jälkeen parhaansa, mutta eivät omilta traumoiltaan pysty. Systeemeistä, joka päästää ihmisiä läpi turvaverkoistamme. Ihmisistä, jotka tällaisissa tilanteissa etsivät turvaverkkonsa yhteiskunnan ulkopuolelta, kun eivät normatiivisen keskiluokkaisen silmissä avun piiriin enää kelpaa. Lapsista, naisista ja rikollisista, joilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tämä. Ei, vaikka miten yhteiskunnan valtaapitävät huutavat, että jokainen on oman onnensa seppä.

Saarikoski on seurannut muutaman kymmenen naisvangin elämää viimeiset kuusi vuotta. Hän alkoi kirjoittamaan alunperin laajaa juttua Hesarin Kuukausiliitteeseen, ja jatkoi sen jälkeen vuosia vangittujen naisten elämän seuraamista haastatteluin, vierailuin, yhteisin palaverein ja oikeuskäyntien sekä lukuisten ja lukuisten virallisten dokumenttien avulla. Hän on elänyt haastattelemiensa naisten elämän vieressä pitkän ajan, saanut heidän luottamuksensa, tehnyt kirjan yhdessä heidän kanssaan. Ja lopputuloksena on upea, yhteiskunnallisesti äärimmäisen vaikuttava kerronnallinen tietokirja siitä, mitä käy kun yhteiskunta hylkää kokonaisia ihmisryhmiä. Miten traumatisoituneista, vaikeista oloista tulleista tai muuten yhteiskunnan tukea tarvinneista lapsista on ensin tullut ongelmatapauksia kouluissa, koulujen jälkeen tai niiden ohella sijaisperheissä tai lastenkodeissa, aikuisuuden kynnyksellä, jos vielä sielläkään yhteiskunnan ja rikosoikeuden silmissä. 

Saarikosken kirjoitustapa on toteavan dokumentoiva, se ei lisäile, koristele, muttei myöskään vähättele tai pienennä. Saarikoski kuvaa vankeinhoitoa, vankilalaitosta ja etenkin naisvankilaa sivusta tarkkaillen, ja samalla sen sisällä oleville vangeille äänen antaen. Naisvangit kasvaa kuitenkin henkilökohtaisia kokemuksia suuremmaksi kun mukaan tulee 1900-luvun alkupuolella syntyneen, vankila- ja laitoskierteessä olevan Ista Laitisen tarinat, itse kirjoittamat merkinnät ja huomiot vankila- ja kuritushuonesysteemistä aina 1950-luvulta alkaen. Saarikoski saakin tietokirjaansa vahvan viestin riveille ja sen väliin: keitä me lopulta rankaisemme ja mistä, kun ylläpidämme tällaista rankaisu- ja vankilajärjestelmää? Kenen ehdoilla yhteiskunta pyörii, ja miksi samat asiat on sallittu toisille ihan vain sen perusteella, mihin yhteiskuntaluokkaan on sattunut syntymään kun taas toisten tekemänä se on automaattinen rikos? Jos viesti tuntuu epätodelta, ei tarvitse viettää kuin syksy suomalaisessa peruskoulussa, niin huomaa, että meidän insitituutiot on rakennettu tuottamaan ja toistamaan keskiluokkaista normistoa. Hyvin pärjäävä, itsestään huolen pitävä lapsi, joka kasvaa ja kehittyy perheensä tuella, saa koulusta ihan mielettömät eväät jatkoaan varten. Hän saa avun ja tuen koulussa, hän saa sen myöhemmin terveydenhuollossa ja esimerkiksi terapiassa. Mutta jos olet hiukankin erilainen, etenkin jos olet reaktiivinen tai koulun säännöt eivät tunnu sinulle sopivilta, jos sinulla on useampi päällekkäin kumuloitunut haaste elämässäsi, muuttuukin sama järjestelmä systemaattisemmin vastarintaa murskaavaksi, pakottavaksi ja pienentäväksi, yhteen muottiin sullovaksi järjestelmäksi. Et saa tukea koulussa, koska vanhempasi näkevät tilanteen eri tavalla kuin keskiluokkalinen opettaja. Et pääse terapiaan, koska käytät päihteitä. Et pääse päihteistä, koska et saa käsitellä asioita, joiden takia käytät niitä. Et pääse avovankilaan, koska olet joskus karannut lastenkodista, et sopeudu takaisin siviiliin, koska et saanut harjoitella siihen tarvittavia taitoja avovankilassa.

Me ihmiset, jotka työskentelemme eri insituutioiden sisällä, unohdamme herkästi olevamme osa laajempaa koneistoa. Vaikka yksilö näkee toiston järjestelmällisyyden, koneisto näkee vain yksilön, joka täytyy saada ruotuun.

x

Yhteiskunta ja sen hyvinvointia tukeva järjestelmä on täynnä valuvikoja, kuten kaikki inhimillinen toki, mitä ihminen omine sokeine pisteineen rakentaa. Naisvangit julkaistaan traagisen ihmisvihamielisen hallituksemme ensimmäisenä toimintasyksynä. Toimeentulotuesta leikataan. Asumistuista leikataan. Maahanmuuttopolitiikkaa ja tukipalveluita maahanmuuttotaustaisille ihmisille kiristetään. Lastensuojelun jälkihuollosta leikataan. Jo edellisten leikkausten aiheuttamia yhteiskunnallisia vikoja yritetään paikata kiristämällä valvontaa ja rangaistuksia tutkimustulosten selvästi osoittaessa, että tämä pikemminkin pahentaa kuin parantaa moralisoitua ongelmaa. 

Kuten Saarikosken teos näyttää, ihmiset eivät niinkään syrjäydy vaan yhteiskunnan kapeat rakenteet työntävät tietynlaiset ihmiset syrjään. Llastensuojelu ottaa vastasyntyneen vauvan huostaan äidiltään vankilasta ilman mitään järkevää perustelua, vedoten ilmeisesti käsitykseen, että äiti voisi alkaa käyttää päihteitä kuitenkin taas hetkenä minä hyvänsä. Ja niin äiti alkaa käyttää, kyllä, mutta lastensuojelun päätöksen takia, siksi, ettei hänellä ole poikansa menetettyä enää syitäkään olla käyttämättä. Saarikoski osoittaa kirjassaan selvästi, miten yhteiskunta olettaa ihmisistä usein pahinta saaden itse sen pahimman odotuksillaan aikaan. Maailmassa, jossa virkamiehet aina lastensuojelusta perhekoteihin, sosiaalityöntekijöistä poliiseihin, syyttäjistä aina vanginvartijoihin kaikki kohtelevat sinua kuin roskaa, heidän odotuksensa kääntyvät hyvin herkästi itseään toteuttaviksi ennustuksiksi. Ja miten muuten voisi ollakaan, kun lakia vastaan rikkonut yksilö joutuu vankilaan, mutta laittomasti vastasyntyneen huostaanottaneet sosiaalityöntekijät saavat korkeintaan huomautuksen hallinto-oikeudesta? 

Saarikosken narratiivinen tietokirja yhteiskunnan syrjäyttämistä naisita on voimakas, vahva ja äärimmäisen poliittinen teos, joka todella antaa äänen heille, joita ei tavata tässä yhteiskunnassa kuunnella. Saarikoski näyttää, miten selkeä kaava näiden vankilan ja siviilin, päihdekierteen ja katkaisuhoidon välillä kulkevien naisten elämissä on, miten mahdotonta enää on puhua yksittäistapauksista, kun todellisuudessa tietyt yhdistävät tekijät alkavat olla ennemminkin itseään toteuttavia ennustuksia kuin vain satunnaisia osia ihmisen henkilöhistoriassa. Kirjan kruunaa Saarikosken oma filosofisyhteiskunnallinen analyysi kirjan jälkisanoissa, ne viisaat ja lämpimät rivit, jotka vetävät kirjan naisten tarinat yhteen. Tällaista keskustelua ja näkökulmaa soisi julkisuudessa olevan huomattavasti enemmänkin, aina mediasta politiikkaan saakka.

x

Kovin moni meistä on sitä mieltä, että kun perheellä ei ole kykyjä tai kapasiteettia hoitaa lasta, hyvinvointiyhteiskunta tulee mukaan, ja auttaa. Ajatus on kaunis ja jalo, ja sen perustalle on rakennettu paitsi oma valtiomme myös sen perustuslaki. Yhteiskunnan turvaverkot ottavat kopin, kun ihminen ei itse enää kykene siihen. Ja rakkaat kollegani, kanssaopettajat, kasvattajat, lastensuojelun ja terveydenhuollon työntekijät; me olemme se hyvinvointiyhteiskunta. Se koppi on meidän otettavissa. Ei ole ketään muuta, ei ole mitään mystistä tahoa joka tulee ja pelastaa. Se mystinen taso olemme me, siellä jokapäiväisessä arjessa. Meidän on tehtävä se työ ja muutos. Me olemme se valtio. Me olemme se hyvinvointiyhteiskunta.

OIKEUSJUTTU

JOHANNA VEHKOO : OIKEUSJUTTU

219s.

Kosmos

Pyydetty arvostelukappaleena

Johanna Vehkoon oikeusjuttu selvinnee helposti jokaiselle, joka googlettaa kyseisen toimittajan nimen. Johanna Vehkoon Oikeusjuttu taas on kirja, jonka soisi kuuluvan yleissivistykseen, paitsi kaikille oikeusvaltion kanssa jatkuvasti työskenteleville tahoille myös kaikille niille, joille äärilaidan oikeistolainen trollitehtailu on vielä tuntematon ilmiö.

x

Vehkoo on käynyt täysin julkista, lehdistöstä syytteen saamisesta saakka puitua oikeusjuttuaan jo vuodesta 2018, ja saanut tuomiot sekä käräjäoikeudessa että hovioikeudessa kunnianloukkauksesta. Kirjassa on kyse kuitenkin paljon laajemmasta asiasta kuin yhdestä yksittäisestä oikeudenkäynnistä:  se kysyy kovaa ja kuuluvasti mitä tapahtuu yhteiskunnalle, jossa rasistisesti toimivaa ihmistä ei saisi kutsua rasistiksi.

Vehkoo yhdistelee Oikeusjutussa omaa henkilökohtaista taisteluaan yhteiskunnalliseen kontekstiin toki tätä laajemminkin. Hän avaa ylipäätään oikeisto- ja kuvalautatrollien toimintamekaniikkaa, vihapuhetta ja häirintää suhteessa oikeuslaitoksen kykenemättömyyteen puuttua niihin, sananvapauden tarkoitushakuista manipulointia, äärioikeiston valitsemien puheenaiheiden arkipäiväistymistä sekä ylipäätään suomalaisen oikeusjärjestelmän kykenemättömyyttä tunnistaa näin laajaa ilmiötä. Tai systeemistä rasismia ylipäätään. Yhtäällä Vehkoo saa tuomion alle kahden sadan henkilön silmille tarkoitetusta Facebook-päivityksestä, syyttämättäjättämispäätös jätetään toisaalla tekemättä, kun 2800 poliisin Facebook-ryhmässä hekumoidaan avoimen rasistisilla päivityksillä.

Oikeusjuttu tekee myös surullisen selväksi tämän hetken rakenteellisen vinouman, jossa miehen kunnia on oikeuden edessä edelleen suurempi kuin naisen. Helsingin sanomat on käynyt maaliskuussa 2019 läpi lähes tuhat kunnianloukkaussyytettä, joiden perusteella voidaan todeta, että syyttäjät vievät todennäköisemmin käräjille asti tapauksia, jossa on loukattu miehen kuin naisen kunniaa. Lisäksi oikeuden tuomitsemat kärsimyskorvaukset ovat olleet suurempia miehillä kuin naisilla. Eikä kunnianloukkausrikoksen vinoumat jää tähän; siinä missä naista voi internetin syvimmissä syövereissä huoritella, tappouhkailla, fantasioida seksuaalisella väkivallalla tai kaasu-uunittamisella, on tällä hetkellä ainoa kielletty n-sana Suomessa täysin äärioikeistoon liittyvä. Siis se täysin sama sana, jolla he itse itseään kutsuvat, ovat kutsuneet jo 1930-luvulta saakka.

Vehkoo on taitava kirjoittaja, ja kaiken sen henkilökohtaisen traumaattisuuden seasta hän on noussut kirjoittamaan äärettömän hienon, tärkeän ja monipuolisen teoksen, joka ei jää vain henkilökohtaiseksi tarinaksi vaan laajentuu osoittamaan todella oleellisia yhteiskunnallisia epäkohtia. Jos oikeuslaitokset unohtuvat toitottamaan että yksittäistapaus on yksittäistapaus on yksittäistapaus, jää jotain todella merkityksellistä huomaamatta. Oikeusjutussa juuri se merkityksellinen nousee näkyviin. Siksipä toivoisin, että näihin aiheisiin perehtyisi mahdollisimman moni. Sananvapaus ja sen määritelmälliset rajat kun meitä kaikkia niin kovin kiinnostavat.

Helmet-haaste 2022: 35. Kirjassa on oikeudenkäynti