STILL BORN

GUADALUPE NETTEL : STILL BORN

219s.

Fitzcarraldo Editions 2022

Alkuteos: La hija única, 2020

Espanjansta englanniksi kääntänyt Rosalind Harvey

Miltä tuntuu tulla äidiksi, kun on melkein koko elämänsä halunnut toisin? Entä miltä tuntuu saada tietää raskauden loppuvaiheella, että se sittenkin toivottu, yhdessä kumppanin kanssa maailmaan tuotu, ei välttämättä selviäkään? Ei elämästä, tuskin edes synnytyksestä? Että pienen, jo nimetyn ja niin kovin odotetun lapsen aivot eivät ole kehittyneet kuin pitäisi, ja lääkärit yksimielisesti antavat ennusteeksi varman kuoleman?

Ystävykset Laura ja Alina eivät ole koskaan halunneet lapsia. Romaanin pääkertojana toimiva Laura on haluamattomuudestaan niin varma, että hän käy sterilaatiossa. Alina taas muuttaa mielensä yhdessä kumppaninsa Aurelion kanssa, ja raskautuu jonkin ajan kuluttua. Raskaus muuttuu kuitenkin radikaaliksi suruksi, kun raskauden viimeisellä kolmanneksella pariskunta saa tietää, ettei heidän tulevalla tyttäreillään ole mahdollisuuksia selvitä edes synnytyksestä hengissä.

“It is easy, when we are young, to have ideals and to live according to them. What is more complicated is acting consistently over time, and in spite of the challenges life puts in our way.”

Meksikolaisen Guadapule Nettelin neljäs romaani Still Born on ensimmäinen jonka häneltä luen, ja jo paperilla sellainen, että ostin sen suoraan omakseni. Äitiyden, äitiytymättömyyden, lapsisuhteiden ja vanhemmuuden teemat kiinnostavat, olen jo tänäkin vuonna lukenut upean äitimiskirjan, Rachel Cuskin A Life's Workin sekä äitiyden katumisesta tehdyn tutkimuksen, Orna Donathin Regretting Motherhoodin. Näiden kahden ei-fiktiivisen kirjan jonkinlaiseen jatkumoon tarjoaa perspektiiviä nyt tosiaan tämä Nettelin kirja, romaani äitiydestä,  sen rakenteista, yhteiskunnallisuudesta, yhteisyydestä ja erityisesti kaikkein haastavimmista ja usein vaietuista puolista. Samalla kun Alina kamppailee surun ja irtipäästämisen kanssa syntymättömän, pian kuolevan vauvansa kanssa, tutustuu Laura naapurinsa Nicóon, raivoavaan ja huutavaan 9-vuotiaaseen, jonka käytös alkaa haastaa jo hänen omaakin äitiään. Romaanina Still Born asettuukin tietyllä tapaa lähelle aiemmin mainittuja Cuskin sekä Donathin teoksia, mutta toisaalta myös äitiytymistä pohtivaa Sheila Hetin Motherhoodia sekä Golnaz Hashemzadeh Bonden Luontaista käytöstä, joissa keskitytään (kerrankin) muuhunkin kuin niihin Suuriin Tarinoihin, eli joko Onnelliseen ja Elämäntarkoitukselliseen äitiyteen, john ei mahdu yhtä ainoaa rosoa tai Väsyneeseen Nykyvanhempaan, joka valloittaa erityisesti sosiaalisen median narratiivia.

Nettelin teksti on kaunista ja täynnä tunnetta. Yhdistelmä on omanlaisensa, sillä kauneus ja toisaalta emotionaalisuus ei synny sellaisesta tyypillisestä/tietynlaisesta päälleliimatusta kauneudesta, kauneudesta ja emotionaalisuudesta niiden itsensä vuoksi vaan ennemminkin syvyydestä, selkeydessä, uusista näkökulmista ja arjen pienistä, hienovaraisista huomioista, jotka jäävät suurimmalta osalta kokonaan näkemättä. Nettelin perustarina on periaatteessa selkeä – suurin piirtein vuorotellen Lauraa ja Lauran kautta Alinaa seuraava, mutta se rönsyää kauniisti ja hallitusti myös Lauran omaan äitisuhteeseen, toisten ihmisten intensiivisiin tunteisiin muitakin kuin omia lapsia kohtaan. Se pyöräyttää mukaan Tarot-kortit, mielenterveyden ja äitiyden yhteyden sekä parvekkeelle pesineen pulupariskunnan, pesäloisinnan ja ihmisyyden jotenkin paljaimmillaan. Lyhyet luvut näyttävät pieniä hetkiä, mutta muodostavat sanomatta jätetyn kanssa kauniin, harmonisen ja emotionaalisesti hyvin painavan todellisuuden. 

Nettel tuo siis paljon uusia nyansseja, näkökulmia, pohdintoja ja toisaalta myös tunteita siihen, kehen ja miten kukakin kiintyy, mitä kasvattajuus nyky-yhteiskuntamme sisällä on ja miten usein me typistämme äitiyden ainoastaan kahden ihmisen – äidin ja lapsen –väliseksi asiaksi, jossa edes isällä ei tahdo aina olla selkeää paikkaa. Lapsen potentiaalinen kuolema ja toisaalta kuolleen isänsä tavoin väkivaltaisesti käyttäytyvä alakouluikäinen poika tarjoavat kiinnostavia, teräviä ja moraalisesti olennaisia kulmia äitiys- ja vanhemmuuskeskusteluun. Kun pohdimme kuka lapsiamme kasvattaa, katsomme aivan liian usein ainoastaan yhtä tai maksimissaan kahta lähintä huoltajaa, ja vaadimme heiltä parempaa. Jos kysyisimme, ketkä kaikki lapsen kasvuun vaikuttavat, olisimme todennäköisesti huomattavasti lähempänä todellisuutta.

“Watching a baby as it sleeps is to contemplate the fragility of all life. […] The death of a newborn is something so common it surprises no one and yet, how can we accept it when we have been so moved by its beauty? I watch this baby sleep, swaddled in its green sleepsuit, its head to one side on the little white pillow, and I wish fervently for it to carry on living, for nothing to disrupt its sleep or its life, for it to be shielded from all the dangers of the world, and for it to be overlooked by the destructive path of life's whirlwind of catastrophes, 'Nothing will happen to you while I'm here,' I promise, knowing, even as I say it, that I am lying, for deep down I am as helpless and vulnerable as this baby.”

Lue maailma vuodessa: Väli-Amerikan (tai Karibianmeren valtion) kirjailijan kirjoittama kirja

ELÄMÄNTYÖ

RACHEL CUSK : A LIFE'S WORK – ON BECOMING A MOTHER

218s.

Faber & Faber 2001/2018

Rachel Cuskin ensimmäinen ei-fiktiivinen essee- ja muistelmateos, A Life's Work, kirja äitiydestä ja äidiksi tulemisesta suututti kovinkin monet 2000-luvun alkuvuosina – Cusk sai kuulla olevansa niin huono äiti, huono nainen kuin huono ihminenkin, onhan hän kehdannut kirjoittaa äitiydestä sen kaikkien tunteiden kirjon kanssa eikä ainoastaan pyhä Maria -asetelman kautta. Onneksi se on myös toisaalla ylistetty: siitä otetaan edelleen uusia painoksia, ja ei-niin-ihme kyllä, se on hyvinkin ajankohtainen vielä melkein 25 vuotta ilmestymisensä jälkeenkin. Jotkin asiat muuttuvat hitaasti, ja yksi niistä on äitiys ja äitiminen modernissa, jälkikapitalistisessa yhteiskunnassa.

“When she is with them she is not herself; when she is without them she is not herself; and so it is as difficult to leave your children as it is to stay with them. To discover this is to feel that your life has become irretrievably mired in conflict, or caught in some mythic snare in which you will perpetually, vainly struggle.” 

A Life's Workia voi hyvinkin lukea kaikkena sinä pohjana, jonka päälle Cusk on sittemmin kirjoittanut paitsi naisen/naisäidin taiteilijaroolista että taiteesta suhteessa perheeseen. Cusk käsittelee tematiikkaa paitsi myöhemmässä eroa käsittelevässä muistelma- ja esseekokoelmassaan Aftermath sekä kootuissa esseissä teoksessa Mykkäkoulu, mutta myös kaunokirjallisuudessaan, joista aivan erityisesti teeman pariin pureudutaan viimeisimmin ilmestyneessä, ilmiömäisen upeassa romaanissa Parade (suomeksi Kulkue, ilmestynyt Kaisa Katteluksen kääntämänä keväällä 2025). Äitiys, äitiminen ja naiskirjoittaminen ovat Cuskin elämäntyön, äitiyden, lisäksi yksiä hänen tuotantonsa kantavia teemoja: mitä on olla äiti ja taiteilija? Entä mitä on olla taiteilija maailmassa, joka edelleen arvottaa miestyypilliset aiheet esimerkiksi äitiyttä ja äitimistä yleismaailmallisemmiksi? 

Ihan näin suoraan Cusk ei vielä A Life's Workissa aiheensa pariin uppoudu, onhan kirja ensimmäinen, jossa hän itse on äiti, tulee äidiksi. Ensimmäisen tyttärensä vauvavuoteen sijoittuva kokoelma on kuitenkin jo sitä samaa terävänäköistä, yhteiskuntakriittistä ja kuitenkin lempeän inhimillistä tekstiä, joka on hyvinkin tunnistettavaa myös kirjailijan myöhemmässä tuotannossa. Cusk käyttää vaikeiden ja vaiettujenkin aiheiden äärellä armotta itseään, omia ennakkoluuloja ja tunteitaan esimerkkinä, ja vaikka se kenties jonkun konservatiivisemman ja tabujen pönkittäjän kunniaa loukkaakin, luo se keskivertolukijalle ihanan paitsi samastuttavaa myös silmiä avaavaa näkökulmaa niihin pimeisiin nurkkiin, joita kirjallisuudessa harvoin näin lempeällä valolla valoitetaan.

“But it is not merely a taboo against complaint that makes the hardship of motherhood inadmissable: like all loves this one has a conflicted core, a grain of torment that buffs the pearl of pleasure; unlike other loves, this conflict has no possibility of resolution.”

Cusk on ehdottomasti – ainakin allekirjoittaneen mielestä – vahvimmillaan tämän kokoelman alussa, puhuessaan raskaudesta, imetyksestä sekä äitiyden sekä siihen liittyvien ilmiöiden patriarkaatis-medikalisaatiollisalisteisista näkökulmista. Kaiken kehityksen keskellä Cuskin pohdinnat elävät edelleen hieman marginaalissa, ja sen sai huomata myös tämän alkuvuoden kotimaisessa uutisoinnissakin: kun Euroopassa ollaan esimerkiksi jo pidemmällä niin sanottujen luonnollisten kotisynnytysten turvallisuuden kehittämisessä, peräänkuulutetaan Suomessa vielä vahvasti medikalisaatioon nojaavaa kontrollia ja synnytyskuria: ja tähän osallistuu vahvasti myös media kirjoittaessaan ainoastaan kotisynnytyskuolemista ja sen riskeistä kiinnittämättä huomiota niihin valtarakenteisiin, jotka tällaisten (moraali?)huolten taustalla liikutetaan. 

Cusk näyttääkin monessa tekstissään, ensisijaisesti synnytystä, imetystä ja kotiseurantaa käsittelevissä esseissään sen naisiin kohdistuvan kontrollin voimakkuuden, joka äitiyden kentällä edelleen vaikuttaa. Se pohjaa edelleen puhtaasti yhteen tieteen haaraan, länsimaiseen lääketieteeseen, jolla totta kai on syystäkin melko hegemoninen yhteiskunnallinen asema, mutta jonka terve ja etenkin tervetullut kritiikki on vielä hämmentävän hiljaista ja jää yksittäisten vanhempien harteille. Vaikka Cusk itsekin päätyy lopulta synnyttämään sairaalaan, on yhteisön hallinnalle alistuvan Pyhä Maria -äitiyden normatiivisuus vahvasti läsnä lähes jokaisessa institutionaalisessa kohtaamisessa, jonka Cusk tyttärensä kanssa käy läpi. Ja mikä hurjinta, juuri tämä on se kaikkein ajankohtaisin teksti, vaikka Cuskinkin ensisynnytyksestä on tosiaan jo 25 vuotta. 

Aika menee eteenpäin, mutta hallinnan rakenteet lähinnä piiloutuvat ja muuttuvat vaikeammiksi vastustaa. Onneksi meillä kuitenkin on Rachel Cuskin tapaisia kirjailijoita, jotka ovat vastaanotosta huolimatta kirjoittaneet aina aiheista, jotka ei hegemonista kirjallisuuskaanonia portinvartioivia tahoja miellytä. Vain ravistelemalla asiat uudistuvat, ja Cuskin rintamaan toivoisin yhä enenevissä määrin ihmisiä mukaan.

ÄITIYDEN KATUMISESTA

ORNA DONATH : REGRETTING MOTHERHOOD

243s.

North Atlantic Books 2017

Tehdään tämä jo heti aluksi selväksi: kun naiset puhuvat äitiyden katumisesta, he katuvat nimenomaan äitiyttä, eivät lapsiaan. Kun he kokevat, ettei heidän valitsemansa elämä sovi heille, he puhuvat roolistaan äitinä, eivät lastensa persoonallisuuksista, oikeudesta olla olemassa. Kyllä, kaikki tähän kirjaan haastatellut naiset ovat vastanneet kysymykseen "jos saisin näillä tiedoilla mitkä minulla nyt on, palata ajassa taaksepäin ja päättää uudelleen hankinko lapsia, en todennäköisesti tekisi niin" myöntävästi. Ja kyllä: jokaisella äitiyttään katuvalla ihmisellä on täydellinen ja täysi oikeus näihin tunteisiin. Ne ovat totta, ne ovat valideja. Ne eivät määritä häntä ihmisenä millään tapaa. Ja se, että asiaa tutkitaan, on joka ikisen lapsen vanhemman ja lapsia hankkimattoman ihmisen etu.

Ja sitten varsinaiseen asiaan: Orna Donath on israelilainen aktivisti, sosiologi, feministi ja äitiyden katumista tutkinut akateeminen tutkija, jonka laajasta tieteellisestä tutkimuksesta Regretting Motherhood -kirjakin on koottu. Tutkimus on tärkeä, kaivattu. Se on herättänyt tunteita, hämmentävän suuriakin, aina tappouhkauksista muuhun laittomaan väkivaltafantasiointiin Donathia kohtaan. Ja samalla: yhteiskunta, jossa naisella on edelleen, 2020-luvulla velvollisuus joko hankkia lapsia, äitiytyä tai vähintäänkin selittää aktivismiin asti omaa lapsettomuuttaan, ei-äitiytymistään, ei ole mikään ihme, että tällaisesta myyttisestä äitikäsityksestä lähtien ajatus naisista*, jotka todella katuvat äitiyttään, on radikaali. Jopa vaarallinen – uhkaahan se huolella ja pieteetillä ylläpidettyä naista alistavaa normia, jossa kohdullisen tehtävä on synnyttää ja kasvattaa lapsia ja tuntea tämän tehtävän äärellä ainoastaan ylimaallista kiitollisuutta kehollista kohtaloaan kohtaan. 

(*Donath toteaa itsekin, että binäärinen sukupuolikäsitys on sosiaalinen konstruktio, mutta tässä tutkimuksessa mukana olevat henkilöt määrittävät kaikki itsensä naisiksi. Donath huomauttaa myös, että näin sukupuolittuneista yhteiskunnallisista kysymyksistä on oleellista edelleen puhua niillä sanoilla, joita se itse ylläpitää. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että vanhemmuutta katuu varmasti moni muukin. Äiti-myytti koskee kuitenkin vahvemmin ja vangitsevimmin juurikin naisiksi koodattuja ihmisiä, joten näkökulma muuttuisi tutkimuksen kannaltakin toiseksi, jos puhuttaisiin vanhemmista ylipäätään.) 

Donath argumentoi vahvasti, että itseasiassa ajatus äidinrakkaudesta on melko moderni ja toisaalta myös normatiivinen: se sisältää paitsi hyvin kapean käsityksen siitä, mitä ja millaista äidin lastaan kokeman rakkauden tulee olla ollakseen oikeanlaista ja normaalia ja toisaalta se sisältää myös vahvan kontrollin: äidinrakkaus on vahvasti sosiaalisten, poliittisten ja taloudellisten intressien muovaama instituutio, jota käytetään tietoisesti ylläpitämään tiettyä sosiaalista normaalia. Se käyttää yhtä hyvin klassista legitimointikeinoa, luonnollistamista itsensä ylläpitämiseksi, ja päätyy määrittämään hyvinkin kapean luonnollisuuden käsitteen äidinrakkauden tavoista ja muodoista. Näin yhteiskunta saa naiset hoivaamaan lapsiaan kaiken muun työn päälle ilmaiseksi, sillä se väittää sen olevan ikään kuin koodattu naiseuteen. Todellisuudessa se on koodattu lähinnä kapitalistiseen riistoon, kuten Nancy Fraser Kannibaalikapitalismi-teoksessaankin osoittaa, mutta tämä totuus on niin taiten rakenteisiin piilotettu, ettemme tule lopulta koskaan edes kyseenalaistaneeksi sitä, mikä taho ja millä tavoin tätäkin ilmaiseen hoivaan tähtäävää rakennelmaa todellisuudessa ylläpitää. 

“The American feminist philosopher Diana Tietjens Meyers refers to this as the colonization of our imagination, whereby we absorb the notion that motherhood is the only path to the point that we cannot conceive of other available options, making the only decision that can be imagined appear to have come from a “pure space.”

Ylläolevan lainauksen pohjalta voidaankin esittää, että ajatus normatiivisesta äidinrakkaudesta, johon ei kuulu minkäänlaisia negatiivisia tunteita, kolonialisoi mielemme ja naiskoodatut kehomme. Donath näyttää vahvana esimerkkinä, miten itseasiassa katumisen käsitettä käytetään juuri tämän lopputuloksen ylläpitämiseksi. Jo katumisen uhka on validi peruste esimerkiksi perheen perustamiselle tai vaikkapa abortin tekemättä jättämiselle: kadut kuitenkin myöhemmin. Katumuksen potentiaalisuus on jopa peruste lasten hankkimiselle. "En tiedä haluanko lapsia, mutta en halua ainakaan vanhana katua", on myös omassa tuttavapiirissäni täysin läpimenevä ja käytetty syy äiytydelle. Lapseton nainen on vielä surullisempi kuin miehetön nainen – ja katumisella aidosti omia haluja tutkivalle puheelle ei edes jätetä tilaa. Puhumattakaan siitä, miten totaalisen tukahdutettu edes ajatus äitiyden katumisesta nyky-yhteiskunnassa onkaan, kaikkein 'edistyksellisimmät' yhteiskunnat mukaan luettuina. Se kun on yllämainitun hoivatyön "luonnollisuuden" vastaista – kun äidinrakkaus esitetään jonain evoluution antamana faktana, saa äitiyden katuminen tällaisen luennan kautta ainoastaan tulkinnan epäonnistuneesta tavasta rakastaa. Siksi, niin surullista kuin se onkin, naisen täytyy aina erikseen muistaa mainita, että rakastaa kyllä lapsiaan, vaikkei koskaan äitiyttä uudelleen haluaisikaan valita. Nämä kaksi asiaa täytyy lokeroida kahdeksi eri totuudeksi, jotta ne mahtuvat olemaan näin ahtaassa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä yhtaikaa olemassa. 

Ei ole myöskään sattumaa, että mies saa paitsi katua myös kadota lastensa elämästä ilman sosiaalista rangaistusta: se voi joissain tapauksissa katsoa olevan jopa luonnollista. On luonnollista, että mies valitsee työn/uuden suhteen/oman elämänsä, on luonnollista, ettei isä osallistu palkkatulojaan enempää. Ei, vaikka perheen molemmat huoltajat kävisivät töissä. Eikä miestä kaduta kuin elämätön elämä, oli siinä lapsia tai ei. Sillä kuten Donath argumentoi, isää ei velvoiteta jatkuvaan symboliseen rintaruokintaan, lastensa ja heidän tulevaisuuden ajatteluun jopa silloin, kun lapset eivät ole paikalla. Äidille se on taas jopa pakollista – äitiydestä ei voi olla hetkeäkään lomalla. Ja tässä sukupuolittuneessa jaossa piileekin nimenomaan äitiyden katumisen ydin: se, mitä naiset katuvat, on juurikin se yhteiskunnallinen, äärimmäisen kapea rooli, sen roolin yksinäisyys, rajattomuus ja täydellinen päättymättömyys. Ja se rooli on, kuten Donath osoittaa, tosiaan siis sosiaalinen rakennelma. Jotain, mikä on luonnollistunut ainoastaan puheissa ja tarpeeksi useina toistoina, ei jonain, jonka välttämättä tarvitsisi olla näin. 

x

On yleinen narratiivi, faktana kulkeva kiistaton käsitys, että nainen on kokonainen vasta äitiydyttyään. Tätä vasten yksi lohdullisimpia ja samastuttavimpia ajatuksia tuleekin tämän kirjan sivuilta: moni näistä äideistä oli kokonainen jo ennen lapsia. Itseasiassa kokonaisempi. Kokemukset olivat rikkaampia, intensiivisempiä ja tyydyttävämpiä ennen lapsia. Nämä äidit saivat olla ennen kaikkea ihmisiä. Ilman sitä. valtavaa, alistavaa ja yhteen muottiin pakottavaa roolia jota äitiydeksikin kutsumme. Kuten Donath yhdessä alaluvussaan toteaa, yksi syy äitiyden katumiseen löytyykin uusliberaalista yhteiskunnasta, jossa hoiva paitsi kaatuu yhä yksin jäävempien äitien harteille myös vaatii äidiltä täydellisyyttä ja jopa ylimaallista hyvyyttä. Armollisuuspuhe kun yltää vielä hädintuskin työelämään, mutta äitiyteen sitä ei meinata edes päästää.

POHJOISESSA KAHVI ON JUOTU MUSTANA

ELLA-MARIA NUTTI : 

POHJOISESSA KAHVI ON JUOTU MUSTANA

206s.

Johnny Kniga 2023

Alkuteos: Kaffe med mjölk, 2022

Suomennos Jaana Nikula

Nuori, vielä alle 50-vuotias äiti on sairastunut parantumattomaan syöpään. Vielä nuorempi, itsenäsitä elämäänsä Tukholmassa jo joitain vuosia elänyt tytär ei tiedä. Ei, vaikka kertomaan painostaa psykologi ja äidin ystävä. Äiti yrittää kertoa. Yrittää, muttei kuitenkaan. Ja tulee sitten sanoneeksi puhelimeen, että tuleekin käymään. Viikonlopuksi. Jällivaarasta.

Ruotsalaisen, saamelaiskirjailija Ella-Maria Nuttin Pohjoisessa kahvi on juotu mustana on häilynyt lukulistallani jo kauan, sillä sitä on joku minulle muistaakseni aivan henkilökohtaisesti suositellut. Nyt kun Ella-Maria Nutti on tulossa myös kevään Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleille, sain viimein varattua teoksen kirjastosta. Visuaalisesti kaunis kirja vetää puoleensa, lyhyet, usein alle sivun mittaiset luvut saavat ahmimaan romaanin muutamassa päivässä.

"Muuan tytär näkee äitinsä. Hän rypistää otsaansa nähdessään liian laihan hahmon, mutta hymyilee sitten."

Nuttin romaani on puhuttu, käännetty ja suositeltu, eikä syyttä. Se käsittelee traagista aihettaan, lähestyvää kuolemaa sekä äidin ja tyttären hankalaa suhdetta helpostilähestyttävällä ja empaattisella otteella. Romaani vetää kuin itsekseen, Nutti kirjoittaa etenkin kaikkein tunnepitoisimmat kohtaukset taiten, ei suoraan pyri vetoamaan lukijan tunteisiin, mutta tulee tehneeksi niin yrittämättäänkin. Hankala, huomautteleva ja haparoiden lastaan lähestyvä äiti on hahmona lempeän raivostuttava, tunnistettavan ärsyttävä, inhimillisen rikkinäinen. Nutti tuo teokseen paloja äidin historiasta ja menneisyydestä, Jällivaaran kaivokset ja muistisairaat isät taustoittavat monimutkaista ja hankalaakin äiti-tytär-suhdetta.

...ja ehkä ihan himpun liikaakin, tai liian alleviivaten. Vaikka romaanissa on paljon hyvää, ja voin vilpittömästi suositella sitä eteenpäin, näkisin ettei se kirjallisesti ehkä aivan yllä sille tasolle, jota siltä jostain syystä odotin. Ehkä ihan omaan täyteen potentiaaliinsakaan? Nutti kirjoittaa hyvin, mutta yhtaikaa hieman turhia kikkaillen – ymmärrän vieraannuttamisen ja etäännyttämisen keinot, jota romaanissa käytetään, mutta nyt osa niistä tuntui hyvinkin päälleliimatuilta - ja samalla toisaalta henkilöhahmojen psykologinen syvyys jää näinkin suurten ja rankkojen aiheiden alla varsin ohueksi. Jos kerronnan ylimääräiset twistit olisi käytetty hahmojen terävöittämiseen ja syventämiseen, oltaisiin jo paljon vahvemmilla vesillä. Nyt monimutkaisuus ja suhteen ristiriitaisuus tulee näytetyksi hieman alleviivatuin keinoin ja se jättää sen kuitenkin yksioikoisemmaksi kuin tällaiset suhteet ovatkaan.

Ja silti: tätä kirjaa suosittelen, kun kaipaa tunteikasta ja inhimillistä tarinaa. 

Lue maailma vuodessa: Kirjan on kirjoittanut alkuperäiskansaan kuuluva kirjailija

TYHJYYSPÄIVÄKIRJA

EMI YAGI : TYHJYYSPÄIVÄKIRJA

170s. 

Otava 2023

Alkuteos: 空芯手帳 (Kūshin techō), 2020

Suomennos: Raisa Porrasmaa

Japanilaisen Emi Yagin viime vuonna suomeksi julkaistu Tyhjyyspäiväkirja alkaa tilanteesta, jossa toimiston ainoan naisen on jälleen tehtävänä laittaa palaverin jälkeen pöydät paikalleen, siivota tuhkakupit ja haisevat kahvikupit. Päähenkilöä, 34-vuotiasta Shibatoa, väsyttää ainainen metatyön kasautuminen hänelle, naiselle, joten hän huomaakin vastaavansa jaostopäällikölle, että ei voi tehdä kyseistä työtä, koska jätteiden haju etoo häntä. Onhan hän raskaana. Raskaus on yllätys niin sanotusti sankarille itselleenkin, mutta kun tällainen valkoinen (?) valhe nyt tuli heitettyä, alkaa Shibato kiinnittää huomiota siihen, miten eri tavoin ympäristö häneen suhtautuu tämän näennäisen, jokaiselle osapuolelle yhtä suurena yllätyksenä tulleen raskauden myötä. Niinpä hän alkaa seurata raskauttaan viikko kerrallaan sitä lukijallekin avaten, ja mitä pidemmälle raskaus käy, sitä enemmän naisten ja miesten tasa-arvoerot työelämässä alkavat käydä selväksi. 

Kirjan ansiokkaasti suomentanut Raisa Porrasmaa kertoo romaanin nimiösivulla, että kirjan japaninkielinen nimi Kūshin techō on viittaus Japanin terveys-, työ- ja sosiaaliministeriön Boshi techō -kirjaseen ("äidin ja lapsen päiväkirja"), joka lähetetään jokaiselle raskaana olevalle naiselle. Kirjaseen on tarkoitus kirjata ylös raskauteen ja lapsen terveyteen liittyviä asioita aina siihen saakka, että lapsi täyttää 17 vuotta. Boshi-sanan sijaan kirjan alkuperäisessä nimessä oleva sana Kūshin tarkoittaa kirjaimellisesti kääntäen "tyhjää ydintä". Tyhjyyspäiväkirja on siis hyvin monimerkityksellinen nimi, ja Porrasmaa onnistuu kääntämään sen taiten, onhan yhdellä jos toisellakin suomalaisella äidillä tapana kirjoittaa myös raskauspäiväkirjaa.

Ja jotain tyhjyydestä, tyhjiöstä ja siitä iänikuisesta, ja silti aina niin valitettavan ajankohtaisesta naiseudesta Yagi terävästi kirjoittaakin. Tyhjyys ja tyhjä kohtu ovat pienoisromaanin keskiössä paitsi fyysisesti myös metaforisesti: nainen on yhtä kuin kohtunsa, ja lapsetonkin nainen on aina olemassa suhteessa lapseen tai siihen, ettei niitä ole. Ei ole olemassa naista naisena, on olemassa nainen potentiaalisena äitinä, äitimässä joko jälkeläistä tai toimiston miehiä. Naisen paikka on tyhjiö, nainen on tyhjiö, paitsi kun on olemassa muita varten.

Yagi kirjoittaa (ja Porrasmaa suomentaa) romaaniaan raskausviikko kerrallaan, heleän lakonisesti, sivumäärään nähden varsin tiiviistikin. Paikoin Yagi alleviivaa, sukupuolieroja, -rooleja ja -odotuksia etenkin, ja toisaalta hän häivyttää, erityisesti Shibaton omaa elämää tuoden sen näytille toki päivä ja askare kerrallaan, mutta siirtäen suuremmat tunteet, motiivit ja todellisuuden ja maagisen realismin välisen leikittelyn lukijan itsensä tulkittavaksi. Valinta on onnistunut, sillä tämä merkillinen kirja jättää jälkeensä viehättävän hämmennyksen tunteen, juuri sellaisen, johon tekee mieli palata, kerraten tai keskustellen. Kirja sopisikin eri hienosti esimerkiksi lukupiiriluettavaksi, sen verran paljon tässä on pieneksi kirjaksi purtavaa ja purettavaa.

"Ensin oli siirrettävä syrjään tiskirätti, joka oli valloittanut tiskialtaan ja kuivausritilän väliin jäävän olemattoman työtilan. Ei aavistustakaan, kuka rättiä käytti, mutta se piti aina hallussaan tuota kallisarvoista kohtaa ja haisi kammottavalta. Tänään riepu löyhkäsi siltä kuin sillä olisi pyyhitty maitoa. Tartuin rättiin kynnenkärjilläni nakatakseni sen syrjään, että pääsin viimein asettamaan pahvilaatikon tasolle avattavaksi. Tiiviisti kiinni liimatut saumakohdat kulmissa olivat yllättävän tiukassa. Yrittäessäni repiä niitä väkisin auki kynteni vääntyivät, joten jouduin kaivamaan taskuun sujauttamani veitsen. Mattoveitsi on modernin ajan siunaus! Viiltelin mielessäni kollegojeni naamoja samalla kun leikkasin laatikkoa auki."

Tyhjyyspäiväkirja seuraa Shibatoa niin työssä, yllättäen lisääntyneellä vapaa-ajalla, kotona, supermarketeissa kuin raskauden puolivälin jälkeen mamma-aerobicissäkin. Yagi kuljettaa Shibatoa läpi sen urbaanin arjen, jota yksin elävä nainen suurkaupungissa elää, näyttää väläyksiä muiden ihmisten suhteista ja suhtautumisista, äitiysryhmien heleää yhteisöllisyyttä, miehiä jättäviä ystäviä ja lapsettomaksi jääneitä työkavereita. Jokaisella pienellä sivuhuomiolla on kuitenkin merkityksensä, ne kommentoivat aina jollain uudella kulmalla joko lisääntymistä tai lisääntymisestä johtuvaa räikeää epätasa-arvoisuutta, joka on ihan yhtä totta 2024 vuoden Suomessa kuin se tuntuu olevan saman ajan Japanissakin.

Tyhjyyspäiväkirja on ihana, vinkeä pienoisromaani, joka tuntuu ehkä paikoin erikoiseltakin näin länkkärinäkökulmasta, mutta yhdistää voimansa muun muassa Sayaka Muratan Lähikaupan naisen sekä Mieko Kawakamin Breasts and Eggsin kanssa. Murata ja Kawakami tekevät omissa romaaneissaan hyvinkin selväksi, miten kaukana vielä länsimaisesta tasosta sukupuolten välinen tasa-arvo Japanissa on, ja miten se näkyy etenkin äitiyden, työelämän ja sukupuolirooliodotusten mutkikkaassa maailmassa. Yagi yhtyy kahteen maannaiseensa, mutta omalla tavallaan: siinä missä kaksi edellistä ovat kritiikissään suorempia, Yagi näyttää todellisuutta satiirisimmin keinoin. Eikä nämä asiat nyt niin kaukaisia täällä meilläkään ole: onko muka olemassa työpaikkaa, jossa metatyö siivoamisesta kahvinkeittoon ei kuuluisi odotuksen mukaan tiimin naisjäsenelle? Taukotilaa, jonka tiskit pesisi omatoimisesti joku johtoportaan miehistä? Jossa ei olisi palkattu siivoojaksi naista (tai maahanmuuttotaustaista henkilöä), vaan työn metatyötkin kuuluisivat ihan kaikille. Jossa esihenkilö sanoisi joskus sanat keitäpä poika meille kahvit, niin saa naiset rauhassa jutella?

(Emi Yagin Tyhjyyspäiväkirja tarttui muuten lukuun, kun seuraajani instagramissa suosittelivat sitä muutamaankin eri Helmet-haasteen kohtaan pulmaillessani mistä ihmeestä löydän kiinnostavaa luettavaa lapsi- tai harrastusaiheeseen. Ko. teos olisi muuten ehkä minulta ohi mennytkin, joten kiitos sekä haasteelle että teille vinkkaajille, tämä oli mainio löytö!)

Helmet-haaste 2024: 14. Kirjassa harrastetaan

LUONTAINEN KÄYTÖS

GOLNAZ HASHEMZADEH BONDE : LUONTAINEN KÄYTÖS

168s.

Otava 2024

Alkuteos: Naturliga beteenden 2022

Suom. Jaana Nikula

Pyydetty arvostelukappaleena

Lily on juuri saanut pienen esikoisensa Jackin, kauniin, terveen pienen lapsen, jonka pieniä ääniä hän kuuntelee leikkaussalissa. Hänestä on tullut äiti, hänestä, jonka ei koskaan pitänyt.

Toisaalla Lily on pieni lapsi, joka kaivautuu vielä nukkujan jäljiltä lämpimiin lakanoihin hengittämään sisään tuttuja tuoksuja; unta, shampoota, äitiä. Äiti on töissä, äiti aina on, joka yö, usein edeltävät illatkin. Mutta Lily osaa jo huolehtia itsestään. Itsestään ja äidistä, suojella heitä molempia.

"Lily nojasi istuimen selkänojaan. He olivat yhdessä ja kimpassa, niin se oli. Hän oli pelännyt turhaan, pelot olivat olleet hänen mielikuvituksensa tuotetta, kun äiti oli ollut poissa. Vai oliko hän oikeastaan niin paljon poissa? Lily oli liioitellut ja hölmöillyt. Tämä oli nyt aitoa ja oikeaa. Hän nautti täysin siemauksin hetkestä ja torkahti äidin ääneen."

Golnaz Hashemzadeh Bonden vaikuttava Olimme kerran on ollut mieleenpainunut lukukokemus lähes kuuden vuoden takaa. En muista siitä järin paljoa, en tarinasta ainakaan, mutta sen tunnelman, kipeän, rikkinäisen, kompleksisen kylläkin. Olimme kerran on tarina äidistä, jonka toiveet omaa tytärtä kohtaan eivät koskaan kohtaa todellisuuden kanssa. Nyt käsillä oleva Luontainen käytös taas on hieman sama toisinpäin: se on tarina pienestä Lilystä, joka tekee kaikkensa ollakseen äidille juuri sopiva. Hyvä, kaunis, oikein. Rakkauden ja huolenpidon arvoinen.

Bonde kirjoittaa laadukasta ja psykologisesti hyvin tarkkaa romaania Lilystä nyt sekä Lilystä silloin. Kerronnan leikkaukset nykyisyydestä takaumiin etenevät klassisesti lyhyehköjä lukuja vuorotellen, vieden tarinaa nykyhetkestä menneeseen ja takaisin. Bonde kuljettaa lukijaa kohti vääjäämättömältä tuntuvaa, hän kertoo tiiviisti, tiukasti rajaten, näyttäen vain oleellisimman. Lapsi-Lilyn kohtalo on suoraan tarjottimella: näin yksin Lily on, näin valtavasti hän kaipaa poissaolevaa äitiään, näin kovasti hän yrittää, yrittää, yrittää, eikä silti riitä. Aikuinen Lily taas on ollut pitkään kuori, täydellisesti hiottu ja uuteen asetelmaan aseteltu, pakoon päässyt. Hän edelleen yrittää, yrittää ja yrittää, eikä silti riitä, mutta enää sitä ei huomaa kukaan. Hän on päässyt pitkälle, itsekseen, itseään suojellen. 

Luontainen käytös kasvaa tarinan edetessä pelkästä traumaattisen lapsuuden kuvauksesta myös kuvaksi siitä, millaisessa yhteiskunnassa tällainen lapsuus on mahdollinen. Bonde näyttää taitavan rakenteen avulla sen yhteiskunnallisen portaikon, jossa on lähiöiden kerrostaloja öisine tappeluineen, äidittömine lapsineen ja mykkine naapureineen samalla kun muutaman kilometrin päässä toiset kasvavat rakkauden ja huolenpidon pehmeässä kuplassa kuvitellen, että ovat jotenkin aivan erityisesti osansa ansainneet. Ja kenties ovatkin – kaipa jokaisen lapsen elämästä tosiaan tulisi parempi ylempään keskiluokkaan, rakkauteen ja perittyyn hoivaan syntyneenä, mutta hyvin vähän siinä kuitenkaan on kiinni mistään muusta kuin sattumasta. Sattumasta ja hyvästä onnesta sukupolvien jatkumona. Toisaalla on niin kovin toisin, ja Bonde näyttää, miten paljon tarvitaan, että sieltä voi kulkea toisaalle.

Ihminen on lopulta eläin, luontaisten vaistojensa kuljettama ja ohjaama, Bonde muistuttaa kirjan sivuilla Majsan-kissan kautta. Vaistoissa ei ole järjen logiikkaa, stressaantunut, ahdistunut ja vangittu eläin kissaeläimistä aina meihin kädellisiin käyttäytyy niin kovin eri tavoin kuin jokin valistunut mieli saattaisi siltä odottaa. Lopulta freudilaisittain voitaisiin todeta, että trauma kutsuu usein traumaa itseensä luokseen. Se toistaa omaa kaavaansa, koska se kaava on ainakin tuttu, se ainakin kannattelee, kun on kannatellut tähänkin asti. Bonde onkin yksi aikamme taitavimpia kirjailijoita, mitä tulee hankaliin tunteisiin, haastaviin äiti-tytär-suhteisiin ja etenkin solmuissa oleviin sisimpiin. Hänen vain 168 sivuun tiivistetty romaaninsa näyttää huomattavasti kokoaan enemmän, niin yhteiskunnasta, ylisukupolvisuudesta kuin luontaisesta käytöksestäkin.

Helmet-haaste 2024: 36. Kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja

NAISVANGIT

SONJA SAARIKOSKI : NAISVANGIT

RIKOLLISUUDEN KEHÄ MAAILMAN

 ONNELLISIMMASSA MAAILMASSA

399s.

Siltala 2023

Saatu arvostelukappaleena

"Tarkoitus ei ollut tappaa. Sellainenkin tarkoitus Paulalla oli joskus joitakin ihmisiä ja itseänsä kohtaan ollut, mutta hän ei ollut onnistunut. Hän sanoi ottaneensa keittiöstä veitsen puolustaakseen itseään. Hesellä oli aina pari kääntöveistä taskussaan, hän mainitsi kuulustelussa. Hän kertoi ajatelleensa, että suutuspäissään humalassa mies ei olisi epäröinyt käyttää niitä. "

Sonja Saarikosken tietokirja Naisvangit on 400-sivuinen, muutamassa päivässä hotkittava teos niin kutsutun hyvinvointiyhteiskuntamme nurjista puolista. Lapsista, jotka ovat niin monessa polvessa jääneet vaille perusturvaa, ettei heillä ole omatoimista kykyä selvitä keskiluokkaisen yhteiskunnan vaatimuksista. Vanhemmista, jotka yrittävät kerta toisensa jälkeen parhaansa, mutta eivät omilta traumoiltaan pysty. Systeemeistä, joka päästää ihmisiä läpi turvaverkoistamme. Ihmisistä, jotka tällaisissa tilanteissa etsivät turvaverkkonsa yhteiskunnan ulkopuolelta, kun eivät normatiivisen keskiluokkaisen silmissä avun piiriin enää kelpaa. Lapsista, naisista ja rikollisista, joilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tämä. Ei, vaikka miten yhteiskunnan valtaapitävät huutavat, että jokainen on oman onnensa seppä.

Saarikoski on seurannut muutaman kymmenen naisvangin elämää viimeiset kuusi vuotta. Hän alkoi kirjoittamaan alunperin laajaa juttua Hesarin Kuukausiliitteeseen, ja jatkoi sen jälkeen vuosia vangittujen naisten elämän seuraamista haastatteluin, vierailuin, yhteisin palaverein ja oikeuskäyntien sekä lukuisten ja lukuisten virallisten dokumenttien avulla. Hän on elänyt haastattelemiensa naisten elämän vieressä pitkän ajan, saanut heidän luottamuksensa, tehnyt kirjan yhdessä heidän kanssaan. Ja lopputuloksena on upea, yhteiskunnallisesti äärimmäisen vaikuttava kerronnallinen tietokirja siitä, mitä käy kun yhteiskunta hylkää kokonaisia ihmisryhmiä. Miten traumatisoituneista, vaikeista oloista tulleista tai muuten yhteiskunnan tukea tarvinneista lapsista on ensin tullut ongelmatapauksia kouluissa, koulujen jälkeen tai niiden ohella sijaisperheissä tai lastenkodeissa, aikuisuuden kynnyksellä, jos vielä sielläkään yhteiskunnan ja rikosoikeuden silmissä. 

Saarikosken kirjoitustapa on toteavan dokumentoiva, se ei lisäile, koristele, muttei myöskään vähättele tai pienennä. Saarikoski kuvaa vankeinhoitoa, vankilalaitosta ja etenkin naisvankilaa sivusta tarkkaillen, ja samalla sen sisällä oleville vangeille äänen antaen. Naisvangit kasvaa kuitenkin henkilökohtaisia kokemuksia suuremmaksi kun mukaan tulee 1900-luvun alkupuolella syntyneen, vankila- ja laitoskierteessä olevan Ista Laitisen tarinat, itse kirjoittamat merkinnät ja huomiot vankila- ja kuritushuonesysteemistä aina 1950-luvulta alkaen. Saarikoski saakin tietokirjaansa vahvan viestin riveille ja sen väliin: keitä me lopulta rankaisemme ja mistä, kun ylläpidämme tällaista rankaisu- ja vankilajärjestelmää? Kenen ehdoilla yhteiskunta pyörii, ja miksi samat asiat on sallittu toisille ihan vain sen perusteella, mihin yhteiskuntaluokkaan on sattunut syntymään kun taas toisten tekemänä se on automaattinen rikos? Jos viesti tuntuu epätodelta, ei tarvitse viettää kuin syksy suomalaisessa peruskoulussa, niin huomaa, että meidän insitituutiot on rakennettu tuottamaan ja toistamaan keskiluokkaista normistoa. Hyvin pärjäävä, itsestään huolen pitävä lapsi, joka kasvaa ja kehittyy perheensä tuella, saa koulusta ihan mielettömät eväät jatkoaan varten. Hän saa avun ja tuen koulussa, hän saa sen myöhemmin terveydenhuollossa ja esimerkiksi terapiassa. Mutta jos olet hiukankin erilainen, etenkin jos olet reaktiivinen tai koulun säännöt eivät tunnu sinulle sopivilta, jos sinulla on useampi päällekkäin kumuloitunut haaste elämässäsi, muuttuukin sama järjestelmä systemaattisemmin vastarintaa murskaavaksi, pakottavaksi ja pienentäväksi, yhteen muottiin sullovaksi järjestelmäksi. Et saa tukea koulussa, koska vanhempasi näkevät tilanteen eri tavalla kuin keskiluokkalinen opettaja. Et pääse terapiaan, koska käytät päihteitä. Et pääse päihteistä, koska et saa käsitellä asioita, joiden takia käytät niitä. Et pääse avovankilaan, koska olet joskus karannut lastenkodista, et sopeudu takaisin siviiliin, koska et saanut harjoitella siihen tarvittavia taitoja avovankilassa.

Me ihmiset, jotka työskentelemme eri insituutioiden sisällä, unohdamme herkästi olevamme osa laajempaa koneistoa. Vaikka yksilö näkee toiston järjestelmällisyyden, koneisto näkee vain yksilön, joka täytyy saada ruotuun.

x

Yhteiskunta ja sen hyvinvointia tukeva järjestelmä on täynnä valuvikoja, kuten kaikki inhimillinen toki, mitä ihminen omine sokeine pisteineen rakentaa. Naisvangit julkaistaan traagisen ihmisvihamielisen hallituksemme ensimmäisenä toimintasyksynä. Toimeentulotuesta leikataan. Asumistuista leikataan. Maahanmuuttopolitiikkaa ja tukipalveluita maahanmuuttotaustaisille ihmisille kiristetään. Lastensuojelun jälkihuollosta leikataan. Jo edellisten leikkausten aiheuttamia yhteiskunnallisia vikoja yritetään paikata kiristämällä valvontaa ja rangaistuksia tutkimustulosten selvästi osoittaessa, että tämä pikemminkin pahentaa kuin parantaa moralisoitua ongelmaa. 

Kuten Saarikosken teos näyttää, ihmiset eivät niinkään syrjäydy vaan yhteiskunnan kapeat rakenteet työntävät tietynlaiset ihmiset syrjään. Llastensuojelu ottaa vastasyntyneen vauvan huostaan äidiltään vankilasta ilman mitään järkevää perustelua, vedoten ilmeisesti käsitykseen, että äiti voisi alkaa käyttää päihteitä kuitenkin taas hetkenä minä hyvänsä. Ja niin äiti alkaa käyttää, kyllä, mutta lastensuojelun päätöksen takia, siksi, ettei hänellä ole poikansa menetettyä enää syitäkään olla käyttämättä. Saarikoski osoittaa kirjassaan selvästi, miten yhteiskunta olettaa ihmisistä usein pahinta saaden itse sen pahimman odotuksillaan aikaan. Maailmassa, jossa virkamiehet aina lastensuojelusta perhekoteihin, sosiaalityöntekijöistä poliiseihin, syyttäjistä aina vanginvartijoihin kaikki kohtelevat sinua kuin roskaa, heidän odotuksensa kääntyvät hyvin herkästi itseään toteuttaviksi ennustuksiksi. Ja miten muuten voisi ollakaan, kun lakia vastaan rikkonut yksilö joutuu vankilaan, mutta laittomasti vastasyntyneen huostaanottaneet sosiaalityöntekijät saavat korkeintaan huomautuksen hallinto-oikeudesta? 

Saarikosken narratiivinen tietokirja yhteiskunnan syrjäyttämistä naisita on voimakas, vahva ja äärimmäisen poliittinen teos, joka todella antaa äänen heille, joita ei tavata tässä yhteiskunnassa kuunnella. Saarikoski näyttää, miten selkeä kaava näiden vankilan ja siviilin, päihdekierteen ja katkaisuhoidon välillä kulkevien naisten elämissä on, miten mahdotonta enää on puhua yksittäistapauksista, kun todellisuudessa tietyt yhdistävät tekijät alkavat olla ennemminkin itseään toteuttavia ennustuksia kuin vain satunnaisia osia ihmisen henkilöhistoriassa. Kirjan kruunaa Saarikosken oma filosofisyhteiskunnallinen analyysi kirjan jälkisanoissa, ne viisaat ja lämpimät rivit, jotka vetävät kirjan naisten tarinat yhteen. Tällaista keskustelua ja näkökulmaa soisi julkisuudessa olevan huomattavasti enemmänkin, aina mediasta politiikkaan saakka.

x

Kovin moni meistä on sitä mieltä, että kun perheellä ei ole kykyjä tai kapasiteettia hoitaa lasta, hyvinvointiyhteiskunta tulee mukaan, ja auttaa. Ajatus on kaunis ja jalo, ja sen perustalle on rakennettu paitsi oma valtiomme myös sen perustuslaki. Yhteiskunnan turvaverkot ottavat kopin, kun ihminen ei itse enää kykene siihen. Ja rakkaat kollegani, kanssaopettajat, kasvattajat, lastensuojelun ja terveydenhuollon työntekijät; me olemme se hyvinvointiyhteiskunta. Se koppi on meidän otettavissa. Ei ole ketään muuta, ei ole mitään mystistä tahoa joka tulee ja pelastaa. Se mystinen taso olemme me, siellä jokapäiväisessä arjessa. Meidän on tehtävä se työ ja muutos. Me olemme se valtio. Me olemme se hyvinvointiyhteiskunta.

LAPSILLA VAI ILMAN? KAKSI KAUNOKIRJAA LASTEN TEKEMISESTÄ

SHEILA HETI : MOTHERHOOD

284s.

Vintage 2018

MIEKO KAWAKAMI : BREASTS AND EGGS

430s.

Picador 2021

Japanista englanniksi kääntänyt Sam Bett

Luin yhden vuoden henkilökohtaisesti tärkeimmistä kirjoista jo huhtikuussa, mutta kirjoitin siitä vain instagramin puolelle. Kyseessä oli kanadalaisen kirjailijan Sheila Hetin Motherhood, pitkään lukulistallani roikkunut teos, jonka ostin omakseni alkuvuoden Amsterdamin reissulta. Kirjan henkilökohtaisuus tuntui (ja tuntuu osin edelleen) liian intiimiltä käsitellä blogissa, mutta nyt kun kesälomalla sain viimein luettua loppuun japanilaisen Mieko Kawakamin Breasts and Eggs -romaanin, ovat ne teemoiltaan niin risteävät, että Kawakamista kirjoittaessa tuntuu oleelliselta ottaa myös Heti mukaan käsittelyyn.

Sheila Hetin Motherhood on autifiktiivisenoloinen romaani neljääkymmentä lähestyvästä kanadalaisesta naisesta, joka on onnellisessa parisuhteessa, kirjoittaa työkseen kirjoja, ja päätyy pohtimaan, menettääkö hän elämässään jotain, jos ei tule hankkineeksi lapsia. Mieko Kawakamin Breasts and Eggs lähtee liikkeelle hieman samantyylisestä lähtökohdasta, romaanin päähenkilö, hittikirjan joitain vuosia aiemmin kirjoittanut Natsuko tosin ei ole eikä halua olla parisuhteessa, mutta neljänkymmenen lähestyessä ajatus omasta lapsesta alkaa tuntua jopa välttämättömältä. Motherhoodin päähenkilö kipuilee lapsettomuusvalintansa pitävyyttä, Kawakamin Natsuko taas Japanin konservatiivista ilmapiiriä yksin lapsia hankkivia naisia kohtaan. Siinä missä Motherhoodissa heitetään noppaa suurien päätösten alla, Breasts and Eggsin Natsuko selaa internetistä hedelmällisyysklinikoita ja etsii sieltä spermanluovuttajia, sillä julkinen terveydenhuolto tarjoaa Japanissa hoitoja vain naimisissa oleville pareille. 

“There is something threatening about a woman who is not occupied with children. There is something at-loose-ends feeling about such a woman. What is she going to do instead? What sort of trouble will she make?”

- Sheila Heti

"All the children are fast asleep. Now, in that moment, in that small house, there's no joy, no pain, no happiness, no sadness. There's nothing, because all the children are asleep. So what do you do? Wake them up or let them sleep? The choice is yours. If you wake them up, nine children will be happy that you did. They'll smile and thank you. But one won't. You know this, before you wake them up. You know that one child will feel nothing but pain from the moment they open their eyes until they finally die. Every second of that child's life will be more horrible than death itself. You know this in advance. You don't know which child it's going to be, but you know that's going to happen to one of them.” 

- Mieko Kawakami

Sekä Hetin että Kawakamin kirjat käsittelevät samaa aihepiiriä; nyky-yhteiskuntaa, naisen asemaa, taiteilijuuden ja vanhemmuuden välistä ristivetoa sekä lapsen mahtumista omaan arkeen, kumpikin tosin hieman erilaisesta näkökulmasta. Molemmat romaanit keskustelevat kuitenkin upeasti keskenään, sillä molempien kirjojen keskuudessa päähenkilöt eivät saa lainkaan olla rauhassa omien mietteiden, haaveiden ja tuntojensa kanssa; lapsettomuuteen kallellaan oleva Motherhoodin päähenkilö on jatkuvassa lapsia hankkineiden ystävien vanhan lasten puoleen kääntyvän kampanjoinnin kohteena kun taas lapsia pohtiva Breasts and Eggsin päähenkilö saa jatkuvasti kuulla ympäriltään miten naurettava, jopa tyhmä ja itsekäs päätös lapsen hankkiminen (yksin) tähän maailmaan olisi. Kumpikin kirja tuo esiin äärimmäisen taitavasti sen naisen elämään kuuluvan paineen, jossa lisääntyminen on aina julkinen asia sen äärimmäisestä henkilökohtaisuudesta huolimatta.

Katsontakannasta riippuen nainen on siis lopulta aina väärin, haluaa hän lapsia tai ei. Vaikka elämme jollain tapaa toki jo etenkin Japania edistyksellisemmässä ja avarakatseisemmassa elämässä, on heteronormatiivinen perhemalli niin vahva, että jos sen sisällä ei lisäänny, on väärin, ja jos sen ulkopuolella lisääntyy, on väärin. Nainen ei voi voittaa kuin ainoastaan asettumalla patriarkaalisen yhteiskunnan sääntöihin, jossa hänen oma toimijuutensa typistyy ainoastaan hoivaajaksi ja emotionaaliseksi kannattelijaksi, ja nimenomaan miehen jatkeeksi. Ilman miestä hän on väärä äiti, miehellä taas väärin itsenäinen. Kawakamin romaanin laajat pohdinnat itsellisen naisen lisääntymisestä ovat myös arvokasta ja monipuolista eettistä keskustelua siitä, mikä on paitsi vanhemman oikeus suhteessa lapseensa myös lapsen oikeus suhteessa vanhempaansa. Kun muilta kuin heteronormatiivisilta perheiltä pyritään eväämään lisääntyminen, vedotaan aina lapsen oikeuteen turvalliseen kotiin ja kahteen vanhempaan. Mutta kuten Kawakami hyvin selvästi näyttää, perinteisissä suhteissakaan saadut lapset eivät sitä automaattisesti saa. Niinpä heteronormatiivinenkin perhe on lopulta vain myyttinen satuhahmo, jolla uskonto ja konservatismi ratsastaa rajoittaakseen sitä, mitä eniten rakastaa kontrolloida: naisen oikeutta päättää omasta kehostaan ja lisääntymisestään.

"Does't a woman without a partner have the right to meet her child? Or is it her fault? This isn't the same about everyone's critical families or looks. It's not that I want a child. I don't want them, I don't want to have them. I want to meet them. My child. I want to meet my child and live with them."

- Mieko Kawakami

“There is a kind of sadness in not wanting the things that give so many other people their life's meaning. There can be sadness at not living out a more universal story - the suppose life cycle - how out of one life cycle another cycle is supposed to come. But when out of your life, no new cycle comes, what does that feel like? It feels like nothing. Yet there is a bit of a let-down feeling when the great things that happen in the lives of others - you don't actually want those things for yourself.”

- Sheila Heti 

Muiden mielipiteiden lisäksi sekä Heti että Kawakami pohtivat teostensa kautta naiseuden, äitiyden ja taiteilijuuden suhdetta. Miten nainen voi kirjoittaa, kun koko maailma näkee hänet ensisijaisesti jälkeläisiä tuottavana hoivaajana, joka on olemassa perhe-elämää ja miestä varten? Onko lapsen hankkiminen oman taiteellisen uran roskiin heittämistä (Kawakami) vai onko kirjailijauralleen omistautuva, lapsia hankkimaton nainen äärimmäisen itsekäs (Heti)? Entä miksei mies ole kummassakaan tapauksessa väärin, päätyi hän hankkimaan lapsia tai ei? Itsekkyys ylipäätään on naisen elämässä mitä ilmeisemmin pahinta mitä hän voi tehdä, oli päätös miltä kannalta tahansa itsekäs. Naisella voi olla toimijuus, mutta arvostusta hän saa vain perinteisiä arvoja noudattaen. 

x

Puhtaasti romaaneina Breasts and Eggs sekä Motherhood ovat keskenään hyvinkin erilaiset. Heti kirjoittaa viehkeän poukkoilevaa, mielen sisäistä pyöritystä loistavasti kuvaavaa viehättävän päiväkirjamaista fiktiota, kun taas Kawakamin teos on ns. klassisemman romaanin muotoon uppoava 430-sivuinen paksukainen. Kawakamin romaani koostuu oikeastaan kahdesta osasta; ensimmäisestä, Natsukon siskon ja siskontytön Tokion vierailusta, tämän kolmikon omalaatuisista väleistä, sekä toisesta, noin kahdeksan vuotta myöhemmästä "pääosiosta", jossa Natsukosta on tullut menestynyt esikoiskirjailija, joka pohtii omaa perhettä. Heti kirjoittaa enemmän tajunnanvirtaa, jonka sekaan ui hienovaraisesti niin yhteiskunnan odotukset erilaisten dialogien kuin oman pään looppien kautta, kun taas Kawakami kuljettaa tarinaansa enemmän tapahtumien, satunnaisten kohtaamisten ja arjen kuljettamisen kautta. Makuasioita, kumpi on enemmän omaa tyyliä, itselleni Hetin kirjasta tuli yksi tärkeimpiä, kun taas Kawakamin romaanista olisi voinut hyvinkin leikata ainakin sata sivua pois kokonaisuuden lainkaan kärsimättä. Toivoin kuitenkin, että molemmat näistä suomennettaisiin, sillä sekä kirjallisuudessa että yhteiskunnassa ylipäätään keskustellaan edelleen aivan liian vähän äitiydestä normatiivisten ratkaisuiden ulkopuolella. Toki meillä alkaa olla tietokirjaa jos toistakin, mutta emme saa jäädä siihen Rachel Cuskinkin varoittamaan todellisuuteen, jossa äitiydestä ja siihen liittyvistä teemoista kirjoittaminen nähdään jonain naisten kevyenä höpinänä, joka ei koskaan edes nouse vakavasti otettavien kriitikoiden arvioitamaksi. Jos mies kirjoittaa isyydestä, ajattelemme sen olevan upea ja rohkea avaus yleiseen ihmisyyteen kuuluvasta aiheesta. Kun nainen taas kirjoittaa äitiydestä, hiljenemme kirjat kuoliaiksi. Tai jätämme ne kokonaan suomentamatta.

Helmet-haaste 2023: 

Breasts and Eggs: 29. Kirjassa on minä-kertoja 

Motherhood: 43. Kirja kertoo tulevaisuudesta niin, että siinä on toivoa

ÄITIKORTTI – KIRJOITUKSIA LISÄÄNTYMISESTÄ

ANU SILFVERBERG : ÄITIKORTTI 

KIRJOITUKSIA LISÄÄNTYMISESTÄ

251s.

Teos 2013

"En ole koskaan ajatellut, että lapsen saaminen olisi naiseuden, mieheyden, ihmisyyden, yhtään minkään mitta, tai että elämä ilman lasta olisi epätäydellisempää. En ajattele niin vieläkään. Ihmisarvon etsiminen vanhemmuuden kautta on vain helppo tapa kiertää muut kysymykset siitä, miksi olemme täällä tai mitä haluaisimme elämällämme tehdä."

Anu Silfverberg kirjoineen vei mennessään, kun luin jokin aika sitten Sinut on nähty -esseeteoksen. Äitikortti taas on roikkunut lukulistallani jo muutamia vuosia, siitä asti kun luin Helmi Kekkosen upean Olipa kerran äiti -teoksen, sen suurin piirtein  t o i s e n  Suomeksi ja suomessa kirjoitetun teoksen äitiydestä. Aiheesta, joka koskettaa jollain tapaa jok'ikistä ihmistä, onhan meillä kaikilla äitisuhde, puuttuva, puutteellinen tai puutteeton, enemmän tai vähemmän. Aihe on kuitenkin kaiketi kovin epämyyvä, onhan äitiys sellaista naiserityistä puuhaa. Hoivaamista, hellimistä ja kutsumusta, suoritus ja meriitti yhteiskunnassa. Nainen on tavallaan äitioletettu on hänellä lapsia tai ei, sillä lapsekas äiti on äitiäiti ja ilman lapsia elävä nainen on lapseton äiti, eli siis ihminen ilman jotain, määritelty negaation kautta. Ja niin siitä tupataan kirjoittamaankin – joko äitiyden ihanuuden/kamaluuden kautta, ajasta ja hengestä riippuen tai sitten lapsettomuuden ihanuuden/kamaluuden kauttta, näkökulmasta riippuen. Äitiys on kaikkialla, ja kaikilla on siitä mielipide. Mutta koska se ei kaiketi ole sitten korkeakirjallista, kuten miesten isät ja isäsuhteet, jää keskustelu kahteen (2!) kirjaan ja internetin perhelehtien keskustelupalstoille.

Silfverberg on kirjoittanut kuitenkin Äitikortin lähes kymmenen vuotta sitten, ja nyt viimein tosiaan itsekin pääsin sen pariin. Äitikortti on kirjoituksia lisääntymisestä, aina teini-iän seksuaalivalistuksen (eli raskauspelottelun) kautta lapsen yrittämiseen, lapsettomuuspelkoon, raskauteen, synnytykseen ja syntyneen muukalaisen kanssa elämän aloitteluun. Se on laaja, yhteiskunnallinen ja paikoin kärkeväkin teos siitä, mitä on olla vanhempi 2010-luvulla, mitä on olla ihminen jälkeläistilanteen kautta määriteltynä, mitä on olla eläin muiden eläinten joukossa.

Eläimyys meissä tuntuu usein heräävän vasta lisääntymisen ja syntymän kautta: yhtäkkiä olemmekin nisäkkäitä, jota ohjaa nisäkkään lajityypilliset tarpeet ja halut. Tämä herääminen omaan eläimellisyyteemme on käsitelty kirjassa mainiosti ja aika graavistikin esseessä Eläimen lisääntyminen porsitushäkissä liikkumaan kykenemättömän emakon kohtaloa kiertäen. Olen itseasiassa lukenut kyseisen tekstin aiemminkin, osana erästä sukupuolentutkimuksen kurssiani, ja se herätti jo silloin paljon keskustelua. Ihminen, kuten muutkin nisäkkäät tosiaan lisääntyvät kantamalla jälkeläistä sisällään, valmistautuvat poikimiseen erilaisin lajityypillisin tavoin ja enemmän tai vähemmän täyttyvät huumaavasta hoivavietistä uuden tulokkaan saapuessa maailmaan. Me tiedämme tämän – ja me tiedämme myös, että myös muut eläimet tietävät, ja ennen kaikkea kokevat tämän. Ja silti me riistämme eläimiltä heidän lapsensa, pilkomme, pakkaamme ja syömme ne, juomme heille kuuluvan maidon ja laitamme silppuriin kukonpojat. Hieman nurinkurista, ja silti tähän tunnutaan heräävän kollektiivisesti aika harvoin. Silfverberg kuvaa sitä tyypillisintä heräämishetkeä, eli raskautta ja sen myötä seuraavaa poikimista, ja se kuvaus on väkevä. Klassikkokamaa, tavallaan, vaikka hieman pienen piirin tietoon jääneenä. Olemme äitejä, isiä ja huoltajia ennen kaikkea eläiminä. Nyt ja aina.

"Kun muusikko Björk kesällä 2021 ilmoittautui venäläisen Pussy Riot -punkyhtyeen puolustajaksi, hän teki sen omien sanojensa mukaan 'äitinä ja muusikkona'. Viesti otettiin iloisesti vastaan. Hyvä Björk, siinä vasta hyvä nainen, hyvä ihminen!

Mutta miksi Björk puhui juuri näiden roolien takaa? Onhan hän myös tummatukkainen ja islantilainen ja puhuu hassun lapsekkaasti. Miksei hän vetoa näihin seikkoihin? 'Tummatukkaisena, lapsen lailla puhuvana islantilaisena olen sitä mieltä että...'. Ei. Björk puhui äitinä ja muusikkona, koska oletti näiden roolien antavan lisää painoarvoa puheilleen. Erityisen tehokas keskusteluapu on äitikortti, joka antaa olettaa, että puhuja on vähän muita moraalisempi ihminen, koska on äiti."

Toisaalta eläimyyden lisäksi olemme toki yhteiskunnallinen laji, ja kun kyse on Silfverbergistä kirjoittajana, ei kantaaottavuus jää piiloon rivien väliin. Ihminen suhteessa muihin eläinlajeihin on kiinnostava kela, mutta kiinnostavaa on myös sukeltaa siihen moraaliseen käsitykseen, jossa peilataan naista suhteessa äitiyteen. Äitiys on kaikessa epämyyvyydessään jotain pyhää ja moraalin ylittävää, ja harvassa asiassa voi olla yhtä mustavalkoisesti hyvä tai huono kuin äitiydessä. Silfverberg kuvaa taiten mitä tapahtuu, kun äitiydestä itsestään tulee kulttuurillisesti jotain moraalisesti ylevämpää, ja mihin tämän moraalisuuden vaaliminen johtaa. Oli kyse sitten äitinä asioihin kantaa ottamisesta tai hieman liian pitkälle menevästä kiintymysvanhemmuudesta, ei kirjassa jäädä hiljaiseksi asioiden yhteiskunnallisen puolen edessä. Toki se sisältää myös paradoksin; kun ohjataan muiden moraalia, ollaan jollain moraalisella metatasolla, mutta toisaalta Silfverberg tekee sen hyvin lempeästi, omaa riittävyyttä ja perustarpeita alleviivaten. 

x

Äitiys ylipäätään on aiheena asia, josta kirjoitetaan aina joko puolesta tai vastaan, janan päästä tai toisesta. Niinpä tämä kirja on raikas tuulahdus kyseisellä kirjallisuuden kentällä, ja se kestää aikaakin hurjan hienosti. Henkilökohtaisen kautta kokemuksista tulee suuria, ja toisaalta yhteisiä. Suosittelen tätä teosta lämmöllä kaikille, sukupuoleen tai lapsitilanteeseen katsomatta. Tämän kirjan lukeminen tekee hyvää, kaikille.

Helmet-haaste 2021: 27. Kirjan päähenkilö on eläin

#FERRANTEHUUMA – ELENA FERRANTE : TYTTÄREN VARJO

ELENA FERRANTE : TYTTÄREN VARJO

175s.

WSOY 2020

Alkuteos: La figlia oscura // 2006

Suomennos: Helinä Kangas

Saatu arvostelukappaleena

Kun tyttäret ovat lentäneet pesästään, muuttaneet isänsä luokse Kanadaan, Leda lähtee omalla autollaan lomalle Etelä-Italiaan. Hän vuokraa joka päivä saman rantatuolin, tarkkailee samaa napolilaisperhettä, kiinnostuu erityisesti nuoresta äidistä ja hänen pienestä tyttärestään, äidin eleganssista ja tiiviistä suhteesta pieneen lapseensa. Hän yrittää yhdistellä lankoja toisiinsa, ihmisiä sukulaisuussuhteiden perusteella, nimiä kasvoihin. Ja mitä todellisempia tuon tuntemattoman perheenjäsenistä kauempaa tarkkailevalle Ledalle tulee, sen syvemmälle hän sukeltaa myös omissa muistoissaan, omassa suhteessaan omiin tyttäriinsä. Ja yhtäkkiä kirja vyöryttääkin päälle hyvin ferrantemaiseen tapaan niin sotkuisia ihmissuhteita kuin kipeitä muistojakin - juuri sillä raa'an kauniilla, kaunistelemattomalla ja kipuisalla tavalla, jolla vain  Ferrante hahmoistaan osaa kirjoittaa.

Jo 14 vuotta vanhassa, vasta tänä keväänä suomennetussa pienoisromaanissaan Ferrante tarkastelee jälleen sitä mitä parhaiten osaa: äidin ja tyttären suhdetta. Siinä missä edellinen lukemani Amalian rakkaus syventyy aikuisen tyttären ja juuri kuolleen äidin suhteeseen, on Tyttären varjossa näkökulma taas äidissä. Ja oli aihe Ferrantelle jo miten tuttu tahansa, onnistuu hän jälleen tuomaan siihen jotain uutta, jotain aiemmin tavoittamatonta ja sanoittamatonta. Siitä viiltävää rehellisyyttä, rehellisen kamalia tunteita, joita meillä jokaisella on, mutta joiden sanottaminen on ollut pitkään suurin synti, josta äitiä voidaan rangaista. Se tulee esille niin Ferranten tavassa käsitellä aihetta myös tämän kyseisen romaanin päähenkilön Ledan tavassa puhua omista menneisyyden valinnoistaan. Äiti on ensisijaisesti aina äiti, niin yhteisön kuin yhteiskunnankin silmissä. Ja se, mitä näin täydellinen minuuden menettäminen voi monissa naisissa aiheuttaa, on jätetty ääneen sanomatta, kirjallisuuteen kirjoittamatta.

"Bianca huusi minulle kerran kyynelissä: olet mielestäsi aina kaikkein paras; ja Marta: miksi sitten hankit meidät, jos koko ajan vain valitat meistä. Tyhjiä sanoja, pelkkiä äänteitä. aina tulee hetki, jolloin lapset kysyvät vihaisina ja onnettomina: miksi sinä synnytit minut."

Äitiyteen sukeltaminen on yhteiskunnallinen normi, joka pyrkii pakottamaan jokaisen lisääntyneen ja lastensa kanssa elävän naisen yhteen, tietynlaiseen muottiin. Sen vapaaehtoisuus on parhaimmillaankin kyseenalaista: väittäisin jopa, että se ei ole sitä ollenkaan, toiset vain mukautuvat sen luomiin odotuksiin paremmin kuin toiset. Ja ne jotka eivät mukaudu - he ovat tarinoiden roistoja, kylmiä ja julmia, epäpyhiä ja yhteiskuntakelvottomia. Lapsensa hylkäävä äiti on pahinta, mitä kulttuuri usein meille kirjallisuudessa, elokuvissa ja teatterissa tarjoaa, mutta toisaalla uraa luovat isät ovat myyttisiä sankareita, status quo, joiden läsnäolon perään juuri kukaan ei kysele. Toki tähän on tullut muutosta, paljonkin, mutta rakenne on edelleen täysin sama. Vai milloin olet viimeksi nähnyt naistenlehden kyselevän isältä, miten hän yhdistää työn ja perheen? Entä milloin nainen on ensisijaisesti ollut kiinnostuksen kohde vain hänenä itsenään, ei suhteessa jo syntyneisiin jälkeläisiinsä?

Äitiys on suuri rooli, mutta kulttuurissamme sitäkin kapeampi. Odotamme jokaiselta äidiltä edelleen täydellistä sitoutumista, pyyteetöntä rakkautta ja uhrautumista. Väsymyksestä on toki saanut lähiaikoina myös jo onneksi puhua, mutta harvassa on kirjallisuus, joka sanoittaa  näin moninaisesti tunteita kaiken vaatimusten takaa. Maailmasta, jossa mies menestyy, ja lapset imevät äitinsä tyhjäksi, mykäksi hoitajaksi, jolla saakin olla unelmana vain hoivata lapsosiaan näiden ensimmäiset elinvuodet. Mutta onneksi meillä on kirjallisuus, yhä laajenevat representaatiot, lupa jo puhua tunteista, jotka tuntuvat eläimellisiltä ja alkukantaisen kielletyiltä vain siksi, että normaalisti äitiyttä saa käsitellä vain tietyllä tavalla. Onneksi meillä on Ferrante.

Kirjallisesti Tyttären varjo on hieno ja tiivis teos, joka jättää jälleen kauniisti tilaa riviensä väliin. Se tuntuu hurjan tutulta, Napoli-sarjaa rakastavalle kuin paluulta Lenun ja Ninon väliseen suhteeseen, aikaan kun Elena jättää lapsensa miehelleen. Siinä on paljon samaa, mutta silti suurta sivustakatsojan kärsivällisyyttä, hiljaista huutoa tuuleen. Se on eheä, hiottu ja kaunis romaani. Ferrantea parhaimmillaan.

Helmet-haaste 2020: 22. Kirjassa on epäluotettava kertoja

KIRJAVUODEN VALOISA ALOITUS – EMMI-LIIA SJÖHOLM : PAPERILLA TOINEN

EMMI-LIIA SJÖHOLM : PAPERILLA TOINEN

187s.

Kosmos 2020

Saatu arvostelukappaleena kustantajalta

Kirjavuoteni on lähtenyt käyntiin hieman hitaasti ja yllättävän kaukana jokapäiväisestä lukemisesta. Yöpöydällä viipyy pino jo pitkä aika sitten aloitettuja, mutta kerta toisensa jälkeen puolitiehen jääviä kirjoja, joista jokaisesta pidän, mutta mikään ei varsinaisesti vedä jähmeän arjen keskellä puoleensa. Olen pitänyt lukemisesta hetken taukoa kokonaan, ja yrittänyt sitten taas uudestaan, mutta jäänyt aina kauas, keskittymättömyyden syövereihin. Kunnes vastaan tuli Emmi-Liia Sjöholmin esikoinen, postilaatikosta pinoon ilmestynyt arvostelukappale, josta joka toinen jollain tapaa sosiaalisen median kanavissani tuntui puhuvan. Hyvin jaettu kirja siis, sanoisin.

Mutta hyvä että oli. Näkyvyys sai minutkin tarttumaan, kiinnostumaan ja keskustelemaan jo ennen kuin tätä edes itse luin. Ja kun mielenkiinto oli herännyt, luinkin tämän muutaman metromatkan aikana, oranssien penkkien ja alati ympärillä vaihtuvien ihmisten keskellä, keskittyneesti ja kerrankin itsekin tarinan sisällä.

"Yksi mies osti minulle syntymäpäivälahjaksi kissan. Annoin sen pois. Toinen mies ei tunnistanut minua kadulla, vaikka oli lähettänyt kaksi päivää aiemmin treffikutsun. Selvisi, että hänellä oli hajataittoa. Kävimme ulkona pari kertaa mutta emme nähneet tulevaisuutta samalla tavalla."

Sjöholmin esikoinen on muodoltaan varsin tyypillistä 2010-lukua: tunnustuksellista ja tietyllä tapaa häpeilemätöntä nuorehkon naisen autofiktiota, joka puhuu asioista sellaisista näkökulmista, jotka ovat aiemmin vaatineet vaikenemaan. Sjöholm kirjoittaa kauniisti, kirkkaasti ja terävästi, kuljettaa tarinaansa usealla tasolla kohti päätepistettä. Useissa Paperilla toisesta kirjoitetussa arviossa joko kiitellään tai kritisoidaan teoksen päiväkirjamaisuutta, mutta minä en lue sitä niin. Tai tietyllä tapaa luen, tunnistan kyllä mistä kanssalukijat puhuvat, mutta koen eri tavoin. Pidän siitä, sellaisesta henkilökohtaisesta intiimiydestä, jonka kautta Sjöholm aiheitaan käsittelee. Minulle se tuo tietyllä tapaa mieleen jopa Saara Turusen tarkkailevan tyylin, sillä se jättää rivien väliin niin paljon tilaa, että sitä alkaa automaattisesti täyttää itse, peilata joko oman elämän tai yhteiskunnallistenkin teemojen kautta. Kuljettaa henkilökohtaisesta kauemmas, suostumuksen rajoihin, taipumiseen, tapaan kuvata tyttöyttä, naisen harrastamaa seksiä, äitiyttä ja sitä miten se on muutakin kuin rajatonta rakkautta ja kiitollisuutta.

Tuosta kiitollisuudesta  – tai oikeastaan sen vaatimuksesta – tämän kirjan kohdalla tulin keskustelleeksi jo ennen koko teoksen lukemista. Sjöholmin päähenkilö ei kaiken anteeksipyytelevyytensä keskell pyydä kirjassaan kuitenkaan varsinaisesti anteeksi sitä, että tuntee myös yhteiskunnan silmissä tavoiteltujen asioiden, parisuhteen ja lapsen saamisen, kohdalla ristiriitaisiakin tunteita. Ymmärrän, että lukijasta, jolta nuo puuttuvat, tietynlainen purnaaminen voi tuntua kiittämättömyydeltä, mutta nyt jo kirjankin lukeneena voisin sanoa, että se on kaikkea muuta kuin sitä. Se on taiteilua kiitollisuuden ja inhimillisyyden välissä, sitä ettei mikään ulkoinen asia, saavutus maailmassa tee onnelliseksi itsessään. Että ei ole olemassa mitään yksittäistä asiaa, saavutusta tai pistettä, jossa ollaan onnellisia sitten kun. Että ihmisyys ja inhimillisyys jatkuu, vaikka elämässä olisi kaikki näennäisesti hyvin, ja senkin tunnustaminen on tärkeää. Se on tärkeintä, sillä se on aitoa, kipeää elämää. Ei haavekuvia, vaan todellisuutta, jossa rakkauskin täytyy valita joka päivä uudestaan. Oli siitä miten kiitollinen tahansa.

x

Sjöholmin esikoinen on kovin kiinni tässä ajassa, ja tavallaan se on sisarkirja niin monelle. Erityisesti se tuntuu Aino Vähäpesolan Onnenkissan isosiskolta, toisaalta taas Saara Turusen Rakkaudenhirviön henkilökohtaisemmalta ja sitä kautta helpommalta versiolta. Siinä on jotain samaa myös Helmi Kekkosen Olipa kerran äiti -teoksen kanssa, mutta kaikista vertauksista huolimatta se on myös aivan omansa. Omaääninen, herkkä ja kaunis. Moni tuntuu sosiaalisessa mediassa kertovan, ettei oikein saa tästä otetta, löydä tarttumapintaa, mutta minä löysin. Kaikessa henkilökohtaisessa oman lukijaminäni kanssa vallitsevassa erilaisuudessaankin Sjöholmin autofiktiivisen teoksen päähenkilö oli niin lähellä minua, että hän tuntui omalta jo ensisivuilla. Hiljaisen kauniilta kotiinpaluulta, jonkin sisällään olevan selittämättömän aukaisemiselta. Ja se jos mikä on ihana tapa aloittaa tämä uusi kirjavuosi.

Helmet-lukuhaaste: 35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa
Kirjasta muualla: Sivulauseita, Sivusuhteita, Aina joku kesken

ELENA FERRANTE : AMALIAN RAKKAUS

ELENA FERRANTE : AMALIAN RAKKAUS

♥ ♥ ♥ ( ♥ )

192s.

WSOY 2019

Alkuteos: L'amore molesto // 1992

Suomennos: Taru Nyström

Pyydetty arvostelukappaleena

Elena Ferrante on ollut yksi suurista kirjailijarakkauksista. Napoli-sarja on täyteläinen ja upea, Hylkäämisen päivät taas yksi elämäni kirjoista. Ferranten (ainakin tällä pseudonyymilla kirjoitettu) esikoinen Amalian rakkaus taas on roikkunut lukulistalla jo pidempään, mutta puhtia kirjaan tarttumiseen sain vasta, kun tuo teos julkaistiin tänä syksynä uudestaan WSOY:n toimesta.

"Lapsuus on keskeneräisten valheiden tehdas joka jatkuu menneisyydessä."

Amalia hukuttautuu päivänä, jolloin hänen tyttärensä Delia täyttää vuosia. Kuolema ja siihen johtavat tapahtumat ovat outoja, ja vaivaavat Deliaa, jolla on hyvin tarkka ja selkeä kuva omasta äidistään. Amalia oli eläessään koruton, mutta vahva, pysyvä ja muuttumaton. Lapsuus Napolin meluisilla ja saastaisilla kaduilla alkaa kuitenkin hautajaisten jälkeisinä päivinä rakentua uudelleen, kun äiti elämään vaikuttaneena henkilönä alkaa järjestyä uudelleen Delian päässä. Eikä uudelleen luotu totuus koske vain Amaliaa – oikeastaan koko Delian elämä lapsuudesta alkaen rakentuu noiden päivien aikana täysin toisin kuin se on koskaan ennen nähty.

Ferrante käsittelee esikoisteoksessaan taiturimaisesti niin naisen seksuaalisuutta patriarkaattisessa yhteiskunnassa, äiti-tytärsuhdetta kuin muistamisen vääristymiäkin. Ensimmäinen on aiheeltaan yhteiskunnallisesti tärkein, mutta jälkimmäiseen taas jollain tapaa uppouduin vahvimmin itse. Olen jo pitkään ihaillut kaunokirjallisuudessa eri kirjailijoiden kykyä kyseenalaistaa objektiivisena pidettyä totuutta ja rakentaa tarinoihinsa oikeaa ihmismieltä vastaavampaa tunnelmaa – siis sekavaa, valikoivaa ja asioita omaksi edukseen kääntävää. Usein tuo tehdään kertojaäänen vaihteluiden avulla, mutta Ferrante menee vielä askeleen pidemmälle: hän rakentaa todellisuuden esiin kuoriutumisen vain ja ainoastaan yhden päähenkilön, Delian, kautta. Delian koko minuus on rakentunut valheellisuuden ja väärien muistojen päälle, mutta miten viisivuotiaana tehdyt valinnat voisivatkaan olla lopulta muita kuin vinoon kasvaneita?

Ferranten tyyli on jo tässä ensimmäisessä teoksessa raivoisan vimmainen. Napoli-sarjaan hän tuntuu jo rauhoittuneen, mutta sekä tämä Amalian rakkaus että tämän sisarkirjalta tuntuva Hylkäämisen päivät kuvaavat sellaisella voimalla voimakkaita naishahmojaan miehisen väkivaltaisessa maailmassa, ettei ihan hetkeen kukaan muu kirjailija ole kyennyt samaan. Amalian rakkaudessa tunnelma on vielä absurdimpi kuin Hylkäämisen päivissä, ja muutamakin kohta täytyy lukea uudestaan ymmärtääkseen sen ajan ja tilan, missä Dalia milloinkin liikkuu. Silti tarinasta kasvaa suuri ja tavallaan jopa kammottava. Se on yhtaikaa kuvaus yksittäisestä lapsesta sekä väkivaltaan taipuvaisen maailman keinoista rakentaa vaihtoehtoisia todellisuuksia ja menneisyyksiä, kun se todellinen on liikaa käsitellä. 

Ferrante on uskomattoman taitava kirjailija, ja sen tästä teoksesta huomaa. Luin tämän itse hetkenä, jolloin kaikki muukin kuin kirjan sisältö oli elämässäni hieman muuttokaaoksessa, ja osin siksikin tuntuu, että kirja jäi hieman etäiseksi. Uskon kuitenkin vakaasti, että toisena hetkenä, rauhallisempana, kirjan oma sisäinen kaaos järisyttäisi vielä vahvemmin, ja veisi mukanaan. Vaikka Amalian rakkaus on julkaistu italiaksi jo lähes 30 vuotta sitten, se kliseisesti todettuna on ajankohtaisempi kuin koskaan.

HELMI KEKKONEN : OLIPA KERRAN ÄITI

HELMI KEKKONEN : OLIPA KERRAN ÄITI

251s.

Siltala 2019

Arvostelukappale

Olen lukenut Helmi Kekkoselta näemmä esikoiskirjaa lukuunottamatta jo koko tuotannon. Hänestä on viime vuosien aikana tullut yksi lempikirjailijoistani, kotimaisista nykykirjailijoista ehdottomasti tärkein. Paitsi Kekkosen kirjoja, luen ilolla jatkuvasti myös hänen blogiaan ja instagram-tekstejään, ne ovat niin hienosti kiinni paitsi tässä ajassa, myös jossain syvemmässä inhimillisyydessä kuin kovin moni muu teksti juuri nyt. Kekkonen luo kirjoituksillaan rauhaa olla oma itsensä, vaikka olisi erilainen kuin hän. Se on valtavan hieno taito se.

Mutta pakko myöntään: minua jännitti hieman tarttua Helmin omakohtaiseen, äitiyttä käsittelevään uutuusteokseen Olipa kerran äiti. Ei siksi, ettei aihe kiinnostaisi, mutta monella tapaa pelkään sen olevan liiankin henkilökohtainen. Liian lähellä luettavaksi, saati arvioitavaksi. Ajattelin ensin, että en lue lainkaan. Seuraavaksi ajattelin, että voin lukea, mutta kirjoitan ajatuksiani vain jossain yksityisviestissä Helmille. Lopulta luin, enkä enää ymmärtänyt miksi olin ajatellut niin kuin aiemmin olin ajatellut. Olin kai luullut, että henkilökohtainen on yksityistä. Mutta kun Kekkonen näytti, miten yksityinen on lopulta huomattavasti enemmän yhteistä, päätin avata tämän tekstieditorin bloggerissa.

"Tiedän että äitiyksiä on monenlaisia, ettei äitiys vaadi biologista sidettä eikä synnytystä toteutuakseen, omalla kohdallani se vain on tapahtunut niiden kautta.

Tiedän että äitiys on julkisena keskusteluaiheena viime vuosien aikana yhä enemmän noussut esille ja politisoitunut ja syystäkin, tiedän että on olemassa perheitä ja tilanteita, haasteita ja kokemuksia, tutkimuksia ja faktoja joista minä en tiedä mitään enkä väitäkään tietäväni, ja siksi kirjoitankin vain ja ainoastaan omasta kokemuksestani, siitä miten äitiys ja arki lasten kanssa muuttuvat omalla kohdallani kiehtoviksi ja merkityksellisiksi silloin kun ympäriltä karsitaan kaikki ylimääräinen hössötys ja analyyttinen mössö, kun mennään keskelle ihan tavallisia aamuja, päiviä ja öitä, sinne missä äitiys oikeasti rakentuu, sinne missä me itse ihmisinä ja perheinä rakennumme."

Äitiys tuntuu aiheena sellaiselta, että siitä saa lukea ja puhua vain muut äidit. Meillä, keillä lapsia ei ole, ei ole oikeutta myöskään siihen soppaan lusikkaansa työntää, sillä elämäähän voi tunnetusti ymmärtää vain ensimmäisen lapsen saamisen jälkeen. Mutta sen sijaan, että tätä vääristynyttä ja äitiyttä vinoutuneestikin glorifioivaa puhetapaa ylläpitää äidit, sitä pitää yllä myös ne, jotka eivät äitejä ole, koska he välttelevät tietoisesti aiheeseen tarttumista. He eivät osallistu keskusteluun, he eivät anna ääntään kuuluviin. Osin ehkä siksi, että äitiyskeskustelu on niin valtavan polarisoitunutta, mutta osin myös siksi, että itse äitiys on polarisoitunut. Siitä on tehty jotain, mitä kuuluu suorittaa, ja jonka jokaisen osallistujan voi arvottaa janalle hyvä–huono äiti. Siitä on tehty asia, jolla naisesta tulee Nainen, ihmisestä hyvä yhteiskunnanjäsen (koska huoltosuhde). 

Ylläolevaan näkökulmaan nähden tuntuu kuitenkin kummalliselta, että äitiydestä ei lopulta juurikaan puhuta. Siitä ei kirjoiteta, eikä siitä saa myöskään lukea. Ja jos siitä kirjoitetaan, siitä kirjoitetaan kriisien kautta. Äitiys – joka koskettaa jollain tapaa jok'ikistä maapallon ihmistä vähintään lapsen roolista – on myös aihe, joka ohitetaan, jos ei olla itse äitejä. Se on niin itsestäänselvää, että siihen suhtaudutaan kuin se olisi tylsää, ja väitänpä, että se on jätetty pois keskustelusta myös siksi, että se ei kosketa Suurta Kirjallisuuseliittiä. Eli keski-ikäisiä ukkeleita. Jos he eivät voi samaistua, miksi kukaan muukaan voisi. Joten vaietaan, tai annetaan lähinnä ääripäiden ja asenteellisuuden huutaa nimettömillä forumeilla. Ollaan kuin ei olisikaan, luonnollistetaan arkipäiväiseksi, ja kukapa muka arkipäiväisyydestä jaksaisi lukea, kun ei meinaa sitä jaksaa elääkään.

Mutta juuri siksi tämä kirja on tärkeä. Yhteiskunnallisesti ja poliittisestikin Kekkosen kirja on tärkeä erityisesti siksi, että se rikkoo kannesta kanteen tapaa, jolla äitiydestä ja sen tuottamista tunteista on ollut tähän saakka luvallista puhua. On ollut vain ihania rakkauskuplatunteita, jatkuvia positiivisia tunteita lapsiaan ja äitiyttään kohtaan. Tai sitten on ollut väsymystä, synnytyksen jälkeistä masennusta ja ahdistusta siitä, että elämä on vain paskavaippoja ja koliikkivauvoja. Mutta silloinkin niin, että on kamalaa ja ahdistaa, muttei vahingossakaan niin, että mitä tunteita se kaikki äidissä herättää. Miten maailman rakkaimmastakin voi haluta ihan vain yksinkertaisesti eroon, miten tärkein ihminen elämässä on myös joskus ärsyttävä tai omien tunteiden tiellä. Yleisessä keskustelussa äitiys leimaa lapsen syntymän jälkeen kaiken, mutta Kekkonen muistuttaa äärimmäisen oivallisesti, että ihmisyys ja tarve myös omaan itseensä ei katoa silti sen myötä minnekään. Tätä kuulee niin harvoin, että se alkaa tuntua jo kielletyltä. Kaivata hetkiä vain itselleen, olla olemassa ilman, että on aina sitä suhteessa johon kuhun toiseen.

Kekkosen Olipa kerran äiti on vaikeasti määriteltävä, ja silti hyvin yksinkertainen: se on tarina yhdenlaisesta äidistä ja äitiydestä muutaman miljardin muunlaisen äidin ja äitiyden keskellä. Se on tarina suunnittelemattomasta raskaudesta, ja kirjailijasta, jonka suurin huoli vauva-arjessa on se, pystyykö hän enää koskaan kirjoittamaan. Se on tarina lapsen kasvamisesta, uudesta lapsihaaveesta, keskenmenosta ja toisesta, raastavasta raskaudesta. Se on kaikkea, mitä äitiys varmasti pitää sisällään, mutta ennen kaikkea: se on kaikkea, mitä ihmisyys pitää sisällään. Ja se tästä kirjasta tekee maagisen kauniin. Kekkonen ei arvota eikä arvostele. Hän on, ja näyttää olemisellaan, että se on riittävää. Se on tarpeeksi, ja se jos mikä luo lohdullisen tunteen myös siitä, että minäkin riitän. Lapsilla tai ilman, mutta juuri tällaisena. Kirjan suhteen on oikeastaan täysin toissijaista onko itse äiti, samaistuuko äitiyden tunteisiin, sillä ennen kaikkea minulle tämä kirja oli samaistumista ihmisyyteen. Johonkin suurempaan ja universaalimpaan, sellaiseen, johon aivan varmasti voi samaistua, koki sukupuolekseen ja vanhemmuustavakseen minkä tahansa. Se tekee toisen henkilökohtaisesta itselle henkilökohtaista, mutta se tekee siitä myös äärimmäisen poliittista. Sillä mikä muu sanoma voisi olla tässä ajassa poliittisempi kuin se, että kukaan ei ole ehdottomissa mielipiteissään yhtään sen enempää oikeassa kuin kaikki muutkaan?

Rakastan oikeastaan kaikkea, mitä Helmi Kekkonen kirjoittaa, aina romaaneista instagram-kuvateksteihin. Hänen kirjoittajaäänensä on vahva, ja ihailen sitä tapaa, jolla Helmi tuo myös painavammat mielipiteensä julki. Tällaisia keskustelijoita me kaipaamme, suoria ja teräviä. Kekkonen tekee henkilökohtaisesta aidosti poliittista, ja tällaisessa omaelämäkerrallisessa tekstissä tuntuu, että hän on kaikkein parhaimmillaan. Sanoittamassa tunteita ja kokemuksia itsensä kautta, antamalla jotain sellaista muille, mitä kovin moni muu ei itselleenkään uskalla myöntää. Sitä tässä kirjassa rakastin, ja sitä Kekkosessa kirjailijana arvostan. Siksi tästä kirjasta pitäisi keskustella myös julkisuudessa, enemmän ja kovemmin. Sen on ansainnut paitsi tämä teos, myös tematiikka sen ympärillä. Miksi ihmeessä vaieta asiasta, joka koskee vähintään välillisesti jokaikistä meistä?

Kirjan lisäksi suosittelen myös lämmöllä Siltalan podcast-jaksoa, jossa Koko Hubara haastattelee Kekkosta tämän kirjan tiimoilta. Sen voi kuunnella täältä.