Torpor

Chris Kraus : Toprpor

292s.

Tuskar Rock, 2006

Rakastuin Dickiin viime vuoden lopulla. Jatkoin helmikuussa Aliensin & Anorexian pariin Gentin vaihtovierailullani, ja hurmaannuin entisestään. Säästelin trilogian viimeistä, tätä Torporia, hetken, mutta nappasin sen ihan järisyttävissä lomaa ennakoivissa ahdistuneisuuspäissäni sen mukaan Tarttoon kasvatustieteen konferenssiin lohtulukemiseksi. Ja sain taivaan.

Temaattisesti ja ajallisesti Torpor sijoittuu pääosin Dickiä aiempaan ajanjaksoon, joskin se on kerrottu sen jälkeisestä tilanteesta käsin. Toisin kuin löyhän trilogian kahdessa edellisessä osassa, tässä teoksessa ei esiinnykään Chris ja hänen aviomiehensä Sylvére vaan elokuvantekijä-kirjoittaja Sylvie sekä häntä muutaman kymmenen vuotta vanhempi akateemmikkoaviomies, holokaustissa kuolleen isän Yhdysvaltoihin paennut poika Jerome. Näistä pseudonyymeistä huolimatta kovasti aiempien teoksien Chrisiä ja Sylvéreä muistuttavat henkilöt elävät myös kovasti samanlaista elämää, samanlaisia pulmia, samoja huolenaiheita kuin Krausin autofiktiivisen oloiset hahmot aiemminkin – niinpä Torpor on helppo nähdä jatkumona jo kerrotulle, läpikäydylle. 

“Jerome described her as a waitress-translator, and Sylvie wondered why the women always have these hyphenated jobs? The men are all philosophers, artists, filmmakers."

Pseudonyymien tai uusien henkilöhahmojen suojassa Kraus sukeltaa Torporissa kuitenkin aiempaa syvemmälle. Tällä kertaa teos sijoittuu päähenkilöiden hankalan parisuhteen keskivaiheille, ja se näyttää terävän inhimillisen katseen kautta sen suurimmat kipukohdat – Jeromen ikuisen kuoleman halun, holokaustia kohti kulkevan elämän sekä Sylvien tarpeen saada elämälleen edes jonkinlaista merkitystä, kun ura ei anna sitä mitä hän olisi toivonut. Muutamien aborttien ja toisaalta Berliinissä ajan merkittävimpien filosofien kanssa pyörimisen keskellä Sylvie ja Jerome suuntaavat Romaniaan, jossa diktatuuri on juuri kaatunut. Maassa on satoja tuhansia lapsia orpokodeissa, voisiko yksi heistä olla se, joka pelastaa paitsi parin avioliiton myös merkityksettömyyden tunteen 1990-luvun lamauttavassa ilmapiirissä?

Torpor on syvän älykäs, monia asioita yhteen kietova kokonaisuus, jälleen yksi Krausin taidonnäyte. Siinä missä rakastan esimerkiksi Olivia Laingin taituruutta kirjoittaa kolmesataasivuisia monografisia esseeteoksia yhdestä ja samasta aiheesta, näkökulmia ja teoreettista lähestymistapaa vaihdellen, Krausissa inspiroidun päinvastaisesta. Kraus yhdistää nimittään erityisen taiten niin valtavan määrän näkökulmia, tarinoita ja henkilöhahmoja, että heikompi kompastuisi moneuteensa jo heti alkumetreillä, mutta tämän kirjailijan käsissä monta monessa -ideat limittyvät, lomittuvat ja lävistävät toisensa niin taianomaisesti, etten voi kuin pysähtyä ja ihailla. Krausin teoreettinen fiktio onkin paitsi feminististä, ajatonta ja aikaansa kuvaavaa, myös kirjasta riippuen huolella koottu himmeli, jossa jokaisella tarinalinjalla ja aiheella on paikkansa. Dickissä käsitellään niin nähdyksi tulemisen tarvetta, naiseutta taiteilijakentällä, kriitikoiden maskuliinisesti värittynyttä taidekäsitystä kuin pakkomielteitä ja seksiäkin. Aliens & Anorexia taas tuo yhteen muukalaisuuden ja syömishäiriöiden teemojen lisäksi elämäkerrallisuutta Simone Weillin elämästä,  kehollisuutta ja omaa videotaidetta. Torporin kudelma jatkaa tosiaan sekä jo käsiteltyjä avioliitto- ja sukupuolirooliteemoja, mutta se näyttää myös holokaustin, Romanian lähihistorian ja selviytymisen kivuliaisuuden hyvin henkilökohtaisesti ja läheltä.

“Better, perhaps, to dress like a whore around the clock and thus achieve a fully integrated personality.”

Krausin lukeminen on ollutkin tämän reilun puolen vuoden vaikuttavimpia kokemuksia, ja se on saanut minutkin ajattelemaan kirjoittamista ja kirjallisuutta voimakkaan herkistä, itsensä alttiiksi laittavista näkökulmista uudelleen. Krausin vaikutus näkyy muissakin lempikirjailijoissani, Sheila Heti nyt ensimmäisenä mainiten, mutta erityisesti se näkyy omassa tavassa ajatella. Sekä omaa kirjoittamista ja työtä, mutta toisaalta maailmaa ympärillämme. Krausin herkkyys on terävimpiä tapoja näyttää yhteiskunta toisin mitä kuvitella voi.

-------------------------------------------------

(Sain muuten Aliens & Anorexiasta kirjoitettuani tietää, että Krausia itseasiassa on tarjottu suomennettavaksi muutamallekin eri kustantamolle, varsin vakuuttavien kääntäjien ja kulttuurintuntijoiden toimesta. Mutta mitä sanoo ukkoutunut, ajastaan ulalla oleva kotimainen kustannusmaailma tälle kulttiklassikolle? Kiitos ei, ei ole ajankohtainen enää, kuulemani mukaan. Tiedä sitten todenperäisyydestä, mutta Krausin arvon ymmärtämättömyys on hävytön huti koko kotimaiselta kirjallisuuskentältä. Shame on you, Krausin kieltäjät!)

TÄSTÄ ON VAIKEA PUHUA

EMILIE PINE : TÄSTÄ ON VAIKEA PUHUA

204s.

Atena 2020

Alkuteos: Notes to Self, 2018

Suomennos: Karoliina Timonen

Irlantilaisen Pinen omaelämäkerrallinen/muistelmallinen esseeteos on näkynyt viime aikoina paljon kansainvälisessä kirjainstagramissa, ja se kävi hetken jo minullakin kirjastolainana englanniksi kääntymässä, mutten ehtinyt sitä laina-ajan puitteissa lukea. Hetki sitten huomasin, samaisen kirjainstagramin kautta, että tämä on itseasiassa myös jo lähes viisi vuotta sitten suomennettu, ja että tämän käännetyn version saa kirjastosta hakea milloin haluaa. Nappasin kirjan lainaan, ja ahmin sen kahdessa päivässä, sunnuntaina ja maanantaina työpäivän jälkeen odotettuani koko päivän, että pääsisin jo kotiin lukemaan. Harvoin näin intensiivistä imua tulee esseisiin, mutta Tästä on vaikea puhua todella vei alusta asti mukanaan.

Pine aloittaa kokoelmansa tarinalla Korfun saarella sairaalassa ulosteidensa ja muiden eritteidensä keskellä makaavasta sairaasta isästä, jonka luo Emilie on sisarensa kanssa juuri matkustanut. Sairaanhoidollinen romahdus on Kreikan saarilla nyky-Suomeakin valtavasti edellä: vuorossa on päivisin vain yksi lääkäri ja ilta- ja yöaikaan yksi hoitaja on vastuussa kaikista sairaalan potilaista. Isällä, jonka sisäelimet ovat pettämässä vuosikymmenten alkoholismin seurauksena, ei ole ulkomaalaisena lainkaan paikallisia auvoisempi asema. Sisätautienosasto onkin kuoleman osasto, paikka jonne mennään, mutta josta ei enää palata. Sieltä Emilie jatkaa Vauvavuosiin, Puhumiseen/puhumattomuuteen, verenvuodatukseen ja tarinaan "villistä nuoruusvuosistaan" – eli toisin sanoen teini-iän kapinasta, köyhän lapsuuden jättämistä jäljistä, ikuisesta ulkopuolisuuden tunteesta ja itsensä ruumiillisesta rankaisusta niin syömättömyyden kuin raiskaukseksi vasta vuosikymmeniä myöhemmin ymmärretyn "seksin" merkeissä. Pine kuljettaa tasaisen rauhallisella kielellään lukijan yhden naisen omaelämäkerrallisten esseiden läpi näyttäen mitä henkilökohtainen on poliittista konkreettisesti tarkoittaa.

"Minulla on verta vuotava keho. Kerran kuussa se litisee verestä märkänä ja kuumana. Tuo veri valuu siteen ohi, se tahrii farkkujeni haarovälin, se tippuu kylpyhuoneen lattialle, kun unohdan vaihtaa tamponin. Se on epämukavaa ja sotkuista ja tarpeellista ja elämää sykkivää ja litimäräksi kastelevaa ja kunnioitusta herättävää. Ja se on punaista. Ja se on räikeää. Se on minun."

Osa aiheista on suorastaan naiserityisiä sillä tapaa, kun feminismissä oli muodikasta vielä muutama aalto sitten. Tavallaan tekisi mieli sanoa – ei vaan toivoa –, että kuukautisverestä, kainalokarvoista ja vulvan ulkomuodosta käytävät kirjalliset keskustelut olisivat jo tarpeettomia, mutta tässä sitä jälleen ollaan. Eritteiden, kramppien ja kuukautisverta pelkäävän yhteiskunnan edessä. Ja jotenkin niin uudella, raikkaalla ja lempeällä tavalla ollaankin, että välillä on hieman haastavaa käsittää, että tosiaan eletään 2020-lukua. Että tämä aika on se, kun minä, naiseksi koodattussa kehossa jo 37 vuotta eläneenä luen itseasiassa ensimmäisen kerran elämässäni samastuttavaa, häpeääni ja toisaalta aiheeseen väsyneisyyttäni sanoittavaa esseetä. Onhan näistä kirjoitettu, toki. Mutta joko ne ovat niitä kirjahyllyn taakse piilotettuja salaisia terveysoppaita, jotka nimenomaan muistuttavat häpeän oleellisuudesta tai sitten niitä 🩸✨🦄 IHANIA GLITTERKANTISIA PIMPPIVOIMAKIRJOJA, JOTKA MAALAAVAT KUUKAUTISVERELLÄ SOTAMAALAUKSEN JA KAATAVAT SAMALLA PATRIARKAATIN 🦄✨🩸Kaikki rakkaus ja kunnioitus pimppivoimakirjoille, rakastan, mutta ne ovat kuitenkin eri asia kuin se, että esseekokoelmassa, ihmisen kokoisessa, näköisessä ja jotenkin yhtäkkiä kaiken muun keskellä saa lukea samastuttavaa tekstiä näistäkin aiheista, ilman että nimenomaan hakeutuu sen äärelle. 

Rachel Cusk käsittelee tätä(kin) aihetta esseissään, mm. suomennetussa Mykkäkoulu-kokoelmassa että vielä kääntämättömässä Aftermathissa. Cusk esittää oivallisesti, että esimerkiksi kirjallisuudessa tasa-arvo ei ole lainkaan mitattuna sillä, kuinka moni kirjailijoista tai kirjallisuusalan ihmisistä on naisia (tai ei-miehiä, oma lisäys), vaan oikeasti tasa-arvoista myös kirjallisuus on vasta sitten, kun myös tällaiset naiserityiset aiheet aina äitiydestä kuukautisesseisiin ja hoivasta esivaihdevuosikirjallisuuteen käsitetään samalla tapaa korkeakirjallisina teoksina eikä naiskirjallisuutena. (Jatkan itse Cuskin ajatusta vielä sen verran eteenpäin, että tätäkin pidemmälle päästään, kun kirjoitetaan myös menstruoivista miehistä, muistetaan sukupuolettomien kehon eritteet ja juhlitaan Finlandialla muunsukupuoliserityistä kirjallisuutta.) Ja täällähän me emme vielä lainkaan ole. Katsokaapa vaikka, kuinka monta äitiydestä kertovaa kirjaa HS:n oman raadin TOP 100 -listalla on. Kuinka monen keskiössä on hoiva, entä miehen hoivaavuus? Monessako on mainittu kuukautiset? Niinpä. Aika marginaalissa ollaan.

Ja juuri tähän väliin, tätä puutetta täyttämään osuu myös Emilie Pine tällä esseekokoelmallaan. Se antaa äänen ihmisille, jotka vuodattavat kuukausittain verta salassa, piilossa, aihetta häpeillen. Se tuo esiin pissaiset testitikut, isäänsä ulostekerroksen keskellä siivoavat siskokset. Se näyttää, miltä keskenmeno tuntuu maassa, jossa abortti on vanhoilliskatolisuuttaan kielletty, ja epämääräisessä tilassakin ollut sikiö menee äidin terveyden ohi, ja jossa jopa keskenmenosta kertominen vanhemmille on laitonta. Pinen Tästä on vaikea puhua on pieni suuri kirja, kokoaan valtavampi ja yhteiskunnallisesti niin merkittävä, että olen yhtaikaa yllättynyt, miten vähän tästä puhutaan ja samalla en lainkaan. Määrällisiin mittareihin unohtuva tasa-arvokeskustelu kun unohtaa juuri sen, millä oikeasti on väliä: sisällöllä, sen moninaisuudella, rikkaudella ja tavanomaisuudella. Sillä, että esivaihdevuosista ja sormella vaginasta vuotoa etsimisestä puhutaan yhtä tavanomaisesti kuin kuntosalikäynneistä, miehiä lyövistä miehistä ja tulppaanien ostamisesta kaupasta. Sillä, että seksuaalirikoksista muuttuisi miehen, ei uhrin häpeä. Sillä, että aiheista, joista on vaikea puhua, puhutaan kuin se ei olisi vaikea laisinkaan.

"Minua pelottaa kirjoittaa sivuuttamisesta ja tunteista ja ylitöistä ja masennuksesta ja hermoromahduksesta, koska olen yhä vakuuttunut siitä, että haavoittuvuuden myöntäminen saa minut näyttämään heikolta eikä vahvalta. Minua pelottaa vahvistaa, että olen nuori ja söpö eikä minulla ole valtaa. Minua pelottaa myöntää kaikki vaikeat asiat, kaikki pahat asiat, kaikki epämiellyttävät asiat. Minua pelottaa puhua tästä kaikesta ja paljastaa itseni. Minua pelottaa, että minua säälitään. Että minua paheksutaan. Että minulle huudetaan. Minua pelottaa olla nainen, joka aiheuttaa häiriötä. Tai nainen, joka ei aiheuta häiriötä tarpeeksi. Minua pelottaa. Mutta teen sen silti."

LAPSILLA VAI ILMAN? KAKSI KAUNOKIRJAA LASTEN TEKEMISESTÄ

SHEILA HETI : MOTHERHOOD

284s.

Vintage 2018

MIEKO KAWAKAMI : BREASTS AND EGGS

430s.

Picador 2021

Japanista englanniksi kääntänyt Sam Bett

Luin yhden vuoden henkilökohtaisesti tärkeimmistä kirjoista jo huhtikuussa, mutta kirjoitin siitä vain instagramin puolelle. Kyseessä oli kanadalaisen kirjailijan Sheila Hetin Motherhood, pitkään lukulistallani roikkunut teos, jonka ostin omakseni alkuvuoden Amsterdamin reissulta. Kirjan henkilökohtaisuus tuntui (ja tuntuu osin edelleen) liian intiimiltä käsitellä blogissa, mutta nyt kun kesälomalla sain viimein luettua loppuun japanilaisen Mieko Kawakamin Breasts and Eggs -romaanin, ovat ne teemoiltaan niin risteävät, että Kawakamista kirjoittaessa tuntuu oleelliselta ottaa myös Heti mukaan käsittelyyn.

Sheila Hetin Motherhood on autifiktiivisenoloinen romaani neljääkymmentä lähestyvästä kanadalaisesta naisesta, joka on onnellisessa parisuhteessa, kirjoittaa työkseen kirjoja, ja päätyy pohtimaan, menettääkö hän elämässään jotain, jos ei tule hankkineeksi lapsia. Mieko Kawakamin Breasts and Eggs lähtee liikkeelle hieman samantyylisestä lähtökohdasta, romaanin päähenkilö, hittikirjan joitain vuosia aiemmin kirjoittanut Natsuko tosin ei ole eikä halua olla parisuhteessa, mutta neljänkymmenen lähestyessä ajatus omasta lapsesta alkaa tuntua jopa välttämättömältä. Motherhoodin päähenkilö kipuilee lapsettomuusvalintansa pitävyyttä, Kawakamin Natsuko taas Japanin konservatiivista ilmapiiriä yksin lapsia hankkivia naisia kohtaan. Siinä missä Motherhoodissa heitetään noppaa suurien päätösten alla, Breasts and Eggsin Natsuko selaa internetistä hedelmällisyysklinikoita ja etsii sieltä spermanluovuttajia, sillä julkinen terveydenhuolto tarjoaa Japanissa hoitoja vain naimisissa oleville pareille. 

“There is something threatening about a woman who is not occupied with children. There is something at-loose-ends feeling about such a woman. What is she going to do instead? What sort of trouble will she make?”

- Sheila Heti

"All the children are fast asleep. Now, in that moment, in that small house, there's no joy, no pain, no happiness, no sadness. There's nothing, because all the children are asleep. So what do you do? Wake them up or let them sleep? The choice is yours. If you wake them up, nine children will be happy that you did. They'll smile and thank you. But one won't. You know this, before you wake them up. You know that one child will feel nothing but pain from the moment they open their eyes until they finally die. Every second of that child's life will be more horrible than death itself. You know this in advance. You don't know which child it's going to be, but you know that's going to happen to one of them.” 

- Mieko Kawakami

Sekä Hetin että Kawakamin kirjat käsittelevät samaa aihepiiriä; nyky-yhteiskuntaa, naisen asemaa, taiteilijuuden ja vanhemmuuden välistä ristivetoa sekä lapsen mahtumista omaan arkeen, kumpikin tosin hieman erilaisesta näkökulmasta. Molemmat romaanit keskustelevat kuitenkin upeasti keskenään, sillä molempien kirjojen keskuudessa päähenkilöt eivät saa lainkaan olla rauhassa omien mietteiden, haaveiden ja tuntojensa kanssa; lapsettomuuteen kallellaan oleva Motherhoodin päähenkilö on jatkuvassa lapsia hankkineiden ystävien vanhan lasten puoleen kääntyvän kampanjoinnin kohteena kun taas lapsia pohtiva Breasts and Eggsin päähenkilö saa jatkuvasti kuulla ympäriltään miten naurettava, jopa tyhmä ja itsekäs päätös lapsen hankkiminen (yksin) tähän maailmaan olisi. Kumpikin kirja tuo esiin äärimmäisen taitavasti sen naisen elämään kuuluvan paineen, jossa lisääntyminen on aina julkinen asia sen äärimmäisestä henkilökohtaisuudesta huolimatta.

Katsontakannasta riippuen nainen on siis lopulta aina väärin, haluaa hän lapsia tai ei. Vaikka elämme jollain tapaa toki jo etenkin Japania edistyksellisemmässä ja avarakatseisemmassa elämässä, on heteronormatiivinen perhemalli niin vahva, että jos sen sisällä ei lisäänny, on väärin, ja jos sen ulkopuolella lisääntyy, on väärin. Nainen ei voi voittaa kuin ainoastaan asettumalla patriarkaalisen yhteiskunnan sääntöihin, jossa hänen oma toimijuutensa typistyy ainoastaan hoivaajaksi ja emotionaaliseksi kannattelijaksi, ja nimenomaan miehen jatkeeksi. Ilman miestä hän on väärä äiti, miehellä taas väärin itsenäinen. Kawakamin romaanin laajat pohdinnat itsellisen naisen lisääntymisestä ovat myös arvokasta ja monipuolista eettistä keskustelua siitä, mikä on paitsi vanhemman oikeus suhteessa lapseensa myös lapsen oikeus suhteessa vanhempaansa. Kun muilta kuin heteronormatiivisilta perheiltä pyritään eväämään lisääntyminen, vedotaan aina lapsen oikeuteen turvalliseen kotiin ja kahteen vanhempaan. Mutta kuten Kawakami hyvin selvästi näyttää, perinteisissä suhteissakaan saadut lapset eivät sitä automaattisesti saa. Niinpä heteronormatiivinenkin perhe on lopulta vain myyttinen satuhahmo, jolla uskonto ja konservatismi ratsastaa rajoittaakseen sitä, mitä eniten rakastaa kontrolloida: naisen oikeutta päättää omasta kehostaan ja lisääntymisestään.

"Does't a woman without a partner have the right to meet her child? Or is it her fault? This isn't the same about everyone's critical families or looks. It's not that I want a child. I don't want them, I don't want to have them. I want to meet them. My child. I want to meet my child and live with them."

- Mieko Kawakami

“There is a kind of sadness in not wanting the things that give so many other people their life's meaning. There can be sadness at not living out a more universal story - the suppose life cycle - how out of one life cycle another cycle is supposed to come. But when out of your life, no new cycle comes, what does that feel like? It feels like nothing. Yet there is a bit of a let-down feeling when the great things that happen in the lives of others - you don't actually want those things for yourself.”

- Sheila Heti 

Muiden mielipiteiden lisäksi sekä Heti että Kawakami pohtivat teostensa kautta naiseuden, äitiyden ja taiteilijuuden suhdetta. Miten nainen voi kirjoittaa, kun koko maailma näkee hänet ensisijaisesti jälkeläisiä tuottavana hoivaajana, joka on olemassa perhe-elämää ja miestä varten? Onko lapsen hankkiminen oman taiteellisen uran roskiin heittämistä (Kawakami) vai onko kirjailijauralleen omistautuva, lapsia hankkimaton nainen äärimmäisen itsekäs (Heti)? Entä miksei mies ole kummassakaan tapauksessa väärin, päätyi hän hankkimaan lapsia tai ei? Itsekkyys ylipäätään on naisen elämässä mitä ilmeisemmin pahinta mitä hän voi tehdä, oli päätös miltä kannalta tahansa itsekäs. Naisella voi olla toimijuus, mutta arvostusta hän saa vain perinteisiä arvoja noudattaen. 

x

Puhtaasti romaaneina Breasts and Eggs sekä Motherhood ovat keskenään hyvinkin erilaiset. Heti kirjoittaa viehkeän poukkoilevaa, mielen sisäistä pyöritystä loistavasti kuvaavaa viehättävän päiväkirjamaista fiktiota, kun taas Kawakamin teos on ns. klassisemman romaanin muotoon uppoava 430-sivuinen paksukainen. Kawakamin romaani koostuu oikeastaan kahdesta osasta; ensimmäisestä, Natsukon siskon ja siskontytön Tokion vierailusta, tämän kolmikon omalaatuisista väleistä, sekä toisesta, noin kahdeksan vuotta myöhemmästä "pääosiosta", jossa Natsukosta on tullut menestynyt esikoiskirjailija, joka pohtii omaa perhettä. Heti kirjoittaa enemmän tajunnanvirtaa, jonka sekaan ui hienovaraisesti niin yhteiskunnan odotukset erilaisten dialogien kuin oman pään looppien kautta, kun taas Kawakami kuljettaa tarinaansa enemmän tapahtumien, satunnaisten kohtaamisten ja arjen kuljettamisen kautta. Makuasioita, kumpi on enemmän omaa tyyliä, itselleni Hetin kirjasta tuli yksi tärkeimpiä, kun taas Kawakamin romaanista olisi voinut hyvinkin leikata ainakin sata sivua pois kokonaisuuden lainkaan kärsimättä. Toivoin kuitenkin, että molemmat näistä suomennettaisiin, sillä sekä kirjallisuudessa että yhteiskunnassa ylipäätään keskustellaan edelleen aivan liian vähän äitiydestä normatiivisten ratkaisuiden ulkopuolella. Toki meillä alkaa olla tietokirjaa jos toistakin, mutta emme saa jäädä siihen Rachel Cuskinkin varoittamaan todellisuuteen, jossa äitiydestä ja siihen liittyvistä teemoista kirjoittaminen nähdään jonain naisten kevyenä höpinänä, joka ei koskaan edes nouse vakavasti otettavien kriitikoiden arvioitamaksi. Jos mies kirjoittaa isyydestä, ajattelemme sen olevan upea ja rohkea avaus yleiseen ihmisyyteen kuuluvasta aiheesta. Kun nainen taas kirjoittaa äitiydestä, hiljenemme kirjat kuoliaiksi. Tai jätämme ne kokonaan suomentamatta.

Helmet-haaste 2023: 

Breasts and Eggs: 29. Kirjassa on minä-kertoja 

Motherhood: 43. Kirja kertoo tulevaisuudesta niin, että siinä on toivoa

MIKÄÄN EI VOISI OLLA PAREMMIN

MARIE AUBERT : MIKÄÄN EI VOISI OLLA PAREMMIN

144s. / 2h39min

Gummerus 2022

Alkuteos: Voksne menneske

Suomennos: Aino Ahonen

Äänikirjan lukija: Pirjo Heikkilä

Kesä on aina aikaa, kun yleensä palaan itsekin äänikirjojen pariin. Kuuntelen niitä pitkillä aamu- ja iltalenkeillä koiran seurassa kävellen, kauniiseen kerrontaan upoten. Olen aika tarkka siitä, kuka äänikirjani lukee, mutta jos lukijana on joko Antti Holma tai Pirjo Heikkilä, kirja kuin kirja alkaa kiinnostaa.

Norjalaisen Marie Aubertin esikoisteos Mikään ei voisi olla paremmin on näennäisen kepeä kertomus kesäviikonlopusta Oslovuonon kupeessa. Nelikymppinen arkkitehti Ida on menossa juhlistamaan äitinsä 65-vuotispäiviä perheen yhteiselle mökille, ja paikalle tulee myös Idan pikkusisko Marthe uuden kumppaninsa ja tämän kuusivuotiaan tyttären kanssa. Ida odottaa viikonloppua innolla, sillä hänellä on suuria uutisia; Ida on juuri palannut Ruotsista, jossa hän on päättänyt pakastaa munasolujaan. Perheen perustaminen ja juuri sen oikean kumppanin löytyminen ovat siis ihan juuri kulman takana, mutta Marthen uutiset muuttavat koko viikonlopun suunnan.

Mikään ei voisi olla paremmin on hieno, täyteläinen ja raikas kuvaus perhesuhteista, keski-ikäisyydestä, sisaruudesta ja odotuksesta, että elämä alkaisi hetkenä minä hyvänsä. Aubert kuljettaa tarinaa Idan kautta, tumman huumorin sävyttämänä kuvauksena aikuisuudesta, joka ei oikein tunnu siltä kuin sen oli ajatellut tuntuvan. Pienoisromaani kysyy, millaista on ikääntyä, kun ei ole saavuttanut sitä ainoaa, jota odotusten mukaisesti tiettyyn ikään tullessa täytyisi saavuttaa, ja millaista on vielä nelikymppisenäkin elää samojen perheroolien keskellä, joihin on jäänyt jumiin jo 80-luvulla, olla ikuisesti se isosisko, joka yrittää ja yrittää onnistua, tulla nähdyksi, elää oikein ja muiden mieliksi. Kun mökkiviikonloppu ei suju lainkaan niin kuin Ida on ajatellut, alkaa kireistä ja kimuranteista perhesuhteista aueta suurempikin vyyhti, jota Aubert taidolla romaanissaan kerii auki.

Aubert kuvaa kipeitä, kiemuraisia ja katkeria perhesuhteita lempeästi, näyttää ihmisyyden rumat puolet sellaisella lämmöllä, että jo pieneen sivumääräänsä nähden lyhyessä kirjassa hahmoista kaikkine puolineen ehtii tulla rakkaita, kokonaisia hahmoja. Kirja etenee näennäisen rauhallisesti, kiihdyttäen tahtia loppua kohden. Pirjo Heikkilän lakoninen, mutta silti jotenkin lämpimän pehmeä ääni kruunaa teoksen hienon suomennoksen (vaikka osa norjalaisista sanoista ja nimistä tuleekin äännetyksi [suomen-]]ruotsalaisittain) antaen sille ne rivien väliin piilotetut mustan huumorin pilkahdukset, jotka varmasti myös fyysistä teosta lukiessa esiin olisivat tulleet. 

Tämä on kaunis, melankolinen, mutta silti oivaltava ja lämmin tarina, jota voi todella kesäkirjaksi suositella. Pieni, hieno kirja äitiydestä, lapsista ja lapsettomuudesta, toiveista ja odotuksista. 

"Vatsassa on outo tunne, en ole syönyt kunnolla, minua huimaa. Ei tämä pelkkää surua ole, riippumatto huojahtelee hitaasti sivusuunnassa, ei tämä pelkkää surua ole. Kädet ja jalat tuntuvat erilaisilta, sydämenlyönnit lävistävät ruumiini voimakkaina ja terävinä. Mitä jos ei käykään kuten olen ajatellut. Mitä jos vastassa onkin kaikkea muuta kuin olen kuvitellut. Jotain vähän tavallisempaa. Vähän iloisempaa. "

Helmet-haaste 2022: 41. Sarjakuva tai kirja, joka kertoo supersankarista (tässä kohtaa otan kaiken vapauden määritellä supersankariuden itse arjen tavallisuudeksi, tuskaisen inhimillisyyden näyttämiseksi ja elämän pettymyksistä selviämiseksi. Ns. normikäsitys supersankariudesta ei kiinnosta lainkaan, joten miksipä meistä jokainen ei voisi tavallaan olla supersankari.)

AYÒBÁMI ADÉDÁYÒ : ÄLÄ MENE POIS

Ayọ̀bámi Adébáyọ̀ : Älä mene pois

300s.

Atena 2018

Alkuteos: Stay With Me, 2017

Suomennos: Heli Naski

Arvostelukappale

Adébáyọ̀n esikoisromaani on ollut minulle ehdottomasti yksi tämän kevään odotetuimpia käännöskirjoja. Nostin sen kärkeen jo ennen joulua tutkiessani tulevia julkaisuja odottaen kenties jotain hieman lempikirjailijani Chimamanda Ngozi Adichien kaltaista, elämää muuttavaa kirjallisuutta, jonka jälkeen vähintäänkin kaikki on hieman toisin. Hyvin realistisia toiveita lukemattomalle kirjalle siis, kyllä.

Adébáyọ̀ lähtee kuljettamaan Yejiden ja Akinin tarinaa lähes nykyhetkestä, vuoden 2008 Nigeriasta, jossa rakkauden yhteentuoma pari on syystä tai toisesta erkaantunut toisistaan jo aikoja sitten. Viimein on tullut hetki, jolloin he kohtaisivat taas toisensa, mutta ennen sitä on aika sukeltaa 1980-luvulle, vuosiin jolloin kaikki alkoi, aikaan, jolloin rakkaus oli suurta, mutta suru lapsettomuudesta vielä suurempaa. Niihin hetkiin, jolloin oikeastaan muuta ei ollutkaan kuin erilaisia hoitoja, perinteisiä sekä nykylääketieteellisiä, joiden ainoana tavoitteena oli saattaa Yedije raskaaksi. Tuottaa Akinille jälkeläinen.

"Rakastin Yedijeä aivan ensi hetkestä lähtien. Siitä ei ole epäilystäkään. Mutta on asioita, joihin rakkauskaan ei pysty. Ennen naimisiin menoani uskoin, että rakkaus pystyy mihin vain. Pian opin, ettei se kestänyt neljän lapsettoman vuoden painoa. Jos taakka on liian raskas ja pitkäaikainen, jopa rakkaus taipuu, rakoilee, uhkaa särkyä ja joskus myös särkyy. Mutta vaikka se menisi tuhannen pirstaleiksi, se ei tarkoita, ettei se olisi enää rakkautta."

Nigerilaisessa kulttuurissa 1980-luvulla parin onnellisuutta määritteli se, kuinka paljon heillä oli lapsia, ja miten vahvoja heidän poikansa olivat. Lapsettomuus ei ollut vaihtoehto, ei edes silloin kun se ei tuntunut olevan omissa käsissä. Tavallaan ajatus tuntuu ainakin osittain kaukaiselta, mutta lopulta kun asiaa alkaa tarkemmin pohtimaan, en tiedä onko lasten saaminen tai saamattomuus lopulta edelleenkään niin yksityinen asia saati valinta, kuin modernissa yhteiskunnassa voisi sen kuvitella olevan. Lähtökohtaisestihan vika on myös aina naisessa: oli kyse sitten vapaaehtoisesta tai vastentahtoisessa lapsettomuudessa, on yhteiskunnan silmissä syy aina naisen. Hän on joko viallinen tai vääränlainen, jos jälkeläisiä ei maailmaan saateta. Ei sitä automaattisesti ääneen sanota, mutta kyllä sen ymmärtää. Olenhan itsekin elänyt aikuisuuttani jo varsin pitkään lapsitta.

Lapsettomuusteema on kirjassa suuri. Kun lasta ei kuulu maholta vaimolta, hankkii anoppi Akinille toisen vaimon. Tapahtumat alkavat kiertyä pikkuhiljaa tiukemmin aiheensa ympärille, ja lopulta ollaankin varsin monitahoisessa vyyhdissä, josta ei enää noin vain hypätäkään pois. Ei, vaikka omat valinnat alkaisivatkin kaduttamaan.

Aiheisiinsa nähden Adébáyọ̀n esikoinen on yllättävänkin kevyt ja helppolukuinen. Ihan Adichien tasolle tämä ei tällä kertaa päässyt, mutta toisaalta, olen lähiaikoina tavoittanut sellaisen kriittisyyden pisteen omissa lukemistottumuksissani, etten tiedä miten nykyään suhtautuisin tuohon lempikirjailijaanikaan, jos häntä ensikertaa nyt lukisin. Adébáyọ̀ sen sijaan on kieltämättä taitava ja koukuttava kirjailija, enkä lainkaan ihmettele tämän teoksen maailmanlaajuista huomiota ja hehkutusta. Se on varmasti jokaisen kehuvan sanansa ansainnnut, sen uskon kyllä. 

Minulle se helppous ja keveys kuitenkin loi sellaisen kompastuskiven, etten ihan saanut sitä, mitä olin tältä kirjalta toivonut. Lapsettomuus, kulttuurit, joiden ainoana tehtävänä on saada jäsenensä tuottamaan lisää terveitä lapsia ja potria poikia, on aiheena niin suuri, syvä ja iso, että siitä toivoisi kirjoitettavan jotenkin suuremmin ja syvemmin. Tai edes niin, että hahmojen ahdingon pystyisi tunnistamaan. Nyt itselleni jäi sellainen tunne, että tarina on lähinnä keksitty, sen hahmot ovat keksittyjä ja vaikka sen jonkinlainen sanomantapainen on tärkeä, sekin on hieman päälleliimattu ja teennäinen. Ja kaikki siksi, etten uskonut kertojan täysin ymmärtävän, miltä hänen kuvaamistaan hahmoista vastaavissa tilanteissa aidosti tuntuisi. Lapsettomuus ei tuntunut aidolta, kipeältä saati samaistuttavalta. Se tuntui lähinnä tietoiselta valinnalta, raflaavalta aiheelta, joltain joka myy. Ja jos yhtään minua lukijana tuntee, tietää etenkin tuon jälkimmäisen työntävän luotaan ja vauhdilla.

On toki totta, että fiktiivinen kirjallisuus saa ollakin fiktiivistä, sitä en kiellä. Minulle tämä tarina kaikkine käänteineen jäi kuitenkin hieman liian ohueksi ja hieman liian epäuskottavaksi, että olisin siitä täysin rinnoin voinut nauttia. Ehkä se ohuus menee osittain esikoisuudenkin piikkiin, mutta näinkin suurta huomiota saaneelta kirjalta sitä uskaltautui odottamaan hieman enemmän. Ja samalla ehkä hieman sättii myös itseään, sillä eikös usein ne kaikkein myyvimmät kirjat ole myös pohjimmiltaan aika kepeitä? Sellaisia, jotka voivat näennäisesti puhua vaikeistakin aiheista, mutta jättävät silti hyvän olon, jotta kirjan kannet suljettuaan kenellekään ei vain jäisi paha mieli? Onhan niillekin paikkansa, mutta minua se ei lähestymistapana henkilökohtaisesti puhuttele. Minun maailmaani se ei muuta.

Vaikka se viihteenomaisuus ei minua lopulta siis puolelleensa tällä kertaa saanutkaan, jään mielenkiinnolla kuitenkin seuraamaan Adébáyọ̀n kirjallista uraa. Tässä kirjassa on jotain, joka saa häneltä odottamaan lisää. Tiedä sitten, jos seuraavaan saisi jo hieman enemmän syvemmälle suuntaavaa painoakin lisää.

Kirjasta muissa blogeissa: Kirjanurkkaus, Lukuisa, Reader, why did I marry him? & Kartanon kruunaamaton lukija