ANNIE ERNAUX : TYTÖN TARINA127s.
Gummerus 2026
Alkuteos: Mémoire de fille, 2016
Suomennos Lotta Toivanen
Pyydetty arvostelukappaleena
"On ihmisiä, jotka hukkuvat toisen todellisuuteen, heidän tapaansa puhua, ristiä jalat, sytyttää savuke. He uppoavat toisten läsnäoloon. Jonain päivänä tai pikemminkin yönä jonkun yksittäisen Toisen halu ja tahto vievät heidät mennessään. Se, mitä he luulivat olevansa, katoaa. He liukenevat ja katselevat, miten heidän kuvajaisensa toimii, tottelee ja tempautuu asioiden vieraaseen virtaan. He roikkuvat aina Toisen tahdon kintereillä. Aina se ehtii ensin. He eivät saa siitä kiinni koskaan."
Nobelisti Annie Ernaux'n tuorein suomennos, Tytön tarina, kurottaa sinne, mistä häpeä on pitänyt kirjailijan aiemmin poissa – kesään 1958, kesäleirille, jonne nuori Annie D. lähtee ohjaajaksi, jossa hänen seksuaalisuutensa herätetään kovakouraisesti ja viskataan yhtä helposti syrjään. 2000-luvun Annie E. huomaa jo vuosikymmenen, useammankin, jopa viisi vuosikymmentä, kiertäneensä kehää tuon kesän ja sen tapahtumien ympärillä, ensin sitä vältellen ja viimein tietoisesti sitä kohti kulkien.
Ernaux'n vähäeleinen, raporttimainen kirjoitustyyli yhdistyy aivan uudenlaiseen tunteeseen, kun hän kulkee kohti juuri 18 vuotta täyttänyttä itseään. Kun hän kulkee kohti häpeää, jota hän on paitsi nuoruudenkesässään vältellyt myös toisaalta myöhemmässä tuotannossaan aktiivisesti purkanut. Nuoren, 18-vuotiaan häpeä on kuitenkin erilaista, se on pakkomielteisempää, toisinselittävää, kohteeseensa kiinni jäävää. Ernaux kuvaakin jälleen suurella taidolla sitä hetkellisen huomion ja siitä seuranneen hylkäämisen aiheuttamaa addiktoivaa vaikutusta, jonka keskellä tytöt ovat joutuneet vuosikymmeniä kasvamaan. Kun miehen huomio, huomion kohteena oleminen, on suurinta, mitä yksittäinen maalta tullut kauppiaan tyttö voi saavuttaa, vie sen huumaavuus mennessään ja häväistys sen eteen tehdyistä asioista asettuu ainoastaan omaan kehoon, omaan vääränlaisuuteen kyseenalaistamatta lainkaan niitä rakenteita ja tapoja, jotka tytöt alistavat paitsi miehen myös yhteiskunnan siveän tahdon alle.
Vaikka Ernaux on käsitellyt tähän asti suomennetussa tuotannossaan niin salasuhteita, vanhempiaan kuin laitonta aborttiaan 1960-luvulta, on Tytön tarina ehdottomasti henkilökohtaisin, tunteellisin ja toisaalta myös voimakkain muistelma, mitä kirjailijalta olen saanut lukea. Ernaux kuvaa taiten sitä inhimillistä todellisuutta, jossa toisen tahdosta ja todellisuudesta itseään etsivä hukkuu aina, jos ei kirjaimellisesti niin vähintään omassa itsessään. Hän näyttää, mitä nuorelle Annielle käy, kun oma itseys ja toisaalta tyttöys ei riitä, kun nähdyksi tuleminen otetaan mieluummin vaikka negatiivisen kautta kuin kokonaan syrjään jätettynä.
Häpeä lievittyy myötätunnolla, ja loppua kohden nykyajan Annie E. alkaa viimein katsoa sitä itseään vimmaisesti vääristä paikoista etsivää 1950-luvun lopun Annie D:ta hellemmin, osana aikaansa ja yhteisöään. Vaikka nuoren Annien varhaisaikuisuudesta on yli puolivuosisataa, on hänen kiihkeässä halussaan tulla nähdyksi, edes yhden pojan silmissä niin samastuttavaa ja tunnistettavaa myös oman, 2000-luvun alun kokemusteni kautta, että uskallan väittää Ernaux'n kokemuksia varsin universaaleiksi. Tytön tarina on meidän kaikkien tarina yhteiskunnassa, jossa ihmisen itseisarvo katoaa välinearvon tieltä, ja juuri se tekee siitä niin inhimillisen ja kauniin.
