Hurmos

EVELIN KASK : HURMOS

384s.

Otava 2026

Saatu arvostelukappaleena

Poesia – Itä-Euroopan alangoille valmistumassa oleva koko Euroopan uusi keskus, kaupunkien kaupunki, jonne tulevaisuudessa jonotetaan jo keskilattiasiistijän paikkoillekin. Poesia lupaa pidempää elämää, käyhän aika alangoilla juuri sen verran hitaammin, että suhteellisuusteoriaan nojaten voidaan luvata jokaisen paikalle muuttaneen saavan elää muualla asuvia kauemmin. Kirjan henkilöhahmoista hieman neuroottinen ja ulkoisiin asioihin vahvasti kiinnittynyt rakennusyhtiö TTC:n johtaja Herald Taiger vastaa Poesian suomalaissektorien rakennustöistä, vuosikymmeniä politiikassa marinoitunut meppi Virtanen (tai tutummin Foxman_66) on ahkera hankkeen puolestapuhuja Euroopan parlamentissa. Rautakaupasta lähes viiden vuoden harjoitteluajan päätteeksi yllätyspotkut saanut kolmekymppinen Sofia katsoo rakennushanketta vain kaukaa, mutta lähimpää sen näkee torakka, joka kulkee pitkin työmaaparakkien, muinaisena, pienenä, sitkeänä. Se on lajina nähnyt kaiken, dinosaurukset, jättiläisnisäkkäiden tuhon, nyt viimeisimpänä ihmisen ahneuden, vallanhimon sekä ikuisen kasvun aiheuttamat seuraukset.

"Kuinka suuri osa yleisöstä tuntee suhteellisuusteoriaa?" P. Ennis kysyi ja kääntyi yleisöön päin.

Kolmasosa käsistä nousi.

"Tai kysyn sittenkin näin: kuinka moni yleisöstä ymmärtää suhteellisuusteoriaa?"

Puolet käsistä nousi.

"Jaa..." P. Ennis näytti menevän hetkeksi hämilleen epäloogisesta ääntenjakaumasta.

"Hienoa! Silloin te tiedätte, että aika on suhteellista. Massa hidastaa aikaa. Mitä lähempänä maapallon massaa olemme, sitä hitaammin kello käy. Ja mitä tämä tarkoittaa käytännössä, te kysytte. Koska aika kulkee Poesiassa hitaammin, myös ihmiset vanhenevat hitaammin. Haa! Juuri niin. Kuulitte oikein. Ei ole sattumaa, että Poesia nousee juuri tähän kohtaan Eurooppaa. Juuri tässä kohtaa Eurooppaa, ei missään muualla, aika kulkee aivan erityisellä tavalla hitaammin. Miltäs kuulostaa, että vanhenemista on mahdollista lykätä ja näin ollen nauttia elämästä pidempään? Eikä mistä tahansa elämästä, onnellisesta elämästä, sillä Poesia tarjoaa tähän kaikki puitteet."

Evelin Kaskin esikoisromaani Hurmos on ilkikurinen satiiri nykyajasta, vallasta ja ihmisyydestä yhä kiihtyvämmän kilpailun ja yksilökeskeisyyden keskellä. Se näyttää kolmesta eri kulmasta ajankuvaamme, missä yhtäältä kellään ei ole valtaa ja samalla valta on vain yhä harvemmalla yksittäisellä henkilöllä. Kask sukeltaa niin ei köyhien vaan pienituloisten arkeen, pilvenpiirtäjiin ja Euroopan päätösvallan keskiöön, ja valottaa ihanan absurdilla tavalla juuri niitä todellisia kieroutumia, jotka elämiimme jatkuvasti nyky-yhteiskunnassa vaikuttavat. Kaskin vahvuus onkin ehdottomasti todellisuuden ja kuvitellun rajapinnoilla leikkiminen, hieman liian pitkälle vieminen olosuhteissa, jotka hieman toisin päätettynä voisivat olla tässäkin hetkessä täysin mahdolliset.

Hurmos onkin eräänlainen vaihtoehtotodellisuus. Se on Suomi, jonka pääministeri on Riikka Purra, jonka ilmasto- ja maatalousministeriöt kätevästi yhdistetään. Se on pöhisevä ja kilpailukykyinen start up -kiituri, joka onnistuu markkinoimaan kansalaisilleen Poesia-unelman keskellä sodan juuri päättänyttä Ukrainaa, jonne pelisuunnittelija Vesterbacka on viimein saanut aukaistua Helsingin tunnellilla muuhun Eurooppaan yhdistävän luotijunaratansa. Poesian työmailla kyllä hieman kompastellaan, kohtalokkaastikin, mutta mikään ei estä rikkaita siirtymästä omaan tekoälyllä ja puhetunnistimilla ohjailtuun paratiisiinsa, jossa verhot sulkeutuvat taputtamalla ja alustatalouden ruokakuskit kiidättävät aamiaisetkin pöytään vain Sirpa-sovellukselle annetun pyynnön avulla. Hurmos on kaikkea, mitä markkinatalouteen kiihkeästi uskova haluaa todeksi, se on todellisuus, jonka läpi näkevä haluaisi romuttaa palasiksi. 

Rakenteeltaan ja kieleltään Kaskin esikoinen on jopa hurmoksellisen hienoa maailmankirjallisuutta. Sen varmuus, tarkkarajaisuus ja eheä kokonaisuus vaikuttaa pidemmän uran tehneen kirjailijan pääteokselta, kauan odotetulta satiirilta, jota kaikki enemmän tai vähemmän performatiivisesti lukevat pitkin Kallion kulttuurikoloja. Kotimaisista teoksista tarkkanäköisyydellään se muistuttaa hieman Iida Sofia Hirvosen romaaneja, kääntäen tosin melankolisen synkkyyden mustaksi huumoriksi, kun taas tietynlaisen absurdiutensa ansiosta se tuo mieleen myös mainetta kylväneen Mariia Niskavaaran Ester, teurastajan. Ihmettelenkin, jos Hurmos ei pääse tänä vuonna Hesarin esikoisten kärkeen, saati saavuta samanlaista käännösintoa Esterin kanssa, sen verran laadukas vientituote tämäkin todella on.

Hurmosta on myös älyttömän nautinnollista lukea – se imee mukanaan jo ensi sivuilta, kasvaa nopeasti täyteen kokoonsa ja palkitsee myös hallitulla lopullaan, joka ei anna lukijalleen katarsiksen tunnetta samaan tapaan kuin nyky-yhteiskuntakaan ei anna siitä kaikkein eniten hyötyvällekään. Ihminen jää haluamaan aina lisää, lukija jää haluamaan aina lisää, mutta täällä me vain haluamme haluamme haluamme kunnes katoamme omaan mahdottomuuteemme. Ja jäljelle jää vain kaikki mahtipontiset hankkeemme, rakennuksemme ja hiiltyneet jääntemme, samalla kun ikiaikaiset torakat jatkavat vaatimatonta, mutta päättymätöntä elämäänsä.

Tytön tarina

 ANNIE ERNAUX : TYTÖN TARINA

127s.

Gummerus 2026

Alkuteos: Mémoire de fille, 2016

Suomennos Lotta Toivanen

Pyydetty arvostelukappaleena

"On ihmisiä, jotka hukkuvat toisen todellisuuteen, heidän tapaansa puhua, ristiä jalat, sytyttää savuke. He uppoavat toisten läsnäoloon. Jonain päivänä tai pikemminkin yönä jonkun yksittäisen Toisen halu ja tahto vievät heidät mennessään. Se, mitä he luulivat olevansa, katoaa. He liukenevat ja katselevat, miten heidän kuvajaisensa toimii, tottelee ja tempautuu asioiden vieraaseen virtaan. He roikkuvat aina Toisen tahdon kintereillä. Aina se ehtii ensin. He eivät saa siitä kiinni koskaan."

Nobelisti Annie Ernaux'n tuorein suomennos, Tytön tarina, kurottaa sinne, mistä häpeä on pitänyt kirjailijan aiemmin poissa – kesään 1958, kesäleirille, jonne nuori Annie D. lähtee ohjaajaksi, jossa hänen seksuaalisuutensa herätetään kovakouraisesti ja viskataan yhtä helposti syrjään. 2000-luvun Annie E. huomaa jo vuosikymmenen, useammankin, jopa viisi vuosikymmentä, kiertäneensä kehää tuon kesän ja sen tapahtumien ympärillä, ensin sitä vältellen ja viimein tietoisesti sitä kohti kulkien.

Ernaux'n vähäeleinen, raporttimainen kirjoitustyyli yhdistyy aivan uudenlaiseen tunteeseen, kun hän kulkee kohti juuri 18 vuotta täyttänyttä itseään. Kun hän kulkee kohti häpeää, jota hän on paitsi nuoruudenkesässään vältellyt myös toisaalta myöhemmässä tuotannossaan aktiivisesti purkanut. Nuoren, 18-vuotiaan häpeä on kuitenkin erilaista, se on pakkomielteisempää, toisinselittävää, kohteeseensa kiinni jäävää. Ernaux kuvaakin jälleen suurella taidolla sitä hetkellisen huomion ja siitä seuranneen hylkäämisen aiheuttamaa addiktoivaa vaikutusta, jonka keskellä tytöt ovat joutuneet vuosikymmeniä kasvamaan. Kun miehen huomio, huomion kohteena oleminen, on suurinta, mitä yksittäinen maalta tullut kauppiaan tyttö voi saavuttaa, vie sen huumaavuus mennessään ja häväistys sen eteen tehdyistä asioista asettuu ainoastaan omaan kehoon, omaan vääränlaisuuteen kyseenalaistamatta lainkaan niitä rakenteita ja tapoja, jotka tytöt alistavat paitsi miehen myös yhteiskunnan siveän tahdon alle.

Vaikka Ernaux on käsitellyt tähän asti suomennetussa tuotannossaan niin salasuhteita, vanhempiaan kuin laitonta aborttiaan 1960-luvulta, on Tytön tarina ehdottomasti henkilökohtaisin, tunteellisin ja toisaalta myös voimakkain muistelma, mitä kirjailijalta olen saanut lukea. Ernaux kuvaa taiten sitä inhimillistä todellisuutta, jossa toisen tahdosta ja todellisuudesta itseään etsivä hukkuu aina, jos ei kirjaimellisesti niin vähintään omassa itsessään. Hän näyttää, mitä nuorelle Annielle käy, kun oma itseys ja toisaalta tyttöys ei riitä, kun nähdyksi tuleminen otetaan mieluummin vaikka negatiivisen kautta kuin kokonaan syrjään jätettynä. 

Häpeä lievittyy myötätunnolla, ja loppua kohden nykyajan Annie E. alkaa viimein katsoa sitä itseään vimmaisesti vääristä paikoista etsivää 1950-luvun lopun Annie D:ta hellemmin, osana aikaansa ja yhteisöään. Vaikka nuoren Annien varhaisaikuisuudesta on yli puolivuosisataa, on hänen kiihkeässä halussaan tulla nähdyksi, edes yhden pojan silmissä niin samastuttavaa ja tunnistettavaa myös oman, 2000-luvun alun kokemusteni kautta, että uskallan väittää Ernaux'n kokemuksia varsin universaaleiksi. Tytön tarina on meidän kaikkien tarina yhteiskunnassa, jossa ihmisen itseisarvo katoaa välinearvon tieltä, ja juuri se tekee siitä niin inhimillisen ja kauniin.