sunnuntai 24. marraskuuta 2024

YKSINÄISTEN KAUPUNKI



OLIVIA LAING : YKSINÄISTEN KAUPUNKI – 
TUTKIMUSMATKA YKSINOLON TAITEESEEN
335s.
Teos 2024
Alkuteos: The Lonely City, 2016
Suomennos Sirje Niitepõld
Saatu arvostelukappaleena

Olen kirjoittanut tästä kirjasta jo kerran. Kirjoitin mykistyneen ihailun, huumaantuneen nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tunteen sisältä. Kirjoitin haltioituneena siitä, miten joku voikin tehdä yksinäisyydestä tällaista taidetta. Tehdä yksinäisyydestä kertovasta taiteesta taidetta. Olla taide.

Nyt, vain himpun yli vuosi myöhemmin, kirjoitan tästä taas. Olen lukenut Laingini tähän asti englanniksi, mutta kun Teos tarjosi minulle tätä yhtä ehdotonta elämäni lempikirjaa arvostelukappaleena, luin sen. Luin sen kuin olisin lukenut ensimmäistä kertaa, mutta silti niin, että liikutuin jo valmiiksi siitä mitä on tulossa. Sain yhtaikaa kirjan uutena ja uudestaan. Erilaisella äänellä kuin olin kuvitellut, hieman. En Laingin suoraan kirjoittamana vaan Sirje Niitepõldin taidokkaana suomennoksena. Sellaisena, joka ei kadota mitään, mutta oli vain erilainen kuin olin ehkä ajatellut. Kuin olin päässäni kuullut. 

Yritän kirjoittaa tästä nyt uudelleen. Yritän kirjoittaa sitä, mitä toinen lukukerta vahvisti: yksinäisyyden kollektiivisuutta, yleisyyttä ja paradoksaalisuutta: vastentahtoisen yksinäisyyden eristävää voimaa ja mieltä vinouttavaa tuskaa. Yritän kirjoittaa mitä näen Laingin kirjoituksessa samalla tapaa kuin Laing kertoo, mitä näkee käsittelemässään taiteessa: yksinäisyyden paradoksaalista näkyvyyttä (Edward Hopper), kielen ja erityislaatuisen erilaisuuden luomaa absoluuttista erillisyyttä (Andy Warhol), naamioita ja omaan elämään katoamista.

"Erilaisten yksinäisyys, epähaluttujen yksinäisyys, yksinäisyys joka syntyy siitä, ettei pääse yhteyden ja hyväksynnän taikapiiriin – sosiaalisiin ja ammatillisiin ryhmiin, syleilevien käsivarsien otteeseen."

Aika alussa kirjaa Laing sukeltaa yksinäisyystutkimukseen, sen vähäisyyteen ja myöhäiseen ilmestymiseen psykologiankin alalle. Laing kertoo yksinäisyystutkimuksen pioneeria Robert Weissiä ja häntä seuranneita tutkijoita lainaten hypervigilanssista, psykologisesta ylivalppaudesta, jonka yksinäisyys aktivoi. Tässä tilassa ihmisen aivot kirjaimellisesti asemoituvat toisin suhteessa ympäröivään maailmaan: ne kokevat maailman yhä negatiivisemmin ja asennoituvat odottamaan jo valmiiksi epäkohteliaisuuksia, hankauksia ja torjuntaa. Lisäksi aivot tallentavat pienetkin edeltävän kaltaiset vastoinkäymiset mieleen supertallennusteholla, jolloin niiden merkitys kasvaa huomattavasti miellyttäviä tai ystävällismielisiä kohtaamisia suuremmiksi. Näin syntyy siis se arkinen noidankehä, jossa yksinäinen ihminen eristäytyy entisestään, koska hänen ylivalppautensa saa hänet näkemään maailman hankalana, hankaavana ja vihamielisenä. 

"Tämä tarkoittaa sitä, että mitä yksinäisemmäksi ihminen muuttuu, sitä taitamattomammin hän suunnistaa sosiaalisten suhteiden poluilla. Yksinäisyys kasvaa hänen ympärilleen kuin home tai turkki, suoja, joka estää yhteyden toisiin ihmisiin janosi sitä miten paljon hyvänsä. Yksinäisyys kasaantuu, levittäytyy ja syvenee. Ja kun se tarraa ihmiseen kiinni, sitä ei todellakaan ole helppo irrottaa. Siksi olin yhtäkkiä niin yliherkkä kritiikille ja tunsin itseni jatkuvasti paljaaksi, kuljin kyyryssä silloinkin kun kävelin anonyymina kaduilla sandaalit läpsyen."

Ilmiön ymmärtäminen auttaa ymmärtämään naapurini aina niin kovin vihamielistä rouvaa, jolla on ainoastaan vihaista sanottavaa naapureilleen. Usein lapset leikkivät hänen lähellään väärin, emmekä me aikuisetkaan koskaan onnistu – kun ulkoilutin koiraani, sain huomautuksen, että pidän hihnaa liian kireällä, ihmisethän voivat pelätä. Seuraavan kerran samaisen naapurin kohdatessa otin koirani lähemmäs minua kävelemään, jolloin sama rouva tuohtuen huomautti, että koirani on huono olla, kun se niin kovin kireässä hihnassa kulkee. Ärsyynnyn. En sano mitään, mutta olen varma että kasvoistani näkee kyllä, etten ihan kamalasti arvosta jatkuvaa huomauttelua. En muutaman kuukauden päästäkään, kun pihalla on liukasta, kävelen yksin, ja saan kuulla, että kävelen väärin. Kaadun, mahdollisesti, ja aiheutan terveydenhuollolle kuormitusta. Vanhusten edellä, rouva lisää. Olen lukenut Weissin tutkimuksesta tässä välissä. Hymyilen, ja kiitän huolenpidosta. 

Laingin kuvaama yksinäisyys on fyysinen kiputila, mutta pahempi: kun kipu on mielessä, se normalisoituu kehollista kipua herkemmin. Se muuttuu itselle yhtaikaa niin tuskaiseksi, ettei sen seurassa saa henkeä mutta se kuitenkin muokkaa yllämainituin tavoin aivokemiaamme niin, että se eristää itse itsensä, itsensä itseensä. Laingin yksinäisyys on kaupunkien yksinäisyyttä, kielen eristävää voimaa. Se on sosiaalisia rakenteita, joiden ylläpidosta olemme kollektiivisesti vastuussa. 

Yksinäinen ei pääse kuplastaan ilman muita ihmisiä. Ilman läheisyyttä, kohtaamista ja nähdyksi tulemista. Yksinäisyys tappaa. Se on kehon krooninen stressitila nostaa verenpainetta, kiihdyttää ikääntymistä, heikentää unenlaatua, huonontaa immuunijärjestelmää ja kognitiivisia kykyjä. Sitä ei korjata digipalveluilla, jotka muistuttavat nukkumaanmenoajoista tai lääkkeiden otosta. Yksinäisyys sairastuttaa tutkimusten mukaan, koska yksinäisyyden subjektiivinen kokemus, tunne itsessään kuluttaa kehoa. Ja juuri tästä syystä maailman yksinäisin ihminen saattaakin olla se vilkkaassa naapuristossa asuva iäkäs rouva. Ja toisaalla erakkomökissään, ilman yhtään ihmiskontaktia asuu hyvinkin onnellinen ja hyvinvoiva yksinolija. Yksin olo ja yksinäisyys kun ovat jo fysiologisesti kaksi aivan eri asiaa.

x

Kuuntelin tämän toisen lukukerran oikeastaan koko ajan repeatilla Oh Wonder -duon All We Do -kappaletta, minun omaa yksinäisyyden sävelmääni. Laing siteeraa Yksinäisten kaupungissa Robert Weissiä, ja kertoo, että ihmisellä, joka on ollut aiemmin yksinäinen, on hyvin vähän keinoja päästä takaisin siihen itseensä, joka yksinäisyyden koki. Niinpä ihmiseltä siis katoaa tietynlainen empatia muita yksinäisiä kohtaan; hän saattaa jopa reagoida toisiin yksinäisiin ilman ymmärrystä ja jopa ärtyneesti. Yksinäisyyden aura on pelottava. Ja koska pelon voittaa parhaiten empatialla, on inhimillinen empatiakuilu välillä meille liikaa. Mutta siksi meillä on taide: se minkä päämme tiedostamattaankin tahtoo unohtaa ja haudata, tuo taide takaisin näytille. Muistuttaa mieleen ja palauttaa kehoon. Ja herättää henkiin syvälle piiloutuneen empatian, ymmärryksenkin kenties. Ja se on yksi taianomaisimmista asioista, mitä ihminen voi välillisesti toiselleen tehdä, auttaa häntä ymmärtämään toisia paremmin.

Ja siinä, erityisesti siinä, Olivia Laing on yksi aikamme suurimpia kirjallisia mestareita.

sunnuntai 17. marraskuuta 2024

YELLOWFACE

REBECCA F. KUANG : YELLOWFACE
336s.
Teos 2024
Alkuteos: Yellowface 2023
Suom. Helene Bützow
Saatu arvostelukappaleena

Kansainvälistä instagramia jo toista vuotta puhuttanut ilmiö on täällä, suomeksi Helene Bütsowin taitavana käännöksenä: se on trillerimäinen mysteeri, kirja kirja-alasta, rodullistetun amerikankiinalaisen kirjailijan kirjoittama kirja valkoisesta naisesta, joka kirjoittaa rodullistetusta amerikankiinalaisesta kirjailijasta. Ja sen tapauksen nimi on Yellowface. 

Yellowface on ollut lukulistallani jo kauan, siitä asti kun se alkoi näkyä tiuhaan kansainvälisen kirjainstagramin puolella. En tiennyt siitä etukäteen paljoa, mutta ainahan ilmiöt kiinnostavat: jotain kirjassa on oltava, kun sitä lukee kaikki. Eikä vain siis määrällisesti kaikki, vaan kaikki joita itse seuraan, jotka lukevat muutenkin kanssani paljon samaa kirjallisuutta. Ja vaikka kirjan kirjoittamisesta kertovat kirjat ovatkin pahimmillaan/parhaimmillaankin usein kiinnostavia vain kirjoittajille itselleen, on tässä niin paljon nykyajan muutakin kommentointia, että Kuang onnistuu ylittämään kirjat kirjoista -raamit mennen tullen, nostamaan teoksensa kiinnostavaksi monelle muullekin.

Yellowface saa alkunsa kun Junie on viettämässä iltaa menestyneen amerikankiinalaisen Athena Liun kanssa. Liu on juuri saanut solmittua rahakkaan Netflix-sopimuksen eräästä kirjastaan, ja hän on muutenkin Yhdysvaltain kirjallisuuden kirkkaimpia tähtiä. Junie ja Athena ovat tunteneet toisensa jo pitkään, Yalen yliopiston kirjoittajaopinnoista saakka, tosin Junie epäilee Athenan olevan hänen ystävänsä lähinnä siksi, ettei hänestä ole tähdelle todellista uhkaa: siinä missä Liu kirjoittaa korkeakirjallista ja arvostettua kirjallisuutta kirja toisensa jälkeen, floppasi Junien oma ura jo esikoisen kohdalla. Ilta saa kuitenkin traagisen käännöksen, kun Athena kuolee tapaturmaisesti Junien silmien edessä. Tragedia – kuoleman näkeminen, ei Athenan kuolema sinänsä – seuraa Junieta, mutta toisaalta niin seuraa myös Athenan kirjoituspöydältä kuoliniltana laukkuun salaa napattu julkaisematon mestariteos Viimeinen rintama. 

"Kirja on parempi kuin mitä itse saisin koskaan aikaiseksi, ehkä koko elämäni aikana.
'Pidätkö?', Athena kysyy.
Häntä hermostuttaa. Silmät ovat selällään ja melkein pelokkaat; hän hypistelee kaulakoruaan katsoessaan minuun. Onko tuo hänen tavallinen esityksensä? Ja kuinka paljon hän saa sillä ylistystä osakseen?
Olen niin halpamainen, etten suo hänelle sitä iloa. Tuo peli menee täydestä kriitikoihin ja faneihin, mutta minuun se ei uppoa. 
'En osaa sanoa', vastaan sävyttömästi. 'En pysty lukemaan kännissä.'"

Mysteerin, trillerin, korkeakirjallisuuden ja genrekirjallisuuden rajapinnoilla leikittelevä, poukkoileva mutta silti hämmästyttävänkin eheä Yellowface kysyy suuria kysymyksiä: kuka omistaa taiteessa käsitellyt aiheet, niiden keksijä, alkuperäisen tilanteen kokija vai se, joka lopulta kirjoittaa tekstin kansien väliin? Mikä ero on varastamisella ja plagioinnilla? Onko toisen kirjan nimiinsä ottaminen kunnianosoitus vai törkeä ryöstö? Ja: kuka kelpaa kapitalistisen maailman tähdeksi kustannusalalla? Onko kirjoittajuudella, taidoilla tai edes idean omaperäisyydellä väliä, jos kirjailija on lopulta raadollisen markkinatalouden tuote? Kuang käsittelee etenkin ensimmäisen kolmanneksen ajan vahvasti kateutta, menestystä ja menestykseen tarvittavaa koneistoa – ihmillisiä tunteita, sankarikulttuurin kääntöpuolia sekä sitä, miten kapitalismi kääntää luovuuden ja taitavuuden sivuseikoiksi, jos kirjailijan brändi vain on tarpeeksi vahva.

Toisessa kolmanneksessa painopiste muuttuu – Junie, nyt uudelta kirjailijabrändiltään Juniper Song, alkaa kohdata kritiikkiä ja epäilyjä tarinoidensa alkuperästä. Junie on valkoinen nainen, Juniper Song tarkoituksellisen häivytetty tuote. Onko hänellä oikeutta kirjoittaa ensimmäisen maailmansodan kiinalaissotilaista? Onko se ainoastaan kiinalaistaustaisten oikeus? Ja lopulta: kenen tarina tämä todella on, Athenan, Juniperin vai itseasiassa jonkun aivan muun? Teemat siirtyvät kustannusmaailmasta internetin laumailmiöihin: Twitter-kuohuntaan, julkiseen tuomioon, puolien valitsemiseen ja cancel-kulttuuriin. Kun saavuttaa kaiken mistä on haaveillut, miltä tuntuu menettää se raivoavan somelauman itseään toteuttavan tuomion seurauksena? Kuang siirtyy taiten käsittelemään sosiaalisen median hyökyaaltoja, yksilön voimattomuutta, tuomioistuimia ja cancelointia. Voiko kollektiivisesta ulossulkemisesta selvitä ja onko kollektiivinen ulossulkeminen edes koskaan keino muuttaa asioita, vaikuttaa kulttuuriin tai yhteiskuntaan? Yhdelle ihmisellehän se on pahin mahdollinen rangaistus, mutta onko sekään koskaan lopullista ajassa, joka elää kohusta ja canceloinnista toiseen, joka unohtaa edellisen ennen kuin on saanut nykyistäkään loppuun? 

"Useimmat Twitterin käyttäjät eivät ole lainkaan kartalla mitä on tekeillä, sillä kukaan ei tunne syvällisesti Kiinan historiaa eikä politiikkaa eikä ole lukenut Athenan tuotantoa niin tarkasti, että pystyisi arvioimaan sitä kriittisesti. Heidän havaintonsa ja päätelmänsä ovat simppeleitä: Athena Liu = Ongelma."

x

Välikuriositeettina pohdin myös kirjan suomennosratkaisuja: ajassa, jossa uudis- ja lainasanoja valuu Suomen kieleen loputtomana virtana, rakastin sitä, miten taiten Bützow otti finglismit mukaan tarinaan. Kun doomscrollaus on kirjassa ihan vain doomscrollausta eikä jotain keinotekoista "tuomioselailua", ollaan jotenkin raikkaalla tavalla kiinni ajassa ja ilmiöissä, joista kirjoissa nimenomaan puhutaan. Internet-kieli on meille kaikille monen kielen viehättävää sekoitusta, ja itse juuri tällaisen luonnollisen kielenkehityksen fanina pidin valtavasti Bützowin ratkaisuista. Jossain kohti cancel-kulttuurista puhuttiin juurikin cancel-kulttuurista, jossain toisaalla (verbinä) Bützow taas oli suomentanut sen mitätöinniksi. (Juniper Song on mitätöity vs. alkuperäisen kielen Juniper Song Is Canceled). Ehkä olisin itse jotenkin tässäkin kohti ottanut cancel-sanan mukaan, tai jopa käyttänyt muotoa "Juniper Song on canceled" – tai jotain, en ole ammattikääntäjä, enkä todella koe, että tämäkään käännös jäi mitään vaille. Cancel-sana on ärsyttävä ja kömpelö tuollaisenaan, ja sen kääntäminen eri kohdissa on haastavaa, mutta kuten sanottua, pidin Bützowin tavasta sekä ottaa se ilmiötasolla mukaan että lopulta siitäkin, ettei sitä alettu liikaa kömpelösti käyttämään lauseessa. Mitä uudempaa lainasanastoa on, sen hankalampi on varmasti vakiinnuttaa näinkin suoraan englannista tulevien sanojen lainoja omaan kieleemme.

x

Kirjaan itseensä palatakseni, ylläolevat teemat kiinnostavat, ja Kuang käsittelee niitä mielenkiintoisella tavalla. Rodullistettu kirjailija kirjoittaa valkoisesta joka kirjoittaa rodullistetuista -asetelma antaa Kuangille kiinnostavat raamit käsitellä asiaa monelta eri kannalta, asettaa paitsi "käänteisen rasismin" kaltaiset käsitteet tarkastelun keskiöön kuin pohtia sitä, miten valkoisuus kääntyy ylipäätään jollain tapaa tällaisen puheen seurauksena uhriudeksi. Kuang jättää kuitenkin moraalisoinnin lukijalle, ja antaa hän tuo taiten teemansa esiin niitä valmiiksi pureskelematta. Nautin tästä valtavasti, ja kun sen yhdistää sivuja kääntämään pakottavaan juonen kuljetukseen, tulee kirja ahmittua varsin pikaiseen tahtiin. 

Jos jotain kriittistä kirjasta vielä haluaisi sanoa, kertoisin, että varsinainen kertomus, siis taustalla kulkeva juoni ja etenkin lopun käänteet eivät ole ehkä taitavuudeltaan aivan samaa tasoa kuin kirjan yhteiskunnallinen ulottuvuus. Kuangilla on teemojen puolesta erityinen taito sitoa samaan vyyhtiin hurjasti erilaisia elementtejä muuttamatta niitä sekavaksi kokonaisuudeksi, mutta itse juoni hieman puuroutuu kirjan viimeisen kolmanneksen aikana. Ei se huono ole, mutta olen yhtäältä sitä mieltä että vähempikin riittäisi ja toisaalta taas, että "jotain" jäi puuttumaan. Oletan, että se "jokin" on kahden ensimmäisen kolmanneksen yhteiskunnallinen taustavire, sillä kun se riisutaan, huomaa varsinaisen kertomuksen olevan himpun köykäisempi kuin aeimmin tajusikaan. Twistit ovat banaalimpia kuin ehti jo toivoa, kun vahvuutena pitämäni elementit eivät enää kannattele yksilöpsykologisia ja hieman yliampuvia juoniratkaisuja. Plussan puolelle tämän kanssa silti ehdottomasti jäädään, ja Kuangin romaani toimikin täydellisenä "välipalakirjana" Sally Rooneyn ja seuraavaksi lukuun ottamani Anna-Kaari Hakkaraisen Marraseliö-tiiliskiven välissä puhdistamaan ajatuksia laajemmista maailmoista. Näillekin kirjoille on ehdottomasti paikkansa, ja juuri siksi tätä omalla kepeällä tavalla rakastinkin lukea.

keskiviikko 13. marraskuuta 2024

INTERMEZZO

SALLY ROONEY : INTERMEZZO
454s.
Otava 2024
Alkuteos: Intermezzo,  2024
Suom. Cristina Sandu
Saatu arvostelukappaleena

Isä on kuollut, pitkien syöpähoitojen päätteeksi. Hautajaisissa veljekset Peter, hieman yli 3-kymppinen asianajaja ja hänen kymmenen vuotta nuorempi, juuri teoreettisesta fysiikasta valmistunut, keskitason shakkitaituri Ivan tapaavat pitkästä aikaa. Peter pyytää nuoruudenrakkauttaan Sylviaa väliin, jottei tarvitsisi jäädä oudon ja erikoisen Ivanin kanssa kahden, Ivan taas etsii kotia koiralleen Alexeille, jonka hoidosta hetkellisesti vastaava veljesten äiti tekee hyvinkin suuren show'n. Peterillä ja Ivanilla ei ole mitään yhteistä vanhempien lisäksi. Ei ole koskaan ollut, te tule koskaan olemaankaan. Jos surun jälkeistä suvantovaihetta, elämän välisoittoa, meneillään olevaa intermezzoa ei lasketa.

Irlantilainen Sally Rooney on noussut lyhyessä ajassa, alle kymmenessä vuodessa sellaiseen maailmanmaineeseen, johon harva kirjailija pystyy koko uransa aikana. Hänen kolme aiempaa romaaniaan, Keskusteluja ystävien kesken, Normal People sekä Kaunis maailma, missä olet ovat myyneet jokainen aivan ilmiömäisiä määriä, kahdesta ensimmäisestä on tehty tv-sarjat, ja voisin vaikka vannoa, että niin tehdään jossain vaiheessa vielä ainakin Intermezzostakin. Kaunis maailma, missä olet -teosta arvioidessa HS:n Eleonoora Riihinen nostaa kritiikissään esiin, että Rooneyn lukemisesta on tullut jopa eräänlainen statussymboli. Ja se on helppo uskoa, sen verran tukossa on niin kotimainen kuin etenkin kansainvälinen media kirjagrameineen Sally Rooneyta, niin uusien kirjojen tultua kuin niiden välissäkin. Jopa Longplay järjesti kirjapiirin, ja laittoin Oskari Onnisen, Silvia Hosseinin sekä Anu Silfverbergin lukemaan Intermezzon.

"Ajatus kohoaa hänen mieleensä tyynesti: olisinpa kuollut. Varmasti kaikki joskus. Siis ajattelevat niin. Sitä muistaa jotakin noloa mitä teki vuosia sitten ja ajattelee heti perään: se siitä, minä tapan itseni. Paitsi että hänen tapauksessaan noloa on hänen elämänsä. Ei se tarkoita, että hän oikeasti haluaisi. Tai vaikka haluaisi, ei hän tekisi sitä. Vain ajattelee, tai ei edes ajattele vaan sattuu kuulemaan sanat mielessään. Outo helpotus kuin vapautetulla saalilla: kunpa. Haluista syvin ja lopullisin."

Intermezzo on kirja surusta, perheistä, sisaruussuhteista sekä normiin sopimattomista rakkaustarinoista. Sally Rooney kuljettaa tähänastisen uransa pisintä romaania vuoroin Ivanin ja hänen shakkiturnauksessa tapaamansa 13 vuotta vanhemman Margaretin sekä heidän suhteensa näkökulmasta ja vuoroin Peterin, kahden naisen, Sylvian ja Ivanin ikäisen Naomin, sekä oman kipunsa väliin jääneen rimpuilun perspektiivistä. Ivan oli isän kanssa läheinen, teininä juro ja outo, Peter enemmän perheensä jättäneen äidin kaltainen, isälle ja Ivanille vieras ja liian tunteva. Surun voisi ajatella yhdistävän, mutta veljet surevat niin eri tavoin, toisiaan ja toistensa ymmärtämättömyyttä syyttäen. Rooney sukeltaakin syvälle veljesten mieliin ja omiin, jumiutuneihin näkökulmiin, käsityksiin siitä, että vain itse kehittyy ja kasvaa, mutta perheenjäsenet eivät muutu, vaikka todellisuus toista todistaisikin.

Tunnen jonkinlaista pakahtuvaa onnea tätä kirjaa lukiessani. Etenkin Ivanin osuuksissa, siinä, miten taiten Rooney tavoittaa sosiaalisesti kömpelönä itseään (ja veljensä) pitävän, mutta sekä emotionaalisesti että tunnetaidoiltaan äärimmäisen älykkään nuoren miehen sielunmaiseman. Ja samalla: miten hän tavoittaa Peterin itsetuhoisuuden, vihan, ryöppyävän pahan olon, jota lääkitään viinalla, huumeilla ja merkityksettömillä suhteilla. Rooney sitoo kauniisti näennäisen pienen tarinan, yksittäisen harmaan ja sateisen loppuvuoden runsaaseen romaaniin, jossa hän todella malttaa pysähtyä ja makustella: hieman yli 450-sivuinen teos on pintatasoltaan pieni, mutta psykologialtaan suuri: siihen mahtuu kokonaisia elämiä väärin- ja oikeinymmärryksineen. Rooneymaiseen tapaan muutamia yksityiskohtia, monisuhteisuutta ja kapitalismikritiikkiä käydään ehkä läpi hieman päälleliimatusti, mutta koska kyseessä on kirjailijan oma, lempeän tuttu maneeri, sekin ennemmin kuuluu kuin olisi kuulumatta kokonaisuuteen. Erityisen nautinnollista lukeminen olikin, kun Rooney malttoi pysyä perusasioissa: tikkaavalla tahdilla kulkevissa Peterin osuuksissa ja psykologisessa tiheydessä, ja kokonaisessa teksti- ja kielireksiterien muutoksilla näyttääkseen Ivanin pohdiskelevamman ja läsnäolevamman tavan nähdä ja hahmottaa asioita. Intermezzo onkin viehättävän perusteellinen ja rauhallinen, se malttaa maalata pohjamaalinsa ennen päälle sutimista. Joku sanoi jossain tylsäksi, minä sanon rohkeaksi, rauhalliseksi ja syväksi ajassa, joka menee muutenkin liian kiireellä eteenpäin.

Rooney kirjoittaa niin syviä, psykologisesti eheitä ja inhimillisiä henkilöhahmoja, ettei niiden ääressä voi kuin istua ja lukea, ihastella ja jatkaa, tuntea lähes voivansa koskettaa Ivania, koskettaa Peteriä, sitä surua, erillisyyttä, väärinymmärtämistä, itsensä kautta katsomista. Ja missä Rooney on erityisen taitava, missä hän tekee itseasiassa yhden kirjallisuushistorian tarkimman havaintonsa, on aggression, vihan ja väkivallan kuvaus. HUOM., JATKAN LOPPUKAPPALEEN KIRJAN LOPPUPUOLEN TAPAHTUMIEN ANALYYSILLA, SKIPPAA JOS ET HALUA TIETÄÄ/KIRJA ON VIELÄ LUKEMATTA. Kun Peter lähtee vihaisena, loukattuna ja torjuttuna Sylvian luota, ja päätyy Naomia etsiessään isänsä asunnolle, jossa vastassa onkin Ivan, on Rooneyn luoma psykologinen jännite todellisen tuntuinen, että osaan kuvitella sekä itseni että keholliset tunteeni Peterin asemaan. Ja etenkin: kun Ivan ja Peter viimein kohtaavat, kun he viimein riitelevät isästä, kun Ivan tönäisee Peteriä ja Peter lyö Ivania, saa Ivanin maahan ja on pahoinpitelemässä häntä vakavamminkin, Rooney tavoittaa jotain järisyttävän inhimillistä ja meissä jokaisessa asuvaa pimeyttä, jota harva saa näin taiten tekstillä ilmaistua, tuotua kirjan sivuille. Rooneyn tapa kuljettaa Peteriä leimuavasta vihasta oman väkivaltaisuutensa pelkoon, Ivanin aneleviin silmiin ja niiden säikäyttämään Peteriin, ja toisaalta alistuvuuden aiheuttamaan häpeään Ivanissa, on jopa ilmiömäistä. Ihailen, samastun, saan kiinni, siitä mustasta, myllertävästä pahasta olosta, joka ennen on kääntynyt itseen, itsensä rankaisemiseen, itsemurha-ajatuksiin, ja joka nyt valuu ulos kuin jokin pidäkkeetön olento, musta, ruma ja öljyinen, joka valtaa kaiken, saa näkemään kaiken vain itsensä ja oman kärsimyksensä näkökulmasta. Se jokin asuu sisällä meissä kaikissa, mutta on vain elämästä, olosuhteista ja sattumuksista kiinni aktivoituuko se koskaan juuri sinussa. TAPAHTUMIEN KUVAUS PÄÄTTYY. 

Joten niinpä sanon: Rooney on todella kulttikirjailija-asemansa ansainnut, lunastanut, uudistunut, ja hän näyttää jälleen, että hänestä on todella muunkin kuin yhden tarinan kertojaksi. Ja sinne Longplayn kirjapiirin Onniselle, Hosseinille sekä Silfverbergille terveisiä: en tiedä ketä te olette lukeneet elämänne aikana ja milloin, mutta Rooneyn Intermezzon typistäminen viihdekirjaksi osoittaa vain ja ainoastaan teidän ymmärryksenne rajat, ei mitään siitä, mitä Sally Rooney todella on. Melko alkeellinen virhe sanoisin, Hosseinia itseään lainaten.

sunnuntai 10. marraskuuta 2024

SYYTÖS

 
HANNA KUUSELA : 
SYYTÖS – MUUAN AKATEEMINEN KOMITRAGEDIA
181s.
Vastapaino 2024

Eräs maailman mittakaavassa korkeintaan keskikokoinen yliopisto, eräässä pienessä pohjoisessa revontulien, porojen ja kahden järven yhdistävien koskien maassa, eräässä maansa mittakaavassa suurehkossa kaupungissa päätti, että nyt on aika kehittyä! Olen ollut pitkään vakaa, kokooni nähden arvostettu ja toimiva laitos, mutta olen kuullut, että muutakin on. Olen kuullut huipuista, tähdistä ja rankingeista. Olen tehnyt tieteen eteen paljon, olen kouluttanut, sivistänyt ja opettanut jo vuosikymmeniä. Sellainen minäkin haluan olla! Minäkin haluan olla parempi! Suurempi! Tehokkaampi! Tähti! Ei... sekään ei riitä, yliopisto mietti. Minä haluan..... Huippuyliopistoksi! 

"Huomenna olisi ainoan siskoni häät. Vietän juhlia edeltävän yön yliopistollisen sairaalan päivystyksessä seuraten sykkeeni tärähtelyä ruudulta. Tuskin minussa mitään elimellistä vikaa on. Kuten niin usein läntisessä kulttuurihistoriassa, hysteerinen nainen vain reagoi ruumiillaan. Rytmihäiriöideni syy on todennäköisesti sydäntäni yksinkertaisempi. Sairauteni nimi on yliopisto."

Sosiologian apulaisprofessori sekä taloussosiologian ja mediakulttuurin dosentti Hanna Kuusela on tullut tunnetuksi muun muassa Anu Kantolan kanssa kirjoittamasta Huippurikkaat-kirjastaan, joka hermostutti monet rikkaat sekä rikasmieliset ympäri internetin ja median, ja leimattiin lukematta paskaksi. Kohua kuohutettiin, mutta silti komeilla jaloillaan seisoo yksi hyvinkin keskeinen suomalaisten raharikkaiden mielenmaisemaa kuvaava yhteiskunnallinen tiedekirja. On Kuusela muutakin tutkinut, konsulttiyhteiskuntaa, taloutta, kulttuuria ja demokratiaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Hän kuuluu siis aikamme nimekkäisimpiin tutkijoihin, ja kaikista ihmisistä juuri hän sattui olemaan töissä tuossa eräässä maailman mittakaavassa korkeintaan keskikokoisessa yliopistossa, eräässä pienessä pohjoisessa maassa, kun tuo eräs yliopisto päätti, että on aika mennä eteenpäin ja muuttua Huippuyliopistoksi yhtäältä säätiöitymällä ja toisaalta heittämällä yliopistodemokratian roskiin.

Ja sehän ei yliopistolaisille itselleen ihan tuosta vain sopinut. Kuusela, yksi yliopiston konsistoreista, oli yksi heistä, joka näki talousjargonin ja markkinatalouden sääntöjen valumisen yliopistoon huolestuttavana, ja alkoi yhdessä muiden kanssa vastustaa jos nyt ei vain muutoksia niin ennemmin muutosten ajamaa yliopistodemokratian hajottamista. Ja lopputuloksena syntyi Syytös, lyhyehkä autofaktateos, joka yhdistelee sivistystä, demokratiaa, antiikin Kreikkaa ja sen tarustoa erääseen maailman mittakaavassa korkeintaan keskikokoiseen yliopistoon ja sen epädemokraattisiin selkkauksiin. Sekä säätiömuotoinen, ei-yliopistolaisten johtama Tampereen korkeakouluyhteisö.

x

Syytös on juuri sitä mitä se nimensä mukaan jo lupaa – syytöskirjelmä, täyslaidallinen yliopistokritiikki, oikeutettu kantelu ja hyvin syvällinen pahanmielenkirja. Ja kaikki tämä on juuri sen vahvuutta. Syytös näyttää, miten patriarkaalinen kapitalismi toimii niin yksilö- ja rakennetasolla, miten se mitätöi ja vähättelee kritisoijansa piiloon, miten se ottaa kyselemättä haltuun jotain ennen yhteisesti ja sopimuksiin perustuen vaalittua. Syytös on kirjaimellinen kuvaus siitä, miten yritysmaailma syö sivistyksen, miten se näennäisesti tekee yhteistyötä, mutta todellisuudessa kadottaa, surkastuttaa ja siirtää syrjään, kun on kalunnut tämänkin resurssin loppuun. Syytös ei ole tulevaisuuden uhkakuva vaan se on tarkkarajainen kuvaelma tästä päivästä, hälytys nykytilasta ja siitä viimeisestä hetkestä, kun väärään suuntaan lähteneen kehityksen voisi vielä pysäyttää. Syytös on vastuun takaisin heitto niille, kenellä on valta, Syytös on paljastuskirja, ilmestyskirja, jossa vitsauksia ovat nihilismi, rahanahneus, voitontavoittelu, itsekkyys ja sivistyksen tuho. Syytös ei lupaa ihmisten jakamista taivaaseen ja helvettiin, se takaa yhteisen tuhon henkiä säästämättä.

”Kun kysyn, miksi yliopisto jätti yt-neuvotteluista viestiessään kertomatta julkisuuteen, että yliopiston tulos ei suinkaan ole tappiollinen vaan voitollinen, rehtori vastaa: ’Kaikkea ei saa mahtumaan tiedotteeseen.’”

Syytös on ennen kaikkea demokratian, sivistyksen ja hyvinvointiyhteiskunnan kiihkeä puolustuspuhe ajassa, jossa yritystoiminta alkaa aidata ihmisen perustarpeita osaksi kapitalistista järjestelmäänsä ja hallitukset jättävät auki mahdollisuuksia yksityistää vesi. Kuusela esittää terävästi argumentoiden, mitä tapahtuu, jos annamme yliopistot kilpailu- ja voitontuottoyhteiskunnan käsiin, ja miten tällainen sivistyksen kadottaminen on aina johtanut ennemmin tai myöhemmin yhteiskuntien romahdukseen. Kuuselan sanoessa ollessaan varma, että "jos yliopistot nykytalouden tai nykytyöelämän pelissä mukana - - , ne muuttuvat merkityksettömiksi." Rahaan kun ei tarvita sivistystä – sen voi katsoa jokaisen koulunsa keskeyttäneen it- ja teknologia-alan yrittäjän ansioluettelosta. Rahaan ei tarvita myöskään sääntöjä ja lakeja – sen taas näkee jokaisen työntekijää riistävän alustatalousyrityksen, henkilöstönvuokrausfirman toiminnan tai lakko-oikeuden ja ammattiliikkeiden alasajoa ajavien hallitusten toimia tarkastelemalla. Ja jos – tai itseasiassa kun – voitontavoittelu saavuttaa koulutuksen korkeimmalta asteelta varhaiskasvatukseen, me tiedämme jo, että itse sivistystyö muuttuu mahdottomaksi. Opettajat yliopistoista peruskouluun ja varhaiskasvatukseen uupuvat, koska eettinen stressi taloudellisen niukkuuden ajassa väsyttää jokaisen, joka yrittää tehdä määrällisillä mittareilla mitattavaa laadullista työtä mahdollisimman hyvin. Ja jos alakouluun valuu asenne, jossa väsyneet opettajat irtisanoutuvat kasvatustyöstä odottaen että jokainen lapsi itse korren kekoonsa kantakoot, emmehän me enää luo yhtään minkään muunlaista maailmaa kuin kilpailuyhteiskuntaa, jossa vahvat kirjaimellisesti syövät hitaat.

Joten silläkin uhalla, että kuulostan akateemiselitistiseltä, kysynpähän vaan: miten rikki demokratian oikeasti täytyy olla, kun maamme korkein sivistyneistö, yliopistolaiset, käyttäytyvät sen edessä kuin pahaiset kakarat, kuin kaikenmaailman tusinakokoomuslaiset, joita ei erota perussuomalaisista, kuin kaikki ne sijoitusjäbyt, joiden mielestä tiedettä ei oikeastaan edes tarvitse ottaa vakavasti, koulut voi jättää kesken, kaiken voi tuhota, kunhan vain on handsdown eeppisintä pöhinää, allokointia, annualisoituja synergiaetuja ja effektiiviset tuotot vetämässä vähän nannaa äijille. Ai niin, mutta. Hehän ovatkin businesmiehiä, eivätkä yliopistolaisia. Muutosjohtajia. Ammattijohtajia. Maakuntajohtajia. Ihmisiä, jotka ajattelevat, että kunnioitus otetaan, ei saada, kuten Kuusela kirjoittaa. Eli kirjaimellisesti; juuri niitä aikamme suurimpia twitter-räksyttäjiä, jotka teoillaan ja toisten tekojen mitätöinnillä keräävät yhteiset varat omaan sijoitussalkkuunsa kenestäkään muusta mitään välittämättä.

"Koulutusta, sivistystä ja yliopistoja tarvitaan silloin, kun halutaan ylittää työelämän tai nykyisen talousjärjestelmän tarjoamat mahdollisuudet tai sen asettamat rajoitteet ja vaatimukset. Korkeinta tutkimusta ja yliopistoja tarvitaan silloin, kun nykytodellisuutta halutaan korjata sellaisella tavalla, joka ei suhtaudu välinpitämättömästi toimintansa inhimillisiin ja ympäristöllisiin seurauksiin. Tutkimuksen ja koulutuksen tavoitteena on oltava muutos ilman hajaannusta ja sekasortoa, ilman ympäristön ja ihmisyhteisöjen kärsimystä. Emme tarvitse yliopistoja, jos ne pyrkivät tekemään saman kuin inhimillisiä ja ympäristöllisiä katastrofeja tuottava työelämä, talousmalli ja kulutuskulttuuri. Tarvitsemme niitä kääntääksemme tämän kehityksen."

Kuuselan Syytös on kahdentoista esseen kokonaisuus, joka syytää, suoltaa ja syyttää. Se on terävä, ja jokaisen, joka koskaan on saanut nauttia esimerkiksi suomalaisen koululaitoksen yleissivistävästä luonteesta ja demokraattisen hyvinvointiyhteiskunnan eduista, täytyisi lukea se. Kuusela on kaiken tämän kovaääninen puolustaja, mutta maassa, jossa vahvin hiljentää sen, kuka yrittää pitää säännöistä kiinni, Kuusela tarvitsee huomattavasti laajemman, rohkeamman ja solidaarisemman joukon taakseen. Syytös näyttääkin hyvin vahvasti mitä tapahtuu, kun oikeutettu kritiikki kehystetään valitukseksi ja kritisoija hulluksi akaksi, se näyttää miten valta toimii ja miten vinossa se tällä hetkellä on. Ja ennen kaikkea, se näyttää miltä hyvien hiljaisuus kuulostaa.

x

Kuuselan on suomentanut puolisonsa kanssa hopi-heimon sanonnan, joka muistuttaa, että "me olemme ne, joita olemme odottaneet." Ei ole ketään ulkopuolista, joka tulee ja pelastaa. On vain me, tässä ja nyt.

perjantai 1. marraskuuta 2024

TAITEEN HISTORIA (ILMAN MIEHIÄ)

KATY HESSEL : 
TAITEEN HISTORIA ILMAN MIEHIÄ
512s.
Nemo 2024
Alkuteos: The Story of Art Without Men, 2022
Suomennos: Sini Linteri
Pyydetty arvostelukappaleena

Jonkin määritelmän mukaan taiteeseen ja taiteilijuuteen kuuluu vahvasti sekä taiteen tekniikoiden että taiteen historian, sen suuntausten, vaikutteiden, pioneerien ja laajemman yhteiskunnallisen kontekstin tunteminen. Näin tulkiten esimerkiksi saksalaisen taaperon värikylpyteoksia ei voi pitää taiteena vaan ennemminkin internet-ajan ilmiönä, olkoonkin että niistä maksetaan jo kymmeniä ellei jopa satojakin tuhansia euroja. Mutta onko taide taidetta, jos taidehistoriasta, sen pioneereista alkaen tuntee vain yhdenlaiset ihmiset: valkoiset miehet ja heidän hengentuotoksensa?

Tämä kysymys herää vahvana mieleen, kun luin arvostelukappaleena saamaani, keväällä Sini Linterin suomentamaa ja Nemon julkaisemaa Katy Hesselin Taiteen historia ilman miehiä -teosta, joka tarjoaa lähes ensi kertaa laajan, yli viisisataasivuisen katsauksen taiteen historiaan, jossa kerrankin keskiössä on muutkin kuin miehet. (Tai no, suoraan sanoen, naiset, sillä taiteen ja taidehistorian tutkimus ei ole vielä niin pitkällä että tunnistaisi binäärin ulkopuolelle jääviä tekijöitä, ja onhan sukupuolen moninaisuudelle toisaalta saatukin sanat vasta viime vuosikymmenen aikana laajempaankin käyttöön.) Taide kun on – ja on aina ollut – niin paljon enemmän kuin mitä viime vuosisatojen historioitsijat ja kronikoitsijat ovat antaneet ymmärtää: se on täynnä naisia, naisten luomaa, naisten opettamaa, naisia eturintamissa. (Toki olosuhteet, misogynia, naisten asema ja lastenhoitoon katkennut taiteilijuus tekee heistä harvalukuisempia, mutta se ei tarkoita, ettei heitä olisi ollut.) Naisten taiteilijuus on kuitenkin historian saatossa pyritty lyömään alas, kuvaamaan "söpöksi puuhasteluksi" tai harrastajaksi, mutta kun joukkoon mahtuu miehiäkin taitavampia tekijöitä, on aikalaisetkin joutuneet myöntymään, että kyse on jostain muusta, kyse todella on taiteilijuudesta, tasaveroisesti miesten kanssa. (Tämä tosin ei estä nykymiehiä jättämästä silti näitä aikanaan arvostettujakin taiteilijanaisia pimentoon kokoelma- ja historian kirjoja kirjoittaessaan, mutta se nyt tuskin yllättää yhtään ketään. Historia on aina kirjoittajansa näköistä, joten miltäpä se muulta näyttäisi kuin mieheltä, joka tarinaansa on yhteiskunnan rakenteiden myötä aina helpommin päässyt kertomaan.) Naiset ja taiteilijuus on siis jo vuosisatoja vahvasti olemassa ollut ilmiö, ja sellaiseksi Hessel sen muiden muassa tällä taidehistoriakirjallaan myös paikoilleen junttaa. Eikä kyse ole vain siitä, että myös naiset tekivät, vaan hyvin laajalti siitä, että naiset tekivät myös aktiivisesti toisin kuin miehet.

Tämä tulee erityisen hyvin esiin kahdessa Artemisia Gentileschin teoksessa, kun niitä tarkastellaan aikalaismiesten tekemien versioiden kanssa rinnakkain. Teosparissa Judith surmaa Holofreneen Gentilechin työn vasemmalla puolella nähdään Caravaggion kuuluisampi versio (kuvapari linkin takana), ja toisessa kaksikossa taas voidaan vertailla Gentilechin versiota teoksesta Susanna ja vanhimmat vaikkapa tähän Guercinon tai tähän Tintoretton versioon. Judith-kuvaelmissa Gentilechi on tehnyt oman version vanhan testamentin tarinoinnista, jossa juutalaisleski Judith tosiaan pelastaa oman kansansa surmaamalla vihollispäällikön Holofreneen. Kun kuvia katsoo rinnakkain, Caravaggion versiossa Holofrenes on kuitenkin se aktiivinen ja voimakas toimija, ja Judith katsoo häntä lähes säikähtäneenä, passiivisesti oman veritekonsa mieskatseen hempeänä kohteena. Gentilechin versiossa Judith taas on nimenomaan se aktiivinen toimija, se, joka raamatun tarinassakin päämäärätietoisena kuvataan. Gentilechin Judit palvelijansa kanssa ovat aktiivisia toimijoita, ja vihollisarmeijan päällikö Holofrenes todella sen viekkaan juonen uhri, jonka Judith on hänen päänsä menoksi virittänyt. Ja sama tosiaan toistuu toisella tapaa Gentilechin Susanna-kuvauksessa: siinä missä Guercino ja Tintoretto kuvaavat kylpynsä kesken ahdistelluksi joutuneen Susannan viettelevänä ja ikään kuin jopa tirkistelystä nauttivana passiivisena katseen kohteena, nostaa Gentilechin Susannan – teoksen naisen – kokemuksen ahdistuksineen työnsä keskiöön.

Ei siis ole lainkaan yhdentekevää, miten naiset on tavattu taiteessa kuvata. Koska Gentilechin oli nainen, hänen työnsä jäivät marginaaliin, vaikka hän toki arvostettu onkin. Gentilechin versio on kuitenkin vain yksi kymmenistä, ja jos kaikki muut toisintavat mieskatseen voimalla kuvattua passiivista naiskuvastoa, ei yhden naisen panos vielä riitä muuttamaan laajempaa narratiivia. Ne herättävät kuitenkin miesten tekemien versioiden vierellä yhden historian oleellisimmista kysymyksistä: jos emme olisi katselleet jo vähintäänkin 1600-luvulta saakka naisista näitä miesversioita, missä tasa-arvo, muiden kuin miesten toimijuus ja sukupuolikuvastomme olisikaan 2020-luvun länsimaissa? Toki voi aina yrittää käyttää korttia siitä, että miesten versiot olivat aikansa kulttuurin tuotteita, mutta niinhän oli Gentilechinkin? Argumentti hajoaa siis palasiksi omaan mahdottomuuteensa, jos tarkastelemme vain yhden, kapean ihmisryhmän ajankuvaa. Ja juuri siksi nämä historiaa täydentävät taidehistoriakirjatkin ovat edelleen arvokkaita ja jopa ehdottomia vielä tässäkin ajassa, jota jollain tapaa olemme modernina tottuneet pitämään.


Hessel muistuttaa itsekin, ettei kyse ole siis mistään tarkoituksesta korvata aiempaa taidehistoriaa, vaan nimenomaan laajentaa se vastaamaan sitä todellista moninaisuutta, joka taiteessa on vuosisatojen aikana oikeasti vallinnut. Monet taiteilijanaiset aina 1600-luvusta tähän päivään ovat olleet yhteisöissään arvostettuja, merkittäviä tekijöitä, mesenaattien suosikkeja ja taidetta eteenpäin vieviä pioneereja, mutta kun historiaa on tavannut koota kansiin miehet, on historian kerronnastakin tullu vain ja ainoastaan miesten näköistä. Hessel argumentoi, että juuri siksi näitä kirjoja tosiaan tarvitaan, rinnalle, täydentämään, rinnakkain tarkasteltavaksi. Ja hän muistuttaa, ettei tämäkään matka ole todellakaan valmis: me tarvitsemme myös taidehistoriaan yhtä enenevissä määrin sekä tutkimusta että popularisointia mitä tulee rodullistettujen ihmisten, sukupuolibinäärin ulkopuolisten henkilöiden, kolonialisoitujen maiden alkuperäisväestön ja muiden marginaaliin siirrettyjen ihmisten taiteeseen. Taidekäsityksemme on hävyttömän eurooppakeskeistä, ja Hessel myöntää sen näkyvän myös omassa kirjassaan, sillä (taide-)historian tutkimus ei ole vielä tarpeeksi pitkällä näyttämään mitä muualla tehtiin joko ennen kolonialistisen riiston tai sen aikana vielä tähän päivään asti. Miltä näyttää esimerkiksi Saharan eteläpuoleisen Afrikan taidehistoria? Miltä tuntuu kapitalismin halpatyövoimana käyttämien Etelä-Aasian maiden taide? Milloin väli- ja eteläamerikkalaisten alkuperäiskansojen ja Australian alkuperäisväestön taide tunnistetaan taiteeksi, kun sitä ei kohdattaisikaan enää vähätellen "taidokkaana käsityöläisperinteenä", jossa teokset lähinnä eksotisoidaan länkkärille upeiksi unimaailmoiksi tai typistetään uskonnollisten riittien välineiksi. Mitä muuta Caravaggion tai Gentilechin raamatun kohtauksia kuvaavat teot sitten ovat, jolleivät uskonnollisten riittien välineitä?

x

Tätä Hesselin teosta lukiessa saa lempeän muistutuksen siitä, että vaikka konservatiiviset arvot, seksisti, naisviha ja rasismi jyllää maailmanlaajuisestikin politiikassa (ihan myös jokaisten "sivistysporvarien" täydellä hyväksynnällä), mennään kulttuurin alalla sentään eteenpäin. Otetaan mukaan syrjään siirrettyjä, kirjoitetaan historiaa vastaamaan sen todellista moninaisuutta, luodaan turvallista, eheää ja inklusiivista tilaa, jonne jokainen mahtuu keskustelu keskustelulta paremmin. Ja toisaalta – tämän huomioonottaen eipä lie ihme, että juuri kulttuuri (ja korkeakoulutus) on niitä aloja, joita vastaan konservatiivit hyökkäävät. Ei kyse ole siitä, etteivätkö he ymmärtäisi mitä kulttuuri on, päinvastoin he ymmärtävät hyvinkin. Eheys ja moninaisuus on niin suuri uhka, että he mieluummin tuhoavat sen kuin antavat tilaa kenellekään muulle kuin itsensä näköiselle.