JOHN WILLIAMS : STONER
♥ ♥ ♥ ♥
306s.
Bazar 2015
Alkuteos: Stoner (1965)
Suomennos: Ilkka Rekiaro
Suomennos: Ilkka Rekiaro
Koko viime vuoden ehkä yksi hehkutetuimpia kirjoja on ollut Williamsin Stoner, jo 1965 kirjoitettu teos, joka alkoi elää uutta elämäänsä 2000-luvulla, kun siitä otettiin uusia painoksia ja sen käännösoikeuksia myytiin ympäri maailmaa. Kansi lupailee, että teos on "suurin amerikkalainen romaani, josta et ole koskaan kuullut", mutta tässä vaiheessa ainakaan kirjablogimaailmaa seuraneena se tuskin on ihan täysin uusi nimi kenellekään. Ja sopivasti vuoden muiden perässä sain tämän itsellenikin viimein luettavaksi, noin parin, kolmen kuukauden kirjastojonottelun jälkeen. Että oli jo ehkä aikakin.
Stoner on tarina yliopistomaailmasta, elämän odotuksista, rakkauden saavuttamattomuuksista, yhden ihmisen elämästä. Se lähtee liikkeelle keskeltä Keskilännen peltoja, työläisperheen pojasta, jonka vanhemmat päättävät lähettää läheiseen Columbian yliopistoon opiskelemaan uudelle maataloustieteen kampukselle, jotta oppeja voitaisiin soveltaa heidän arkisessa aherruksessaan. Yliopistolle lähtevä William Stoner on jäyhä ja karhea hahmo, joka aloittaa kuuliaisesti opinnot niin kuin vanhemmat ovat toivoneet, mutta kahden vuoden tunnollisen, mutta innottoman opiskelun jälkeen herää yhtäkkiä aivan uuteen maailmaan kurssillaan, joka johdattaa kohti kirjallisuuden ja kielen maailmaa.
Stonerin elämäntarina on kaunis, omalla tavallaan eleetön ja melankolinenkin kertomus elämästä, joka tulee todella todentuntuisesti iholle. Se ei ole minulle teoksena suuri, mutta juuri siihen sen viehätys perustuukin.
Vaikka ihan täysin en siihen hurmioituneimpaan osaan lukijoita tämän suhteen kuulukaan, oli tämä silti aika huikean ihana lukukokemus. Alkuun jo säikähdin, että tämä kuuluu niihin lukemalla luettaviin kirjoihin, vähän raskaisiinkin teoksiin, jotka koruttomalla tavallaan kertoo kyllä upeasti jostain tärkeästä, mutta itse kerronta tuntuu vähän vanhan ja kumisen ruisleivän ikuiselta jauhamiselta. Ja noin 50 sivua myöhemmin huomasinkin olevani täysin väärässä. Tarina imi mukaansa, se piti kiinni, ja vaikka loppu jo harppoi makuuni vähän liiankin vauhdikkaasti kulkevia oikoteitä jaksamatta oikein enää syventyä mihinkään, oli kirja eheä ja suurenmoinen, omalla hyvinkin seesteisellä ja maanläheisellä tavallaan. Se antoi ajateltavaa, vei mukanaan omaan maailmaansa, sai uppoutuman. Välillä tuntui hassulta pitää kirjasta, jonka keskeisestä maailmasta en koe olevani mitenkään intohimoisen kiinnostunut, välillä jopa naurahdin nauttivani sellaisista asioista lukemisesta, jotka eivät olleet milään tasolla mielenkiintoisia, mutta jotain suurempaa tässä silti oli, tavallisen elämän kohtaaminen, ne tunteet, joita ihan täysin toisenlaiseen maailmaan pääsi kokemaan. Jokin vähän suurempi, jota ei ihan täysin edes osaa nimetä.
Ja kenellekö tätä suosittelisin? Oikeastaan kaikille. Kaikille, jotka nauttivat hyvästä ja laadukkaasta kirjallisuudesta, tavallisuudesta, inhimillisyydestä ja lempeydestä. Kaikille, jotka eivät tarvitse kuuta taivaalta, vaan ymmärtävät niiden suurimpien hetkien olevan tässä ja nyt. Niistä pienistä elementeistä kun tämä kirja on tehnyt, niissä tämän ihanuus piili. Tämä on kirja, johon haluaa palata, tämän taikaa ei useampikaan lukukokemus riko.
Mutta yhden vinkin haluan silti antaa, saman minkä itse sain: hypätkää tämän saate-osuus alusta ehdottomasti yli. Se turhaan vain referoi koko tarinan, kirja on ihanampi kun kaikkea tulevaa ei etukäteen tiedä. Ihan niin kuin se tavallinen elämäkin on.