Voita

ASAKO YUZUKI : VOITA

516s.

Gummerus 2026

Alkuteos: Butter, 2017

Suomennos Kosti Vanninen

Miten nautinnollista onkaan juuri nyt, juuri tässä ajassa ja hetkessä, lukea jotain näin hidasta. Hitaasti aukeavaa, hitaasti etenevää, hitaasti hautuvaa. Syventyä tiiliskiveen, antaa japanilaissarjamurhaajan ja miestenlehden toimittajan oudon suhteen kuljettaa mukanaan paikkoihin, joissa ei kirjallisuuden kautta ennen ole tällä tasolla käynytkään.

Asaka Yuzukin Voita on todella ollut kansainvälinen menestysromaani, joka saatiin verraten pian englanninnoksen perään suomeksikin. Tarina lähtee käyntiin kun Rika, miestenlehdessä työskentelevä toimittaja pääsee kohutun sarjamurhaajan Kajiin vieraaksi vankilaan. Normaalisti perinteitä, ja voita, arvostava Kajii ei puhu toimittajille. Eikä etenkään toisille naisille. Naiset ovat hänelle vihollisia, ja onkin olemassa kaksi asiaa, joita hän ei voi sietää: feministejä ja margariinia. Kajiin uhrit ovat kuolleet kuka mitenkin, mutta itse hän on ollut heille hoivan, turvan ja lämmön tuoja – oikea perinteisen naiskuvan ilmentymä. Pikkuhiljaa Rikan suhde eriskummalliseen ja yhteiskunnan hylkimään, lihavanakin pidettyyn Kajiin muuttuu niin omalaatuiseksi, että läheisten on jo puututtava peliin.

Voita on tarkkaan valmistettu ja nautinnollinen romaani, joka sukeltaa näennäisesti toimittajan ja vangin suhteeseen ruokakulttuurissa pyörien, mutta käy syvemmällä tasolla läpi niin naisen asemaa japanilaisessa yhteiskunnassa, keho- ja käytösnormien kapeutta, perhearvojen ristiriitaa muuntuvassa maailmassa sekä lopulta myös sitä syvää misogyniaa, joka tarttuu sukupolvelta ja sukupuolelta toiselle, kitkeränä armottoman yksilökeskeisen kilpailukulttuurin sivumakuna. Voita tutkii aihettaan enemmän: se katsoo syvälle normatiiviseen järjestykseen, joka palkitsee ainoastaan ne, jotka valmiiksi mukavimmin siihen mahtuvat – kehoiltaan, tavoiltaan, luokkataustaltaan, ulkonäöltään, vartalonmuodoiltaan ja sukupuoleltaan mahdollisimman Oikeanlaiset Ihmiset. Sellaiset, joita yhteiskunta väittää kenestä tahansa voivan tulla, kunhan kunnolla yrittää, mutta jotka lopulta ovat nykyajan suurin taruolento, myyttisin hahmo teollistuneissa maissa ympäri maapallon.

Yuzukin Voita on siis yhtaikaa tarkka ja runsas, hitaasti etenevä ja älykäs. Se ei ole perustrilleri tyyliin ahmittava, mutta otteessaan se pitää vahvasti heti ensimmäisestä luvusta saakka. Kielellisesti melko tavanomainen romaani löytää vahvuutensa kertojan katseesta, uskalluksesta kieputtaa myös lukija alkuun epärehellisyyteen eksyneen Rikan näkökulmaan mukaan. Ruoan käyttäminen tarinassa kymmenien, ellei lopulta jopa sadankin sivun verran ikään kuin täytteenä, toi kirjaan kiinnostavan lisän: se toimi täysin omintakeisena kuriositeettina, ja vaikken suurinta osaa teoksen ruuista haluaisikaan syödä, luo annosten, ainesosien ja makumaailmojen kuvaus niin vahvan kehollisen lisän, etten muista vastaavaa kaunokirjallisuuden parissa aiemmin kokeneeni. Ruoka ei ole kuitenkaan kirjassa mikään rekvisiitta tai vain kehollinen lisämauste, vaan koko romaanin metaforinen ydin: kyse ei ole ainoastaan siitä mitä syödään, vaan kuka ylipäätään saa syödä. Ruokaakin enemmän kyse on sen puutteesta, nälästä. Nälästä, johon naiset asetetaan, jotta he pysyvät oikean kokoisina yhteiskunnan silmissä. Nälästä, johon naiset asetetaan, jotta he pysyvät sopivan sivussa, sopivan kokoisina muutenkin kuin fyysisesti, pysyä pieninä, hiljaa, alttiina olemaan olemassa lähinnä miehen niin tarvitessa. Nälästä, joka meillä jokaisella on yhteisöissä, jossa kilpaillaan ja kiirehditään jakamisen ja hitaan kohtaamisen sijaan.

Lopulta Voita on mysteeriä ja sarhamurhaajia enemmän romaani kontrollista ja sen luopumisen mahdollisuuksista. Yuzuki kysyy, mitä maailmassa tapahtuisi, jos vain... olisimme? Etsisimme itsellemme sopivan, kohtuullisen, ehkäpä jopa niinkin radikaalisti kuin ystäviemme ja läheistemme tukemina. Nälästä, johon vastaisimme syömällä juuri sopivasti.

Rakkauden työ

Gisela Bock & Barbara Duden : 

Rakkauden työ – kotityön synty kapitalismissa

131s.

Tutkijaliitto 2026

Alkuteos: Arbeit aus Liebe – Liebe als Arbeit: 

Zur Entstehung der Hausarbeit im Kapitalismus, 1976

suomennos Taneli Viitahuhta

Sosiaalisen median perhekuvasto jakautuu tällä hetkellä kahteen, melko vastakkaiseen ryhmään: vastaani tulee keloja ja kuvia, joissa perheet, yleensä äiti-ihmiset, julkaisevat lempeän musiikin taustavoimalla videoita sotkuisista kodeista täynnä kasoja, tiskejä ja lempeitä elämän jälkiä. Toisaalla on konservatiivistuneessa yhteiskunnassa valtaa ottava tradwife-ilmiö, eli kuvitteelliseen 1800- ja 1900-lukujen vaihteisiin haikaileva naisjoukko, jotka jättäytyvät "työttömiksi" hoitaakseen kotia, kokkailua ja miehiään hyvin perinteisen ja siveellisen kotikulttuurikuvaston ryydittämänä. Vastakkain elävää kaksi toisistaan jatkuvasti etääntyvää suuntausta, liberaali ja lempeä, konservatiivinen ja kurinalainen.

Ja kun kaikki huomio kilpistyy näihin laitoihin, unohdamme, että taustalla jyllää jatkuvasti se kaikkein näkyvimpään paikkaan piilotettu todellisuus: median, yhteiskunnallisten instituuttien kuten neuvolan, koulun ja terveydenhuollon, Marttojen ja eritoten kapitalismin ylläpitämä yhteiskunnan kuva, jossa kodit ovat moitteettoman siistejä, mutta naiset vapautettuja, työ- ja perhe-elämän saumattomasti yhteensovittavia nykyajan sankareita, jotka hoitavat paitsi palkkatyön, myös sen rakkauden työn aina pyykki- ja ruokahuollosta lasten kasvatukseen – ilmaiseksi, toisen työpäivänsä päälle. Luonnollisesti, hehän tekevät sitä lähes pyhästä laupeudestaan, luontaisen hoiva- ja siivousviettinsä siivittämänä, historiallisesti omalla paikallaan.

"Naiset eivät ole ainoastaan 'perheen sydän', vaan myös pääoman sydän. Pääoma seisoo tai kaatuu sen perusteella, voiko se käyttää ilmaiseksi heidän rakkauttaan, 'luontoaan' ja työtään."

Vuoden 1976 Länsi-Berliinin naisille suunnattuun kesäkouluun kirjoitettu Gisela Bockin ja Barbara Dudenin, nyt keväällä 2026 suomennettu Rakkauden työ – kotityön synty kapitalismissa osoittaa kuitenkin kaikessa näppärässä tiiviydessään toisin. Se, mitä pidämme luonnollisena ja historiattomana, on itseasiassa ihan korkeintaan neljä sukupolvea vanha keksintö: yksi monista kapitalismin itselleen aitaamista alueita, jossa kovalla kampanjalla naistyypillisistä kotipuhteista saatiin poistettua työn todellinen merkitys, ja kodinhoito alistettiin osaksi mahdollisimman tuottavaa ja työntekijäreserviä uudistavaa kapitalistista järjestelmää.

Bock sekä Duden taustoittavat huolella näkyviin piilottamisen taustahistorian. Kodinhoito ei suinkaan ole ollut palkaton työn muoto saati naissukupuolen hoivaviettiin perustuva, luonnollinen itsestäänselvyys, vaan kapitalistisen yhteiskuntamuodon tuottama todellisuus, joka rakentui paljon monitahoisemman työnjaon päälle. Lyhyesti ja sitä kautta myös hieman kärjistetysti tiivistäen voisikin sanoa, että siinä missä työt jakautuivat vielä feodaaliyhteiskunnissa tasaisesti niin, että kodin sisällä ja sen ulkopuolella tehtyjä töitä pidettiin yhtä merkityksellisinä ja toisaalta myös toisen työllä korvaamattomina, nykyisen kaltainen käsitys kodinhoidosta on ollut seurausta muun muassa 1920-luvun työntekijöiden loppuunkäyttämisen muuttumisesta vaikeammaksi. Kun tehdastyöläiset alkoivat vaatia parempia työoloja ja samaan aikaan sekä Yhdysvallat että Eurooppa alkoivat suojella paremmin rajojaan, eikä maahanmuuttotaustaisia ihmisiä hikipajoillekaan löytynyt enää loputtomia määriä tuli työntekijästä tuli työnantajalle "arvokkaampi". Ja jotta arvokas (mies-)työntekijä pysyi työkuntoisena, täytyi jonkun huoltaa ja hoivata häntä kotona. Koska kukaan ei kuitenkaan halunnut maksaa tästä mitään, piiloutui tällainen huolenpito normatiivisuuden sisään – ajan eetokseksi syntyi naiskäsitys, joka haluaa luonnostaan hoivata, hoitaa ja pitää kodin kunnossa. Tai kuten Rakkauden työssä se sanoitetaan: "kotitöiden, 'kauniiden tekojen', tuli kummuta suoraan naisen luonteesta, 'luonnosta', jota selvästi leimaa vietistä luopuminen ja alistuminen." Näin kuri ja kontrolli palasi töihin, ja valui sitä kautta myös koteihin ja sen tapoihin.

"Laskevat työsuoritteet ja kamppailujen kiihtyminen sekä naisten kieltäytyminen synnytyskoneina toimimisesta – mikä näkyi muun muassa syntyvyyden laskuna – vaativat uusien keinojen keksimistä työkyvyn ja työhalukkuuden takaamiseksi. Tämä tarkoitti ensisijaisesti työvoiman määrän lisäksi myös laadun edistämistä. Tehokkaasta ja suorituskykyyn tähtäävästä lastenkasvatuksesta tuli nyt laajasti ja tieteellisesti keskusteltu aihe."

Koska vuosisadan vaihdetta leimasi myös taylorismi, eli tehokkuuden ylistys, kaiken voi hoitaa tieteeseen vetoamalla vain yhdellä tavalla mahdollisimman oikein. Siinä missä (kustannus-)tehokkuus valtasi tuotantolaitokset, sai se tilaa myös kotona – tieteeseen vedoten meille syntyi paitsi yksi ja oikea tapa tehdä liukuhihnatyötä mutta myös viikata lakanat, tiskata astiat ja kasvattaa lapset. Se, minkä nykyään ajattelemme olevan siis ylhäältä annettuna Oikein, on historian saatossa tuotettu totuus. Ja tämä koskee yhtälailla Oikeanlaista oppilasta koulussa (=kuuliainen, mukautuva, vastaanpanematon) kuin Naista kotona (=kuuliainen, mukautuva, vastaanpanematon). (Tällainen Oikein Toimiva Nainen vakiintui samalla myös Hyväksi Naiseksi, jonka voi esimerkiksi edelleen tavata influensserien sotkuisten koti-kelojen kommenttiboksissa kertomassa, että Hän kyllä siivosi, ruokki ja kasvatti ainakin viisi lasta, eikä koti Koskaan näyttänyt tuolta miltä videossa se jollakulla toisella näyttää.)

Ja tätä Rakkauden työ problemisoi erityisen ansiokkaasti. Pienessä ja tiiviissä tilassa se näyttää, miten annettuna otettu onkin oikeastaan verraten lyhyessä ajassa rakennettua, ja miten vastaanpanemattoman perhe-elämätotuuden jo teollisuuskapitalismi onnistui alkuvuosinaan juurruttamaan omaan narratiiviinsa Hyvistä Ihmisistä. Sen seuraukset näkyvät ilmiselvästi edelleen, ja sitä tarinaa ylläpitää aikalailla jokainen sukupuoli; äidin nyt vain on luontevampaa jäädä kotiin kolmeksi vuodeksi katkaisemaan työuransa ja isän nyt vain on miehelle sopivampaa tuoda raha ja leipä valmiiseen pöytään, jotta hän jaksaa vaativaa ja raskasta työtään. Ei tarvitse olla edes tradwife, kun huomaa töittensä jälkeen hoitavansa paitsi lasten haut päiväkodista, lääkäriajan varaamiset, iltaruokinnat, jälkien siivoamiset ja vessan puunaamisen miehen levätessä rankan ansiotyöpäivänsä päätteeksi. Koti- ja metatöiden jakautumisesta ehkä jo puhutaan, mutta sekin puhe saavuttaa lähinnä tiedostavan keskiluokan, käyttöönotoista nyt puhumattakaan.

"Vasta kun työvoiman tuotannosta ja uudistamisesta saadaan palkkaa kuten mistä tahansa muusta työstä, se muuttuu yhteiskunnallisesti näkyväksi ja arvostetuksi; vasta silloin otetaan käyttöön sellaisia teknologioita, jotka todella vähentävät työtä ja vasta silloin naiset saavuttavat materiaalisen riippumattomuuden ja kyvyn kyseenalaistaa tämä työ ja sen organisointi, joita tähän asti on pidetty heidän luonnollisena itseilmauksena. Vasta kun samaksi olettaminen työn ja rakkauden sekä työn ja luonnon välillä murtuu, vasta kun työtä kutsutaan työksi, voimme me naiset tarttua siihen ja löytää sen uudelleen tai määrittää itse, mitä luonto ja rakkaus ovat: seksuaalisuutta, jota ei ole alistettu tuottavuuden pakolle."

Bockin ja Dudenin perusteesi "palkkaa kotitöistä" on vahva, perusteltu ja yksi aikansa tärkeimpiä poliittis-feministisiä taisteluita. Kuten Duden vuonna 2008 kirjoitetuissa jälkisanoissa kuitenkin ilmaisee, koko keskustelu on kadonnut sittemmin sekä politiikasta että feminismistä, eikä nyt melkein 20 vuotta jälkisanojen jälkeenkään hyvältä näytä.  Näin neljäkymmentä vuotta alkuperäisen tekstin kirjoittamisen jälkeen voisi hyvinkin esittää, kotitöiden tekeminen on palaamassa takaisin vahvaan luokkayhteiskuntaan: ulkoistajiin ja palkollisiin. Maksamme (ali-)palkkaa jälleen maahanmuuttotaustaisille siivoojille, kodinhoitajille ja ruokakuskeille, koska globalisaation ja rasistisin perustein jakautuneiden työmarkkinoiden ansiosta työvoima on jälleen ehtymätöntä. Ja jälleen se ehtymättömyys herättää rasismia ja rajojensuojeluhalua, kuten 100 vuotta sittenkin – eikä varmaan olekaan siihen nähden sattumaa, että koska se rajaa myös halpatyövoiman saantia, palaa yhteiskuntaan erilaiset miesasiamiehet ja heidän parinaan tradwifet, jotka jälleen siirtävät huomion palkattomasta kotityöstä naisellisen laupeuden työhön, sen luonnollisuuden normatisoimiseen sekä ylipäätään vanhoilliseen käsitykseen naisen paikasta. Siksi ihmisen tuleekin olla tarkkana: oppia historiasta eikä toistaa sitä. Se vain on yhteiskunnallisella tasolla tällaisen banaanikärpäsen muistin varassa elävällä sosiaalisella lajilla helpommin sanottu kuin tehty.

THE SIMPLE ART OF KILLING A WOMAN

 PATRÍCIA MELO : THE SIMPLE ART OF KILLING A WOMAN

254s.

The Indigo Press, 2019

Alkuteos: Mulheres empilhadas, 2015

portugalista englanniksi kääntänyt Sophie Lewis

Se alkoi läpsäisystä.

Ei, se alkoi nimittelystä. 

Huora. Lutka.

Sen jälkeen lyönti, suoraan kasvoihin.

18. tammikuuta // Nuori nainen tapettiin Tampereella hotellissa Poliisi löysi sunnuntaina tamperelaisen Lapland Hotels -hotellin huoneesta menehtyneen nuoren naisen sekä 25-vuotiaan miehen, joka otettiin kiinni rikoksesta epäiltynä. Myös uhriksi joutunut nainen oli täysi-ikäinen. Molemmat ovat kotoisin Pohjanmaalta. Poliisi epäilee miestä henkirikoksesta. Poliisi on esittänyt miestä vangittavaksi Pirkanmaan käräjäoikeudessa nimikkeellä murha. Mediatietojen mukaan naisen ja miehen välinen suhde on poliisilla yhä selvityksessä. Epäillyllä miehellä on aikaisempaa rikostaustaa.

Nuori juristi lähtee Riosta Acreen, Brasilian syrjäisimpään osavaltioon kumipuuteollisuuden, alkuperäisasukkaiden ja viidakon äänten keskelle. Hän saa tehtävänannon esihenkilöltään, joka on kirjoittamassa kirjaa naissurmista. Acressa on murhattu erityisen raa'alla tavalla nuori Txupira, alkuperäiskansaan kuulunut tyttö. Hänen kasvonpiirteitään ei tunnista silmittömän väkivallan seurauksena. Hänen kohdustaan löytyy lasinsirpaleita. Juristi siirtyy seuraamaan Txupiran murhan oikeudenkäyntiä, kolmen "hyvän ja kunnollisen pojan" syytteitä. Hän ei ole matkalla kuitenkaan pelkästään töihin liittyvistä syistä – Acressa hän on viimein kaukana poikaystävästään Amir, joka löi häntä huorittelun päätteeksi juristin oman työkaverin juhlissa. Perään viestittää niin Amir kuin ylisuojeleva isoäitikin, joka niin kovin ihmettelee juristin äkillistä lähtöä ja aivan ihanalle ja miellyttävälle Amirillekin aiheutettua huolta.

26. tammikuuta // 38-vuotias nainen tapettiin Naantalissa kotonaan Poliisi tiedotti keskiviikkona 28. tammikuuta, että Naantalissa sijaitsevasta yksityisasunnosta löytyi kuollut ihminen, jonka epäillään joutuneen henkirikoksen uhriksi. Tapausta tutkitaan tappona. Poliisin tietojen mukaan epäilty ja uhri tunsivat toisensa. Poliisi ei kertonut tarkempia yksityiskohtia tapauksesta tuolloin. Iltalehden tietojen mukaan uhri oli 38-vuotias nainen ja epäilty tekijä 38-vuotias mies. Lehti kertoo, että uhri ja epäilty olivat seurustelleet vuodesta 2021 ja menneet kihloihin kaksi vuotta myöhemmin. Tiedossa ei kuitenkaan ole, olivatko he yhä suhteessa. Iltalehti kertoo, että epäiltyä miestä syytetään myös kuolleen naisen pahoinpitelystä. Epäilty pahoinpitely tapahtui vuosi sitten. Syyte nostettiin syksyllä 2025.

Brasilialaisen romaanikirjailija Patrícia Melon The Simple Art of Killing a Woman on sekä temaattisesti että kirjallisesti taitava, hyytävä ja vavisuttava romaani naissurmista, lähisuhdeväkivallasta sekä misogyniasta, joka mahdollsitaa pandemian kaltaisen kuolleisuuden naisten keskuudessa. Naisia kuolee kuin moskiittoja, huomauttaa romaanin henkilöhahmotkin vapaasti suomennettuna. Acre on koko Brasilian synkintä aluetta – Melo muistuttaa, että pitkälti siksi, koska mitä useampaan eri tavalla haavoittuvaan asemaan nainen kuuluu, sitä vähemmän hänen murhaamisensa merkitsee. Melo yhdistää tarinaansa kolme erillistä linjaa: juristin matkan seuraamisen, tämän erilaiset kostofantasiat alkuperäisyhteisön unimaailmassa sekä todelliset naismurhat lukujen välissä. Hieman samaan tapaan kuin itse tässä käytän väleissä Suomen naissurmia. Pelkästään tämän vuoden ajalta. 

Melo yhdistää siis niin henkilökohtaista traumaa (jo ensi sivuilla käy ilmi, että juristin oma isä on murhannut tämän äidin juristin ollessa itse nelivuotias), oikeudenkäyntiä, naismurhien taustalla olevaa aatemaailmaa sekä todellisia murhia kiitettävän kipeällä ja raadollisella tavalla – teosta voisi syyttää liioittelusta ja paisuttelusta, jos ei tasan tietäisi kaiken tutkimuksen, aktivismitoiminnan sekä tosielämän perusteella tämän olevan juuri niin totta kuin Melo näyttää. Mikään ei ole helpompaa kuin naisen murhaaminen läpeensä misogynistisessä ja patriarkaalisessa yhteiskunnassa.

5. helmikuuta // Nuori nainen tapettiin Kokkolassa. Poliisi sai torstaina 5. helmikuuta tiedon tapahtumasta ulkopuolisen kautta. Uhri löytyi asunnosta Pensarinmäeltä. Poliisi kertoi, että on ottanut 30-vuotiaan miehen kiinni epäiltynä taposta. Miestä tullaan esittämään vangittavaksi.

Valkoisen päähenkilön viemistä seuraamaan alkuperäiskansaan kuuluvan tytön murhaoikeudenkäyntiä on kritisoitu jonkin verran kirjan nettiarvioissa, enkä lainkaan kiellä tämän kritiikin tarpeellisuutta. Melo on kuitenkin yrittänyt parhaansa mukaan ottaa tämän huomioon: hän puhuu kirjallaan nimenomaan valmiiksi haavoittuvissa asemissa olevien naisten – köyhien, alkuperäiskansoihin kuuluvien, rodullistettujen, transnaisten, homoseksuaalien, seksityöntekijöiden – yliedustuksesta paitsi murhien kohteena myös murhasta tuomittamatta jättämien miestekijöiden kohdalla. Hän näyttää hiljaisella, mutta päättäväisellä varmuudellaan millaisista murhista miehet selviävät, milloin nuoren miehen tulevaisuus on tärkeämpää kuin nuoren naisen murhasta seurannut oikeudellinen seuraamus. The Simple Art of Killing a Woman onkin kunnianhimoinen tutkielma todellisuudesta, jossa naiset ympäri maailman jatkuvasti elävät. Se tuo esiin paitsi yksilöön jätetyt traumat myös sen yhteiskunnallisen todellisuuden, jossa naisvihapyramidi toteuttaa itse itseään.

7. helmikuuta // 70-vuotias nainen tapettiin kotonaan Malminkartanossa Poliisi löysi lauantaina Helsingin Malminkartanossa sijaitsevasta asunnosta noin 70-vuotiaan kuolleen naisen. Asunnosta löytyi myös vakavasti loukkaantunut, noin 70-vuotias mies, jota poliisi epäilee henkirikoksesta.  Poliisin tietojen mukaan nainen ja mies asuivat kumpikin asunnossa ja ovat olleet parisuhteessa keskenään. Tapausta tutkitaan tässä vaiheessa rikosnimikkeellä murha, poliisi kertoo tiedotteessaan. ”Teko on tehty erityisen raa’alla ja julmalla tavalla”, tutkinnanjohtaja Juha Piippo kertoo. Tapauksen tutkinta jatkuu.

Naiset eivät kuole tyhjiössä. Naismurhat eivät tapahdu tyhjiössä. Ne elävät naisia alistavassa yhteiskunnassa, juuri siinä, missä raiskausvitsit naurattavat, tuomitut seksuaalirikolliset johtavat koko perheen viihdeohjelmia, naisten ulkonäköä kommentoidaan ja esinellistään, sekä naisille selitetään internetissä heidän oma asiantuntemusalansa vain koska mies ajattelee automaattisesti tietävänsä naista enemmän.

Ja miesten murhiin asti yltävä aggressiivisuus ei synny tyhjiössä. Se syntyy, kun miehet opetetaan pojasta asti rooliutumaan haitallisen kapeaan maskuliinisuuden muottiin, jossa tunteet ja hellyyden tarve nähdään heikkouksina ja viha on ainoa tunne, joka pojille sallitaan. Se syntyy kun pojilla ei ole terveitä esikuvia, kun heitä ei opeteta olemaan miehiä vaan olemaan mahdollisimman ei-naisia. Aggressio, väkivaltainen omistuksenhaluisuus ja murhiin asti leimahtava viha ruokkii vihaa, joka jatkaa itsensä kasvattamista. Se alkaa usein pienistä sanoista, kontrolloinnin eleistä, mustasukkaisuudesta. Se kasvaa kerta kerralta, ja se saa aggression muuttumaan uhrin syyksi. Se on todella pandemia, johon naisia kuolee kuin moskiittoja. 

Ja sille todella täytyy tehdä jotain.

Jos koet lähisuhdeväkivaltaa tai sen uhkaa, olethan mahdollisimman pienellä kynnyksellä yhteydessä esimerkiksi seuraaviin auttaviin puhelimiin ja chatteihin.

Nollalinja:

Soita: 080005005, auki 24/7

Chat ma-ke 9–15, to-pe 14–20

Naistenlinja:

Soita: 0800 02400 ma–pe klo 16–20
Chat tiistaisin ja torstaisin 16–20

Jos tilanne on akuutti ja/tai vakava, soita 112, suoraan ympärivuorokauden aukioleviin turvakoteihin tai kuntasi sosiaalipäivystykseen.

Naissurmauutisten lähde: eeva.fi Kyseessä listaus Suomessa väkivaltaan kuolleista naisista vuonna 2026.

Lue koko maailma: Brasilia

FEMINISTISTEN KLASSIKOIDEN PERÄSSÄ – KUULOTORVI

 LEONORA CARRINGTON : KUULOTORVI

197s.

Kosmos 2025

Alkuteos: The Hearing Trumpet, 1974

Suomennos Kristiina Drews

Saatu arvostelukappaleena

Marian Leatherby on 92-vuotias, huonokuuloinen isoäiti, joka asuu poikansa ja tämän perheen luona. Hän rakastaa elämäänsä: kissojaan, tyynylleen munivaa kanaansa sekä maanantaisia retkiä ystävänsä Carmellan luo sekä haaveilee pääsevänsä elämässään vielä Meksikon lämmöstä Lappiin, koiravaljakoiden ja loputtoman lumen keskelle. Eräänä päivänä Carmella antaa hieman enteellisestikin Marianille lahjaksi kuulotorven – sen samaisen, jonka ansiosta Marian saa kotonaan tietää hänen perheensä pitävän häntä täysin seonneena seniilinä höppänänä, josta täytyy ehdottomasti päästä jo pian eroon. Kuormittavaa vanhusta ei nyt kukaan jaksa, ei etenkään perheen moottoripyöriä rakastava poika eikä suklaitaan piilottava miniä, joten vanhainkoti saa nyt viimein kutsua. 

Vaikka Carmella jo kuvitteleekin vanhainkodin betonista rakennetuksi kalterein ja poliisikoirin varustetuksi vankilaksi, josta hän tulee konepistoolinsa kanssa jossain vaiheessa vapauttamaan Marianin, osoittautuu päähenkilömme sijoituspaikka hyvinkin eksentriseksi puutarhaksi, jossa jokaisella asukkaalla on oma asuinrakennuksensa – yhdellä se on kengän, toisella syntymäpäiväkakun muotoinen. Marian taas muuttaa korkeaan torniin, jonka alakerta on kalustettu vain seinämaalauksin, mutta ylempää jo löytyy aivan oma sänkykin. Ja tästä alkaa vanhojen naisten vanhainkodin hyvin vikuroiva, absurdi ja hulvatonkin seikkailu, jossa risteilee niin autoritaarinen vanhainkodin lääkäri tohtori Gambit kuin ruokasalin seinällä silmää iskevän maalauksen nunna Doña Rosalinda Alvarez della Cueva.

"Mikäli muistan oikein, kirjailijat keksivät usein jonkun tekaistun selityksen kirjoittamiselleen, vaikka en todellakaan ymmärrä miksi pitää selitellä jos saa tehdä niin hiljaista ja rauhanomaista työtä. Sotilashenkilöt eivät koskaan pyytele anteeksi sitä että tappavat toisiaan, mutta kirjailijoita hävettää, jos he kynäilevät jonkin kivan leppoisan paperikirjan, jota ei taatusti lue kukaan."

Yli 50-vuotiasta, viimein suomennettua Leonora Carringtonin Kuulotorvea on pidetty yhtenä surrealismin merkkiteoksena, ja tähän olisi varmasti helppo yhtyä, jos olisi koskaan ennen tutustunut näin surrealistiseen romaaniin. Surrealismi taidemuotona on allekirjoittaneelle nimittäin hieman vieras: siitä tulee mieleen lähinnä maalaustaiteen silmät väärissä paikoissa, valuvat esineet ja tietynlainen naivismi, jota ymmärtääkseen täytyisi osata jotain, mitä en todella osaa. Onnekseni käytiin kuitenkin viime keväänä kumppanini kanssa Tampereen taidemuseon surrealismi-näyttelyssä ja sain siellä jonkinlaisen oivalluksen: taidetta ei aina tarvitse ymmärtää, usein riittää ihan vain taiteen kokeminen. Ja tätä kokemusta kokemuksistani yritin käyttää hyväksi myös lukiessani Kuulotorvea, yritin nimittäin ensisijaisesti vain lukea kokeakseni, en ymmärtääkseni. 

Ihan aina Carrington ei lukijaansa päästä helpolla, ja välillä peruutin sivukaupalla huomatessani, etten enää edes tiedä mitä tai mistä luen. Kuulotorvi kun ei ole pelkkä absurdi ja surrealistinen, leikittelevä "satu", vaan se on luettavissa ehdottomasti myös yhteiskunnallisena kommentaarina vanhenevan naisen asemasta – tai ennen kaikkea asemattomuudesta – yhteiskunnassa. Vaikka romaanin päähenkilö Marian on lähinnä huonokuuloinen, tarkoittaa se lähipiirille seniiliyttä ja rasitetta, ja jos yhteiskunnassamme vain on paikka, mihin kuorman voi heivata, se sinne yleensä todella viedään. Carringtonin lempeä huumori, vinon terävä tarkkuus sekä jopa hullunkurisiin mittasuhteisiin päästetty kuvittelukyky tuo tämän puolen esiin kuitenkin niin voimauttavasti, ettei synkkyyteen missään nimessä pidä vaipua. 

Kirjan jälkisanoissa puolalaiskirjailija, Nobelillakin palkittu Olga Tokarczuk (osion suomentanut Tapani Kärkkäinen) kuvaa Kuulotorvea sekä rohkean, älyä haastavan avoimuuden että villin metafyysissyyden piirteillä. Tokarczuk huomauttaa kuitenkin, että Kuulotorvi "karkaa kaiken luokittelun ulottumattomiin" ja jatkaa kirjan "ensimmäisestä virkkeestä alkaen luovan sisäisesti koherentin universumin, joka toimii omien lakiensa mukaan ja asettaa levottomuutta herättäviä kysymyksiä kaikesta siitä, mitä pidämme itsestään selvänä". Carrington antaakin jo tässä puoli vuosisataa vanhassa mestariteoksessaan kyytiä niin patriarkaaliselle logiikalle kuin kapitalistiselle voitontavoittelulle, ja näyttää mitä kaikkea yhteiskunnat voisivat olla, jos ne käyttäisivät omaa energiaansa yhteisöjen olojen parantamiseen muutaman harvan rahakirstun paksuunnuttamisen sijaan.

"Ulkoa kuului yhä lauman ulvontaa, mutta kertosäe oli selvästi muuttunut. Päänahassani tuntui pientä kihelmöintiä, kun havaitsin jostain lähistöltä aivan uuden äänen, joka toi kumma kyllä mieleen jauhelihapasteijat. Juuri silloin minulla ei ollut kuulotorvea korvassa, mutta olin hiljattain kehittänyt kyvyn painaa mieleeni äänen ennakkoaavistuksen, jonka saatoin myöhemmin tulkita kuulotorven kautta."

Surrealistinen, selkeän korkeakirjallinen ja terävä romaani sekä sen suomennos ylipäätään tuntuu tässä ajassa tärkeältä kulttuuriteolta. Ajassa, jossa maailma arvostaa nopeutta, helppoutta, valmiiksi pureskeltua ja itsestään selvää Carrington tarjoaa oikeastaan kaikessa täysin päinvastastaista. Ja se on niin tervetullutta, että kirjan lopetettua sen lukemisen tekisi mieli aloittaa saman tien uudelleen, ihan vain saadakseen hymyillä kaiken tämän villin ja vapaan, määrittelemättömän ja avoimen keskellä.

YHDELLÄ MEISTÄ ON KOKEMUS EPÄASIALLISESTA KOHTELUSTA

 

IRENE KAJO : 

YHDELLÄ MEISTÄ ON KOKEMUS EPÄASIALLISESTA KOHTELUSTA

224s.

WSOY 2024

Kun googlettaa Irene Kajon Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta -romaanin, törmää lähes poikkeuksetta arvioihin, jotka painottavat romaanin omakohtaisuutta, todenperäisyyttä, tottaolemista. Yksi arvio kertoo kirjan näyttävän, ettei #MeToo ole vieläkään ohi, toinen taas etsii koko tekstinsä ajan todisteita siitä, miksi on ihan ehdotonta, että tämä romaani on tositarina. Myös Goodreadsissa kirjaa luetaan faktana, kostotarinana, jota ainoastaan anonyymiys heikentää. Jos en olisi lukenut kirjasta juuri sattumalta muutamaa kuuakutta aiemmin Maaria Ylikankaan Kritiikistä-teoksesta, olisin takuulla mennyt itsekin samaan lankaan. Niin monet ovat. Sekä lukijat että ihan ammattikriitikotkin tuntuneet päättäneen jo heti alkusivuista lähtien (osin kustantamon harhaanjohtavan markkinoinnin takiakin?) tämän olevan anonymisoitu tositarina, ja lukevan tätä muistelma- ja kostokirjana, tositapahtumiin perustuvana faktana tai korkeintaan autofiktiona. Kirjailija itse taas nimenomaan on haastatteluissaan painottanut Yhdellä meistän olevan fiktiivinen teos, romaani, epätotta, epätosiin asioihin perustuva kaunokirjallinen tutkielma seksuaalisesta väkivallasta. Miksi meillä on sitten niin valtava tarve haluta uskoa, että juuri tämä kirja on totta? Että jossain Teatterikorkeakoulussa on mies, H, joka tekee tällaista seksuaaliväkivaltaa muille opettajille ja oppilaille? Miksi totuus on juuri tässä teoksessa se ehdottomasti korostettavin osuus? 

Kenties siksi, että niin usein nämä ovat totta. Vielä todennäköisemmin siksi, että tunnumme tässä ajassa rakastavan true crimeä, mehukkaita paljastuksia ja oikeita rikoksia. Osin varmaan myös siksi, että kirjailija ja teos on nyt jostain syystä vain niin viehättävää lukea yksi yhteen, kertomuksena oikeista tarinoista, oikeista rajattomuuksista, oikeasta seksuaalisesta väkivallasta. Koska fiktio ei nyt vain juuri tällä hetkellä ole muka muodikasta, paitsi Suurten Kirjallisuusportinvartijoiden mielestä, tietenkin. Ylikankaan kirjakritiikin luettuani yhdyn kuitenkin hänen näkökulmaansa: tämä kirja antaa enemmän juuri siksi, että se on romaani, ei siksi, että se on yksi yksittäistapaus tai kostokirja. Irene Kajon Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta on taitava tutkielma vallasta, sen väärinkäytöstä sekä instituutioiden rakenteellisesta tavasta lakaista ikävät hyväksikäyttötapaukset pöytien alle vuoraten ne yhdenvertaisuus- ja suostumusjargoniin, ohjeistuksiin ja toimintaohjeisiin, pois silmistä ja pois jaloista. Sana sanaa vastaan -retoriikasta, joka toimii ainoastaan jo valmiiksi valtaa pitävien ja toisaalta kulttiasemaan päässeiden Suurten Henkilöiden eduksi, jossa ei lopulta ollakaan yhtään sana sanaa vastaan, vaan rakenteet yksittäisen ihmisen kokemaa hyväksikäyttöä vastaan.

"Näytän opiskelijoilleni Hertzogin Karhumies-dokumentin. Olen nähnyt sen aikaisemminkin, mutta nyt katson sitä toisin. Dokumentti kertoo miehestä, joka eli karhujen läheisyydessä. Hän katsoi niiden pistäviin neulasilmiin ja tahtoi nähdä siinä kontaktin. Kuolemanvaara oli koko ajan läsnä. Hän kosketteli karhuja, meni lähemmäs, seurasi niitä, pakeni niitä naureskellen. Hän puhui karhuista kuin ystävistään. Hän katsoi iskuun kohoavaa tassua ja kätteli sitä. Hän iloitsi ja luuli olevansa karhujen ystävä. Hän katsoi tyhjää ja nälkäistä katsetta, makasi teltassa, keskellä suurta metsää, ystäviensä keskellä. Hän nukkui, kun karhu tunkeutu hänen telttaansa, raateli ja lopulta söi hänet."

Kajo kuvaa ansiokkaasti sitä todellisuutta, mikä yhtäältä ajaa suuret yhteisöt suojelemaan väärinkäytöksiin syyllistyineitä jäseniään että myös toisaalta saa yksittäisen ihmisen sokaistumaan vallan rajapinnoilla leikittelevien väärinkäyttäjien edessä – miten pelkkä valtaa pitävän itseensä kohdistuva katse tällaisessa hierarkisessa järjestyksessä altistaa väärinkäytöksille. Nähdyksi tulemista käsitteltiin myös hieman juuri tätä ennen lukemassani Helen Garnin kirjassa Vierashuone: Kajon keskittyessä seksuaaliseen väkivaltaan Garner taas näyttää katkeransuloisella tarinallaan miten helppoa palliatiivista hoitoa tarvitseva syöpäpotilaskin on saada täysin toimimattomien vaihtoehtohoitojen pariin ihan vain kuulemalla, kohtaamalla ja näkemällä ihminen sairauden tapaan. Sama psykologia vanginnee myös seksuaaliseen väkivaltaan pikkuhiljaa kaltevalla pinnalla valuvan uhrin – juuri sinä olet erityinen, kun tämä hoito/akti aiheuttaa sinussa juuri tällaisia tunteita, juuri sinun ahdistuksesi/kipusi/kärsimyksesi kertoo kaiken sen toimivan. Juuri sinussa on tämän kaiken salaisuus, kuiskaa puoskarilääkäri otsonisaunottaessaan kuolemansairasta syöpäpotilasta tai seksuaalinen vallankäyttäjä sitoessaan työparinsa taiteen nimissä ruoskattavaksi lattialle. H:n penis "elää omaa elämäänsä, siitä ei kannata välittää", Garnerin romaanin Nicolan lähes katatoniseen tilaan heittävät kivut C-vitamiinihoidon jälkeen itseasiassa kuuluvat asiaan vitamiinin pirstoessa syöpää palasiksi. 

Ihmismieli, etenkin nähdyksi ja kuulemattomaksi jäänyt sellainen, on siis helppo saada uskomaan asioita, kun sille sanoo asioita, joita me lajimme edustajina haluamme kaikista eniten kuulla – että juuri me merkitsemme, olemme merkityksellisiä ja olemme jotain, mitä muut eivät ymmärrä. Ja tätä hyväksikäyttää niin puoskarit kuin seksuaalisen väkivallan harjoittajat. Oli Kajon romaani sitten omakohtainen muiltakin kuin uraa koskevilta osilta, seksuaalista väkivaltaa joko muiden tai omien kokemusten avulla ammentava, on se romaanina joka tapauksessa hieno ja vimmainen näyte patriarkaatisen yhteiskunnan pimeistä puolista, jossa totuuden sana on aina valta-asemassa olevalla. Lukee tätä sitten kostoromaanina tai tietynlaisena pastissina tyylilajin kirjallisuudesta, on se voimakas, monikerroksinen ja onnistunut taideteos taiteen nimissä tehtävästä hyväksikäytöstä, kulttuurimaailman vinoista valtarakenteista ja yhteiskunnasta, joka suojelee vain omiaan.

VAHALAPSI

 OLGA RAVN : VAHALAPSI

176s.

Kosmos 2025

Alkuteos: Voksbarnet, 2023

Suomennos: Sanna Manninen

Pyydetty arvostelukappaleena

Hurmaannuin Olga Ravnin kirjallisuudesta viime vuoden lopullta luettuani Alaiset – 2100-luvun työpaikkaromaanin. Kiinnostuin hänestä aivan puhtaasti Helsinki lit 2025 -kiinnityksen vuoksi, häntä kun käytettiin ikisuosikkini Olivia Laingin kanssa jo ennakkomainonnassa suurena, houkuttelevana vierasnimenä. Kirjailija Helmi Kekkosen ja Olga Ravnin haastattelu Savoyn lavalla olikin aivan ehdottomasti koko käännöskirjallisuusfestarin parhaita paloja – Kekkosen rauhallisuus ja harkitsevuus yhdistettynä Ravnin pulppuavaan rönsyilevyyteen oli aivan ihanaa seurattavaa, ja heidän välisensä dynamiikka toimi parhaalla mahdollisella tavalla: tuoden lisää kirjallisuuteen kahden erilaisen lähestymistavan ja silti samantapaisen käsitysmaailman yhteen tuoden.

Litissä Ravn puhui Kekkosen kanssa paitsi äitiyskirjastaan Minun työni, myös juuri suomeksi ilmestyneestä kauhuromaanistaan Vahalapsi. Romaani sijoittuu 1600-luvun Tanskaan, kuninkaan määräämään uuteen noitavainolakiin, jolla pyrittiin pitämään maaseudun naiset ja vaimot kurissa, vankistamaan kuninkaan asemaa sekä kristinuskon sijaa kuningaskunnassa. Tarinan kertojana on Vahalapsi, vahasta valettu nukke, joka näkee, kuulee ja tuntee kaiken minkä ihmiset, eläimet ja muut elollisetkin ympärillään. Se seuraa mykkänä tapahtumia, kun naisten välisestä ystävyydestä, rakkaudesta, solidaarisuudesta ja ikiaikaisista kansanperinnetiedoista pyritään luomaan jotain vaarallista, likaista ja saatanallista. 

Vahalapsen taustalla on aidot historialliset noitaoikeudenkäynnit neljän sadan vuoden takaa. Ravn kertoi Litissä lähteneensä liikkeelle ytimestä, tutkivansa miten pitkälle yhdestä tapahtumasta voi laajentaa kauemmas ja kauemmas. Lopputuloksena on hallittu, voimakas ja taiten rakennettu romaani, joka näyttää pohjoismaisen naisvihan historian julman puolen hyvinkin inhimillisessä ja silti genreen sopivassa piinaavassa, lian ja ulosteen hajuisessa likaisessa todellisuudessaan. Varaton aatelisnainen Christenze joutuu lähtemään jo yhdestä kaupungista noituusepäilyjen vuoksi, ja vaikka hän miten vannoo olevansa loppuelämän yksin, löytää hän uuden yhteisön, uudesta paikasta. Naisten välinen rakkaus on kuitenkin liian voimakasta – täälläkin. Se täytyy tappaa, pakanallisuuden nimissä, muka-modernin yhteiskunnan esiaikana. Ravn kuvaakin taiten valtaa ja julmuutta, petturuutta ja pelkuruutta, luontoa ja taikaa sen ympärillä.

"Tule tänne, kultapieni, Maren sanoi, ja tyttö kapusi Marenin syliin, ja siinä äiti liekutti lastaan ja yritti pidellä itkua vaikka kyyneleet vierivät hänen kasvoillaan. Hän kallisti päätään taaksepäin ja avasi suunsa äänettömään huutoon. Näin taas sydämen hänen suussaan. Ja aortta puhui minulle pitkin kaltaisin merkein, jotka olivat kultaketjuja yössä. Maren työnsi minut jalallaan sängyn alle.

Äiti, kysy minula mikä on pinteli, tyttö sanoi.

No, mikä on pinteli?

Sellainen nauha, jolla sidotaan hiuksen kiinni.

Niin on. Nyt on aika mennä nukkumaan."

Ravn laittaa genret kokonaan uusiksi: kauhusta on jäljellä toki yliluonnollisena pidetty kertojaratkaisu ja toisaalta myös upeasti rakennettu, koko kirjan läpi kantava piinaava ja pelonsekainen tunnelma, historiallisesta fiktiosta taas tositapahtumiin perustuva ajankuva ja sen hyödyntäminen modernimpienkin ilmiöiden tarkasteluun – ja silti tätä on hyvin vaikea mahduttaa minkään tietyn genren, tietyn kategorian alle. Ravn käyttää taiten erilaisia kerronta- ja kertojaratkaisuja, mutta ennen kaikkea Vahalapsi on tutkielma naisen asemasta, naisten välisestä solidaarisuudesta sekä sen vaarallisuudesta hallitsevalle luokalle. Ja se jos mikä on omiaan käynnistämään noitavainoja. 

hulihuli Kirjoitin jo Alaisia lukiessani, että "en ole varma kumman välttämättömästä tuhosta Ravn kirjoittaa paremmin, fiktiivisen 2100-lukukaisen miehistön vai todellisen 2000-luvun ihmisen. Se jääköön jokaisen lukijan itsensä päätettäväksi." Samaa voisi sanoa myös Vahalapsesta – ketä me vainoamme, kun ajat on tiukat ja kenen solidaarisuuden me haluamme rikkoa oman vallan tavoittelumme nimissä 2020-luvun "hyvinvointivaltioissa"? Helmi Kekkonen on aloittamassa kysymyksen Ravnilta alustaen sen kertomalla nähneensä erään baarin vessassa feministisissä piireissä usein nähden sloganin ja siitä tehdyn tarran, jossa lukee: "we are the granddaughters of the witches you couldn't burn". Hän ehtii hädin tuskin lauseen loppuun, kun Ravn keskeyttää: me emme ole polttamattomien noitien lapsenlapsia, me olemme hyvin todennäköisesti heitä roviolle heittäneiden lapsenlapsia ja kollektiivisesti vastuussa tuon ajan tuhosta ja hävityksestä. Nyky-yhteiskuntaa katsoessa en voisi olla enempää samaa mieltä.

TYHJYYSPÄIVÄKIRJA

EMI YAGI : TYHJYYSPÄIVÄKIRJA

170s. 

Otava 2023

Alkuteos: 空芯手帳 (Kūshin techō), 2020

Suomennos: Raisa Porrasmaa

Japanilaisen Emi Yagin viime vuonna suomeksi julkaistu Tyhjyyspäiväkirja alkaa tilanteesta, jossa toimiston ainoan naisen on jälleen tehtävänä laittaa palaverin jälkeen pöydät paikalleen, siivota tuhkakupit ja haisevat kahvikupit. Päähenkilöä, 34-vuotiasta Shibatoa, väsyttää ainainen metatyön kasautuminen hänelle, naiselle, joten hän huomaakin vastaavansa jaostopäällikölle, että ei voi tehdä kyseistä työtä, koska jätteiden haju etoo häntä. Onhan hän raskaana. Raskaus on yllätys niin sanotusti sankarille itselleenkin, mutta kun tällainen valkoinen (?) valhe nyt tuli heitettyä, alkaa Shibato kiinnittää huomiota siihen, miten eri tavoin ympäristö häneen suhtautuu tämän näennäisen, jokaiselle osapuolelle yhtä suurena yllätyksenä tulleen raskauden myötä. Niinpä hän alkaa seurata raskauttaan viikko kerrallaan sitä lukijallekin avaten, ja mitä pidemmälle raskaus käy, sitä enemmän naisten ja miesten tasa-arvoerot työelämässä alkavat käydä selväksi. 

Kirjan ansiokkaasti suomentanut Raisa Porrasmaa kertoo romaanin nimiösivulla, että kirjan japaninkielinen nimi Kūshin techō on viittaus Japanin terveys-, työ- ja sosiaaliministeriön Boshi techō -kirjaseen ("äidin ja lapsen päiväkirja"), joka lähetetään jokaiselle raskaana olevalle naiselle. Kirjaseen on tarkoitus kirjata ylös raskauteen ja lapsen terveyteen liittyviä asioita aina siihen saakka, että lapsi täyttää 17 vuotta. Boshi-sanan sijaan kirjan alkuperäisessä nimessä oleva sana Kūshin tarkoittaa kirjaimellisesti kääntäen "tyhjää ydintä". Tyhjyyspäiväkirja on siis hyvin monimerkityksellinen nimi, ja Porrasmaa onnistuu kääntämään sen taiten, onhan yhdellä jos toisellakin suomalaisella äidillä tapana kirjoittaa myös raskauspäiväkirjaa.

Ja jotain tyhjyydestä, tyhjiöstä ja siitä iänikuisesta, ja silti aina niin valitettavan ajankohtaisesta naiseudesta Yagi terävästi kirjoittaakin. Tyhjyys ja tyhjä kohtu ovat pienoisromaanin keskiössä paitsi fyysisesti myös metaforisesti: nainen on yhtä kuin kohtunsa, ja lapsetonkin nainen on aina olemassa suhteessa lapseen tai siihen, ettei niitä ole. Ei ole olemassa naista naisena, on olemassa nainen potentiaalisena äitinä, äitimässä joko jälkeläistä tai toimiston miehiä. Naisen paikka on tyhjiö, nainen on tyhjiö, paitsi kun on olemassa muita varten.

Yagi kirjoittaa (ja Porrasmaa suomentaa) romaaniaan raskausviikko kerrallaan, heleän lakonisesti, sivumäärään nähden varsin tiiviistikin. Paikoin Yagi alleviivaa, sukupuolieroja, -rooleja ja -odotuksia etenkin, ja toisaalta hän häivyttää, erityisesti Shibaton omaa elämää tuoden sen näytille toki päivä ja askare kerrallaan, mutta siirtäen suuremmat tunteet, motiivit ja todellisuuden ja maagisen realismin välisen leikittelyn lukijan itsensä tulkittavaksi. Valinta on onnistunut, sillä tämä merkillinen kirja jättää jälkeensä viehättävän hämmennyksen tunteen, juuri sellaisen, johon tekee mieli palata, kerraten tai keskustellen. Kirja sopisikin eri hienosti esimerkiksi lukupiiriluettavaksi, sen verran paljon tässä on pieneksi kirjaksi purtavaa ja purettavaa.

"Ensin oli siirrettävä syrjään tiskirätti, joka oli valloittanut tiskialtaan ja kuivausritilän väliin jäävän olemattoman työtilan. Ei aavistustakaan, kuka rättiä käytti, mutta se piti aina hallussaan tuota kallisarvoista kohtaa ja haisi kammottavalta. Tänään riepu löyhkäsi siltä kuin sillä olisi pyyhitty maitoa. Tartuin rättiin kynnenkärjilläni nakatakseni sen syrjään, että pääsin viimein asettamaan pahvilaatikon tasolle avattavaksi. Tiiviisti kiinni liimatut saumakohdat kulmissa olivat yllättävän tiukassa. Yrittäessäni repiä niitä väkisin auki kynteni vääntyivät, joten jouduin kaivamaan taskuun sujauttamani veitsen. Mattoveitsi on modernin ajan siunaus! Viiltelin mielessäni kollegojeni naamoja samalla kun leikkasin laatikkoa auki."

Tyhjyyspäiväkirja seuraa Shibatoa niin työssä, yllättäen lisääntyneellä vapaa-ajalla, kotona, supermarketeissa kuin raskauden puolivälin jälkeen mamma-aerobicissäkin. Yagi kuljettaa Shibatoa läpi sen urbaanin arjen, jota yksin elävä nainen suurkaupungissa elää, näyttää väläyksiä muiden ihmisten suhteista ja suhtautumisista, äitiysryhmien heleää yhteisöllisyyttä, miehiä jättäviä ystäviä ja lapsettomaksi jääneitä työkavereita. Jokaisella pienellä sivuhuomiolla on kuitenkin merkityksensä, ne kommentoivat aina jollain uudella kulmalla joko lisääntymistä tai lisääntymisestä johtuvaa räikeää epätasa-arvoisuutta, joka on ihan yhtä totta 2024 vuoden Suomessa kuin se tuntuu olevan saman ajan Japanissakin.

Tyhjyyspäiväkirja on ihana, vinkeä pienoisromaani, joka tuntuu ehkä paikoin erikoiseltakin näin länkkärinäkökulmasta, mutta yhdistää voimansa muun muassa Sayaka Muratan Lähikaupan naisen sekä Mieko Kawakamin Breasts and Eggsin kanssa. Murata ja Kawakami tekevät omissa romaaneissaan hyvinkin selväksi, miten kaukana vielä länsimaisesta tasosta sukupuolten välinen tasa-arvo Japanissa on, ja miten se näkyy etenkin äitiyden, työelämän ja sukupuolirooliodotusten mutkikkaassa maailmassa. Yagi yhtyy kahteen maannaiseensa, mutta omalla tavallaan: siinä missä kaksi edellistä ovat kritiikissään suorempia, Yagi näyttää todellisuutta satiirisimmin keinoin. Eikä nämä asiat nyt niin kaukaisia täällä meilläkään ole: onko muka olemassa työpaikkaa, jossa metatyö siivoamisesta kahvinkeittoon ei kuuluisi odotuksen mukaan tiimin naisjäsenelle? Taukotilaa, jonka tiskit pesisi omatoimisesti joku johtoportaan miehistä? Jossa ei olisi palkattu siivoojaksi naista (tai maahanmuuttotaustaista henkilöä), vaan työn metatyötkin kuuluisivat ihan kaikille. Jossa esihenkilö sanoisi joskus sanat keitäpä poika meille kahvit, niin saa naiset rauhassa jutella?

(Emi Yagin Tyhjyyspäiväkirja tarttui muuten lukuun, kun seuraajani instagramissa suosittelivat sitä muutamaankin eri Helmet-haasteen kohtaan pulmaillessani mistä ihmeestä löydän kiinnostavaa luettavaa lapsi- tai harrastusaiheeseen. Ko. teos olisi muuten ehkä minulta ohi mennytkin, joten kiitos sekä haasteelle että teille vinkkaajille, tämä oli mainio löytö!)

Helmet-haaste 2024: 14. Kirjassa harrastetaan

NAISISTA, TAITEILIJUUDESTA JA NAISTAITEILIJUUDESTA – RACHEL CUSK : PARADE

RACHEL CUSK : PARADE

198s.

Faber & Faber 2024

Arvostettu taiteilija on uransa kanssa jonkinlaisessa hitaassa ja vaivaavassa suvantovaiheessa, kunnes alkaa yhtäkkiä maalata teoksensa ylösalaisin. Sitten hän maalaa vaimonsa – rumaksi. 

Lupaava autofiktiivistä maalaustaidetta tekevä taiteilija G on uraa uurtava kehollisuuden ja häpeän kuvaaja, jolle juuri läpimurron kynnyksellä ehdotetaan avioitumista – nainen kun ei taidemaailmaa kestä ilman tukipilaria.

Erään toisen taitelija G:n näyttelyn avajaiset joudutaan sulkemaan etuajassa, kun mies heittäytyy ylimmästä kerroksesta alas keskelle atriumia. Näyttelyn koonnut porukka lähtee illallistamaan yhdessä, ja keskustelu pyörii niin itsemurhan, taiteen kuin kehollisuudenkin ympärillä.

Nainen kuolee, hitaasti, niin että koko perhe on joutunut jo palaamaan omaan arkeensa sairasvuoteen ympäriltä. Kun kuolinilmoitus viimein tulee, suurin tragedia onkin siinä, ettei äidin kuolema tunnu lainkaan tragedialta.

x

Rachel Cuskin tänä kesänä ilmestynyt Parade on genrehybridi, ikäänkuin novellikokoelma tai fragmentaarinen romaani. Tarinat, kertojat ja henkilöt vaihtuvat, osa kesken lukujen, osa vuorotellen lukujen sisällä. Paraden rakenne on sirpaleinen tai ei. Paraden rakenne on palapeli, jossa osat eivät sinänsä istu toisiinsa, mutta silti jollain kummalla tapaa viimeisen sivun luettua huomaa, että edessä on eheä, valmis kuva. Se koostuu niin hienostuneista, älykkäistä ja tarkkanäköisistä katkelmista, ettei sen terävyyttä voi nähdä ennen kuin koko palapeli on lopullisesti valmis.

Yksi kirjahyllyni luetuimpia kirjailijoita oleva Rachel Cusk on käsitellyt samoja teemoja avioliitosta ja avioerosta aiemmin kertovassa esseekokoelmassaan Aftermath, jonka Paraden kannalta oleellisimmat tekstit löytyvät myös koottujen esseiden suomennetussa teoksessa Mykkäkoulu. Aftermathista on jo 12 vuotta, mutta teema seuraa Cuskia – taitelijuuden, naiseuden ja naistaiteilijuuden monimutkainen yhdistelmä. Paradessa Cusk marssittaakin paikalle joukon naisia taiteen ympäriltä: taiteilijan vaimon, taiteesta ja taiteilijanaisista lukevan naisen, jonka kimppuun hyökätään kadulla, kuvataiteilijanaisen, naisen, jonka mies on päättänyt muuttaa perheensä maalle elämään aitoa elämää. Lähes kaikki muut hahmot ovat nimettömiä, paitsi maalla asuva mies on Mann, ja kaikkiiin taiteilijoihin, sukupuolisuudestaan huolimatta, viitataan ainoastaan G:na. Näin Cusk häivyttääkin taiten persoonallisuuden ja yksilöllisten piirteiden merkityksen laajemmassa sukupuolten välistä toimijuutta tutkivassa teoksessaan. Ei ole oikeastaan siis väliä, kuka nainen tai mies yksilönä on, sillä sukupuoliroolit- ja performanssit ohjaavat meidän toimintaamme yksilöllisiä piirteitä enemmän, tulee Cusk sanoneeksi teoksessaan.

Siinä missä Cusk on käsitellyt naiseutta, taiteilijuutta ja äitiyttä aiemmin esseemuodossa, siirtyy hän tässä näyttämään teoretisointiaan enemmän toteen kaunokirjallisuuden avulla. Cusk näyttää moninaisten henkilöhahmojensa avulla, miten patriarkaalisessa yhteiskunnassa – ja taidemaailmassa sen sisällä – mies on paitsi kuri ja kontrolli nainen myös omalla toiminnallaan on niin ehdollistunut tähän ajatukseen, että hän tulee (ympäristön ohjaamana) ajaneeksi itse itsensä tämän tutun ja turvallisen kontrollin alle. Se tapahtuu hiljaa ja vaivihkaa, näyttää yksilön omalta valinnalta, mutta tässä kohden Parade kysyy rivien välistä, onko oma tahto oma tahto, jos se noudattaa täsmälleen samaa kaavaa kuin viimevuosisataiset sukupuoliroolit ovat noudattaneet?

Cusk kirjoittaa taiten, jälleen Ääriviivat-trilogiasta tutulla tavalla sivusta seuraten. Cusk kertoo välillä tarinaa selvästi jonkun näkökulmasta, toisinaan kaikkitietävänä kertojanakin, mutta taitavimmillaan hän on kohtauksissa, joissa hän kirjoittaa me-muodossa. Me-kertoja on paikalla, ja havainnoi ympärillä olevia henkilöhahmoja ulkoa päin, tarkkaillen ja tulkinnan väliin jättäen. He kertovat tilanteet niinkuin he sen näkevät: sivusta, mykkinä katsojina, jotka jättävät oman osuutensa keskusteluista mainitsematta, omat suhteensa muihin henkilöihin paljastamatta, mutta ovat paikalla, näkevät lasia naputtavat kynnet, kuulevat raskaat huokaukset. He istuvat, ovat niin intensiivisesti läsnä, että he ovat osa kertomusta ilman, että tiedämme heistä yhtään mitään. Sillä keitä nuo me ovat, sitä ei lainkaan saada tietää. He paljastavat kuitenkin enemmän kuin ulkopuolinen, mutta jättävät vihjeet, sanomatta jääneet asiat, tunteet ja eleet lukijan löydettäväksi. He ovat läsnä olematta keskiössä – kuin mykät naiset miesten salongeissa konsanaan.

“We acquired things and used them and disposed of them. What we liked best was disposing of them. It felt like disposing the bad and burdensome parts of ourselves. It felt momentarily, like disposing of our own bodies. Sometimes we sensed that we were living counter to nature, were at odds with it, and this manifested itself as intolerable feeling of material chaos and disorder, to which a material solution could usually be found.”

Eräs kiinnostavimpia yksityiskohtia kirjassa oli erään kuvatailteija G:n maalaustaide, joka sai voimansa siitä syvästä häpeästä, johon jokainen (naistyypillinen) keho on systemaattisesti yhteiskunnassamme kasvatettu. G:n taide on rujoa, rumaa ja se lyö läpi; mutta se tulee sekä taiteilija G:n itsensä että yleisön silmissä luetuksi autofiktiona. Tämä herättää mielenkiintoisia jatkoajatuksia: kun nainen kirjoittaa autofiktiivisen kirjan, jostain syvästä komerosta kaivautuu aina esiin Hesari-setä, joka kertoo, että autifiktio on epäkiinnostavaa, ei tarjoa mitään uutta, ketään ei kiinnosta tampoonin narut ja esivaihdevuosista kertova kirjakin on puuduttavaa lätinää, joka ei tarjoa aiheeseen mitään uutta. Kun nainen siis tekee taidetta juuri hänen omasta sukupuolispesifistä ja silti yleismaailmallisesta kokemuksestaan, asettuu mieslukija jalustalle kertomaan, että väärin näytetty, kerrottu ja koettu. Eli siis: häpeä häpeääsi, siinä ei ole mitään miestä kiinnostavaa. Tekisi mieli kuitenkin kysyä: eikö se kiinnosta vai onko kuitenkin niin, että "tuttu lätinä" ei olekaan lainkaan tuttua, eikä mies ole tottunut tällaiseen kirjallisuuteen? Ja sen sijaan, että hän osaisi tutkia uutta, nähdä uudenlaista, hän tuleekin lytänneeksi ja arvottaneeksi, koska oma empatiakuilu on liian suuri, koska oma annettuna tullut auktoriteettiasema on niin uhattu, koska hän kerrankin tuntee maailmassa itse sitä ulkopuolisuutta, jota on aiemmin ainoastaan tottunut tuottamaan muille? En tiedä, enkä tiedä tarvitseeko minun sitä tietääkään. Mutta kovin monen miehen ehkä soisi sitä tutkivan.

x

Cusk kirjoitti jo Aftermathissa vuonna 2012, että naisten kirjoittama kirjallisuus on aidosti tasaveroista miehen kanssa vasta sitten kun se vapautuu patriarkaalisesta pakosta kirjoittaa miesaiheista. Hänen väitteensä vaatii pureskelua, mutta alkaa olla helppo ottaa vastaan: eihän pörssiyhtiön johtoon päässyt nainen ole sinänsä mikään feministinen ikoni, jos hän on edennyt sinne nimenomaan miestapaisen alan sääntöjä noudattaen. Ja sama pätee kirjallisuuteen: niin kauan kun väheksymme naiskirjoittamista, naisellisina pidettyjä aiheita, naisten kirjoittamaa autofiktiota tai naiseuden käsittelyä noin ylipäätään, olemme siinä syvässä patriarkaalisessa kuopassa itsekin. Jos arvioimme kirjallisuutta niin sanotusti mieskriteerein, voi nainen kirjoittajana sinne toki yltää, mutta jos kriteerit eivät pysty lukemaan naisten kehoista, vapaudesta ja elämästä kertovaa kirjallisuutta Suurena Kirjallisuutena, klassikoina ja universaaleina tarinoina (terkkui vaan esim. Majanderin Antti ja Raivion Herman), on sekä kirjallisuuskenttä palkintoraateineen että päivä- ja viikkolehtikriitikoineen edelleen täynnä itselleen sokeaa naisvihaa. Ja Cuskin Paraden luettua siltä on enää kenenkään vaikea ummistaa silmiään. 

Muu Rachel Cuskin tuotanto blogissa:

The Last Supper x Aftermath x Mykkäkoulu x Toinen paikka x Ääriviivat-trilogia

Helmet-haaste 2024: 43. Kirjalla ei ole päähenkilöä

HALUATKO? PIENI KIRJA SUOSTUMUKSESTA

 

ELINA NIKULAINEN : HALUATKO? 

PIENI KIRJA SUOSTUMUKSESTA

269s. 

S&S 2024

Saatu arvostelukappaleena

Suomi astui valtiona viimein yhtä askelta lähemmäs nykyaikaa, kun uusi suostumusperustainen seksuaaliväkivaltalaki tuli voimaan Marinin hallituksen aikana (eikä nyt sitten ajatellakaan kuinka 1950-luku on joutunut soittelemaan jatkuvasti ja pyytämään purevalta orpo-hallitukselta asenteitaan ja argumenttejaan takaisin). Seksuaalinen väkivalta määrittyy siis lain edessä vahvemmin sen kohteen, uhrin, ei tekijän näkökulman kautta, ja se jos mikä on yksi tärkeimpiä aiheeseen liittyviä uudistuksia vuosikausiin. 

Mutta mitä suostumus siis oikein tarkoittaa? Miten se määritellään? Kuka suostuu ja mihin, miten pitävä kerran sanottu kyllä on ja voiko sen perua milloin tahansa? Tähän teemaan pureutuu Elina Nikulainen alkuvuonna julkaistussa teoksessaan Haluatko? Pieni kirja suostumuksesta. Siinä hän käy läpi paitsi sen mitä suostumus tarkoittaa ja mitkä elementit kuuluvat siihen olennaisesti myös sen, mitä se ei tarkoita. Ja miksi elämme yhteiskunnassa, jossa ei'n sanominen ja ilmaiseminen on edelleen hurjan vaikeaa, eikä sen koskaan pidä olla siis vain yhden osapuolen vastuulla, mitä seksin harrastamiseen tulee.

Nikukainen jakaa suostumuksen oman käännöksensä avulla seuraavaan iskulauseeseen: se on kuin TATTI, kepeästi pystyssä ja helppo huomata. Suostumus on siis

Takaisin vedettävää

vapaasti Annettua

Tietoon perustuvaa

Tiettyä

Innostunutta

Nikulainen avaa jokaisen kohdan rauhassa ja selkeästi: takaisin vedettävä tarkoittaa sitä, että toiminnan saa lopettaa ihan missä vaiheessa tahansa, vaikka kerran olisi jo illan tai hetken kohdalla sanonut kyllä. Ei on siis ei, vaikka olisitte jo kaksin alasti, ja mieli muuttuu viime hetkellä. Vapaasti annetulla Nikulainen painottaa kirjaimellista suostumuksellisuutta, siis sitä, että suostumuksen saamiseen ei saa koskaan liittyä painostusta, vonkaamista tai toisen tunteisiin vetoamista. Myöskään nukkuva, sammunut tai muuten heikosti tajuissaan oleva ei koskaan voi antaa vapaata suostumusta. Tietoon perustuva suostumus pitää huolen, että ihminen tietää, mihin suostuu, millaisia seurauksia suostumuksella on ja että suostumusta saadakseen ei saa valehdella, jättää jotain kertomatta tai kertoa vasta myöhemmin (tämä voi olla toim.huom. myös naisen puolelta valehtelua, että käyttää ehkäisypillereitä, vaikkei käytäkään). Tietty syventää myös edellistä, sillä jos on sovittu vaikkapa kondomin käytöstä, sitä ei saa ottaa kesken pois tai syyllistyy seksuaalirikokseen. Tiettyys muistuttaa myös sopimuksen kertaluonteisuudesta: se, että kerran on tehty jotain, ei ole automaattinen lupa tehdä aina niin. Innostus liittyy vahvasti vapaasti annettavuuteen,  vilpittömään haluun ja aitoon suostumukseen.

x

Nikulaisen teos sekä alkaa että päättyy suostumuksen ja halun riemuihin, yhteisiin sopimuksiin, seksuaaliseen mielihyvään ja luottamuksen perusteisiin. Hän valottaa aihetta runsailla kulttuuriviittauksilla, ja käsittelee suostumusta ja sen puutetta etenkin elokuvien ja tv-sarjojen kautta. Näkökulma on oivallinen, vaikka se jättää kirjan kohderyhmän hieman hämäräksi – kun kulttuuriviittaukset ovat suunnattu pääsääntöisesti tällaisille 40 ikävuotta läheneville varhaiskeski-ikäisille ihmisille, en ole ihan varma saavuttaako ko. teos juuri sitä porukkaa, kuka kirjaa eniten tarvitsisi. Eipä sillä, ei se minullekaan, jo vuosikausia itseäni feministiksi tituleeranneelle itselleni ole aina aukotonta, helppoa tai auvoista pitää omista rajoistaan kiinni, ja taas toisaalta haluaisin ajatella, että nuorempi polvi taas on jo pidemmällä tämän asian suhteen. Paitsi okei, tuoreet asennemittaukset yhä konservatiivisemmasta nuorten miehen kasvavasta joukosta ei kyllä aivan tue tätä mutuilua, mutta sitten taas tarvittaisiin aivan toiset kulttuuriviittaukset kuin mitä kirja tarjoaa, otaksuisin. Niin tai näin, tällä näkökulmavalinnalla olen hieman huolissani siitä, tavoittaako tämä kirja heitä, kenet sen kaikkein kipeimmin pitäisi tavoittaa. Mutta ehkä se tavoittaa edes heidät, jotka tavoittaa heidät, jotka sen kannattaisi tavoittaa, joten toivoa on. Keskustelu ja kirja kerrallaan.

Osa kulttuuriviittauksista menee siis osin ohi eikä ehkä aina toimi parhaalla mahdollisella tavalla, mutta on tässä teoksessa paljon timanttiakin. Nikulainen on ehdottomasti vahvimmillaan perustellessa sitä kulttuuria, joka on opettanut meidät vieroksumaan suostumusta, näyttänyt, miten (naisen) rajoilla ei ole väliä. Miten esimerkiksi stalkkaamiseen ja vainoamiseen perustuva väsytystaistelutrooppi antaa kuvaa siitä, miten naisen ei on aina lopulta kyllä, kun mies on vain tarpeeksi sitkeä, tai miten nuoren ja lupaavan miehen tulevaisuus on aina tärkeämpi silloinkin kun hän on seksuaaliväkivallan tekijä eikä sen kohde.  Lupaavia nuoria miehiä on meillä täällä Suomessa ihan tosielämässäkin: eräs juontaja on saanut seksuaalirikostuomiostaan huolimatta jatkaa mainoskanavan vakihahmona, onhan hän kiltti, katuva ja niin sympaattinen. Jääkiekkoa ammatikseen ennen pelannut, raiskaustuomion saanut henkilö sai taas ihan vasta julkisuudessa enemmän sympatiaa puolelleen kuin raiskauksen uhri – ja on niin kovin harmi, että tällainen potentiaalinen kansallissankari joutui joukkueensa irtisanomaksi, että monet hänen toverinsa tulivat aivan julkisuuteen asti puolustelemaan rikoksentekijää vedoten ”yhteen virheeseen” muuten niin hyvän jätkän elämässä. Ihmiset sukupuoleen katsomatta tahtovat asettua tarinassa lupaavan nuoren miehen, ei rikoksen kohteeksi joutuneen naisen (eikä muunsukupuolisen, saati toisen miehenkään) puolelle. Toki vankeusrangaistus ja uran (hetkellinen?) taukoaminen ovat jo rangaistuksia sinänsä, mutta vaikea kuvitella, että kukaan asettuisi samalla tapaa yhden talousrikoksen tehneen lupaavan nuoren naisen puolelle. Hän on saanut ansionsa mukaan, ja hyvä jätkä -tarinassa paikoin myös silloin, kun hän on raiskauksen uhri. 

Apple TV:n Bonnie Garmusin n romaaniin perustuvassa Lessons in Chemistry -sarjassa kuvataan vähän uusin silmin tätä juonikuviota: Elizabeth Zott on lupaava nuori kemisti 1950-luvun Amerikassa, mutta hänen jatko-opintonsa tyssäävät seksuaaliseen väkivaltaan ja kieltäytymiseen pyytää itse anteeksi rikoksen uhriksi joutumisesta. Näkökulma on tärkeä ja hieno, mutta se ei mene ihan tarpeeksi pitkälle: Elizabethin eheyttää mies, joka yhtäkkiä kunnioittaakin hänen rajojaan (hurraa toki sille!), ja kohtausta seuraavassa seksiin viittaavassa kohdassa trauma onkin yhtäkkiä tipotiessään. Kuvio on kaunis, siis se, että toki trauma paranee usein vastakokemuksilla, mutta kompastuu hieman omaan naiviuteensa; tarvittiin jälleen mies pelastamaan nuori ja lupaava nainen. 

Niin toki tarvitaankin - suostumuskulttuuri eheyttää paitsi rikoksen uhreja myös kaikkia muita rikoksen uhriksi joutumista pelkäävää. Miehiä tarvitaan raiskauskulttuurin murtamiseen, ihan erityisesti. Toki ihaninta Lessons in Chemistryssä tohtori Calvin seisoo maisteri Zottin rinnalla joka paikassa, ja se on  i h a n a a, mutta trauman syvyyden ja sen helpon ratkaisun välinen tasapaino ei ole aivan kunnossa, että ko. kuvion voisi purematta niellä. On siis pakko kysyä, että kenelle ko. raiskaus tehtiin? Viihteelle vai miesten voimauttamiseksi? Kuten Nikulainen kirjoittaa, ”väkivalta ja trauma ei oikeastikaan vain häviä. Vaikka väkivallasta ja sen todistamisesta voi selvitä, se ei tapahdu saman tien ja keho kantaa seurauksia vielä pitkään.” Siksi tämän näyttämättä jättäminen Lessons in Chemistryssa saakin juonikäänteen lopulta toimimaan itse itseään vastaan.

x

Mutta entäs miehet, kysyy aina joku kulman takaa ilmestynyt hahmo. Nikulainen vastaa topakasti,  että samalla jokaisen miehen pahin pelko on tulla syytetyksi raiskauksesta, mikähän lie jokaisen naisen pahin pelko voisi olla samassa skenaariossa? On ihan varmasti kamalaa, että koko ura ja elämä voi hajota rikossyytteen takia. Mutta olisiko kuitenkin kamalampaa, että se hajoaa rikoksen uhriksi joutumisesta? Ja että välttääkseen turhat syytteet voikin itseasiassa olla ihan vain, no, ihmisiksi? Tässäkin tarinassa kun pahiksiksi maalataan naiset, nuo katalat viettelijättäret ja kostajat, jotka milloin tahansa vaanivat syytöntä miestä kulman takana. Todellisuudessa tosin tällaista tapahtuu vain kerran 99 todellista tarinaa kohtaan. Samalla taas 500 000 naista joutuu vuosittain seksuaalirikoksen kohteeksi samalla kun vain 209 miestä tuomitaan teoistaan. Kumpikohan ilmiö siis lopulta on se, mistä yleisesti kannattaa pitää enemmän meteliä? Aina kun haluaa keskustella turhista syytöksistä, kannattaa muistaa Nikulaisenkin esiinottama fakta, että mies joutuu todennäköisemmin itse raiskatuksi kuin syytetyksi turhaan raiskauksesta.

x

Ein sanominen ei ole aina helppoa – minullekaan. Olen viimeisten vuosien aikana vedonnut huonoon elämäntilanteeseen, ettei tarvitsisi sanoa suoraan ei. Olen antanut toisen jäädä yöksi, koska en jaksanut enää kolmatta kertaa sanoa ei, kun toinen pyysi ja pyysi (ja vaikka "mitään ei edes tapahtunut", sain aamulla paniikkikohtauksen tyypin lähdettyä, enkä jatkossa kyennyt olemaan hänen seurassaan saamatta inhon väristyksiä, koska rajojani oli rikottu. Dumppasin ko. tyypin, mutta en saanut koskaan kerrottua miksi). Olen vetänyt kättäni pois ja seuraavaksi jo työntänyt kirjaimellisesti kyynärvarrella toista kauemmas kun hän on ilman suostumustani yrittänyt väkisin viedä kättäni haarojensa väliin. Huomaan kavahtavani aina kun mieheltä tulee kuvaviesti, enkä tiedä sen kontekstia. Silloinkin kun mies on hyvä ystäväni tai kumppanini, joista järjellä tiedän, etteivät he lähettäisi kuvia sukuelimistään pyytämättä siihen lupaa. Miellytän ja hymyilen, alistun ja väistän, etsin pakoreittejä, jotta ei tarvitse sanoa ei. 

Joten siksi ja kaikista muista maailman syistä: mikään, toistan, mikään, ei ole kuumempaa, seksikkäämpää ja kiihottavampaa kuin ihminen, joka kysyy lupaa koskettaa. Kertoo, että hänen tekisi mieli suudella minua, ja odottaa vastaustani ennen kuin suutelee. Kysyy mistä pidän, ennen kuin tekee asioita, joista arvelee minun pitävän. Kysyy haluanko, ennen kuin etenee seuraavaan vaiheeseen kosketuksessa. Ja mikään, toistan, mikään, ei luo seksiin parempaa, turvallisempaa ja vapautuneempaa ilmapiiriä, kuin täydellinen luotto siihen, että sen voi lopettaa ihan milloin tahansa. Juuri ennen aloittamista, heti aloittamisen jälkeen, jos mieli muuttuu. Vain täydellisen, vastavuoroisen vapaaehtoisuuden kautta nautinto on aidosti mahdollista.

Helmet-haaste 2024: 26. Kirjan nimessä on sana kirja

LIV!

 

HELMI KEKKONEN : LIV!

183s.

Siltala 2024

Pyydetty arvostelukappaleena

Liv, perheen iltatähti, on tullut saaristoon, kesäpaikalle siskojensa Telman ja Ellenin, Ellenin lapsen Teon sekä äitinsä kanssa. On loppukesän ennätyshelteet, taivas niin sininen, ettei muita värejä edes muista. Kallio on lämmin, meri vilvoittaa, kun jostain ilmestyy yhtäkkiä mies, Paul tai Pauli, Liv ei ole aivan varma. Miehessä on jotain, mitä on vaikea sanoittaa, mutta hän päättää kuitenkin tavata tämän uudestaan, kahden kesken, illallisen merkeissä. Liv valmistautuu kinastelevan ja kupruilevan perheensä keskellä, välttelee vastaamasta isänsä viesteihin, välttelee kertomasta minne on menossa. Hän huikkaa lähtevänsä kävelylle, jonka jälkeen kaikki voisi olla toisin. Jonka jälkeen kaikki on toisin.

"Liv nautti katseista, mutta ei juossut niiden perässä, ja se teki kaikesta hänelle aika helppoa – kun huomiota ei tarvitse, sitä sai. Joskus minusta tuntui, että hänen tarvitsi vain saapua paikalle ja heti alkoi tapahtua, hänessä oli öisin sellaista säteilyä, jota on mahdoton sivuuttaa. Muiden väsähtäessä hän saattoi himmentää valoja, laittaa musiikkia kovemmalle ja tanssia kuin olisi ollut yksin huoneessa, olisin voinut katsella sitä koko yön."

Olen tainnut lukea Helmi Kekkoselta koko tuotannon, viimeisimmät kolme heti ilmestymisen jälkeen. Rakastan Kekkosen kykyä luoda psykologisesti uskottavia henkilöhahmoja, ristiriitaisia, eläväisiä, kokonaisia naisia. Niinpä Liv! on ollut kovasti odotettu uutuus siitä asti, kun olen tiennyt Kekkosen uutta kirjoittavan. 

Liv! on romaani parikymppisestä Livistä ja tämän perheestä, tiiviistä mutta aaltoilevasta, ristiriitaisesta mutta läheisestä. Saari ja helle tuovat jokaisen paikalla olijan temperamentin näkyviin kuin se hikoilisi kehojen ulkopuolelle. Äiti touhottaa, haluaa sääntöjä, rutiineja ja järjestystä, siskokset kinastelevat turhanpäiväisistä ja välttelevät tärkeitä aiheita, Teo piiloutuu, leikkii, temppuilee ja seikkailee. Isä on läsnä poissaolonsa kautta, kuten oikeastaan on aina ollutkin. Liv, nuorin ja kesyttömin, on kuitenkin keskiössä, kaikkien katseiden kohde, vaikkakin ihan vähän liian myöhään. Takautuen, kun väistämättömän kohdattua on olemassa enää miljoona jos-alkuista lausetta.

Liv! on tarina yhdestä päivästä, sitten kahdesta, ajasta, jonka voi jakaa viivalla niin, että on ennen ja on jälkeen. Jotain on tapahtumassa, mutta lukijakaan ei ole aivan varma mitä, ja kun hän viimein alkaa olla, miten asiasta selvittäisiin. Liv! on romaani henkilökohtaisuuden poliittisuudesta, yhteiskunnallisten asenteiden ja ajatusmallien henkilökohtaisuudesta. Liv! on helmikekkosmaisen upea ja tarkka romaani naisen asemasta, häirinnästä ja väkivallasta – kaikesta siitä miksi se on mahdollista ja mitä kaikkea se pitääkään sisällään niin psykologisella kuin yhteiskunnallisella tasolla.

Kekkonen saavuttaa Livissä niin upeita tunnelmia, tiivistynyttä ilmapiiriä, ihmismielen pelkoja ja selviytymismekanismeja, että tämän uusimman romaanin voi nähdä nousevan hänen tähänastisen kirjailijauransa ehdottomasti vahvimmaksi, pidäkkeettömimmäksi helmeksi, jossa Kekkosen taito kirjoittaa ja koukuttaa nousee kaikkeen potentiaaliinsa. Ei sillä, on se ollut vahvaa jo aiemminkin, mutta jokin tässä Livissä säväyttää vielä syvemmältä, vielä moniulotteisemmin. En tiedä onko se tunnelman tiiviys, taito supistaa ja laajentaa vuorotellen, käyttää kerrontaa ja eri näkökulmia niin taiten vääjäämätöntä lähestyessä. Ehkä paljon sitäkin, mutta suurilta osin se on myös Kekkosen rohkeutta olla alleviivaamatta, näyttää ja jättää osin auki, haastaa ja osoittaa moralisoimatta tai asettumalla aiheensa yläpuolelle, portinvartijaksi. Avoimuus jättää lukijan ajattelemaan, ja siksi Liv! onkin yksi taitavimpia feministisiä romaaneja, joita Suomessa on aikoihin julkaistu.

Helmet-haaste 2024: 45. Kirjassa pelataan

EPÄMIELLYTTÄVIÄ JA HANKALIA NAISIA – ANNA BOGUTSKAYA : UNLIKEABLE FEMALE CHARACTERS

ANNA BOGUTSKAYA : UNLIKEABLE FEMALE CHARACTERS

 – THE WOMEN POP CULTURE WANTS YOU TO HATE

340s.

Sourcebooks 2023

Anna Bogutskaya, brittiläinen elokuvateollisuuden parissa työskentelevä kirjoittaja ja podcastaaja, kirjoittaa kirjansa viimeisessä luvussa, ettei tätä kirjaa pitäisi olla olemassakaan. Ei ainakaan 2020-luvulla, ajassa, jossa sukupuolten välisen tasa-arvon voisi kuvitella olevan jo äärimmäisen stereotypisia ja kapeita karikatyyreja tiedostavimmin käyttävällä alueella. Mutta tasa-arvo, se ei lie koskaan valmis. Ja sen osoittaa loistavalla feministisellä analyysillä Bogutskaya, ruotien elokuvien ja televisioviihteen ahdasta ja yksioikoista naiskuvaa.

Bogutskaya lähtee liikkeelle näyttäen, miten moninaisia, monitasoisia ja syviä mieshahmoja me pop-kulttuurissa rakastamme. Miehet hyppivät vieraissa, saavat raivokohtauksia ja hermoromahduksia, laittavat lapsensa taistelemaan keskenään miljardiyrityksen perimisestä ja valmistavat huumeita autotallissa. Joaquin Phoenixin uskomattoman rikkinäinen ja arvaamaton Jokeri on yksi viime vuosikymmenen upeimpia elokuvahahmoja, kiukkuava ja simputtava tohtori House 2000-luvun alun viehättävän äksy hahmo, Successionin Logan Roy kaikessa despoottisuudessaan ihan varmasti rakasti lapsiaan, eikö rakastanutkin? Mutta entä kun nainen on monitahoinen, sekava ja sotkuinen? No, hänestähän tulee epämiellyttävä. Hankala. Nariseva akka. Nalkuttava ämmä. Hullu sekopää. Paperinohut karikatyyri, joka ei koskaan peri puolta valtakuntaa, eli saa sitä, mitä jokaisen naisen kilparadan päässä ykköspystinä pidetään: miestä ja parisuhdetta.

Bogutskaya pilkkoo viihteen vihattavat naiskuvat seuraavaan yhdeksään luokkaan (suomennokset bloggaajan omia): Bitchiin (ämmään), Mean Girliin (ilkeään tyttöön), Angry Womaniin (vihaiseen naiseen), Slutiin (lutkaan), Trainwreckiin (emotionaaliseen katastrofiin/sekoilevaan ikinuoreen, joka "ei ymmärrä kasvaa aikuiseksi"), Crazy Womaniin (hulluun ämmään), Psychoon (psykopaattiin), Shrewiin (äkäpussiin/nalkuttavaan akkaan) sekä Weirdoon (outolintuun). Jokaisella hahmolla on pitkä kulttuurillinen historia, jota Bogutskaya avaa lukijalleen hyvin kattavasti. The Bitch on ollut hyvin pitkäaikainen kulttuurillinen hahmo, omanlaisensa femme fatale, joka on ilkeä, oman edun tavoittelija, ja joka ei koskaan voi saada kahta yhtaikaa; toimijuutta ja arvostusta. The Bitch (ja itseasiassa moni muukin näistä hahmoista) valitsee ensimmäisen luopuen jälkimmäisestä. Mean Girl taas on ämmän pikkusisko, tuttu lukioviihteen kiusaajahahmo, joka käyttää valtaa teinipiireissä kauneuteen ja suosioon vedoten. Hänellä on ystäviä, hän määrää kuka otetaan piireihin ja ketkä joutuvat hylkiöiksi, ja kuka saa maata kenenkin kanssa. Lopulta "oikeus voittaa", ja pahasisuinen Mean girl syöstään vallasta yleensä julkisen nöyryyttämisen kautta. Hänkään ei voi saada kaikkea, mainetta ja suosiota. Jompikumpi riisutaan aina. Sama käy tietenkin vihaiselle naiselle, hullulle ämmälle, psykopaatille sekä lutkalle. Saat vain toimijuuden, et arvostusta. Opetus on selkeä: kun nainen kieltäytyy naisen kulttuurisesta roolista; lempeästä, empaattisesta, joustavasta ja miestä kannattelevasta hoivaajuudesta, hänellä on yksi ainoa lopputulos: tulla vihatuksi. Sekä sarjoissa, elokuvissa että kotisohvilla.

"An episode of Sex and the City summarizes the way pop culture treats Trainwrecks in a single scene. In the sixth-season episode 'Splat!', aired in February 2004, Carrie is attending a swanky New York loft party with her penultimate boyfriend in the series, the Russian, a.k.a. Alexandr Petrovsky (Mikhail Baryshnikov). Aging party girl Lexi Featherston (Kristen Johnston), who is wearing a shiny purple dress, doing coke in the bathroom, and loudly demanding to have a cigarette (despite smoking being out of vogue at this point), falls out the window of a high-rise. Splat. 

In an oral history of the episode for Vulture, the show's creator explicitly called her a cautionary tale for Carrie. Lexi was a character to 'scare her with what her life could be like if she stayed [in New York] - - - Lexi Featherston is only onscreen in one episode, and for less than ten minutes, but the message is clear: grow up or die."

...tulla vihatuksi tai kuolla. Jos vihattu naishahmo ei saa miestä, mutta se ei ole vielä tarpeeksi suuri rangaistus, hän kuolee. Hullut ämmät kuolevat, lutkat kuolevat, ilkeät tytöt ja outolinnut kuolevat, jos eivät kirjaimellisesti niin kuvainnollisesti, sosiaalisesti jääden kaiken hyväksynnän ulkopuolelle. Ja tämä jos mikä yhdistää Bogutskayan esiinnostamia naishahmoja; käyttäydy tai kuole. Mahdu muottiin tai ole ikuinen hylkiö. Kasva aikuiseksi, perusta perhe, omistaudu perheelle, ole hiljaa, älä ole liikaa, pysy kuosissa, kontrollissa, roolissa, sukupuolessa, pysy, pidä kiinni, näytä pintaa, älä liikaa, lopeta kun tulet äidiksi, vaimoksi, tyttöystäväksi, et voi harrastaa vapaata seksiä ja nauttia siitä, masennuksesi kuuluu olla kaunista ja lanadelrey'maisen esteettistä, itsemurhasikin on oikeastaan esteettinen kokemus, et saa reagoida miehen manipuloivaan käytökseen, et saa menettää kontrollia hetkeksikään, sillä muuten tulet vihatuksi tai kuolet. Se on meidän kohtalomme, ja sen jos minkä pop-kulttuuri on osannut naiselle opettaa jo satavuotisen historiansa alusta saakka. 

Lopuksi Bogutskaya muistuttaa vielä oivallisesti, miten pidettävyys ja miellyttävyys ylipäätään on noussut kummalliseksi tavaksi hahmottaa pop-kulttuurin hahmoja. Vähän väliä myös kirjamaailmassa saa törmätä arvioihin, joissa keskeisen hahmon epämiellyttävyys romuttaa koko kirjan, saa arvioijan tähdittämään teoksen yhdellä tähdellä ja ilmoittamaan, että vihaa kirjaa. Ja kyllä, julistin itsekin jokin aika sitten, että Eliza Clarkin Boy Parts -romaanin Irene on kenties vastenmielisin päähahmo, johon hetkeen olen törmännyt. Tämän Bogutskayan kirjan luettuani haluaisin kovasti väittää, että inhoni johtui siitä, että Clark päätyy käyttämään oikein ohjekirjaesimerkkiä hot mess -naisesta, jonka trauma päätyy selittämään täysin kusipäisen käyttäytymisen, mutta ei, vihasin häntä ihan vain siksi, että Irina oli kirjoitettu täydeksi kusipääksi. Kenties jopa sellaiseksi, jota toiseen sukupuoleen kirjoitettuna olisi vain pidetty viehättävänä fuckboina, jonka joku äititeresamainen hahmo lopuksi emotionaalisella työllään parantaa. Mutta: miksi hahmojen pidettävyydellä oikeastaan on mitään merkitystä? Ja mitä niinkin subjektiivinen asia kuin jostain pitäminen oikeastaan edes kertoo paitsi kirjasta etenkään sen tietyistä hahmoista? Puhumattakaan siitä, mitä kaikkea miellyttävä-epämiellyttäväakselin väliin mahtuu, eikö hahmojen pidettävyyden mittaaminen ole oikeastaan aika suppean asian tarkastelua, kun kirjallisuuden, kuten kulttuurin ylipäätään, näyttää, miten erilaisia, moninaisia, kompleksisia ja ristiriitaisia hahmoja me ihmiset parhaimmillaankin olemme? Jos pidettävyys vaatii normeihin mahtumista, ketä sellaisen arviointi lopulta edes palvelee? 

Meillä on mahdollisuus tehdä toisinkin, muistuttaa Bogutskaya: voimme ryhtyä kaikki joukolla yhdessä outolinnuiksi, weirdoiksi. Sillä oudoksi pääsee ihan vain olemalla suostumatta toimimaan normin mukaisesti, olemalla suostumatta yhteenkään rooliin. Rakastamalla itseään juuri sellaisena sekasortona, monitasoisena ja silti kasassa pysyvänä ihmehahmona, jota me jokainen olemme. Näyttäen, että meitä kuosissa pysymättömiäkin odottaa väistämätöntä kuolemaa myös ilo, nautinto, onni ja hyvä olo. Toimijuus. Ja kun katsomme TV:n moninaisia, sekapäisiä ja törmäileviä hahmoja, ehkä myös arvostus. Parhaimmillaan jopa yhtaikaa. 

Helmet-haaste 2023: 49. Kirja on julkaistu vuonna 2023

TAPAUS

ANNIE ERNAUX : TAPAUS

87s.

Gummerus 2023

Alkuteos: L'évènement, 2000

Suomennos: Lotta Toivanen

Pyydetty arvostelukappaleena

Elämme yhteiskunnassa, jossa monissa maissa naisten oikeudet, kuten oikeus omaan kehoon liittyviin päätöksiin aina raskaudenkeskeytys mukaan lukien, ovat menneet taakse päin viime vuosina. Elämme maassa, jossa tälläkin hetkellä käydään hallitusneuvotteluita sellaisten puolueiden kesken, joista ministeriksi saattaa nousta henkilöitä, jotka vastustavat aborttia. Abortin vastustajat vetoavat sikiön oikeuteen elää, mutta todellisuudessahan on kyse kontrollista, jolla evätään naisen oikeus valita miten hän elää. Kun nainen on kotona lasten kanssa, hän on pienempi uhka (eri uskontojen) patriarkaaliselle systeemille, liian kiireinen ehtiäkseen haastaa nykyistä järjestelmää, sopivasti pois tieltä kun tärkeistä asioista päätetään.

Ranskalainen nobelisti, kirjailija Annie Ernaux nostaa abortin puheenaiheeksi, kun hänen alunperin vuonna 2000 julkaistu pienoisteos Tapaus on viimein käännetty suomeksi. Ernaux on sivunnut aborttiaan jo aiemmassa muistelmateoksessaan Vuodet, mutta Tapauksessa se on keskiössä, paljaana keittön pöydällä, ilman mahdollisuutta väistämiseen. Kun Ernaux tulee vahingossa raskaaksi 1960-luvulla, ei hänellä ole muuta mahdollisuutta kuin joko menettää haaveiltu elämä yliopisto-opiskelijana ja palata takaisin työläiskortteleihin aviottomaksi äidiksi tai tehdä laiton abortti.

"Se, että kokemukseni  – laiton abortti – on mennyttä aikaa, ei nähdäkseni ole riittävä syy vaieta siitä, vaikka oikeamielisen lain paradoksi on juuri siinä, että se lähes aina hiljentää aiemmat uhrit, koska 'mitäs menneistä', ja silloin aiempien tapausten alle lankeaa aina sama hiljaisuus. Juuri siksi, että abortti ei ole enää laiton teko, voin ohittaa abortin kollektiivisen merkityksen ja 1970-luvun taisteluista tutut yksinkertaistavat hokemat – 'aina naisille tehdään väkivaltaa' jne. – ja käsitellä omaa unohtumatonta kokemustani konkreettisesti."

Ernaux kirjoittaa abortin tapahtuneen hänelle, jotta hän voi kirjoittaa siitä. Tapaus kulkeekin kahdessa aikatasossa; 1960-luvun tapahtumissa sekä 1990-luvun lopun kirjoitushetkessä, jossa Ernaux palaa abortinaikaisiin tunnelmiin. Nykyhetken pätkät ovat lähinnä kommentteja tai huomioita, ikään kuin perusteluita sille, miksi kirja on tärkeä kirjoittaa. Aihe ei kenties sinällään niitä edes tarvitsisi, mutta kommentit alleviivaavat aiheen henkilökohtaisuutta, salaisuuden suuruutta, laittoman abortin tabua ja sen aiheuttamaa häpeää, joka on laittanut aiemmat uhrit hiljenemään, piiloon epäsuoriin vihjauksiin. 1960-lukuun palaavat osiot taas ovat Ernaux'lle tyypillistä dokumentaarista kirjoittamista, katkelmia nuoruusvuosilta, joiden yksi tapahtumaketju oli ei-toivottu raskaus ja sen päättäminen.

"Joudun kirjoittaessani toisinaan vastustamaan kiusausta antautua suuttumuksesta ja tuskasta kumpuavaan lyyrisyyteen. En halua tekstissäni tehdä sitä mitä en ole elämässänikään tehnyt, tai vain hyvin vähän: itkeä ja huutaa. Haluan pysytellä ahdingon vakaassa virrassa sellaisena kuin sen koin farmaseutin vaatiessa reseptiä tai nähdessäni hiusharjan letkuvadin vietellä. Sillä myllerryksellä, jota koen muistaessani kuvat ja kuullessani sanat, ei nimittäin ole mitään tekemistä silloisten tuntemusteni kanssa, se on pelkkää kirjoittamisenpaloa. Tarkoitan: se mahdollistaa kirjoittamisen ja osoittaa, että teksti on aitoa."

Ernaux'n dokumentaarinen kirjoitustapa on terävää, herkkää ja silti arkista, sellaista, joka pitää tapahtumat omissa mittasuhteissaan. Usein tosielämässä tulee vastaan tilanteita toisensa perään, jossa käsillä olevat tapahtumat kuvittelee suuremmiksi kuin ne onkaan, ja sen kautta itsensä tuntee jotenkin vajavaiseksi, kun ei tunnekaan sitä kaikkea tunneryöppyä, jota tarinoissa tällaisiin tapahtumiin yleensä liitetään. Kuten ylläolevassa lainauksessa käy ilmi, Ernaux pitää huolen, ettei hän sentimentaalisuuttaan tule tehneeksi aborttitarinastaan mitään Suurta Kertomusta, jälkikäteen lisättyjen tunteiden sävyttämää opettavaa tarinaa, jolla on joko onneton tai onnellinen loppu. Ja juuri tämä on Ernaux'n vahvuus: kyetä kertomaan asioita mittasuhteissa. Kirjallisuus – se Ernaux'n viittaama lyyrinen sellainen etenkin – kun on muun tarinankerronnan ohella hieman taipuvainen suurentelemaan elämäämme, lisäämään merkityksiä sinne, missä sitä ei ole, vahvistamaan kokemusten valtavuutta siellä, missä kaikki on lopulta arkista. Ernaux'n laiton abortti on toki merkityksellinen, mutta se on myös loputtomia yrityksiä saada viralliset lääkärit tekemään jotain, jota voi pyytää vain kautta rantain, valtavaa raskauspahoinvointia, emalivati, jonka vedessä kelluu letku, joka on tarkoitettu raskauden keskeyttämiseen.

Ernaux antaa pienessä, voimakkaassa ja tiiviissä teoksessaan äänen miljoonille naisille, jotka vielä tänä päivänäkin joutuvat kehollisen kontrolloinnin uhreiksi ympäri maailman, ja joutuvat turvautumaan turvallisen ja vaarattoman operaation sijaan ties millaiseen puoskarointiin, neulepuikkoihin ja henkarin koukkuihin miesten ja uskonnon pitäessä ylivaltaa heidän kehoistaan. Kuten hyvin tiedetään, abortit eivät pääty siihen, että ne kielletään lailla. Laittomien, vaarallisissa ja epäpuhtaissa olosuhteissa tehtyjen aborttien jälkeen naisten elämät taas saattavat päättyä.

Helmet-haaste 2023: 14. Kirja kertoo terveydenhuollosta

AFTERMATH – AVIOLIITOSTA JA AVIOEROSTA

RACHEL CUSK : 

AFTERMATH – ON MARRIAGE AND SEPARATION

160s.

Faber & Faber 2012

Rachel Cuskin ei-fiktiivinen tuotanto tuli minulle tutuksi vasta aiemmin tänä vuonna, kun S&S käänsi Cuskin Mykkäkoulu-esseekokoelman. Siinä missä Mykkäkoulu on yhdistelmä siellä täällä julkaistuja tekstejä, on jokin aika sitten itselleni ostama Aftermath taas yhtenäisempi teos Cuskin oman avioeron jälkitiimoilta. Aftermath on kokoelma ajalta ennen Ääriviivat-trilogiaa, mutta siinä on selkeitä kaikuja myöhempään fiktiiviseen tuotantoon. Cusk käsittelee Aftermathissa omaa avioeroaan ja sen jälkivaikutuksia sekä häneen että elämään naisena. Cuskin hienovarainen, tarkkaileva ja sivusta katsova tyyli on vahva, mutta myöhempään tuotantoon nähden hänen omat kokemuksensa ja ristiriitaisetkin ajatukset ovat näissä esseissä vahvemmin läsnä. Tyylilleen uskollisesti Cusk kuitenkin jälleen yhdistää henkilökohtaisen institutionaaliseen, ja käsittelee omaa avioeroaan yhtäältä itsensä mutta toisaalta myös laajemmin naiseuden kautta.

Kokoelman avaus- ja nimikkoessee, Mykkäkoulu-kokoelmassakin suomeksi julkaistu Aftermath (suom. Jälkivaikutus) on toisellakin lukukerralla hieno ja oivaltava teksti äitiydestä, vanhemmuudesta ja feminismistä – sekä siitä, miten kaiken tuonkin jälkeen Cusk kokee oikeudekseen sanoa eron aikana, että lapset ovat kokonaan hänen, äidin omaisuutta. Kun Cuskin kumppani on aiemmin ollut kotona lasten kanssa kirjailijan itsensä tehdessä uraa, voi tilanteen nähdä feministisenä, mutta kääntääkö äidin vaade omiin lapsiinsa kaiken päälaelleen? Kenen lapset ylipäätään ovat? Ja miten feminismi toteutuu, kun heteropariskunta hankkii lapsia, kun äiti työskentelee ja isä jää kotiin, parhaimmillaankin vain "auttelemaan"? Cusk esittää, että siinä missä idealistisella tasolla tasa-arvoinen parisuhde jakaisi kaiken puoliksi, vanhemmuudessa jopa feminiinisyyden että maskuliinisuuden, todellisuudessa työskentelevä äiti joutuu olemaan molempia, eli yhteensä kaksi, kun taas kotona oleva mies on molempia vain puoliksi. Yhteiskunnassa, jossa maskuliiniset arvot jyräävät, lie aiheellista kysyä, onko naisen pääsy niin sanotusti miehiselle alueelle tasa-arvoa laisinkaan, jos mies naiselliseksi mielletyllä alueella joutuu edelleen jollain tapaa alentamaan itsensä? 

"The stay-at-home mun often describes herself as lucky: that's her pitch, her line, should anyone – a working mother for instance – care to enquire. We're so lucky that James's salary means I don't have to work, she'll say, as though she'd took a huge punt on a single horse and found that she'd backed a winner. You don't catch a man saying he feels lucky to be able to go to the office every day."

Muutamia vuosia sitten Itä-Suomen yliopiston sukupuolentutkimuksen johdantokurssilla esitettiin ajatus, ettei hegemonista feminiinisyyttä ole olemassakaan. Ymmärrän väitteen pohjan; patriarkaalisen yhteiskunnan lähes jokaikistä soppea hallitsee miehinen ylivalta, jolloin naiseus ei juurikaan löydä paikkaa, jossa se ottaisi miehisyydestä niskalenkin. Hegemonisen feminiinisyyden olemassaolon sivuuttava tutkimus jättää huomiotta kuitenkin yhden osa-alueen, jossa nainen hallitsee, joskin miehisen vallan sisällä, myös yhteiskunnallisesti kaikkea; ja se paikka on äitiys. 

Missä on (epäsuhtaista) valtaa, siellä on tiukka järjestelmä kyseisen valta-aseman ylläpitämiseen. Valta on yhteiskunnassa aina joillain keinon kautta saavutettua, mutta siitä luopuminen edes tasa-arvon nimissä ei lähtökohtaisesti puhuttele vallan hallitsijaa. Kuten jo aiemmin kirjoitin, valta ei katso sukupuolta, se katsoo saavutettuja etuja, joiden jakaminen nähdään aina omista oikeuksista luopumisena. Ja kuten Cusk itsensä arvostelulle alttiiksi laittaen esittää, nainen voi kokea omistajuutta lapsiinsa myös miehensä kustannuksella. Ja vaikka Cusk miten pyörittelee ajatusta, perusteet ontuvat aina, niin kuin niillä on tapana, kun yritetään perustella epäsuhtaisuutta suhteellisuudeksi; esimerkiksi voitaneen ottaa vaikkapa ainainen rahakysymys. Suurituloisempi puoliso (usein mies) jää todennäköisemmin töihin, kun pienemmän tuloluokan puoliso (usein nainen) jää kotiin. Rahaa käytetään kaksoistasolla: ensinnäkin kotiäidistä ajatus, että he menisivät töihin, on vain rahan ajattelemista, ja niin kylmää, ettei sellaisesta edes keskustella, laittaa nyt raha lapsen edelle! Ja silti tismalleen sama peruste, eli siis suurempi rahamäärä, on kuitenkin legitiimi kun isä on se joka työskentelee, mikä johtaa taas toiseen tasoon: naisten kotonaolon seurauksena naisten palkat ja urat laahaavat usein miesten palkkoja ja uria jäljessä, joten lopputuloksena suurempituloinen mies jää töihin, koska se kannattaa. Eli käytännössä: syy naisten pienemmälle palkalle on heidän kotona olossaan, joten he jäävät kotiin, koska saavat pienempää palkkaa. Tämä jos mikä on varsinainen kehäpäätelmä, mutta koska se keskittyy maskuliinisten ja feminiinisten piirteiden vastakkainasetteluun, sen omaa paradoksaalisuutta ei edes nähdä.

Ja onhan se tietyllä tapaa ymmärrettävää; kotiin jääminen pitää perustella, oman elämän tauolle laittamiselle täytyy saada vastinetta, joten rahasta maalataan kylmä, maskuliininen peikko, ja taas kotonaolosta sekä hoivasta lämmin, feminiininen turvapaikka, jota ei olla valmiita edes luovuttamaan isille, vaikka todellisuudessa lapset ovat kai yhtä paljon hänen kuin äidinkin. Myyttinen äitiys, Cuskin myöhemmässä esseessä The Razor's Edge esiinottama neitsytmariamainen pyhä äiti ja pyhä lapsi -käsitys, nostetaan sellaisiin ulottuvuuksiin, joissa oma ylivalta lapseen nähden on turvattu, ja äitiys paikka, johon miehellä ei ole asiaa. Kuin Joosef pyhästä hengestä siinneen morsiammensa äärellä, myös nykymies uhrautuu pyhän äiti-lapsen tarpeiden edessä, työskentelee ja antaa oman osansa hoivasta ja tunnetyöstä naiselle, koska myyttien ja tarinoiden avulla rakennettu äitiys nyt vain on jotain, joka sikisee munasarjoista kuin pyhä henki konsanaan. 

Eikä pyhyyttä voi luovuttaa eteenpäin, siitä taistellaan jopa itsensä kustannuksella. Tässä kohti palataan ajatukseen hegemonisen feminiinisyyden olemassaolon mahdollisuudesta; kun ylläpidetty rakennelma ajaa koko sukupuolta (taloudellisesti) alempaan asemaan, voidaan naisellisen vallan ylivoima toki kyseenalaistaa. Mutta: tehdäkseen niin, on myönnettävä että taloudellinen pärjääminen (ja se raha) on siis myös ylivallan mittari; ja tätä ajatusta kritisoi myös Cusk. Kuten jo todettua, tasa-arvo ei voi olla vain ja ainoastaan sitä, että naisen pääsy maskuliinisena pidettyyn maailmaan mahdollistuu, vaan sen on oltava sitä, että miehen astuminen feminiinisenä pidettyyn maailmaan ei ole enää itsensä alentamista, auttelua. Ja kyllä, naisten osuus tämän normin purkamiseen on aivan yhtä suuri kuin miesten. Hoivan omiminen vain naistyypilliseksi toiminnaksi on purettava, jotta sen jakaminen tasavertaisesti on ylipäätään mahdollista. Niin kauan kun feministitkin haaveilevat hoivan ulkoistamisesta, radikaaleimmat jopa naiskehojen ulkopuolelle, pelaamme vain patriarkaatin ja tuottavaa työtä ihannoivan yhteiskuntamallin pussiin.

x

Cusk kirjoittaa toki paljon muustakin kuin vanhemmuudesta ja äitiydestä, teoksen nimenkin mukaisesti eniten avioliitosta ja avioerosta. Moni asia kuitenkin kilpistyy sukupuolten väliseen tasa-arvoon ja esimerkiksi avioliittoinstituution ja monogamisten suhteiden hegemonisuuteen. Yhdyn Cuskin huomioon siitä, että yhteiskunnassa nainen on usein kaikkein vapain juuri avioeron jälkeen; kun yhteiskunnallisesti hyväksytty valta-astelma on purettu ja nainen on olemassa ainoastaan suhteessa itseensä (ja mahdollisiin lapsiinsa). Monille naisille se on paikka, jossa on vaikea olla, minkä takia yksi jos toinenkin hakeutuu pian uuteen suhteeseen, mutta toisaalta se voi olla myös tila, jossa oma minuus rakennetaan uudelleen. Esseessään XYZ Cusk kuitenkin pyörittelee ajatusta siitä, onko vapaus aina vain väliaikaista, ja kaipuu miehisen auktoriteetin alle uuden suhteen muodossa paikka, johon jokainen jossain vaiheessa lopulta taas hakeutuu. Tämä johtaa kuitenkin varsin laajaan kysymykseen: samaan tapaan kuin heterovanhemmuudessa on vaikea löytää täydellistä tasavertaisuutta, on oleellista pohtia onko heterosuhteissa edes mahdollista koskaan saavuttaa tasa-arvoa? Ja jos on, mitä kaikkea siitä tieltä tuleekaan purkaa?

Moniulotteinen, eheä ja kirkas tekstikokoelma herättää ajatuksia, ja tästä ammentaisi vielä monta muutakin keskustelua. En edes ehtinyt vielä mainita Cuskin upeaa tapaa yhdistää niin kreikkalaista mytologiaa kuin raamatun kertomuksia, itsensä pienentämistä aina painon tarkkailusta puolensa pitämiseen, sivullisuuden ja vääränlaisuuden kokemuksista nyt puhumattakaan. Kuten muussakin tuotannossaan, Cusk onnistuu mahduttamaan pieneen määrään valtavan kirjon tunteita, ajatuksia ja näkökulmia pitäen silti kokonaisuuden koherenttina. Nykykirjallisuutta parhaimmillaan, toivottavasti myös tämä esseekokoelma suomennetaan pian.

Helmet-haaste 2023: 40. Kirjassa hylätään jotain