VAHALAPSI

 OLGA RAVN : VAHALAPSI

176s.

Kosmos 2025

Alkuteos: Voksbarnet, 2023

Suomennos: Sanna Manninen

Pyydetty arvostelukappaleena

Hurmaannuin Olga Ravnin kirjallisuudesta viime vuoden lopullta luettuani Alaiset – 2100-luvun työpaikkaromaanin. Kiinnostuin hänestä aivan puhtaasti Helsinki lit 2025 -kiinnityksen vuoksi, häntä kun käytettiin ikisuosikkini Olivia Laingin kanssa jo ennakkomainonnassa suurena, houkuttelevana vierasnimenä. Kirjailija Helmi Kekkosen ja Olga Ravnin haastattelu Savoyn lavalla olikin aivan ehdottomasti koko käännöskirjallisuusfestarin parhaita paloja – Kekkosen rauhallisuus ja harkitsevuus yhdistettynä Ravnin pulppuavaan rönsyilevyyteen oli aivan ihanaa seurattavaa, ja heidän välisensä dynamiikka toimi parhaalla mahdollisella tavalla: tuoden lisää kirjallisuuteen kahden erilaisen lähestymistavan ja silti samantapaisen käsitysmaailman yhteen tuoden.

Litissä Ravn puhui Kekkosen kanssa paitsi äitiyskirjastaan Minun työni, myös juuri suomeksi ilmestyneestä kauhuromaanistaan Vahalapsi. Romaani sijoittuu 1600-luvun Tanskaan, kuninkaan määräämään uuteen noitavainolakiin, jolla pyrittiin pitämään maaseudun naiset ja vaimot kurissa, vankistamaan kuninkaan asemaa sekä kristinuskon sijaa kuningaskunnassa. Tarinan kertojana on Vahalapsi, vahasta valettu nukke, joka näkee, kuulee ja tuntee kaiken minkä ihmiset, eläimet ja muut elollisetkin ympärillään. Se seuraa mykkänä tapahtumia, kun naisten välisestä ystävyydestä, rakkaudesta, solidaarisuudesta ja ikiaikaisista kansanperinnetiedoista pyritään luomaan jotain vaarallista, likaista ja saatanallista. 

Vahalapsen taustalla on aidot historialliset noitaoikeudenkäynnit neljän sadan vuoden takaa. Ravn kertoi Litissä lähteneensä liikkeelle ytimestä, tutkivansa miten pitkälle yhdestä tapahtumasta voi laajentaa kauemmas ja kauemmas. Lopputuloksena on hallittu, voimakas ja taiten rakennettu romaani, joka näyttää pohjoismaisen naisvihan historian julman puolen hyvinkin inhimillisessä ja silti genreen sopivassa piinaavassa, lian ja ulosteen hajuisessa likaisessa todellisuudessaan. Varaton aatelisnainen Christenze joutuu lähtemään jo yhdestä kaupungista noituusepäilyjen vuoksi, ja vaikka hän miten vannoo olevansa loppuelämän yksin, löytää hän uuden yhteisön, uudesta paikasta. Naisten välinen rakkaus on kuitenkin liian voimakasta – täälläkin. Se täytyy tappaa, pakanallisuuden nimissä, muka-modernin yhteiskunnan esiaikana. Ravn kuvaakin taiten valtaa ja julmuutta, petturuutta ja pelkuruutta, luontoa ja taikaa sen ympärillä.

"Tule tänne, kultapieni, Maren sanoi, ja tyttö kapusi Marenin syliin, ja siinä äiti liekutti lastaan ja yritti pidellä itkua vaikka kyyneleet vierivät hänen kasvoillaan. Hän kallisti päätään taaksepäin ja avasi suunsa äänettömään huutoon. Näin taas sydämen hänen suussaan. Ja aortta puhui minulle pitkin kaltaisin merkein, jotka olivat kultaketjuja yössä. Maren työnsi minut jalallaan sängyn alle.

Äiti, kysy minula mikä on pinteli, tyttö sanoi.

No, mikä on pinteli?

Sellainen nauha, jolla sidotaan hiuksen kiinni.

Niin on. Nyt on aika mennä nukkumaan."

Ravn laittaa genret kokonaan uusiksi: kauhusta on jäljellä toki yliluonnollisena pidetty kertojaratkaisu ja toisaalta myös upeasti rakennettu, koko kirjan läpi kantava piinaava ja pelonsekainen tunnelma, historiallisesta fiktiosta taas tositapahtumiin perustuva ajankuva ja sen hyödyntäminen modernimpienkin ilmiöiden tarkasteluun – ja silti tätä on hyvin vaikea mahduttaa minkään tietyn genren, tietyn kategorian alle. Ravn käyttää taiten erilaisia kerronta- ja kertojaratkaisuja, mutta ennen kaikkea Vahalapsi on tutkielma naisen asemasta, naisten välisestä solidaarisuudesta sekä sen vaarallisuudesta hallitsevalle luokalle. Ja se jos mikä on omiaan käynnistämään noitavainoja. 

hulihuli Kirjoitin jo Alaisia lukiessani, että "en ole varma kumman välttämättömästä tuhosta Ravn kirjoittaa paremmin, fiktiivisen 2100-lukukaisen miehistön vai todellisen 2000-luvun ihmisen. Se jääköön jokaisen lukijan itsensä päätettäväksi." Samaa voisi sanoa myös Vahalapsesta – ketä me vainoamme, kun ajat on tiukat ja kenen solidaarisuuden me haluamme rikkoa oman vallan tavoittelumme nimissä 2020-luvun "hyvinvointivaltioissa"? Helmi Kekkonen on aloittamassa kysymyksen Ravnilta alustaen sen kertomalla nähneensä erään baarin vessassa feministisissä piireissä usein nähden sloganin ja siitä tehdyn tarran, jossa lukee: "we are the granddaughters of the witches you couldn't burn". Hän ehtii hädin tuskin lauseen loppuun, kun Ravn keskeyttää: me emme ole polttamattomien noitien lapsenlapsia, me olemme hyvin todennäköisesti heitä roviolle heittäneiden lapsenlapsia ja kollektiivisesti vastuussa tuon ajan tuhosta ja hävityksestä. Nyky-yhteiskuntaa katsoessa en voisi olla enempää samaa mieltä.