lauantai 30. maaliskuuta 2019

JOHANNES EKHOLM : RAKKAUS NIINKU


JOHANNES EKHOLM : RAKKAUS NIINKU
414s. 
Otava 2016

Kolmekymppinen, työttömäks jääny jäbä muuttaa isälleen Kirkkonummelle, kun työpaikka ja rahat on menny ja siin samalla sit jonkinlainen itsekunnioituski. Isä on kirjottanu just "Suomen Knasu" -romaaninsa, Joona alkaa nauhottaa ite päivittäisiä keskusteluita saadakseen aikaseks omansa. Chattii, riitoi ja baarijutteluu, siitä tää puhekielinen romaani saa alkuasetelmansa.

Alkuun kyl sanon, et olin aika ennakkoluulone. Meni pari vuotta, et sain ees aikaseks lainaa tän, saati myöntää et aion sen lukee. Monii täs on häirinny se sellanen cis-jäbän oman navan kaivelu, mitä maailmassa on ihan tarpeeks muutenki, mua taas häiritsi se hälinä, mitä kirjan ympärillä pari vuotta sitte käytiin. Ei ees hirveesti, mut sen verran kuitenki, et tuntu ettei sen keskellä saanu rauhassa miettii, mitä mieltä ite olis, ja niin tää sit jäi. Mut sit luin tossa ennen jouluu Pontus Purokurun esseekokoelman, jonka joku teksteistä viittas toistuvasti tähä. Kiinnostuin uudellee, ja parin viikon kamppailun jälkeen tää on viimein luettu, jes!

"JOONA
löysin ryppysen paperilapun takin
taskusta tänää, siin oli artikkeli:
'maailman yksinäisin valas laulaa
taajuudella mitä muut valaa eivät kuule'

SAD91RL
muistan ton! ihanan runollinen otsikko
vaik se juttu ei pitäny paikkaansa

JOONA
eiks se ollu yxin?

SAD91RL
muistaakseni oli nii et muut kyl kuulee, eli
spessutaajuudet oli vaa erikoisuudentavotteluu

JOONA
eli perus y-sukupolven sinivalas"

Ja pakko myöntää, et mäkin tosiaan kyl yllätyin. Yllätyin, kui syvälle ja monikerroksisiin vesiin tää alkunsa jälkeen pääs, ja miten taitavasti Ekholm on saanu päähenkilöstä Joonasta tehtyy ihan sairaan raivostuttavan ja raskaan tyypin. Tykkäsin kans tosi paljon, miten toistoo käytetään aika hienosti tehokeinona, ja miten älyttömän sokeita omalle itelle ollaa, ja silti pokkana syytetää edellisii sukupolvii samoist virheist, joita ite sit vaan painelee sumeilematta tekemää. Täl oli mua jotenki tosi paljon kiinnostava yhteiskunnallinenkin kaiku, ja tykkäsin siitäkii kyl kovasti, mut eniten mua viehätti täs nyt kuitenkin se sukupolvien ketju, se virheitten toistamine, vaik ite on muka niistä samoista jutuista koko elämänsä kärsiny. Se Joonan ja sen isän suhde, joka on monella tapaa aika universaali vanhempi-lapsisuhteen kuvaus, miesten näkökulmast nyt vaa tällä kertaa, se oli mulle ainaki kaikkei hienointa. Se loi koko tarinalle mielenkiintosen kehyksen niinku, ja sai jaksamaan myös kaikkein raskaimman kaivelun yli.

Samalla se teoksen taustalla oleva melankolia, masennus ja rasittavuus loi kans kyl aika kivaa kontrastia paikoin siihen tietyllä tapaa filosofiseenki sanomaan. Mut oon kyl kans vähä sitä mieltä, et on aika väsynyttä nimetä tää jokski "sukupolven ääneks", niputtaa kaikki kokemukset vaa jokski tiettynä aikana syntyvien yhteisiks kokemuksiks ja silleen samal sit sivuuttaa se tavallaan syvempi merkitys ja "sanoma" tän taustalta. Ehkä se sit on vähän vanhempien ukkeleiden tapa lukee tätä, koittaa tajuu jotain, mist ne ite on jo automaattisesti ulkopuolella, ja pistää se oma ulkopuolisuus niinku kirjan syyks sen sijaan et sitä reflektois itessän. Se kai heille suotakoon, mut joskus vois kans herää vähän huomaa, et maailma on muittenki ku vaa heijän, ja sekin pitäs osata ehkä ottaa sit jotenki huomioon.

Mulle tää ei siis ollu sukupolviromaani, vaan ennemminki tarina tästä ajasta mitä nyt eletää. Tavallaan se toisti kyl tosi uskollisesti kaikki ne y-sukupolvistereotypiat mitä keksiä vaa voi, etenki noi niinku etuoikeutetun valkosen miehen näkökulmast. Mut ei se sit lopulta nii hirveesti haitannu, tarinalla oli kuitenki joku taustakin, ja tuntu et pääosin se metataso oli vähän hämäystä, se et kirjailija kertoo kirjailijasta, joka kirjottaa kirjaa. Aika pitkälle tohon asetelmaan kyl vaa uppos, mut loppuu kohti se ite tarina siel taustalkin nous sitä tyypillisintä isommaks ja just siitä noususta jotenkin itekkin tykkäsin eniten. Se kasvatti tän pois vaan siitä onko-tää-nyt-totta-vai-onko-sillä-väliä-asetelmasta, ja se teki koko kirjalle tosi hyvää. Mitä pidemmälle tätä kirjaa luki, sen enemmän vaan tykkäsin.

Et kaikenkaikkiaan tää oli kyl raikas, siisti ja omanlaisensa lukukokemus. Tunnistan kyl, et on tosiaan tavallaan aika kulunutta, et cismies kertoo kuin raskasta hänellä tässä matosessa maailmassa on, mutta jokin täs nyt kuitenkin lopulta ylitti sen ärsyttävyyden ja pääs sit kallistuu plussan puolelle. Ja erityispisteet ton kirjan ulkoasusta, haha sitä mä kyl rakastin. :D Takakansi etenkin parasta, mua muutenkin tollanen kämänen estetiikka on lähiaikoina kiinnostanu. Se yhdistettynä ei-yhtään kämäseen sisältöön, ni oli tää kyl hyvä. 

keskiviikko 27. maaliskuuta 2019

HELMI KEKKONEN : OLIPA KERRAN ÄITI


HELMI KEKKONEN : OLIPA KERRAN ÄITI
251s.
Siltala 2019
Arvostelukappale

Olen lukenut Helmi Kekkoselta näemmä esikoiskirjaa lukuunottamatta jo koko tuotannon. Hänestä on viime vuosien aikana tullut yksi lempikirjailijoistani, kotimaisista nykykirjailijoista ehdottomasti tärkein. Paitsi Kekkosen kirjoja, luen ilolla jatkuvasti myös hänen blogiaan ja instagram-tekstejään, ne ovat niin hienosti kiinni paitsi tässä ajassa, myös jossain syvemmässä inhimillisyydessä kuin kovin moni muu teksti juuri nyt. Kekkonen luo kirjoituksillaan rauhaa olla oma itsensä, vaikka olisi erilainen kuin hän. Se on valtavan hieno taito se.

Mutta pakko myöntään: minua jännitti hieman tarttua Helmin omakohtaiseen, äitiyttä käsittelevään uutuusteokseen Olipa kerran äiti. Ei siksi, ettei aihe kiinnostaisi, mutta monella tapaa pelkään sen olevan liiankin henkilökohtainen. Liian lähellä luettavaksi, saati arvioitavaksi. Ajattelin ensin, että en lue lainkaan. Seuraavaksi ajattelin, että voin lukea, mutta kirjoitan ajatuksiani vain jossain yksityisviestissä Helmille. Lopulta luin, enkä enää ymmärtänyt miksi olin ajatellut niin kuin aiemmin olin ajatellut. Olin kai luullut, että henkilökohtainen on yksityistä. Mutta kun Kekkonen näytti, miten yksityinen on lopulta huomattavasti enemmän yhteistä, päätin avata tämän tekstieditorin bloggerissa.

"Tiedän että äitiyksiä on monenlaisia, ettei äitiys vaadi biologista sidettä eikä synnytystä toteutuakseen, omalla kohdallani se vain on tapahtunut niiden kautta.

Tiedän että äitiys on julkisena keskusteluaiheena viime vuosien aikana yhä enemmän noussut esille ja politisoitunut ja syystäkin, tiedän että on olemassa perheitä ja tilanteita, haasteita ja kokemuksia, tutkimuksia ja faktoja joista minä en tiedä mitään enkä väitäkään tietäväni, ja siksi kirjoitankin vain ja ainoastaan omasta kokemuksestani, siitä miten äitiys ja arki lasten kanssa muuttuvat omalla kohdallani kiehtoviksi ja merkityksellisiksi silloin kun ympäriltä karsitaan kaikki ylimääräinen hössötys ja analyyttinen mössö, kun mennään keskelle ihan tavallisia aamuja, päiviä ja öitä, sinne missä äitiys oikeasti rakentuu, sinne missä me itse ihmisinä ja perheinä rakennumme."

Äitiys tuntuu aiheena sellaiselta, että siitä saa lukea ja puhua vain muut äidit. Meillä, keillä lapsia ei ole, ei ole oikeutta myöskään siihen soppaan lusikkaansa työntää, sillä elämäähän voi tunnetusti ymmärtää vain ensimmäisen lapsen saamisen jälkeen. Mutta sen sijaan, että tätä vääristynyttä ja äitiyttä vinoutuneestikin glorifioivaa puhetapaa ylläpitää äidit, sitä pitää yllä myös ne, jotka eivät äitejä ole, koska he välttelevät tietoisesti aiheeseen tarttumista. He eivät osallistu keskusteluun, he eivät anna ääntään kuuluviin. Osin ehkä siksi, että äitiyskeskustelu on niin valtavan polarisoitunutta, mutta osin myös siksi, että itse äitiys on polarisoitunut. Siitä on tehty jotain, mitä kuuluu suorittaa, ja jonka jokaisen osallistujan voi arvottaa janalle hyvä–huono äiti. Siitä on tehty asia, jolla naisesta tulee Nainen, ihmisestä hyvä yhteiskunnanjäsen (koska huoltosuhde). 

Ylläolevaan näkökulmaan nähden tuntuu kuitenkin kummalliselta, että äitiydestä ei lopulta juurikaan puhuta. Siitä ei kirjoiteta, eikä siitä saa myöskään lukea. Ja jos siitä kirjoitetaan, siitä kirjoitetaan kriisien kautta. Äitiys – joka koskettaa jollain tapaa jok'ikistä maapallon ihmistä vähintään lapsen roolista – on myös aihe, joka ohitetaan, jos ei olla itse äitejä. Se on niin itsestäänselvää, että siihen suhtaudutaan kuin se olisi tylsää, ja väitänpä, että se on jätetty pois keskustelusta myös siksi, että se ei kosketa Suurta Kirjallisuuseliittiä. Eli keski-ikäisiä ukkeleita. Jos he eivät voi samaistua, miksi kukaan muukaan voisi. Joten vaietaan, tai annetaan lähinnä ääripäiden ja asenteellisuuden huutaa nimettömillä forumeilla. Ollaan kuin ei olisikaan, luonnollistetaan arkipäiväiseksi, ja kukapa muka arkipäiväisyydestä jaksaisi lukea, kun ei meinaa sitä jaksaa elääkään.

Mutta juuri siksi tämä kirja on tärkeä. Yhteiskunnallisesti ja poliittisestikin Kekkosen kirja on tärkeä erityisesti siksi, että se rikkoo kannesta kanteen tapaa, jolla äitiydestä ja sen tuottamista tunteista on ollut tähän saakka luvallista puhua. On ollut vain ihania rakkauskuplatunteita, jatkuvia positiivisia tunteita lapsiaan ja äitiyttään kohtaan. Tai sitten on ollut väsymystä, synnytyksen jälkeistä masennusta ja ahdistusta siitä, että elämä on vain paskavaippoja ja koliikkivauvoja. Mutta silloinkin niin, että on kamalaa ja ahdistaa, muttei vahingossakaan niin, että mitä tunteita se kaikki äidissä herättää. Miten maailman rakkaimmastakin voi haluta ihan vain yksinkertaisesti eroon, miten tärkein ihminen elämässä on myös joskus ärsyttävä tai omien tunteiden tiellä. Yleisessä keskustelussa äitiys leimaa lapsen syntymän jälkeen kaiken, mutta Kekkonen muistuttaa äärimmäisen oivallisesti, että ihmisyys ja tarve myös omaan itseensä ei katoa silti sen myötä minnekään. Tätä kuulee niin harvoin, että se alkaa tuntua jo kielletyltä. Kaivata hetkiä vain itselleen, olla olemassa ilman, että on aina sitä suhteessa johon kuhun toiseen.

Kekkosen Olipa kerran äiti on vaikeasti määriteltävä, ja silti hyvin yksinkertainen: se on tarina yhdenlaisesta äidistä ja äitiydestä muutaman miljardin muunlaisen äidin ja äitiyden keskellä. Se on tarina suunnittelemattomasta raskaudesta, ja kirjailijasta, jonka suurin huoli vauva-arjessa on se, pystyykö hän enää koskaan kirjoittamaan. Se on tarina lapsen kasvamisesta, uudesta lapsihaaveesta, keskenmenosta ja toisesta, raastavasta raskaudesta. Se on kaikkea, mitä äitiys varmasti pitää sisällään, mutta ennen kaikkea: se on kaikkea, mitä ihmisyys pitää sisällään. Ja se tästä kirjasta tekee maagisen kauniin. Kekkonen ei arvota eikä arvostele. Hän on, ja näyttää olemisellaan, että se on riittävää. Se on tarpeeksi, ja se jos mikä luo lohdullisen tunteen myös siitä, että minäkin riitän. Lapsilla tai ilman, mutta juuri tällaisena. Kirjan suhteen on oikeastaan täysin toissijaista onko itse äiti, samaistuuko äitiyden tunteisiin, sillä ennen kaikkea minulle tämä kirja oli samaistumista ihmisyyteen. Johonkin suurempaan ja universaalimpaan, sellaiseen, johon aivan varmasti voi samaistua, koki sukupuolekseen ja vanhemmuustavakseen minkä tahansa. Se tekee toisen henkilökohtaisesta itselle henkilökohtaista, mutta se tekee siitä myös äärimmäisen poliittista. Sillä mikä muu sanoma voisi olla tässä ajassa poliittisempi kuin se, että kukaan ei ole ehdottomissa mielipiteissään yhtään sen enempää oikeassa kuin kaikki muutkaan?

Rakastan oikeastaan kaikkea, mitä Helmi Kekkonen kirjoittaa, aina romaaneista instagram-kuvateksteihin. Hänen kirjoittajaäänensä on vahva, ja ihailen sitä tapaa, jolla Helmi tuo myös painavammat mielipiteensä julki. Tällaisia keskustelijoita me kaipaamme, suoria ja teräviä. Kekkonen tekee henkilökohtaisesta aidosti poliittista, ja tällaisessa omaelämäkerrallisessa tekstissä tuntuu, että hän on kaikkein parhaimmillaan. Sanoittamassa tunteita ja kokemuksia itsensä kautta, antamalla jotain sellaista muille, mitä kovin moni muu ei itselleenkään uskalla myöntää. Sitä tässä kirjassa rakastin, ja sitä Kekkosessa kirjailijana arvostan. Siksi tästä kirjasta pitäisi keskustella myös julkisuudessa, enemmän ja kovemmin. Sen on ansainnut paitsi tämä teos, myös tematiikka sen ympärillä. Miksi ihmeessä vaieta asiasta, joka koskee vähintään välillisesti jokaikistä meistä?

Kirjan lisäksi suosittelen myös lämmöllä Siltalan podcast-jaksoa, jossa Koko Hubara haastattelee Kekkosta tämän kirjan tiimoilta. Sen voi kuunnella täältä

lauantai 23. maaliskuuta 2019

CELESTE NG : TULENARKOJA ASIOITA


CELESTE NG : TULENARKOJA ASIOITA
384s.
Gummerus 2019
Alkuteos: Little Fires Everywhere // 2017
Suomennos: Sari Karhulahti
Arvostelukappale

Hyvät seuraajani. Jos ette ole vielä lukeneet Celeste Ng'n Tulenarkoja asioita -romaania, mutta aiotte lukea sen, suosittelen skippaamaan tämän postauksen. Tai vähintäänkin siirtymään suoraan tästä postauksen viimeiseen kappaleeseen. Lisäksi varoittaisin, että jos olette jo lukeneet tämän kirjan, ja rakastitte sitä, suosittelen myös siinä tapauksessa skippaamaan tämän postauksen. Tästä seuraa nimittäin yksi varsin epäsuosittu kirjallisuusmielipide: Goodreadsin vuoden kirjaksi vuonna 2017 valittu romaani kun on mielestäni yksi epätasaisimpia teoksia, mitä aikoihin olen lukenut.

Anteeksi. Mutta en voi sille mitään. Vaikka toki välillä on mukava lukea kirjoja ihan vain kriittisesti, en kuitenkin nauti asioiden lyttäämisestä niin paljon, että käyttäisin epämiellyttävän kirjan lukemiseen vartavasten kaksi viikkoa vain päästäkseni haukkumaan sitä blogiini.

Minä todella yritin. Minä todella luulin, että tämä olisi voinut olla minun kirjani. Tätä kirjaa on suositellut muun muassa Roxane Gay. Mutta näemmä suurimmatkin ajattelijaidolit voivat olla väärässä. (Tai ainakin eri mieltä minun kanssani.) Odotin erityisesti tältä romaanilta mukavaa, helppolukuista ja mukaansatempaavaa lukuromaanikokemusta, joka ehkä parhaimmillaan kykenisi hieman puhuttelemaankin. Se mitä lopulta sain, oli kuitenkin suurin kliseekokoelma, mihin ihan hetkeen olen törmännyt. Ja seuraavan tekstin tarkoituksena on yrittää selvittää miksi se sitten häiritsee niin paljon.

x

Romaanin alkuasetelma menee jotakuinkin näin: Shaker Heights on kauniiden ja menestyvien amerikkalaisten esikaupunkialue, jossa jopa talot on sävytetty keskenään yhteensopiviksi. Idyllinen asuinympäristö pysyy koossa sosiaalisen säännöstön mukaan eletyn elämän kautta, mutta ensisijaisesti siksi, että siellä asuu vain etuoikeutettuja, rikkaita ja keskiluokkaisia ihmisiä. Lukiorakkautensa naineita keski-ikäisiä, hyveellisiä Täydellisiä Naisia. Mutta koska vain konfliktin kautta syntyy kiinnostava romaani, muuttaa alueelle, tai oikeastaan sen ulkoreunamille, boheemi ja säännöistä piittaamaton Mia Warren teini-ikäisen tyttärensä kanssa, eikä mikään ole sen jälkeen ennallaan. Kun Kauniiden ja Ihanien Richardsonien talo palaa poroksi keskellä yötä, on aika hypätä kerronnassa noin vuosi taakse päin ja alkaa selvittää mysteeriä, joka kartanomaisen rakennuksen lopulta on maan tasalle polttanut.

Kuulostaako kliseeltä? Sitä se todella on.

Ng luo melko vetävällä alullaan lukijalle moninaisen maailman, jonka perhemysteeri vetää mukanaan jo romaanin alkusivuilta. Teosta on kehuttu erityisesti sen rohkean psykologisuuden, syvämietteisyyden ja viisauden ansiosta. Lisäksi kirjan on kerrottu pitävän sisällään ajankohtaista pohdintaa rodullistamisesta, sekä esimerkiksi monikerroksista näkökulmaa kansainväliseen adoptiokeskusteluun. Lupaavaa.

Mutta siihen se sitten jääkin. Ng'n palkittu romaani on parhaimmillaankin hyvin keskinkertaista viihdettä, ja sen ehdoton perisynti on olla amerikkalaisinta, mitä olen aikoihin lukenut. Jokainen, joka seuraa yhdysvaltalaisia perustv-sarjoja, katsoo Hollywood-filmejä ja tunnistaa periamerikkalaista stereotypiakuvastoa esimerkiksi mainonnan ja viihdekulttuurin maailmasta, tietänee jo valmiiksi miten ihmisiä yleensä kuvataan: kauniina, näennäisen moninaisina, mutta yksinkertaisina paperinukkeina, joilla on yksi, parhaimmissa tapauksissa kaksi piirrettä ja suureen tarinaan perustuva taustakertomus: milloin kyseessä on ryysyistä rikkauksiin -kerrontatapa ja milloin taas narratiivi huutosakkijohtajattaresta, joka päätyy naimisiin keskushyökkääjän kanssa ja saa neljä kaunista lasta. Ja uskokaa tai älkää, mutta tähän romaaniin oli saatu ympättyä molemmat.

Pahin ongelmallisuus ei kuitenkaan tässä tapauksessa ollut vain hahmojen kliseisyys, vaan romaanin aikaansaama naiskuva. Perinteinen madonna-huora-naisjako on jo niin nähty, ettei sitä enää tällaisessa mittakaavassa edes kuvittelisi tulevan vastaan, mutta pakko sanoa, että kun toinen, tarkoituksella hyvikseksi maalattu naispäähenkilöhahmo on SPOILER ALLERT, siinnyt neitseellisesti suurin piirtein pyhästä hengestä, tekee itse mieli lähinnä huutaa. Turhautumisesta. Että tätäkö edelleen, armon vuonna 2019? Neitsytäidin lisäksi huoran osaa sai esittää yritteliäästi "monitasoiseksi" rakennettu katala ämmä, (joka toki ei tietenkään epäsiveellisyyttä harrastanut, koska eihän se nyt populaarinarratiiviin kuulu), mikä on ihan vähintään yhtä loppuunkulutettu tarina siitä millaisia "naiset nyt vain ovat".

Yhdyn tällä kritiikillä osin myös siis siihen samaan kuoroon, josta kirjaa on aiemminkin kritisoitu: sen lisäksi, että Ng'n hahmot ovat äärimmäisiä karikatyyrejä ja kulttuurin pimeiden puolien kuvia,  kirjailijana hän tekee moraaliset valinnat lukijan puolesta jo romaaninsa sivuilla. Hän ohjailee häikäilemättä lukijaa pitämään tietyistä hahmoista ja vihaamaan toisia, mikä tuntuu lähinnä arveluttavalta. Lisäksi Ng on onnistunut tunkemaan vajaaseen neljään sataan sivuun niin valtavan määrän ajatuslankoja, poukkoilevia juoni- ja henkilökiemuroita sekä teemoja, että vähemmästäkin kokonaisuus alkaa hajota palasiksi. Se on harmi, sillä se ydinajatus, amerikkalaisperheen adoptoima kiinalaislapsi ja hänen kautta käsitelty oikeus omaan kulttuuri-identiteettiin kääritään niin syvälle ylimääräiseen rakennelmahöttöön, että kirjan ehdoton paras puoli, oikeudenkäynnin kuvaaminen ja sen kautta adoptiolapsen oikeuksien pohtiminen, katoaa eikä saa ansaitsemaansa huomiota. Käsitykseni mukaan Ng'n esikoisteos, Everything I Never Told You, saa vahvuutensa juuri tästä tematiikasta, amerikankiinalaisuudesta ja rodullisuuden ongelmallisuudesta, mutta valitettavasti tähän toiseen romaaniin teema ei enää jaksa kantaa, koska siihen ei yksinkertaisesti osata keskittyä. (Tai haluta. Sekin tietenkin kirjailijalle suotakoon. Se, että on kiinanamerikkalainen, eli jonkin määritelmän mukaan rodullistettu kirjailija, ei tietenkään tarkoita sitä, että pitäisi kirjoittaa vain rodullistettujen tarinoita, joita me valkoiset länsimaalaiset voisimme suurella suvaitsevaisuudellamme lukea. Ei, tämä kirja on tällainen, ja se on täysin ok. Sekin on ok, että minä jään tämän ulkopuolelle, koska kaiken ei myöskään tarvitse olla minulle kohdistettua. Sen huomaaminenkin tekee itselleen varsin hyvää.)

Niin. Sen lisäksi, että pohdituttaa oma asema valkoisena lukijana, olen myös miettinyt pitkään samaa, mitä eräässä Oman huoneen -podcast-jaksossakin pohdittiin: miksi kliseisyys ja äärimmäisen stereotyyppiset hahmot ärsyttävät kirjallisuudessa, mutta tv-sarjoissa ne nielee ilman minkäänlaista kakomista? Panostaako kirjaan jotain mielen sisäistä pääomaansa enemmän kuin toisella silmällä katsottavaan draamasarjaan? Vai kulutanko kirjallisuutta yksinkertaisesti vain eri tarpeeseen kuin tv-sarjoja? Todennäköisesti molempia, mutta ehkä hieman enemmän jälkimmäistä. Nautin nimittäin varsin paljon This Is Us -tyylisistä jenkkidraamoista, vaikka jo se yksin on moninkerroin ongelmallisempi ja stereotypioilla pelaavampi itketyssarja kuin tämä kirja koskaan voisi olla. Siksi suosittelen lämmöllä, että myös tähän postaukseeni suhtaudutaan varauksella: jos sinä haluat kevyttä ja ketterää ihmissuhdekiemurtelua myös kirjoilta, tämä on varsin mainio teos sellaiseen nälkään. Se jopa ajattelee ja valitsee sinun puolestasi, joten kirjan parissa ei todella tarvitse kuin olla mukana ja nauttia. Sellaiseen tämä kirja on jopa esimerkillinen, ja siksi onkin tärkeää, että näitäkin julkaistaan. Jokaiselle omaa viihdettään, enemmänhän tässä lopulta ongelmana on se, että en itse selvästikään osaa vielä valita itselleni sitä kaikkein sopivinta kevyttä kirjallisuutta.

Tai lukutapoja: mitä tälle tarinalle tapahtuisi, jos huora-madonna-kerronnan lukisikin tietoisesti vastakarvaan? Entä, jos ne on tehty tarkoituksella niin räikeiksi, että vähemmästäkin jo pistää silmään? Voiko klisee olla siis joskus myös kliseisyyden kritisoimista? Voisiko tästäkin romaanista siis löytää tason, joka ei olekaan itsestään selvästi se, mitä se sinänsä sanoo julki, vaan ennemminkin se, mitä kaikkea se jättää sanomatta? Mene ja tiedä. Mutta ainakin jään odottamaan tästä tekeillä olevaa lyhytsarjaa, sillä siitä tulen todennäköisesti pitämään. Olen suurten ristiriitaisuuksien ihminen, vihaan paperilla samoja asioita, joita ruudulla (salaa) rakastan. Mutta se on seuraava tarina se.

Lukemattomat naiset -haaste: Kirjavinkki sinua inspiroivalta naiselta/sukupuolivähemmistöön kuuluvalta henkilöltä

lauantai 16. maaliskuuta 2019

OSSI NYMAN : RÖYHKEYS

OSSI NYMAN : RÖYHKEYS
189s.
Teos 2017

Ossi Nymanin esikoisromaani Röyhkeys on jonkin verran lehdistössä kohauttanut autofiktiivinen teos muutaman vuoden takaa. Ja ymmärtäähän sen: tässä maassa, tällaisessa yhteiskunnassa kun on jonkinlainen rikos ihmisyyttä vastaan olla työtön, vieläpä vapaaehtoinen sellainen. Mutta millainen romaani syntyy työssä käymättömän päähenkilön ympärille, kun yleisesti ottaen koetaan, että ihmisen arvoa voi mitata hänen taloudellisella tuottavuudellaan? 

"Minä olin saanut työttömyyskorvausta, ja palkaksi yhdeksän euroa päivärahaa. Silloin kun en ollut lapiohommissa minä keitin heille kahvia ja juttelin heidän kanssaan. Olin ollut vanhuksille avuksi ja he olivat minua kehuneet ja yhdistys oli valinnut minut vuoden työntekijäksi. Se oli kuitenkin virallisesti ollut työharjoittelua ja siinä mielessä turhaa ja haitallista työtä, ettei se tuottanut voittoa eikä verorahoja, ja siksi työvoimatoimisto ei ollut antanut minun tehdä sitä pidempään."

Kirjan nimettömäksi jäävä päähenkilö herää Turusta puolituttujen sohvalta, ja alkaa valmistautua Bruce Springsteenin konserttiin. Hän pyöräilee kaupunkiin, ostaa kolikoilla pitsaa, toivoo nousevansa oikeaan suuntaan menevään bussiin, jolla areenalle pääsee. Konserttijonossa, muiden tosifanien keskellä hän kuuluu jollain tapaa johonkin joukkoon, mutta ei kuitenkaan. Brucen aiheuttava konserttihurmos on päähenkilön omaa, ja omaa on koko hänen tarinansakin. Nyman kuvaa esikoisromaanissaan elämää päähenkilön sisäisen maailman kautta, peilaa ja näkee paloja muustakin, mutta yhden tietyn näkökulman värittämänä, kapean katseen alla.

Romaani jakautuu kolmeen osaan, maantieteellisesti Turkuun, Tampereelle ja muutamaa vuotta myöhemmin vielä Helsinkiin. Osat ovat temaattisesti hieman erilaisia, mutta saman katseen kautta kulkevia. Eikä Röyhkeys ole vain romaani työttömyydestä, siitä, millaista on olla pitkäaikaistyötön, vaan se on ennen kaikkea romaani ihmisyydestä. Millaista on olla ihminen 2010-luvun Suomessa, jossa työttömät ovat lähinnä poliitikkojen käyttämää tehostetta puheenvuoroissaan, ihmiset sielutonta massaa, joita voi ylhäältä päin patistaa paremmin muottiin sopiviksi.

Vaikka maailma tapahtuu lähinnä päähenkilön sisäisen pohdinnan kautta, on hänellä huomiota herättävän usein tarve kommentoida ympärillä olevia ihmisiä – ja usein se tapahtuu nimenomaan ulkonäköä ruotien. En osaa oikein sanoa piiloutuuko Nymanin tapaan kuvata muita ihmisiä jonkinlaista kritiikkiä tällaiseen kuvaamiseen ylipäätään. Toivoisin, että piiloutuu, sillä esimerkiksi lihavien ihmisten syömisen paheksunta paitsi on väsynyttä myös yksinkertaisesti äärimmäisen turhaa. Tavallaan Nyman kuitenkin jättää mahdollisuuden myös lukea tätä ilmiselvää tulkintaa vastaan, näyttää hieman Saara Turusen tapaan, että jo lakoninen toteaminen voi olla kritiikkiä sinänsä. Ja saattaapa tälle tulkinnalle löytyä tekstistä vihjekin, sillä päähenkilö itse toteaa teoksen toisessa osassa, että Brucen konserttihuumassa ihmisille jaksaa helpommin olla ystävällinen ja ajatella heistä hyvää, kun taas arkeen palattua sekin tuntui vaikeammalta. Päähenkilöstä muodostuu lukijalle varsin armoton kuva, mutta ennen kaikkea hän on sitä itselleen. Hänessä puhuu jonkinlainen sisäinen sortaja, yhteiskunnan ääni, jota hän ainakin osittain kuvittelee omakseen. Sitä tapahtuu toki meille jokaiselle, mutta kuinka moni osaa erottaa omat ajatuksensa itseensä istutetuista ajatuksista?

x

Röyhkeys liikkuu tosiaan varsin autofiktiivisissä tunnelmissa, ja käyttää oikeita henkilöitä etenin viimeisen osan kirjoituksen opettajakunnassa hyvinkin sujuvasti. Päähenkilö on paljon Nymanin kaltainen, mutta lopulta ainakaan itselleni ei synny tarvetta selvittää mistä omaelämäkerrallisuus alkaa ja mihin fiktio päättyy. Se ei ole oleellista, olennaisinta on lähinnä päähenkilön ajatukset ja havainnot, olivat ne sellaisinaan olleet joskus olemassa tai eivät. Viimeisessä osassa Nyman vie  kuitenkin autofiktiivisyyden ja fiktion rajalla leikittelyn ihan uusille asteille, mikä osaltaan on varsin mielenkiintoinen ratkaisu, mutta toisaalta taas lähtee ehkä omaan makuuni kikkailemaan hieman enemmän kuin olisi lopulta edes tarpeen. Yritys on ehkä kirjallisesti kunnianhimoinen, mutta vähempikin olisi riittänyt alun vahvuuden tukemana.

"Ne, jotka kieltäytyivät harjoitteluista, joutuivat sosiaalitoimiston asiakkaiksi ja työvoimatoimiston ihmiset saivat sanoa virkamiehille, että taas on meidän toimiemme johdosta yksi työtön vähemmän, ja virkamiehet sanoivat sitten saman asian omille esimiehilleen, eli ministereille, jotka sanoivat sitten tv:ssä ihmisille, että hallitus on saanut työttömyyttä vähennetyksi."

Röyhkeys on röyhkeyttä elää omalla tavallaan yhteiskunnassa, jossa vain toisenlainen tapa on julkilausumattomasti oikeanlaiseksi sovittu. Romaani muistuttaa kuitenkin oivallisesti, että nämä ovat sopimuksenvaraisia asioita, ja toisinkin voitaisiin sopia. Tehdä miellekästä pelkän tuottavuuden sijaan, olla tekemättä mitään töitä ja saada silti ihmisarvo. Olla oikeus olla olemassa omanlaisenaan, ei vain tiettyyn muottiin puristettavana. Työstä kieltäytyjän arki on vielä julkisessa keskustelussa vähäistä, mutta se saattaa myös olla se pieni murroskohta, josta jonkinlainen yhteiskunnallinen muutos lähtee. Lopputulos jää nähtäväksi kymmenien vuosien päähän. 


tiistai 12. maaliskuuta 2019

MITÄ LUIMME JOKA PÄIVÄ ON NAISTENPÄIVÄ -KLASSIKKOHAASTEEN ENSIMMÄISELLÄ KIERROKSELLA


62 eri naisen kirjoittamaa klassikkoa! Niin hurjan monta te luitte ja raportoitte lukemistanne minulle viimeisen puolen vuoden ajalta. Mahtava määrä, etenkin kun ottaa huomioon, että moni ei edes välttämättä lukemiaan erikseen käynyt blogiini/instagramiini listaamassa. Olen ollut viime perjantaista asti erityisen iloinen, että oma Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaaste sai paitsi jatkoa, myös hurjasti osallistujia toiselle kierrokselle niin täällä blogimaailmassa kuin instagramissakin. Ihanaa, että olette mukana, yhdessähän tästäkin kaikkein parasta tulee! 

Kokosin nyt ensimmäisen kierroksen luetut kirjat yhteen listaan, ja lisään ne myös tuonne yläpalkissa pysyvään vinkkilistaan. Instagramistahan löytyy vähintään samanmoinen määrä klassikkoteoksia lisää #everydayiswomensdayreadingchallenge-tagin alta, joten ainakaan siitä ei haasteeseen osallistumisen pitäisi kiinni jäädä, ettei keksi mitä lukisi. 


J O K A   P Ä I V Ä   O N   N A I S T E N P Ä I V Ä 
- K L A S S I K K O H A A S T E E S E E N   L U E T U T 
K I R J A T   9 . 9 . 2 0 1 8 - 8 . 3 . 2 0 1 9 


Klassikkojen klassikot
Jane Austen : Emma / Kirjavarkaan tunnustuksia 
Jane Austen : Järki ja tunteet / Oksan hyllyltä & Kirjavarkaan tunnustuksia
Jane Austen : Kasvattitytön tarina / Kirjavarkaan tunnustuksia

x

Klassikoita maailmalta
Marguerite Duras : Moderato Cantabile / Täysien sivujen nautinto
Marguerite Duras : Rakastaja / Täysien sivujen nautinto
Nawal El Saadawi : Nainen nollapisteessä / Eniten minua kiinnostaa tie
Anne Frank : Nuoren tytön päiväkirja / Kirjavarkaan tunnustuksia
Selma Lagerlöf : Joululahja ja muita kertomuksia / Kirjan pauloissa
Clarice Lispector : Passio / Mitä luimme kerran
Herta Müller : Matala maa / Kirjan pauloissa
Mercè Rodoreda : Timanttiaukio / Mitä luimme kerran
Francoise Sagan : Tervetuloa, ikävä / @akiespa
Marjane Satrapi : Persepolis / Luettua elämää
Gertrude Stein : Herkät napit / Reader, why did I marry him?

x

Kotimaisia klassikoita
Minna Canth : Papin perhe / Yöpöydän kirjat 
Saima Harmaja : Huhtikuu / @akiespa & Mitä luimme kerran
Anna-Leena Härkönen : Häräntappoase / @akiespa
Tove Jansson : Kesäkirja / Oksan hyllyltä
Eeva Joenpelto : Rikas ja kunniallinen / Luetut, lukemattomat
Maria Jotuni : Kun on tunteet / Mitä luimme kerran
Mariaana Jäntti : Amorfiaana / Reader, why did I marry him?
Aila Meriluoto : Lasimaalaus / @akiespa
Aila Meriluoto : Peter-Peter / Täysien sivujen nautinto
Edith Södergran : Tulevaisuuden varjo / Maria Kuutti
Eeva Tenhunen : Mustat kalat / Luetut, lukemattomat
Märta Tikkanen : Miestä ei voi raiskata / Bookishteaparty
Märta Tikkanen : Vuosisadan rakkaustarina / Oksan hyllyltä


Klassikot lasten- ja nuortenkirjallisuudessa
Marjatta Kureniemi : Onnelin ja Annelin talvi / Yöpöydän kirjat
Marjatta Kureniemi : Puuhiset / Yöpöydän kirjat
Astrid Lindgren : Meidän Marikki / Maria Kuutti
Astrid Lindgren : Ronja, ryövärintytär / @akiespa
Astrid Lindgren : Veljeni Leijonamieli / Maria Kuutti & Bookishteaparty
L.M. Montgomery : Runotyttö maineen polulla / Oksan hyllyltä
L.M. Montgomery : Runotyttö etsii tähteään / Oksan hyllyltä
L.M. Montgomery : Sininen linna / Kirjan pauloissa
Mary Norton : Kätkijät / Yöpöydän kirjat
J.K. Rowling : Harry Potter ja Salaisuuksien kammio / Yöpöydän kirjat
J.K. Rowling : Harry Potter ja Azkabanin vanki / Yöpöydän kirjat

x

Klassikoita fiktion rajojen ulkopuolelta
Hannah Arendt : Totalitarismin synty / @akiespa
Nellie Bly : Kymmenen päivää mielisairaalassa / Yöpöydän kirjat
Rachel Carson : Äänetön kevät / @akiespa
bell hooks : Rakkaus muuttaa kaiken / Luetut, lukemattomat

x

Englanninkielisistä maista tulevat klassikot
Djuna Barnes : Yömetsä / Reader, why did I marry him?
Alison Bechdel : Hautuukoti / Luettua elämää
Lucia Berlin : Tanssia ruusuilla / Luettua elämää
Pearl S. Buck : Hyvä maa / Kirjan pauloissa
Agatha Christie : Helmeilevä kuolema / Luetut, lukemattomat
Shirley Jackson : Linna on aina ollut kotimme / Kymmenes kirjainBookishteaparty & Oksan hyllyltä
Harper Lee : Kuin surmaisi satakielen / Mitä luimme kerran
Doris Lessing : Elonjääneen muistelmat / Luetut, lukemattomat
Doris Lessing : Hyvä terroristi / Eniten minua kiinnostaa tie
Daphne du Maurier : Rebekka / Kirjavarkaan tunnustuksia
Toni Morrison : Minun kansani, minun rakkaani / Kirjan pauloissa
Sylvia Plath : Lasikellon alla / @akiespa
Sylvia Plath : Sanantuojat / Mitä luimme kerran & Täysien sivujen nautinto
Gertrude Stein : Herkät napit / Reader, why did I marry him?
Alice Walker : Häivähdys purppuraa / Kannesta kanteen & Mitä luimme kerran
Virginia Woolf : Kiitäjän kuolema ja muita esseitä / Luetut, lukemattomat
Virginia Woolf : Orlando / Mitä luimme kerran

x

Feministisiä klassikoita
Kathy Acker : Tunnottomien valtakunta / Reader, why did I marry him?
Margaret Atwood : Orjattaresi / Mitä luimme kerran

x

Miten paljon erilaisia kirjoja luimmekaan! Vain muutamaa on luettu useammassa kuin yhdessä blogissa, ja ilahduttavan paljon jo nyt ensimmäisellä kierroksella on mukana muuta kuin kuin niitä kaikkein ilmiselvimpiä klassikoita aina Austenista Brontëihin. Eikä sillä, että heissäkään olisi mitään vikaa, mutta onhan tää nyt koko haasteen kannalta ihan mieletöntä, miten monimuotoinen kattaus jo ensimmäisen puolen vuoden aikana ollaan kokoon saatu. Innolla seuraavaa kierrosta odottaen! Joko te tiedätte mitä aiotte siihen lukea?

perjantai 8. maaliskuuta 2019

JOKA PÄIVÄ ON NAISTENPÄIVÄ -KLASSIKKOHAASTE // KOONTI JA SEURAAVA OSA!



Hyvää kansainvälistä naistenpäivää ihan jokaiselle siellä ruutujen takana! Vaikka naistenpäivän poliittisista puolista riittäisi asiaa vaikka omaan postaukseensa, tällä kertaa jatkan kuitenkin lähinnä kirjallisuuden parissa.

Puoli vuotta sitten Miran kanssa pystyyn pistämäni Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteen ensimmäinen osa kun on tullut päätökseen ja on aika sekä kerätä sen myötä luettua kirjallisuutta ylös tänne blogiini, myös lanseerata haasteen seuraava osa! Jatkotoiveita tuli useammaltakin suunnalta, ja koska tämä haaste on omakin lempparimme, päätimme jatkaa sitä myös seuraavalla vuodella! Toivotammekin mukaan siis sekä kaikki jo aiemmin osallistuneet että ne, jotka eivät vielä ensimmäiseen osaan mukaan ehtineet, hyvä klassikkokirjallisuus kuuluu ehdottomasti kaikille! Mutta ennen varsinaisia sääntöjä, tehdäänpä pientä loppuyhteenvetoa edellisestä. 

x

ENSIMMÄISEN OSAN KOONTI

Oletko jo lukenut kirjoja tähän haasteen? Edes sen yhden? Ihanaa! Linkkaa tämän postauksen kommentteihin koontipostauksesi tai tee koonti suoraan sinne. Sekä postatut että postaamattomat kirjat lasketaan, pääasia että olet ne lukenut.

Tässä omat haasteeseen lukemat kirjani:


Oma varovainen tavoitteeni oli kuusi kirjaa, eli yksi kuussa. Innostuin kuitenkin ennakoitua enemmän, ja kasaan sain jopa kymmenen. Erityisesti ilahduttaa kolme neljä viimeisintä, ne ovat tehneet varsin lähtemättömän vaikutuksen allekirjoittaneeseen. Olen huomannut haasteen myötä muutenkin osanneeni irroittaa hieman enemmän otetta uutuuskirjoista, mikä on tehnyt erityisen hyvää. Seuraavaan haasteeseen asetan itselleni tavoitteeksi 12 kirjaa, mikä toivottavasti on ihan saavutettavissa, koska tällä kertaa haasteaikaa on kokonainen vuosi.




HAASTEEN JATKO-OSA

Koska haasteesta on muodostunut tärkeä osa omaa lukemistoani, halusimme sitä yhdessä edelleen jatkaa. Säännöt ovat edelleen täysin samat, mutta lisäksi mukaan voi ottaa omaa painotustaan lukemisen moninaisuuden lisäämiseksi. Siitä lisää alempana.

  • Miten osallistun? Lue haasteaikana 8.3.2019–8.3.2020 vähintään yksi naisen kirjoittama klassikkoteos, ja olet mukana haasteessa. Tarkoitus on luoda matalan kynnyksen haaste, jossa yksikin kirja riittää osallistumiseen. Kaikki siitä yli menevät ovat vain plussaa. 
  • Kuka voi osallistua? Kuka tahansa. Jos sinulla on blogi, kerää haasteen lopuksi luetuista klassikoista koonti tai linkkaa lukemasi klassikot tänne minun blogiini haasteen lopuksi ilmestyvään koostepostaukseen. Sama toimii myös muilla sosiaalisen median alustoilla, kuten Twitterissä tai Instagramissa. Haasteessa voi olla myös ehdottomasti mukana ilman varsinaista alustaa, kokoat vain lukemasi kirjat ja tulet kertomaan ne 8.3.2020 ilmestyvään koosteeseen, jotta saamme jokaisen kirjan mukaan yhteiseen koontiin. Instagramissa haastetta englanniksi ylläpitää ihanaakin ihanampi @ireadlikephoeberuns-Mira.
  • Mitä lukea? Omia vinkkilistoja tai yksittäisiäkin vinkkejä otetaan tämän postauksen kommenttiboksissa enemmän kuin mielellään vastaan, ja aiempien perusteella olen koonnut oman listan myös blogiini, joka löytyy tuolta yläpalkista nimellä (Yli) 100 naisten kirjoittamaa klassikkoa. Tähän haasteeseen ovat myös modernit klassikot erityisen tervetulleita, rajat eivät ole tiukkoja saati ehdottomia. Genre on tosiaan vapaa, voit aivan hyvin lukea novelleja, romaaneja, runoja tai vaikka klassikkoaseman saavuttanutta tietokirjallisuutta. Kaunokirjallisuuden alla kaikki klassikkodekkareista klassikkofantasiaan ja klassiseen romanttiseen komediaan käy vallan mainiosti. Halutessaan voi lukea vaikka mahdollisimman monesta eri genrestä kirjoja, tai yhdestä mahdollisimman monta. Tai kahlata läpi pelkää feminististä klassikkokirjallisuutta. Tai lukea sen tasan yhden, mielenkiintoisen, jota on jo pitkään tehnyt mieli lukea, mutta ei ole saanut aikaiseksi. 
  • Haluatko lisähaastetta? Naiseus osataan onneksi ymmärtää nykyään jo entistä moninaisemmaksi, joten haluamme moninaisuutta myös mukaan haasteeseemme. Jos kotimaiset sekä englannin kielestä käännetyt perusklassikot jo alkavat olla hallussa, suosittelemme tarttumaan esimerkiksi aasialaisiin, oseanialaisiin, eteläamerikkalaisiin ja afrikkalaisiin klassikoihin. Muunsukupuolisuus ja transsukupuoliset kirjailijat ovat historiassa klassikkotasoisissa teoksissa näkymättömissä, mutta jos on vaikeuksia löytää heidän kirjoittamaansa kirjallisuutta vanhemmista teoksista, tässä kohti erityisen hyvin mukaan pääsee moderneilla klassikoilla. Sukupuolten kirjo on laaja ja moninainen, joten emme siis jääkö liikaa jumiin haasteen naisklassikkosanaan
  • Miksi klassikkohaaste? Kuten Saara Turunen Sivuhenkilö-romaanissaankin kertoo, klassikot syntyvät siitä, kun tiettyyn kirjaan viitataan tarpeeksi usein klassikkona. On aika ottaa klassikkous haltuun myös muilta kuin ei-valkoisilta heteromiehiltä, ja viitata systemaattisesti heidän kirjoittamiinsa klassikkoteoksiin. Siksi Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaaste.
  • Osallistutko jo kirjablogien vuosittaisiin Klassikkohaasteisiin? Lue seuraavaan naisen kirjoittama klassikko, ja voit osallistua samalla kirjalla kumpaankin haasteeseen. Päällekkäisyys on tässä vain positiivinen asia! 
  • Jos postaat aiheeseen liittyviä julkaisuja somessa, käytä hastagia #everydayiswomensdayreadingchallenge. Hastag on englanniksi, koska julkaisemme haasteen instagramissa myös kansainvälisille kirjainstagrammaajille!
  • Jos/kun kiinnostuit haasteesta, ilmoittaudu mukaan tämän postauksen kommenttikentässä! Voit samalla kertoa oman lempiklassikkosi, jonka nainen on kirjoittanut, tai vaikkapa pohdiskella, mitä haasteeseen tahtoisit lukea. Toisaalta mitään sitoumuksia tämä ei edellytä, joten tässä vaiheessa pelkkä huikkaus mukana olosta riittää. Ilmottautua voi missä vaiheessa tahansa, kunhan kirjansa ehtii lukea vuoden 2020 naistenpäivään mennessä!
  • Ja kuvaa saa käyttää halutessaan haastepostauksen kuvituskuvana, kunhan linkkaat sen alle minun blogini. ♥

Kiitos siis jo tähän asti osallistuneille ja tervetuloa jatkohaasteeseen! 
Lukuiloa ja uusia kokemuksia teille toivotellen, Laura ja Mira

keskiviikko 6. maaliskuuta 2019

TEATTERIA KIRJOJEN VÄLIIN : MEDUSAN HUONE


(kuva: Milja Aho / Q-teatteri)

MEDUSAN HUONE
Q-teatteri 2.3.2019
Teksti & ohjaus: Saara Turunen

Yksi viime vuosien hienoimpia kotimaisia kirjailijoita on ehdottomasti ollut Saara Turunen, jonka  autofiktiiviset romaanit Rakkaudenhirviö sekä Sivuhenkilö ovat täällä blogissanikin näkyneet. Turusen suora feminismi ja epätasa-arvon silmille tuova tyyli säväyttävät, ja hän käsittelee pitkään piilossa olleita teemojaan raikkaasti ja anteeksipyytelemättä. Molemmat hänen romaaninsa ovat olleet hienoja lukukokemuksia, mutta viime lauantain jälkeen voin varsin hyvällä omallatunnolla sanoa, että kaikkein vahvimmillaan Turunen on kuitenkin teatterintekijänä.

x

Medusan huone on esittelynsä perusteella saanut innoituksensa kreikkalaisesta mytologiasta, jossa Poseidonin raiskaama nuori kaunis neito muutetaan tapahtuman johdosta kammottavaksi hirviöksi, jolla on vihreä, kuhiseva käärmetukka. Se on Q-teatterin jo koko kaudeksi loppuunvarattu näytelmä, joka näyttää pieniä kuvia ja kohtauksia arjesta naisen näkökulmasta. Se ei tee sitä kuitenkaan naiserityisesti, liikaa yksisilmäisesti vain naisen kokemaa korostaen, vaan se räväyttää silmille koko patriarkaattisen sukupuolijärjestelmän rumine vallankäyttöpuolineen. Se onkin kuvaelma vallasta, hiljentämisestä sekä miehistä, joiden mielestä "ei kaikki miehet" on ihan pätevä vasta-argumentti naisten esiin nostamiin tasa-arvo-ongelmiin. Näytelmä dramatisoi herruustekniikat, tarjoilee samaistumispintaa, mutta ennen kaikkea tilaa tunnistaa valtaa tilanteista, joiden ohi ämpärit päässä arjessa normaalisti kuljemme.


(kuva: Aino Nieminen / Q-teatteri)

Turusen ohjaama näytelmä rakentuu episoideista, tulkinnallisuudesta ja hänen kirjoistaankin tutuista kohtauksista. Ahdisteltu naishahmo joutuu ylemmän tahon kehotuksesta pyytämään anteeksi ahdistelijoiltaan, miehet taas nauravat kysymykselle lukevatko he koskaan naisten kirjoittamia kirjoja, sillä eihän hyvällä kirjalla ole sukupuolta. Kuten Sivuhenkilössä, Turunen tekee binäärisistä sukupuolista niin räikeitä, että ne ovat jälleen kerran kuin yksi henkilöhahmo. Sen asetelman hienous piilee siinä, että kerrankin myös mies, varsinkin mies, on sukupuoli. Ei aina vain nainen, jolla sukupuoliasia on iso jo siksi, että hän on tottunut olemaan sukupuoleltaan se Toinen, miehet jatke ja hänen kauttaan tulkittava.

Q-teatterin näyttelijäkaartin, Katja Küttnerin, Aksinja Lommin, Elina Knihtilän, Ylermi Rajamaan & Tommi Korpelan mieletön osaaminen on valjastettu näytelmässä upeaksi, monipuoliseksi läpileikkaukseksi patriarkaattisesta yhteiskunnasta. Etenkin Knihtilä on äärimmäisen vahva kohtauksesta toiseen, mutta henkilökohtaisesti Küttnerin hahmo osuu johonkin syvälle. Näyttelijät herättävät Turusen tekstin symboliikan niin vahvasti eloon, että koko tunti neljäkymmentä minuuttia menevät varsin hiljaisen vaikuttumisen vallassa, ja jälleen kerran voi vain ihailla koko työryhmän upeaa tarkkanäköisyyttä, omaleimaisuutta ja vahvuutta luoda tällaista lavataidetta.

Pienessä lavassa ja loppuunmyydyssä näytöksessä on tunnelmansa, joka todella vangitsee. Paitsi hienoa lavatyötä, tuli kesken näytelmän seurattua myös muun yleisön reaktioita: lempikohtaukseni, Küttnerin kotona alusvaatteisillaan vietetyn tanssikohtauksen aikana, oman mielenkiintoisen ristiriidan kun toivat myös muut katsojat. Siinä, missä kaikessa samaistumisessa itseäni lähinnä itketti, nauroi vieressäni istuva henkilö katketakseen läpi koko kohtauksen. Ymmärrän senkin reaktion, ymmärrän naurun. Mutta toivon, että se on keino käsitellä samaistumista, yksinäistä naishahmoa, jonka tanssin keskeyttää kaunis ja viehättävä aviopari, jonka edessä sinkun aina kuuluu kumartaa. Toivon, että se on ollut naurua yhteisyydestä ja naisten keskisestä solidaarisuudesta, samaistumisesta eikä eron teosta. Siitä, että tunnistaa tuon kohtauksen, nauraa tai itkee vertaiselleen, ei alaspäin vain siksi, että niin tässä kulttuurissa yleensä on tavattu nauraa. Nauraa heikoille ja hassuille, niille, joilla ei ole edes omassa elämässään valtaa.

x

Parasta itse näytelmässä sekä ylipäätään Saara Turusen tyylissä on se, että hän ei todellakaan kaihda "naisasian" hieromista päin kasvoja. Hän ei pelkää mennä eteenpäin feministinen tyyli edellä, eikä hän kumartele ja nöyristele setänä pidettävien miesoletettujen edessä, jotta heillä pysyisi hyvä mieli. Ei vallan alle joutuneillakaan näissä tilanteissa ole hyvä mieli, joten miksi ihmeessä niistä siis pitäisi puhua vähätellen, silkkihansikkaat kädessä, samalla vähän valtaa hyppysissään pitävän tunneryöppyjä suojellen, sitä en ymmärrä. Sitä ei tunnu ymmärtävän Turunenkaan, ja se jos mikä on todella raikas, terävä ja osuva näkökulma nyky-yhteiskuntaan.

maanantai 4. maaliskuuta 2019

MERCÈ RODOREDA : TIMANTTIAUKIO

MERCÈ RODOREDA : TIMANTTIAUKIO
207s.
Otava 1988
Alkuteos: La plaça del Diamant // 1962
Suomennos: Jyrki Lappi-Seppälä

Joka päivä on naistenpäivä -lukuhaasteen ensimmäinen osa on tällä viikolla tulossa päätökseensä, mutta ei huolta, jatkoa on luvassa. Vielä yhden naisen kirjoittaman klassikon ehdin kuitenkin tähän ensimmäiseen osaan lukea, ja jälleen kerran, mielettömän vaikuttava teos oli kyseessä.

Yhteiskunnallisista levottomuuksista ja sodista on kirjoitettu kokonainen maailman sivu. Jo klassikkokaanonia tarkastellessa voidaan varsin hyvällä omallatunnolla todeta, että kirjallisuus on yksi keskeisiä ihmiskunnan keinoja käsitellä tällaisia kollektiivisia, ylisukupolvisia traumoja. Sota, ja monin paikoin erityisesti sisällissota tuhoaa jotain yhteisestä sielusta, ja sen käsittelemiseen tarvitaan taidetta. Suuria teoksia suurine tarinoineen. Mutta kuinka usein nämä kansakuntansa keskeisimmiksi klassikoiksi nousseet teokset ovat naisten kirjoittamia, naisten oloista ja elämästä sodan keskellä kertovia tarinoita? Varsin harvoin, väittäisin.

Katalonialaisen Mercè Rodoredan Timanttiaukio nousi kotimaisten kirjallisuusblogien lukemistoon Saara Turusen Imagessa viime kesänä julkaistun esseen myötä. Harvakseltaan sitä edelleen on luettu, mutta osuvaa sinänsä, että muiden postauksia löytyy lähinnä Turusen esseen julkaisun jälkeiseltä ajalta. Itseltäni essee oli mennyt ohi, mutta törmäsin teokseen silti samalla polulla, välillisesti Lukuvika-podcastin kautta. Timanttiaukio on katalonialaisessa kirjallisuudessa hyvin merkittävä teos, ja on hienoa, että se on löytänyt myös täällä Suomessa ainakin jonkin verran vuosikymmenten jälkeen uusia lukijoita. Tämä jos mikä romaani on todella sen ansainnut.

"Musikantit soittivat paitahihasillaan ja hikosivat. Äiti oli kuollut vuosia sitten, niin ettei hänestä ollut minua neuvomaan, ja isä oli uusissa naimisissa. Isä oli uusissa naimisissa ja minä ilman äitiä, joka ei eläissään muuta tehnyt kuin piti minusta huolta. Isällä oli uusi vaimo, ja minä tyttöparka yksin Timanttiaukiolla odottamassa että arvottaisiin kahvikannut. Ja Julieta huusi kovaa, jotta sen ääni kantautuisi musiikin yli, että 'älä istu, ettei puku rypisty!', ja kukilla verhottujen sähkölamppusilmien ja yhteenliisteröityjen paperiköynnösten katsellessa, ja kun kaikki olivat oikein iloisia, ja minä muissa maailmoissa, joku kuiskasi korvaani: 'saanko luvan?'"

Timanttiaukiolla nuori Natàlia tapaa nuoren miehen, joka laittaa koko hänen tulevaisuutensa uusiksi. Sulhanen vaihtuu nuoresta ja herkästä Perestä määrätietoiseen Quimetiin, joka jo ensitapaamisella ilmoittaa tekevänsä Natàliasta vaimonsa. Kiihkeä ja tulinen tuttavuus vaikuttaa koukeroiselta, Quimet omistavalta ja oikukkaalta, eikä Natália saa pitää edes nimeään, kun tuore sulhanen päättää ristiä hänet Colometaksi, Kyyhkystytöksi. Vuodet vierivät, Colometa taipuu taipumistaan, ja yhtäkkiä huomaakin elävänsä keskellä Espanjan sisällissotaa, veristä ja levotonta.

Sodan keskellä maailma muuttuu valottomaksi, teräväksi, pöhöttyneiksi vatsoiksi ja absoluuttiseksi näläntunteeksi. Mitään ei ole enää jäljellä, ei ruokaa eikä halua elää. Rodoreda kuvaa ihmisyyden katoamista äärimmäisen tarkasti, mutta kurjuudella tai kauheuksilla mässäilemättä. Hän kuljettaa päähenkilönsä läpi monenlaisen arjen, niukkudesta täyteen köyhyyteen, valoisasta totaaliseen pimeään. Kuvaus on hieno ja monitasoinen, mutta ennen kaikkea se on tärkeä, sillä se antaa kerrankin äänen sodan keskellä, kotona tupajumin tapaan kituuttavalle naiselle ja tämän lapsille. Ei sotasankareille tai antisankareille, vaan niille tuhansille, sadoille tuhansille ja jopa miljoonille naisille, jotka elävät omaa kauhuaan päivästä toiseen. Kauhu ei ole kaunista, eikä selviytyminen itsestäänselvää. Pimeimmällä hetkellä mielikin pimenee, ja se alkaa etsiä keinolla millä hyvänsä vapautusta maallisesta kärsimyksestä.

Ja juuri tämän takia Rodoreda onnistuu siinä, mitä usein samaa toistavat sotaklassikot eivät näe: se kuvaa mielenjärkkymistä rehellisenä osana sodan traumaa, ja se tuo sen esiin inhmillisesti ja kauhistelematta. Ehkä tunteista puhuminen kuuluu naisten oikeuksiin paremmin kuin miesten, mutta on pysäyttävää miten näitä tapahtumia voidaan kuvailla näin vahvasti sisäisen maailman kautta, ei aina vain taistelukentillä sankareiden ja marttyyreiden veren keskellä. Barcelonan kaduilla itsekin kulkeneena kaupungin henki nousee eloon uudelleen tämän kirjan sivuilla, näyttää historiansa aivan uudesta näkökulmasta.

Rodoredan romaania pidetään yhtenä katalonialaisen kirjallisuuden tärkeimpänä teoksena, enkä lainkaan ihmettele miksi. Sen suurentelematon arkisuus on taianomaisen hienovireistä, ja Timanttiaukio on yhtaikaa tarina Barcelonasta ja suuremmasta maailmasta. Se ei ole sankari- tai selviytymistarina, vaan se on tarina arjesta, jossa niin monet ihmiset ovat joutuneet elämään, toiset selviten ja toiset selviämättä. Se ei glorifioi sodan läpikäyneitä ja pimeästä tunnelista poispäässeitä, ja se on itselleni yksi hienoimpia asioita koko romaanissa. Rodoredan tarina on todella sellainen, että se tulisi myös Suomessa nostaa muiden sodasta kertovien teoksien rinnalle. Tätäkin näkökulmaa kun soisi useamman lukevan.

Timanttiaukiosta muualla kirjablogeissa: Kirjaluotsi, Hyönteisdokumentti & Tekstiluola. Ehdoton lukusuositus myös tälle Saara Turusen kirjaa käsittelevälle esseelle.

lauantai 2. maaliskuuta 2019

ANNE SWÄRD : KESÄLLÄ KERRAN

ANNE SWÄRD : KESÄLLÄ KERRAN
324s.
Otava 2012
Alkuteos: Polarsommar // 2003
Suomennos: Katriina Huttunen

Auringon värittämä kansikuva. Muistijälki siitä, että joku jossain sanoi tämän olevan hyvä. Kirjaston suositushylly, hetki, jolloin mikään ei muka maistu, mutta tätä alkaa lukea heti. Lukee väsyneenäkin, vaikka ei viikkoihin muita ole jaksanut, lukee ja ahmii ja jopa hullaantuu.

"Kukaan ei tervehdi häntä. Ei kukaan. Joku aivan varmasti tunnistaa hänet mutta kukaan ei tervehdi. Ihmiset tuijottavat sen sijaan minua vaikka Kaj kuljeskelee kuollut orava kädessä. Selvästikin he ihmettelevät mistä olen karannut. Pää huolimattomasti ajeltuna ja naama ruvella leuasta otsaan. Ikään kuin olisin työntynyt ahtaan viemärin läpi."

Anne Swärdin esikoisromaani Kesällä kerran lähtee liikkeelle tilanteesta, jossa Kristian ajaa äitinsä kotiin huolehtiakseen aikuisesta pikkusiskostaan sen aikaa kun hänen toinen veljensä ja äitinsä lähtevät kolmeksi viikoksi palkintomatkalle Floridaan. Kristianin sisko Kaj on voittanut suklaamuropaketin mainoslausekilpailun, ja lahjoittaa liput eteenpäin. Kaj ei nimittäin poistu kotoa, ei omasta turvapiiristään. Kaj on omanlaisensa, mutta Kristian on joku joka häntä ymmärtää. Ymmärtää, vaikkeivat he olekaan nähneet yli seitsemään sataan päivään.

Swärd käyttää kieltä äärimmäisen upeasti. Hänen tekstinsä on intensiivistä ja imevää, se vie kokonaan toiseen maailmaan, pysähtyneeseen hetkeen Kaj'n ja Kristianin pariin. Swärd kirjoittaa omaleimaisesti, niin että maailma ympärillä tuntuu harvinaisen todelta. Jopa vangitsevalta. Aina kirjan toiseen osaan saakka.

Sillä silloin jotain tapahtuu. Taika katkeaa. On kuin Swärd olisi luonut tarinan alullaan niin upean puutarhan, että sen pihatien päästä kuvittelisi löytävänsä vähintäänkin kartanon, mutta lopulta siellä onkin vain talo. Tavallinen, keskinkertainen talo, jolla ei ole mitään annettavaa mihinkään suuntaan. Ei säihkettä, muttei nostalgia-arvoakaan. Ja se harmittaa, sillä alun intensiivisyys todella lupasi taidokkaampaa tarinaa, suurempaa mysteeriä, vähemmän tavanomaisia pettämis- ja lähtemiskuvioita. 

Pidän kyllä lohduttomuudesta ja loputtomasta melankoliasta, siitä ei ole kyse. Yksinkertaisesti sanottuna kirjan jännite vain katkeaa puolivälin paikkeilla, ja se mitä aluksi annettiin ymmärtää, ei enää riittänytkään loppuun saakka. Tarina siirtyi pois niistä osista, jotka minua kiinnostivat eniten, ja alkoi yhtäkkiä särppiä niitäkin, jotka aukikirjoittamatta olisivat olleet huomattavasti vahvempia. Tässä oli jotain hyvin esikoishenkistä, ja ehkä se oli juuri myös sen heikkous: yhteen kirjaan tuntui puolivälin jälkeen pakotetusti olevan välttämätöntä tunkea yhtä sun toista, ja se jos mikä on omiaan viemään huomion pois myös taitavimmilta osilta. Sillä niitäkin oli, oli todellakin. Nyt ne vain jäivät kaiken hyvinkin kuluneen perhedraaman keskelle. 

Parasta tässä kirjassa kuitenkin ehdottomasti oli kuvaus Kaj'n ja Kristianin suhteesta. Hieman epänormaalin kiintyneestä, mutta sellaisesta, jota sisaruus parhaillaan on. On huolimatta siitä, että toinen on maailman, ja jopa muun perheenkin silmissä erilainen. Omanlaisensa. Kristianialla oli kuitenkin oma ilmiömäinen tapansa tulkita ja ymmärtää sisartaan, vauvana vain oven taakse ilmestynyttä. Tästä suhteesta huokui niin paljon hyvää, taitavaa ja kaunista, että tuntuu ylipäätään uskomattomalta, että sellainen on kaunokirjallisuuden keinoin luotu. Sama koskaa myös Kajta itseään. Pidin siitä, miten Kajn olemus jätettiin auki, mysteeriksi, omaleimaisuudeksi. Sitä ei selitetty puhki, tarjoiltu diagnooseja, pyritty parantamaan, vaan kaikessa hankaluudessaakin se sai olla aivan oma itsensä. Jos Swärd olisi malttanut keskittyä tähän, laajentaa piiriään vain hieman tämän suhteen ulkopuolelle, tarina olisi ollut varmasti yksi itsellenikin henkilökohtaisesti tärkeimpiä aikoihin. Omaan makuuni tarina kuitenkin lähti liian kauas, puuroutui ja suli kasaan. Ja loppu olikin jo niin banaali, että oikeastaan haluaisin unohtaa sen kokonaan. Kirjan viimeistä lausetta lukuunottamatta.

"Kaj punnitsee isoa kalkkikivipalaa kädessään ja paiskaa sen veteen. 'Jos rakastat minua, hae se', hän sanoo, 'äläkä tule ylös enen kuin olet löytänyt sen.'

Vaikka lukukokemuksena tämä kirja jäikin hieman keskinkertaiseksi, pakko sanoa, että onkin ehtinyt olla ikävä tätä tapaa valita itselleen lukemista: kierrellä vain kirjastoa, ja tarttua teoksiin nimien, kauniiden kansien ja hatarien muistikuvien varassa, niiden sellaisten, joissa muistetaan kyllä jonkun suositelleen tätä joskus jossain, muttei sen tarkemmin osaa suositusta mihinkään paikantaa. Kaiken uutuuskirjallisuuden keskellä tekee hyvää muistaa keskittyä välillä edes hieman vanhempiin, pidentää yksittäisten teosten elämänkaaria ja lukea jotain, mistä kukaan ei juuri nyt keskustele. Olla siis aivan kahden kirjan kanssa, pitkästä aikaa.

Swärdin esikoisesta muissa blogeissa: Sivulauseita, Lumiomena, Rakkaudesta kirjoihin, Pieni kirjasto, Tarukirja, Kannesta kanteen, Luetut, lukemattomat & Kirjakaapin kummitus