VIELÄ LISÄÄ RAKKAUDESTA – SAARA TURUNEN : JÄRJETTÖMIÄ ASIOITA

SAARA TURUNEN : JÄRJETTÖMIÄ ASIOITA

339s.

Tammi 2021

Rakkaudesta kirjoittaminen on riskialtista puuhaa. Kun kirjoittaa rakkaudesta, romanttisista ihmissuhteista, leimautuu varsin pian kevytkirjailijaksi, kioskikirjailijaksi, vähän sellaiseksi ei niin kovin vakavasti otettavaksi (ellet sitten satu olemaan 1800-lukulainen venäläismies, se on tietenkin aivan eri asia. Miehethän kirjoittavat rakkaudesta oikein, siis järjellä, naiset väärin, siis tunteella.) Rakkaussuhteet eivät kuulu laadukkaaseen kirjallisuuteen, vakavasti otettavaan taiteeseen, suuriin ja polttaviin kysymyksiin. Taiteen on otettava kantaa, annettava jotain yhteiskunnalle, tai vähintäänkin paljastettava siitä jotain uutta. Kaikki muu on ajanvietettä, viihdettä, ja sellaisen parissa nyt lähinnä tulee hupsuksi. Vai..?

Olen oppinut itsekin ajattelemaan, että ihmissuhteet, rakkaudesta nyt puhumattakaan, eivät kuulu laadukkaaseen kirjallisuuteen. Jumiutunut käsitykseen, jossa on olemassa korkeaa ja matalaa kirjallisuutta, vakavia ja turhia aiheita. Voisin silmät kirkkaana tosin väittää, ettei näin ole, mutta kun Saara Turunen kirjoitti kirjan rakkaudesta, ja se freimattiin keväällä aika isostikin päivälehdissä (ja markkinointiteksteissä) poliittiseksi teoksi, saatoinpa jäädä hieman kiinni omista ennakkoluuloistani. Niinpä hankin kirjan suoraan omaksi – mutta lukuhetkeä se sai odottaa lähes syksyyn saakka, sillä keväällä keväällä omankin pään kanssa oli aivan tarpeeksi tekemistä, enkä todellakaan kyennyt enää muiden jahkailuja ottamaan vastaan romaanien sivuilla. 

"Ja ajattelen, että jos onnistuu valitsemaan sellaisen puolison, joka vastaa odotuksia, ei rakkautta joudu ehkä koskaan kyseenalaistamaan, että se mitä kutsutaan rakkaudeksi, on paljon helpompaa, jos sitä myötäilee ympäristön hyväksyntyä ja sen aikaansaama joukkoon kuulumisen tunne. Kun taas poikkeavat järjestelyt heittävät hiekkaa rakkauden rattaisiin, siis sellaiset, joita rakastunut joutuu selittelemään muile. Ja niinpä jos sattuu valitsemaan odotusten vastaisesti, saatetaan rakkautta alkaa epäillä, pohditaan, mikä mahtaa olla sen taustalla, onko raha, onko perversio, vaiko lapsuuden trauma?"

Järjettömissä asioissa nimettömäksi jäävä päähenkilö elää elämää, jossa rakkaus on toisella puolella Eurooppaa kuin oma elämä, ura ja perhe. Rakkaus tulee yllättäen, vaihto-oppilasvuoden aikana, mies valloitetaan sillä perinteisellä vaikeasti tavoiteltavan tytön leikillä, sillä joka ei anna, on kontrollissa, pitää kiinni periaatteistaan. Alkusuhde on jahkailua, tätäkö minä halusin, voiko näinkin elää? Ja kun suhde astuu uomiinsa, aiheuttaa jahkailua lähinnä ympäristön paine, se, miten erilainen oma suhde on verrattuna siihen kapeaan heteronormatiiviseen malliin, jossa tapaillaan, seurustellaan, kihlaudutaan, mennään naimisiin, tullaan raskaaksi ja ollaan enemmän tai vähemmän onnettomia elämän loppuunsaakka, ellei sitten jotain aivan kummallista satu tapahtumaan, ja onni löytyykin arjesta. 

Rakkaus, joka aiheena kantaa kirjan tarinan läpi, on myös kirjan minä-kertojan mielestä aivan väärä aihe taiteelle, elämän keskiöksi, siihen, että tulisi otettua vakavasti. Ja silti se on se, minkä varassa koko elämä kulkee, minkä päälle omaa identiteettiä rakennetaan, minkä varassa tulee nähdyksi kaikkien muiden silmissä. Siihen nähden aiheen aliarvioinnissa onkin kyse varsin räikeistä kaksoisstandardeista: rakkautta kuuluu olla kaikilla, sillä rakkaudetonhan on jollain tapaa viallinen, puutteellinen, jopa puolikas, mutta itse rakkaudesta tai sen monimutkaisuudesta sitten ei puhuta, se kuuluu vain kevyeen ja höpsöön viihteeseen. Ja niinpä Järjettömien asioiden päähenkilö hiljenee rakkaudesta, niin taiteessa, haastatteluissa kuin omassa suhteessaankin, tavallaan. 

Turunen kirjoittaa rakkaudesta ihanasti. On ihana ja raikaskin lukea rakkaudesta näin, näin arkisesti ja toteavasti, ilman sitä Suuren Tarinan tuntua, jossa aina menehdytään jo ajatukseenkin, ettei toista voi omistaa lopunelämäänsä. Tiedän jotain siitäkin rakkaudesta, vaikkakin se on sellaista, että sitä tuntee vain niissä suhteissa joissa arki ei tule koskaan vastaan. Mutta Järjettömissä asioissa tulee, ja niin tulee se ikuinen venkoilukinm että tätäkö minä halusin, oliko tämä sitä mitä minä halusin, voiko näin olla, näinkö kuuluu olla, kuka tätä haluaa ja haluaako kukaan. Päähenkilön vanhemmat tiuskivat toisilleen, suomalaiset tiuskivat toisilleen, päähenkilö tiuskii miehelleen, ja silti kaikki vain ovat edelleen yhdessä, koska romanttinen rakkaus määrittelee hyvin pitkälti onnistuneen kansalaisuuden. Ja tottumuksestakin rakkaus asuu jossain arjenhuokosissa, pienissä hetkissä, päätöksessä olla. Yhdessä hetkessä sitä pakahtuu ihan vain toista katsoessaan, toisessa taas siitä miten vapaasti happi kulkee keuhkoihin kun saa olla vain yksin, olemassa vain itselleen.

Järjettömiä asioita on oikeastaan ensimmäinen rehellisen ja syvän tuntuinen Saara Turusen romaani, sillä se ei jätä kertomatta sitä, mikä tavallaan häilyy aiempien romaanien taustalla. Se ei väistele aihetta, jota ei nähdä vakavana, se ei piilota sitä, miten kokonaisvaltaisesti romanttinen ihmissuhde määrittää usein ihmistä. Tuntuu, että tässä romaanissa Turunen pääsee jonkun syvän ja selkeän lähelle, päästää lähelle, oli faktan ja autofiktion raja sitten missä hyvänsä. Järjettömät asiat on kirjana sellainen jossa annetaan mennä eikä vain anneta jotain mitä odotetaan lukijan haluavan kuulla. Turunen kirjoittaa rakkaudessakin niin kuin Turunen on tähän asti kirjoittanut kaikesta: lakonisesti, etäältä, tavallaan sivusta seuraajana vaikka päähenkilö onkin tapahtumien keskiössä. Tunteen luominen jää lukijan tekijäksi, tunnistettavaksi jos on ollut itse vastaavassa tilanteessa. Ja monipa meistä on ollut. Arkisen rakkauden parissa, jota kaikki tavoittelevat, mutta josta on jostain aivan järjettömästä tunne-järkivastakkainasettelusyystä muka naiivia tehdä taidetta. 

Helmet-haaste 2021: 22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä

SUURTEOKSIA

SAARA TURUNEN & PETRA MAISONEN (TOIM.) : 

SUURTEOKSIA

304s.

Tammi 2021

Jos listaan itselleni tärkeimpiä kirjailijoita, merkittävimpiä teoksia, eniten vaikuttaneita klassikoita, ovat ne pääsääntöisesti naisten kirjoittamia kirjoja. Voisin nimetä tähän hieman itsestäänselvästi Tove Janssonin Kesäkirjan tai toisaalta viime vuosina uudelleen löydetyn Sally Salmisen Katrinan.  Sylvia Plathin Lasikellon alla taas on henkilökohtaisesti tärkeimpiä klassikoita ja toisaalta Ranya ElRamlyn Auringon asema on yksi kauneimpia kirjoita, joita koskaan olen lukenut. Tekisi kovasti mieli sanoa, että kirjailijoiden sukupuolijakauma on sattuma, mutta ei se ole. Se on tietoisen aiheeseen tutustumisen, klassikkokaanonin haastamisen ja parin vuoden takaisen lukuhaasteen lopputulema. Se on katseen kääntämistä sinne, minne suuret klassikkolistaukset eivät ole sitä tottuneet kääntämään, se on haaste sille, mitä olemme tottuneet pitämään suurena kirjallisuutena. Voisin minä listata suurteoksiksi Linnaa, Waltaria tai Hemingwaytakin. Mutta ne ovat suuria, kun niitä on totuttu sellaisina pitämään. Ne ovat aina olleet kirjallisuutta kaikille, kun naisten kirjoittamat ovat olleet kirjallisuutta naisille. Ja sitä samaa ajatusta on nyt lähtenyt haastamaan Saara Turunen & Petra Maisonen alkuvuodesta ilmestyneessä Suurteoksia-kokoelmassaan, jossa kaksikymmentä suomalaista kirjailijaa kirjoittaa hienoja kirjallisuusesseitä itselleen tärkeistä suurteoksista. Eikä vain vaihtoehdoiksi niille miesten kirjoittamille, vaan aidosti myös listoille niiden kuluneimpien tilalle.

Suurteoksia on 20 kirjailijan kirjallisuusesseeantologia, jossa jokainen kotimainen kirjailija esittelee itselleen yhden tärkeän teoksen, käy sitä läpi peilaten sitä itseensä, omaan elämäänsä, omaan kirjoittamiseensa. Tekstit ovat hyvin erilaisia, kuten ovat niitä kirjoittaneet kirjailijatkin, mutta yhdessä ne muodostavat kauniin esseekaaren, kokoelman henkilökohtaisia tarinoita, tulkintoja ja pohdintoja siitä, mitä kaikkea kirjallisuuden avulla voikaan tuntea ja kokea. Suurteos tarkoittaa jokaiselle kirjailijalle hieman eri asiaa, mutta silti kaikkien sisältä paistaa läpi se suuri rakkaus kirjoihin, lukemiseen ja kirjoittamiseen. Se on monille elinehto, tapa hahmottaa koko maailmaa, ja toisaalta paikka etsiä jotain samastuttavaa yhteiskunnassa, joka on yleensä näytetty vain yhdenlaisten hahmojen kautta.

Suurteoksissa sukelletaan monenlaisiin maailmoihin, mutta lempitekstejäni ovat ehdottomasti ne, jotka tulevat oikeasti lähelle, joko kirjoittajan omien kokemusten tai kirjoittajan tekemien kirjallisuustulkintojen kautta. Anna Kortelaisen teksti A.S. Byattin Riivauksesta saa lähes ryntäämään kirjaston lainahyllyille, Astrid Swanin essee Anaïs Ninin Henrysta & Junesta on taas yksi taidokkaimpia kirjallisuusesseitä, joita olen ihan hetkeen lukenut, tuntuu kuin olisin sukeltanut Anaïs Ninin tuotantoon itsekin. Milja Sarkolan Poikani Kevin & Koko Hubaran Nimikirjoitusmies olivat mielenkiintoisia, kauniita ja kohtaavia, Aura Nurmen & Saara Turusen tekstit Sirkka Turkan runoista sekä Gun-Britt Sundströmin Suhteista parhain -romaanista taas avasivat upealla tavalla lukijuuden ja kirjailujuuden/runoilijuuden rajapintoja. Ja ehdottomasti kauneita oli aina yhtä heleästi kirjoittavan Helmi Kekkosen essee Joan Didionin Maagisen ajattelun ajasta; Kekkonen sanoittaa Didionin kirjan kautta jälleen jotain sellaista, jolle en ollut osannut edes huomata kaipaavani sanoja, ennen kuin olen saanut ne tämän antologian kautta omakseni. Jo yksin tämä essee sai minut ostamaan Suurteokset myös itselleni, jotta voin lukea, alleviivata ja palata tähän milloin tahansa.

Monipuolinen kokoelma on kiinnostavaa luettavaa kaikille kirjallisuuden rakastajille, niille, jotka elävät lukemisesta ja toki kirjoittamisesta myös. Tämä toimi mainiosti myös tällaisena hybridimallina, jona itse sen koin: osan teksteistä kuuntelin äänikirjana, osan taas luin itse kirjaston lainakirjasta. Ja mikä ihaninta: tämän antologian ansiosta luettavien kirjojen pinoni kasvoi juuri kymmenillä teoksilla, osin niillä, joista tässä kirjoitettiin, osin niillä, jotka ovat tässä kirjoittaneiden omia. Enkä meinaa malttaa odottaa, että pääsisin lukemaan ne kaikki, suurteokset. 

Helmet-haaste 2021: 28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä

TEATTERIA KIRJOJEN VÄLIIN : MEDUSAN HUONE

(kuva: Milja Aho / Q-teatteri)

MEDUSAN HUONE

Q-teatteri 2.3.2019

Teksti & ohjaus: Saara Turunen

Yksi viime vuosien hienoimpia kotimaisia kirjailijoita on ehdottomasti ollut Saara Turunen, jonka  autofiktiiviset romaanit Rakkaudenhirviö sekä Sivuhenkilö ovat täällä blogissanikin näkyneet. Turusen suora feminismi ja epätasa-arvon silmille tuova tyyli säväyttävät, ja hän käsittelee pitkään piilossa olleita teemojaan raikkaasti ja anteeksipyytelemättä. Molemmat hänen romaaninsa ovat olleet hienoja lukukokemuksia, mutta viime lauantain jälkeen voin varsin hyvällä omallatunnolla sanoa, että kaikkein vahvimmillaan Turunen on kuitenkin teatterintekijänä.

x

Medusan huone on esittelynsä perusteella saanut innoituksensa kreikkalaisesta mytologiasta, jossa Poseidonin raiskaama nuori kaunis neito muutetaan tapahtuman johdosta kammottavaksi hirviöksi, jolla on vihreä, kuhiseva käärmetukka. Se on Q-teatterin jo koko kaudeksi loppuunvarattu näytelmä, joka näyttää pieniä kuvia ja kohtauksia arjesta naisen näkökulmasta. Se ei tee sitä kuitenkaan naiserityisesti, liikaa yksisilmäisesti vain naisen kokemaa korostaen, vaan se räväyttää silmille koko patriarkaattisen sukupuolijärjestelmän rumine vallankäyttöpuolineen. Se onkin kuvaelma vallasta, hiljentämisestä sekä miehistä, joiden mielestä "ei kaikki miehet" on ihan pätevä vasta-argumentti naisten esiin nostamiin tasa-arvo-ongelmiin. Näytelmä dramatisoi herruustekniikat, tarjoilee samaistumispintaa, mutta ennen kaikkea tilaa tunnistaa valtaa tilanteista, joiden ohi ämpärit päässä arjessa normaalisti kuljemme.

(kuva: Aino Nieminen / Q-teatteri)

Turusen ohjaama näytelmä rakentuu episoideista, tulkinnallisuudesta ja hänen kirjoistaankin tutuista kohtauksista. Ahdisteltu naishahmo joutuu ylemmän tahon kehotuksesta pyytämään anteeksi ahdistelijoiltaan, miehet taas nauravat kysymykselle lukevatko he koskaan naisten kirjoittamia kirjoja, sillä eihän hyvällä kirjalla ole sukupuolta. Kuten Sivuhenkilössä, Turunen tekee binäärisistä sukupuolista niin räikeitä, että ne ovat jälleen kerran kuin yksi henkilöhahmo. Sen asetelman hienous piilee siinä, että kerrankin myös mies, varsinkin mies, on sukupuoli. Ei aina vain nainen, jolla sukupuoliasia on iso jo siksi, että hän on tottunut olemaan sukupuoleltaan se Toinen, miehet jatke ja hänen kauttaan tulkittava.

Q-teatterin näyttelijäkaartin, Katja Küttnerin, Aksinja Lommin, Elina Knihtilän, Ylermi Rajamaan & Tommi Korpelan mieletön osaaminen on valjastettu näytelmässä upeaksi, monipuoliseksi läpileikkaukseksi patriarkaattisesta yhteiskunnasta. Etenkin Knihtilä on äärimmäisen vahva kohtauksesta toiseen, mutta henkilökohtaisesti Küttnerin hahmo osuu johonkin syvälle. Näyttelijät herättävät Turusen tekstin symboliikan niin vahvasti eloon, että koko tunti neljäkymmentä minuuttia menevät varsin hiljaisen vaikuttumisen vallassa, ja jälleen kerran voi vain ihailla koko työryhmän upeaa tarkkanäköisyyttä, omaleimaisuutta ja vahvuutta luoda tällaista lavataidetta.

Pienessä lavassa ja loppuunmyydyssä näytöksessä on tunnelmansa, joka todella vangitsee. Paitsi hienoa lavatyötä, tuli kesken näytelmän seurattua myös muun yleisön reaktioita: lempikohtaukseni, Küttnerin kotona alusvaatteisillaan vietetyn tanssikohtauksen aikana, oman mielenkiintoisen ristiriidan kun toivat myös muut katsojat. Siinä, missä kaikessa samaistumisessa itseäni lähinnä itketti, nauroi vieressäni istuva henkilö katketakseen läpi koko kohtauksen. Ymmärrän senkin reaktion, ymmärrän naurun. Mutta toivon, että se on keino käsitellä samaistumista, yksinäistä naishahmoa, jonka tanssin keskeyttää kaunis ja viehättävä aviopari, jonka edessä sinkun aina kuuluu kumartaa. Toivon, että se on ollut naurua yhteisyydestä ja naisten keskisestä solidaarisuudesta, samaistumisesta eikä eron teosta. Siitä, että tunnistaa tuon kohtauksen, nauraa tai itkee vertaiselleen, ei alaspäin vain siksi, että niin tässä kulttuurissa yleensä on tavattu nauraa. Nauraa heikoille ja hassuille, niille, joilla ei ole edes omassa elämässään valtaa.

x

Parasta itse näytelmässä sekä ylipäätään Saara Turusen tyylissä on se, että hän ei todellakaan kaihda "naisasian" hieromista päin kasvoja. Hän ei pelkää mennä eteenpäin feministinen tyyli edellä, eikä hän kumartele ja nöyristele setänä pidettävien miesoletettujen edessä, jotta heillä pysyisi hyvä mieli. Ei vallan alle joutuneillakaan näissä tilanteissa ole hyvä mieli, joten miksi ihmeessä niistä siis pitäisi puhua vähätellen, silkkihansikkaat kädessä, samalla vähän valtaa hyppysissään pitävän tunneryöppyjä suojellen, sitä en ymmärrä. Sitä ei tunnu ymmärtävän Turunenkaan, ja se jos mikä on todella raikas, terävä ja osuva näkökulma nyky-yhteiskuntaan.

SAARA TURUNEN : RAKKAUDENHIRVIÖ

SAARA TURUNEN : RAKKAUDENHIRVIÖ

441s.

Tammi 2015

Saara Turusen Sivuhenkilö valloitti mieleni vajaa vuosi sitten, ja siitä asti olen halunnut myös hänen esikoisensa lukea. Tavallaan järjestys on hieman nurinkurinen, etenkin jos kirjoista haluaa etsiä niihin mahdollisesti liitettyä autofiktiivisyyttä, mutta omalta kohdaltani koen, että tällaisenaan se oli itse asiassa varsin mainio. Kun luin ensin kirjan, joka on syntynyt esikoiskirjan jälkeisestä tyhjyydestä ja myöhemmin sen vastaanotosta, on entistä mielenkiintoisempaa sukeltaa esikoisen pariin itsekin.

"Äitini oppii kyllä monia muita taitoja. Hän oppii pesemään kätensä, pyyhkimään pölyt ja lakaisemaan lattian sekä olemaan hiljaa, ellei jotakin kysytä. Hän oppii häpeämään mikäli tarve vaatii. Hän oppii, että on tärkeää olla tavallinen, siis ihan vain normaali, sillä joukosta erottuminen ei ole kotimaassani kovinkaan suosittua. Äitini oppii, että kotimaamme on maailman kaunein maa ja täällä kaikki ovat samanarvoisia, paitsi ne, jotka polttavat tupakkaa ja elävät muiden rahoilla. Äitini oppii myös, että kotimaassa on neljä vuoden aikaa ja siinä on jotakin hyvin ainutlaatuista. Sitä hän ei sen sijaan opi, että näin on melkein kaikissa muissakin vanhan mantereen maissa, joskaan missään muualla talvi ei kestä suurinta osaa vuodesta."

Rakkaudenhirviö on mielenkiintoinen ja omaleimainen romaani, joka rakentuu episodimaisten lukujen varaan. Se on oikeastaan alusta loppuun pään sisäistä ääntä, ajatuksia ympäröivästä maailmasta ja omasta vaikeudesta suhtautua siihen. Se on johdonmukaista kieltäytymistä lammasmaisesta ritualismista, jota yhteiskunta asukkailtaan tuntuu vaativan, ja se on tarkkanäköistä ja lakonista toteamusta siitä, miten asiat ympärillä ovat. Tai ainakin miltä ne näyttäytyvät. Rakkaudenhirviö on sukellus paitsi kasvuun ja identiteettiin, myös häpeään ja kokonaisen kulttuurin kasvamiseen tuon korventavan tunteen ympärille. Siinä missä omakohtaisesti olen reagoinut häpeäkulttuurissa erilaisuuden pelkoon yrittämällä nuorempana muovata itsestäni mahdollisen huomaamattoman, Turusen päähenkilö toimii toisin päin. Hän purkaa ulos sen minkä itse käänsin sisään, ja näiden reaktoiden välinen konflikti kiinnostaa minua äärimmäisen paljon.

Turrunen kirjoittaa suurta kiinnostusta herättäen, vaikka tapahtumat ovat näennäisen pieniä. Näin muutama vuosi alkuperäisen julkaisun jälkeen sitä on mielenkiintoista peilata tuoreempaan vastaanottoonsa, ja harmaiden, järkähtäneiden kirjallisuuseliittien jyrähdyksiin oman navan kaivelusta ja kliseisestä esikoisromaanista. Täytyy kuitenkin tosin olla varsin kalkkeutunut, jos tässä yhden henkilön romaanissa näkee vain yhden henkilön. En edes ihan täysin ymmärrä, miten päähenkilön kautta tarkkailtu maailma voi näyttäytyä vain yhden henkilön maailmana, sillä niin tarkka kuvaus sukupolvia kestäneestä erilaisuuden kieltämisestä se on. Ehkä kokemus ei aukea kaikille, ehkä siihen ei ole kasvatettu ihan jokaista sukupuolta kotimaassamme. Mutta sitä suuremmalla syyllä kuvittelisi, että siitä kiinnostuisi juuri sellainen, joka on sen verran onnellisessa asemassa, ettei maailmaa ole nähnyt näin. Eikö se juuri ole suurta kirjallisuutta, avata toisenlainen ovi aivan uudenlaiseen näkökulmaan?

Ymmärrän kyllä, että Turusen lakoninen tyyli ja maailman tarkkailu yhden henkilön kautta saattaa hämätä taitavampaakin kriitikkoa. Minulle se kuitenkin sanallistaa valtavan määrän sitä maailmaa, jossa olen itse useamman sukupolven jatkumossa kasvanut ja saanut (vai joutunut?) elää. Haluaisin huutaa, että katsokaa, näistä asioista moni omakin jumiintunut ajatusmallini johtuu. Että huomatkaa, tämän takia meillä on tällaista. Että tehdään tälle nyt jotain, eikä vain kukkulan päällä mitätöidä, kun ei itsessään tunnisteta. Ja samalla en kuitenkaan huuda, koska Turusen kirjoittama tarina on monin tavoin niin henkilökohtaisesti myös omani, että tuntuu kuin paljastaisin palan itseänikin. Miksi se sitten haittaisi, mene ja tiedä. Mutta ehkä tämä kirja kertoo osin myös sen.

Rakkaudenhirviö on hieno ja monisyinen kirja. Jälkikäteen saa olla onnellinen, että se huomattiin lopulta kyllä, ja palkittiinkin. Ehkä se olisi jäänyt minultakin huomaamatta, ja kuten Turunen itsekin lokakuisilla Helsingin kirjamessuilla sanoi, oli onnikin, että hänen kirjansa ovat saaneet kriittisen vastaanoton. Ilman sitä kun niistä ei olisi keskustellut. Ilman sitä hän ei olisi messuilla niin monilla lavoilla puhumassa kirjoistaan ja niiden tähän päivään erityisen oleellisesti kuuluvasta tematiikasta. Ja ilman sitä minäkään hänen tuotantoonsa tuskin olisin törmännyt.

Turusen esikoisromaani on hieno, ja sillä on myös suurta keskustelullista painoarvoa. Silti minulle se on ennenkaikkea romaani ulkopuolisuudesta. Se on nimittäin myös huomattavan tarkka ruumiinavaus suomalaisuuteen, kotimaamme tapoihin, jotka huomaa lähinnä jos niitä osaa tarkastella ulkopuolelta. Se on kiehtova taito, mutta samalla hyvin ulossulkeva; ulkopuolelta näkevä kun harvoin pääsee hetkiin sisään vaikka itse haluaisikin. Ulkopuolisuus onkin jotain, jonka avulla saa aikaan kaunista romaanitaidetta, mutta harteiltaan sitä ei saa karistettua, vaikka minne asti matkustaisi. Se seuraa mukana, koska se kasvaa sisältä, ei paikoista, joihin se kuljetetaan. Se valtaa mielen sielläkin, mihin haluaisi kuulua, ja se tunne on raastava niin kauan kun sitä yrittää paeta. Vasta hyväksyttynä siitä voi saada omansa, paikan johon kuulua. Niin nurinkuriselta kuin se tuntuukin.

Rakkaudenhirviöstä muualla: Sivutiellä, Bookishteaparty & Lumiomena 

SAARA TURUNEN : SIVUHENKILÖ

SAARA TURUNEN : SIVUHENKILÖ

236s.

Tammi 2018

Turunen on yksi kotimaisen kirjallisuuden nimistä, jonka olen huomannut kyllä, mutta antanut puolitietoisesti mennä ohi, kun joka paikassa on puhuttu niin paljon. Se luo paineita siitä, että pitää tykätä kun muutkin tykkää tai sitten siitä, että ei tykkää siksi, kun muut tykkää. Tuntuu, että paljon puhuttua ja nostettua kirjaa on mahdoton lukea ihan vain kirjana, irrallaan niistä arvioista joita se saa. Mutta nyt kun viimein annoin mahdollisuuden, tarttuen ensin tähän viimeksi ilmestyneeseen, saan huomata, että siitä samasta arvioinnin kivusta osittain Sivuhenkilökin kertoo. Maan huomattavimman päivälehden murskaavasta kritiikistä ja sitä myötäilevistä blogipostauksista, samaisen lehden kirjallisuuspalkinnon voitosta ja arvosteluiden tyystin kadonneesta anteeksipyytevyydestä. Jos kukaan muukaan ei siis näemmä kirjasta kykene kirjoittamaan sen aiemmista arvosteluista irrallisena, tuskin sitä täytyy siis automaattisesti vaatia itseltäänkään.

"Okei, minä sanon ja istun hetken hiljaa. Haluaisin sanoa hänelle, että tavataan sitten uudestaan, kun olet aloittanut. Tai oikeastaan ei niin, vaan pikemminkin niin, että tavataan sitten, kun olet saanut teoksesi valmiiksi, tuonut sen näytille siitä huolimatta, että häpeä on korventanut sisuskalujasi, ja lukenut sen jälkeen muutaman halveksivan arvion kirjastasi. Nähdään sitten ja jutellaan. Samalla voimme katsoa, miten järkevästi ja aikuismaisesti suhtaudut asiaan. Siihen asti, työn iloa ja onnea matkaan. Mutta en tietenkään sano mitään. Se olisi typerää."

Turusen romaanin nimettömäksi jäänyt päähenkilö on kirjailija, joka kirjoittaa kirjoittamisesta. Hän kirjoittaa siitä, miltä tuntuu kun hänen teoksensa on juuri julkaistu, mutta maailma jatkuu samanlaisena kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, ja siitä miltä tuntuu, kun jotain tapahtuukin. Vaikka käytännössä kirjassa kirjailija kuvaa kokonaisen vuotensa esikoiskirjansa julkaisun jälkeen, olisi julmaa typistää kirja yhden ihmisen kokemukseksi, edes sellaiseksi, jolla näennäisesti muka yritetään tehdä yksilöllisestä poliittista. 

Voisin kaiketi kuvailla, että minulle Turusen romaani on kertomus jonkin oman ja henkilökohtaisen antamisesta maailmalle ja yksin olosta yhteiskunnassa, jonka ainoana tähtäimenä on saada kansalaisensa pariutumaan voidaakseen todeta heidät oikeanlaisiksi.  Siitä, miten normit vaikuttavat yhteen ihmiseen. Mutta yli kaiken yksityisen, yli jokaisen nimettömäksi jääneen henkilöhahmon suurimman roolin tässä kirjassa otti yhteiskunnan normatiivisuus (tai oikeastaan sen normatiivisuuden patriarkaatti) huomattavasti laajemmin. Juuri se raskas, konservatiivinen ja kalskahtava normijärjestelmä, jossa niin sukupuoli kuin tietty tapakäyttäytyminen muuttuu jonkinlaiseksi performanssiksi. Ja se oli ehdottomasti tämän kirjan suurin ansio.

Sivuhenkilössä esimerkiksi juuri sukupuolisuus näyttäytyy sellaisena, jollaisena sen alkaa itsekin nähdä, kun on syystä tai toisesta herännyt huomaamaan oman yhteiskuntamme seksismin määrän. Turusen romaanissa jokainen mies on Mies, poika poika, nainen nainen. Sisaruksiin viitataan sukupuolisilla sisaruussanoilla, ainoastaan ystävien sukupuolet jäävät määrittelemättä. Siskojen ja siskon miesten kautta kuva seksistisestä sukupuoliperformanssista nousee niin suuriin mittasuhteisiin, että ketjuja ähisten korjaavat miehet ja vauvakutsuja kasaan höösäävät naiset ovat niin karrikoituja, että lähes puistattaa. Eikä puistata edes siksi, että tässä olisi jotain liioiteltua, vaan siksi, että tällaisina me sukupuolet nykyään todella esitämme. Ahtaina, kapeina, yhteen oikeaan muottiin mahtuneina. Ja jos näin räikeä sukupuolittelu alkaa lukijaa häiritä, on Turunen todella onnistunut valinnassaan. Jos näin stereotypiset kuvaukset miehisyydestä ja naisellisuudesta tuntuvat liialta, on ehkäpä jo aika katsoa ympärilleen hieman tarkemmin, ja huomata, että näin niitä sukupuolia edelleen esitetään. Ei Turunen tätä liioittelua ole keksinyt, siihen syyllistyy koko yhteiskuntamme. Ja jos niitä ei edes huomaa, niin no. Suosittelen joskus kiinnittämään huomiota, ihan vaikka omassa tuttavapiirissä.

"Kun naista halutaan hemmotella, hänet meikataan ja puetaan erilaiseksi kuin hän oikeasti on, minä mietin. Aivan kuin viesti olisi, että kaikki on ihanampaa, jos et ole se, joka olet. Kun miestä halutaan hemmotella, hänen olemustaan ei kyseenalaisteta, hänet viedään kalaan tai metsälle, melomaan tai värikuulasotaan."

Turusella on hieno tapa kuvata tätä kaikkea liikaa alleviivaamatta ja ketään syyllistämättä. Hänen päähenkilönsä häpeä ja vääränlaisuuden tunne, miellyttämisen halu ja sisäänrakennettu itseinho ovat todella sellaisia asioita, joita yhteiskuntamme istuttaa täysin normatiivisina asioina monien enemmän tai vähemmän herkkiin mieliin, niihin sellaisiin, jotka eivät sitä rakenteellista vääränlaisuuden korostamista osaa nähdä ja kantavat sen ristiä omilla harteillaan. Hän tosiaan kuvaa yksityisen kautta jotain suurempaa, mutta toisin kuin ajatella saattaisi, ei tarinasta jää kuvaa, että hän pyrkisi selittämään kaikkien naisten kaikki tunteet, saati väittämään omiaan yleisen yhteisiksi. Turunen kuvaa koko asetelmansa, kirjailijansa vuodenajat sivustakatsojamaisena jatkumona, ja se on yhtaikaa hurjan kaunista sekä itselleni äärimmäisen samaistuttavaa.

Tämä kirja on haikea, kokonainen ja todella taitava. Häpeän ennakkoluulojani, joiden takia ajattelin tämän olevan jotain muuta, koska se on tietyn ikäisen ja tiettyyn oletettuun sukupuoleen kuuluvan henkilön kirjoittama, mutta tuntuu kuin tarinallaan saisin sen anteeksi. Enhän toki itsekään näitä sukupuoleen liitettäviä rooleja ole ollut rakentamassa, mutta ainakin niitä voin pyrkiä omalta osaltani häivyttämään. Pienentämään häpeää puhumaan siitä reteästi ääneen, näyttämään että halutessaan olla naisellinen ei tarvitse koristautua siihen rooliasuun korkokengistä hiusväreihin, joihin sen kuvitellaan liittyvän. Tässä kirjassa on jotain niin vapauttavan rehellistä ja tarkkaa, että tämän soisi olevan hyvin monen muunkin lukulistalla. Itse tahdon pikimmiten siirtyä Rakkaudenhirviön pariin. 

Helmet-haaste 2018: 48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö

Sivuhenkilöstä muualla kirjablogeissa: Nannan kirjakimara, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä & Tekstiluola