SUURTEOKSIA

SAARA TURUNEN & PETRA MAISONEN (TOIM.) : 

SUURTEOKSIA

304s.

Tammi 2021

Jos listaan itselleni tärkeimpiä kirjailijoita, merkittävimpiä teoksia, eniten vaikuttaneita klassikoita, ovat ne pääsääntöisesti naisten kirjoittamia kirjoja. Voisin nimetä tähän hieman itsestäänselvästi Tove Janssonin Kesäkirjan tai toisaalta viime vuosina uudelleen löydetyn Sally Salmisen Katrinan.  Sylvia Plathin Lasikellon alla taas on henkilökohtaisesti tärkeimpiä klassikoita ja toisaalta Ranya ElRamlyn Auringon asema on yksi kauneimpia kirjoita, joita koskaan olen lukenut. Tekisi kovasti mieli sanoa, että kirjailijoiden sukupuolijakauma on sattuma, mutta ei se ole. Se on tietoisen aiheeseen tutustumisen, klassikkokaanonin haastamisen ja parin vuoden takaisen lukuhaasteen lopputulema. Se on katseen kääntämistä sinne, minne suuret klassikkolistaukset eivät ole sitä tottuneet kääntämään, se on haaste sille, mitä olemme tottuneet pitämään suurena kirjallisuutena. Voisin minä listata suurteoksiksi Linnaa, Waltaria tai Hemingwaytakin. Mutta ne ovat suuria, kun niitä on totuttu sellaisina pitämään. Ne ovat aina olleet kirjallisuutta kaikille, kun naisten kirjoittamat ovat olleet kirjallisuutta naisille. Ja sitä samaa ajatusta on nyt lähtenyt haastamaan Saara Turunen & Petra Maisonen alkuvuodesta ilmestyneessä Suurteoksia-kokoelmassaan, jossa kaksikymmentä suomalaista kirjailijaa kirjoittaa hienoja kirjallisuusesseitä itselleen tärkeistä suurteoksista. Eikä vain vaihtoehdoiksi niille miesten kirjoittamille, vaan aidosti myös listoille niiden kuluneimpien tilalle.

Suurteoksia on 20 kirjailijan kirjallisuusesseeantologia, jossa jokainen kotimainen kirjailija esittelee itselleen yhden tärkeän teoksen, käy sitä läpi peilaten sitä itseensä, omaan elämäänsä, omaan kirjoittamiseensa. Tekstit ovat hyvin erilaisia, kuten ovat niitä kirjoittaneet kirjailijatkin, mutta yhdessä ne muodostavat kauniin esseekaaren, kokoelman henkilökohtaisia tarinoita, tulkintoja ja pohdintoja siitä, mitä kaikkea kirjallisuuden avulla voikaan tuntea ja kokea. Suurteos tarkoittaa jokaiselle kirjailijalle hieman eri asiaa, mutta silti kaikkien sisältä paistaa läpi se suuri rakkaus kirjoihin, lukemiseen ja kirjoittamiseen. Se on monille elinehto, tapa hahmottaa koko maailmaa, ja toisaalta paikka etsiä jotain samastuttavaa yhteiskunnassa, joka on yleensä näytetty vain yhdenlaisten hahmojen kautta.

Suurteoksissa sukelletaan monenlaisiin maailmoihin, mutta lempitekstejäni ovat ehdottomasti ne, jotka tulevat oikeasti lähelle, joko kirjoittajan omien kokemusten tai kirjoittajan tekemien kirjallisuustulkintojen kautta. Anna Kortelaisen teksti A.S. Byattin Riivauksesta saa lähes ryntäämään kirjaston lainahyllyille, Astrid Swanin essee Anaïs Ninin Henrysta & Junesta on taas yksi taidokkaimpia kirjallisuusesseitä, joita olen ihan hetkeen lukenut, tuntuu kuin olisin sukeltanut Anaïs Ninin tuotantoon itsekin. Milja Sarkolan Poikani Kevin & Koko Hubaran Nimikirjoitusmies olivat mielenkiintoisia, kauniita ja kohtaavia, Aura Nurmen & Saara Turusen tekstit Sirkka Turkan runoista sekä Gun-Britt Sundströmin Suhteista parhain -romaanista taas avasivat upealla tavalla lukijuuden ja kirjailujuuden/runoilijuuden rajapintoja. Ja ehdottomasti kauneita oli aina yhtä heleästi kirjoittavan Helmi Kekkosen essee Joan Didionin Maagisen ajattelun ajasta; Kekkonen sanoittaa Didionin kirjan kautta jälleen jotain sellaista, jolle en ollut osannut edes huomata kaipaavani sanoja, ennen kuin olen saanut ne tämän antologian kautta omakseni. Jo yksin tämä essee sai minut ostamaan Suurteokset myös itselleni, jotta voin lukea, alleviivata ja palata tähän milloin tahansa.

Monipuolinen kokoelma on kiinnostavaa luettavaa kaikille kirjallisuuden rakastajille, niille, jotka elävät lukemisesta ja toki kirjoittamisesta myös. Tämä toimi mainiosti myös tällaisena hybridimallina, jona itse sen koin: osan teksteistä kuuntelin äänikirjana, osan taas luin itse kirjaston lainakirjasta. Ja mikä ihaninta: tämän antologian ansiosta luettavien kirjojen pinoni kasvoi juuri kymmenillä teoksilla, osin niillä, joista tässä kirjoitettiin, osin niillä, jotka ovat tässä kirjoittaneiden omia. Enkä meinaa malttaa odottaa, että pääsisin lukemaan ne kaikki, suurteokset. 

Helmet-haaste 2021: 28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä

LUOKKAMATKOILLA – LEIJONAPATSAILLA & EI ENÄÄ EDDY

AURA NURMI : LEIJONAPATSAILLA

86s.

Otava 2020

&

ÉDOUARD LOUIS : EI ENÄÄ EDDY

190s.

Tammi 2019

Alkuteos: En finir avec Eddy Bellegueule // 2014

Suomennos: Lotta Toivanen

Luin heti tammikuun alkuun kaksi kirjaa perätysten, niin tyystin erilaista, että niistä tuntuu hassulta kirjoittaa yhdessä, ja silti toisiaan risteävää, että se on luontevampaa kuin kirjoittaa peräkkäin kaksi postausta toistaen samoja sanoja. Aura Nurmen Leijonapatsailla on kirkkaan kaunis proosarunoteos, kirjastolaina, odottanut vuoroaan ikuisuuden, tarttunut lukemistoon monien kehujen kautta. Édouard Louisin Ei enää Eddy taas on ollut jo kesäkuusta asti lainassa ystävältä, hautautunut hyllyyn muiden lukemattomien seuraksi, ennakko-oletuksena jonkinlainen kurjuusporno ja väkivaltamässäily. 

Kirjallisuuskeskustelun keskiluokkaisuus – ja välillä jopa tietynlainen elitismiin kallistuminen – on kiinnostava ilmiö. Tuntuu, että usein hegemonista kirjallisuusmielipidettä edustaa juuri se stereotypinen, korkeastikoulutettu, ehkäpä itsekin alalla oleva henkilö, joka arvottaa herkästi kaiken korkeaan ja matalaan, sitä kautta siis tietenkin oikeanlaiseen ja vääränlaiseen tapaan kuluttaa kulttuuria. Silloin tällöin kirjakeskustelu on täynnä arvokiistoja, kuplia ja arvottamista, kuten toki taide ja kulttuuri noin yleensäkin, ja sellaista ylevää arvokkuutta rakennetaan usein varsin tietoisesti tekemällä eroa massoihin (eli rahvaaseen, joka lukee väärin). Marginaalista tulee upeaa ja hienoa (ja oikeanlaista), suurta yleisöä miellyttää vain kevyt ja turmeleva. Sama diskurssi on pyörinyt aiheen ympärillä jo vuosikymmeniä, ellei jopa saa kaikuja jo aiemmilta vuosisadoiltakin, kun ylemmän luokan on täytynyt tehdä selkeää eroa alempiin, mutta vaikka se muuttaa muotoaan ja nyanssit sijoittuvat eri tavoin, siellä se on olemassa, pinnan alla, kulttuurihenkilöiden kolumneissa ja Suurten Kriitikoiden Arvioissa. Ja samalla sitten ollaan toki myös moralistisesti huolissaan, ettei nykynuoret tai alemmat yhteiskuntaluokat lue. 

Ja miten tämä nyt sitten taas näihin kahteen kirjaan liittyy? Kenties siten, että koska kirjoja kirjoittavat erityisesti kirjoja lukevat keskiluokkaiset ihmiset, on nykykirjallisuudenkin kentässä työväenluokkainen kirjallisuus selkeässä vähemmistössä, ainakin mitä kaikkein myydyinpään, saati arvostetuimpaan kirjallisuuteen tulee. Kun kirjallisuus on keskiluokkaista, se kertoo keskiluokasta. Köyhyydestä, perheväkivallasta, homofobiasta, toksisesta maskuliinisuudesta, hyväksikäytöstä ja kesäyönlämpöistä siideriä juovista teineistä kirjoitetaan kyllä, mutta yleensä erikseen luokkataustasta irroitettuna, ei kokonaisena luokkakokemuksena. Ei rakenteellisena tekijänä, joka leimaa kokonaisia elämiä. Tai kuten Louis romaaninsa aloittaa, "minulla ei ole lapsuudesta yhtään onnellista muistoa. En tarkoita, etten olisi niinä vuosina koskaan kokenut onnea ja riemua. Kärsimys nyt vain on totalitaarista: se tuhoaa kaiken mikä ei sovi sen järjestelmään."

Nurmen Leijonapatsailla sijoittuu 2000-luvun vaihteen Hankoon, pieneen yksiöön ja siellä asuvaan suureen sisarusparveen äiteineen. Louisin Ei enää Eddy on suurinpiirtein samoissa ajoissa pyörivä romaani Pohjois-Ranskan pieneen kylään, jossa tiet ovat asvaltoimattomia ja miehet perheen hallitsijoita. Nuoruus on erilaista Hangossa ja Ranskassa, mutta vain vivahteina. Köyhyys ja omille jaloille ilman suurta tukiverkostoa nouseminen taas varsin universaalia, mutta silti sellaista, jota yhtaikaa julkisessa keskustelussa kaikilta odotetaan lähtökohdista huolimatta. Työväenluokkaisuus piiloutuu, sillä sitä opetetaan häpeämään kulttuurissa, jossa jokainen on näennäisesti oman onnensa seppä, ja ihmistä arvostetaan vain tietyn rajan ylittävistä saavutuksista, ei siitä, millaisen henkilökohtaisen matkan hän itse on tehnyt. 

Tietyllä tapaa tähän sitten ne yhtäläisyydet loppuvatkin: Nurmi kun kuvaa kirkkaalla säkeellään nuoruutta, kasvamisen kipua, väkivaltaa ja toisten silmien alle alistumista rivien väleissä, hiljaa ja sinänsä alistumatta, Louis taas tuo kaiken Nurmen sanomatta jääneen mäiskien silmille, verta roiskuvine kissanpoikasmuovipusseineen ja isiään hakkaviine poikapuolineen. Olen itse ehkä enemmän Nurmen tyylin ystävä, se jättää hiljaisella voimallaan vahvemman jälkitunnelman, mutta Louisilla on ehdottomasti myös vahvuutensa: toteava ja peittelemätön kirjoitustyyli tekee todella räikeän näkyväksi sen, jonka on väitetty jääneen jo barbaariseen historiaamme aikapäiviä sitten. Mutta sitähän se ei ole, se vaan on piilossa, rakenteiden pahnan pohjimmaisena, siistitty pois salonkikelpoisen keskiluokkaisen representaation tieltä. Se on väärin elettyä elämää, josta yleisen tarinan mukaan kuka tahansa voi nousta kun vaan tarpeeksi yrittää. Ottaa itseään niskasta kiinni, niin sanotusti.

Vahvoja, voimakkaita ja iholle piirtyviä kirjoja nämä siis molemmat. Henkilökohtaisia olematta tirkisteleviä, ennemminkin vaivatta kokoaan suuremmiksi kasvavia. Nurmen tapa kirjoittaa on kaunis olematta päälleliimattu ja kikkaileva, ja sitä ihailen valtavasti. Louis, no, hän taas kirjoittaa suoraan, toteavasti ja iljettävimpiä yksityiskohtia kaihtamatta. Se on toisaalta omiaan typistämään hahmot päähenkilöä lukuunottamatta hieman paperinukkemaisiksi, mutta toimii tehokeinona. Ymmärrystä ja empatiaa ei Eddyn kasvumaailmassa ole, joten sitä ei sieltä myöskään ympärille valu. Ja toisaalta: Leijonapatsaat on turhan yksioikoista ja hieman ahdastakin tunkea vain tämän yhden tulkintakehyksen, köyhyyden ja luokkaerojen kapeaan laatikkoon, se on niin paljon enemmän, kokoaan suurempi, kirkas ja tarkka, pieni maailma säkeiden välissä. Ei enää Eddy taas käpertyy lähes ainoastaan siihen, ja se on yhtaikaa sen heikkous ja äärimmäinen vahvuus. Vain ulkopuolisuuden tunteesta saa kasaan tällaista tarkkanäköisyyttä, rakenteiden kuvailua siellä missä elämän ankeus on muille vain annettua arkea.

Helmet-haaste 2021:

Leijonapatsailla: 43. Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä

Ei Enää Eddy: 11. Kirja kertoo köyhyydestä