torstai 18. heinäkuuta 2019

SYLVIA PLATH : LASIKELLON ALLA

SYLVIA PLATH : LASIKELLON ALLA 
♥ ♥ ♥ ♥
238s.
Otava 1997
Alkuteos: The Bell Jar // 1963

Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaaste, long time no see! Kevät ja kesä on mennyt niin vahvasti erilaisen tiedekirjallisuuden parissa, että omaan lukemistoon on mahtunut lähinnä kaikkea ihanan kevyttä ja helppoa – ja täysin normaalein odotuksin olen aina ajatellut, ettei klassikot sellaista voi olla. Eihän se aivan noinkaan mene, onneksi, ja ylipäätään jako korkeaan ja matalaan, hömppään ja vakavaan kirjallisuuteen on itsestänikin alkanut tuntua hieman turhalta ja tunkkaiselta, joten pitäisi varmaan alkaa tehdä vähän vahvemmin aivotyötä muuttaakseen noita käsityksiä myös itsessään. Sitkeästi ne elää, mutta tiedostaminen on ensimmäinen askel kohti muutosta. Tai jotain. Oman elämänsä Paolo Coelhona näemmä täällä taas.

Mutta itse kirjaan. 

Eshter on nuori lahjakas opiskelija, joka opiskelee englantia collegessa, ja on voittanut kuukauden stipendin New Yorkiin. 50-luvun suurkaupunki imaisee hänet mennessään, ja 11 muun stipendiaatin kanssa hän viettääkin hienoja ja ajalle tyypillisesti myös hyvin itsenäisiä hetkiä ilmaisten tapahtumien, hienojen lounaiden ja uusien ihmisten parissa. Tapahtumat vievät mennessään, ja vaikka hienoinen tyhjyys täyttää mielen kuukauden päätteeksi, odotottaa Eshter kotoaan löytyvän kirjeen, jolla hän pääsisi haluamalleen kirjoituskurssille. Kirjettä ei kuitenkaan tule, ja syvenevän vierauden tunteen kautta Eshter ajautuukin henkisen hyvinvoinnin reunamille.

Lasikellon alla on Sylvia Plathin ainoaksi jäänyt romaani, joka on julkaistu samana vuonna kun hän on itse tehnyt itsemurhan. Lasikellon allaa onkin nimitetty jo aiemmin tietynlaiseksi oman aikansa autofiktiiviseksi teokseksi, kirjaksi, jossa Plath käsittelee omiin kokemuksiinsa perustuvia asioita henkilöhahmonsa Eshterin kautta. Nuoruus, naiseuden odotukset ja mielenterveys laajenevatkin Plathin kautta henkilökohtaisesta poliittisiksi, ja näennäisen helppo ja sujuva romaani pitää sisällään valtavasti tunteita, tarkkanäköisyyttä ja kritiikkiäkin, kun sen rivien väliin oikein tarkasti kurkistaa.

Plathin kieli on kirkasta ja yllättävänkin simppeliä. Pidän sen rytmistä, karkailevuudesta, jostain hieman tajunnanvirtamaisesta juonteesta, joka muistin tapaan kuljettaa lukijansa uusien kokemusten kautta vanhempiin hetkiin, nykyisyyttä selittäviin tai sitä jollain tapaa ennakoiviin. Plath kirjoittaa koukuttavasti, oli kyse New Yorkin pintaliitotapahtumista, kaksinaismoralisista kosijoista tai mielenterveyden pirstaloitumisessa. Hänellä on sana niin hallussa, että kaiken yksinkertaisuudenkin keskellä Plathin taitoa kuvata maailmaa pysähtyy vähän väliä ihailemaan.

Plath käsittelee myös aikansa tabuja rohkeasti ja omaäänisesti. 50-luvun Yhdysvalloissa naimisiin menosta kieltäytyvä nainen on järisyttävä asia, sellaisten normien vastaan uimista, joka ei suurimmalle osalle ihmisistä tule kysymykseenkään. Romaanin päähenkilö Eshter kieltäytyy tästä kuitenkin määrätietoisesti, ja kun hänelle selviää hänen mielitiettynsä käsitys puhtaudesta ja siveellisyydestä, purkautuu myös tuon normin paine hänen omilta harteiltaan. Plath kuvaakin tarkasti sitä miehen ja naisen oletetun siveyden eroa, yhteiskunnan kaksinaismoraalia ja vääristymää, jonka keskellä hän on itsekin aikoinaan elänyt. Romaanin alkuosa tarttuukin tähän tematiikkaan voimalla, vaikka sen suurin sanoma kulkeekin jossain lausumattomissa, rivien välissä, lukijan itsensä löydettävänä. Plath palaa aiheeseen toki myöhemminkin, mutta kantava sanoma ei katoa tekstin siirtyessä keskittymään mielenterveyskuntoutukseen, päin vastoin.

Mielenterveyden järkkymisen kuvaajana Plath taas on taitavimmillaan. Romaani muuttuu juoni- ja tapahtumavetoisesta entistä tunnelmavetoisemmaksi noin puolivälissä, ja siitä alkaakin sen vahvin osuus. Kuolema vetää puoleensa Eshteriä, mutta se on vetänyt puoleensa myös Plathia, ja hän selvästi tietää mistä kirjoittaa. Vaikka oman päänsisäisen maailman nyrjähtäminen alkaa näennäisen pienestä tapahtumaketjusta, Plathilla on taito jättää sen voima ja kokonaisvaltaisuus sanojensa avulla myös kansien väliin. Ja kun tabuista puhutaa, tämä ei selvästi vieläkään, kaikesta huolimatta, ole se, mistä nyky-yhteiskunnassa kuuluu tai saa puhua. Mielen sairastumisesta, paranemisesta, siitä, ettei henkisen maailman paineet jakaudu kaikkialle tasaisesti.

Lopulta siis todettakoon, että Lasikellon alla on todella klassikkoasemansa ansainnut. Se on yleissivistävä ja  romantisointiin taipumaton teos, joka todella kuuluu maailmankirjallisuuden kärkikastiin. Ehkä se osin on jo vanhentunut, enemmän oman kuin tämän ajan kuva, mutta voimaa siinä riittää silti nykyhetken lukijallekin. Toivottavasti näin on vielä seuraavinakin vuosikymmeninä.

2 kommenttia :

  1. Luin tämän joskus juuri lukiosta päässeenä nuorisolaisena ja pidin erittäin paljon! Sittemmin kirja onkin päässyt unohtumaan, mutta pitäisikin lukea uudelleen nyt, kun on 'hieman' vanhempi ja ehkä viisaampikin. Kirjasta saisi täten varmasti myös enemmän irti tai kokisi sen aivan toisin kuin sillon nuorempana.

    Kiitos muistutuksesta, täytynee ottaa tämä(kin) kesällä lukuun! :)

    https://astuharhaan.wordpress.com/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä onkin aivan varmasti kirja, joka aukeaa toisella lukukerralla taas ihan uudella tavalla! Nautinnollisia lukuhetkiä siis :)

      Poista