HEINÄKUUSSA LUETUT

Johan taas on kulunut päivä jos toinenkin siitä kun pakkailin työavaimet laukkuun, naputtelin poissaoloviestin sähköpostiini ja hyppäsin Joensuun junaan työpäivän päätteeksi koira kainalossa, ajatuksena olla lomalla heinäkuun loppuun saakka. Ja nyt se taas on tässä, se heinäkuun viimeinen, ja silti tuntuu kuin koko kesä olisi humahtanut ohi ihan silmänräpäyksessä. Mutta onpa ainakin ollut kaikin puolin hyvä kesä, ehkä taas yksi parhaista, joten nyt löytyy taas sitä kuuluista mielenrauhaa, josta ammentaa ensi syksyä ja etenkin kaiketi talvea varten. 

Ja lomalla luin taas normaaliin lomatahtiini, kuudesta seitsemään kirjaan kuukaudessa, joskin sillä erotuksella, että tänä vuonna se on ollut ihan normaalilukuvauhtini, oli lomaa ilmassa tai ei. Mutta tässäpä tämän kuun kirjat, viimeisestä kokonaan luetusta on tulossa postaus kunhan sen ehdin naputella.

01. Chimamanda Ngozi Adichie : We Should All Be Feminists (9.7.)

02. Jhumpa Lahiri : Tulvaniitty (13.7.)

03. Alice Munro : Hyvän naisen rakkaus (22.7.)

04. Evie Wyld : Kaikki laulavat linnut (24.7.)

05. Ismail Kadare : Kolme surulaulua Kosovolle (25.7.)

06. Kyung-sook Shin : Pidä huolta äidistä (27.7.)

Jos kesäkuu oli pyhitetty hieman vahingossa kotimaiselle kirjallisuudelle, heinäkuussa tein tietoisen päätöksen lukea vain ulkomaista. Ihan jo tasapainon kannalta, mutta ennen kaikkea uusien näkökulmien toivossa. Suomalainen kirjallisuus on ihanaa, taitavaa ja painaa menemään ihan ehdottomasti samassa sarjassa maailmankirjallisuuden kanssa, mutta välillä sitä omaa tietoisuutta on hyvä laajentaa lähirajojenkin ulkopuolelle. Kun huomaa lukeneensa kuukauden sisällä niin Intiasta, Kanadasta, Australiasta, Kosovosta, Etelä-Koreasta kuin Valko-Venäjästäkin, on huomaamattaan matkustanut taas niin moneen erilaiseen mielenmaisemaan, että sitä täytyisi muistaa tehdä enemmänkin. Täytyykin yrittää pitää loppuvuonna tasapainoa kotimaisen ja käännöskirjallisuuden välillä paremmin yllä, tällä lukutahdilla kun tuntuu ehtivän lukea jo aikamoisen määrän kiinnostavia teoksia.

 

Ylipäätään luin kuitenkin varsin hyviä kirjoja, parhaita oli ehdottomasti tällä kertaa novellikokoelmallaan hurmannut Munro sekä pienoisromaanillaan vakuuttanut Kadare. Wyldin Kaikki laulavat linnut taas oli ehdottomasti se positiivisin yllätys, olin jostain kumman syystä saanut etukäteen päähäni etten siitä pitäisi. No pidin kyllä, kovin oli tunnelmaltaan taitaen rakennettu romaani. Kuukauden kehnoimmatkin olivat kuitenkin ihan keskinkertaisia, eli varsinaisia floppeja en löytänyt. Vaikka Lahirin Tulvaniitty vähän viileäksi olon jättikin, haluan häneltä ehdottomasti vielä lisää lukea.

Ja nyt sitten on kesken niin Aaltolan toimittama Eläimet yhteiskunnassa, Svetlana Aleksijevitšin Tšernobylista nousee rukous kuin Andrés Neumanin Vuosisadan matkustajakin, ja minä kun en muka osaa useita kirjoja yhtaikaa lukea. Onneksi keskimmäinen on oma, koska se vaatii voimakkuudensa vuoksi hieman rauhallisempaa lukutahtia, ensimmäinen taas on mainio kokoelmateos, jonka esseisiin ja artikkeleihin on ihan mainio palata pienien taukojenkin jälkeen. Ja viimeisimmän kuvittelin olevan se kevyempi helppo kuusisataasivuinen tähän väliin, mutta noin kolmenkymmenen sivun jälkeen alan olla vahvasti sitä mieltä, että tässä on vuosiin ensimmäinen jo alkumetreillä kesken jäävä kirja. Saa nähdä saanko jostain inspiraatiota jatkaa, mutta ei iske nyt kyllä yhtään tuo alku. Kannattaakohan vielä taistella eteenpäin vai antaako suosiolla vaan olla?

Nyt vielä viimeiset henkäykset maailman rakkainta mökkimaisemaani, patiolla istuen, lammen rauhasta nauttien. Siinä missä muille kesä ehkä on ystävien ja sosiaalisten hetkien aikaa, minulle se on aina ollut vetäytymistä omaan rauhaani, paikkaan, jossa oikeasti saan niitä rauhojani kokoon koota. Ja kun sitä on nyt tänäkin kesänä enemmän tai vähemmän kuukauden verran saanut tehdä, kelpaa täältä ehkä jo kaupunkiin palatakin. Etenkin kun tietää, että muutoksen tuulia on edessä, niitä kelpaa odotella. Ja onhan meillä vielä elokuu, vuoden oma lempikuukauteni. Ehkä sen kunniaksi arkeen jo kannattaakin katseet suunnata, vaikka se nyt hieman ajatuksen tasolla ahdistaakin.

ISMAIL KADARE : KOLME SURULAULUA KOSOVOLLE

ISMAIL KADARE : KOLME SURULAULUA KOSOVOLLE

♥ ♥ ♥ ♥ ( ♥ )
88s.
Faros 2009
Alkuteos: Tri këngë zie për Kosovën (1998)
Suomennos: Tuula Nevala

Kirjoitin tämän postauksen jo kerran. Kirjoitin heti luettuani, rakastuttuani, vakuututtuani. Ja nyt kun tulin oikolukemaan sen vielä ennen julkaisua, onnistuin poistamaan koko tekstin. Lopullisesti. Huoh. Ärsyttää niin paljon, että jos kyseessä olisi joku muu teos, vähemmän tärkeä, vähemmän hyvä, en ehkä enää naputtelisi kirjasta mitään. Merkitsisin luetuksi, mutta jättäisin siitä kertomatta eteenpäin. Mutta nyt en voi, nyt tuntuu, että tämä teos on pitkästä aikaa sen arvoinen, että sen kunniaksi kirjoittaa postauksen, vaikka sitten saman kaksi kertaa.

Kadaren Kolme surulaulua Kosovolle pitää sisällään kolme pientä tarinaa, Ikivanhan sodan, Ylhäisen rouvan sekä Kuninkaallisen rukouksen. Se hyppää suoraan vuoteen 1389, hetkeen, jolloin puolikuun alla taisteleva osmaniarmeija taistelee Mustarastaiden kentällä, Kosovon alueella sulttaani Muradin johdolla ristin alla taistelevia, muun muassa serbi- ja albaanijoukkoja, vastaan. Ja kuten ehkä joillekin Balkanin /islamin historiaa tunteville tiedossa on, voittaa islaminuskoinen valloittajajoukko kristityt laajentaen aluettaan laajemmaksi länteen, parantaakseen valtavan valtakuntansa asemia. Ja siitä paosta, kotiinpaluusta tai sieltä lähdöstä kertoo jo toinen lauluista.

Olin hyvin pitkään, itseasiassa vielä tämän vuoden puolellekin sitä mieltä, että hyvä kirja on aina vähintään viisisataa sivua pitkä. Rakastan romaaneissa viipyilevyyttä, sukupolvenvaihdoksia, kokonaisia maailmoja, joihin upota. En juurikaan lukenut novelleja, pienoisromaanit kiersin kaukaa. Kunnes sitten, ihan tässä puolen vuoden sisällä, todenteolla aloin tutustua niihin. Ja voi mikä onni, että aloin, sillä välillä on ihan uskomatonta miten paljon alle sataan sivuunkin voi saada mahtumaan, kun vain on näinkin äärimmäisen lahjakas kirjailija teoksen taustalla.

Lyhyydestään huolimatta Kadaren teos ei ole helppo. Se vaatii paljon, se antaa pitkään ymmärtää olevansa vain alku suuremmalle tarinalle, ja se saa lukijan jopa epäilemään koko tarinaa, eihän jäljellä olevassa kymmenessä sivussa nyt vain voi nivoa tätä kaikkea yhteen. Ja sitten alkaakin viimeinen laulu, joka yhtäkkiä kaikessa taitavuudessaan vie melkein jalat alta. Se palkitsee, kiepauttaa koko asetelman aivan päälaelleen, saa yhtäkkiä aikaan niin vahvan reaktion, että luulisi juuri lukeneensa enemmänkin sivuja kuin kahdeksankymmentäkahdeksan. Mutta kuten parhaissa pienoisromaaneissa yleensä, kyse ei olekaan siitä mitä kaikkea on kirjoitettu vaan siitä, mitä kaikkea rivien väliin mahtuu. Ja tämän väliin mahtuu koko Balkaninniemimaan historia aina 1300-luvulta tähän päivään. Että ei turhempi ole ollut kirjallisuuden Nobel-ehdokkuus Kadarelle. 

Lukekaa tämä.

EVIE WYLD : KAIKKI LAULAVAT LINNUT

EVIE WYLD : KAIKKI LAULAVAT LINNUT 

♥ ♥ ♥ ♥

285s.

Tammi 2016

 Alkuteos: All the Birds, Singing (2013)
Suomennos: Sari Karhulahti

No nyt löysin itselleni sen täydellisen kesäkirjan. Kirjan, jossa on jännitystä, tietynlaista viihteellisyyttä mukaansatempaavuuden muodossa, ratkaisemattomia mysteereitä sekä hiljalleen aukeavia menneisyyksiä. Ehkä siis viimein alan oppia, etten kaipaa kesällä sen enempää hömppää kuin muutenkaan, mutta tällaiset pienet mysteerit kiehtoo näin lomafiiliksissä sitäkin enemmän.

"Olen peittänyt jälkeni, siitä on seitsemän kuukautta ja peitin jälkeni, mutta sydämeni pamppailee ja joudun ottamaan tukea seinästä, jotta en horjuisi. Hämähäkki reagoi liikkeeseeni tekemällä pienen kierroksen ja asettuu sitten takaisin paikoilleen. Silmä värähtää, ja minun tekee mieli työntää peukalonkynsi suoraan siihen mutta en pysty koskemaan siihen eikä suihkukopissa ole ainuttakaan terävää esinettä, jolla sitä voisi tökätä. Sen iiris on hailakansininen, ja se mittailee minua päästä jalkoihin.

'Minä tiedän mitä sinä hommaat', silmä sanoo. Se katoaa, ja tumma hahmo siirtyy pois. Sydämeni jyskyttää. Katson oksanreiästä ja näen Claren hoippuvan keritsemishallin suuntaan. Hän on ollut koko viikon poissa ja saanut jotain selville."

Wyldin ensimmäinen suomennos Kaikki laulavat linnut lähtee liikkeelle sumuiselta saarelta jostain päin Britanniaa. Se kertoo tarinaa Jakesta, voimakkaasta ja vahvasta naisesta, joka asuu itsekseen pienessä mökissään ja hoitaa lampaitaan. Ja samalla kun se kulkee nykyhetkessä eteenpäin, selvittää hiljaa pimeässä hiipien sitä jotain, mikä tappaa yksi kerrallaan Jaken lampaita, viiltää niiden vatsat auki yön pimeydessä, syventyy sen joka toinen luku taas päähenkilön menneisyyteen kulkien yhdestä käännekohdasta takaperin kohti aivan ensimmäistä alkua, sitä hetkeä, jolloin kaikki kääntyi ja ajoi tulevaisuuden kohti nykyisyyttään. Ja se toimii, ehdottomasti minulle ainakin.

Kaikki laulavat linnut on yhtäaikaa jännittävä ja paikoillaan seisova. Sitä tekee mieli ahmia sata sivua kerrallaan, ja silti jo yhden tai kahden luvun jälkeen se on laskettava välillä käsistä, jotta tapahtumia ehtii rauhassa pohtia ja laittaa paikoilleen. Kirjassa ei ole yhtään turhaa lausetta, ja jokainen tarkkaan viritelty kappale kuljettaa hiljalleen lukijaansa kohti päätepisteitä, alkua ja loppua. Siinä on synkkää ja täysin odottamatontakin huumoria, ja se on jollaintapaa ennenkaikkea rumankaunis. Sellainen, jonka tunnelma on yhtäältään hieman vastenmielinen, mutta siitä huomaa silti pitävänsä kovasti. Ja eniten pidin sen lopusta. Oikeastaan niistä molemmista, siitä, joka loppuu viimeisillä sivuilla ja toisesta, joka alkaa ensimmäisillä. Pidin uskalluksesta jättää auki, rohkeudesta antaa ymmärtää selittämättä liikaa. Usein tämänkaltaiset kirjat pitävät otteessaan vaikka kuusikin sataa sivua, ja lopulta loppu on hurja pettymys, mutta kerrankin osattiin tehdä toisin. Muuten kirja saisi ehkä kolme tähteä, noin niinkun neljän tähden kirjallisuuteen yleisesti verraten, mutta lopun takia annan vielä yhden enemmän. Ja suosittelen ehdottomasti muillekin, kesälukemiseksi, viikonlopuksi, matkalle, jolla on aikaa lukea tämä lähes kerralla loppuun, kunnolla keskittyen. Ei tämä kirjallisuusmaailman tähtiin ehkä lukeudu, mutta sitäkin parempaa ajanvietettä se kyllä on.

5 + 3 KIRJAA NAISTENVIIKON KUNNIAKSI

Naistenviikko vetelee viimeisiään, ja ajattelin sen kunniaksi palata taas blogin äärelle kirjalistan parissa. Kirjoittelinkin jo jokin aika sitten puolen vuoden kirjat yhteen nivovassa postauksessa lukeneeni varsin paljon naisten kirjoittamia kirjoja, ja olevani siitä varsin ilahtunut. En ole tosiaan juurikaan asiaan huomiota kiinnittänyt, napannut kiinnostavia teoksia enemmän kuin kiinnostavien kirjailijoiden teoksia. Sattumalta niistä enemmistö näyttää olevan tällä hetkellä oman sukupuoleni edustajien kirjoittamia, eikä todella kukaan heistä ole minkäänlaisessa altavastaajan asemassa. Joten tässä viisi + kolme naisten kirjoittamaa kirjaa, ei naiskirjailijan kirjaa. Se kun on niitä arkikielen kummia sanamuotoja, jotka olettavat että se varsinainen kirjailija ilman etuliitettä on mies. Joten höpöhöpö sille ajatukselle, ja nämä kirjamaailman superleidit vahvoine naispäähenkilöineen nyt jälleen jalustalle ja kunniaan.

Katja Kettu : Kätilö

Jos yhtään tarkemmin tätä blogia on lukenut, tietää, että rakastan Ketun Kätilöä. Luin sen kaksi vuotta sitten mökkilaiturilla, jähmetyin paikoilleni pääsemättä mihinkään ennen kuin viimeinenkin sivu oli loppuun asti luettu. Vaikka kirjaa on kritisoitu turhan kikkailevasta ja haastavasta rakenteesta sekä liian vaikeasta murteesta, eivät ne minulle tällä kertaa minkäänlaisia vaikeuksia luoneet, päinvastoin. Toivat rosoa, rouheutta ja säröä, sellaista, jota jäin kaipaamaan kirjan loputtua. Vahva ja omilla jaloillaan seisova teos, tätä suosittelen ehdottomasti. Älkää antako hämmentävän ja ruman kannen hämätä, tämä on hyvä. (Älkääkä herranjestas katsoko sitä elokuvaa tästä, se ei anna minkäänlaista kunniaa kirjalle. Se on napannut teoksesta vain ne helpoimmat osat ja jättänyt kokonaan pois sen, mikä tästä tekee vahvan. Ilman kirjaa leffa saattaa toimia, mutta kirja voittaa sen kevyesti mennen tullen.)

Lisa Genova : Edelleen Alice

Genovan Edelleen Alice on kipeä, mutta silti lämmin tarina Alicesta, joka sairastuu varhaisiällä alzheimerin tautiin. Tarina kulkee Alicen näkökulmasta, tarjoaa kurkistuksen muistisairaan mieleen niin vahvasti, että tämän lukeminen tuntui jopa rankalta kun samalla oma hyvin läheinen ihminen sairastaa tätä samaa kamalaa tautia. Ja silti kaikessa taudinkuvan kurjuudessaan kerronta on armollista ja lempeää, se auttaa ymmärtämään paremmin miltä siitä omastakin läheisestä saattaa ehkä tuntua, se on kurkistus sellaiseen mieleen, jota ei itse katsomalla ymmärrä. Tärkeä ja kaunis teos, omalla hienolla tavallaan kirjoitettuna.

 

Riikka Pulkkinen : Totta

Toiset vihaavat, toiset rakastavat. Jos rakkauteni Kätilöön on mennyt ohi, sitä todennäköisemmin ei ole tapahtunut Totta-teoksen kanssa. Tämä oli ensimmäinen Pulkkiseni, ja hyvin varauksellisesti kirjaan tartuttuani sain kovinkin nopeasti huomata olevani aivan turhaan ennakkoluuloinen. Jos rakastaa pieniä suuria tarinoita, arkea ja sukupolvitarinoita, ihmissuhteita ja niiden koukeroista selviämistä hyvin, joidenkin mielestä liiankin, kauniilla kielellä höystettynä, tämä voi olla juuri sinun kirjasi.

Chimamanda Ngozi Adichie : Kotiinpalaajat

Kotiinpalaajien päähenkilö Ifemelu on nuori vihainen nainen, tyttö, joka kerran lähti Nigeriasta Yhdysvaltoihin etsimään kotimaasta puuttuvaa tulevaisuuttaan. Ifemelu etsii paikkaansa uudessa elämässään, kirjoittaa suosittua rotuaiheista blogia ja tasapainoilee amerikkalaisen ja afrikkalaisen identiteetin välillä. Kirja on aiheiltaan suuri, ja sen parhainta antia on ehdottomasti se, että se on rohkeasti kirjoitettu ei vain pelkästään jonkun yhteiskuntamme "ulkopuolisen" näkökulmasta vaan myös ehkä vielä enemmän jollekin muulle kuin sille keskiluokkaiselle valkoiselle lukijalle, jolle kaunokirjallisuus länsimaissa on ehkä eniten tapana suunnata. Se, että kirja jätti jollain tapaa jopa ulkopuolisen tunteen lukijana, oli raikasta ja erilaista, rohkeaa ennenkaikkea. Rakastan Adichien tuotantoa ylipäätään hyvin paljon, mutta tähän naistenviikkoteemaan Kotiinpalaajat on ehdottomasti se vahvin teos.

Kathryn Stockett : Piiat

Piiat oli iso romaani ilmestyttyään, itsekin olen sen jo kolmisen vuotta sitten lukenut. Mutta jos se vielä joltain on lukematta, suosittelen ehdottomasti. Vaikka kirjassa on ehkä hieman viihteellinen häivähdys, on mustien asema 1960-luvun Yhdysvaltain etelävaltioissa sen verran tärkeä aihe, että lähestymistapa saa pienoista keveyttään tarinan edetessä anteeksi. Tarina muodostuu kolmen naisen näkökulmista, se limittää tarinat toisiinsa ja yhtä lukiessa jo kaipaa niitä kahta muuta tärkeää kokonaisuutta. Hyvä kirja, jonka elokuvasovituskin on onnistunut vähintäänkin kohtuullisesti, ei silti kuitenkaan kirjaa voittaneesti. 

+ Laura Lindstedt : Oneiron

Blogiaikaan luettu Oneiron ei vakuuttanut lukemisen jälkeen, ja kirjoittelin hieman jopa ihmetelleeni sen hypeä. Nyt kuitenkin lähes puoli vuotta myöhemmin tarina on vahvistunut mielessä hurjasti, sen kokonaisuus on eheytynyt ja myönnän Finlandia-palkinnon menneen viime vuonna täysin oikeaan osoitteeseen. Jos Oneiron on lukematta, lue se. Ihan jo yleissivistyksen ja täysin erilaisen lukukokemuksen nimissä.

+ Toni Morrison : Luoja lasta auttakoon

Ensimmäinen Morrisonini oli vahva, ja kuten laadukas kirjallisuus yleensä, on se myös vain aikaa myöten vahvistunut ja vahvistunut omassa mielessäni. Ripaus lähes jo maagista realismia toi romaaniin raikkautta, ja äiti-lapsi-suhteen inhimillisyys löi vahvasti iholle. Hieno teos, eikä ilmeisestikään kovin vaikea yleisesti Morrisonin kirjallisuuteen verraten.

+ Terhi Rannela : Punaisten kyynelten talo

Suomalaiselta kirjailijalta aivan mieletön hyppäys täysin vieraaseen maailmaan, 1970-luvun Demokraattiseen Kamputseaan. Vahva, raju ja voimakas romaani vankileiristä, hävityksestä ja pienestä ihmisestä koko maan kattavan julmuuden keskellä. Vahvuutensa ansiosta myös tämä on voimistunut yhdeksi vuoden vaikuttavimmista lukukokemuksista. Hassua miten ajatus saattaakin muuttua jo sitten toukokouisen postauksen teon.

ALICE MUNRO : HYVÄN NAISEN RAKKAUS

 

ALICE MUNRO : HYVÄN NAISEN RAKKAUS

♥ ♥ ♥ ♥

386s.

Tammi 2000

Alkuteos: The Love of a Good Woman (1998)
Suomennos: Kristiina Rikman

Muistan napanneeni ensimmäisen Munroni, Liian paljon onnea -novellikokoelman, lukuvuoroon viime syksynä Pienen kirjaston Katrin monien (Goodreads-)kehujen saattelemana. En aiemmin juurikaan ollut novelleja lukenut, muutamia yksittäisiä teoksia vain, mutten niin kokenut niitä omikseni. Tuo kokoelma kuitenkin hurmasi, ja päädyinkin lisäilemään lukulistalleni lisää kyseisen kirjailijan teoksia. Kerjäläistytöstä en sitten ihan niin kovin lämmennytkään, mutta kun kirpuilta ja isotädin hyllystä on useampikin Munron kirja vielä noidenkin kahden jälkeen omaan luettavien pinoon eksynyt, olen varaillut niitä hetkiin kun kaipaa jotain hyvää ja oikeasti laadukasta kirjallisuutta.

Ja sellainen hetki oli ilmeisesti taas nyt. Hyvän naisen rakkaus -kokoelma sisältää kahdeksan laajaa kertomusta, joissa jokaisessa on enemmän tai vähemmän keskiössä vahva naishahmo ja joko hänen oma tai vieressä oleva perheensä. Novellit ovat toisistaan irrallisia, mutta niiden hieman petollinenkin arkisuus sisältää jokainen voimakkaita tunteita, haaveita, kuvitelmia ja asetelmia, jotka voisivat olla ihan hyvin totta, ihan tänä päivänä, tässä ja nyt. Sellaista syvyyttä, että ei voi kuin ihmetellä, miten yhden kirjailijan tuotantoon näin paljon tarinoita ja näkökulmia voikin mahtua.

"Ja jos laki muuttuisi, voisi muuttua muukin. Ajattelen nyt sinua, sitä että et kenties enää häpeilisikään naida raskaana olevaa naista. Koska siinä ei olisi mitään hävettävää. Muutama vuosi eteenpäin, muutama vain, ja se on juhlan aihe. Raskaana oleva morsian kukitetaan ja talutetaan alttarille jopa teologisen tiedekunnan kappelissa.

Vaikka jos niin tapahtuisikin niin aina keksittäisiin jotain muuta hävettävää, jotain muuta pelättävää, jotain muita virheitä joita pitäisi välttää." (Novellista Muutoksen aika)

Munron novellien ehdottomasti suurin vahvuus on niiden laatu. Jokainen on taidolla tehty olematta silti tekemällä tehtyjä. Rakenteet vaihtevat pitäen mielenkiinnon yllä läpi kokonaisten tarinoiden, yli novellirajojen aina etukannesta viimeiseen sivuun saakka, tarinoiden arkinen pienuus kasvaa suureksi, kun niitä kertoo niin hurjan tarkkanäköisesti ja kokonaisvaltaisesti. Munron ansiosta sellaisetkin pienet tunteet muuttuvat tietoisiksi, joita ei ole koskaan huomannut, mutta on silti aina tiedostamattaan itsessään kokenut. Maisemista ja miljöistä tulee totta, henkilöhahmot ovat yhtä realistisia ja vahvoja kuin täysin lihaa ja luuta olevat ihmiset vierelläni aamubussissa, jossa kirjaa luen. Lukukokemus on niin kokonaisvaltainen, että vaikka lukiessa ei tunne täyttä vakuuttumisen tunnetta, jää tarinat mieleen sellaisina, joita saattaisi joskus vahingossa kertoa eteenpäin omalle ystävälleen joskus käyneinä.

Ja laadun lisäksi tästä teoksesta löytyi myös tunne. Täytyy tosin myöntää, se ei löytynyt ensimmäisten kolmen novellin aikana. Liekö syynä itse tarinat vai ensin ihan hurjan kamala aikaerorasitus, jonka syövereissä väkisin hereillä itseäni pitäen kirjaa luin ja myöhemmin taas lomaltapaluuväsymys, joka jetlagiakin raastavammin vei pääni ihan omiin tahmaisuusluokkiinsa, mutta ajattelin jo puolivälin paikkeilla ottaa tämän rinnalle jotain muutakin luettavaa, palata tähän sitten hieman paremmalla hetkellä. Se ajatus kuitenkin jäi, ja kun väsymys väheni, alkoi tarinatkin viedä mukanaan. Ja kaksi viimeistä novellia, Muutoksen aika sekä Äitini uni nousivat molemmat ihan lempinovelleikseni Munrolta ylipäätään. Tai jopa lempinovelleikseni, ihan vain ylipäätään. Jos tähän asti Munro on ollut minulle lähinnä todella laadukasta, mutta silti hieman tunnetasoltaan neutraalia kirjallisuutta, kääntyi kelkkani nyt, toivottavasti lopullisestikin. Tämän kirjan jälkeen voin jo sen ehkä sanoa, Alice Munro on todella matkalla yhdeksi lempikirjailijoistani. Ja se on varsin ihanaa se, hirveästi mikään kun ei ole ihanampaa kuin tarttua oman lukemattomaan kirjaan, josta tavalla tai toisella nauttii ihan jo vain siksi, että sen on kirjoittanut lempikirjailija.

NEW YORK, NEW YORK

Käytiin New Yorkissa ensimmäistä kertaa häämatkalla vuodenvaihteessa 2014-2015. Asuttiin Midtownissa, lähes Times Squarella, syötiin ehkä kuusi kokonaista juustokakkua ja katsottiin sadan metrin päässä tapahtuvaa uudenvuodenhulinointia lähinnä televisiosta. Keskuspuistossa kiukutti kun kaadoin puoli litraa kuumaa teetä käsilleni, aloitin lievän penikkatautikierteen kulkemalla viisitoista kilometriä Converseissa yhden päivän aikana, "koska ei metrolla matkustaen mitään näe". Pidin kaupungista, aika paljonkin, mutta silti ihan vähän mielummin olisin maannut aasialaisten valtamerten rannoilla varpaat hiekassa ja tuore kookos kirjan kanssa kainalossa.

Puolitoista vuotta myöhemmin suunnittelimme kesälomamatkaa Lontooseen ja Edinburghiin. Rahaa ja aikaa ei kuitenkaan oikein tuntunut löytyvän, joten se hieman jäi. Sitten hieman sivumennen, jossain "kuinka tylsää onkaa viettää koko loma kotona" -olotilassa huomasin ehdottaneeni uutta reissua kesäisempään versioon Isosta omenasta. Yhtäkkiä kumpikin puuttuva järjestyi kuin muka itsestään, ja ennen kuin huomasinkaan, matkalaskurin kuudestakymmenestä lähtenyt lukema oli tippunut aivan itsestään nollaan ja odottelin kirkuvan upean auringonlaskun alla taksijonossa vuoroani päästä JFK:lta Manhattanille. 

Tällä kertaa asuimme Financial Districtillä, 42. kerroksessa, pieni ikkuna kohti One World Trade Centeriä. Ulkona oli lämmin, muttei liian, juustokakkua tuli nautittua vain yksi pala, mutta kerran käytimme 85 dollaria aamiaisbrunssiin. Söin myös elämäni parhaan donitsin, nautin auringosta lyhyin sykähdyksittäin niin Coney Islandissa kuin Central Parkissakin, liian haltioituneena lukemaan. Kävelin huonoilla kengillä, mutta sopivasti, istuin metrossa ja odotuslaitureilla yhteensä ainakin viisi tuntia. Kerran ehkä kaksi yhden illan aikana, koska Kimmo huomasi Keskuspuiston korkeudella, että teatteriliput Harlemin Apollo-clubille ovat muuten hotellilla, siellä ihan etelässä. Söin elämäni parasta ruokaa, pidin kaupungin kaduilla kädestä maailman hienointa tyyppiä ja kuljin yksin kahteen suuntaan lempikadunpätkäni, Nassau Streetin Wall Streetiltä City Hallille.

Enkä yhtään missään olisi ollut ollut mielummin.

JHUMPA LAHIRI : TULVANIITTY

 

 JHUMPA LAHIRI : TULVANIITTY 

 ♥ ♥ ♥ 

438s.

Tammi 2014

Alkuteos: The Lowland (2013)
Suomennos: Sari Karhulahti

Tulvaniitty on ensimmäinen Lahirin kirja, jonka luin, vaikka muun muassa Kaima sekä Tämä siunattu koti ovat roikkuneet luettavien listalla jo useamman vuoden. Nyt se tarttui mukaan matkalukemiseksi New Yorkiin, kätevästi pokkarina käsimatkatavaroihin, pienenä kirjana käsilaukkuun Central Parkissa luettavaksi. Lopulta sitä tuli kuitenkin luettua enemmän joko lentokoneessa tai muuten vain Yhdysvaltojen ulkopuolella, mutta kun Intian lisäksi toisena vahvana tapahtumapaikkana oli USA:n itärannikko, sopi kirja sen puolesta tähän hetkeen kuin se kuuluisa nyrkki siihen pieneen silmäkuoppaan.

Tulvaniitty on tarina kahdesta intialaisveljeksestä, Subhasista sekä Udayanista. He olivat pieniä lapsia kun Intia itsenäistyi, enemmän tai vähemmän kärkkäitä nuoria kun maassa kuohui naksaliittien ja kommunistiaatteiden vallankumouksellisten aatteiden liikkelle työntämänä. Kirja on tarina veljeksistä, mutta se on myös tarina Gaurista, naisesta, joka kaiken keskellä on varsin näitä miehenalkuja vahvasti yhdistävä henkilö. Se on myös tarina uuteen kotimaahan totuttelusta ja menneisyyden kannattelusta eikä monessakaan mielessä mitenkään kovin pieni sellainen.

Mutta niin. Siinä missä montaa muuta tuntuu liian kaunis teksti etäännyttävän tarinasta, minulle sen tekee ehdottomasti tällainen kalsea ja kliininen kerronta. Mitään ei ole liikaa, ja silti kaikkea on, hahmot ovat lähellä, mutta silti juuri ja juuri niin kaukana, ettei heitä oikein edes yletä hipaisemaan, ei edes varpaillaan kurottaen.

Olisin ihan hurjasti halunnut pitää tästä kirjasta, enemmän ja juuri tässä hetkessä. Sen aiheet ja teemat ovat tärkeitä, henkilöhahmot todellisia ja särkyviä, ja silti niin kamalan kaukaisia ja vahvasti jossain muualla. Eikä kyse ole edes siitä, etteikö heitä kuvailtaisi tarpeeksi tarkasti tai pystyttäisi keskittymään oleelliseen, vaan enemminkin siitä, että hahmot hukkuvat yksipuolisiin lokeroihinsa, ovat niin ennalta-arvattavia että tuntuvat vahvasti keksityiltä. Tekevät inhimillisiä virheitä, mutta nekin vähän jotenkin alleviivaten, alleviivaten kuten koko kirjan loppukin, kuin se outo rakenne palata menneeseen, jonka oli kyllä jo itse tarinaa lukiessaan ymmärtänyt. Osa luvuista taas tuntui koko rakenteen kannalta täysin turhilta, omituiset haarat etäännyttivät entisestään ja vaikka kirjan lukeminen loppua kohti olikin paikoin jopa koukuttavaa, ei se antanut tällä kertaa oikein mitään.

Ehkäpä kirja lopulta kuitenkin on hieno teos, kuten etukansi Turun Sanomia siteeraa. Hieno, mutta etäinen ja liian siisti, rosoton ja ehkä kuitenkin hieman tylsäkin. Mutta siitä jotain sai, niin kipinän kuitenkin lukea Lahiria lisää. Jospa aiemmassa tuotannossa, hyvin palkitussakin sellaisessa, olisi vahvempia helmiä kuin tämä. Se täytyy vielä joku päivä selvittää.

CHIMAMANDA NGOZI ADICHIE : WE SHOULD ALL BE FEMINISTS

CHIMAMANDA NGOZI ADICHIE : WE SHOULD ALL BE FEMINISTS 

♥ ♥ ♥ ♥

48s.

Anchor 2014

Chimamanda Ngozi Adichie on yksi lempikirjailijoistani. Puolikas keltaista aurinkoa on hurjan upea romaani, Purppuranpunainen hibiskus viehätti ja Kotiinpalaajat omalla tavallaan pysäytti. Ja sen lisäksi, että Adichie kirjoittaa upeaa ja syvää fiktiota, on hänellä myös omana kirjailijapersoonanaan hyvin tärkeää asiaa. Sellaista, jota aika monenkin olisi syytä kuunnella.

Olin aiemmin katsonut Adichien TED-puheen The Danger of A Single Story, ja pitkään suunnitellut katsovani myös tämän feministisemmän puheenvuoron. Nyt kuitenkin tuon puheen perusteella kirjoitetun pienen kirjasen löysin edestäni muutamalla hassulla dollarilla New Yorkista, joten nappasin sen metrolukemiseksi, jossa jo muutamalla Manhattanin vertikaalisesti halkovalla matkallani sainkin nopeasti luetuksi. Ja ollakseen noinkin pieni kirja, oli Chimamanda Ngozi Adichiella jälleen tärkeää sanottavaa.

"Both women and men will say, 'I did it for peace in my marriage.'

When men say it, it is usually about something they should not be doing anyway. Something they say to their friends in a fondly exasperated way, something that ultimately proves to them their masculinity - 'Oh, my wife said I can't go to clubs every night, so now, peace of my marriage, I go only weekends.'

When woman say 'I did it for peace of my marriage', it is usually because they have given up a job, a career goal, a dream."

Kirjasta lukiessa tulee mieleen, ettei Suomea ihan turhaan ole valittu maailman sosiaalisesti edistyksellisimmäksi maaksi. Kun Ngozi Adichie kuvaa naisen asemaa niin Nigeriassa kuin Yhdysvalloissakin, tulee monessa kohtaan mieleen, että onneksi meillä on paremmin. Meillä ei naisten lähtökohtaisesti tarvitse kasvaa ajatukseen, että jokainen valinta ja teko saattavat johtaa huonompaan asemaan naimamarkkinoilla. Meillä kouluun pääsee lähtökohtaisesti taitojen, ei sukupuolten perusteella. Me olemme saaneet ääneestää yli sata vuotta, omassa lähikuplassani miesten ja naisten työt ovat jakautuneet aina hyvin vahvasti omien kiinnostuksenkohteiden mukaan, ei sukupuoliroolien.

Ja silti meillä on vielä hurjasti tekemistä. Meillä edelleen naisen urakehitys hiipii jäljessä, koska isät jäävät edelleen harvemmin lasten kanssa kotiin. Laskut tuodaan lähtökohtaisesti miehelle,  koska ajatus perheenpäästä ja elättäjyydestä elävät edelleen tiukassa. Sinkkuelämäänsä juhliva mies on kunnon pleijeri kun taas nainen kauhee rotko. Ja tyttölapsi on onnistunut, kun on sievä ja rauhallinen, pojat taas ovat poikia, oli toista juuri lyöty nenään tai upotettu pää vessanpyttyyn.

Mutta silti ennen kaikkea, tämä pieni kirja on tärkeä, koska se on muistutus siitä, miksi jokaisen meistä aidosti tulisi olla feministi. Ja feministi sen sanan varsinaisessa merkityksessä, siinä, joka ajaa sukupuolten välistä tasa-arvoa, ei vastapuolen mustamaalaamassa miesvihakuvassa, jossa poltetaan rintaliivejä ja kasvatetaan kilpaa kainalokarvoja. Vaan siinä aidosti suvaitsevaisessa ja tasa-arvoisessa ympäristössä, joka keskittyy siihen, että meillä on vapaus valita. Vapaus olla kotona, jos haluamme, vapaus tehdä uraa jos haluamme. Ei feminismi ole sukupuolierojen häivyttämistä, se on mahdollisuuksien tasaamista. Ja sen tärkeän viestin tämäkin kirja antaa, ja siksi toivon, että tämä myös pikimmiten jo käännettäisiin myös suomeksi, tätä(kin) keskustelua kun on erityisen tärkeä ylläpitää, jotta asiat voisivat muuttua. Jotta asiat muuttuvat.

KESÄKUUN LUETUT

Kesäkuussa halasin läpi kaikki neljätoista esikoululaista, jotka kolmannesta omasta ryhmästäni hyvästelin koulutielle kuun alussa, pakkasin töissä kokonaisen luokan pieniin perunalaatikoihin muuton edeltä. Kävin työni puolesta aluejohtoryhmässä puhumassa ihan höpöjä, jäin lomalle ja olin itäsuomalaisen yliopiston maisteriopintojen pääsykokeissa kokonaisen päivän. Sain myös uuden asunnon, mutta hylkäsimme sen, koska Kimmo epäröi, varasin lennot  New Yorkiin, vai olikohan se sittenkin jo toukokuussa. Olin myös kolme viikkoa mökillä, vein koirani hammaslääkäriin, nukuin parhaita yöunia ikinä, juhlistin isovanhempieni 60-vuotishääpäivää, poltin nenäni kesäauringossa ja ostin vahingossa kolme pokkaria suomalaisen tarjouksesta, reissua varten muka.

Ja voi kyllä, olen myös saattanut lukea ihan muutaman kirjan.

Kuukauden luetut näyttävät tällä kertaa tältä:

Kjell Westö : Leijat Helsingin yllä (1.6.)

Antti Holma : Kauheimmat runot (3.6.)

Enni Mustonen : Paimentyttö (20.6.)

Tove Jansson : Kunniallien petkuttaja (23.6.)

Aili Simojoki : Yönmusta kesä (26.6.)

Selja Ahava : Eksyneen muistikirja (29.6.)
Elina Lappalainen : Syötäväksi kasvatetut (30.6.)

Kirjoja yhteensä seitsemän, sivuja 1966 ja kaikki ovat näemmä suomalaisten kirjoittamia. Huomasin sen itse vasta Janssonin kohdalla, enkä enää osannutkaan ottaa lukuvuoroon Munroa kun vielä muutama kotimainen odotteli pinossa lukuvuoroaan. Parhaat kirjat ovat olleet ehdottomasti niin kuukauden ensimmäinen kuin viimeinenkin ja välistä sitten Toven petkuttaja. Vain yksi huono mahtui joukkoon, ja se olikin tuo jo kommenttiboksissakin keskustelua ilahduttavasti herättänyt Paimentyttö, juuri se, jonka jatko-osaa huomaan pyöritteleväni hieman joka välissä käsissäni. Onneksi myönsin jo postauksessa tuon houkutuksen niin ei tarvitse taas uhojaan olla pyörtämässä ensi alkuun. Mutta ehkä heinäkuussa voisi painottaa lukemistaan sitten ulkomaalaiseen, pitää hieman kirjalistaa balanssissa. Vaikka kovin se kallellaan suomalaiseen silti on, onneksi kotimainen ei maailmankirjallisuuden rinnalla juurikaan häpeä. 

Mutta nyt, mökkimaisemat ovat vaihtuneet ihan hetkeksi Helsinkiin, ja kohta vielä hieman isompaan paikkaan, kun koneemme iltapäivällä New Yorkia kohti nousee kiitoradaltaan. Viimeksi olimme häämatkalla, nyt muuten vain yhdessä kesälomalla, syksyn suunnat ja suunnitelmat kun muuten on ihan auki, että kuka milläkin paikkakunnalla asuu. Mutta sen epätietoisuuden ja stressinpoikasen koitan vaikka hetkeksi unohtaa ja uppoutua suuremman maailman ääriin, onneksi vielä sieltäkin ehtii vajaaksi viikoksi mökille tuon aika kivankin kainalossa. Ja onhan minulla itseasiassa vielä lomankin jälkeen heinäkuun lopussa yksi viikko lomaa, tästä pitää todella nauttia, jos jatkossa saa taas yhtäkkiä hypätäkin takaisin opiskelijaelämään. Mutta sen näkee sitten, nyt on ihan vain loma.

ELINA LAPPALAINEN : SYÖTÄVÄKSI KASVATETUT

ELINA LAPPALAINEN : SYÖTÄVÄKSI KASVATETUT - MITEN RUOKASI ELI ELÄMÄNSÄ 

♥ ♥ ♥ ♥

355s.

Atena 2012

Valion maitopurkissa seisoo sievä lehmä, uteliaasti kuvaajaan päin kurkistaen, itsekseen vihreällä ruohoisella laitumella kesää viettäen. Se idyllinen kuva maataloudesta, vähän kuin broilerimainoksen luoma kuva piikatytöstä ruudullisessa essussaan, ulkona jyvillä yksittäistä kanaa syöttäen. Ja tätä mielikuvaa me syömme, syömme onnellisten kanojen munia, juomme ilosta pukittelevien lehmien maitoa ja kuin lemmikkinä pidetyn porsaan takalistoa, hyvällä omallatunnolla, sen kummemmin mitään ajatettelematta. 

Mutta entä jos maitopurkin kyljessä ja hunajamarinoidun broilerin pakkauksen päällä olisikin kuva todellisuudesta? Jos laitumen sijaan lehmän taustalla olisikin suurnavetta ja lehmä olisi päästään parresta kiinni, kuten se vielä hyvin monilla tiloilla todellisuudessa talvikaudet on, useita kuukausia putkeen pääsemättä edes kääntymään? Tai broileri olisi kuvassa kaikkien niiden ystäviensä kanssa, joiden kanssa se kasvaa, ruokapaketin kelmuun olisikin painettu kuva ihmisen jalostamasta hybridikanasta jalkaongelmineen 25000 lajitoverinsa kanssa samassa hallissa? Tähän ja moneen muuhun ruokateollisuuden ongelmakohtaan paneutuu Lappalaisen Syötäväksi kasvatetut -teos, joka todella on Tieto-Finlandiansa ansainnut.

"Ei lehmillä ole tunteita tai kokemuksia, älä hulluja puhu."

Syötäväksi kasvatetut -kirja etenee varsin neutraalisti ja rauhallisesti faktoissaan eteenpäin. Se aloittaa pohdintansa yleisellä moraalikäsityksellä, ja tutkimustuloksilla siitä, miten lajityypillisen käyttäytymisen riistäminen vaikuttaa tuotantoeläimiin, ja miten se suomalaisilla maatiloilla näkyy. Se etenee laji lajilta, kanan, broilerin ja sian kautta niin maito- kuin lihakarjanautaankin ja koukkaa sieltä vielä suomalaisen maatalouden perusteisiin, suojeluun ja yritysvastuuteen sekä mahdollisuuksiin yksittäisinä kuluttajina. Lappalainen perustelee oikeastaan kaikki väittämänsä joko tutkimustuloksin tai muuten lähdefaktoin, se esittelee niin onnistumisemme kuin ne kohdat, joissa kaikkein eniten on parantamisen varaa. Vaikka kirjassa lopulta onkin yllättävänkin paljon saman toistoa, se on silti puhutteleva ja teräväkatseinen. Se on kirja, joka oikeastaan kaikkien ruokaa syövien ihmisten pitäisi lukea.

Arvostin tässä kirjassa tosiaan eniten sen faktapohjaisuutta ja kiihkottomuutta. Luin viime vuonna Jonathan Safran Foerin Eläinten syömisestä -kirjan, ja vaikka sekin hyvä ja tärkeä on, paistaa siitä liikaa läpi sellainen amerikkalaistyylinen tunteisiin vetoaminen, joka jättää jopa tietoon perustuvat faktat hieman alleen. Samaan ongelmaan kompastuu myös tärkeä ruokadokumentti Food Inc., sillä kun ruokateollisuus esitetään lähes salaliittoteoriana, menettää se oman todella tärkeän sanomansa, ja leimaantuu lähinnä huuhaa-tyyliseksi toisen ääripään propagandaksi. Paremmin onnistuu jo paljon puhuttanut Netflixistäkin löytyvä Cowspiracy-dokumentti, jota jo lähtisin suosittelemaankin, jälleen kaikille jotka oikeastaan ihan vain syövät, mutta paras tähän astisista silti on ollut tämä Lappalaisen kirja. Se antaa sijaa myös onnistumisille ja tahoille, joita on todella meilläkin parannettu, mutta luo myös oikeasti realistisen kuvan ruoan tuotannosta, yritysvastuusta ja jopa meidän kuluttujien mahdollisuuksita. Sitähän kauppa meille tarjoaa, jota me ostaa haluamme. Ja jos me haluamme halpuuttamista ja edullisuuttta laadun ja vastuullisuuden hinnalla, saamme huonosti hoidettua ja eläessään kärsinyttä ravintoa.

Itse en lähtökohtaisesti tuomitse eläinten kasvatusta hyötytarkoituksessa, eläinkunnan tuotteet ovat varsin valtava osa jokapäiväistä ravintoamme. Vaikken itse ole vuosiin enää lihaa syönytkään, ja lähivuosina olen erityisesti panostanut myös kananmunan ja maitotuotteiden käytön radikaaliin vähentämiseen omassa ruokavaliossani, en pidä ihan täysin realistisena ajatuksena sitä, että kaikki olisivat muutaman kymmenen vuoden päästä vegaaneja, niin ihanteellista kuin se olisikin. Mutta se, mitä en oikein hyväksy, on tietoinen silmiensä ummistaminen ruokateollisuudelta. Koska sitä se nykyisellään on, eläinten kasvattaminen raaka-aineina, ei inhimillisinä, elollisina olentoina. Jos syö lihaa ja meijerituotteita, pitäisi olla pokkaa seistä valintojensa takana niin, että todella tietää, mistä oma ruokansa tulee. Ja siihen tämä kirja antaa sopivaa ensiapua, siksi tämänkin kirjan pitäisi olla yhä enemmän ihmisten tietoisuudessa. Välinpitämättömyys on kaikkein surullisinta, mihin ihminen kykenee, ja valitettavasti siitä kärsii aina joku. Toisaalla se on hätää kärsivät ihmiset, meidän hyvinvointivaltiossamme se on muun muassa ruoka, jota syömme. Kun valintoja sen suhteen tekee, niiden takana pitäisi pystyä myös seisomaan.