FANTASIAA POHJOIS-SAVON METSISTÄ – MIKKO KAMULA : ISO HÄRKÄ (METSÄN KANSA #2)

MIKKO KAMULA : ISO HÄRKÄ

603s.

Gummeurs 2018

Kamulan Metsän kansa -sarjan ensimmäinen osa, Ikimetsien sydänmailla, sekä ihastutti että ärsytti puolisentoista vuotta sitten. Kuten jo tuossa yllä linkatussa esikoisosasta kirjoitetussa postauksessa mainitsin, lapsuuden mökkimetsieni ja kotiseutujeni reunamille sijoittuva fantasia tarina kiinnosti jo sijaintinsa puolesta, ja vaikka lukukokemus jäi hieman kehnonlaiseksi, ajattelin tälle toiselle osalle antaa vielä mahdollisuuden – eihän sitä ihan joka kerta omaa kotirantaansa pääse tapahtumien keskiöön sijoittamaan.

Kamulan pohjoismaiseen mytologiaan pohjaavan fantasiasarjan toinen osa jatkaa loogisestikin siitä mihin ensimmäinen jäi. Se seuraa 1480-luvulla Rautaparran suvun elämää, jota tällä kertaa varjostaa alisesta maailmasta noussut hirvittävä härkä. Tuo pelottava otus uhkaa koko Savoa aina Leppävirralta Juvalle, ja nuoren Tenhon perheineen täytyykin yhdistää voimansa niin Olavinlinnan sotilaiden kuin lappalaisnoitienkin kanssa saadakseen tuhoa tekevä otus päiviltä.

Seikkailua siis seikkailun perään. 

x

Ensimmäisessä osassa minua vaivasi hurjasti kielen kömpelöys, joka tässä Kamulan toisessa teoksessa jo on joko hieman hioutunut paremmaksi, tai sitten siihen vain on jo tottunut. Tarina on myös itsessään jälleen lähtökohtaisesti varsin lupaava: mytologian yhdistäminen kotiseudun historiaan kun on varsin herkullinen kombo. Alkuun tämä kirja viekin mukanaan, ja kuin huomaamatta ensimmäiset kolmesataa sivua on luettu. Mutta mitä pidemmälle tarinassa päästään, huomaan jälleen tuskastelevani aivan samaa kuin ensimmäisen osan kanssa: tapahtumia vain sattuu peräjälkeen, seikkailuiden väliin mahtuu maksimissaan puolikas sivullinen tasaista arkea, jota sitäkään ei tosin juurikaan vaivauduta kuvailemaan. Ymmärrän, että se paikoin myös toimii tällaisessa toiminnallisemmassa, seikkailuun painottuvassa tarinassa ihan tehokeinonakin, mutta sillekin tekisi hyvää käyttää myös hieman värikkäämpää, kuvailevampaa kieltä, rauhoittua paikoin aidosti aistimaan ympärillä olevaa, eikä vain puhtaasti juoksuttamaan muutenkin paperinohuita hahmoja edesottamuksesta toiseen. Tiedän toki, ettei tämä nyt ilmeisesti kovinkaan monin paikoin realismiin pyrikään nojaamaan, mutta muita laadukkaampia fantasiakirjoja lukeneena olisin kaivannut hieman rauhallisempaa tahtia ja vähemmän täpäriä läheltä piti -tilanteita. Ne toimivat tiettyyn pisteeseen, mutta ylikäytettynä parhaatkin käänteet jäävät liian innolla ammennetun massan alle.

Toisinsanoen siis juuri tuo heikkous näkyy oikeastaan koko tarinassa kaikkein läpileikkaavimmin. Kuten ensimmäisessäkin osassa, myös Isoa härkää vaivasi paikoin sama kansanperinteen pinnallinen ylikäyttö: sen sijaan, että esimerkiksi maahisista, vetehisiä tai muista olennoista olisi aidosti tehty kiinnostavia hahmoja, esiintyivät ne vuorotellen tarinassa kaavalla "hahmot olivat kuulleet niistä puhuttavan, mutteivät tienneet niiden olevan olemassa kunnes joku niistä tappoi/loihti/kaappasi/auttoi jonkun/jota kuta ja näin ne olivatkin siis olemassa". Harvoihin olentoihin palattiin myöhemminkään muuten kuin aiempaan päälleliimatunoloiseen tapahtumaan viitatessa, mikä jätti jälkeensä varsin vahvan hämmennyksen, miksi ne ylipäätään on tarinaan pitänyt edes mukaan ottaa. Hienoa, että Kamula näistä kaikista tietää, mutta kuten muukaan tarina, eivät ne todella heränneet tässä oikein henkiin. Jos puoletkin kirjan lopulta varsin turhiksi osoittautuneista käänteistä olisi käytetty muiden käänteiden syvempään pohjustamiseen ja mytologian aitoon käyttämiseen namedroppailun sijaan, tällä tarinalla olisi todella ollut potentiaalia myös suurempaan.

x

Toki voi myös olla, että tämä on tätä genreä, ja tämä genre ei vain ole minulle. Onhan tällainen päätön joka suuntaan sinkoilu tuttua esimerkiksi niinkin klassikkoasemaan nousseesta teoksesta kuin J.R.R. Tolkienin Hobitista – josta en muuten myöskään pitänyt sitten millään. Kaikki tarinat eivät ole kaikille, ja mitä muiden arvosteluihin tulee, on tämä ainakin Goodreadsin mukaan uponnut lukijalle jos toisellekin. Itse ajattelin nyt jättää silti ehkäpä tämän sarjan tähän. 

Ainoa vain, että vastoin kaikkia odotuksiani tämä kirja loppuu aikamoiseen cliffhangeriin, joten koska sarjan kolmas osa, Tuonela, on jo julkaistu, voihan se olla, että joskus vuoden päästä painin taas ihan samojen hahmojen kanssa kolmannen kirjan verran. Jotain kutkuttavaa kun tässä kaikesta huolimatta edelleen on.

HARUKI MURAKAMI : 1Q84

HARUKI MURAKAMI : 1Q84 
Osat 1-3

1224s.

Tammi 2013

Alkuteos: いちきゅうはちよん [Ichi-Kyū-Hachi-Yon] (2009)

Suomennos: Aleksi Milonoff

Rakkaudesta Haruki Murakamiin. Murakami vei mennessään kolme vuotta sitten, ja aiheutti toisaalta myös sellaisen lukuähkyn, että olen pitänyt nyt pidempää taukoa herran kirjallisuudesta. Tähän asti olen pitänyt kaikesta Murakamilta lukemastani enemmän tai vähemmän, vaikkakin toki tässä kirjallisuudessa on myös problemaattisuutta kerrakseen, kun tarkemmin lähtee sitä paloiksi halkomaan. Lähtökohtaisesti olen kuitenkin osannut työntää kyseiset ajatukset kauemmaksi, nauttinut soljuvasta kielestä ja unenomaisesta tunnelmasta, ja sellaista odotin tältäkin. Sitä en kuitenkaan saanut, ja siinä oli sekä hyvät että heikot puolensa. On ihana palata yhden lempikirjailijansa teoksiin kun tietää mitä saa, mutta jos ei saakaan sitä, saattaa olo olla varsin ristiriitainen.

Murakami maneeriautomaattina. Murakamin kirjoista voisi tehdä juomapelin tai ainakin jonkinlaisen maneeribingon, jos humaltumista pelkää. Seitsemän kirjaa japanilaiskirjailijalta lukeneena voisin sanoa, että reppanat miespäähenkilöt, joilla on suhde naimisissa oleviin naisiin, saattavat alkaa jossain vaiheessa kyllästyttämään, sillä kuvittelisi tällaisella mielikuvituksella varustetun kirjailijan kykenevän luomaan edes joskus hieman linjastaan poikkeavia henkilöhahmoja. Mutta ei. Sitä tässä kirjassa ei valitettavasti myöskään tapahtunut. Hahmot kulkivat siinä samassa linjassa, naiset jopa hieman fetistisesti ulkonäön kautta kuvailtuina, kyseenalaistamatta seksin takia mukaan tuotuina hahmoina, miehet taas menivät niitä Murakami-menojaan kuten aina. 

Ainoastaan (tai no, "ainoastaan") juoni ja tunnelma poikkesivat aiemmasta, ja se oli tällä kertaa erityisen positiivista. Luin jotain toista lukijaa unenomaisuuden puutteen häirinneen, itselleni se taas oli lähinnä positiivista, sillä se yhdistettynä muihin maneereihin olisi todennäköisesti tullut lähinnä tunne, että luen aiemmin luettuja Murakameja vain uudelleen ja uudelleen. Tässä oli enemmän toimintaa ja syvempää yhteiskunnallisuutta, tarkempaa rakennetta ja jopa hieman menemisen meininkiä. Ainakin tiettyyn pisteeseen saakka. Minut se koukutti, sai lukemaan riemulla. 

Ja maneereistaan positiviisimpana pidän ehdottomasti Murakamin kykyä luoda sellaisia maailmoja, jossa kaikki on auki, mutta niitä ei selitetä silti liikaa, vaikka taivalla paistaa kaksi kuuta ja kuolleiden vuohien suusta tulee pikkuväkeä. Se toimi tässäkin, paitsi että lopulta ei. Murakami tuntui kyllästyneen maailmaansa itsekin viimeisessä osassa, ja meni selittämään liikaa. Ja se jos mikä turhautti.

Murakami, seksistinen setämies. Murakamin kanssa turhauttaa myös varsin seksistinen naiskuva. En alkuaikoihin hänen kanssaan ehkä osannut asiaan tarpeeksi kiinnittää huomiota, mutta tässä seksismi lyö vasten kasvoja. Sen osaa edelleen jollain tapaa ohittaa, antaa hetkellisesti anteeksi, mutta kun jok'ikinen kohtaus naisen kanssa sisältää rintojen kuvaamista tai setämiesmäisiä seksifantasialta kuulostavia petikohtauksia, alkaa meininki vähän väsyttää. Ymmärrän siis Murakamin parjaajia, sillä onhan hänen tekstinsä vallan sovinistista. Ehkä tavallaan tahtomattaan, ehkä tietämättään, erityisesti yhteiskuntansa tuotteena. Itseäni se ei jostain syystä (/pienimuotoisen fanityttöiden vuoksi?) Murakamin kanssa vihastuta, ennemminkin kyllästyttää ja väsyttää. Kuten aiemmin jo sanoin, herran mielikuvituksen tuntien häneltä odottaisi myös tässä asiassa jotain uutta ja kriittisempää. Toisaalta hän kuvastaa vain kulttuuria, josta hän tulee, mutta valitettavan vähän sillä selityksellä mitään anteeksi saa.

1Q84 & 1984. Murakamin trilogia on saanut inspiraationsa George Orwellin klassikkoteoksesta Vuonna 1984. Luin itse kyseisen dystopian keväällä, pitkälti pohjustukseksi tälle Murakamin kirjalle. Siinä missä Orwellin teoksen lamaantunutta kansaa valvoo Isoveli, ohjaa Japanin vuoristossa uskonnollista kulttia Pikkuväki, joka rakentaa ilmakoteloita, tekee sieluille mazoja ja dōtia. Yhtäläisyydet ja vastakohtaisuudet ovat mielenkiintoisia ja ajatuksen tasolla jopa nerokkaita, mutta jokin toteutuksessa silti tökkii. Murakami tarkastelee uskonnollista kulttia kaukaa, mutta lopulta liiankin etäältä: mielenkiintoinen yhteiskunnallinen ja sosiologinen luonne jää turhan jumittamisen ja yksityiskohtiin takertumisen jalkoihin, ja lopulta kirjan kaikkein vähiten mielenkiintoiset osat nousevat tämän mielenkiintoisimpana pitämäni langan ohi jättäen sen jalkoihinsa. Tavallaan rakastan juuri sitä, ettei Murakami selitä ollenkaan, mutta tämä jäi hänenkin kirjoittamanaan hieman liian hentoiseksi toimiakseen täysin avoimena yksityiskohtana. Samalla Murakami myös sortui yliselittämään kaikkea muuta, esimerkiksi juuri näiden kahden kirjan keskinäistä yhteyttä, ja se harmitti, sillä olisin ymmärtänyt Isoveli-Pikkuväki viittauksen ihan itsekin. 

1Q84 ihan vain kirjana. 1Q84 kuulostaa Leoš Janácekin Sinfonietalta, tuoksuu 80-luvun kiireisiltä kaduilta ja vuoristoilmalta, tuntuu erilaiselta ja lopulta maailman tahmeimmalta. Kirja koostuu kolmesta osasta, kolmesta kolmen kuukauden mittaisesta ajanjaksosta, jotka jakautuvat erillisiin kirjoihin. Kaksi ensimmäistä osaa on käsittääkseni (ainakin Suomessa) julkaistu alunperin kokonaisuutena, kolmas on tullut perässä kun Murakami on sen ehtinyt kirjoittaa. Itse luin koko trilogian yhtenä kirjana, yhteen putkeen, ja se oli tavallaan harmi. Se oli harmi, sillä ensimmäinen osa oli hieman hidastempoinen ja nihkeä, mutta toinen vei mennessään niin, että kuvittelin jo hetken pitäväni Murakamin parasta teosta käsissäni. Jatkoin kuitenkin suoraan kolmanteen, viimeiseen osaan, kirjaan, jonka seurassa tylsistyin, puuduin, tahmaannuin ja väsyin niin, että kirjasta tuli lähinnä lopuksi krapula. Ja tuntui kuin Murakamille itselleenkin olisi tullut, ihan kuin hänkään ei olisi jaksanut enää kirjoittaa aloittamaansa loppuun, joten tuli sitten lähinnä jaariteltua ja kaarreltua jo tapahtuneiden ympärillä. Ja lopulta hutaistua loppu kasaan, läsäytettyä koko tarina, jätetty parhaat käänteet jo myöhempiin kirjoihin. Se oli harmi, sillä 1224 sivun jälkeen lopusta olisi mielellään nauttinut. 

Helmet-haaste 2018: 16. Kirjassa luetaan kirjaa
1Q84:n maailmasta muissa kirjablogeissa: Lintusen kirjablogi, Kirja vieköön!, Luetut, lukemattomat, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä & Pieni kirjasto 

DEBORAH LEVY : UIDEN KOTIIN

DEBORAH LEVY : UIDEN KOTIIN

144s.

Fabriikki kustannus 2016

Alkuteos: Swimming Home (2011)

Suomennos: Laura Vesanto

Deborah Levyn pienoisromaani kuuluu siihen samaan sarjaan kuin edellinen loppuunlukemani romaani, Mabanckoun Pikku Pippuri. Se kiinnosti kun kuulin siitä, menetin kiinnostukseni kun näin kannen. Jos edellinen toi mieleen keskiluokkaisen keittiökirjan chili con carneineen, tästä tulee mieleen jotain hämmentävää historiallisen fiktion ja fantasiafanfictionin väliltä. Eikä se ihan hirveästi mairittele, vaikka tällä kertaa kannen kuva tosin liittyykin jo hieman enemmän tarinaan kuin Mabanckoun teoksessa. Ei ehkä ihan täysin sattumaa, että kumpikin hieman kriittisiä ajatuksia herättävä kansi on saman kustantamon tuotoksia, mutta toisaalta, olenpa oppinut, ettei näitä siis liian heppoisesti pelkän estetiikan takia kannata tuomita. Mikä nyt sinänsä ei ehkä ihan yllätyksenä tässä vaiheessa enää pitäisi tulla, kun kirjallisuudesta kuitenkin on kyse, ei kansitaiteesta.

"Taivas oli tummunut ja meri tuoksui jossain lähellä. Lokit kirkuivat hänen yläpuolellaan. Tien toisen laidan boulangerien makea hiivan tuoksu leijaili yli pysäköityjen autojen. Perheet palailivat rannalta kantaen muovipalloja ja tuoleja ja värikkäitä pyyhkeitä. Boulangerie oli äkkiä täynnä pizzapaloja ostavia teinipoikia. Tien toisella puolella mekaanikko kiihdytteli moottoripyöräänsä voitonriemuisesti. Isabel ei ollut valmis palaamaan kotiin ja jäljittelemään taas jotakuta, joka hän oli joskus ollut."

Levyn pienoisromaani nytkähtelee liikkelle pienen eteläranskalaisen huvilan pihalta, jonka uima-altaassa kelluu punatukkainen nuori nainen. Huvilan arki keskeytyy, ja sen vieraat, kuuluisa englantilainen runoilija, kusipäärunoilija tai ihan vain runoilijamestari Joe, hänen vaimonsa Isabel, 14-vuotias tyttärensä Nina sekä perheen vieraat Laura sekä Mitchell kietoutuvat tarinan edetessä tavalla tai toisella tuon kumman, änkyttävän tytön ympärille. Kaikkien yllätykseksi Isabel kutsuu tytön heidän vieraakseen, ja unenomainen tarina alkaa kieputtaa tietään eteenpäin.

Ihan rehellisesti sanoen olin jostain syystä käsittänyt hieman erheellisesti, että tulossa on murhamysteeri, ja uima-altaassa kelluu ruumis. Kun tuo tyttö varsin vahvasti, tai vahvasti ja vahvasti, kuitenkin eli, oli ja sotki tietyllä tapaa jo ennaltakin määrätyt kuviot, jouduin muuttamaan asennettani tätä kirjaa kohtaan varsin selkeästi. Kun on napannut mielestään dekkarimaisen pienoisromaanin käsiinsä ja saakin jotain ihan muuta, pitää hetki keräillä oman henkilökohtaisen erheensä palasia, jotta pääsi lukemaan tätä niin kuin se tosiaan oli tapahtumassa.

Deborah Levy kirjoittaa unentuntuisesti ja tarkasti, ja vaikka kirjassa on sivuja alle 150, tuntuu kuin olisin lukenut pidemmänkin romaanin. Sen sivuihin mahtui hurja määrä sivujuonteita ja kohtaloita, ja silti se kulki vääjäämättä kohti loppuaan sellaisella vauhdilla, että tätä kirjaa teki mieli säästellä ja lukea pienissä palasissa, kasvatella suuremmaksi ja antaa vaikuttaa. Niin ainakin itse yritin tehdä, ja silti se veti puoleensa jatkuvasti. Niin kuin kirja ja hyvä tarina parhaimmillaan tekee.

Mutta. 

Kun nyt tässä lähiaikoina näitä muttia on kirjojen kanssa riittänyt, tuli tämänkin kohdalle sellainen.  En nimittäin ihan tiedä, mitä tämän kirjan kanssa tapahtui. Oliko kyseessä se, että koska tätä on kehuttu varsin paljon muissa arvostamissani kirjablogeissa, odotin tältä jotain järisyttävän suurta ja sainkin vain tavallisen suurta pienessä mittakaavassa. Vai odotinko koko kirjan verran jotain suurta ja mahtipontista käännettä, ja petyin, koska olin jo alusta asti aavistanut sen loppuvan niin kuin se loppui. En ihan itsekään tiedä, mistä se johtui, todennäköisesti noista kahdesta yhdessä, mutta tässä on kirja, josta olisin ihan valtavasti halunnut pitää, mutten siinä onnistunut. Tai se ei onnistunut minun kanssani, miten päin sen nyt haluaakin sitten ajatella. Hieno se oli, jollain tapaa sellainen tulevaisuuden klassikko, mutta minulle se ei ihan niin auennut kuin olisin toivonut. Harmi. 

Mutta juu. Seuraavaksi luen jotain muuta, ihan joltain muulta kustantajaltakin. Että voisin vaikka vaihteeksi aloittaa postaukseni jotenkin muutenkin kuin tunnustamalla ennakkoluuloisuuteni enemmän tai vähemmän jännittävien kansivalintojen edessä. Ja jospa vielä vaikka löytäisin tähän syksyyn kirjan, jossa ei olisi niin paljon muttiakaan matkassa. Sitä odotellessa. Kokeilkaa te tätä jos on vielä teiltä lukematta, saatatte lukea sellaisen helmen, jonka arvo kasvaa vanhetessaan. Tai ainakin helmen ihan muuten vain. Potentiaalin sellaiseen sentään minäkin tässä tunnistin.

HANNA HAURU : JÄÄKANSI

HANNA HAURU : JÄÄKANSI

117s.

Like 2017

Hauru on yksi niistä kirjailijoista, joista olen kuullut vasta kirjablogien kautta, vasta tänä vuonna tämän uusimman kirjan myötä. Se odotteli minua alkuviikosta Joensuun pääkirjaston uutuushyllyssä, valikoitui pian lukuvuoroon lyhyytensä vuoksi, ja tulikin luettua alle vuorokaudessa. Vaikka Hauru kirjoittaa hyvin tiiviistä ja pelkistettyä kieltä, kepeä tai helppo lukukokemus tämä ei ollut.

"Kun täti oli ryystänyt kahvinsa sokeripalan läpi, hän laittoi vauvan koriin ja kysyi minuakin mukaansa. Puistelin päätäni, vaikka olisin halunnut nyökätä. Hän ei kysynyt toista kertaa, vaan oikoi hameensa ja lähti."

Haurun nimettömäksi jäävä päähenkilö odottaa isäänsä sodasta, mutta junasta tuleekin äidin uusi mies, ja isä seuraa perässä vasta myöhemmin tikkuisessa lauta-arkussa. Tyttö on ollut aina enemmän isänsä, äitikin on vain Betti, joka oikoo lettejä, kun ei julkisella paikalla kehtaa tukistaa. Tyttö on äidilleen vain kipeä muistutus ensimmäisen miehensä kasvoista, yhteisestä lapsuudesta huutolaisena. Uusi mies, tytön Pahaksi nimeämä, taas hukkuu lähinnä kuusen juuresta löytyvään pirtukätköön ja sotatraumojensa muistoihin. Tarina on tiivis läpileikkaus tytön nuoruusvuosista, arasta nyrjähtäneisyydestä, jonka keskellä hän joutuu kasvamaan ilman kenkiä ja emakon nisistä maitonsa saavine vauvoineen.

Hanna Haurun pienoisromaani lakoninen ja karu, kuin yksi pitkä toteamus elämän kauheudesta pahimmillaan. Se oli minulle inhorealistinen ja äärettömän toivoton, ainoita pienen pieniä valonpilkahduksia tarjoili äidin satunnaiset, yönpimeydessä antamat inhimillisyyden merkit, jotka nekin jäivät yhden käden sormilla laskettaviksi. Se oli väkevä ja paikoin todella inhottava, mutta silti sen imussa huomasi ensin lykkäävänsä jatkuvasti nukkumaanmenoa ja seuraavana päivänä lähes myöhästyvänsä junasta. Se imi, mutta jaloissa oli jatkuvasti raskas rautakettinki, joka upotti ohuen jääkannen alle yhä syvemmälle ja syvemmälle.

Mietin pitkään miksi tämä ei oikein tuntunut minun kirjaltani. Yleensä tällainen hieman katjakettumainen inhorealismi ja rouheus puree, mutta Ketullakin on yleensä kaikessa nyrjähtäneisyydessään vastavoima, jokin väläys, intohimo tai edes pakkomielle, jota kohti syvissä vesissä vaelletaan. Tässä se puuttui, ankeus, pahuus ja Pahuus vain rämpi syvemmälle ja syvemmälle metsään, ja kun se ei sieltä lopussakaan kotiin löytänyt, en oikein saanut tästä raadollisuudesta muuta otetta kuin tietynlaiset kylmät väreet ja inhonvärähdykset. En toki inhoa kirjaa kohtaan, mutta jokin siinä karkoitti sen vaikuttavuuden tunteen ja jätti vain hieman tyhjän olon jälkeensä.

Huono tämä kirja ei ollut, väkevä ja ajatuksia herättävä. Sen tiivis ilmaisu jätti väliinsä niin hurjan paljon kaikkea muuta, että sitä olisi mielellään lukenut enemmänkin. Toisaalta taas se oli paikoin liiankin riisuttu, asiat vain tapahtuivat ilman siltoja toisiin, ja se on yleensä yksi seikka, joka minut pitää etääällä. Rakastan enemmän yhteenlimittymistä ja elämän arvaamattomuutta kuin tällaista pahan keskellä vaeltamista. Toisille se taas antaa juuri sen, mitä en itse tämän parista löytänyt.

KATJA KETTU : HITSAAJA

KATJA KETTU : HITSAAJA

♥ ♥ ♥

349s.

WSOY 2008

Jos on lukenut blogiani tarkkaan, olen viimeksi alkuvuodesta maininnut Katja Ketun olevan yksi suosikkinykykirjailijoistani, mitä etenkin kotimaiseen kirjallisuuden kenttään tulee. Kätilö ja Yöperhonen on tullut luettua jo aiemmin, novellikokoelma Piippuhylly tammikuussa. Nämä kaksi ensimmäistä ovat vielä odotelleet vuoroaan, tämä Ketun toinen romaani osui käteen kirjastoretkellä, mutta saattaa myös odotella virtuaalisen alennuskirjashoppailun tuloksena eräässä postissa kahden muun Kettu-pokkarin kanssa. Ihan jo siksikin, että näissä Bon-pokkaripainoksissa on vain niin mielettömän upeat kannet. Surunkerääjässä etenkin.

"Kun Rovaniemen pojjat ehti paikalle 10.15 aamulla, oli suurin osa kauheudesta jo ohi. Net saivat pintaetsinnän johtajalta ohjeeksi ettiä ruumiita ja mahdollisia henkiinjääneitä, vaikka kyllä sen kaikki siinä vaiheessa tiesivät, ettei sieltä enää ketään hyövää kahtella. Siellä oli meri täynnä laivoja, siellä kelluivat kuin korkit meressä. Oli täyslasti- ja matkustajalauttaa, ro-ro-lauttaa, ulkovartiolaivoja, miinalaivoja, kuivalastialusta ja joku puolalainen konttilaiva. Kaikki joutuivat vierestä kahtomaan sitä kuolemaa. Siinä sai immeinen nöyrtyä."

M/S Estonia uppoaa myrskyisenä syyskuun yönä vuonna 1994, ja käynnistää tuhansissa kodeissa ja perheissä painajaisen, josta on mahdoton herätä. Etelässä Niila Kamsu kohtaa tulevan EU:n direktiivit, säädökset ja paineet telakallaan, pohjoisessa Mirka Autti ymmärtää veljensä kadonneen lopullisesti, ja tietää jonkun olevan siitä vastuussa. Alkaa vimmainen retki kohti alkua, tulevaisuudessa sijaitsevaa menneisyyttä, yhtymäkohtaa, jossa kaikki on venähtänyt raiteiltaan.

Katja Ketun tyyli on omaleimainen, vahva ja rujo. Niin sanotusti väärässä järjestyksessä, julkaisuvuosissa taakse päin näitä teoksia lukiessa huomaa, ettei se vire tässä toisessa ole vielä niin vahva kuin myöhemmissä, mutta silti se on jo olemassa, kytee kuin pieni piru, täysin roihahtamatta, mutta silti niin vimmaisesti, että jo pelkkä se kyteminen polttaa tarpeeksi. Hitsaaja koukuttaa melko alusta asti, ja vaikka Estonia onkin lopulta vain taustakäry, kietoutuu sen ympärille Kettumaiseen tapaan useita näkökulmia, kohtaloita ja kuvakulmia. Romaani kulkeekin kovin monessa eri tasossa, näkökulmia vuorotellen, eri asioita toisen silmin avaten. Se toimii varsin näppärästi, ja saa koukuttumaan, ihan kuin kannen Hesarin lainaus lupaileekin. Itse tarina on jotain häiritsevän ja häiriintyneen välimaastosta, kieleltään vahva ja kiivas, mutta ei ihan yltä siihen lopulliseen huikaistumiseen kuin myöhemmin kirjoitetut. 

Eniten pidin romaanissa juurikin Ketun omaleimaisesta kielestä, murteista, henkilöhahmojen vinksahtaneisuudesta, selittelemättömyydestä ja tietystä rohkeasta empaattisuuden ja säälin puutteesta hahmojaan kohtaan, juuri siihen, joka juuri lopulta oli se, mikä vaikeimpiinkin hahmoihin sai kiintymään ja suhtautumaan surumielisellä lempeydellä. Sekä Mirkan että äitinsä Auran kohtalot olivat tuttua, vimmaista Kettua, villisilmäisiä ja löyhkääviä naishahmoja, jotka surevat menetettyä tai ottavat oikeuden omiin käsiinsä. Etelään karannut, epäonnistunut runoilijasielu Niila Kamsu toimi myös, mutta hieman häiritsi kirjan vähän väsyneeksi jäänyt, pakollinen tusinanaishahmo Kaisu, Niilan etelänvaimo, viiniä silmät punaisena juova, miestään väistelevä ja kaiken anteeksiantava. Kaisu hahmona toki toi Estonian lähemmäs, koska hänen siskonsa kadotti meren pauhuun niin miehensä kuin poikansakin, mutta ehkä se juuri häiritsikin - Estonia oli yhtäaikaa läsnä mutta silti hieman päälleliimattu, sellainen, johon olisi halunnut syventyä enemmänkin, mutta oli silti vain viimeinen nyrjäytys Niila Kamsun mielessä. Miehen, joka on rakentanut laivoja vuosikymmeniä, vaikkei EU-direktiivien määräämää pätevyyttä löydykään. Siihen olisi saatu paneutua enemmän, nyt yksi perhetragedia tuntui vain täytetekstiltä muun vimmaisuuden keskellä. Vaikka toisaalta, säästyttiinpä ainakin alleviivaavuuden syytteiltä, kuten Katja Ketun romaaneissa noin yleensäkin.

Häiritsevää tai häiriintynyttä, oli tämä kumpaa tahansa, kyllä tämä pauloissaan piti. En nyt ehkä meneväksi kesäkirjaksi tätä nimittelisi, sopisi ennemminkin pimeneviin syysiltoihin kun haluaa astua yhdessä siihen tummaan, hyiseen veteen, johon tämä tarina pohjan kautta lukijansa vetää. Tekee se sen kuitenkin varsin taitavasti, että vaikkei tämä nyt omiin suosikkeihin noussutkaan, oli se sen verran väkevä kokemus, että saattaa sen pariin vaikka joskus vielä palatakin.

Helmet-haaste 2017: 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis 

MATTIAS EDVARDSSON : MELKEIN TOSI TARINA

MATTIAS EDVARDSSON : MELKEIN TOSI TARINA
♥ ♥
413s.
Like 2017
Alkuteos: En nästan sann historia (2016)
Suomennos: Tiina Ohinmaa
Arvostelukappale kustantajalta

Kelluin viikko sitten sellaisessa ärsyttävässä lukujumin jälkeisessä tilassa, että teki kyllä mieli lukea, mutta mikään ei tuntunut hyvältä. Aloitin yhteensä neljä eri kirjaa, eikä mikään silti lähtenyt. Ei laadukkaanoloiset, ei tietokirjallisuus, ei Tove Janssonkaan vienyt nyt jalkoja alta, vaan niitäkin novelleja teki mieli lähinnä lukea säästellen yksi päivässä. Niinpä nappasin epämääräisestä "näitä tuskin tulen lukemaan" -kirjapinostani erään kesän arvostelukappaleista, ja hupsista, huomasinkin vuorokausi myöhemmin lukeneeni 413 sivua aikalailla parilta istumalta. Että sellainen juminpoistovenytys sitten.

"Adrian oli joskus paras ystäväni. Meillä oli kimppakämppä, yhteinen elämä ja unelma. Oli, ennen kuin Adrian Mollberg tuomittiin syyttömänä rikoksesta, vaikka ruumista ei löytynyt. Ennen kuin hänet leimattiin murhaajaksi."

Hahah, no nyt ei kyllä kuulosta yhtään lainaukselta, jonka olisin joskus kuvitellut Mitä luimme kerran -blogini  kirja-arvosteluun kirjoittavani. Että ihan murha! No, kuitenkin. 1990-luvun puolivälin Ruotsissa Zackarias, Adrian, Fredrik ja Betty ovat yksiä "valittuja", neljä oppilasta neljästätoista, jotka ovat päässeet opiskelemaan Lundin yliopistoon luovaa kirjoittamista suuren runoilijaneron Li Karpen johdatuksella. He ovat tulevia neroja, suuria kirjailijalupauksia, ystäväporukka, jonka opiskeluvuotta leimaa juhliminen ja toinen toistaan oudommat psykologiset ihmissuhdekuviot. 

12 vuotta myöhemmin Zack, vähän alisuoriutujan oloinen tukholmalaistoimittaja iltapäivälehdestä saa paitsi potkut kun kukaan ei lue enää lehtiä, lentää pihalle myös pitkästä parisuhteestaan. Takaisin äidin helmoihin Ruotsin eteläperukoille muuttava 32-vuotias vätys saa kuitenkin yllättäen idean, jolla saada takaisin kaikki, mikä häneltä puuttuu: raha, vapaus ja naiset. Hän kirjoittaa kirjan. Eikä mitä tahansa kirjaa, vaan kirjan nuoruudestaan, melkein todellisen tarinan. Tarinan hänestä, hänen älykkökirjailijalupaus ystävistään,  heidän opettajastaan runoilija Li Karpesta ja suuresta kirjailijanerosta Leo Starkesta, joka katoaa kuin tuhka tuuleen vuoden 1997 alussa. 

Että juu. Aluksi varmaan nyt kerron, että jos ette ole jo huomanneet, minä en lue jännäreitä, mysteerikirjoja saati dekkareita. Yksi syy on se, että ne eivät varsinaisesti palvele sitä osaa aivokopastani, jota kirjallisuuden haluan hipovan, vaan yleisesti ottaen nappaan viihteeni mielummin esimerkiksi TV-ruudulta. Toinen syy todennäköisesti on se, että oikeastaan kaikki enemmän tai vähemmän jännitykseen nojaavat kirjat ovat tuottaneet minulle pettymyksen, niiden kaari ei kestä poikkinaksahtamatta loppuun asti tai jos kestää, on se loppuratkaisu niin lättänä, että yleensä tekee varsin pahaa. Ja niin, kolmanneksi, etenkin dekkareissa on usein ihan hurjan rumia kansia.. Oikein pätevä syy, kyllä, mutta siihenkin on syynsä, miksen kuvittanut tätä postausta varsinaisilla kansipapereilla. Mutta niin. Tiedän myös, että tämä genre on monelle sitä hyvää ja rentouttavaa viihdettä, ja tiedän, että on hassua lukea sellaista, mistä tietää, ettei pidä, ja sitten juosta kovaan ääneen haukkumaan sitä. Joten niinpä yritän löytää tästä kirjasta nyt vielä muutaman hyvän puolen, ihan vain että tässä postauksessa olisi joku punainen lankakin.

Sillä olihan niitä. Tämän ensinnäkin luki hujauksessa, ja unohdin muun muassa vastata kaikkiin viesteihin, joita sivusilmällä luin tätä lukiessani (ihan kuin muuten muistaisin niihin vastata koskaan heti...). Kiinnostuin tarinasta myös ensisivuilta lähtien, joten se oli lajityypilleen uskollisesti kirjoitettu varsin vetävästi ja sen parissa viihtyi. Kirjan rakenne, se, että poukkoiltiin metatasolta nykytasolle (tai metametatasolta metatasolle, kirja kun loi vinkeän fiiliksen miehestä, joka kirjoittaa miehestä, joka kirjoittaa miehestä. No joka tapauksessa.) toimi, ja teki lukemisesta vielä mielenkiintoisempaa, ja hahmotkin olivat genreensä nähden varsin mukiinmenevän kivasti rakennettuja.  Sellaisia nuoria älykköjä, jotka ymmärtävät edes hieman elämästä jotain, jollain kaukaisella tavalla hieman Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin -teoksen henkilöiden tyyppisiä. Sekin hyvä puoli siinä on, etten yleensä tämän tyyppistä kirjallisuutta lue (jos siis aiemmasta jankutuksesta ei vielä tullut selväksi), on se, etten tiedä onko nämä tyypit sitten jo monesti puhkipurtuja ja juoni sitä tavallista, minulle ei. Eli pisteet siitäkin, vaikkei se olisikaan kirjailijan ansiota, hah. 

Tokihan minua häiritsi tässä kirjassa myös moni asia, esimerkiksi se, että tähänkin oli pakko upottaa lesbosuhde ihan vain koska kirjailija taitaa olla heteromies. Tai että sovinistisia, täysin juonen ja tarinan kannalta irrelevantteja kommentteja voi suoltaa sekaan, jos ne sanoo päähenkilön äitinä. Miten mihinkään liittyy se urpo kommentti, että synnytyksen jälkeinen masennus on luonnotonta, koska kyllä hyvä äiti äidinvaiston löytää. Kraaaah. Ja sitä paitsi paikoin kirjailija taisi itsekin unohtaa mistä ajasta on kertomassa, koska hei haloo, ei 2008 ollut hipster-partoja, ei edes Ruotsissa.

Mutta juu, jos kaipaa sellaista höttöistä ja helppoa kesäviihdettä, jonka kanssa saa laittaa aivot kesämökin saunanaulakkoon, tämä on varsin toimiva tapaus. Ja toimi tämä minullekin, nimittäin kun oli peräkkäin lukenut sekä Eat Pray Loven että tämän, pystyi lukujumin todella sanoa murtuneen, sillä ikävä hieman korkealaatuisemman kirjallisuuden pariin ei pitkään aikaan ole ollut niin kova. 

Helmet-haaste 2017: 23. Käännöskirja

ELIZABETH GILBERT : EAT PRAY LOVE

 

ELIZABETH GILBERT : EAT PRAY LOVE 
♥ ♥

392s.

Otava 2010

Alkuteos: Eat Pray Love (2006)

Suomentaja: Taina Aarne

Eat Pray Love taisi hurmata massoja jo vuosia sitten, mutta omakohtaisesti en siitä juurikaan ole koskaan ollut kiinnostunut. Jo sen alkuperäiset kannet työntävät luotaan hömppäydellään, näistä leffakansista ja self help -henkisestä maineesta nyt puhumattakaan. Olen työntänyt sen armotta kategoriaan ei minulle tarkoitetut -kirjat, antanut olla ja pysyä siellä. Aina siihen asti, kun se tosiaan eurolla tuli kierrätettynä vastaan, ja kun sen takakansiteksi yhtäkkiä olikin juuri sitä, mitä tarvitsen juuri nyt. Ja niinpä, erittäin ennakkoluuloisena, aloin sitä kuitenkin lukea. Ja joskus, kuten sitä erehtyväisenä ihmisenä on huomata saatannut, sitä ei aina voikaan etukäteen tuomita kaikkea, mitä ei tunne. Hassua sinäänsä. 

"Ensin tehtävä vaikutti lähes mahdottomalta. Ettäkö hallita ajatuksiaan? Ai, ettei se muka menekään toisin päin? Mutta ajatella jos pystyisinkin? Eikä nyt ole kyse tunteiden tukahduttamisesta tai kieltämisestä? Tukahduttamisessa ja kieltämisessä on kyse siitä, että teeskentelee ettei kielteisiä ajatuksia ja tunteita olekaan. Richard tarkoitti sitä, että nimenomaan myöntää kielteiset ajatuksensa, koettaa ymmärtää mistä ne johtuvat ja miksi ne syntyvät ja sen jälkeen - armollisesti mutta järkähtämättä - jättää ne omaan arvoonsa."

Elizabeth Gilbert on onneton avioliitossaan, ja siitä päästyään enemmän rikki kuin koskaan aiemmin. Selvästi "hieman" etuoikeutetun asemansa ansiosta maksettuaan mansikoita erojuristeille hänellä on kuitenkin varaa ottaa vuosi sapattivapaata, ja lähteä parantelemaan haavojaan oikein olan takaa. Ja koska maailmassahan hienointa on sekä nautinto että hengellisyys, päättää hän omistaa vuoden elämästään sekä niiden että niiden välisen tasapainon löytämiselle. Niinpä "Liz" suuntaakin ensin neljäksi kuukaudeksi Roomaan opiskelemaan italiaa komeiden italianojen keskelle, sieltä neljäksi kuukaudeksi Intiaan meditoimaan gurun opastuksella ja sieltä vielä Indonesian Balille etsimään vastauksia ja tasapainoa kaiken tämän väliseksi sillaksi. 

Tartuin kirjaan hyvin puhtaasti saadakseni askellukseni pois tahmaisesta lukujumistani. Tartuin siihen myös ennakkoluuloisesti, ja juu, kyllä se niihin ennakkoluuloihinkin vastasi. Koska ihan oikeasti nyt hei, "mikään maailmassa ei ole vaikeampaa kuin erota New Yorkissa". Niin, siellä ensimmäisessä maailmassa ehkä. Mielenterveysongelmia, huonoa parisuhdetta ja hyvinvointivaltiossa elävän nykyihmisen ongelmia mitenkään missään nimessä vähättelemättä tämä kirja sai kyllä välillä ihan oikeasti raivostumaan kaiken prinsessamaisen kiukuttelun keskella. Koska pahimmillaan tämä oli yhden minäminäminä-ihmisen nelisataasivuinen monologi miten HÄN sitä ja HÄN tätä. Hän oli myös hämmentävän sokea omalle etuoikeudelleen, ja hämmentävän alentuva puhuessaan esim "höppänöistä ja suloisista poppamiehistä", joiden luokse hän noin vain Balille ajatteli muuttaa. (Enkä edes aloita siitä, että kirjassa on esimerkiksi väitetty pokkana päälauseen kera, että [avioliiton solmimiseen liittyvä] patriarkaalinen järjestelmä lakkautettiin antamatta mitään propseja siitä kenen työllä siitä oikeasti on otettu askelia eteenpäin ja jatkaen pienellä valittavan kaihoisalla sävyllä siitä, että nyt hänen pitää ihan itse tietää minkälainen hyvä mies on kun isi ei enää auta... Juuuuu sisäinen feministini huutaa ja kovaa. Ymmärrän todella miksi tällainen yksipuolinen tarina on kyseenalaistamatta jopa hieman vaarallinen.) Hän myös pystyy tuosta vain ottamaan vuoden vapaata, ja tarjoaa sitten satumaisen kauniina valaistumisen ratkaisuna sitä hiljaa riveillään muillekin. Että hei, lähdetääs nyt vaan kimpassa meditoimaan Intiaan niin mielet pysyy balanssissa, uskontoshoppaillaan vähän ja palataan sitten myöhemmin omaan, neuroottisen itsekeskeiseen elämään, jota länsimaissa lopulta eniten ihannoidaan.

No juu. Mutta sitähän sitä löytää aina mitä odottaakin löytävänsä, ja sen taisi tämä kirjakin jossain välissä jollain tapaa sanoa, hah. Ja kaikesta huolimatta jatkoin eteenpäin.

Ja hyvä että jatkoin. Kirja jakautuu kolmeen osaan, Italiaan, Intiaan ja Indonesiaan. Italia oli vielä hyvin täynnä tuota raivostuttavaa minäminä-ihmisen jalustalle nostoa, mutta Intiassa se hieman rauhottui. Ja siitä eteenpäin minä jopa voin myöntää nauttineeni kirjan lukemisesta. Teksti oli soljuvaa (ja Gilbert ei enää käyttänyt ihan jokaiseen lauseeseen itse keksimiään "huikeita" vertauskuvia, joka toiseen vain), ja vaikka se ampui muutenkin kuin vertauskuvien kanssa jatkuvasti räikeästi yli, oppi ajan myötä siitäkin olemaan välittämättä. Ja niin, kyllähän se laittoi ihan mukavasti myös omia pitkään hyvin eksyksissä olleita ajatuksia taas niille raiteille, joissa ne hyvinä kausina ovat olleet. Se muistutti siitä, miten onni ja tasapaino ovat ihmisessä aina, ne täytyy vain saada kaivettua itsestään esille, oli kyse sitten jumalallisuudesta tai ihan vain omasta hyvinvoinnistaan. Ja se muistutti siitä, että itseään ja ajatuksiaan voi hallita, ainakin siis jos on etuoikeutettu valkoinen enemmistön jäsen, jolla sellaiseen kuplailuun ja itsensä kehittämiseen on aikaa ja resursseja. Ja onhan toki meillä monella, ja kyllä se tekee ihan hyvää huomata silloin kun itsekin on jäänyt vähän jumiin kaikkeen negatiiviseen ihan vain tavan vuoksi, ei niin sanottujen oikeiden ongelmien takia. (Koska ah, toisin kuin minä itse esimerkiksi viitisen vuotta sitten, ymmärrän nyt varsin vahvasti, että mantrat "oman mielialansa voi valita", "keskity vain positiiviseen" ja "kuka tahansa voi luoda itselleen fotogeenisen kauniin ja harmonisen elämän, jossa omia jalkojaan kuvataan pellavalakanoilla tuoreen pionikimpun kera" on aika, no, hyvinvointikuplautuneen ihmisen puhetta, sellaisen, jonka aivojen serotoniinitasot ovat luonnostaan hyvät, ja joiden suurin huoli on luonnonvalon vääränlainen siivilöityminen verhojen välistä silloin kun aamiaisbrunssi on juuri katettu siihen sängylle. Sellainen elämä on aika etuoikeutettua, ja siitä elämästä on ehkä aika ylimielistäkin huudella, että "no mutta itsepä olette elämänvalintanne tehneet". Ihan kaikkea kun ei aina vaan voi valita. Mutta niin, se siitä sivuraiteesta sitten tällä erää.)

Mutta niin, tavallaan myös näin on hyvä poistua joskus sieltä mukavuusalueeltaan, omasta kuplastaan, ja kohdata ihmisiä tai heidän ajatuksiaan, jotka todella eroavat omistaan. Tai ihmisiä, jotka eivät vain, no, ajattele. En minä tätä kirjaa kirjallisuuden vuoksi kenellekään suosittelisi, mutta viihteeksi, ajanvietteeksi ja tietynlaiseksi muistutukseksi siitä, että kun asiat ovat hyvin, voi siihen hyvyyteen yrittää muistaa keskittyäkin. Jos jatkuva liioittelu ja yliampuvat sanavalinnat eivät juuri haittaa, kannattaa tätä kokeilla. Kesäkirjana ehkä, tai silloin kun mieli on vähän maassa ja kaipaa pientä voimaannuttamista. Ihan hauska ja ajatuksia herättävä teos se viihteellisempikin voi olla, ja vaikka tässäkin aika hattaraisiin kliseisiin onnistuttiin jatkuvasti kaatumaan (pehmeän suloisesti, tietenkin, eihän pumpulisessa tarinassa nyt muuta voi olla), ei se ihan liikaa ärsyttänyt. Minua ainakaan. Tässä hetkessä. Ehkä. 

Ihan siedettävä kirja tämä oli, jos siis osaa lukea sitä tietynlaiset laput silmillä, en ehkä myy heti sitä pois. Ja saatan jopa lukea joitain kappaleita joskus uudelleenkin. Jos Pinterestin self help -lauseet vaikka alkavat kyllästyttää.

Helmet-haaste 2017: 25. Kirja, jossa kukaan ei kuole

J.R.R. TOLKIEN : HOBITTI - ELI SINNE JA TAKAISIN

J.R.R. TOLKIEN : HOBITTI - ELI SINNE JA TAKAISIN

♥ ♥

331s.

WSOY 1985

Alkuteos: The Hobbit or There and Back (1937)

Suomennos: Kersti Juva

Kuvitus: Tove Jansson

Olen yrittänyt kirjoittaa tätä postausta nyt kolme kertaa. Olo on yhtä ristiriitainen kuin tämä lukukokemuskin, ja tuntuu haastavalta edes aloittaa mistään. Kertoako, mistä Hobitista on kysymys, vai olettaa, että kyllä te tiedätte? Luonnehtiako sitä fantasiakirjallisuutena vai lasten- ja nuortenkirjallisuutena, jonkalaisena se jotenkin minulle enemmän mieleen jäi? Pureutuako niihin ongelmakohtiin, jonka takia en tästä oikein pitänyt, vai koittaa löytää Tolkienin luoman maailman hienouksia? Sohaista jonkinlaista keskimaalaista muurahais- (vai hiisi-?) pesää, ja sanoa, että minusta tämä oli vähän huono? Mutta pitääkö sekään paikkaansa, en ihan rehellisesti tiedä.

No. Jos aloitetaan nyt vaikka asioista, jotka tämän kirjan pohjalta tiedän. Vaikka näin omakohtaisesti. Tiedän, että tämä on jonkinlainen klassikko, ja sen hienous perustuu paljon siihen yksityiskohtaisuuteen, siihen maailmaan, jonka omine kielineen, maantieteineen, otuslajeineen J.R.R. Tolkien on kunnianhimoisesti luonut, ja jotka tästä nimenomaan suuremmin jatkossa jatkuvat. Mutta minulle, ainakaan tässä Hobitissa se ei auennut. Tiedän myös, että olen perusteellisen kirjallisuuden ystävä, sellainen, joka löytää nautintonsa huolella rakennetuista taustoista ja syy-seuraus-suhteista, ja tästä kirjasta ne minusta puuttuivat, koin, että tätä kirjaa on melkein tunnuttu keksivät samaa tahtiin kuin sitä on kirjoitettu, niin ohuilta tietyt risteyslangat tuntuivat. Ja tiedän myös, että sellaisesta oma lukukokemukseni kärsii.

Häiritsevistä yksityiskohdista vähän huteran juonikuvion ja "kappas, nämä asiat nyt vain sattuivat tapahtumaan ja taas oltiin pulassa ja pelastuttiin täpärästi, jouduttiin taisteluun ja pelastuttiin täpärästi ja sodittiin ja pelastuttiin täpärästi" -asetelman ärsyttävyyden lisäksi minua häiritsi myös hahmojen suunnaton persoonattomuus. Ainoa, kehen kunnolla tutustuttiin, oli Bilbo, mutta sekin oli jotenkin kovin ristiriitainen tyyppi, eikä siis sellaisella inhimillisellä tavalla vaan vähän huitaistenkirjoitetulla tavalla. Kääpiöt taas olivat vain joukko epämääräisiä tyyppejä, joista ei saanut mitään otetta. Gandalfista ja haltioista sun muista puhumattakaan. Tai siitä, että tämä tarina oli oikein klassinen congratulations, you have an all male panel -kirja, lue tämä nyt sitten nykylapsille, juupa juu. Eikä se edes selity hei ajankuvalla, kyllä 30-luvun muissakin saduissa on sentään ollut naisia.

Noin satukirjojen suhteen olen mielestäni aika kokenut lukija. Harmillisen vähän tuota puolta olen tänne blogiin saanut aikaiseksi tuoda, mutta kun olen lukenut vuoden sisään 40 eri lastenromaania ääneen eskariryhmälleni, 30-45 minuuttia päivässä, voinen sanoa tietäväni, miltä niitä näin aikuisena tuntuu lukea. Miltä tuntuu lukea uudelleen lapsuuden klassikoita ja miltä tutustua tuohon maailmaan aikuisena ensi kertaa. Joten jos tätä lukukokemusta suhteuttaa siihen, ja niin minun tämän kirjan kielen ja juonikuvioiden takia tekee eniten mieli tehdä, en oikein saanut Hobitista otetta. Jos ajatellaan, että tämä on suunnattu nuorehkoille lukijoille, en itse sitä silti heille ehkä lukisi. Juu, jännät käänteet toki olisi varmasti vedonneet edellislukuvuotiseen kuulijakuntaani, mutta olen huomannut, että jos minulle ei tarina uppoa, en osaa sitä lukea eteenkäänpäin kovin tunteella, ja kokemuksesta tulee yhteisesti latteahko.

Ja silti. Haha, kuten aina, niin silti. Tahmailin ja taistelin tämän kanssa, sain vertaistukea instagramissani, meinasin luovuttaa ja lopulta pakotin itseni lukemaan loppuun, jotta voin sanoa lukeneeni. Ja silti lopussa, toisin kuin niiden varsinaisten huonojen kirjojen kanssa, huomaan edelleen eläväni esimerkiksi monia metsäkohtauksia, niitä loputtomia polkuja, joita vaelsin Bilbon ja kääpiöpoppoon perässä. Tai kohtausta, jossa Bilbo saa arvuutteluleikin päätteeksi paettua Klonkulta. Hassua. Ja hieman ristiriitaista. Mutta niin kai se aina vähän on, kun lukee jotain ei-laadutonta, muttei koe sitä omakseen. Että juu, kai minä nyt vähintään ymmärrän, mikä tässä viehättää. Mutta vähän kyseenalaistan silti, että kannattaakohan Taru sormusten herraa edes kokeilla, jos tämä jo oli tällaista tahmaamista? Vai annetaanko suosiossa olla, heitetään sarjaan "klassikot, jotka eivät ole kirjoitettu minua varten"?

Helmet-haaste 2017: 31. Fantasiakirja

J.K. ROWLING, JOHN TIFFANY & JACK THORNE : HARRY POTTER JA KIROTTU LAPSI

J.K. ROWLING, JOHN TIFFANY & JACK THORNE : 

 HARRY POTTER JA KIROTTU LAPSI

♥ ♥ ( ♥ )

446s.

Tammi 2016

Alkuteos: Harry Potter and the Cursed Child (2016)
Suomennos: Jaana Kapari-Jatta

Asioita, jotka ovat minulle melko pyhiä: muumit, astiat, Elvi, Frendit, nukkuminen, lukemisrauha ja Harry Potter. Ne ovat asioita, joiden parissa bondailen helposti uusienkin ihmisten kanssa, vaikka muuten hieman varautuneisuuteen taipuvana aina puhumista ei olekaan helppo keksiä. Ne ovat asioita, jotka ovat täydellisiä sellaisinaan, ja asioita, joista tulee aina hyvä olo. Mikään kun ei ole niin ihanaa kuin keskittyä asioihin mukavuusalueellaan, ja Potterit, no ne nyt ovat aina olleet siellä hyvin vahvassa keskiössä.

Joten niinpä ajatus jatkosta Potterille oli alkuun aika ehdoton ei. Se oli ei, koska olen jo noissa ihan varsinaissa Pottereissa onnistunut vasta viimevuosina hyväksymään sen lässynlää-lopun, viimeiset sanat, tapahtumat ja onnelliset käänteet, jotka juu, ovat varsin tyypillisiä lasten-/nuortenkirjallisuudelle, mutta eihän nämä nyt tietenkään sitä minulle ole olleet, vaan ihan vaan elämänkirjallisuutta parhaimmillaan. Alan kuitenkin jo ehkä suunnilleen pystyä elämään sen kanssa, miten kirjasarja loppuu, mutta tiesin jo etukäteen, että tämä Potter-näytelmä tulee olemaan riski. Hurjan suuri, sellainen, jonka kanssa pahimmillaankin pitää teeskennellä ettei sittenkään lukenut sitä. Niinpä olen vältellyt tätä aika tietoisesti jo vuoden päivät, aina siitä asti kun englanninkielinen Suomessakin julkaistiin, vaikka sen itselleni olen monesti meinannut siskolta lainata. En ole kuitenkaan lainannut, en, ennen kuin viime viikolla se sattui tyhjänpanttina kirjastossa tulemaan vastaan. Ja kun sen kerran oli käteen napannut, oli se aika pakko lukea heti.

Nopeana briiffinä niile, jotka eivät ole vielä lukeneet, mutta harkitsevat tai tietävät jo, etteivät luekaan: Kirottu lapsi hyppää Harry Potter -ajassa vuosikymmeniä eteenpäin, ja Hartsa on kiireinen kolmen lapsen isä, virkamies, jonka päässä jyskyttää vanhemmuuden pulmat ja tietysti arpipäänsärky. Albus taas on Harryn keskimmäinen lapsi, se erilainen Potter, se, joka joutuu eniten kantamaan isänsä perintöä harteillaan, eikä siitä juurikaan nauti, saati tuon salama-arpisen miehen kanssa toimeen tule.

Että näistä sitä lähdetään liikkeelle. Näytelmämuotoon kirjoitettu teksti onnistuu jopa yllättämään, siinä on sitä jotain Potter-taikaa, vaikka kuvailu ja suuremmat eleet jäävätkin rivienvälistä tulkittavaksi. Maailmaan on helppo sukeltaa, ja se aukeaa eteen kuin vanha Tylypahka konsanaan. Teksti on sujuvaa ja suomennos soljuu kauniisti (paitsi hieman nauratti kun eräässä taistelussa Hartsa kumppaneineen laukoi armottomasti salamia, pepperonit vain lentää kun hyvikset kohtaa pimeyden velhot haha), mistään ei onneksi paistanut läpi kiireellä pukattu käännös ja suomenkielinen painos, kiitos siitä kustantamolle. Mutta niin. Siihen ne ansiot sitten taisivatkin jäädä.

Nimittäin minulle tämä kirja oli parhaimmillaankin vain keskinkertaista fan fictionia, ja uskon, että siinäkin joku on tätä tekelettä paremmin jossain, joskus onnistunut. Roolitukset olivat todella väsyneitä: mikä nyt ihan oikeasti voisi olla ennalta-arvattavampaa kuin että Albus Severus Potter lajitellaan Luihuisiin, siihen ainoaan tupaan Rohkelikon lisäksi, josta Rowlingilla kirjasarjassakaan tuntui olevan mitään sanottavaa? Tai että Dracon poika Scorpius on sydämeltään hyvis ja Harryn keskimmäinen taistelee legacynsa kanssa kaamealla teiniangstilla meinaten tuhota vahingossa maailman, hupsis? Ja niin, ehkä luin tätä vähän väärin, ja ehkä tämä toimi teatterina, sellaisena ihanana ekstrapaluulippuna taikamaailmaan, mutta tällaisena "jatko-osana" lukiessa koko soppa lähinnä rasitti. Mitään uutta ei oltu keksitty, yhtä hahmoa lukuunottamatta näytelmässä pörrättiin vain jo tapahtuneiden, jo keksittyjen tapahtumien, ihmisten ja kohtaloiden ympärillä. Meinattiin vahingossa pilata kaikki, mutta sitten tuli se piilossa ollut rakkaus ja pelasti kaiken. Se ei ärsyttänyt varsinaisessa sarjassa, mutta sitäkin enemmän tässä. Tästä oli jo melkein nautinnollista olla pitämättä, turhautua ja kirjaimellisesti pyöritellä silmiään kohdissa, jossa häikäilemättömästi uusinnettiin vain jo aiemmissa kirjoissa tapahtunutta. Ehkä se ei olisi tosiaan lavalla katsottuna ottanut päähän, mutta kansien välissä sitten sitäkin enemmän.

Jos tämä olisi mikä tahansa muu kirja, se olisi saanut yhden sydämen, jos sitäkään. Ja vielä ryöpyttävämmät haukut. Tuntuu, että kaksi ja puolikin on jo todella höveli, mutta menköön, rakkaudesta lajiin. Luojan kiitos tämä ei ollut romaani, eikä etenkään J.K. Rowlingin kirjoittama sellainen, koska silloin tästä olisi voinut olla haastava päästä yli. 

...mutta.

No mutta. Olihan se aika mukava päästä hetkeksi takaisin taikamaailmaan. Tavata vanhoja tuttuja. Lukea tämä parissa päivässä ja kuvitella pitkästä aikaa Tylypahkan kivisiä käytäviä. Että on tälläkin ehkä paikkansa. Ja luulen, ettei huomenna esimerkiksi ärsytä enää yhtään niin paljon. Kunhan vain sen verran käytän unhoitus-loitsua, että kuvitellen lukeneeni jotain satunnaista fan fictionia, niin mielenrauha ei järky ihan liikaa. Muille lukemista harkitseville sanoisin, että lukekaa tai älkää. Ette ihan hirveästi jää mistään paitsi, jos skippaatte, mutta toisaalta ei lukemallakaan mitään menetä. Ja onhan tätä rakastettukin, kuulemma.

Helmet-haaste 2017: 21. Sankaritarina

PETINA GAPPAH : MUISTOJEN KIRJA

PETINA GAPPAH : MUISTOJEN KIRJA

♥ ♥ ♥

307s.

Tammi 2017

Alkuteos: The Book of Memory, 2015
Suomennos: Tero Valkonen

Arvostelukappale

Yksi kevään eniten odottamiani uutuuksia, Gappahin Muistojen kirja saapui käsiini maaliskuun alussa, ja se siinä on nyt lukutyylilleni tyypillisesti pyörinyt parisen viikkoa, kärsien hieman hajanaisesta lukemisesta ja tauoista, mutta pitänyt silti pauloissa jo ensiavaamisestaan lähtien. Kannet ovat voimakkaan kauniit, ja varsin on voimakas kirjan jälkimakukin.

"Muistot ovat tulvineet koko sen ajan, kun olen täällä ollut. Jo kauan ennen kuin Verhan Sithole pyysi kirjoittamaan kaiken sinulle, minulla on ollut loputonta tilaa, jossa en ole voinut kuin ajatella ja puntaroida. Meidät suljetaan yöksi selleihin puoli viideltä iltapäivällä, ja sireeni soi puoli viidelta aamulla, eli siihen väliin jää kaksitoista tyhjää tuntia vailla mitään tekemistä. Luettavaa ei ole, paitsi Raamattu, enkä minä voi puhua kenenkään kanssa, koska minulla on oma selli."

Memory istuu Hararen pahamaineisessa vankilassa kuolemaantuomittuna varakkaan valkoisen miehen murhasta, joka on sattumoisin testamentannut hänelle koko omaisuutensa. Hän on itsekin valkoinen, mutta aivan väärällä tavalla, hän on albiinona syntynyt musta, joka joutuu elämään alistetun enemmistön vähemmistössä Zimbabwessa, silmiinpistävän vääränlaisena ja väärinymmärrettynä. Hän alkaa kirjoittaa tarinaansa  yhdysvaltalaiselle journalistille, ja toivoo edes saamansa huomion kautta käännettyä oman tuomionsa oikeampaan suuntaan, saadakseen reilun oikeudenkäynnin, jossa myös totuudella on väliä. 

Gappahin romani tuo Zimbabwen politiikan pauhun hienosti esiin tarinan taustalla, ja se saa sukeltamaan taas aivan uuteen maailmaan, sellaiseen, johon vain kirjojen sivuilla pääsee. Kolonialismi on ohi, mutta valkoiset ovat edelleen niitä etuoikeutettuja, hekin, jotka ovat taistelleet mustien kapinallisten puolella. Kun Memoryn toinenkin sisaruksista kuolee hukkumalla, äiti kuljettaa albiinolastaan ennustajalta toiselle kumotakseen päälle langetetut kiroukset ja maailma tuntuu lähinnä vain siirtyvän järkkymisestä seuraavaan, vie kohtalo hänet valkoisen professorin talouteen, yksityiskouluun, yliopistoon ja maailmaan, johon moni vain vaivoin pystyy kurottelemaan.

Memoryn tarina kuroo yhteen hänen oman henkilökohtaisen historiansa ajan poliittisen tilan kanssa, ja se sukeltaa tarinankerronnassaan myös afrikkalaisten myyttien maailmaan, jossa ngozit saavat äidit tappamaan lapsensa ja esi-isien murhat vaikuttavat vielä vuosikymmentenkin jälkeen kirouksenomaisesti. Se on tarina paitsi syyttömyydestä, myös valtavasta sisäisestä syyllisyydestä ja ketjuista, joiden syyt ja seuraukset menevät niitä eläessä varsin vahvasti sekaisin. Vaikutuin itse kirjassa erityisesti sen vahvuudesta kuvata zimbabwelaista arkea, niin etuoikeutetun vähemmistön helmoissa kuin siellä tomuisemmilla kaduilla, jossa kauniit vaatteet puettiin vain syntymäpäivien ja joulujen ajoiksi päälleen. Tarina, ajalleen tyypilliseen tapaan, eteni monessa eri aikatasossa, se kulki milloin lapsuudessa, milloin nuoruudessa, milloin ennakoiden jossain, jota taustoitettiin vasta myöhemmin. Se eli Memoryn elämää Lloydin kartanolla, mutta se asui myös lapsuudenkodissa, josta Memory lähti 9-vuotiaana. Se kuvasi myös karusti ja pistäväntuoksuisesti sitä vankila-arkea, joka Memorylle oli nykyhetki, ja se toi esiin myös monien sivuhenkilöidensä kohtalonväläyksiä ja tarinoita. Se oli ennen kaikkea tarina inhimillisten tapahtumien ketjuista.

Se, johtuiko näennäinen irrallisuuden tunne kirjan kanssa lopulta itse teoksesta vai omasta hieman joka suuntaan yhtaikaa särppivästä lukutavastani, ei ehkä minulle tule selviämään, mutta tätä kannattaa ehdottomasti muidenkin kokeilla. Vaikka kirja ei tunnetasolla niin vahvasti ihon alle tullutkaan kuin moni muu vastaava, on se silti tärkeä lukukokemus, sellainen, jonka parissa pystyy vaikuttumaan, vaikka seuraakin tapahtumia jopa hieman kliinisesti sivusta. Tarinassa, tematiikassa ja kokonaisuuden yhteenkietoutumisissa on kuitenkin voimansa, ja jos tätä rataa jatkaa muutkin kevään uutuudet, vahvoilla ollaan. Ja niinhän se menee, että välillä meille etuoikeutetuille länsimaisillekin tekee ihan hyvää olla se ulkopuolinen.

Helmet-haaste 2017: 23. Kirjassa selvitetään rikos

RIITTA JALONEN : KIRKKAUS

RIITTA JALONEN : KIRKKAUS 

 ♥ ♥ ♥ 

352s.

Tammi 2016

Arvostelukappale

Kirkkaus on yksi viime vuoden tasaisimmin kehuttuja kirjoja, ainakin jos kirjablogisfääreihin on uskomista. Se on tullut vastaan joka paikassa, ollut upea, tajunnanräjäyttävä, hieno ja vuoden paras kirja, ja nappasipa se itseasiassa eilisessä Blogistanian Finlandia-äänestyksessäkin toisen paikan vuoden 2016 kotimaisten kirjojen sarjassa. Itse sain sen käsiini jo lokakuussa, mutta kuten usein niiden kaikkein kehutuimpien kanssa, en osannutkaan tarttua siihen heti. Ensin säästin ihanimpaan mahdolliseen hetkeen, sitten en uskaltanutkaan aloittaa sitä. Suuret odotukset kauneuden suhteen ei koskaan ehkä ole se kaikkein paras asia, ja jostain syystä tuo pieni ennakkoaavistus osui oikeaan, tällä kertaa.

"Hämärä tulee ympärilleni niin kuin se olisi yllätys, jonka en muistanut toistuvan talvipäivä toisensa jälkeen. Se suurentaa lumihiutaleet, irrottaa ne toisistaan, tekee niistä pienen pieniä tähtiä. Odotan puun alla, että totun lumen valoon, ja vasta sitten lähden kotiinpäin"

Kirkkaus on Riitta Jalosen tuorein romaani, fiktiivinen elämäkerta todellisesta henkilöstä, uusiseelantilaisesta kirjailijasta Janet Framesta, joka viettää elämänsä parhaat vuoden mielisairaalassa skitsofreenikkona hoidettuna. Framen elämässä on kuitenkin pimeyttäkin suurempi lahja, kyky kirjoittaa. Ja se kyky on se valo, se mustan kankaan läpi kuultava kirkkaus, joka pelastaa. Se pelastaa uppoamasta liian syvälle, sadoilta sähköshokeilta, lobotomialta, muiden sanoilta ja ajatuksilta. Se on pako todellisuudesta, ulkomaailmasta, se on niin suurta sisäistä ääntä ja maailmaa, että kaikki muu on sen rinnalla merkityksetöntä. 

Ihan aiheetta Kirkkautta ei ole blogimaailmassa kehuttu. Se on kaunis, ja tunnistan sen voimakkuuden, jos sen sisällä osaisi elää. Jalosen lauseet tippuvat eteen vaivattomasti, niissä ei ole mitään liikaa, ja silti ne ovat kauniita kuin jokainen erikseen merenpohjassa sileiksi hiottuja. Vaikka konseptina fiktiivinen elämäkerta, etenkin näin sisältäpäin kirjoitettuna on ehkä hieman kyseenalainen, antoi sen tässä anteeksi jo pitkälti siksikin, koska ei kyseistä Janet Framea itse etukäteen lainkaan tuntenut. Erilaisuuden tematiikka on osuva, olen itsekin pysähtynyt lähiaikoina pohtimaan hurjasti sitä Jalosen kuvaamaa harpilla piirrettyä ympyrää, jonka sisälle me vaadimme kaikkia mahtumaan. Sieltä saattaa joku yrittää kurkottaa pois, mutta koska se on automaattisesti väärin, erilaisuus on vääränlaisuutta, kiskotaan se toinen heti takaisin, kiskotaan, vaikka kustannuksena olisikin jauhaa koko ihmiskunta saman lihamyllyn läpi saaden aikaan vain harmaata massaa ilman minkäänlaisia vivahteita. Mikä siinä onkin, että meidän normaalimme on niin järjettömän kapea, me vaadimme ihmisemme, taiteilijamme, lapsemme luokissamme istumaan kuten on toivottu, oppimaan kuten on tahdottu, käyttäytymään kuten aikuisen ihmisen pitää. Kaikki outo ja erilainen on vinksahtanutta, ja vaikka me miten uuvumme sen yhden ainoan muottimme kanssa heiluessa, emme osaa lopettaa ennen kuin kaikki on yhtä ja samaa, harmaamielistä massaa. Se puhuttelee, niin tässä kirjassa kuin sen kansien ulkopuolellakin.

Ja silti. Silti jotenkin tämä kirja ei ollut jotenkin lainkaan minulle. Minun sydämeni kirja. Sellainen kuin sen ehkä odotin ja toivoin olevan. Tunnistan sen voiman, jota tässä rakastetaan, mutta en saa siitä itse kiinni. Huomaan haikeuden, herkkyyden ja aistivoimaisuuden, mutten tunne sitä. Ymmärrän laadun, mutten saa siitä mitään irti. 

Kauniin kylläiset lauseet, sellaiset juuri kuin tässä kirjassa, tuntuvat hyvin turhauttavilta, jos ne eivät vie mihinkään. Se ei ollut Kirkkaudessa onneksi ongelma, lauseet eivät olleet lauseita vain lauseiden takia, vaan ne veivät tarinaa yhtäaikaa eteen- ja taaksepäin kuin runsaasti rönsyillen sivuillekin, mutta aina niin, että niistä sai kiinni, ne ymmärsi hieman ajatuksenvirtamaisina, mutta silti taitavina rakenteina. Eivätkä ne monien kauniiden sanojen lailla olleet itsetarkoituksellisiakaan, ne tulivat selvästi suoraan sydämestä. Mutta ehkä juuri siinä piileekin se suurin ongelma: minun sydämeni ei lyö Kirkkauden kanssa samaan tahtiin. Sykkeemme eivät kohtaa ja tunnen itseni niin ulkopuoliseksi, etten saa tartuttua kiinni edes reunasta, otettua irti sitä, mitä tässä on tahdottu tarjoilla. Kirja on toki omalla ainutlaatuisella tavallaan aivan varmasti upea, mutta minulle se aukeni vain keskinkertaisella voimalla. Hieman omivana, irrallisena ja puuduttavanakin, ja vaikka olen enemmän tyytyväinen sen lukemiseen kuin tilanteeseen, jossa en siihen olisi edes tarttunut, ei se minulle ole yksi viime vuoden kirjoista. Se on vain yksi hieman keskiverto muiden joukossa, se sellainen, jonka sydän lyö täysin muille ihmisille.

Helmet-haaste 2017: 02. Kirjablogissa kehuttu kirja

PETRI TAMMINEN : SUOMEN HISTORIA

PETRI TAMMINEN : SUOMEN HISTORIA 

♥ ♥ ♥

157s.

Otava 2017

Arvostelukappale

Yksi kevään ensimmäisiä uutuuksia, Petri Tammisen Suomen historia tuli muutama päivä sitten minulle arvostelukappaleena kustantajalta.  Olin kirjasta otteita kuullut Baba Lybeckin bloggaajatapaamisessa, ja olisinpa innolla kuunnellut kyseistä kirjailijaa myös ensimmäisessä Kirja vieköön! -tapahtumassa, ellei se olisi valitettavasti mennyt täysin päällekkäin opintohommien kanssa. Ihan hurjan kiinnostunut en siitä etukäteen ollut, mutta yhtäkkiä sitä "ihan vain selaillessani" huomasinkin lukeneeni neljäsosan. Ja seuraavalla esseentekotauolla jo neljännestä vaille loppuun. Aika hyvin imaistu mukaan, sanoisin.

"Se näin jälkeen päin tuntuu kaikkein köyhimmältä ja kummalliseltakin, että ei ollut erikseen sisäistä ja ulkoista todellisuutta. Maailma oli justiinsa se, mitä ikkunasta näkyy. Ei puhuttu läsnäolon voimasta tai henkisyyteen heräämisestä, ainakaan meidän kylällä. Herättiin navettaan ja mennä pöhkötettiin. Tavallaan sitä on ikäväkin. Nyt kun kaikessa on tasoja. 

-Vuosi 1950"

Tamminen on koonnut mukavan kokoelman ihmisten muistoja, ja tehnyt niistä taitavan kokonaisuuden. Se lähtee liikkeelle sadan vuoden takaa, itsenäistymisen sivuilta tsaarin viimeisistä hetkistä, kun venäläiseen upseeriin rakastunut Aino potee sydänsuruja, joita voi lääkitä vain painelemalla rintaa sydämen päälle lämpimällä silitysraudalla. Se koukkaa kieltolain ja Viipurin kautta kohti sotia, ulkomaanavusta pula-aikaan, Kekkoseen, pesäpalloon ja jääkiekon maailmanmestaruuteen. Se käy dopingkäryisessä Lahdessa ja päättyy viime vuoteen, lähes satavuotiaan Suomen nykyhetkille. Se kertoo muiston kerrallaan, alleviivaamatta, mitään suurentelematta, lakonisesti, mutta silti varsin vetävään tyyliin.

Ja hienosti Tamminen tosiaan muistot tarjoilee, antaa eteenpäin nautittavaksi. Pienistä hetkistä muodostuu yllättävänkin hienosti suurempi kokonaisuus, yhden kansakunnan itsenäinen historia kipupisteineen. Hieman se oli jotenkin perisuomalaiseen tapaan kyyninen omaan makuuni, sen pettymyksen ja kansallisen huonon itsetunnon ilmentymä, mutta ei sentään liikaa, ja ehkä monikin voi todeta sen olevan sen meidän suomalaisuutemme kuva. Kaikessa arkisuudessaan ja pienuudessaan se oli hieno, vaikkei kokoaan isommaksi onnistunutkaan kasvamaan. Ehkä siitä puuttui lopulta se tunne, se latautunut ja suuri, se, joka olisi saanut lukijan muutakin kuin hieman hymähtelemään. Mutta se, olisiko se sitten suomalaista, on toki aivan eri keskustelu.

Mutta niin tai näin, onhan tämä vallan mukava startti tälle kansakuntamme juhlavuodelle. Se herätti itsessä muistoja, se sijoitti omia vanhempia ja isovanhempia tapahtumahetkiin, toi mieleen niitä pieniä tarinoita. Mumman kertomusta jatkosodan ajalta, kun olivat olleet ilmahälytyksen aikaan syömässä lettuja, ja hän hätäpäissään pikkutyttönä söi äkkiä ne kaikki muidenkin plätyt loppuun, jos vaikka ei pommituksesta hengissä selvittäisikään, saaden toki sisarusten kiukut päälle pommisuojasta myöhemmin noustuaan. Isän tarinaa 1970-luvun festareista, joissa kävi kuuntelemassa samaa bändiä, jonka 40-vuotiskeikalla itse olin viime syksynä.  Tai omaa muistoa kun Suomen voittaessa Euroviisut asuin itse Oslossa, katsoin kisoja au pair -perheeni kanssa ja myöhemmin ajelin silloin kovin huumaavan ihanan nuoren miehen kyydissä pitkin Oslon öisiä katuja Hard Rock Hallelujah soiden. Koomikko Iikka Kiveä lainaten, kaikista kuvitteellisista keksinnöistä kun Suomi on mun listoilla aika korkealla, ihan siinä Luke Skywalkerin ja Super Marion välissä. Tai minun tapauksessani ehkä Muumilaakson ja Tylypahkan. Joten kai se tämän oman hypetyksensäkin ansaitsee, vaikka se välillä vähän päälleliimatulta tuntuukin.

Helmet-haaste 2017: 08. Suomen historiasta kertova kirja 

Ja kirjabloggaajakollegat psst! Olettehan huomanneet, että ylihuomenna äänestetään yhdessä Blogistanian vuoden 2016 kirjoja? Joko olette valinneet omat ehdokkaanne? Tietoa äänestyksestä Blogistanian Finlandia-palkinnon osalta löydät täältä, kansanvälisen Globalian osalta täältä, Kuopuksesta täältä ja Tiedosta täältä. Mielenkiinnolla jo odotan, minkä kirjan bloggaajat ovat vuoden 2016 suurimmaksi nostaneet!

SIRPA KÄHKÖNEN : MUSTAT MORSIAMET (KUOPIO #1)

 

SIRPA KÄHKÖNEN : MUSTAT MORSIAMET

♥ ♥

288s.

Otava 1998

Kun luin kesällä Mustosen Paimentytön, odotin aloitusta koukuttavalle historialliselle fiktiolle, jollekin hieman kevyemmälle ehkä, mutta sellaiselle, jota kesäpäivänä mielellään mökillä lukee. Kun kuitenkin sain lähinnä kioskitasoista hömppää ilman minkäänlaisia kirjallisia ansioita, hautasin hetkeksi haaveeni uuden kirjasarjan löytämisestä, sellaiseen koukuttumisesta ja pidemmäksi ajaksi uppoamisesta. Samaan syssyyn joku (äiti?) kuitenkin suositteli Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoiden sijaan minulle Kähkösen Kuopio-sarjaa, ja kun sen uusin osa tänä vuonna ylsi aina Finlandia-ehdokkaaksi saakka, ajattelin antaa mahdollisuuden. Tässä on kuitenkin kaikki varsin lupaavat ainekset kasassa: historiallista fiktiota lempiaikakaudeltani, eli ennen toista maailmansotaa, kotiseutua, oman isoisäni murretta, Kuopiota, piikoja ja rakkaustarinoita.

"Hän töytäisi jo pihamaalle, ennen kuin vilkaisi pakettia uudemman kerran. Annalle, käärepaperiin oli piirretty horjuvin kirjaimin. Anna istahti portaalle ja avasi käärön. Siinä oli äidin musta silkkihuivi, kihlasilkki, ja pitkät villaiset talvisukat. Niiden suuhun oli pujotettu pieni valokuva. Isä, pyhävaatteissaan, nekin oudon suuren näköiset. Isä, viikset törössä ja tärkeänä. Kuvan takana luki: Muistajainen Anna tyttärelle Isältä."

Nuori maalaistyttö Anna nousee laivan kannelle, heilauttaa hyvästiksi isälleen ja lähtee piikomaan suureen kaupunkiin, Kuopioon keskelle kivisiä katuja ja uusia maailmoja. Kaupungissa on vastassa sisko Helmi, isäntäperheenä tohtori lapsettomine rouvineen. Ihan hurjan kauan aikaa uusissa kuvioissa ei ehdi kulua, sillä vaikka Anna miten on päättänyt olla ottamatta miestä riipakseen, ihastuu hän tummasilmäiseen Lassiin ja ennen kuin huomaakaan, on elävä leski, punavangin vaimo miehen istuessa vuosikausia Tammisaaressa tekostensa seuraksena. Asetelma on raikkaan oloinen ja mielenkiintoinen, ja vaikka lähdinkin kirjan pariin odottaen kevyehköä lukuromaania omalta murrealueelta, toivoin kovin myös hieman painavampaa sanomaa, tarkkaa ajankuvausta ja täydellistä uppoamista historiallisen teoksen syövereihin.

Mutta niin. Toisin kuin Mustosen Paimentytössä, johon tämä kirja nyt väkisinkin mielessäni jatkuvasti vertautuu, tässä ei ollut edes sitä "tämä on jo niin ärsyttävän huono, että sitä on jo ihan hauska inhota" -aspektia, ja se jäi lopulta vain viileäksi, etäiseksi ja pakottaen loppuunluetuksi. Henkilöhahmot olivat kuin käsistä pois valuvaa vettä, niistä ei saanut otetta eivätkä ne kuivuttuaankaan jättäneet minkäänlaista jälkeä. Tapahtumat seurasivat toisiaan ennakoimattomasti ja selittämättömästi, koko tarina tuntui käpertyvän lähinnä murteen ympärille, ja vaikka jollainlailla se olikin Annan kehityskertomus, ei se jaksanut kannatella päähenkilöäänkään kovin vahvasti ja johdonmukaisesti. Alleviivaamaan tämä ei sentään ryhtynyt, ja siitä sille iso kiitos, mutta niin, kuten nyt moni muukin kirja tässä lähiaikoina, jätti tämä minut kylmästi ulkopuolelleen. Loppuun sen sain luettua vain koska tiesin uusimman osan saaneen mainetta ja kunniaa, mutta toisaalta sekin on ihan sama, jos ensimmäinen osa on jo sellainen, ettei seuraavia kiinnosta lukea. Ehkä tästä joku jotain irti saa, ainakin se Mustosen kirjoista pitävä, mutta minä en. Joten takaisin novellien pariin, jospa ne jatkaisivat edelleen sitä onnistuneiden lukuvalintojen voittokulkua.

LEENA PARKKINEN : SÄÄDYLLINEN AINESOSA

 

LEENA PARKKINEN : SÄÄDYLLINEN AINESOSA 

♥ ♥ ( ♥ )

334s. 

Teos 2016

Arvostelukappale

Olen odottanut Säädyllisen ainesosan lukemista pitkään. Siis oikeasti aika valtavan kauan, keväästä asti, roikkunut sadansilla sijoilla kirjaston varauslistoilla, poistanut itseni sieltä vahingossa ja ollut taas uudestaan vaikka kuinka mones sadas toisten hännillä. Ja kun nyt tämän kirjan itselleni arvostelukappaleena sain, en ole meinannut malttaa tarttua siihen. Olen meinannut säästää parhaaseen mahdolliseen lukuhetkeen, joululomalle, viikonlopuille, aikaan, jossa kirjasta voi vain nautiskella. En lopulta kuitenkaan ihan hurjan kauan säästeltyä saanut, ja ehkä ihan hyvä, koska no, nuo aina niin viheliäiset odotukset, en tiedä mitä olisi tapahtunut, jos ne vielä tätäkin suuremmiksi olisivat ehtineet kasvaa.

"'Ensimmäiseksi he katsovat sinun kenkiäsi, ja kun sinulla on tuo hattu, kukaan ei huomaa että hameesi ei ihan istu. Hyökkäysstrategia on aina paras.' Elisabeth oli antanut hänen mukaansa kaksi suosituskirjettä. 'Älä avaa niitä. Antaa hyvän kuvan, jos olet niin itsevarma ettet edes avaa suosituskirjeitä. Eräs ystäväni ei ole koskaan avannut yhtäkään, ja hänen vuosipalkallaan voisi ostaa talon Nizzasta.'"

Tylsä, harmaa ja tavallinen Saara, naimisissa itseään vanhemman Juhanin kanssa, junassa matkalla kohti Helsinkiä, Töölön pientä kahden huoneen asuntoa, poikansa Elias kainalossa. Kiltti pikkurouva, jonka kunnanlääkäri-isä on saanut järjestettyä Juhanille uuden työn vanhan kanssa käytyä jotenkin huonosti. Ja Elisabeth, villi, arvaamaton ja vastustamaton Elisabeth, yläkerran naapuri, tätinsä perintöasunnossa yksin elävä hurmaava nainen, johon kaikki rakastuvat vaikkeivat tahtoisikaan. Sukupuoleen katsomatta.

Säädyllinen ainesosa lähtee liikkeelle, kun juuri Helsinkiin muuttanut Saara tulee lähteneeksi Elisabethin kanssa veneretkelle. Elisabeth päättää tehdä Saarasta jotain, ja samalla kun näiden kahden naisen suhde kulkee eteenpäin, alkaa vuoroluvuin sipulin lailla kuoriutua heidän kummankin taustoista ja menneestä elämästä vaikka mitä piilossa ollutta, enemmän tai vähemmän laitonta, hurmaavaa, kipeää, nykyisyyttä selittävää. Saara on hiiren harmaakotirouva, mutta yhtäkkiä Elisabethin avustuksella hänen elämässään tapahtuu kerrankin jotain jännittävää. Viihteellinen romaani etenee vauhdilla, sen kerronta on helppoa, mutta hieman arkipäiväistä. Kirjan alku on vahva, ja olinkin aika varma, että nyt rakastun, pitkästä aikaa. Ihan kuten hieman joka toinen tämän kirjan lukenut on tuntunut tämän vuoden aikana tehneen. Onhan joku harmitellut enemmän tai vähemmän tosissaan tämän puuttumista Finlandia-ehdokaslistaltakin.

Alku tosiaan vie mennessään, mutta yhtäkkiä jokin tulee ja kompastuu, kaataa koko pinon yhdeksi läjäksi, eikä alkuperäisen rakennuksen perusteita saa kasaan enää kukaan. Ensimmäinen särö tuli itseasiassa aika pian, kohdassa, jossa Juhanin uusi esimies neuvoo Saaraa Töölön kauppahalliin. Siihen samaiseen, joka sijaitsee omalta asunnoltani alle 300 metrin päässä, siihen, jonka tiloissa on nykyään Q-teatteri. Miten ihanaa ja samaistuttavaa lukea kirjaimellisesti omista kotikulmistaan, mutta niin, Töölön kauppahalli oli itseasiassa aikoinaan Tunturikadulla, ei suinkaan Museokadulla niin kuin kirjassa väitetään. Pieni asiavirhe, voisi monikin ajatella, suurin osa sitä tuskin edes huomaa. Mutta minulle se aloitti sen uskottavuuspulan, joka jatkui aivan viimeisille sivuille saakka. Historiallista fiktiota, varsin kivaa, mutta vaikka kyseessä onkin aika kepeä teos, pitää mielestäni faktojen olla kunnossa. En tokikaan 50-luvulla ole itse elänyt, mutta kun jatkuvasti koki suurta uskottavuuspulmaa ajankuvassa sekä miljöössä, latisti se lukukokemusta varsin paljon. Nyt historiankuvaus kuitattiin lähinnä kulloisenkin muodin kuvaamisella, mikä milloin oli muodista mennyttä tai juuri siihen tullutta.

No, siitä ehkä vielä olisi voinut päästä yli. Kerrankos sitä hieman laiskalla pohjatyöllä lähtee historiaa kuvaamaan, eihän se ajankuva tässä ehkä se merkityksellisin osa ollut. Mutta kun kirjan tarinakin oli varsin sekava, en voi kuin hieman ihmetellä, miten tämä näinkin suosittu teos on ollut. Samojen kansien väliin on tungettu perisuomalaiseen tapaan taas vaikka vallan mitä: on laittomia ja siveettömiä suhteita naisten välillä, parantoloita lesboille. On vähän väljähtänyt avioliitto, äitiin tarrautunut poika (joka unohtui varsin kiusaannuttavalla tavalla tarinan edetessä, hänet vain kylmästi lykättiin talonmiehen hoiviin kun ei enää tarinaan mahtunut), päähenkilön isä, joka pelastaa työssään tyrineen vävypojan edes miten kuten raiteilleen. On strereotypiset ja paperinohuet päähenkilöt, sisäoppilaitostaustaa, toinen maailmansota, kaikessa vähän parempi sisko, itsemurhan tehnyt, patologisesti valehteleva entinen salatyttöystävä ja kaiken kukkuraksi tosiaan vielä hurjaa soppaa keittänyt vakoojasäie. Pelkän kaiken tämän muistelu jo hengästyttää, ja silti mitään noista avatuista keristä ei kirja saanut vietyä loppuun saakka. Se esitteli, heitteli sekaan ihan mitä sattuu, laittoi vähän sitä ja ripauksen tuota, jännitystä, itkua, naurua, juhlia ja täysin tarpeettomia yksityiskohtia. Se keitti koko kirjasta sellaisen teoksen, joka sisälsi yhtaikaa viiriäistä, mateenmaksaa, hirvenlihaa, marenkia ja mansikkahilloa. Siinä oli paljon hyvää, mutta koska ei suklaakakkukaan kasvissosekeittotäytteellä nyt lopulta mikään maaginen makuelämys ole, vaikka erikseen lemppareitani ovatkin, sotki se itse itsensä sellaiseksi sekametelisopaksi, etten lopulta enää edes tiennyt mitä juuri söin, mistä juuri luin. 

Siinä oli toki potentiaalia, mutta jotain se olisi kaivannut kehittyäkseen huikaisevaksi makuelämykseksi. Jotain riisutumpaa ja keskittyvämpää, jonkin pienen säädyllisen ainesosan, joka olisi keittänyt keiton yhtenäiseksi ja harmoniseksi kokonaisuudeksi. Mutta ilman sitä se ei ihan varsinaisesti ollut minun makuuni.

TUULA-LIINA VARIS : HUVILA

TUULA-LIINA VARIS : HUVILA

 ♥ ♥ ♥ 

245s.

WSOY 2016
Arvostelukappale

Tuula-Liina Varis oli yksi minulle kirjallisen tuotantonsa puolesta etukäteen tuntemattomista kirjailijoista, joka Tammen & WSOY:n Kirjamessujen bloggariaamiaisella esiintyi ja kirjastaan lyhythaastattelussa kertoi. Ihan hirveän montaa sanaa Variksen ei teoksestaan tarvinnut sanoa, kun siitä jo kiinnostuin, kiinnostuin niinkin kovin, että se kiilasi suoraan lukulistani kärkeen kunhan vain Siilin eleganssista oli päästy. 

"En tulisikaan vaikka kultaisilla vaunuilla hakisivat. Minua ne ihmiset pelottavat, ne kyyditykset ja tihutyöt, kirjapainon poltot ja ihmisten pahoinpitelyt kaduilla ja toreilla keskellä kirkasta päivää ja kaikkien nähden. Sehän on kauheata. Kapinasta on tuskin selvitty, kun taas ovat toistensa kimpussa. Ei sellainen meno voi olla isänmaalle onneksi. Minä en voi ymmärtää, miksi sellaista toimintaa puolustetaan, miksi sitä myötäillään ihan eduskunnassa asti."

Nuori Raakel tutustuu serkkunsa kautta suureelliseen taiteilijaan, Aksel Korkeakorpeen ja ennen kuin huomaakaan, on tuon vanhemman miehen lumoissa, karhuntaljojen välissä, suuren huvilan emäntänä keskellä ei mitään. Eletään vuotta 1929, maailma on nuorelle ja naiiville Raakelille vielä suuria tunteita ja mittakaavattomuutta, se on sitä karua todellisuutta, kun haaveet itsenäisen ja modernin naisen paikasta suuren taiteilijan muusana vaihtuu huvilansa asumiseksi kolmestaan tyttärensä Leean sekä piikana toimivan Selman kanssa.

Huvila maalaa kauniisti Raakelin tarinan, romaanin kerronta on monella tapaa hurjan ihanaa. Kirjaa lukee suurella nautinnolla, tapahtumat soljuvat sopuisasti eteenpäin, ja vaikka tarina näennäisesti keskittyykin Raakeliin, jyllää historialliset tapahtumat aina Lapuan liikkeestä jatkosotaan saakka kirjan taustapauhuna. On muilutuksia, pahoinpitelyitä, suuren isänmaan rakentamista, Suurta Eurooppaa ja puhdasrotuista suomalaisuutta tavoittelevaa puolisoakin. On sitä samaa pelottavaa möyhäämistä, joka tuntuu pauhaavan taas yhä uudestaan, se pauhaa samalla tematiikalla, "Make America great again!" -iskulauseilla, jotka on vähän nolosti heitetty myös tiettyjen puolueiden lippalakkeihin Suomi-versioina. Ja siihen moni arvostelu tämän kirjan kanssa on palannutkin,  menneisyyden ja nykyisyyden samankaltaisuuteen, siihen, mitä Varis itsekin toteavasti bloggariaamiaisella kertoi, aivan kuin ihmiselämässäkin, jokaisen sukupolven on aina itse tehtävä ne samat virheet uudelleen. Ja onhan se varsin pelottavaa, noin pidemmän päälle ajatellen.

Mikään kovin lohduton kirja tämä ei ollut, eikä se lopulta ihan kauheasti sinne pauhun uumeniin sitten uponnutkaan. Alkuun pidin tästä kirjasta hurjasti, pidin sen ensimmäisestä osasta, joka kertoi asioista Raakelin näkökulmasta. Leean ja etenkin Selman näkökulmiin saapuessa kaikki oli kuitenkin jo pureskeltu ja taputeltu, eikä tuo hieman irrallinen kokonaisuus oikein minun silmiini toiminut, olisin suonut tarinan pysyttelevän yhdessä näkökulmassa loppuun saakka. Tokihan tällä ratkaisulla saatiin hieman erilaisia asioita auki, mitä vain se ensisijainen olisi tarjonnut, mutta senkin olisi ehkä voinut rakentaa jotenkin taitavammin. Mutta vaikka kokonaisuus ehkä jäikin ihan himpun verran laimeaksi, kyllä minä tästä pidin. Se toimi mainiona välipalakirjana, sujuvana lukujumin poistajana kun hetkeäkään ei mikään sen kanssa takunnut. Ja niin, onhan se tausta-aiheiltaan myös varsin tärkeiden asioiden ytimessä jatkuvasti. Kun vielä ymmärrettäisiin ottaa opiksi niistä jo koetuista virheistä, eikä aina väen vängällä tehdä itsekin uudelleen. Isänmaallisuus osaa olla aatteena välillä hurjan pelottavien sävyjen tummentama. 

MURIEL BARBERY : SIILIN ELEGANSSI

MURIEL BARBERY : SIILIN ELEGANSSI

 ♥ ( ♥ ) 

374s.

Gummerus 2010

Alkuteos: L'élégance du hérisson (2006)
Suomennos: Anna-Maija Viitanen

Euron kirppislöytö hetkeltä, kun missasin junan ja jouduin jäämään työpaikkani lähelle odottamaan seuraavaa. Toive jostain keveän lumoavasta, muutaman lempikirjabloggaajani suosikkikirjan muuttumisesta merkitykselliseksi myös minulle. Odotuksia hetkistä, jotka tuntuvat Pariisin auringonlaskuilta, ajatuksia maailmasta, joita en itse olisi osannut ajatellakaan. Tätä ja varsin paljon muuta, ehkä hieman kohtuuttomastikin odotin Siilin eleganssilta. Alku tempaisi mukaansa kauniisti, antoi vastapainoa pimeälle ja hektiselle arjelle, mutta kovin pitkälle en näissä nautinnoissa kuitenkaan tällä kertaa päässyt.

"Tämän päivän syvällinen ajatus kuuluu siis: ensimmäisen kerran tapaan jonkun joka yrittää selvittää mikä ihminen on ja näkee muita kauemmas. Minusta se on syvällistä, vaikka saattaa vaikuttaa kliseeltä. Mehän näemme vain sen mitä odotamme näkevämme,  ja pahinta on ettei muu edes kiinnosta; samat peilit näyttävät aina saman kuvan, oman kuvamme, jota emme kuitenkaan tunnista. Jos tajuaisimme sen, jos tiedostaisimme että katselemme toisessa vain itseämme ja olemme yksin erämaassa, meiltä menisi järki."

Pariisilaisen hienostokerrostalon ovenvartijana on himpun yli 50-vuotias Renée, leskeksi toistakymmentä vuotta sitten jäänyt rouva, joka esittää mainiosti osaansa yksinkertaisena, mutta rehellisenä työläismuurahaisena rikkaiden kuningattarien jaloissa. Pinnan alla piilee kuitenkin sivistynyt ja kultturelli ihminen, persoona, jota Renée kaikin voimin piilottelee muulta maailmalta. 

Samassa talossa asuu nelisataneliöisessä luksuslukaalissa 12-vuotias ministeri-isän ja kymmenen vuotta masennuslääkkeitä popsineen hienostorouvan erittäin älykäs tytär, joka kokee maailman niin jonninjoutavan turhana, että odottaessaan päivää, jolloin aikoo sekä tappaa itsensä että tuikata koko asuntonsa tuleen, hän kirjoittaa päiväkirjaansa syvällisiä ajatuksia koettaen löytää kauneuden, jonka vuoksi muut jaksavat elää. 

Ja toki, jossain hieman kirjan puolivälin jälkeen, kuvioihin astuu japanilainen Kakuro Ozu, joka, ah, niin ihanaa ja ilmiömäistä!, pelastaa koko kuvion, paljastaa todelliset kasvot maskien takaa, riisuu keisarin alastomaksi kansalaistensa eteen.

Ihanaa. Vai...?

Älykästä (tai no, "älykästä") hömppää, sitä tämä kirja ennen kaikkea oli. Ja se olisi ollut aivan ok, jos se olisi antanut jotain uutta. Jos se olisi jaksanut tarjoilla uuden näkökulman kun tarkastellaan eurooppalaisia luokkaeroja, jos se olisi kannatellut henkilöitään hieman omaperäisemmin. Ehkä tästä tähänastisestakin se jo peilautuu, mutta en siis ollut tämän kirjan mikään kaikkein suurin fani. 6 vuotta sitten ilmestyttyään ja tuoreeltaan luettuna se olisi ehkä puhutellut enemmän. Tai sitten ei. Tässä oli paljon aineksia, mistä olisin voinut pitää, mutta oikein miltään kantilta katsottuna se ei riittänyt tarpeeksi korkealle.

Jos antaisin tästä kirjasta hampurilaispalautetta, ensin hyvää, sitten kritiikin ja lopuksi vielä pienen hyvän, sanoisin, että olihan se ihanan rauhallinen. Siinä oli tavoiteltu kauneutta ja syvyyttä arkisessa muodossaan, ja vaikka niiden liikkeet eivät minulle asti yltäneetkään, luulen kyllä löytäneeni nekin sävyt, jotka tästä kehutun teoksen ovat tehneet. Ja sitten toisaalta taas tämä romaani oli kuitenkin aika kömpelö ja no, hieman jonninjoutava. Se "katsokaa, stereotypisten luokkaerojen takana voi olla muutakin kuin pinnalta uskoisi!!" -sanoma paketoitiin sellaiseen määrään hallelujah-huutoja ja valmiiksi pureskeltuja "viisauksia", että minua lähinnä harmitti etten saanut ajatella ja oivaltaa itse. Syvät ajatukset, kulttuurin pohdinta, erilaisuuden hyväksyminen, ennakkoluulojen totaalinen murtaminen, kaikki ne olivat käsillä, mutta kun ne olivat niin ilmeisiä ja kliseisiä, niiden massamarssitus vuoron perään luettavaksi lähinnä haukotutti. Ja niin, jos tarkoituksena on luoda syvä ja ajatteleva hömppäromaani, kannattaa ehkä paneutua sitten siihen kunnolla. Nyt tämä oli lähinnä yhdistelmä keskinkertaista viisautta ja höhliä, jopa vähän itkettävän ennalta-arvattavia juonikuvioita. Mutta silti, on tässä varmasti hienoutensakin, vaikkei se minuun kolahtanutkaan. Jossain tietyssä hetkessä tai vähemmän asioita omatoimisesti pureskelleena olisin tästä ihan varmasti nauttinutkin. Ja koska onhan röyhkesti samaan kastiin niputtamillani Coelhon Alkemistilla sekä Nichollsin Sinä päivälläkin lukijansa, on tälläkin ihan varmasti. Minä se en vain nyt ollut.

JOEL HAAHTELA : KATOAMISPISTE

JOEL HAAHTELA : KATOAMISPISTE

♥ ♥

160s.

Otava 2010

Joel Haahtela oli ennen tätä vuotta minulle vielä täysin tuntematon kirjailija. Ensimmäistä kertaa taisin hänen tuotantoonsa törmätä Katrin blogissa, ja sitä kautta hänen kirjoistaan kiinnostuinkin. Keväällä ja kesällä löysin parikin Haahtelaa kierrätyskeskukselta, ja koska nyt viimein on se ihana tilanne, että kirjastosta ei ole yhtään kirjaa lainassa, olen päässyt lukemaan näitä oman hyllyn lukemattomia. Ja tämä tarttui vuoroon ihan vain, koska tuntui siltä (ja koska nuo kannet ovat varsin kauniit).

"28. lokakuuta matkustin Kotkaan. Lähestyin Porvoota ja tunsin olon kevyeksi, auto tuntui kelluvan painottomana tiellä, sen nopeudessa oli jotain valheellista. Tien vieressä vyöryivät pellot, ne hehkuivat aamun valossa, näyttivät hetkittäin syttyvän tuleen. Aurinko oli puiden yllä kuin kolikko; kuin maisemassa olisi ollut aukko, josta saattoi livahtaa sisään."

Mies törmää keskellä lokakuista syysmyräkkää kadulla naiseen, ranskalaiseen Magda Roux'hiin, joka on tullut Helsinkiin etsimään kadonnutta entistä puolisoaan Paul Roux'hia. Ainoita johtolankoja eksän mahdollisesta olinpaikasta ovat osoite Tarkk'ampujankadun matkustajakodista sekä muutamaa vuotta aiemmin tulipalossa kuolleen Raija Siekkisen ranskaksi käännetty kirja. Mies päättää auttaa Magdaa etsinnöissä, mutta yhtäkkiä Magda onkin kadonnut hotelliltaan. Minne ja miksi, sitä ei mies tiedä, mutta koska tapaus vaivaa häntä, päättää hän itse alkaa seuraamaan sekä Paul Roux'hin että Raija Siekkisen jälkiä.

Romaani on pieni ja tiivis, ja se kulkee muutamassakin eri tasossa. Se etsii kadotettuja henkilöitä, mutta käy silti läpi menneisyyden menetyksiä. Se ehkä vertauskuvauksellisesti etsiikin itseään etsiessään muita, koettaa löytää niitä omia menneisyyden kipeitä katoamispisteitä, joissa onni katoaa menetyksen ja etääntymisen alle, mutta paahtaa silti pitkin Helsingin, Kotkan ja Pariisin katuja niin Paulin kuin Siekkisenkin perässä. Haahtela yhdistelee Raija Siekkisen viime hetkien faktaa fiktioonsa, ja saa aikaan pienen ja tiiviin, mutta silti hieman kylmän ja etäiseksi jäävän tarinan.

Tunnistan kyllä pienoisromaanin laadun, kauniina kulkevan kielen ja arjesta löytyneiden yksityiskohtien ihailun. Silti kirja tarina kokonaisuudessaan jätti varsin tyhjän olotilan, se oli tarinaltaan jopa hieman jonninjoutava. Se, onko kirjailijan tehtävä saada lukijansa kiinnostumaan mistä tahansa, on toki mielipidekysymys, mutta Haahtela ei ainakaan minua saanut kovinkaan vakuuttuneeksi aiheistaan ja teemastoistaan. Tarina oli ohut, se oli varsin epäuskottava, ja vaikka sitä yrittäisi tulkita enemmän sisäisten katoamispisteiden kautta, ei se tuonut vahvuutta juurikaan kerrontaan lisää. Ihan kelvollinen välipalakirja, mutta mitään en ehkä olisi menettänyt, vaikka olisinkin puolenvälin paikkeilla jättänyt kesken kun mieli teki. Pitäisi varmaan opetella rohkeammaksi siinäkin puuhassa.

Nyt tekisi mieli lukea jotain vaikuttavaa, mutta helppoa. Kevyttä, mutta ei höttöä, hauskaa mutta ei hömppää. Ehkä tämäkin kirja tuli taas hieman väärään mielentilaan, mutta näillä mennään, lokakuun pimeys kaipaa nyt jotain keveämpää vastapainoa rinnalleen.

(Ja hei PSST! Oletteko Helsingin kirjamessuille ensi viikolla tulossa, mutta liput vielä uupuvat? Klikkaa itsesi joko blogini Facebook-sivuille ja rullaa itsesi siellä toiseksi uusimpaan julkaisuun tai Instagram-tililleni (laurakaneli, kuva täällä) messulippukuvaan ja käy huikkaamassa kiinnostuksesi, arvon kaikkien torstaihin mennessä kommentoineiden kesken yhden lippupaketin (sis. kaksi yhdenpäivän lippua)! Sinne siis mars jos liput kiinnostelee! :-*)