TREVOR NOAH : LAITON LAPSI

TREVOR NOAH : LAITON LAPSI – 

VÄRIKÄS NUORUUTENI ETELÄ-AFRIKASSA

300s.

Atena 2020

Alkuteos: Born a Crime: Stories from a South African Childhood  // 2016

Suomennos: Jaana Iso-Markku

Kuuneltu äänikirjana

Trevor Noah on tiskijukka, tv-juontaja ja stand up -koomikko, joka löi läpi Yhdysvalloissa ja Briteissä, mutta on itse lähtöisin Sowetosta, Johannesburgin townshipissä, hökkelikylässä, joka on tarkoitettu mustille ihmisille apartheid-hallinnon ajoilla. Hän on myös kirjoittanut muistelma-/omaelämäkertateoksen, joka on nyt tänä keväänä viimein pienellä viiveellä suomennettu. Kuuntelin sen itse äänikirjana (oli ihan ok, olisi varmasti ollut vielä parempi englanniksi), ja päällimmäiseksi siitä jäi mieleen se, että Noah on aivan uskomattoman taitava tarinankertoja.

Noah on rikoksesta syntynyt, apartheidin aikana valkoisen, sveitsiläismiehen ja mustan, eteläafrikkalaisen xhosa-naisen poika. Hän joutuu kävelemään kaduilla kaukana sekä äidistään että isästään, sillä hän ei kuulu kummallekaan. Hän ei ole valkoinen, muttei mustakaan, mutta toisaalta ei myöskään värillinen siinä mielessä, mitä värillisyys apartheid-ajan Etelä-Afrikassa tarkoitti.

Noah yhdistelee teoksessaan hurjan taitavasti Etelä-Afrikan historiaa ja politiikkaa hänen omiin henkilökohtaisiin kokemuksiinsa. Noah'n lapsuus on ollut vähintäänkin vauhdikas; vilkkaana lapsena hän on ollut mukana vaikka jos missä, ja hänen edukseen laskettakoon taito kertoa upea, monisyinen tarina kaikkein pienimmistäkin sattumista. Elämä ei ole lineaarinen jatkumo, se on sattumia ja tapahtumia siellä sun täällä, mutta Noah löytää omille kokemuksilleen hurjan hienoja, kerroksellisia siltoja, jotka paitsi yhdistävät hänen omat polkunsa myös laajemman rakenteellisen rasismin aiheuttamat epäkohdat.

Noah lähestyy paitsi omaa henkilöhistoriaansa myös kotimaansa historiaa piikikkään huumorin keinoin, ja se toimii, vaikka puhutaan niinkin rankasta ja kammottavasta sortojärjestelmästä kuin apartheidista. Pöyristymiselle ei kuitenkaan ole sijaa: jos Noah'n lapsuus kuulostaa järkyttävältä, et vain ole tarpeeksi perillä siitä, miten rakenteellinen rasismi toimii. Toki se valtiotasoinena on Etelä-Afrikassa ollut aivan omaa luokkaansa, mutta erilaisissa mittakaavoissa tätä tapahtuu edelleen ympäri maailman. Meillä länsimaissakin. Tämä on totta tiettyyn pisteeseen asti edelleen, eikä tästä pääse pois vain koettamalla siirtää Noah'n kokemuksia 1990-luvun Etelä-Afrikkaan. Tämä on totta myös 2020-luvun maailmassa, meidän silmiemme alla. Noah ei sitä itse kirjassaan juurikaan korosta, mutta faktaosioiden keskellä se tulee kyllä varsin ilmiselväksi. Siinä missä Hitler on valkoiselle länsimaalaiselle pahinta, mitä ihmiskunnalle on koskaan tapahtunut, monelle afrikkalaistaustaiselle henkilölle hän on vain historian hirmuhahmo valtavassa hirmuhahmogalleriassa. Enkä täysin usko, että hirmuhahmojen historia on täysin historiaa.

Apartheidin, hoodielämän, pikkurikosten ja hillittömien sattumusten keskellä Noah'n kirjassa kuitenkin kaikkein hienoin oli kuvaus äidin ja pojan suhteesta. Noah'n äiti halusi lapsen, jotta joku rakastaisi häntä täysin rinnoin – mutta saikin itsekkään paskiaisen, joka vaati kaiken rakkauden itselleen. Sillä niin lapset toimivat. Sillä niin äiti-lapsisuhde tuntuu usein menevän. Ja sen kompleksisuuden jos minkä Noah osaa kuvata lapsen roolista aivan äärimmäisen hyvin. Noah'n äiti on ollut hänen elämänsä suurhahmo, ja se leimaa koko Noah'n tapaa hahmottaa maailmaa. He ovat kuin kissa ja hiiri, Tom ja Jerry, mutta niin suuresta, epäloogisestikin toimivasta rakkaudesta, ettei mikä tahansa ihmissuhde sellaiseen voi koskaan päästäkään. Mutta heidän suhteensa pääsi, ja siitä, jos mistä oli upea päästä lukemaan. Jo sen vuoksi suosittelen lämmöllä tätä kirjaa, ehkä kuunneltavaksi, mutta todennäköisesti mielummin luettavaksi. Noah'n tarinat iskevät, mutta keskushahmo on jossain toisaalla.

Lue koko maailma -haaste: Etelä-Afrikka

Helmet-haaste 2020: 37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa

ELIZABETH GILBERT : EAT PRAY LOVE

 

ELIZABETH GILBERT : EAT PRAY LOVE 
♥ ♥

392s.

Otava 2010

Alkuteos: Eat Pray Love (2006)

Suomentaja: Taina Aarne

Eat Pray Love taisi hurmata massoja jo vuosia sitten, mutta omakohtaisesti en siitä juurikaan ole koskaan ollut kiinnostunut. Jo sen alkuperäiset kannet työntävät luotaan hömppäydellään, näistä leffakansista ja self help -henkisestä maineesta nyt puhumattakaan. Olen työntänyt sen armotta kategoriaan ei minulle tarkoitetut -kirjat, antanut olla ja pysyä siellä. Aina siihen asti, kun se tosiaan eurolla tuli kierrätettynä vastaan, ja kun sen takakansiteksi yhtäkkiä olikin juuri sitä, mitä tarvitsen juuri nyt. Ja niinpä, erittäin ennakkoluuloisena, aloin sitä kuitenkin lukea. Ja joskus, kuten sitä erehtyväisenä ihmisenä on huomata saatannut, sitä ei aina voikaan etukäteen tuomita kaikkea, mitä ei tunne. Hassua sinäänsä. 

"Ensin tehtävä vaikutti lähes mahdottomalta. Ettäkö hallita ajatuksiaan? Ai, ettei se muka menekään toisin päin? Mutta ajatella jos pystyisinkin? Eikä nyt ole kyse tunteiden tukahduttamisesta tai kieltämisestä? Tukahduttamisessa ja kieltämisessä on kyse siitä, että teeskentelee ettei kielteisiä ajatuksia ja tunteita olekaan. Richard tarkoitti sitä, että nimenomaan myöntää kielteiset ajatuksensa, koettaa ymmärtää mistä ne johtuvat ja miksi ne syntyvät ja sen jälkeen - armollisesti mutta järkähtämättä - jättää ne omaan arvoonsa."

Elizabeth Gilbert on onneton avioliitossaan, ja siitä päästyään enemmän rikki kuin koskaan aiemmin. Selvästi "hieman" etuoikeutetun asemansa ansiosta maksettuaan mansikoita erojuristeille hänellä on kuitenkin varaa ottaa vuosi sapattivapaata, ja lähteä parantelemaan haavojaan oikein olan takaa. Ja koska maailmassahan hienointa on sekä nautinto että hengellisyys, päättää hän omistaa vuoden elämästään sekä niiden että niiden välisen tasapainon löytämiselle. Niinpä "Liz" suuntaakin ensin neljäksi kuukaudeksi Roomaan opiskelemaan italiaa komeiden italianojen keskelle, sieltä neljäksi kuukaudeksi Intiaan meditoimaan gurun opastuksella ja sieltä vielä Indonesian Balille etsimään vastauksia ja tasapainoa kaiken tämän väliseksi sillaksi. 

Tartuin kirjaan hyvin puhtaasti saadakseni askellukseni pois tahmaisesta lukujumistani. Tartuin siihen myös ennakkoluuloisesti, ja juu, kyllä se niihin ennakkoluuloihinkin vastasi. Koska ihan oikeasti nyt hei, "mikään maailmassa ei ole vaikeampaa kuin erota New Yorkissa". Niin, siellä ensimmäisessä maailmassa ehkä. Mielenterveysongelmia, huonoa parisuhdetta ja hyvinvointivaltiossa elävän nykyihmisen ongelmia mitenkään missään nimessä vähättelemättä tämä kirja sai kyllä välillä ihan oikeasti raivostumaan kaiken prinsessamaisen kiukuttelun keskella. Koska pahimmillaan tämä oli yhden minäminäminä-ihmisen nelisataasivuinen monologi miten HÄN sitä ja HÄN tätä. Hän oli myös hämmentävän sokea omalle etuoikeudelleen, ja hämmentävän alentuva puhuessaan esim "höppänöistä ja suloisista poppamiehistä", joiden luokse hän noin vain Balille ajatteli muuttaa. (Enkä edes aloita siitä, että kirjassa on esimerkiksi väitetty pokkana päälauseen kera, että [avioliiton solmimiseen liittyvä] patriarkaalinen järjestelmä lakkautettiin antamatta mitään propseja siitä kenen työllä siitä oikeasti on otettu askelia eteenpäin ja jatkaen pienellä valittavan kaihoisalla sävyllä siitä, että nyt hänen pitää ihan itse tietää minkälainen hyvä mies on kun isi ei enää auta... Juuuuu sisäinen feministini huutaa ja kovaa. Ymmärrän todella miksi tällainen yksipuolinen tarina on kyseenalaistamatta jopa hieman vaarallinen.) Hän myös pystyy tuosta vain ottamaan vuoden vapaata, ja tarjoaa sitten satumaisen kauniina valaistumisen ratkaisuna sitä hiljaa riveillään muillekin. Että hei, lähdetääs nyt vaan kimpassa meditoimaan Intiaan niin mielet pysyy balanssissa, uskontoshoppaillaan vähän ja palataan sitten myöhemmin omaan, neuroottisen itsekeskeiseen elämään, jota länsimaissa lopulta eniten ihannoidaan.

No juu. Mutta sitähän sitä löytää aina mitä odottaakin löytävänsä, ja sen taisi tämä kirjakin jossain välissä jollain tapaa sanoa, hah. Ja kaikesta huolimatta jatkoin eteenpäin.

Ja hyvä että jatkoin. Kirja jakautuu kolmeen osaan, Italiaan, Intiaan ja Indonesiaan. Italia oli vielä hyvin täynnä tuota raivostuttavaa minäminä-ihmisen jalustalle nostoa, mutta Intiassa se hieman rauhottui. Ja siitä eteenpäin minä jopa voin myöntää nauttineeni kirjan lukemisesta. Teksti oli soljuvaa (ja Gilbert ei enää käyttänyt ihan jokaiseen lauseeseen itse keksimiään "huikeita" vertauskuvia, joka toiseen vain), ja vaikka se ampui muutenkin kuin vertauskuvien kanssa jatkuvasti räikeästi yli, oppi ajan myötä siitäkin olemaan välittämättä. Ja niin, kyllähän se laittoi ihan mukavasti myös omia pitkään hyvin eksyksissä olleita ajatuksia taas niille raiteille, joissa ne hyvinä kausina ovat olleet. Se muistutti siitä, miten onni ja tasapaino ovat ihmisessä aina, ne täytyy vain saada kaivettua itsestään esille, oli kyse sitten jumalallisuudesta tai ihan vain omasta hyvinvoinnistaan. Ja se muistutti siitä, että itseään ja ajatuksiaan voi hallita, ainakin siis jos on etuoikeutettu valkoinen enemmistön jäsen, jolla sellaiseen kuplailuun ja itsensä kehittämiseen on aikaa ja resursseja. Ja onhan toki meillä monella, ja kyllä se tekee ihan hyvää huomata silloin kun itsekin on jäänyt vähän jumiin kaikkeen negatiiviseen ihan vain tavan vuoksi, ei niin sanottujen oikeiden ongelmien takia. (Koska ah, toisin kuin minä itse esimerkiksi viitisen vuotta sitten, ymmärrän nyt varsin vahvasti, että mantrat "oman mielialansa voi valita", "keskity vain positiiviseen" ja "kuka tahansa voi luoda itselleen fotogeenisen kauniin ja harmonisen elämän, jossa omia jalkojaan kuvataan pellavalakanoilla tuoreen pionikimpun kera" on aika, no, hyvinvointikuplautuneen ihmisen puhetta, sellaisen, jonka aivojen serotoniinitasot ovat luonnostaan hyvät, ja joiden suurin huoli on luonnonvalon vääränlainen siivilöityminen verhojen välistä silloin kun aamiaisbrunssi on juuri katettu siihen sängylle. Sellainen elämä on aika etuoikeutettua, ja siitä elämästä on ehkä aika ylimielistäkin huudella, että "no mutta itsepä olette elämänvalintanne tehneet". Ihan kaikkea kun ei aina vaan voi valita. Mutta niin, se siitä sivuraiteesta sitten tällä erää.)

Mutta niin, tavallaan myös näin on hyvä poistua joskus sieltä mukavuusalueeltaan, omasta kuplastaan, ja kohdata ihmisiä tai heidän ajatuksiaan, jotka todella eroavat omistaan. Tai ihmisiä, jotka eivät vain, no, ajattele. En minä tätä kirjaa kirjallisuuden vuoksi kenellekään suosittelisi, mutta viihteeksi, ajanvietteeksi ja tietynlaiseksi muistutukseksi siitä, että kun asiat ovat hyvin, voi siihen hyvyyteen yrittää muistaa keskittyäkin. Jos jatkuva liioittelu ja yliampuvat sanavalinnat eivät juuri haittaa, kannattaa tätä kokeilla. Kesäkirjana ehkä, tai silloin kun mieli on vähän maassa ja kaipaa pientä voimaannuttamista. Ihan hauska ja ajatuksia herättävä teos se viihteellisempikin voi olla, ja vaikka tässäkin aika hattaraisiin kliseisiin onnistuttiin jatkuvasti kaatumaan (pehmeän suloisesti, tietenkin, eihän pumpulisessa tarinassa nyt muuta voi olla), ei se ihan liikaa ärsyttänyt. Minua ainakaan. Tässä hetkessä. Ehkä. 

Ihan siedettävä kirja tämä oli, jos siis osaa lukea sitä tietynlaiset laput silmillä, en ehkä myy heti sitä pois. Ja saatan jopa lukea joitain kappaleita joskus uudelleenkin. Jos Pinterestin self help -lauseet vaikka alkavat kyllästyttää.

Helmet-haaste 2017: 25. Kirja, jossa kukaan ei kuole

PETTER KARLSSON : MUUMIMAAILMA JA TODELLISUUS. TOVE JANSSONIN ELÄMÄ KUVINA

PETTER KARLSSON : MUUMIMAAILMA JA TODELLISUUS. 

TOVE JANSSONIN ELÄMÄ KUVINA 

♥ ♥ ♥ ♥ 

242s.
WSOY 2014

En tiedä miten tämä kirja onkin unohtunut näin pitkäksi aikaa kirjahyllyyn. Olen tämän saanut joululahjaksi jo pari vuotta sitten, ja nyt viikonloppuna kirjahyllystäni jotain muuta kaivellessani sain viimein tartuttua Tove Janssonin elämään kuvina.

Petter Karlssonin Muumimaailma ja todellisuus tuo Tove Janssonin jotenkin hirmuisen vahvasti nykypäivään, se tuo lähelle henkilökohtaisetkin kuvat, mikä tuntuukin tällaiseen visuaaliseen  ja sosiaaliseen mediaan tottuneelle jotenkin hyvin tutulta tavalta käydä läpi toisen elämää. Kirja tarjoilee kuva-aarteita niin Toven lapsuudesta, nuoruudenvaiheista kuin vanhuudestakin, se tuo näytille muumikuvituksia ja esittelee se muutamat kuuluisimmat taidemaalaukset ja freskotkin. Teos onkin ehkäpä noin 80% kuvakirja, ja se esitteleekin Toven visuaalisen puolen mallikkaasti. Kuvien puolesta kirja voisikin saada jopa viisi sydäntä, mutta se teksti. No, se pyörisi ehkä kahden paikkeilla, ja se ehkä hieman tätä "luku"kokemusta häiritsikin.

Olen aiemmin lukenut Tove Janssonin elämäkerroista vain Tuula Karjalaisen Tove Janssonin: Tee työtä ja rakasta -teoksen. Ja voi, sitä minä rakastin. Boel Westinin Sanat, kuvat, elämä -elämäkertaa olenkin sitten säästellyt, antanut ajan kulua tuosta uudemmasta, jotta silläkin olisi jotain uutta tarjottavaa. Ja en tiedä mitä sitten tältä kirjalta odotin kuvien lisäksi, ehkä edes jonkinlaista syventymistä ja tarkkuutta asioihin? Nyt teksti oli kuitenkin tiivistetty niin pieneen osaan, että siitä tuli väkisinkin hieman turhautunut olo. Mutkat vedettiin aika rankasti suoriksi, asiat yleistettiin aivan kummalla tavalla faktoiksi, ja tuntuipa, että siinä missä toisessa lauseessa kritisoitiin Toven ylitulkintaa, joka toisessa siihen syyllistyttiin jatkuvasti itse, milloin sijoittaen vaikka ja ketä mihinkin Muumi-rooliin tai romaanin hahmoon ja syntytarinaan. Tekstiosuudet ja kuvatekstit taas loivat vähän ärsyttävääkin toistoa, olisi riittänyt, että jotkin asiat mainitaan vain jommassa kummassa, ei aina molemmissa. Hieman siis tähän osaan petyin, nyt vain mietin, että jos tekstit on sivuosassa, miten paljon painoarvoa tekstille edes tulee antaa? No, nyt tämä toimi mainiona jatkona aiemmalle Karjalaisen kirjoittamalle elämäkerralle, ja siitä tai tuosta Westinin teoksesta suosittelenkin aloittamaan, jos Tovesta haluaa lisää lukea. Tämä on sitten se valloittava kuvakirja siihen tueksi, kyllä näitä valokuvia varmasti jatkossakin tulee vielä selailtua uudelleen.

WARIS DIRIE : AAVIKON KUKKA (JA MUUTAMA PAREMPI SUOSITUS AIHEESTA)

WARIS DIRIE : AAVIKON KUKKA

♥ ♥ 

288s.

WSOY 2010

Alkuteos: Desert Flower: An Extraordinary Journey of a Desert Nomad (1998)
Suomennos: Riitta Toivanen

Vuoden 2010 yksi lempparielokuvistani oli Waris Dirien elämästä kertova Aavikon kukka, jonka kävin katsomassa ystävieni kanssa. Leffa oli vaikuttava, tarina upea, olo jotenkin todella ravisteltu, odotin vain, että elokuvan katsomisesta olisi kulunut tarpeeksi aikaa, että jo voisin lukea kirjan muistojen sitä spoilaamatta. No, se sitten hieman jäi, kunnes sen nyt sattumalta muuta afrikkalaista kirjallisuutta selaillessani kirjastosta kuusi vuotta myöhemmin mukaani nappasi.

(Laura vuonna 2010 voisi olla jo ihan omana itsenään postauksen arvoinen asia, mutta kun nyt kyseessä kuitenkin yrittää olla kirjablogi, niin tyydyn tiivistämään sen niin, että 23-vuotiaan minäni elämä oli vallan erilaista kuin nyt, elämääkin hienompaa kun oli uudet rätit ja ryysyt sekä kavereiden kanssa etkoista jatkoille riekkuminen. Ja tämä siis vain mittakaavana sille, miksi tuo elokuva niin pysäyttävältä tuntui.)

Waris Dirie oli 1990-luvun kuuma mallinimi, ja tämä elämäkerta onkin hänen tarinansa, kertomus tytöstä, joka pakenee paimentolaisperheensä keskuudesta kun isä on häntä 13-vuotiaana naittamassa 60-vuotiaalle miehelle. Se on tarina vahvasta lapsesta, joka taistelee Somalian läpi itsensä suurlähetystön kotiapulaiseksi Lontooseen, ja kaikkien yllätykseksi päättää jäädä laittomasti oleskelemaan Englantiin vielä suurlähettiläsperheen poistuessakin, koska tietää, ettei hänen elämänsä ole Afrikassa. 

Se on tarina huippumallista, joka on syntynyt kamelin selässä, ja se on tarina pienestä tytöstä, jonka sukupuolielimet silvotaan viisivuotiaana, koska kenellekään ei tule edes mieleen kyseenalaistaa tuon kulttuurin käsittämättömyyttä. Ja lopulta se on myös tarina hyvin vahvasta naisesta, joka pyrkii vaikuttamaan maailmaan niin, ettei kenenkään muun enää tarvitsisi kärsiä.

Mutta niin. Vuoden 2016 Laura on todella huomattavasti erilainen kuin vuoden 2010 Laura, ja tämä nykyisempi versio on jo ehtinyt vaikuttua huomattavasti paremmistakin asioista tällä välillä. Dirien elämäkerran lapsuus- ja nuoruusosuudet, oikeastaan tarina mallinuran alkamiseen saakka oli kyllä mielenkiintoista luettavaa, vaikka teksti (vai suomennosko?) olikin kömpelöä ja välillä jopa suututti, kun jatkuvasti puhuttiin heimoista, vaikka käsittääkseni somalikulttuurissa ne nimenomaan ovat klaaneja. Jopa tietynlainen huonous loisti kirjassa kaikkein vahviten kuitenkin aikuiselämää, passi-, avioliitto- ja viisumisotkuja käsittelevissä osuuksissa, ja täytyykin nyt kyllä myöntää, että tavoistani poiketen harpoinkin ne varsin suurpiirteisesti läpi sen kummemmin edes paneutumatta. Niille osuuksille sydämiä tuskin juurikaan olisi ollut tarjolla, mutta alun tietynlainen vahvuus ja lopun "tärkeä sanoma" kuitenkin nostivat mukaan sentään toisen sydämen, koska ei tämä nyt mikään jonninjoutava lukukokemus ollut, toisin kuin muut yhden sydämen kirjani. On tässä toivoa, ja feminististäkin otetta kun noinkin päättäväinen tyttö juoksee paljain jaloin aavikon halki päästäkseen pois povatusta kohtalostaan, mutta kun niin paljon vahvempiakin on tullut luettua, ei tämä oikein antanut mitään uutta.

Ja kenellekö tätä suosittelisin? Ehkä niille, joita kiinnostaa kevyempi tapa käsitellä rankkoja asioita, niille, joille tyttöjen silpominen on vielä jollain tapaa "uusi" asia. Ja muille, aiheesta kiinnostuneille suosittelisin...

MENDE NAZERIN ORJAA, jos olet kiinnostunut aidosti karuista ihmiskohtaloista Afrikassa. Kotoaan järkyttävässä kansanmurhassa orjaksi kaapatun tytön tarina Sudanista ravistuttaa aidosti, ja se on tietyllä tavalla kirja, jonka kuuluu kaikessa kauheudessaan jopa yleissivistykseen, ihan vain jotta muistaisimme pitää silmiämme auki tässä maailmassa. Ja laittaa niitä omia pikkumurheitamme mittakaavaan.

sekä

AYAAN HIRSI ALIN PAKOMATKALLA -KIRJAA, jos somalinaisen elämäkerta niin ikään avioliittoa karanneen naisen tarinasta kiinnostaa. Tämä on kirjoitettu huomattavasti hienommin, sen tunteet tuntuvat aidommilta, se ei ole tarina matkasta malliksi vaan aidosti pako pois sieltä, missä muuta tulevaisuutta ei naisella ole kuin synnyttää ja palvella itseään 50 vuotta vanhempaa, isänsä valitsemaa miestä. Ja niin, tämä on myös se kirja, jonka jälkeen Aavikon kukka ei jaksa enää oikein tuntua miltään.