THE SIMPLE ART OF KILLING A WOMAN

 PATRÍCIA MELO : THE SIMPLE ART OF KILLING A WOMAN

254s.

The Indigo Press, 2019

Alkuteos: Mulheres empilhadas, 2015

portugalista englanniksi kääntänyt Sophie Lewis

Se alkoi läpsäisystä.

Ei, se alkoi nimittelystä. 

Huora. Lutka.

Sen jälkeen lyönti, suoraan kasvoihin.

18. tammikuuta // Nuori nainen tapettiin Tampereella hotellissa Poliisi löysi sunnuntaina tamperelaisen Lapland Hotels -hotellin huoneesta menehtyneen nuoren naisen sekä 25-vuotiaan miehen, joka otettiin kiinni rikoksesta epäiltynä. Myös uhriksi joutunut nainen oli täysi-ikäinen. Molemmat ovat kotoisin Pohjanmaalta. Poliisi epäilee miestä henkirikoksesta. Poliisi on esittänyt miestä vangittavaksi Pirkanmaan käräjäoikeudessa nimikkeellä murha. Mediatietojen mukaan naisen ja miehen välinen suhde on poliisilla yhä selvityksessä. Epäillyllä miehellä on aikaisempaa rikostaustaa.

Nuori juristi lähtee Riosta Acreen, Brasilian syrjäisimpään osavaltioon kumipuuteollisuuden, alkuperäisasukkaiden ja viidakon äänten keskelle. Hän saa tehtävänannon esihenkilöltään, joka on kirjoittamassa kirjaa naissurmista. Acressa on murhattu erityisen raa'alla tavalla nuori Txupira, alkuperäiskansaan kuulunut tyttö. Hänen kasvonpiirteitään ei tunnista silmittömän väkivallan seurauksena. Hänen kohdustaan löytyy lasinsirpaleita. Juristi siirtyy seuraamaan Txupiran murhan oikeudenkäyntiä, kolmen "hyvän ja kunnollisen pojan" syytteitä. Hän ei ole matkalla kuitenkaan pelkästään töihin liittyvistä syistä – Acressa hän on viimein kaukana poikaystävästään Amir, joka löi häntä huorittelun päätteeksi juristin oman työkaverin juhlissa. Perään viestittää niin Amir kuin ylisuojeleva isoäitikin, joka niin kovin ihmettelee juristin äkillistä lähtöä ja aivan ihanalle ja miellyttävälle Amirillekin aiheutettua huolta.

26. tammikuuta // 38-vuotias nainen tapettiin Naantalissa kotonaan Poliisi tiedotti keskiviikkona 28. tammikuuta, että Naantalissa sijaitsevasta yksityisasunnosta löytyi kuollut ihminen, jonka epäillään joutuneen henkirikoksen uhriksi. Tapausta tutkitaan tappona. Poliisin tietojen mukaan epäilty ja uhri tunsivat toisensa. Poliisi ei kertonut tarkempia yksityiskohtia tapauksesta tuolloin. Iltalehden tietojen mukaan uhri oli 38-vuotias nainen ja epäilty tekijä 38-vuotias mies. Lehti kertoo, että uhri ja epäilty olivat seurustelleet vuodesta 2021 ja menneet kihloihin kaksi vuotta myöhemmin. Tiedossa ei kuitenkaan ole, olivatko he yhä suhteessa. Iltalehti kertoo, että epäiltyä miestä syytetään myös kuolleen naisen pahoinpitelystä. Epäilty pahoinpitely tapahtui vuosi sitten. Syyte nostettiin syksyllä 2025.

Brasilialaisen romaanikirjailija Patrícia Melon The Simple Art of Killing a Woman on sekä temaattisesti että kirjallisesti taitava, hyytävä ja vavisuttava romaani naissurmista, lähisuhdeväkivallasta sekä misogyniasta, joka mahdollsitaa pandemian kaltaisen kuolleisuuden naisten keskuudessa. Naisia kuolee kuin moskiittoja, huomauttaa romaanin henkilöhahmotkin vapaasti suomennettuna. Acre on koko Brasilian synkintä aluetta – Melo muistuttaa, että pitkälti siksi, koska mitä useampaan eri tavalla haavoittuvaan asemaan nainen kuuluu, sitä vähemmän hänen murhaamisensa merkitsee. Melo yhdistää tarinaansa kolme erillistä linjaa: juristin matkan seuraamisen, tämän erilaiset kostofantasiat alkuperäisyhteisön unimaailmassa sekä todelliset naismurhat lukujen välissä. Hieman samaan tapaan kuin itse tässä käytän väleissä Suomen naissurmia. Pelkästään tämän vuoden ajalta. 

Melo yhdistää siis niin henkilökohtaista traumaa (jo ensi sivuilla käy ilmi, että juristin oma isä on murhannut tämän äidin juristin ollessa itse nelivuotias), oikeudenkäyntiä, naismurhien taustalla olevaa aatemaailmaa sekä todellisia murhia kiitettävän kipeällä ja raadollisella tavalla – teosta voisi syyttää liioittelusta ja paisuttelusta, jos ei tasan tietäisi kaiken tutkimuksen, aktivismitoiminnan sekä tosielämän perusteella tämän olevan juuri niin totta kuin Melo näyttää. Mikään ei ole helpompaa kuin naisen murhaaminen läpeensä misogynistisessä ja patriarkaalisessa yhteiskunnassa.

5. helmikuuta // Nuori nainen tapettiin Kokkolassa. Poliisi sai torstaina 5. helmikuuta tiedon tapahtumasta ulkopuolisen kautta. Uhri löytyi asunnosta Pensarinmäeltä. Poliisi kertoi, että on ottanut 30-vuotiaan miehen kiinni epäiltynä taposta. Miestä tullaan esittämään vangittavaksi.

Valkoisen päähenkilön viemistä seuraamaan alkuperäiskansaan kuuluvan tytön murhaoikeudenkäyntiä on kritisoitu jonkin verran kirjan nettiarvioissa, enkä lainkaan kiellä tämän kritiikin tarpeellisuutta. Melo on kuitenkin yrittänyt parhaansa mukaan ottaa tämän huomioon: hän puhuu kirjallaan nimenomaan valmiiksi haavoittuvissa asemissa olevien naisten – köyhien, alkuperäiskansoihin kuuluvien, rodullistettujen, transnaisten, homoseksuaalien, seksityöntekijöiden – yliedustuksesta paitsi murhien kohteena myös murhasta tuomittamatta jättämien miestekijöiden kohdalla. Hän näyttää hiljaisella, mutta päättäväisellä varmuudellaan millaisista murhista miehet selviävät, milloin nuoren miehen tulevaisuus on tärkeämpää kuin nuoren naisen murhasta seurannut oikeudellinen seuraamus. The Simple Art of Killing a Woman onkin kunnianhimoinen tutkielma todellisuudesta, jossa naiset ympäri maailman jatkuvasti elävät. Se tuo esiin paitsi yksilöön jätetyt traumat myös sen yhteiskunnallisen todellisuuden, jossa naisvihapyramidi toteuttaa itse itseään.

7. helmikuuta // 70-vuotias nainen tapettiin kotonaan Malminkartanossa Poliisi löysi lauantaina Helsingin Malminkartanossa sijaitsevasta asunnosta noin 70-vuotiaan kuolleen naisen. Asunnosta löytyi myös vakavasti loukkaantunut, noin 70-vuotias mies, jota poliisi epäilee henkirikoksesta.  Poliisin tietojen mukaan nainen ja mies asuivat kumpikin asunnossa ja ovat olleet parisuhteessa keskenään. Tapausta tutkitaan tässä vaiheessa rikosnimikkeellä murha, poliisi kertoo tiedotteessaan. ”Teko on tehty erityisen raa’alla ja julmalla tavalla”, tutkinnanjohtaja Juha Piippo kertoo. Tapauksen tutkinta jatkuu.

Naiset eivät kuole tyhjiössä. Naismurhat eivät tapahdu tyhjiössä. Ne elävät naisia alistavassa yhteiskunnassa, juuri siinä, missä raiskausvitsit naurattavat, tuomitut seksuaalirikolliset johtavat koko perheen viihdeohjelmia, naisten ulkonäköä kommentoidaan ja esinellistään, sekä naisille selitetään internetissä heidän oma asiantuntemusalansa vain koska mies ajattelee automaattisesti tietävänsä naista enemmän.

Ja miesten murhiin asti yltävä aggressiivisuus ei synny tyhjiössä. Se syntyy, kun miehet opetetaan pojasta asti rooliutumaan haitallisen kapeaan maskuliinisuuden muottiin, jossa tunteet ja hellyyden tarve nähdään heikkouksina ja viha on ainoa tunne, joka pojille sallitaan. Se syntyy kun pojilla ei ole terveitä esikuvia, kun heitä ei opeteta olemaan miehiä vaan olemaan mahdollisimman ei-naisia. Aggressio, väkivaltainen omistuksenhaluisuus ja murhiin asti leimahtava viha ruokkii vihaa, joka jatkaa itsensä kasvattamista. Se alkaa usein pienistä sanoista, kontrolloinnin eleistä, mustasukkaisuudesta. Se kasvaa kerta kerralta, ja se saa aggression muuttumaan uhrin syyksi. Se on todella pandemia, johon naisia kuolee kuin moskiittoja. 

Ja sille todella täytyy tehdä jotain.

Jos koet lähisuhdeväkivaltaa tai sen uhkaa, olethan mahdollisimman pienellä kynnyksellä yhteydessä esimerkiksi seuraaviin auttaviin puhelimiin ja chatteihin.

Nollalinja:

Soita: 080005005, auki 24/7

Chat ma-ke 9–15, to-pe 14–20

Naistenlinja:

Soita: 0800 02400 ma–pe klo 16–20
Chat tiistaisin ja torstaisin 16–20

Jos tilanne on akuutti ja/tai vakava, soita 112, suoraan ympärivuorokauden aukioleviin turvakoteihin tai kuntasi sosiaalipäivystykseen.

Naissurmauutisten lähde: eeva.fi Kyseessä listaus Suomessa väkivaltaan kuolleista naisista vuonna 2026.

Lue koko maailma: Brasilia

NOITARAKASTAJA

ASTRID SWAN : NOITARAKASTAJA 

344s.

S&S 2024

Saatu arvostelukappaleena

Annika katsoo kyllästyneenä lasta, leikkipuistoa ja avioliittoaan. Niin tylsää, niin tavallista, niin harmaata. Vuoden päästä tilanne on jo toinen: muuttolaatikoita, uusi vuokra-asunto, rakastaja Kanadasta. Hän lähtee, ihan vain väliaikaisesti, kertoo Annika lapselleen Leilalle. Äiti tulee kyllä takaisin. Mutta ei tulekaan. Turvallisuus ja vakaus sekottui Annikan päässä tylsyyteen, jo suhteen alkuaikoina punaisia lippuja liehuttanut rakastaja D äkkipikaisine puuskahduksineen sekoitti jännityksen ja traumasta kumpuavan tuttuuden rakkauteen. Vuosia kuluu, Leilan isä ei anna Annikan kirjeitä tyttärelleen, ja valtameri on äidin ja lapsen välissä. Vaikka äiti ja D palaavat Suomeen, kukaan ei oikein tiedä voiko väliä enää kuroa umpeen, kun aikaa, kilometrejä ja Atlantin suolaista vettä on ehtinyt liikkua kahden ihmisen välissä yli vuosikymmenien ajan?

"En ollut merenneito. En usko, että ihailit minua. En ollut yksinkertainen, helposti anekdootiksi pyöräytettävä. Olin hankala ja kirjoitin itse tarinaani. - - 

Kun lähdin, olit kuusi, se oli ihan tavallinen uudelleenjärjestely. Otin omaa tilaa, tapasin rakkauteni ja tajusin mitä en ainakaan halua. Sinä olit kiintopisteeni, enkä tehnyt sitä sinulle. Luulin, että liikuin sinua kohti.

Ihan totta."

Astrid Swanin esikoisromaani Noitarakastaja saapui minulle pyytämättömänä arvostelukappaleena, sellaisena, jotka yleensä pinoutuvat jonnekin huoneen nurkkaan odottamaan "mahdollista" kiinnostumista toisten samanlaisten kanssa. Ne jäävät jonnekin, yleensä pölyttymään, koska maailma on niin täynnä kirjallisuutta, jota kohti kuljen noin muutenkin. (Poikkeus on kuitenkin lähes järjestelmällisesti kustantamo S&S:n kirjat, aivan kuin minulle kuratoitu koko heidän julkaisuohjelmansa. <3) Noitarakastaja veti kuitenkin puoleensa, odotti minua mökillä postin tänne kääntämänä. Se vei mukanaan jo ensimmäisten lukujen jälkeen, ja lopulta ahmin sen kahdessa päivässä, harvinaisen nopeasti näin runsaaksi, syväksi ja monitasoiseksi romaaniksi.

Swanin teoksessa sukelletaan yhteiskuntaan, jossa traumat siirtyvät äideiltä tyttärille niin vahvasti, ettei kukaan oikein voi enää erottaa mikä on omaa ja mikä kohdussa lahjaksi saatua. Mikään äiti-tytärtraumakirja tämä ei kuitenkaan sinällään ole, sukupolvien jatkumo vain antaa jonkinlaisen psykologisen kehyksen naisille suoraan alenevissa polvissa. Ennemmin Noitarakastaja on kertomus rakkaudesta, perheestä, vapaudesta ja valinnoista, niistä, joiden hetkellä aina luulee valitsevansa parhaan mahdollisen, mutta joiden todelliset merkitykset alkavat selvitä vasta vuosien, joskus vuosikymmentenkin päästä. Annika lähtee kun Leila on kuusi, luullen vain poikkeavansa hetkeksi hänen rinnaltaan. Hetkestä tulee kuitenkin katkos, ja katkoksesta loppuelämä.

"Minusta jää jäljelle vain runokirja. Yksi julkaisu.

Entä muistikirjani?

Tulisitko hautajaisiini?"

Noitarakastaja jakautuu kolmeen osaan: aikaan Annikan lähdön jälkeen, jolloin hän vielä kirjoittaa lukemattomaksi jääneitä kirjeitä Leilalle, aikaan, jolloin kirjeet vaihtuvat muistikirjaan ja Annikan arkitodellisuuteen sekä viimeiseen osaan ja aikaan, jolloin Annika kirjoittaa Leilalle enää pöytälaatikkoon jääviä kirjeitä aina kuolemaansa saakka. Leila kasvaa kirjan aikana aikuiseksi, Annika nuoresta äidistä vanhaksi naiseksi. Vaikka Annika on palannut Suomeen, välimatka on karannut galaktisen mahdottomaksi, ja jäljellä on vain valittu vapaus, suhde boheemiin ja arvaamattomaan D'hen, joka jo aivan alkuajoista asti on ollut äkkiväärä ja väkivaltainen. Tähän suhteeseen Annika kuitenkin jää. Siksikö, ettei hylkää toistakin vai siksikö, että väkivaltaiset suhteet ovat aina enemmän kuin osiensa summa, aina suurempaa, liejuisempaa ja monimutkaisempaa kuin kulttuurikuvasto yleensä tapaa kuvata? Annika ei ole uhri, hän on tasavertainen osallinen myrkkyä valuvassa suhteessa, sellaisessa, joista vasta viime vuosikymmenillä ylipäätään on alettu lähteä. Swan kuvaakin lähisuhdeväkivaltaa poikkeuksellisen realistisessa, rujossa ja mustelmankeltaisessa valossa, näyttää miten monimutkaista kaikki on, kun valinnalleen on antanut jo niin paljon. 

Swan on paitsi taitava kirjoittaja myös lahjakas kokonaisten elämien kuvaaja. Vaikka Noitarakastajan hahmot jäävät välähdyksiksi sieltä täältä, uskaltaa Swan luottaa lukijansa kykyyn rakentaa kokonaisuudet rivien väleistä. Äidit, tyttäret, isät, tiede ja rakastajat ovat monikerroksisia kehiä, jotka limittyvät ja risteävät, ja silti Noitarakastaja pysyy eheänä ja hallittuna kokonaisuutena, jossa suvantovaihekin on osattu käyttää rakenteellisesti taiten hyväksi. Swan ei osoita tai arvoita, vaan näyttää ja tutkii. Se on kirjallisesti oivallinen valinta, ja valinnoilla on erilaisia polkuja, eikä sormea voi koskaan laittaa yhden selkeän syyn päälle, Swan teoksellaan muistuttaa.

Helmet-haaste 2024: 41. Kirjassa syntyy lapsi

TREVOR NOAH : LAITON LAPSI

TREVOR NOAH : LAITON LAPSI – 

VÄRIKÄS NUORUUTENI ETELÄ-AFRIKASSA

300s.

Atena 2020

Alkuteos: Born a Crime: Stories from a South African Childhood  // 2016

Suomennos: Jaana Iso-Markku

Kuuneltu äänikirjana

Trevor Noah on tiskijukka, tv-juontaja ja stand up -koomikko, joka löi läpi Yhdysvalloissa ja Briteissä, mutta on itse lähtöisin Sowetosta, Johannesburgin townshipissä, hökkelikylässä, joka on tarkoitettu mustille ihmisille apartheid-hallinnon ajoilla. Hän on myös kirjoittanut muistelma-/omaelämäkertateoksen, joka on nyt tänä keväänä viimein pienellä viiveellä suomennettu. Kuuntelin sen itse äänikirjana (oli ihan ok, olisi varmasti ollut vielä parempi englanniksi), ja päällimmäiseksi siitä jäi mieleen se, että Noah on aivan uskomattoman taitava tarinankertoja.

Noah on rikoksesta syntynyt, apartheidin aikana valkoisen, sveitsiläismiehen ja mustan, eteläafrikkalaisen xhosa-naisen poika. Hän joutuu kävelemään kaduilla kaukana sekä äidistään että isästään, sillä hän ei kuulu kummallekaan. Hän ei ole valkoinen, muttei mustakaan, mutta toisaalta ei myöskään värillinen siinä mielessä, mitä värillisyys apartheid-ajan Etelä-Afrikassa tarkoitti.

Noah yhdistelee teoksessaan hurjan taitavasti Etelä-Afrikan historiaa ja politiikkaa hänen omiin henkilökohtaisiin kokemuksiinsa. Noah'n lapsuus on ollut vähintäänkin vauhdikas; vilkkaana lapsena hän on ollut mukana vaikka jos missä, ja hänen edukseen laskettakoon taito kertoa upea, monisyinen tarina kaikkein pienimmistäkin sattumista. Elämä ei ole lineaarinen jatkumo, se on sattumia ja tapahtumia siellä sun täällä, mutta Noah löytää omille kokemuksilleen hurjan hienoja, kerroksellisia siltoja, jotka paitsi yhdistävät hänen omat polkunsa myös laajemman rakenteellisen rasismin aiheuttamat epäkohdat.

Noah lähestyy paitsi omaa henkilöhistoriaansa myös kotimaansa historiaa piikikkään huumorin keinoin, ja se toimii, vaikka puhutaan niinkin rankasta ja kammottavasta sortojärjestelmästä kuin apartheidista. Pöyristymiselle ei kuitenkaan ole sijaa: jos Noah'n lapsuus kuulostaa järkyttävältä, et vain ole tarpeeksi perillä siitä, miten rakenteellinen rasismi toimii. Toki se valtiotasoinena on Etelä-Afrikassa ollut aivan omaa luokkaansa, mutta erilaisissa mittakaavoissa tätä tapahtuu edelleen ympäri maailman. Meillä länsimaissakin. Tämä on totta tiettyyn pisteeseen asti edelleen, eikä tästä pääse pois vain koettamalla siirtää Noah'n kokemuksia 1990-luvun Etelä-Afrikkaan. Tämä on totta myös 2020-luvun maailmassa, meidän silmiemme alla. Noah ei sitä itse kirjassaan juurikaan korosta, mutta faktaosioiden keskellä se tulee kyllä varsin ilmiselväksi. Siinä missä Hitler on valkoiselle länsimaalaiselle pahinta, mitä ihmiskunnalle on koskaan tapahtunut, monelle afrikkalaistaustaiselle henkilölle hän on vain historian hirmuhahmo valtavassa hirmuhahmogalleriassa. Enkä täysin usko, että hirmuhahmojen historia on täysin historiaa.

Apartheidin, hoodielämän, pikkurikosten ja hillittömien sattumusten keskellä Noah'n kirjassa kuitenkin kaikkein hienoin oli kuvaus äidin ja pojan suhteesta. Noah'n äiti halusi lapsen, jotta joku rakastaisi häntä täysin rinnoin – mutta saikin itsekkään paskiaisen, joka vaati kaiken rakkauden itselleen. Sillä niin lapset toimivat. Sillä niin äiti-lapsisuhde tuntuu usein menevän. Ja sen kompleksisuuden jos minkä Noah osaa kuvata lapsen roolista aivan äärimmäisen hyvin. Noah'n äiti on ollut hänen elämänsä suurhahmo, ja se leimaa koko Noah'n tapaa hahmottaa maailmaa. He ovat kuin kissa ja hiiri, Tom ja Jerry, mutta niin suuresta, epäloogisestikin toimivasta rakkaudesta, ettei mikä tahansa ihmissuhde sellaiseen voi koskaan päästäkään. Mutta heidän suhteensa pääsi, ja siitä, jos mistä oli upea päästä lukemaan. Jo sen vuoksi suosittelen lämmöllä tätä kirjaa, ehkä kuunneltavaksi, mutta todennäköisesti mielummin luettavaksi. Noah'n tarinat iskevät, mutta keskushahmo on jossain toisaalla.

Lue koko maailma -haaste: Etelä-Afrikka

Helmet-haaste 2020: 37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa

ALKUVUODEN ESIKOISET: LAURA MANNINEN : KAIKKI ANTEEKSI & ELIN WILLOWS : SISÄMAA

ELIN WILLOWS : SISÄMAA

192s.

Teos 2018
Ruotsiksi samaan aikaan julkaistu teos: Inlandet / Förlaget
Suomentaja: Raija Rintamäki

&

LAURA MANNINEN : KAIKKI ANTEEKSI

322s.

WSOY 2018

Jos jossain vaiheessa blogini lukemistosta pitäisi valita kaikkein tyypillisin kirja, se olisi todennäköisesti seuraavanlainen: noin 1975-1985 vuonna syntynyt nainen kirjoittaa esikoisteoksensa, jonka keskiössä on jollaintapaa maagisen kaunis kieli, mutta myös hieman omaelämäkerrallinen tarina, tai ainakin tarina, joka on kirjailijaa itseään erityisesti koskettanut. Kirja on todennäköisesti vähintään 200 sivua pitkä, muttei missään nimessä yli 350 sivua. Tapahtumat saattavat sijoittua Suomen sotiin, mutta todennäköisemmin kyse on jostain nykyhetken asiasta tai ilmiöstä, josta kirjailija viimein, ehkäpä vuosien harkinnan jälkeen päättää kirjoittaa. Ja niin, kirja on tietenkin myös kotimainen, tai ihan vähintään ruotsista suomeksi käännetty.

Tähän kategoriaan mahtuu tänä keväänä pitkästä aikaa taas kaksi kirjaa, ja siksi ajattelin kirjoittaa niistä nyt yhtaikaa. Pääsiäislomaa ennen kumpikin saapui kirjaston varauksista noudettavaksi, ja niinpä pakkasin nämä laukkuuni ja otin vanhempieni luokse mukaan, luin muutaman päivän erotuksella ja hurmaannuin. Ainakin toisesta.

Lyhyesti esiteltynä; Mannisen romaani on autofiktiivinen tarina Laurasta ja Mikosta, kahdesta salamana rakastuneesta, joille kaikki vain oli kerralla kohdillaan. Ainakin jos rakkauden huumassa  ymmärtää olla katsomatta liian lähelle. Tarina etenee pääsääntöisen kronologisesti, jättäen ilmaa ja aavistusta tulevasta riviensä väliin. Hiljalleen kuvio punoutuu, ja lukija saa varmistuksen sille samalle epäilylle kuin päähenkilökin: liian kauniin kiiltokuvan taustalta paljastuu hallitsemattomuutta, rikkinäisyyttä, mielen vinksahtaneisuutta, lähisuhdeväkivaltaa. 

"Mikko vei minut autolla toiselle puolelle kaupunkia joukkueen päättäjäisiin, niitä en voinut jättää vliin vaikka teki tahmeaa lähteä, Mikko oli kaasulamppu ja minä yöperhonen, Mikko oli Lorenzin voima ja minä varattu hiukkanen, niinpä menin myöhässä ja ajattelin koko ajan asunnossani odottavaa miestä, niin kilttiä ja huomaavaista, miestä joka oli ajanut luokseni monta sataa kilometriä, ja niin minä lähdin ensimmäisenä, tytöt ymmärsivät kyllä ja antoivat kostona mukaan kassillisen kondomeja, ja kotona minua odotti ruusuvihko ja kynttilämeri."

- Kaikki anteeksi

Willowsin esikoinen taas oli Tukholman vilskeestä miehen perässä sisämaan perukoille, vuorten ja tunturien kainaloon rakkauden perässä muuttaneen, nimettömäksi jääneen päähenkilön tarina yksinäisyydestä, erillisyydestä ja ulkopuolisuuden määrättömyydestä. Vaikka muutto on askel lähemmäksi häntä, loppuu suhde jo päämäärätietoisella automatkalla uuteen kotikylään, ja sen tietää kumpikin, tulija ja jo aiemmin ollut. Erosta ei tarvitse edes puhua, ja vaikka se ei näennäisesti satuta, se upottaa tasaiseen harmauteen, jossa kassatyö on meditatiivista eikä päiviä erota toisistaan.

"Aamun lumisateen jälkeen lumipenkat ovat sekä kovempia että pehmeämpiä. Kovat reunat kertomassa aurojen kulusta, untuvainen peitto niiden päällä.

Lumipenkat voivat olla täällä metrin korkuisia. Metrin korkuisia seiniä, jotka syövät äänet ja valaisevat"

-Sisämaa

Vaikka kahdesta kirjoitankin yhtaikaa, vaikka näennäisen samoista lähtökohdista, samanhenkisistä esikoiskirjailijoista on kumpikin teos lähtenyt, ei näitä esikoisia kovin moni asia yhdistä. Yksi kuitenkin, ja se on jonkinlainen taika viedä täysin mukanaan, tuoda aihe iholle, saada elämään ja tuntemaan, hengittämään samaa ilmaa kertojan kanssa. Mannisella taika tulee alusta ja avoimuudesta, kaiken rohkeasti esiin nostamisesta, Willowsin taas enemminkin rohkeudesta olla sanomatta, jättää ilmaa ja epätietoisuutta kielen väliin, kasvattaa pikkuhiljaa. Osin se johtunee aihevalinnoistakin, mutta toisaalta, kumpikin olisi voinut kirjoittaa toisensa kirjan omilla tavoillaan, ja ainakin toinen olisi todennäköisesti lumonnut siltikin. Kummallakin oli oma äänensä, ja aiheista huolimatta ne kantoivat, tulivat lähemmäksi kuin aloittaessa osasi arvatakaan.

Lähtökohtaisesti kerronnat kuitenkin tukivat aiheitaan mitä mainioimmin: Mannisen rehellinen, kipeä ja omallekin iholle mustelmia tekevä kerronta pelosta, hallinnasta ja toisen elävältä syömisestä on jotain sellaista, mitä samalla toivoisi näkevänsä enemmänkin, ja toisaalta taas, ettei tätä ilmiötä edes olisi. Tutkimusten mukaan joka kolmas suomalainen nainen kokee väkivaltaa suhteessa, jossa parhaillaan on tai on aiemmin ollut. Se on aiheena vaiettu, hävetty hiljaiseksi, jokaisen yksityiseksi ristiksi laskettu. Ja se on sillä mahdollistettu, rakenteellistettu, hyväksytyksi tehty, sellaiseksi, jota sitä kokeva ei välttämättä edes osaa vääränä pitää, kääntää vain toisen poskensa kuvitellen tämän olevan sitä todellisuutta, jossa me kaikki elämme. Ja siksi on aiheellista, että siitä kirjoitetaan juuri näin, suoraan ja häpeilemättä. Uhria syyllistämättä. Syitä etsimättä. Pakoon päässeenä, mutta ennen kaikkea pakoon muita auttavana. Toivottavasti ajattelemaan herättävänä. Tämän ei soisi olevan totta kenellekään, ja silti se joka kolmannelle meistä on.

Ja Willowsin kerronta taas on hiljaista, hitaasti kasvavaa, epäloogista kuin ajatukset ja yksinäisyys. Se on jopa liiankin tyyntä, ja silti yksinäisyyttä suurempaa, melankolisuutta syvempää. Se on talvia, joista hypätään kesään ilman kevättä, ja se on tarina, joka aukeaa jokaiselle lukijalleen hieman ovalla tavallaan. Sivumennen-podcastissa tätä luettiin masennustarinana, minä luin tätä suruna, pohjattomuutena, erillisyytenä, uskaltamattomuutena etsiä sitä omaa paikkaa, jota jokaiselta meistä eniten odotetaan löytävän. Ja siinä missä Kaikki anteeksi vei mukanaan jo alkusivuilta, mutta alkoi hieman ennen loppua menettää puhtiaan, Sisämaa taas kasvoi hitaasti ja pikkuhiljaa, tuntui keskinkertaiselta tunnetasolla, mutta loppua kohden sai jopa rakastumaan. Vaikka se ei ollut lukiessa yhtä väkevä ja iholle tuleva kuin Mannisen esikoinen, joku Willowsin kirjassa sai kokonaisvaltaisemmin pauloihinsa, ja kirjana se oli minulle enemmän ja suurempi. Kaunis, herkkä, hiljainen ja aivan omanlaisensa. Ei missään nimessä sellainen, jonka olisi kuka tahansa voinut kirjoittaa, Willowsilla on vahva ja omaleimainen ääni. Sellainen, joka kannattelee tarinaa kirjallisesti niin vahvana, että se alkaa kuulostaa korvissa jo taideteokselta. Erityisen kauniilta sellaiselta.

Kauniita, herkkiä ja hienoja lukukokemuksia nämä tosin molemmat. Kaikki anteeksi yleisellä tasolla, keskustelun herättäjänä, aiheen pöydälle nostajana. Sellaisena, jolle tekee mieli antaa pienet kauneusvirheet ja kielen puutteet anteeksi, koska aihe on niin tärkeä. Sisämaa taas hienovireisesti ja tarkkanäköisesti, mutta niin yksityisesti, ettei sen hienoutta osaa kuvata, se täytyy jälleen kerran kokea. Siinä missä Mannista on helppo suositella kaikille, tekee silti mieli suositella enemmän Willowsia. Ja toisaalta ei, sillä yleistä on lopulta yksinkertaisempaa antaa eteenpäin kuin jotain, jolle on menettänyt tunteensa.

SISÄMAA
Helmet-haaste 2018: 01. Kirjassa muutetaan
Kirjasta muualla: Lukuisa, Oksan hyllyltä, Täysien sivujen nautinto, Mummo matkalla & Eniten minua kiinnostaa tie

KAIKKI ANTEEKSI
Helmet-haaste 2018: 40. Kirjassa on lemmikkieläin
Kirjasta muualla: Nannan kirjakimara, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kulttuuri kukoistaa & Sivutiellä