PINKISTÄ LIMASTA JA VÄHÄN GENREKIRJALLISUUDESTAKIN

FERNANDA TRÍAS : PINK SLIME

224s,

Scribe Uk, 2023

Alkuteos: Mugre rosa

Espanjasta englanniksi kääntänyt Heather Cleary

Uruguaylaisen Fernanda Tríasin ekokauhu-, dystopia- ja spefi-romaani Pink Slime on puhtaasti Lue maailma vuodessa -lukuhaasteen löytöjä. Jo oikeastaan viimevuotinen, vuosikymmen kerrallaan taaksepäin edennyt lukuhaaste aina 2010-luvun kirjallisuudesta 1900-luvun alun kirjallisuuteen näytti, että olen ns. dystopiatyyppejä. Esimerkiksi Marlene Haushofferin Seinä, Jaqueline Harpanin I Who have Never Known Men, Julia Armfieldin Our Wives Under the Sea ja jo aiemmin luettu Seidi Saikkosen Jälkeen ovat kaikki jättäneet niin lähtemättömän muistijäljen, että pystyn milloin tahansa palaamaan niiden pysähtyneeseen, kauhistuttavaan ja silti inhimilliseen maailmaan. Ja tähän samaan viiden lempi(-genre-)kirjan sarjaan nousee nyt myös tosiaan Pink Slime, jonka tunnelmassa jollain tapaa olen kellunut jo useamman päivän haluamatta lainkaan päästää irti.

“Memory is a broken urn: a thousand shards and fragments of dried mud. What parts of you remain intact? You slip in the mud, lose your balance. And it had been such a delicate balance, one you’d tried so hard to keep, only to fall flat on your ass.”

Pink Slime on ekokatastrofin keskellä sinnittelevän, nimettömän eteläamerikkalaissatamakaupungin nimettömän päähenkilön tarina, joka laajenee kokoaan suuremmaksi kommentaariksi niin pandemioista, ilmastonmuutoksesta, ruokateollisuudesta, perhesuhteista sekä niistä jotka lähtevät ja niistä jotka jäävät katastrofienkin keskelle. Kaupunkia piinaa punainen tuuli – tuuli joka sairastuttaa tappavasti sille altistuneet, siirtää myrkkylevän kukinnon ihmisiholle kuorien tämän lopulta kokonaan päällimmäisistä ihokerroksistaan. Joet ovat kirkaanpunaisia, pinkin liman täyteisiä – ja ne muistuttavat uuden keksinnön, meatriten, ällöttävästä hyytelömäisestä koostumuksesta. Ruoka alkaa käydä vähiin ja kaikki evakuoidaan sisämaahan, mutta päähenkilö jää. Hän jää, vaikka etäinen äiti painostaa lähtemään, hän jää vaikka hänellä on jonkinlainen pakofantasia. Hän jää, vaikka siinä ei ole mitään järkeä.

Vaikka romaani on vain muutaman sadan sivun mittainen, se sisältää valtavasti – sillä on yhteiskunnalliset, ilmastolliset, ekologiset ja teolliset kerrostumansa, mutta se kuljettaa niiden välissä myös tarinaa päähenkilön äitisuhteesta, avioerosta, suhteesta lapsuuden lastenhoitajaan ensisijaisena hoivan tarjoana sekä Maurosta, pienestä geneettisistä virhettä kantavasta hoitolapsesta, jonka elimistö käskee vain syödä syödä syödä. Tríasin taitavissa käsissä kaikki tämä kuitenkin pysyy yllättävänkin eheänä, loogisena kokonaisuutena, jossa yksilöpsykologian avulla näytetään laajempia hoivaan ja kiintymykseen liittyviä rakennelmia sekä toisaalta myrskyn silmässä pysymisen avulla tutkitaan pakolaisuutta, ennakkoluuloja ja yhteiskunnallista jakautumista. Kuka voi lähteä ja kenelle se ei ole edes mahdollista? Ja entä jos mahdollisuus onkin, mutta jokin oman maan, oman myrkkylevän täyttämän merenkin rannalla olevassa kodissa pitää silti kiinni, vaikka ruoka on loppu eikä edes mustan pörssin kauppoja enää löydy. 

“He remained transfixed by his game, cocooned in a space I couldn't enter. Years of life and mistrust separated me from that realm where everything was possible, from those fantasies that made the world a better, kinder place.”

Luen Pink Slimeä ennen kaikkea maailmankirjallisuutena ja toisaalta dystopiana, mutta koska luen sitä samaan aikaan kun kirjallisuusmaailma nahistelee siitä mitä pitää lukea, pitääkö lukea, kunhan lukee ja että eipäs ole sama että kunhan lukee (lähteet: Hosseini, Sevimli, Ylikangas, kirjagram viime viikkoina). En ota nyt keskustelun sinänsä kantaa uudelleen, olen tehnyt sen jo instagramissa, mutta sen juonne genrekirjallisuudesta limittyy hyvinkin paljon tämän kirjan lukemiseen. Moni kun, aivan ymmärrettävästi, tuohtui varsin kovastikin, kun sekä Hosseinin essee että moni viisas kollegani kirjagramissa muistutti, että ei tosiaan ole ihan sama mitä lukee, kunhan lukee, vaan viihdekirjallisuudella on oma funktionsa, viihdytys, ja sitten taas toisenlaisella kirjallisuudella omansa, ja se voi olla vaikkapa sivistys, kriittisyyden lisääminen, yhteiskunnallinen kommentaari tai vaikkapa taide. Mikäänhän ei tietenkään estä sitä, ettei näitä voi olla myös genrekirjallisuudessa eikä toisaalta yleinen kaunokirjallisuus ole automaattinen laadun tae – enkä usko että kukaan näin on sanonutkaan. Mutta jos on tyystin sitä mieltä, että viihdekirjallisuus myös yksin ja ainoastaan luettuna avartaa ja lisää, suosittelen lukemaan Sophie Gilbertin Tytöt vs. tytöt -kirjan: viihde myös vääristää, tekee yksittäisistä (kapitalistisista) totuuksista ainoita olemassa olevia ja toisaalta myös alistaa ongelmallisillekin yhteiskunnallisille kuvastoille. Ja jos taas on tyystin sitä mieltä, että genrekirjallisuus on helvettiin joutavaa roskaa, kannattaa ehkä aloittaa siihen tutustuminen. On eri asia lukea kioskiromansseja kuin dystopiaa, ja toisaalta niin sanotusta korkeakirjallisuudesta on aivan eri asia lukea sitä iän ikuista Sinuhea kuin vaikkapa uuskerronnan mestaria Maggie Nelsonia. Genrekirjallisuuden geneerinen haukkuminen on jopa, no, sivistymätöntä. 

Niinpä vielä loppuun sanon, että olen saanut dystopiaan, scifiin ja spefiin tutustumalla enemmän kuin olisin aiemmin uskonut. Olen ajatellut, etten todellakaan ole fantasiatyyppejä, mutta sitäkin genreä laajentamalla voi löytää maailmoja, jotka jäävät elämään mieliin pitkiksikin ajoiksi. Tríasin Pink Slime on ehdottomasti sellainen – hiljainen ja tyhjentyvä kaupunki, joka elää paikallaan pysyvän, kaiken peittävän sumun ja myrkyllisen tuulen vaihteluiden ehdoilla ilman linnunlaulua ja muita elollisia olentoja kuin ihmisiä ja viimeisiä torakoita näyttää ihmisyydestä enemmän kuin moni kaanoniin kuuluva klassikko. Pink Slime on älykäs, lyyrisesti kaunis, kirjallisesti korkeatasoinen romaani, jonka tutkielma hoivasta, riippuvuudesta, jäämisestä ja lähtemisestä paitsi koskettaa myös sivistää. Se on viiltävän hiljainen huuto ihmisen kyltymättömästä nähdyksi tulemisen tarpeesta ja toisaalta nyky-yhteiskunnan hähmäisten vastuu(ttomuus)verkostojen ongelmallisuuden puolesta. 

“The epidemic had given us back what we’d thought was lost forever: a country of readers buried away far from the sea, the wealthy in their hilltop estates or mansions, the poor overflowing the small cities we used to mock for being empty, lacking, dim.”

Lue koko maailma: Uruguay

Lue maailma vuodessa: Eteläamerikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

ALAISET – 2100-LUVUN TYÖPAIKKAROMAANI

 OLGA RAVN : ALAISET

 – 2100-LUVUN TYÖPAIKKAROMAANI

128s.

Kosmos 2022

Alkuteos: De ansatte, 2018

Suom.: Sanna Manninen

On absoluuttisesti mahdotonta ehtiä lukea elämänsä aikana kaikkia haluamiaan kirjoja, kokeilla edes kaikkia kirjailijoita, joita tahtoisi ehtiä lukemaan. Priorisointi, valinta ja valitsemisen pakko jättää ulkopuolelle varmasti ihan valtavan määrän itselleen täysin sopiviakin teoksia, aika on yksinkertaisesti yhden elämän aikana liian rajallista.

Jostain syystä Olga Ravn oli jäänyt minulla tähän ohitettuun, tarkoituksella sivuun jätettyyn kategoriaan. Olen kyllä kiinnittänyt huomiota hänen kirjoihinsa aina Kosmoksen julkaisukatalogeissa, huomannut monen näitä kehuneenkin. Kaikkea ei ehdi, kaikkea ei pysty, mietin, ja jatkoin muiden parissa. Kunnes Helsinki Lit -kirjallisuustapahtuma julkaisi ensimmäisen esiintyjäkiinnityksensä. Yhtäkkiä yhden viime vuosien suurimman lempikirjailijani Olivia Laingin rinnalla Olga Ravninkin nimi alkoi kiinnostaa aivan uudella tavalla.

"Minulla ei ole mitään kuolemaa vastaan. Minulla ei ole mitään mätänemistä vastaan. Minusta pelottavaa on se, mikä ei koskaan kuole eikä muuta muotoaan. Siksi olenkin ylpeä siitä että olen ihminen, ja minulle on kunnia tietää että varmasti kuolen. Juuri se erottaa minut tietyistä muista täällä."

Olga Ravnin ensimmäinen suomennettu teos, spekulatiivinen/tieteellisfiktiivinen pienoisromaani Alaiset on dystooppinen kertomus 2100-luvun työpaikasta, typötyhjässä ja pimeässä avaruudessa kulkevasta 6000. aluksesta, jonka henkilökunta koostuu sekä ihmisistä että ihmisenkaltaisista. Kun alukselle tuodaan Uuslöydön laaksosta outoja esineitä, ihmisenkaltaisillekin alkaa kehittyä ihmisenkaltaisuutta aivan uudella tapaa – he alkavat paitsi tuntea perustunteita myös kaipuuta, nostalgiaa, Maata. Vaikka he eivät ole syntyneet, eivätkä välttämättä Maassa käyneetkään, jokin uusi kaltaisuuden muoto valuu myös heihin. 

Ravnin Alaiset kertoo tarinansa todistajalausuntoina. Ravn kutoo 6000. aluksen henkilökunnan nauhoutetuista lausunnoista pienen mutta sitäkin voimakkaamman tarinan, joka kommentoi paitsi elollisuuden, ihmisyyden, kaltaisuuden, elottoman, luodun ja tehdyn välisiä rajapintoja myös nykyisen työkulttuurin äärimmilleen viemistä, suorittamista, itsensä antamista ainoastaan yhteiselle missiolle. Millaista on olla ihmisenkaltainen, joka on rakennettu ainoastaan työntekijäksi? Entä millaista on olla ihminen, avaruusaluksessa jo niin kaukana Maasta, ettei sitä enää pysty edes kaukoputkella erottamaan muista avaruuden tähdistä? Olla osa jonkinlaista tulevaisuuden projektia ja tutkimusta, jossa uskollisuutta täytyy osoittaa komitealle ja komentokeskukselle, jossa säästä puhuminen, säästä itsestä puhumattakaan on suurinta nostalgiaa? 

Jossain vaiheessa todistajalausunnoista alkaa muodostua hyytävä kokonaisuus, joka avaa 6000. aluksen miehistön kohtaloa. Jotain on tapahtunut, ja ihmiset sekä ihmisenkaltaiset alkavat eriytyä toisistaan. Ihmiset vetäytyvät hologrammilastensa tykö, jos heille onnekkaasti sellainen on myönnetty, ihmisenkaltaiset hiljaisesti keskenään yhteen. Uhka, jos sitä edes tunnistaa, on hiljainen ja hidas pohjavire, jolta pystyy kyllä kääntämään katseensa kun tarpeeksi vain osaa itseään harhauttaa. Kaikki kuitenkin tuntuu menevän kohti tuhoaan, ja monen asian ymmärtää kertoneen siitä vasta kun niitä tarkastelee jälkikäteen.

En ole varma kumman välttämättömästä tuhosta Ravn kirjoittaa paremmin, fiktiivisen 2100-lukukaisen miehistön vai todellisen 2000-luvun ihmisen. Se jääköön jokaisen lukijan itsensä päätettäväksi.

NOITARAKASTAJA

ASTRID SWAN : NOITARAKASTAJA 

344s.

S&S 2024

Saatu arvostelukappaleena

Annika katsoo kyllästyneenä lasta, leikkipuistoa ja avioliittoaan. Niin tylsää, niin tavallista, niin harmaata. Vuoden päästä tilanne on jo toinen: muuttolaatikoita, uusi vuokra-asunto, rakastaja Kanadasta. Hän lähtee, ihan vain väliaikaisesti, kertoo Annika lapselleen Leilalle. Äiti tulee kyllä takaisin. Mutta ei tulekaan. Turvallisuus ja vakaus sekottui Annikan päässä tylsyyteen, jo suhteen alkuaikoina punaisia lippuja liehuttanut rakastaja D äkkipikaisine puuskahduksineen sekoitti jännityksen ja traumasta kumpuavan tuttuuden rakkauteen. Vuosia kuluu, Leilan isä ei anna Annikan kirjeitä tyttärelleen, ja valtameri on äidin ja lapsen välissä. Vaikka äiti ja D palaavat Suomeen, kukaan ei oikein tiedä voiko väliä enää kuroa umpeen, kun aikaa, kilometrejä ja Atlantin suolaista vettä on ehtinyt liikkua kahden ihmisen välissä yli vuosikymmenien ajan?

"En ollut merenneito. En usko, että ihailit minua. En ollut yksinkertainen, helposti anekdootiksi pyöräytettävä. Olin hankala ja kirjoitin itse tarinaani. - - 

Kun lähdin, olit kuusi, se oli ihan tavallinen uudelleenjärjestely. Otin omaa tilaa, tapasin rakkauteni ja tajusin mitä en ainakaan halua. Sinä olit kiintopisteeni, enkä tehnyt sitä sinulle. Luulin, että liikuin sinua kohti.

Ihan totta."

Astrid Swanin esikoisromaani Noitarakastaja saapui minulle pyytämättömänä arvostelukappaleena, sellaisena, jotka yleensä pinoutuvat jonnekin huoneen nurkkaan odottamaan "mahdollista" kiinnostumista toisten samanlaisten kanssa. Ne jäävät jonnekin, yleensä pölyttymään, koska maailma on niin täynnä kirjallisuutta, jota kohti kuljen noin muutenkin. (Poikkeus on kuitenkin lähes järjestelmällisesti kustantamo S&S:n kirjat, aivan kuin minulle kuratoitu koko heidän julkaisuohjelmansa. <3) Noitarakastaja veti kuitenkin puoleensa, odotti minua mökillä postin tänne kääntämänä. Se vei mukanaan jo ensimmäisten lukujen jälkeen, ja lopulta ahmin sen kahdessa päivässä, harvinaisen nopeasti näin runsaaksi, syväksi ja monitasoiseksi romaaniksi.

Swanin teoksessa sukelletaan yhteiskuntaan, jossa traumat siirtyvät äideiltä tyttärille niin vahvasti, ettei kukaan oikein voi enää erottaa mikä on omaa ja mikä kohdussa lahjaksi saatua. Mikään äiti-tytärtraumakirja tämä ei kuitenkaan sinällään ole, sukupolvien jatkumo vain antaa jonkinlaisen psykologisen kehyksen naisille suoraan alenevissa polvissa. Ennemmin Noitarakastaja on kertomus rakkaudesta, perheestä, vapaudesta ja valinnoista, niistä, joiden hetkellä aina luulee valitsevansa parhaan mahdollisen, mutta joiden todelliset merkitykset alkavat selvitä vasta vuosien, joskus vuosikymmentenkin päästä. Annika lähtee kun Leila on kuusi, luullen vain poikkeavansa hetkeksi hänen rinnaltaan. Hetkestä tulee kuitenkin katkos, ja katkoksesta loppuelämä.

"Minusta jää jäljelle vain runokirja. Yksi julkaisu.

Entä muistikirjani?

Tulisitko hautajaisiini?"

Noitarakastaja jakautuu kolmeen osaan: aikaan Annikan lähdön jälkeen, jolloin hän vielä kirjoittaa lukemattomaksi jääneitä kirjeitä Leilalle, aikaan, jolloin kirjeet vaihtuvat muistikirjaan ja Annikan arkitodellisuuteen sekä viimeiseen osaan ja aikaan, jolloin Annika kirjoittaa Leilalle enää pöytälaatikkoon jääviä kirjeitä aina kuolemaansa saakka. Leila kasvaa kirjan aikana aikuiseksi, Annika nuoresta äidistä vanhaksi naiseksi. Vaikka Annika on palannut Suomeen, välimatka on karannut galaktisen mahdottomaksi, ja jäljellä on vain valittu vapaus, suhde boheemiin ja arvaamattomaan D'hen, joka jo aivan alkuajoista asti on ollut äkkiväärä ja väkivaltainen. Tähän suhteeseen Annika kuitenkin jää. Siksikö, ettei hylkää toistakin vai siksikö, että väkivaltaiset suhteet ovat aina enemmän kuin osiensa summa, aina suurempaa, liejuisempaa ja monimutkaisempaa kuin kulttuurikuvasto yleensä tapaa kuvata? Annika ei ole uhri, hän on tasavertainen osallinen myrkkyä valuvassa suhteessa, sellaisessa, joista vasta viime vuosikymmenillä ylipäätään on alettu lähteä. Swan kuvaakin lähisuhdeväkivaltaa poikkeuksellisen realistisessa, rujossa ja mustelmankeltaisessa valossa, näyttää miten monimutkaista kaikki on, kun valinnalleen on antanut jo niin paljon. 

Swan on paitsi taitava kirjoittaja myös lahjakas kokonaisten elämien kuvaaja. Vaikka Noitarakastajan hahmot jäävät välähdyksiksi sieltä täältä, uskaltaa Swan luottaa lukijansa kykyyn rakentaa kokonaisuudet rivien väleistä. Äidit, tyttäret, isät, tiede ja rakastajat ovat monikerroksisia kehiä, jotka limittyvät ja risteävät, ja silti Noitarakastaja pysyy eheänä ja hallittuna kokonaisuutena, jossa suvantovaihekin on osattu käyttää rakenteellisesti taiten hyväksi. Swan ei osoita tai arvoita, vaan näyttää ja tutkii. Se on kirjallisesti oivallinen valinta, ja valinnoilla on erilaisia polkuja, eikä sormea voi koskaan laittaa yhden selkeän syyn päälle, Swan teoksellaan muistuttaa.

Helmet-haaste 2024: 41. Kirjassa syntyy lapsi

3 x DYSTOPIA // I WHO HAVE NEVER KNOWN MEN, THEY & THE WALL

Olen osallistunut tänä vuonna instagramissa Lukien läpi vuosikymmenten -lukuhaasteeseen, jossa jokaisena kuuna luetaan yksi kirja aina alenevalta vuosikymmeneltä: tammikuun 2010-luvun kirjasta joulukuun 1900-luvun kirjaan. Säännöt eivät sitä vaadi, mutta itselleni olen vielä lisähaasteeksi asettanut ehdon, ettei kirjailijan tule olla (valkoinen) mies, joten niinpä siis vaan myös klassikkokaanonia uudistamaan. Yllätyksekseni olen pysynyt haasteessa sekä mukana että aikataulussa koko vuoden ensimmäisen puolikkaan ja vielä sen lisäksi tullut valinneeksi lukemista oman tyypillisimmän mukavuusalueen ulkopuolelta: dystopiakirjojen maailmasta, joita edustaa nyt kaikki nämä kolme yhteenniputettua teosta, I Who Have Never Known Men, They sekä The Wall (suomennettu nimellä Seinä). 

Kaikkia näitä kolmea yhdistää siis paitsi genre, myös naiskirjailijuus, astetta vanhempi alkuperäinen julkaisuhetki sekä dystopioille tyypillinen maailmanjärjestyksen muuttumisen turha selittelemättämyys. Muuten yhtäläisyyksiä ei juuri olekaan; I Who Have on omaperäinen, synkkä tarina nuoresta nimettömästä naisesta, joka joutuu kasvamaan pimeässä sellissä 39 muun naisen kanssa miesvartijajoukon heitä kaltereiden toisella puolella tiiviisti vahtien. Belgialaisen Harpmanin dystopia on todella dystooppinen: se on ilman tunne- ja emotionaalista hoivaa jääneen naisen kertomus ensin tarkkailija- sittemmin ja toimijapositiosta, viileä, vähätunteinen ja silti etäisyydestään huolimatta vahva. I Who Haven pohjavire on tummanharmaa ja kolkko. Brittäisen Dickin They taas on tiivis dystopia maailmasta, jossa he ovat ottaneet vallan. He ovat etäällä, kun Theyn päähenkilö ystävineen yrittää elää rauhassa yhteiskunnan kireäksi ja suljetuksi muuttuneiden sääntöjen keskellä. He eivät sinänsä hallitse tai ole näkyvillä paikoilla, mutta he rankaisevat: polttavat runoilijoiden kädet, repivät kuvataiteilijoilta ne irti, vievät puolisojaan surevat ikkunattomaan torniin. Jossain Theyn rivien välissä on kuitenkin pyyteetön vastarinta, ja vaikka tunnelma on kuolemankauhuinen, jää kyseisestä pienoisromaanista silti jollain tapaa toiveikas pohjavire mieleen. Itävaltalaisen Haushoferin The Wall taas alkaa, kun noin 4-kymppinen nainen herää itävaltalaiselta alppimökiltä koiran kanssa, ja huomaa että hänen ja muun maailman väliin on ilmestynyt näkymätön seinä. Seinän sisäpuolella, naisen ja koiran kanssa, mikään ei ole muuttunut, mutta muualla kaikki on kuolleet. 

Vaikuttavia, mieleenpainuvia ja hyvin voimakkaita teoksia nämä kaikki kolme siis. Se, ettei kahta ensimmäistä ole edes suomennettu, ja se, että vaikka viimeisin on, se on lähes mahdoton enää löytää mistään, eikä kukaan siitä juuri puhu, kuvaa kuitenkin varsin piinaavalla tavalla sitä faktaa, miten miespainotteinen kirjallisuuden klassikkokaanon edelleen on. 2010–2020-luku ja sen tasa-arvokeskustelut on saanut (englanninkielisiä) kustantamoita sitä jonkin verran korjaamaan julkaisemalla uusintapainoksina näitä osin unohdettuja ja osin jopa löytämättömiä helmiä, mutta Suomessa kyseistä ilmiötä saa vielä tunnetusti odotella hetken jos toisenkin. Se on tärkeää, ja kulttuurisesti hyvin merkityksellistä: nämäkin kolme upeaa romaania ovat jääneet piiloon kirjailijan sukupuolen vuoksi, osa pidemmäksi ja osa lyhyemmäksi aikaa. 

Mutta kyse ei ole pelkästään siitä, että nämä olisi unohdettu ja nyt uusintajulkaisukierroksella korjattu. Tämä on tärkeä liike, sitä en kritisoi, mutta se ei paikkaa sitä, missä me itseasiassa voisimme kokonaisena yhteiskuntana olla jo nyt, jos nämäkin teokset satojen ja satojen sisartensa aikalaisteostensa tapaan olisi jo silloin julkaisuaikana osattu lukea laadukkaana kirjallisuutena naiskirjallisuuden sijaan. Kirjallisuuden historiassa tarina kun ei ole pelkästään mennyt niin, ettei naiset saaneet tilaa julkaisukentällä vaan heidän kirjansa on myös kautta aikojen, nykypäiviin saakka (heippuli vain Hesarin paatuneet kriitikkosedät!) tupattu lukea naiseuden kuvauksina, kun miesten kirjoittamat kirjat ja hahmot taas ovat Suuria, Yleisinhimillisiä Ja Sukupuolettomia Hahmoja, Joihin Kuka Tahansa Voi Samaistua (SYJSHJKTVS:iä siis :--). SYJSHJKTVS:t ovat värittäneet minunkin 1990-luvulla lapsuutensa eläneen ihmisen ymmärryksen tarinoista ja toimijuudesta, ja he kelmit ovat antaneet minunkin ymmärtää, että aktiivinen toimijuus ja tekijyys on rakennettu sisään SYJSHJKTVS:n, ja naiseuteen on rakennettu sisään vain ja ainoastaan objektius ja tunteellinen hömppyys. Ei meistä ole yleisesti samaistuttaviksi, mutta voihan naiset toisilleen nyt muutaman tunnekirjan kirjoittaa, jos siltä tuntuu!

Tämä kolmkkko on kuitenkin kaikkea muuta kuin naiskirjaillisuutta naisilta naisille. Nämä kaikki ovat yleisinhimillisiä, monia aikalaismiehiään tarkemmin yhteiskuntaa, ympäristöä, kapitalismia ja esimerkiksi ihmisen luonto- ja taidesuhdetta tarkastestelevia teoksia, joista soisi tehtävän kirjallisuuden graduja ja aikuisia kouluesseitä yläkoulusta lukioon. Harpmanin päähenkilön toimijuus, aktiivinen suunnitelmallisuus ja solidaarisuus ryhmää kohtaan, Dickin päähenkilön rakkaus läheisiä, taidetta ja kauneutta kohtaan sekä Haushoferin luonnon armoilla selviytyjänä elävän päähenkilön luonto- ja eläinsuhde ovat jotain, josta saisi mitä upeimpia analyyseja aikaiseksi. Eikä kukaan, yksikään kirjan hahmoista typisty naiseksi, niinkuin miehet naisista 1960–1990-luvuilla ovat kirjoittaneet. Näiden kirjojen jokainen hahmo on ollut voimakas, aktiivinen ja silti ilman tunkkaisen maskuliinisuuden yliarvottamia ominaisuuksia myös osa luontoa: helliä, hoivaavia, omistautuvia ja solidaarisia. Se ei ole naiseutta, se on Yleisinhimillisyyttä Ja Sukupuolettomia Hahmoja, Joihin Kuka Tahansa Voi Samaistua. Missäpä lie yhteiskuntana jo olisimmekaan, jos olisimme voineet hahmottaa yleisinhimillisyyden jo vuosikymmeniä näin.

Helmet-haaste:

Harpman: 30. Kirja, jossa ei ole nimettyjä tai numeroituja lukuja

Dick: 46. Kirjan kannen pääväri on musta tai kirjan nimessä on sana musta

Haushofer: 13. Kirjan tapahtumapaikka on suljettu tai rajattu 

Lue koko maailma -haaste:

Harpman: Belgia

Haushofer: Itävalta

MUISTIPOLIISI

YŌKO OGAWA : MUISTIPOLIISI

368s.

Tammi 2022

Alkuteos: 密やかな結晶 // 1994

Suomennos: Markus Juslin

Kun asiat katoavat, ihmiset heräävät outoon tyhjyyden tunteeseen. Kestää hetki, ennen kuin he huomaavat mitä on kadonnut, saati miten se tällä kertaa vaikuttaa heidän elämäänsä. Joskus kadonnut asia on soittorasia, toisinaan ruusut. Mutta kun asia on kadonnut, se on todella kadonnut. Ihmiset kerääntyvät tuomaan rovioille viimeisetkin tavaranrippeet, ja poltettuaan ne asiat katoavat mielistä, sydämistä ja koko maailmasta. Vaikka joku yrittäisi palauttaa mieleensä kadonneita asioita, ne eivät tule enää takaisin. Uudelleen löydettyinäkään ne eivät enää herää henkiin, tuo esiin muistoja. Ne ovat vain jotain, sillä sydämessä niiden tilalle on jäänyt vain onkalo.

Luin tämän kirjan jo pitkälti toista viikkoa sitten, ennen kuin Kreml aloitti sodan Euroopassa. Ennen kuin Euroopan historia kääntyi jälleen. Nyt en enää olisi pystynytkään, sillä tämä totalitarismin allegoria on ihan liian lähellä. Nyt kun kirjoitan siitä, tekee mieli ohittaa yhteiskunnallinen viitekehys kokonaan, keskittyä vain muistiin ja muistamiseen. Siihen, miten taiten tämä romaani kuvaa murtuvaa muistia, etenevää sairautta, jossa ensin kadotetaan ulkopuolisia asioita, lintuja ja kirjallisuutta, ja pikkuhiljaa edetään omaan mieleen. Muistipoliisin vainoamat muistavat tuntuvat tästä näkökulmasta tarkastellessa omaisilta, jotka hädissään yrittävät pitää muistiaan kadottavan läheisensä tässä päivässä, kiinni omissa muistoissaan siinä koskaan kuitenkaan täysin onnistumatta. Mutta Muistipoliisin yhteiskunnallinen sanoma on liian selvä kokonaan ohitettavaksi. Se on liian tässä kokonaan ohitettavaksi. 

x

Yōko Ogawan jo lähes 30 vuotta sitten alunperin kirjoittama Muistipoliisi on noussut maailmanmaineeseen vasta viime vuosina, ja se on pokannut jälkikäteen hurjan määrän kansainvälisten kirjallisuuspalkintojen ehdokkuuksia ja palkintoja. Nyt se on käännetty suomeksikin, ja tämä dystooppinen kuvaus saarelaisista, joiden maailmasta tavarat ja asiat katoavat yksitellen on kieltämättä yksi omaleimaisimmista romaaneista jonka hetkeen olen lukenut. Ogawan luomassa maailmassa eletään hiljaista elämää katoamisten keskellä, ja katoavien tavaroiden lisäksi maailmasta lähtee enemmän tai vähemmän vähin äänin joukko ihmisiä, eritoten niitä, joiden muistiin ylempi taho ei kykene vaikuttamaan. Muistamattomuutta vahtii muistipoliisi, joka tekee pistotarkastuksia, etsii muistavia, heitä, jotka ovat piiloutuneet turvataloihin tai maan alle. 

Muistipoliisin keskiössä on noin kolmekymmenvuotias kirjailija, joka elää rauhallista elämäänsä saarella. Hänen perheensä on poissa, isä kuollut ja äiti menehtynyt muistipoliisien käsissä. Elämässä on enää ennen lauttojen katoamista lautturina toiminut pappa sekä R, nuoren kirjailijan kustannustoimittaja. Maailma menee eteenpäin, kadonneisiin asioihin on totuttu, ja sydämet ovat onkaloita täynnä. Ympäriltä katoaa lintuja, kalentereita, ihmisiä. Mutta niin vain on, eikä asiaa kukaan oikein kyseenalaista. Ja jos kyseenalaistaa, on vaara suurempi kuin muistinmenetys. Saarelaiset ovat joko muistiaan kadottavan läheisen muistavia omaisia tai järjettömän sotapropagandan keskellä eläviä tavallisia kansalaisia, joilla on aivan äärettömän vähän mahdollisuuksia yksin vaikuttaa hallitsijansa mielipuolisiin hankkeisiin.

Muistipoliisi on hyvin verkkaan etenevä, hiljaisen mutta sitäkin voimakaampi dystopia, klaustrofobinen kuvaus niin muistista ja muistojen katoamisesta kuin allegoria totalitarismista ja yhteiskunnan käsitysten muokkaamisesta. Muistipoliisin valta on ottanut hallintaansa ihmisten mielet täysin brutaalilla tavalla kadottaen sitä ympäröivät asiat pala palalta. Ogawan teksti etenee viipyilevän etäisesti, ja se on yhtaikaa jotenkin hurjan perijapanilainen että kaikenlaisesta ajasta ja paikasta irrallinen. Sen tunnelma on täysin omanlaisensa: hiipivän hidas, toteava, katoava. Tarina kulkee kahdessa tasossa, varsinaisena kertomuksena sekä nuoren kirjailijan omana romaanina. Katoamisten vastaparina toimii R, kustannustoimittaja, jonka dna:ssa on jotain, mikä estää muistin manipuloimisen. R ja kirjailija elävät rinnakkain, papan avulla pienessä talossa, sattumuksesta toiseen. Mutta miten kaksi niin eri tavoin kokevaa voivat koskaan ymmärtää toisiaan? Miten muistojansa kadottava voi ymmärtää, miltä täysi sydän joskus tuntui ja toisaalta miten kadottamiset voi ymmärtää kun välillä kadonneet asiat ovat niin kovin käsin kosketeltavia. Miltä propagandaan uskova voisi kuvitella maailman sen ulkopuolelta edes näyttävän, kun valtio vie kaikkein tärkeimmän, eli kyvyn kuvitella parempaa?

Tätä tarinaa voi lukea sekä allegoriana sodan, sotapropagandan sekä totalitaarisen hirmuhallitsijan traagisuuksista kuin muistamattomuuden traumaattisuudestakin. Muistoja ja ajatuksia hallitaan ulkoa, mistä vertauskuvallisuus totalitaristisiin valtioihin ja toisaalta ne katoavat myös sisältä, sairauksien, traumojen, elämän myötä. Ne hajoavat palasiksi, pirstaloituvat, jättävät jälkeensä vain tyhjyyttä. Ja kun viimeisetkin rippeet lopulta katoavat, katoaa ihminenkin. Sillä onko meitä lopulta edes olemassa ilman muistojamme? Onko meitä edes olemassa ilman uskoa utopioihin, joissa kaikki ovat enemmän tai vähemmän vapaita?

Helmet-haaste 2022: 2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa

2 x VÄLIPALAKIRJA – MAAILMA KÄDEN ULOTTUVILLA & JÄLKEEN

MAYLIS DE KERANGAL : MAAILMA KÄDEN ULOTTUVILLA

255s.

Siltala 2019

Alkuteos: Un monde à portée de main, 2018

Suomentajat: Anu Partanen & Ville Keynäs

Pariisilainen Paula hakee paikkaansa elämässä. Opinnot vievät sinne ja tuonne, kunnes jostain tulee vastaan belgialainen koristemaalauskoulu, jäljennöskoulu, kopiointikoulu, taidekoulu, jossa kaikista tulee mestarillisia illuusioiden luojia. Betonista tulee marmoriseinä, paperin pinnalle ilmestyy täydellinen tammikuvio. Koulu meinaa tuntua jo alun jälkeen liialta, mutta vastoin aiempaa, Paula jää. Jää, uppoaa, uppoutuu, ystävystyy, maalaa. Maalaa, maalaa ja maalaa.

Maylis de Kerangalin Maailma käden ulottuvilla on heleä ja kaunis kasvukertomus, kiehtova tarina, vähän karkaileva ja hapuilevakin. Kerangal kirjoittaa aivan järkyttävän kauniisti, valjastaa kielen eri rekisterit äärimmäisen taitavasti käyttöönsä, luo hengästyttäviä kolmen sivun lauseita, jotka jatkuvat ja jatkuvat, mutta eivät katkea, eivät kadota otettaan, luovat maailmaa ja ihmisyyttä aivan kuin koristemaalaaja luo marmoria ja puunsyitä sinne missä todellisuudessa on vain paperia, mustetta ja öljymaalia. Joku kriitikko on sanonut ranskassa kielen olevan "esteettistä hattaraa", ja onhan se, mutta lempeän kauniilla, pehmeän upottavalla tavalla, ei sellaisella höttöisellä ja tyhjäpäisellä, kuten kai määritelmän alkuperäinen sanoja oli sen tarkoittanut.

Maailmassa käden ulottuvilla upotaan ja uppoudutaan maailmaan, josta ei etukäteen tiennyt mitään, ja josta yhtäkkiä kirjan myötä tahtoo tietää kaiken. Kerangalin hahmot ovat elämänkokoisella tavalla hieman hukassa ja ulottumattomissa, mutta tietyllä tapaa etäisyys käy tarinaan, luo tunnelmaa ja nuoruudenkuvaa iästä, jolloin yhtaikaa kaiken pitäisi olla mahdollista mutta silti juuri oman itsensä saavuttamattomissa. Kun koulutovereista osa nousee maineeseen, osa palaa portsarin hommiin, on Paula itse keskellä, hieman suuntaa vailla, kuten niin moni meistä. Samastuttava, kiehtova ja polveileva välipalakirja, jota suosittelen erityisesti upeaa kieltä arvostaville lukijoille.

Helmet-haaste 2022: 30. Kirjassa muutetaan uuteen maahan

SEIDI SAIKKONEN : JÄLKEEN

208s.

Kosmos 2022

Saatu arvostelukappaleena

Seidi Saikkosen Jälkeen on vuoden 2022 uunituore teos, tiheätunnelmaninen dystopia maailmasta, jossa eletään ikuisessa yössä. Ihmiskunta on muuttunut primitiiviseksi selviytyjälaumaksi kun auringonvalosta on tullut tappavaa, ja kaiken keskellä Leo ja Siru yrittävät etsiä suojaa, tarvikkeita sekä syitä elää. Kirja tuntuu kysyvän onko pelkkä olemassa olo elämistä ja voiko synkimmistäkin paikoista löytää syitä pysyä hengissä, ja se todella imaisee sisäänsä jo ensisivuilta lähtien.

Jos yllä arvioitu Kerangalin romaani saa voimansa kielestä, on Saikkosen vahvuus ehdottomasti pelkistetyn, mutta intensiivisen tunnelman luomisessa. Leon ja Sirun matka pohjoisen mökiltä pohjanmaalaiseen kaupunkiin vie mukanaan, ja tapaumat ennen ajasta valottavat kokonaisuutta, joka tässä jälkeen ajassa vallitsee. Kun kaikki mitä on jäljellä, on pimeys, on kiinnostavaa tutkia jääkö jatkuvan vaaran keskellä tilaa enää toivolle.

Vaikka kirja vetääkin alusta saakka puoleensa, vaivaa tätä kokonaisuutena silti (kustantamonsa Kosmoksen kirjoille aiemminkin tyypillinen) keskeneräisyys. Idea kirjasta on hieno, ja Saikkonen jättää rohkeasti selittämättä, alleviivaamatta ja keskittyy vain ja ainoastaan tiiviiseen tunnelmaan. Se ei kokonaiseen romaaniin kuitenkaan riitä, ja tuntuu että jälleen kerran muutama editointi- ja täydennyskierros olisi tehnyt tälle kokonaisuudelle valtavan hyvää. Nyt se on jollain tapaa jopa keskeneräisen oloinen, dialogi ei vedä, hahmot ovat lupaavia, mutta eivät silti tarpeeksi kiinnostavia saati psykologisesti uskottavia kuten takakansi antaa ymmärtää. Vahvemmalla työstöllä tästä olisi saanut kovinkin paljon paremman dystopian, ja nyt jopa harmittaa miten hiomattomana se on päädytty kansiin painamaan. 

Suosittelen dystopioiden ystäville, etenkin jos oma mieli innostuu aukkoisen kirjan täyttämisestä omilla laajennuksilla.

Helmet-haaste 2022: 04. Kirja, jonka tapahtumissa et itse haluaisi olla mukana

MARGARET ATWOOD : ORJATTARESI

MARGARET ATWOOD : ORJATTARESI

436s.

Tammi 2017

Alkuteos: The Handmaid's Tale // 1985

Suomennos: Matti Kannosto

Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaastetta starttaillessani pidin oikeastaan itsestäänselvänä, että oman hyllyn himoituimpiinikin kuuluva Margaret Atwoodin klassikkodystopia pääsisi mukaan lukemistoon. Hetki tämän pariin siirtymisessä meni, mutta kun muuttaa kauemmaksi kirjastosta, voi näemmä ihan vahingossakin tulla lukeneeksi enemmän kirjoja myös omistamiensa lukemattomien joukosta. Monta haastetta siis samalla iskulla, jälleen kerran!

"Serena Joyn puheet käsittelivät kodin pyhyyttä, sitä että naisten tulisi pysyä kodin seinien sisällä. Serena Joy ei itse pysynyt, hän kulki sen sijaan puhumassa, mutta hän sanoi tämän oman vajavaisuutensa olevan uhri, jonka hän antoi kaikkien hyväksi.

Suunnilleen samoihin aikoihin joku yritti ampua hänet mutta ei osunut; surmansa sai Serena Joyn sihteeri, joka oli seissyt hänen takanaan. Sitten joku toinen pani pommin hänen autoonsa mutta se räjähti ennen aikojaan. Väitettiin tosin että hän olisi sijoittanut pommin itse autoonsa kalastaakseen myötätuntoa. Siihen pisteeseen asiat olivat jo silloin kehittyneet."

Sekä Atwoodin Orjattaresi että Orwellin Vuonna 1984 ovat puhututtaneet niin Amerikoissa kuin Euroopassakin lähivuosina, eikä vähiten siksi, että kummankin dystooppinen maailma tuntuu 2010-luvulla olevan enemmän käsillä kuin kukaan osasi pelätäkään. Siinä missä Orwellin maailmaa valvoo Iso veli ja totalitarismin alla ovat kaikki, on Atwoodin version keskiössä naiset, koteihinsa ja kasteihinsa vangitut.

Frediläinen (alunperin Offred), erään komentajan ja tämän Serena Joy -vaimon synnytyskoneeksi vuokrattu orjatar kulkee lähitulevaisuuden ajan Yhdysvalloissa, vaikka moisella nimellä kukaan ei fundamentalistien valoittamaa valtiota enää kutsukaan. He pukeutuvat punaisiin säkkimäisiin mekkoihin ja suurisiipisiin päähineisiin, kulkevat kaduilla vain asioilla ja muuten valmistautuvat seremonioihin, joiden tarkoituksena on tuottaa isäntäperheelle jälkeläisiä. Maailmaa on kohdannut katastofi jos toinenkin, mutta suurin on ehdottomasti se hiljaa ja määrätietoisesti toteutettu joukkotuho, joka hävittää toisen sukupuolen kokonaan näkyvistä. Ei miehilläkään hyvin mene, ei, jos he ovat toisinajattelijoita, mutta kuten patriarkaattisessa yhteiskunnassa yleensä, eivät he kaikkein suurimmiksi hävijöiksi joudu.

Frediläinen elää lamauttavaa elämäänsä ilman valon pilkahduksia, kulkee ostoksille Gleniläisen kanssa, antaa itsensä enää harvoin muistella vanhaa elämäänsä, sitä vapaata, johon kuului itse valittuja miehiä ja jopa pieni tyttö. Päivät kuluvat ja aivopesu toimii, jos ei itseensä, niin kaikkeen muuhuun ympärillä. Mitä tällaisessa tilanteessa enää voikaan tehdä?

Atwoodin dystopia aukeaa yllättävänkin hiljalleen, mutta silti niin koukuttavina palasina, että sen muodostamaa mysteeriä tahtoo lähteä jo alkusivujen jälkeen pian selvittämään. On helppo ymmärtää miksi siitä on tehty HBO-sarja: tarinan elokuvallisuus paistaa sivuilta, ja visuaalisesti toteutettuna tämä todennäköisesti vangitsisikin mukaansa aivan toisella tavalla. Ja kyllä, sanamuoto on tarkoituksellinen: vangitsisi.

Jotain kummaa tämän tarinan ja minun välillä nimittäin tuli: toisin kuin ehkä kaikki muut tämän tarinan lukeneet, en oikein päässyt itse kirjan imuun mukaan. Ensin tökki sen simppeli ja vähän häiritsevällä tavalla kuvaileva kieli, ja vaikka siihen tottui yllättävänkin pian, seuraavaksi huomasin, etten jaksanut kiinnostua päähenkilön elämästä ja käänteistä oikeastaan ollenkaan. Tai no, ollenkaan on turhan jyrkkää, sanoisin, että kiinnostuin kyllä, mutta sellaisella väljähtyneen teen laimeudella. Etäisesti ja kaukaisesti, enemmän ilmiönä kuin nimenomaisena tarinana. Ja se vei minulta pois, valtavasti. En jaksanut välittää, miten tilanteeseen oltiin tultu tai miten siitä voisi päästä pois. En hätkähtänyt seremonioita, en ilmapiirin aiempaa kiristymistä, en edes pelastajaisia. Kirja tuntui siis lähinnä kädenlämpöiseltä, haalealta ja laimealta, ja se jos mikä yllätti minut varsin suuresti.

Sillä paperillahan tämä oli juuri sitä, mitä minun olisi pitänyt rakastaa. Feministinen dystopia, klassikkokirja naisten asemasta, kauhisteltavan tuntuinen ja kauhistuttavan ajankohtainen. Lukiessani en osannut nimetä häiritseviä tai puuttuvia asioita sen kummemmin, mutta jos nyt jälkikäteen jotain miettisin syyksi tähän haljakkuuteen, sanoisin sen olevan ihan vain nykymaailma. Patriarkaattinen yhteiskuntamme. Se, että ihan pian on vuosi 2019, ja maailmassa tapahtuu edelleen naisille paljon pahempiakin asioita, kuin tässä kirjassa. Pian on vuosi 2019, ja naiset nähdään Suomessakin edelleen ensisijaisesti synnyttäjinä (tai huoltosuhteen ylläpitäjinä). Pian on vuosi 2019, ja maailmassa on edelleen maita, jossa naiset ovat piilossa kokonaan.

Tavallaan ennustuksenahan tämä kirja on varsin hyytävä, ja ehkä tietynlaisessa visuaalisuudessaan sellainen, että toimisikin jopa paremmin TV-ruudulla. Tällaisenaan, tässä ajassa luettuna se oli kuitenkin liian keksitynoloinen tarina liian keksitynoloisista kohtaloista, joka ei kiinnitä huomiota tarpeeksi siihen, millaisten epäkohtien keskellä ei-miehet jatkuvasti yhteiskunnassamme elävät. Miten orjattaria vieläkin olemme ja miten moni tätä tällaistakin elämää pitää vain luonnollisuutena, kyseenalaistamattomana asiana, jolle ei muutoksia tarvitse ajaa. Ja jos joku ajaa, joutaa hän samanlaiselle kuvainnolliselle siirtokunta-alueelle kuin kirjankin huonokäytöksiset orjattaret. Aika osuvaa sinänsä, muttei tarpeeksi, tällä kertaa. Tekee mieli vain huutaa, että ettekö te näe, tämä maailma on ollut koko ajan olemassa. Silmiemme alla. Ilman, että kukaan kauhistelee sitä, ihan vain koska ei ole tullut kiinnittäneeksi tarpeeksi huomiota.

Mutta niin. Ei se ole vain tämä kirja, se olen lähinnä minä. Ja dystopiat ylipäätään. En jaksa kauhistua kauhisteltavaksi tarkoitetusta, jos se on keksittyä, etenkin kun maailmassa on jo jotain tällaista. Jos sinulla kuitenkin tämä edelleen on lukematta, ja se kiinnostaa, anna mennä, uskon kyllä että se vakuuttaa lukijoitaan edelleen. Sukupuoleen tai sukupuolettomuuteen katsomatta.

(Tästähän on muuten tulossa lähivuosina toinen osakin, jatkoa, mikäli Atwoodin omista Goodreads-lisäyksistä jotain ymmärsin. Täytyy sanoa, että tätä jatko-osaa ymmärrän kaikkein vähiten, sillä jos joku tässä oli onnistunutta, niin rohkean avoin loppu. Sille en minkäänlaista seuraavaa osaa olisi kaivannut, mutta toisaalta, lukekoot ne ketkä kaipaavat. Minä kuvittelen, että tämä loppui tähän, tai annan TV-sarjan viedä eteenpäin. Jos joskus siis vielä pettymyksistäni yli pääsen, haha.)

Orjattaren tarinasta hehkuttavia postauksia löytyy ympäri internetin, mutta tässä muutama: Kirjavarkaan tunnustuksia, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjaluotsi, Lukujonossa & Yöpöydän kirjat

NAOMI ALDERMAN : THE POWER

NAOMI ALDERMAN : THE POWER

341s.

Penguin 2017

Kuvittele päivä, jolloin naisilla on yhtäkkiä sisäsyntyinen voima, jonka avulla he voivat satuttaa jopa kuolettavasti muita. Etenkin miehiä.

Kuvittele päivä, jolloin naiset ympäri maailman huomaavat voimansa, ja sen seurauksena kaiken sen alistuneisuuden, jonka he tähän asti ovat eläneet.

Kuvittele se päivä, jolloin he ymmärtävät, että tuo voima on valtaa.

Aldermanin The Power on romaani naisista, joilla yhtäkkiä tuo voima on. 

"Power doesn't care who uses it."

Alderman maalaa dystopiansa historialliseksi fiktioksi, tarinaksi siitä, miten matriarkaatti syrjäytti patriarkaatin. Teinitytöt ympäri maailmaa huomaavat lähes samanaikaisesti, että heidän sisällään virtaa jonkinlainen voimanlähde, power, jonka avulla he voivat viimein puolustaa itseään. Nousta korkeammalle, jopa alistaa itse. Voima tulee ja menee, mutta sitä voi opetella kontrolloimaan ja hallitsemaan. Ja mikä kiinnostavinta, sen voi antaa eteenpäin, tytöltä tytölle, naiselta naiselle.

The Powerissa tuodaan esille valtakuvioita, ja sitä minkälaisen valtajakauman keskellä me tälläkin hetkellä elämme. Mielenkiintoisen näkökulman kirjaan tuo jo sanan power suomennos: se kun englanniksi tarkoittaa sekä voimaa että valtaa. Alderman on ottanut sanan kumpaisenkin merkityksen hyvin mielenkiintoisella tavalla tarinansa keskiöön, ja näyttää sen hieman karunkin todellisuuden, että vallassa ovat usein ne kaikkein voimakkaimmat. Eikä voima välttämättä aina ole fyysistä, se on usein myös rahallista, yhteiskunnallista tai tietyssä asemassa olemista. Kirjailija jakaa vallan eri päähahmojensa kautta myös aloille, jolla se eri tavoin todellisuudessakin vaikuttaa: uskontoon, politiikkaan, journalismiin sekä niin sanottuun mustaan, hyvinkin laittomaan talouteen. Jokainen päähenkilö symboloi jollain tapaa yhtä vallan aluetta, ja se on varsin mainio ratkaisu noin yhteiskunnallisestikin: noissa neljässähän se valta meidänkin kulttuureissamme on yleensä tavannut kulminoitua.

Vallan sijainnin näyttääkseen Alderman kääntää kaiken ylösalaisin, ja vaikka naiset toteuttamassa samankaltaista kollektiivista miesten alistamista kuin he ovat itse joutuneet kokemaan, on toki ehkä osittain jopa turhankin helppo ratkaisu, tekee se ainakin äärimmäisen näkyväksi sen, minkälainen valta miehillä on kautta aikain ollut. Se särähtää silmiin ja tuntuu uskomattomalta, kun sen pukee naisten vaatteisiin, naishahmojen käytösmalleihin, mutta toisaalta mitä raaemmalta se tuntuu, sen terävämmin sen kykenee näkemään olevan aivan patriarkaalisessa nyky-yhteiskunnassakin totta. Kun miehet joutuvat pelkäämään turvallisuutensa ja fyysisen koskemattomuutensa puolesta, herää lähes väkisinkin huomaamaan, miten paljon pelko naisten elämää edelleen koskettaa. Ihan täällä Suomessakin. Tästä nimittäin tulee mieleen eräs muutaman vuoden takainen Twitter-keskustelu: mitä sinä tekisit, jos miehet katoaisivat jostain syystä kokonaan kaduilta tai julkisilta paikoilta? Miten sinä liikkuisit, missä tuntisit itsesti turvalliseksi? Lähtisitkö kaduille öisinkin, oikaisisitko puistojen kautta? Kulkisit ilman, että ketään tarvitsee väistää ja pukeutuisit ehkä juuri niin kuin aina olisitkin pukeutunut? Olisiko pelko toisenlaista tai olisiko sitä enää lainkaan? Jokaisella tähän lienee omat vastauksensa ja ajatuksensa, mutta pohjimmiltaan idea on sama: tiedostimme sitä tai emme, tila ja tilat ovat usein edelleen miesten hallussa, ja ilman heidän valtaansa katumme todella näyttäisivät toisenlaisilta.

x

Mutta itse kirjaan palatakseni täytyy tosin sanoa, että en ehkä ollut varsinaisesti niinkään tämän sen kovin suuri fani.  Tämä romaani ei ehkä ollut toteutettu niin hienosti kuin toivoa olisi saattanut, ja  olisin kaivannut hieman reflektiivisempää otetta vallan jakautumista ja päälaelleen kääntymisestä sekä vähän vähemmän raflaavan juonikuvion, jotta oikeasti mielenkiintoisen tematiikan äärelle olisi maltettu pysähtyä. Alderman ei oikein malttanut luoda hahmojaan kunnolla, ja välillä vähän joka suuntaan räiskiminen veti voiton mielenkiintoisiltakin ajatuksilta. Mutta vaikka The Power kirjana olikin lopulta aika keskivertokastia, sitäkin enemmän sen jälkeen jättämät ajatuskelat ovat pyörineet jo pitkään päässäni, ja sekin on kaunokirjalliselta teokselta varsin suuri saavutus jo se. En siis täysin tuomitse, ja jos tämä esimerkiksi jossain vaiheessa suomennetaan, suosittelen kokeilemaan. Sen verran kiinnostava tämän kirjan ydin on. (edit. Ja suomennetaankin, Gummeruksen kustantamana, ilmeisesti vielä tämän vuoden puolella/vuoden 2019 alussa, nimellä Voima!)

Ja loppuun vielä lainaus oivaltava lainaus tämän kirjan Goodreads-sivuilta:

"Q: What would happen if an author wrote a book about men having the power to electrocute to death, women? 

A: it would be under history category -Natalie"

The Powerista muualla kotimaisissa kirjablogeissa: Lukuisa, Kirjapolkuni & Reader, why did I marry him?

PIIA LEINO : TAIVAS

PIIA LEINO : TAIVAS

250s.

S&S 2018

Helsinki vuonna 2058. Nahkapäiset, rajoja kiinni vaativat "nationalistit" ovat saaneet sodan jälkeen vallan, ja maamme pääkaupungista on tullut puutteessa ja kurjuudessa elävä muurien ympäröimä yhteiskunta, jossa ihmiset pysyvät piiloissa kivitaloissaan tai poistuvat vain hakemaan kauppatorilta sirkoista ja soijasta tehtyä mautonta muhennosta tuohikupposiinsa. New York on tuhoutunut jo vuosia sitten valtavan hyökyaallon alle, ulkomaalaiset ovat uhka ja kirous, lokit kelpaavat syötäviksi ja ihmismielet on vallannut turtumus, joka purkautuu ainoastaan päivittäisiin Taivas-hetkiin, virtuaalimaailmoihin, joihin todellisen elämän tunnottomuutta kiiruhdetaan päivittäin pakoon. Joillain on mahdollisuus vain Taivaan halvimpiin osiin, toisilla on rajattomat mahdollisuudet kulkea mihin maailmaan tahtovatkaan. Autuus on kuitenkin kaikille sama, eikä mikään Taivaan ulkopuolella tunnu enää miltään.

"Taivas on syvänsininen, samanlainen kuin ennen sotiaa ja silti aivan eri, täydellisen välinpitämätön. Iina pakottaa itsensä keskittymään asfaltin railojen varomiseen, asettaa puukenkänsä huolellisesti huolellisesti aina yhden askeleen eteenpäin, puristaa koriaan niin, että sormien lihat painuvat sangan punokseen. Kuvat tulevat kuten aina ulkona, välähtävät ja katoavat: vääntynyt ruumis mukulakivillä, nälkiintyneen naapurin hengityksen löyhkä, nahkapäiden voitonparaati."

Piia Leinon toinen romaani, Taivas on dystooppinen kertomus Helsingistä aikana, jolloin yhteistä on vain turtumus. Tarina kulkee pääsääntöisesti yliopistotutkijana työskentelevän Akselin sekä hänen Taivaassa tapaaman naisen Iinan väleillä, ja lopussa ääneen pääsee myös Taivas-suunnittelija Jalo, jonka elätettävänä Iina asuu. Leinon Taivas osuu pieneen dystopia-putkeen, ja se koukuttaa lyhyillä luvuillaan ja sujuvalla, karun ja tuhoutuneen Helsingin eloon herättävällä kerronnallaan. Se on tarina paitsi synkästä tulevaisuudesta, myös siitä pienestä toivon pilkahduksesta, joka herää kun ihmiset vain saadaan hereille. Jos se lopulta on edes mahdollista.

Pienen ja kapeahkon dystopia-tuntemukseni perusteella sanoisin, että Leinon Taivaan yhdistää muuhun uhkakuvakaanoniin sen tietty puutuneisuus ja apaattisuus. En tiedä onko se sattumaa, vai onko kaikissa lähivuosina lukemissani dystopioissa toistuva kaava ihmiskunnan vajoaminen lohduttomaan liikkumattomuuteen yleisemminkin tämän tyylisen kirjallisuuden piirre, mutta varsinaisesti omaperäiseltä idealta se ei ainakaan tällä hetkellä enää tunnu. Alkuun se ehkä hieman häiritsikin, mutta siitä pääsi yllättävänkin nopeasti eroon. Leinon versio siitä turtuneisuuden vastavoimasta ei toki ollut ehkä siis mitenkään kovin uniikki, mutta tämä maailma oli sen verran taitavasti rakennettu, ettei se oikeastaan enää niin kovin tylsältä valinnalta tuntunutkaan.

Ehdottomasti eniten kiitosta tämä romaani saa nimenomaan tuon ankean, harmaan ja tasapaksun maailmansa luomisesta. Kaikki pienet scifi-yksityiskohdat, virtuaalimaailmat ja rappeutuneen Helsingin pienet nurkat tuntuivat kokonaisvaltaisilta ja aidoilta, joltain sellaisilta, joita ne olisivat jonkinlaisessa tulevaisuudessa voineetkin olla. Leino käyttää taitavasti tämän hetken tuttua kulttuuriamme ja elämäntapaamme tarinansa historiallisena lähteenä, viitteinä tulevasta tuhosta, jostain sellaisesta, joiden seurakset voi nähdä aina vasta jälkikäteen. Yksityiskohdat olivat paikallaan ja asfaltin välistä kasvava ruoho tukahduttavan kuumilla kaduilla tuntui aidolta. Leinon luoman kerjäläisleirin pystyi lähes itsekin näkemään matkallaan Hakaniementorille.

Vaikka luotu maailma ja sen mukana tullut tulevaisuus tuntui taitavalta ja uskottavalta, valitettavasti kirjan vahvuus eivät olleet sen henkilöhahmot. Kummassakin päähahmossa, Akselissa ja Iinassa, oli jotain hieman kömpelösti rakennettua, ohutta ja selittämättömän häiritsevää. He toimivat samaanaikaan liian ennustettavasti ja silti sodan ja jonkinlaisen ekokatastofinkin kokeneiksi häiritsevän nykyhetkisesti. En tiedä eikö tämä vain osu täysin yksiin oman ihmiskäsitykseni kanssa, mutta kun turtumus viimein saadaan rikottua, uskon toki jonkinlaisen eläimellisen parittelu-/lisääntymisvietin olevan ehkäpä sitten biologiankin kannalta ihan uskottava muutos entiseen, mutta sen sijaan halu shoppailla itselleen jotain kivaa tuntuu hieman häiritsevältä. Sitäkö ihminen todella tahtoisi ensimmäiseksi tehdä, hankkia itselleen jotain turhaa? Herättyään satavuotisesta Prinsessa Ruususen unestaan? Ja hieman häiritsevänä koin myös ne 40 vuoden päässä edelleen vaikuttavat sukupuoliroolit, mustasukkaisuuden, joka herää automaattisesti, vaikka siihen viittava kulttuuri on jo aikoja sitten tuntunut kadonneen. Jos yhteiskunta ei ole pitkään aikaan saanut luotua kansalaisilleen tilaa, jossa ihminen kohtaisi toisen, nainen kohtaisi miehen, olisiko heräämisen hetkellä kaikki todella täysin samoin kuin nykyisessä kulttuurissamme, jossa ympäristö tuntuu ohjaavan sukupuolista käyttäytymistä varsin ahtaissa ja itseään toistavissa rattaissa? Säilyisikö se sisäsyntyisenä, vaikka niitä ylläpitävät normit olisivat jo vuosikymmeniä sitten kadonneet?

No. Kumpikin ylläolevista huomioista on ehkä kokonaisuuden kannalta hieman epäolennaisia, mutta huomaan pienten yksityiskohtien häiritsevän aina, jos en syystä tai toisesta ole hurmioitunut juuri lukemastani kirjasta. Ja toisaalta, onhan jokainen tarina tahtomattaankin lukijan, ja nämä pienet säikeet olivat minulle niitä, jotka jäivät kirjan kannet suljettuani eniten pohdituttamaan. Loppujen lipuksi Taivas oli kuitenkin mielenkiintoinen kirja, jota oli ilo lukea. Elelen ehkä tällä hetkellä jotain omaa pientä turtumishorroskautta, jossa mikään (kirja) ei oikein tunnu tuottavan sen suurempaa innostusta, mutta en usko sen varsinaisesti johtuvan tästä nimenomaisesta. Suosittelen tutustumaan, jos dystooppiset kuvaukset lähitulevaisuudesta kiinnostavat.

Helmet-haaste 2018: 44. Kirja liittyy johonkin peliin
#lukemattomatnaiset: Naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja

Taivaasta muissa kirjablogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Kirsin Book Club,  Yöpöydän kirjat, Kujerruksia, Eniten minua kiinnostaa tie & Reader, why did I marry him? 

GEORGE ORWELL : VUONNA 1984

GEORGE ORWELL : VUONNA 1984

370s.

WSOY 2014

Alkuteos: 1984 (1949)

Suomennos: Raija Mattila

Yksi tälle vuodelle asettamistani lukutavoitteista oli lukea vuoden aikana vähintään neljä klassikkoa. Luen niitä yleisesti ottaen nykyään varsin vähän, sillä nykykirjallisuus ja sen ympärillä käytävä keskustelu vie hyvin herkästi mennessään, saa kääntämään itsekin puhuttavien kirjojen sivuja, jotta voi itsekin perustellusti osallistua kohinaan. Kotimaisista klassikoista suurimmat (tai ainakin muutamat niistä..) minulla jo on hallussa, mutta etenkin maailmankirjallisuuden klassikoissa koloja riittää. Yksi pitkään kiinnostaneita on ollut ehdottomasti Orwellin klassikodystopia, etenkin nyt kun tulevaisuuskuviin perustuvat kirjat ovat muutenkin lähiaikoina tuntuneet tarttuvan herkemmin luettavien listoille. Pitäähän sitä hieman kartalla olla, mihin monet niistä enemmän tai vähemmän viittaavat.

"SOTA ON RAUHAA

VAPAUS ON ORJUUTTA

TIETÄMÄTTÖMYYS ON VOIMAA"

En tiedä kuinka monelle Orwellin poliittinen trilleri Oseanian totalitaristisessa yhteiskunnasta valvovine Isoveljineen kummempia esittelyitä kaipaa, mutta tiivistyksenä kerrottakoon, että Vuonna 1984 on siis 40-luvun lopulla kirjoitettu teos, joka nimensämukaisesti sijoittuu oletettavasti noin kahdeksankymmentäluvulle. Päähenkilönä toimiva Winston Smith työskentelee totuusministeriössä, kuuluu puolueen ulkopiiriin ja häntä seuraa teleruudut ja uudiskieli kaikkialla, minne hän ikinä kulkee. Pahinta maailmassa on ajatusrikokset, sellaiset, jotka pienikin väärä ilme saattaa paljastaa. Valtion tehtävänä on pitää valta käsissään ja kansalaisensa kurissa, onhan päällä jatkuva sotatila. Kuri yltää jopa ihmisten mieliin, uniin ja propagandan avulla juurrutetun ajatusmallin avulla kenellekään ei tule edes mieleen taistella sitä vastaan.

Vuonna 1984 on klassikkopaikkansa ansainnut. Se kuvaa äärimmäisen tarkasti tulevaisuuden yhteiskuntaa, jossa tunteille ja inhimillisyydelle ei ole enää minkäänlaista sijaa, ja sen esittelemät ilmiöt on näin 70 vuotta myöhemminkin käyneet tavalla tai toisella toteen niin diktatuureissa kuin meidän omissa kapitalistisissakin yhteiskunnissamme. Ihmisten mieliin vaikuttaminen on varsinaista, hyvin karmivaa tiedettä, ja se jos mikä osataan niin mainostoimistoissa kuin populismissakin. Orwellin ajatukset olivat kenties aikaansa edellä, mutta tälläkin hetkellä ajankohtaisempia kuin koskaan.

Itse lukukokemuksena jopa yllätyin tämän kirjan sujuvuudesta ja koukuttavuudesta. Harvoin tulee luettua tällaisella intensiteetillä kirjaa, jossa vain lähes tapahtuu jotain. Orwellin luoma dystopistinen yhteiskunta on niin aidon ja monitahoisen oloinen, että sen todella uskoo voivan olla totta. Se saa nauttimaan, kääntämään sivuja, sukeltamaan yhä syvemmälle Oseanian Lontoon kaduille yhdessä Winstonin kanssa. Välttelemään teleruutuja ja Isoaveljeä, etsimään jotain, joka lopulta kääntyykin vain valemuistoksi.

Aihe tuntuu tällä hetkellä erityisen ajankohtaiselta, sillä media on varsin paljon viime aikoina kiinnittänyt huomiota esimerkiksi siihen, kuinka paljon eri sosiaalisen median yritykset meistä todella tietävätkään ja mihin kaikkeen tuota tietoa käytetään. Luin itse jokin aika sitten jotain satunnaista blogia, sen sisustuspostausta ja ihastelin sen kautta muutamaa design-kalustetta. Alle vuorokaudessa samaisen kalusteen mainos oli instagram-tililläni, vaikkei kyseinen sovellus millään tapaa tuohon toisessa sovelluksessa tapahtuneeseen klikkaukseen liittynytkään. Pieniä, arkisia esimerkkejä, mutta siitä voi jonkin murusen verran päätellä, miten valtavasti tietoa erilaisissa tietokannoissa meistä ympäri sosiaalista mediaa onkaan. Toki ainakaan vielä tätä tietoa ei käytetä "muuhun" kuin turhakkeiden tuputtamiseen, ajatusten muokkaamiseen, jotta kuvittelisimme tarvitsevamme jotain, minkä olemassa olosta emme puoli tuntia sitten edes tienneet, mutta onhan se kutkuttava (ja juu, karmivakin) ajatus, että jossain salaliittoteoriamaisesti olisi joku tai jokin, joka meitä syvällisempiinkin tarkoitusperiin seuraisi. Olemme täysin onnistuneesti luoneet 2000-luvulla itsellemme täysin Orwellin kuvaamat teleruudut, tuoneet vielä kotiimmekin ilman minkäänlaista vastalausetta aiheesta.

Tämän ajankohtaisuuden lisäksi esimerkiksi ajatusten muokkaaminen, historian uudelleen kirjoittaminen, totuuden muutettavuus, ne ovat kaikki tämän kirjan suuria teemoja, ja aivan erityisen mielenkiintoisesti Orwell ne esittää. Tiedon muuttuva luonne on äärimmäisen mielenkiintoinen ilmiö, etenkin, kun sitä erilaisin propagandakeinoin tehdään ihan nyky-yhteiskunnassammekin. Ihmisten mieliin on äärimmäisen helppo vaikuttaa, massatasolla noin erityisesti, ja se on lopulta aika helvetin pelottavaa. Valta kun tuntuu olevan sillä, kuka sanomaansa osaa oikeista naruista vedellen parhaiten kansalaisille syöttää. Niin kauan kun pahalle ei ole aidosti toimivaa vastarintaa, vaan lamaannus saa suuren enemmistön hiljaiseksi, tuntuu Orwellin teemat jopa pahaenteisen uskottavilta.

Vuonna 1984 on siis taitava ja tarkkanäköinen romaani. Toki esimerkiksi sen naiskuva on hyvinkin problemaattinen ja kuluttava, mutta yritän olla kompastumatta siihen liikaa. Ei tämä varsinaisesti sukupuolisuutta käsittele, heijastelee vain kirjoitusaikansa yleistä ajatustapaa. Jostain syystä se on helpompi antaakin anteeksi 70-vuotiaan teoksen kuin nykykirjallisuuden kohdalla. Pidin tästä siis mitä suurimmissa määrin, vaikka siinä omat ongelmakohtansa olivatkin. Alkuun tuntui myös, että kokonaisuus jäi jopa yllättävänkin latteaksi, mutta nyt kun lukuhetkestä on kulunut jo enemmän aikaa, kasvaa tämä vain suuremmaksi. Ei mikään elämäni mullistavimpiin kirjoihin kuuluva teos, mutta vahva ja toimiva poliittinen muistutus vallasta ja sen käytöstä, ehdottomasti. Ehkäpä seuraavaksi sitten olisikin jo jossain vaiheessa Orwellin ja Eläinten vallankumouksen vuoro.

Helmet-haaste 2018: 07. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan

JOHANNES ANYURU : HE HUKKUVAT ÄITIENSÄ KYYNELIIN

JOHANNES ANYURU : HE HUKKUVAT ÄITIENSÄ KYYNELIIN

303s.

S&S 2018

Alkuteos:De kommer att drunkna i sina mödrars tårar (2017)

Suomennos: Outi Menna

Arvostelukappale

Johannes Anyurun He hukkuivat äitiensä kyyneliin on palkittu vuonna 2017 ruotsalaisella Augustus-palkinnolla, ja se on kirjailijan toinen suomennettu teos. Kiinnitin siihen vain ohimennen huomiota syksyllä kustantamoiden kevätkatalogeja selaillessa, sen nimi yhtaikaa vaikutti ja toisaalta myös etäännytti. Kauneudellaan todennäköisesti teki niitä kumpaakin. Nyt saadessani sen arvostelukappaleena en osannut kuitenkaan ohittaa, vaikken vielä loppusivuillakaan ollut aivan varma mitä olin juuri lukemassa.

"Vartija, joka talutti minut käsivarresta kiinni pitäen parkkihallin läpi, oli mustatukkainen ja näytti siltä kuin toinen sen vanhemmista olisi tullut Afrikasta, ja ajatuksissani se mies edusti petosta, jonka kuvaamiseen minulla ei ollut sanoja.

Ruotsalaiset olivat päättäneet, että se oli ruotsalainen."

Äitiensä kyyneliä on kenties helppo lukea, mutta sitäkin vaikeampaa kuvata. Jollain rankalla yksinkertaistuksella sen voisi sanoa olevan tarina ruotsalaiseen kirjakauppaan suunnatusta terrori-iskusta, jonka kaoottisuuden keskellä yksi iskun tekijöistä ymmärtää olevansa mukana eri syystä kuin muut: estämässä sellaista tulevaisuutta tapahtumasta, jossa hän on itse nuoruutensa joutunut elämään. Kaksi vuotta iskun jälkeen kirjailija istuu tuon nuoren naisen viereen oikeuspsykiatrian klinikalla, ja yrittää saada kiinni siitä, mistä nainen on tulossa ja kuka hän on ollut ennen veristä helmikuun seitsemännentoista iskua.

Anyuru lähtee kertomaan tarinaansa metatasolla, kirjailijana, joka kirjoittaa kirjansa iskun tapahtumista. Osin tarina kulkeekin kirjailijan näkökulmasta, osin taas kirjailijan haastatteleman terrori-iskuun osallistuneen tytön, joka tahollaan kirjoittaa tapahtumista omaa tarinaansa. Näiden näennäisen sekavanoloistenkin kuvioiden väliin kuitenkin mahtuu paljon, ja vaikka aluksi onkin aivan sekaisin mistä ja kenestä milloinkin lukee, oppii kielen rekistereistä pian tunnistamaan kuka kertoo ja mitä. Kenen maailmassa Ruotsi on se maa, jollaisena me olemme oppineet sen tuntemaan, ja kuka taas on kasvanut Ruotsissa, jossa totalitäärisyys on ottanut vallan ja ihmiset jakautuvat kansalaisiin ja valtionvihollisiin. Vapaisiin ja niihin, jotka asuvat sokeassa pisteessä vapaiden silmien alla apartheid-yhteiskunnassa ja vankileireillä.

"Suljin silmäni. Me oltiin synnytty Ruotsissa olematta ruotsalaisia, ja se oli tehnyt meistä epätodellisia. Tiesin, että meistä voisi tulla todellisia ainoastaan kuoleman kautta."

Äitiensä kyyneliä lukiessa ymmärtää kyllä täysin, miksi tämä kirja on naapurimaamme sydämet valloittanut, Finlandiaa vastaavat kirjallisuuspalkinnot voittanut. Anyuru kirjoittaa älykkäästi ja monikerroksisesti tekemättä kirjastaan kuitenkaan liian vaikeaa ja taiteellista. Se osuu nykyajan suurimpiin kipupisteisiin: muukalaisvihaan, erilaisuudenpelkoon, eriarvoistumiseen ja oikeaan ruotsalaisuuteen/kansalaisuuteen, jossa ihonväri ja uskonto näyttelevät paljon tärkeämpää osaa kuin se, onko esimerkiksi maassa asunut syntymästä asti ilman, että muuta identiteettiä olisi koskaan itselleen saanutkaan kasvattaa. Se on myös taitava, sillä siinä missä hetken jo kuvittelee tarinan kompastuvan uskonnolliseen ristiriitaan tulevaisuuden kauheuksien lähtöpistettä kuvatessaan, Anyuru ikään kuin huomaa sen itsekin. Tarttuu siihen ja jättää tunteen, että olemme samalla sivulla, yhdessä. Voisiko yhteiskunta todella olla tällainen, jos nykyinen pelon ilmapiiri edelleen jatkuu? Jos viime viikollakin uutisoitu valtava poliisin tekemä etninen profilointi on vain alkua jollekin? Rasismi on niin rakenteellista, että me valkoiset toteutamme sitä, vaikka yrittäisimmekin pysyä hyvien puolella?

Äitiensä kyynelet sisältävät suuria aiheita ja Anyuru tarttuu tärkeään tematiikkaan. Hän ei tuo sitä kuitenkaan liian saarnaavasti esiin, vaan antaa aiheidensa kasvaa tarinansa kautta, alleviivaamatta ja osoittelematta. Alkuun sekavankin oloinen romaani kasvaa sivu sivulta suuremmaksi, ottaa kantaa ja saa lukijan asettumaan hieman epämukavaan asentoon, huomaamaan olevansa yksi niistä, joka olisi ehkä voinut jotain estää, mutta ei sitä ymmärtänyt tehdä.

Anyurulla on taustaa myös runoilijana, ja sen huomaa soljuvasta ja sujuvasta kielestä, joka kantaa synkkien dystooppisten kuvausten läpi loistaen taustalla kuin se pieni toivon valo, jonka tästä pimeästäkin tarinasta lukija onnistuu löytämään. Helppolukuinen teos ei tunnu kuitenkaan helpolta, se jopa onnistuu työntämään luotaan niin, etten osannut vielä viimeisilläkään sivuilla päättää luenko tätä loppuun vai en. Se tuntuu nurinkuriselta, sillä juuri tällaisesta kirjallisuudesta minun pitäisi innostua, juuri tällaisesta vaikuttavuudesta saada kiinni. Tahmea taistelu kuitenkin palkitaan, sillä lopussa valtaa tunne, että tämä täytyisi aloittaa alusta. Ei siksi, että ymmärtäisin paremmin, sillä koen jollain ohuella langalla saaneeni kiinni kyllä kokonaisuudesta, vaan siksi, että löytäisin hienouden, nyt kun tietäisin mistä sitä kannattaa etsiä. Kun minulla olisii viimein hallussa ne kaikki koukut, jotka vain loppuun lukemalla käsiinsä voi saada.

En kuitenkaan aloita alusta, sillä minun ja tämän kirjan välillä on jotain, jota en osaa selittää. Jotain torjuvaa, jonka haluaisin osata murtaa, mutten tiedä miten. Jotain samanlaista se kuitenkin on kuin kirjan tarjoama tematiikkakin, kaikessa pelottavuudessaan.

KAZUO ISHIGURO : OLE LUONANI AINA

KAZUO ISHIGURO : OLE LUONANI AINA
♥ ♥ ♥ ( ♥ )
394s.
Tammi 2005
Alkuteos: Never Let Me Go (2005)
Suomennos: Helene Bützow

Kazuo Ishiguro on yksi niitä kirjailijoita, jotka ovat jääneet nimenä mieleen kirjablogeista, Goodreadsista ja ohimennen heitetyistä kirjasuosituksista, mutteivat silti ole onnistuneet herättämään mitään lähtemätöntä mielenkiintoa. Kirjat ovat tuntuneet ihan lupaavilta, ja silti jääneet muiden varjoon, kiinnostaneet, mutta eivät tarpeeksi, että olisi tehnyt juuri mitään niiden lainaamisen eteen. Alkuvuoden kierrätyskeskuskierros toi kuitenkin eteen priimalaatuisen pokkarin eurolla, ja vaikka hieman on ollutkin itselläni ilmassa ylioptimistista ostelua siihen nähden, miten paljon/vähän todellisuudessa omasta hyllystä olen ehtinyt lukea, kiilasi tämä näemmä heti ohi niiden 10 muun oman hyllyn (muka) kiinnostavimman teoksen.

"Vaikutti todellakin siltä kuin hän olisi esittänyt Shakespearea ja minä olisin tullut näyttämölle kesken hänen esityksensä. Sanoin: 'Tommy, sinun hieno paitasi. Sinä sotket sen', mutta Tommy ei osoittanut mitenkään kuulevansa minua. 

Niinpä minä ojensin käteni ja laskin sen hänen käsivarrelleen. Muut olivat myöhemmin sitä mieltä että Tommy oli tehnyt sen tahallaan, mutta minä olin varma että se oli vahinko. Tommy huitoi käsivarsillaan, eikä voinut tietää, että aioin ojentaa käteni. Oli miten oli, kun hän heilautti käsivartensa ylös, hän sysäsi käteni pois ja osui kasvojeni sivuun. Se ei sattunut, mutta minä henkäisin, samoin useimmat tytöt takanani."

Kathy, Ruth ja Tommy ovat oppilaita idyllisessä sisäoppilaitoksessa, jossa kasvattajat ovat tiukkoja, mutta suojelevat kuitenkin lapsia lempeästi ulkomaailmalta valmistellen heitä asteittain siihen, mitä tulossa on. Vuosia myöhemmin, työskenneltyään jo 11 vuotta valvojana, Kathy palaa muistoissaan lapsuuteensa ja nuoruuteensa, ystäväkolmikon menneisiin tapahtumiin ja niihin käännekohtiin, jotka tietyllä tapaa vakiinnuttavat sen raiteen, jota pitkin heidän elämänsä jatkaa kulkuaan päätepysäkille saakka. Vaikka onnellinen lapsuus on taannut heille näennäisesti tasavertaiset mahdollisuudet hyvälle elämälle, on oppilaiden suurin unelma olla filmitähden sijaan ravintolan siivoaja tai työskennellä tavallisessa lasiseinäisessä toimistossa. Nekin haaveet alkavat tuntua kuitenkin jopa utopistisilta, kun sivujen edetessä tarina alkaa kiertää hiljalleen auki sitä taustaa, jota vasten lapsia ja oppilaita on koko elämä kasvatettu. Kirjaimellisesti.

Ole luonani aina on kirja, jonka vähän kaikki ovat jo lukeneet, useimmiten jo vuosia sitten. Kaipasin itse Bad Feministin aiheuttamien ajatustulvien jälkeen jotain verkkaisempaa ja tietyllä lailla keveämpää, ja ihan täysin hutiin ei intuitioni mennyt, kun hieman satunnaisesti kirjapinostani tämän luettavaksi valitsin. Ihastuin siihen, miten kirja hypähti jo ensi sivuilta suoraan keskelle tarinaa, sitä liikaa taustoittamatta tai selittämättä. Ja silti yllätyin jälkikäteen lempikohtaustani sitaatiksi etsiessäni, että se oli jo ensimmäisessä luvussa, sillä tuntui että kirjan lähes 400 sivusta 250 meni pelkkään käynnistymiseen. Joku voisi sanoa pitkäveteiseksi, minä ihanan rauhalliseksi ja voimiaan hiljalleen kerääväksi. Sain siis oikeastaan juuri sitä mitä etsin, en liian vahvaa ja vaikuttavaa, enkä silti heppoista ja helppouteen valahtavaa.

On tavallaan hassua, että vaikka tämä ei ihan hirveästi mitään sisällä liikauttanutkaan, pidin tästä valtavasti. Pidin sen haikean surumielisestä tunnelmasta, tajunnanvirtamaisesti etenevästä kerronnasta, joka hyppi ajassa kuin oma mieli keskittyen silti säntillisesti vain omaan tarinaansa. Se oli riisuttu, eikä siinä ollut oikeastaan mitään ylimääräistä, ja silti yhden pienen tarinan kerrontaan saatiin käytettyä monta sataa sivua. Se oli kauniin arkisesti kuvattu, ja silti taustalla oli niin suuri, jopa dystooppinen ajankuva maailmasta, jollainen periaatteessa voisi jo nyt olla olemassa, ja onkin ehkä jollain pelottavalla vertauskuvallisella tavalla. Mutta sillä ei sorruttu mässäilemään, se kerittiin auki pikkuhiljaa, taitavasti ja eleettömästi. Ja siitä tavasta kertoa, siitä minä tässä ihan ehdottomasti eniten pidin. Ishiguron tapa kuvailla maisemia, tunteita, ihmissuhteita ja niiden välistä psykologiaa hypnoottisen on taitavaa ja kaunista, ja se erityisesti nosti tämän kirjan keskiverrosta hyväksi. Se oli hieman kuin jollain tapaa käänteinen Haruki Murakami, päinvastainen vain, koska tämä oli melankolinen siinä missä Murakami enemmän taustaltaan valoisa. Paitsi ehkä Norwegian woodissa, joka hyvin etäisesti jossain tunnelmassa tästäkin mieleen tuli, alakuloisemmin vain.

Lohduton kirja tämä ei missään nimessä kuitenkaan ollut, ennemminkin haikean kaunis. En kuitenkaan usko, että tämä miksikään elämää suuremmaksi kirjaksi minulle kasvaa, mutta toisaalta sitä minä nyt kaipasinkin. Joskus nimittäin lukukokemuksessa parasta on juuri se, ettei se järisytä liikaa. Kun omassa elämässä on menossa paljon, rautoja on tulessa enemmän kuin niitä ehtii käsitellä, rauhallisuus ja eleettömyys saattaa olla juuri kaikkea, mitä eniten tarvitsee. Sitä nimenomaista vastapainoa, pakoa kaoottisuudesta. Ja tähän väliin, tämä kirja oli täydellinen. 

Helmet-haaste: 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta

GEORGE SAUNDERS : JOULUKUUN KYMMENES

GEORGE SAUNDERS : JOULUKUUN KYMMENES 

♥ ♥ ♥ ♥ ( ♥ )

230s.

Siltala 2015

Alkuteos: Tenth of December (2013)
Suomennos: Markku Päkkilä

Saunders hurmasi minut loppuvuonna vasta käännetyllä esikoisteoksellaan, Sotapuiston perikadolla. Tuo novellikokoelma oli takakantensa perusteella "kuin happopäisen Walt Disneyn maailmasta", ja sitä se olikin, verinen tarantino-henkinen pläjäys irtokäsineen päivineen, niin syvällä mustassa ironiassa, ettei pahimmillaan mitään kovin valoisaa sivuilla näkynyt. Sekapäinen, mutta sitäkin vaikuttavampi. Se oli hyvä, niin hyvä, että nappailin kirjaston varausjonoon heti tämän aiemmin suomennetun, ja nyt viimein oli sen aika päästä lukuvuoroon. 

"Sain eräänlaisen Kuoliniskun, joka hupsuuttani vain entisestään korosti. Sen antoi itse Martha, joka Matkaviestimeeni otti yhteyden ja mulle lausui sulaa tuskaa äänessään mua syvästi satuttaen: Kiitti vaan, Ted. Sikäli jos et satu muistamaan, tämä on aika hemmetin pieni kylä. Voi taivas. Voi taivas!"

Siinä missä Saundersin esikoinen oli rouhean ja kiinnostavan kamala, tarttuu Joulukuun kymmenes aiheisiinsa himpun verran seesteisemmin. Ei se niistä välttämättä rauhallisempia tai miellyttävämpiä tee: kun aiheina on muun muassa itsemurhat, teinitytön sieppaukset, raiskaus ja sotaveteraanin raivoisa arkeenpaluu, on asetelma väkisinkin hieman dystooppinen. Mutta toisin kuin pelkäsin, Joulukuun kymmenes ei jää Sotapuiston varjoon, ei vähääkään. Siinä missä tuon edellisen lukemani kokoelman novellit jopa ahdistivat, näiden näennäinen tasaisuus toi tematiikkaansa huomattavasti lähemmäs. Se tarjoilee aiheensa niin huolella ja harkitusti, että harvojen tarinoiden lukemisesta nauttii näin paljon, näkee kaiken synkkyyden läpi paitsi kaksinaismoralismin, myös inhimillisyyden ja ihmisyyden. Samaistettavuudenkin, vaikkei sodasta koskaan olekaan palannut kotiin vaimon jo vaihdettua uuteen.

Harva teos pystyy tarjoamaan tällaista määrää ajattelunaihetta, mihin Joulukuun kymmenes kykenee. Se ottaa myös vahvasti kantaa, mutta tekee sen taitavasti ja ihan kuin ohimennen: kun nimikkonovellissa syöpää terminaalivaiheessa sairastava mies vaeltaa pakkaseen jäädyttämään itsensä hengiltä, poistumaan tietoisuuden maailmasta, jotta ei päätyisi enää yhtään enempää läheistensä tuskaksi, on yhtäkkiä pysähtynytkin ajattelemaan eutanasiaa, sen moninaisuutta ja suurta harmautta kaiken mustavalkoisen keskellä. Keskeyttäisinkö minä itsemurhan jos voisin? Jos joku muu tekee sen, onko se pettymys vai helpotus? Kuuluuko kuolevana miettiä miltä näyttää muiden silmissä, vai elää vielä niitä viimeisiä onnenpisaroita varten, omaa itseään varten loppuun saakka, olisihan itsekin valmis suomaan sen omille läheisilleen? Ja mistä me oikeasti puhumme, kun puhumme Semplica-päiväkirjat -novellissa köysillä pihaan ripustetuista koristesiirtolaisista, joiden tehtävänä on meitä viihdyttää, jotka muka haluavat viihdyttää, koska kotona on ollut alunperin asiat vieläkin huonommin?

Joulukuun kymmenenen novellit ovat mitä tahansa kahdesta sivusta reiluun kolmeenkymmeneen. Niiden taikaa voi maistella oikeastaan vain yksi kerrallaan, niin paljon pureskeltavaa jokaisesta tarinasta jää. Ja vaikka novellit ovat kauttaaltaan erittäin hienoja ja laadukkaita, toimivat niin yksittäin kuin erikseenkin, on silti kaikkein eniten pakko ihastella Saundersin tapaa käyttää kirjallisuuden tehokeinoja sekä kieltä, niitä ei vain yksinkertaisesti voi olla rakastamatta. Näkökulmat vaihtelevat, kuten kaikessa kunnon 2000-luvun kirjallisuudessa kuuluukin, mutta tuntuu, että tässä kerrankin niillä vaihdoksilla on paikkansa ja tarkoituksensa. Ne eivät vaihtele, jotta samaa purukumia voidaan jauhaa useammassa suussa, ne vaihtelevat, koska ne oikeasti tuovat uutta makua ja vivahteita joka ikiseen pieneen eteen tarjoiltuun yksityiskohtaan. Ja se kieli. Se on hienoa, vivahteikasta, runsaan monipuolista ja silti koko ajan täysin kiinni fokuksessa. Sen rekisterit vaihtuvat viuhuen ja niin taitavasti, että kerrankin jonkun sisäisen puheen tai teinivuodatuksen keskellä ei tunne lähinnä myötähäpeää liiasta yrittämisestä. Se on notkeaa ja jatkuvasti tilanteen tasalla, ja ennen kaikkea se tarjoilee sanomansa niin hienovaraisin metaforin, ettei aina kesken tarinan edes huomaa mistä on lukemassa. Ja kun yksi novelli loppuu, tekee mieli tulevia vielä säästellä, jotta tästä kokoelmasta ei tarvitsisi luopua. 

Jos mahdollista, Joulukuun kymmenes on minulle vielä onnistuneempi kokoelma kuin Sotapuiston perikato. Se on hieno ja moniääninen, ja sen jokaisesta bloginäkyvyydestä ei voi olla kuin onnellinen.  Se on täydellinen todiste siitä, että novellit eivät ole tekstilajina kuolleet, eikä nykykirjallisuudella mene huonosti. Joten jos et ole vielä Saundersiin tutustunut, tee se. Olen aika varma, että et todellakaan tule katumaan.

Helmet-haaste 2017: 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan

GEORGE SAUNDERS : SOTAPUISTON PERIKATO

GEORGE SAUNDERS : SOTAPUISTON PERIKATO 

♥ ♥ ♥ ♥ ♥

208s.

Siltala 2016

Alkuteos: CivilWarLand in Bad Decline 1996
Suomennos: Markku Päkkilä

Huh. 

Huhhuh.

Ihan en tiedä mitä menin juuri lukemaan, mutta varsin on vaikuttunut fiilis. Ihan en myöskään tiedä saanko lukemaani jäsenneltyä minkäänlaisiksi sanoiksi, lauseiksi, kokonaiseksi postaukseksi, mutta yritetään. Ei alkuun ainakaan ainoatakaan tarinaa siitä, miten kirjasta kiinnostuin. Mistä sen lukulistalleni hankin. Minkälaiset ennakko-odotukset minulla siitä oli. Se on nimittäin kaikki aivan liian arkista, liian tavallista, helppoa ja turvallista. Jotain sellaista, mitä tämä novellikokoelma ei todellakaan ole.

"Kuvitelkaa että tilaatte listalta yhden annoksen kaikkea eikä kukaan kiellä. Kuvitelkaa että istutte autossa tilauskaistan jonossa oman kullan kanssa ja laulatte radiosta kuuluvan musiikin mukana. Miten kaunis tämän maan on täytynyt olla joskus, kun saattoi hypätä autoon ja ostaa pussillisen hampurilaisia ja ajella missä huvitti, käydä välillä uimassa joessa tai ottaa nokoset puiden alla ilman pelkoa mutageeneistä tai siitä että pyssymiesjoukko tulee ja ja pidättää ja lähettää loppuiäksi Evergladesin rämeille."

Saundersin esikoisteos, seitsemän novellin kokoelma on dystopiahirviö. Se on viiltävä, terävä, ruma ja raskas, ja silti sen sivut kääntyilevät eteepäin kuin itsestään. Se on kuin Tarantinon elokuvien veriset loppukohtaukset, mutta ilman toivoa, valonpilkahdusta tai oikeuden voittamista. Se on niin jäätävä, että sen meinaa lopettaa kesken jo ensimmäisten novellien kohdalla, ei siksi, etteikö kirja olisi hyvä, vaan siksi, että sen lukemisesta tulee niin helvetin paha olo, ettei sellaista halua aiheuttaa itselleen.

Jos kielikuvia ja mielikuvia lähtee tulkitsemaan kirjaimellisesti, menettää yöunensä, näkee painajaisia, joissa yksikätiset ruumiit, aaltokoneella palasiksi murskatut pikkupojat ja rannekkein merkityt vialliset jahtaavat sinua sisällissotateemapuistossa, milloin kummituksina, milloin palasiksi muuten vain hajonneina. Kirjan sivuja on pakko liikuttaa ripeästi sukeltamatta liian syvälle, ajatella satiirina, mustaakin mustempana huumorina ja nauttia siitä kauhujen talosta, jonka Saunders lukijoilleen tarjoilee. Ottaa irtokäsi kainaloon ja antaa yhdessä raikuvat aplodit. Koska kaikessa jäätävyydessään ja kaameudessaan ajatukset taustalla ovat pelottavan tosia, mahdollisia, ja vaikka niiden mittakaavat ovatkin vääristelty näyttäviksi irvikuviksi, on tämä kokoelma ajankohtaisempi kuin koskaan, vaikka se on jo kaksikymmentä vuotta sitten kirjoitettu. Saundersin dystopia viiltää, muistuttaa nykyisestä paikastamme kaikkivoipaisina kuninkaina ja valtiaina, joiden valintojen seuraukset voivat olla myös jotain muuta kuin mitä me nyt uskomme. Vaikka mihinpä sitä ihminen sairaalloisesta itsekkyydestään pääsisi, kohahtaa hetkeksi nähdessään kurkistuksen painajaisten tulevaisuudesta, siitä sellaisesta, jossa nälkäiset lapset huutavat kauhusta, jengit lahtaavat ihmisiä kaduilla, on nälkää, ruttoepidemoita ja pimeyttä, loputonta pimeyttä. Lopulta kuitenkin sitä ummistaa silmänsä, kohauttaa olkiaan ja jatkaa sitä, mitä oli juuri tekemässä, virkkaa isoäidin neliöitä tai kirjoittaa ilkeitä kommentteja toisen videoblogin alle. Siinähän me niin kovin hyviä tuppaamme porukalla olemaan, kulkemaan päivästä toiseen arkeamme suuret unimaskit silmillä.

Tämä kirja on täydellinen, jos tahtoo vastapainoa aikamme hyvänmielenkirjallisuudelle. Se on upea, jos on valmis kohtamaan tulevaisuuden kauhut, vahingossa murhatut pikkulapset, 200-kiloiset miehet, joiden jokainen pieni toivonripauskin tallataan niin syvälle maan rakoon, että se on lähellä tulla jo jossain toisella puolella maapalloa ulos. Se on vaikuttava, jos kaiken ahneuden, egoismin ja raakuuden yhteisvaikutuksia kestää katsoa.  Se on kuin kummitusjuna huvipuistossa, juuri niin hirveä, että siitä jo alkaa nauttia. Ja se kannattaa lukea, vaikkei tekisikään mieli. Sillä jotain se liikauttaa, ja vaikkei liikahtanutta osaa osaisikaan nimetä, on se silti jokin, joka ainakin hetkellisesti riisuu ne unimaskit silmiltämme. Ja se, jos mikä tekee välillä varsin hyvää.

EMMI ITÄRANTA : TEEMESTARIN KIRJA & KUDOTTUJEN KUJIEN KAUPUNKI

Tutustuin Emmi Itärantaan Goodreadissa (jossa elämäni on ollut aika vahvasti tämän blogittoman kauden aikana), ja vaikka kuvausten mukaan nää olivat jotain scifin ja aikuisfantasian väliltä, päätin olla kerrankin ennakkoluulotin, mitä kirjallisuuteen tulee, ja antaa mahdollisuuden muullekin kuin toisen maailmansodan ajalle tai lähi-idän kirjallisuudelle. Ja varsin hyvä kun annoin!

EMMI ITÄRANTA : TEEMESTARIN KIRJA

♥ ♥ ♥ 

266s.

Teos 2012

Itärannan esikoisteos sijoittuu aikaan, jolloin maapalloltamme on loppumassa vesi. Ihmiskunta elää vahvan säännöstelyn aikakautta maailmassa, joka on kokenut suuren katastrofin, ja se yrittää tulla parhaansa mukaan toimeen niillä resursseilla, jotka sillä enää on jäljellä. Oma aikamme on enää esihistoriallinen muisto muinaisten kummajaiskeksintöjen, kuten cd-soitinten, keskellä romuhautausmaalla, ja tunnelma kirjassa onkin varsin dystooppinen. Kirjan päähenkilö Noria on kasvanut teemestareiden suvussa, ja pian onkin hänen aikansa vaihtaa oppilapsen rooli mestarin vastaavaan isänsä jalan jäljissä. Maailma ei ole enää lainkaan sama, minkälaisena me sen olemme tottuneet tuntemaan, mutta tarinassa se alkaa kadota myös jollainlailla itseltään.

Tarina oli mielenkiintoinen, se oli kirjoitettu niin mukaansatempaavasti, että koko kirja oli luettu ihan huomaamatta. Ei se kevyt kuitenkaan ollut sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta se eteni jouhevasti ja varsin uskottavan tulevaisuuden kuvan maalaillen. Luin tämän jo viime marraskuussa, ja jotain siitä tunnelmasta on tosin voinut jo unohtua, mutta näin useamman kuukauden jälkeenkin kirjan tunnelma palaavaa varsin selkeänä mieleen. Se oli kaikessa ankeudessaan lumoava ja taitava, sen luettua halusi saada lisää ja itselle ennalta niin vieraalta tuntunut genrekin oli yhtäkkiä ihan yhtä oma kuin ne tutummatkin. Jotain tarinasta jäi kuitenkin hieman uupumaan, ehkä henkilöhahmojen syvyydestä, ehkä tarinan laajuudesta enkä Goodreadsin mukaan ollut pitänyt tämän lopusta (sitä en tosin muistanut enää, joten ei se siis ehkä niin huono ollutkaan), mutta kolmen ja puolen, lähes neljän sydämen kirja tämä kuitenkin oli! Se oli niin tempaavan erilainen, että se toi lukijalle jotain uutta ihan vain olemalla olemassa.

EMMI ITÄRANTA : KUDOTTUJEN KUJIEN KAUPUNKI 
♥ ♥ ♥ (♥)
335s.
Teos 2015

Kudottujen kujien kaupungin sen sijaan sain päätökseen viime viikonloppuna, samana aamuna kun päätin tämän blogin viimein kyhätä kasaan. Olin jonotellut tätä kirjaa kirjastolta useamman kuukauden (oodi Helmetin maksuttomalle varausjärjestelmälle!), ja suurella innolla siihen heti tartuinkin.

Kirja ei ole aikaan eikä paikkaan sidottu, mutta sen tapahtumat käynnistyvät kun Eliana löytää Seittientalon läheltä kuoleman kielissä tytön, jonka käteen hänen nimensä on tatuoitu näkymättömällä musteella. Tyttö jää Taitojentaloon, vaikka sinne pääseminen ei tapahtumien keskipisteenä olevalla saarella olekaan mikään itsestäänselvyys, ja pikkuhiljaa hänen kauttaan Elianakin tempautuu mukaan todellisuuteen, josta kukaan ei ole aiemmin uskaltanut ääneen puhua.

Kudottujen kujien kaupunki on tarina ajasta jota ei ole, ja unista, joita ei saa nähdä, ja se onnistuukin Itärannan esikoista paremmin luomaan täyden, ehyen ja kokonaisen maailman. Henkilöhahmot ovat uskottavammat, ja Elianan ja Valerian tarina toimii kauniisti. Ihan vähän jouduin taas tähän loppuun tosin pettymään, kirjan maalailevaisuus ei sitä ehkä ihan täysin ainakaan omaan makuuni osannut tarpeeksi hyvin ennakoida. Tuntuu, että Itärannan esikoisessa tapahtumien puute aiheutti tunteen jonkin puuttumisesta, ja tässä taas loppupuolen vauhdilla etenevä tapahtumaketju meni taas niin hurjaa kyytiä, että vähempikin olisi riittänyt. Kirja jättikin ehkä jollainlailla hieman ristiriitaisen kuvan, ja jotkin sen käänteet vaikuttivat ehkä hieman teennäisiltä alkuosaan verrattuna, mutta en tiedä haittaisiko se lopulta, jäisikö se mieleen, jos muistelisin tätä kirjaa kuukausien päästä.  Ja silti sille tekee mieli antaa melkein neljä sydäntä, koska tunnelma lukukokemuksen loputtua oli kovin vakuuttunut.

Onko Itärannan kirjat teille tuttuja, mitä olette niistä pitäneet?