PINKISTÄ LIMASTA JA VÄHÄN GENREKIRJALLISUUDESTAKIN

FERNANDA TRÍAS : PINK SLIME

224s,

Scribe Uk, 2023

Alkuteos: Mugre rosa

Espanjasta englanniksi kääntänyt Heather Cleary

Uruguaylaisen Fernanda Tríasin ekokauhu-, dystopia- ja spefi-romaani Pink Slime on puhtaasti Lue maailma vuodessa -lukuhaasteen löytöjä. Jo oikeastaan viimevuotinen, vuosikymmen kerrallaan taaksepäin edennyt lukuhaaste aina 2010-luvun kirjallisuudesta 1900-luvun alun kirjallisuuteen näytti, että olen ns. dystopiatyyppejä. Esimerkiksi Marlene Haushofferin Seinä, Jaqueline Harpanin I Who have Never Known Men, Julia Armfieldin Our Wives Under the Sea ja jo aiemmin luettu Seidi Saikkosen Jälkeen ovat kaikki jättäneet niin lähtemättömän muistijäljen, että pystyn milloin tahansa palaamaan niiden pysähtyneeseen, kauhistuttavaan ja silti inhimilliseen maailmaan. Ja tähän samaan viiden lempi(-genre-)kirjan sarjaan nousee nyt myös tosiaan Pink Slime, jonka tunnelmassa jollain tapaa olen kellunut jo useamman päivän haluamatta lainkaan päästää irti.

“Memory is a broken urn: a thousand shards and fragments of dried mud. What parts of you remain intact? You slip in the mud, lose your balance. And it had been such a delicate balance, one you’d tried so hard to keep, only to fall flat on your ass.”

Pink Slime on ekokatastrofin keskellä sinnittelevän, nimettömän eteläamerikkalaissatamakaupungin nimettömän päähenkilön tarina, joka laajenee kokoaan suuremmaksi kommentaariksi niin pandemioista, ilmastonmuutoksesta, ruokateollisuudesta, perhesuhteista sekä niistä jotka lähtevät ja niistä jotka jäävät katastrofienkin keskelle. Kaupunkia piinaa punainen tuuli – tuuli joka sairastuttaa tappavasti sille altistuneet, siirtää myrkkylevän kukinnon ihmisiholle kuorien tämän lopulta kokonaan päällimmäisistä ihokerroksistaan. Joet ovat kirkaanpunaisia, pinkin liman täyteisiä – ja ne muistuttavat uuden keksinnön, meatriten, ällöttävästä hyytelömäisestä koostumuksesta. Ruoka alkaa käydä vähiin ja kaikki evakuoidaan sisämaahan, mutta päähenkilö jää. Hän jää, vaikka etäinen äiti painostaa lähtemään, hän jää vaikka hänellä on jonkinlainen pakofantasia. Hän jää, vaikka siinä ei ole mitään järkeä.

Vaikka romaani on vain muutaman sadan sivun mittainen, se sisältää valtavasti – sillä on yhteiskunnalliset, ilmastolliset, ekologiset ja teolliset kerrostumansa, mutta se kuljettaa niiden välissä myös tarinaa päähenkilön äitisuhteesta, avioerosta, suhteesta lapsuuden lastenhoitajaan ensisijaisena hoivan tarjoana sekä Maurosta, pienestä geneettisistä virhettä kantavasta hoitolapsesta, jonka elimistö käskee vain syödä syödä syödä. Tríasin taitavissa käsissä kaikki tämä kuitenkin pysyy yllättävänkin eheänä, loogisena kokonaisuutena, jossa yksilöpsykologian avulla näytetään laajempia hoivaan ja kiintymykseen liittyviä rakennelmia sekä toisaalta myrskyn silmässä pysymisen avulla tutkitaan pakolaisuutta, ennakkoluuloja ja yhteiskunnallista jakautumista. Kuka voi lähteä ja kenelle se ei ole edes mahdollista? Ja entä jos mahdollisuus onkin, mutta jokin oman maan, oman myrkkylevän täyttämän merenkin rannalla olevassa kodissa pitää silti kiinni, vaikka ruoka on loppu eikä edes mustan pörssin kauppoja enää löydy. 

“He remained transfixed by his game, cocooned in a space I couldn't enter. Years of life and mistrust separated me from that realm where everything was possible, from those fantasies that made the world a better, kinder place.”

Luen Pink Slimeä ennen kaikkea maailmankirjallisuutena ja toisaalta dystopiana, mutta koska luen sitä samaan aikaan kun kirjallisuusmaailma nahistelee siitä mitä pitää lukea, pitääkö lukea, kunhan lukee ja että eipäs ole sama että kunhan lukee (lähteet: Hosseini, Sevimli, Ylikangas, kirjagram viime viikkoina). En ota nyt keskustelun sinänsä kantaa uudelleen, olen tehnyt sen jo instagramissa, mutta sen juonne genrekirjallisuudesta limittyy hyvinkin paljon tämän kirjan lukemiseen. Moni kun, aivan ymmärrettävästi, tuohtui varsin kovastikin, kun sekä Hosseinin essee että moni viisas kollegani kirjagramissa muistutti, että ei tosiaan ole ihan sama mitä lukee, kunhan lukee, vaan viihdekirjallisuudella on oma funktionsa, viihdytys, ja sitten taas toisenlaisella kirjallisuudella omansa, ja se voi olla vaikkapa sivistys, kriittisyyden lisääminen, yhteiskunnallinen kommentaari tai vaikkapa taide. Mikäänhän ei tietenkään estä sitä, ettei näitä voi olla myös genrekirjallisuudessa eikä toisaalta yleinen kaunokirjallisuus ole automaattinen laadun tae – enkä usko että kukaan näin on sanonutkaan. Mutta jos on tyystin sitä mieltä, että viihdekirjallisuus myös yksin ja ainoastaan luettuna avartaa ja lisää, suosittelen lukemaan Sophie Gilbertin Tytöt vs. tytöt -kirjan: viihde myös vääristää, tekee yksittäisistä (kapitalistisista) totuuksista ainoita olemassa olevia ja toisaalta myös alistaa ongelmallisillekin yhteiskunnallisille kuvastoille. Ja jos taas on tyystin sitä mieltä, että genrekirjallisuus on helvettiin joutavaa roskaa, kannattaa ehkä aloittaa siihen tutustuminen. On eri asia lukea kioskiromansseja kuin dystopiaa, ja toisaalta niin sanotusta korkeakirjallisuudesta on aivan eri asia lukea sitä iän ikuista Sinuhea kuin vaikkapa uuskerronnan mestaria Maggie Nelsonia. Genrekirjallisuuden geneerinen haukkuminen on jopa, no, sivistymätöntä. 

Niinpä vielä loppuun sanon, että olen saanut dystopiaan, scifiin ja spefiin tutustumalla enemmän kuin olisin aiemmin uskonut. Olen ajatellut, etten todellakaan ole fantasiatyyppejä, mutta sitäkin genreä laajentamalla voi löytää maailmoja, jotka jäävät elämään mieliin pitkiksikin ajoiksi. Tríasin Pink Slime on ehdottomasti sellainen – hiljainen ja tyhjentyvä kaupunki, joka elää paikallaan pysyvän, kaiken peittävän sumun ja myrkyllisen tuulen vaihteluiden ehdoilla ilman linnunlaulua ja muita elollisia olentoja kuin ihmisiä ja viimeisiä torakoita näyttää ihmisyydestä enemmän kuin moni kaanoniin kuuluva klassikko. Pink Slime on älykäs, lyyrisesti kaunis, kirjallisesti korkeatasoinen romaani, jonka tutkielma hoivasta, riippuvuudesta, jäämisestä ja lähtemisestä paitsi koskettaa myös sivistää. Se on viiltävän hiljainen huuto ihmisen kyltymättömästä nähdyksi tulemisen tarpeesta ja toisaalta nyky-yhteiskunnan hähmäisten vastuu(ttomuus)verkostojen ongelmallisuuden puolesta. 

“The epidemic had given us back what we’d thought was lost forever: a country of readers buried away far from the sea, the wealthy in their hilltop estates or mansions, the poor overflowing the small cities we used to mock for being empty, lacking, dim.”

Lue koko maailma: Uruguay

Lue maailma vuodessa: Eteläamerikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

ORBITAL

 SAMANTHA HARVEY : ORBITAL

135s. 

Vintage 2023

"Everything, everything is turning and passing."

Ajamme kumppanini kanssa Keski-Suomen läpi, aurinko paistaa maaliskuista loistoaan. Olemme kumpikin pukeutuneet mustiin, mutta kaivaneet myös pitkästä aikaa aurinkolasit talviteloiltaan. Autossa tuoksuu kahvi ja pehmeä partaöljy. Puhumme kielestä, kirjoista ja kirjoittamisesta. Puhumme kielen funktioista: lähettäjänsä emotioita ilmaisevasta, kohteelleen tietoa välittävästä, kielen kauneutta välittävästä poeettisesta. Puhumme avaruudesta, Yle Areensta löytyvästä aurinkokuntadokumentista, asteroidivyöhykkeelle karanneesta kääpiöplaneetasta Cereksestä, Harry Salmenniemen Varjotajunta-kirjan kohtauksesta, jossa päähenkilö kävelee liikkuvassa junassa, joka liikkuu itsensä ympäri pyörivällä maapallolla, joka pyörii itsensä ympäri kiertäessään aurinkoa, joka kiertää aurinkoa auringon taas kulkiessa oman aurinkokuntansa kanssa käsittämätöntä vauhtia pitkin avaruutta. Tarkennan lähemmäs: jossain yläpuolellamme maapalloa kiertää tälläkin hetkellä avaruusasema, jonka sisällä painottomuuden tilassa leijuu astronautteja ja kosmonautteja. Sitä ei voi nähdä, ei kirkkaalla kevättaivaalla, aamupäivällä. Taivas on pilvetön, mutta mieli ei, tunnelma on ristiriitainen, koska toisen kanssa on hyvä olla, mutta määränpäänä on yhden elämäni tärkeimmän ihmisen hautajaiset. 

Avaruus on aina sekä kiehtonut että lohduttanut minua. Sen äärettömyys, julma tyhjyys ja toisaalta täydellisen täysi moninaisuus tuntuu lempeältä, tarkoitukselliselta. Sen mittakaavat muistuttavat kaiken katoamisesta ja uusiutumisesta. Luen avaruudesta tietokirjoja, kuuntelen podcasteja ja katson dokumentteja, mutta kaunokirjallisuudessa avaruus ei ole koskaan oikein saanut vangittua minun avaruuttani. Avaruuskirjallisuus on aina ihmiskirjallisuutta. Valloittamista, valtaamista, kolonialisointia. Enemmän, kovemman, nopeammin, kauemmas. Ja sitten kohdalleni osui viime vuonna Booker-palkinnon voittanut Samantha Harveyn Orbitalin. 

Orbital on vaikeahko määrittää. Se on kirja avaruudesta, avaruusasemalla olevasta neljästä astronautista ja kahdesta kosmonautista. Orbital on kirja ihmisyydestä ja luonnosta. Orbital on rakkauskirje, oodi ja sonaatti planeetalle nimeltä maa. Orbital on kirja  k a i k k e u d e s t a. 

Orbital seuraa vuorokauden ajan avaruusaseman arkea, sen henkilökuntaa. Se katsoo yhtaikaa lähelle ja kauas – joskin maan kiertoradalla määreet menettävät merkityksensä, kun ikkunasta näkyy kaksi maanosaa kerrallaan ja merellä pauhaava supertaifuuni. Orbitalia lukiessa katsoo kaikkialle: yhtäältä itseään avaruudessa, toisaalta maasta käsin sitä avaruusasemaa, jolla henkilöhahmot ovat ja vielä kolmannella tavalla avaruusasemalta maahan sitä kaikkea elämää ja sen muotoja, joka lakkaamatta maapallon pinnalla liikkuu. Orbitalista tulee, etenkin aluksi, mieleen Julia Armfieldin upea Our Wives Under the Sea, meren ja avaruuden toisaalta vastakohtaisuus ja toisaalta samanlaisuus, ykseys, on jollain tapaa niin kiinni toisissaan. Hieman Armfieldin tapaan Harvey myös kirjoittaa: kuljettaa pientä suurta inhimillistä kertomustaan hiljalleen läpi eri korkeuksien ja syvyyksien, käyttää kaikkia kielen funktioita kauniissa ja eheässä kokonaisuudessaan, näyttää poeettisuudella paitsi kielemme myös maapallomme kauneuden ja ainutlaatuisuuden. Harveyn kieleen jää kiinni, ja silti se vie eteenpäin. Se vie meidät yhteen vuorokauteen maan kiertoradalla, 16 kertaa maapallon ympäri.

Ennen kaikkea  Orbital katsoo ihmisyyteen sen omassa mittakaavassa: pienessä sekunnin kestävässä historiassa koko kosmisen historian kalenterissa. Kun kosminen maaila on ollut olemassa niin valtavan pitkän ajan, syntynyt ei-mistään ja joutunut tekemään tilaa ei-mihinkään, laajeten yhä, on ihminen pienen pienen pieni sattuma koko kosmisessa maailmankaikkeudessamme. Maapallo on ihmeellinen ylhäältä katsottuna, itse katsonamamme. Se on paikka, joka ympäröivässä tyhjyydessä on niin ainutlaatuinen, että jokaisen sillä asuvan, sitä katsovan, sen asioista päättävän, sen pinnalla vaikuttavan pitäisi jollain tapaa ymmärtää, miten sattumanvaraista ja jopa epätodennäköistä on se, että me olemme täällä tänään. Juuri nyt, juuri tässä, minä kahvilassa kirjoittamassa tätä tekstiä, sinä ties missä lukemassa sitä, samalla vieressäsi, seinien takana ehkä, hengittää muita ihmisiä, kilometrien päässä taas toisia, jossain joku tälläkin hetkellä taistelee henkensä edestä, toinen vetää viimeisiä hengenvetojaan läheisen käsi kädessä. Jossain meitä kiertää nytkin avaruusasema, jonka henkilökunta joko nukkuu tai jopa juuri nyt mahdollisesti katsoo meitä ikkunastaan, näkee päivänvalon tai yön pimeyden. Jossain joku katsoo heitä, viestii heille, ajattelee heitä. Ja silti, kaiken tämän kauniin, uniikin ja ihmeellisen keskellä jossain joku myös tuhoaa, polttaa, riistää ja satuttaa. Joku vie pois sitä, minkä kosminen sattumanvaraisuus on meille sekunniksi, korkeintaan kahdeksi antanut. Joku tekee tahallaan täällä olon mahdottomaksi, itsensä universumin keskipisteeksi. Vaikka todellisuudessa me emme ole yhtään mitään. Emme ilman toisiamme, emme ilman tätä maapalloa, emme ilman heitä, jotka olivat ennen meitä.

Jatkan automatkaa, puhe rauhoittuu lähempänä kotikaupunkiani. Kun saavun hiljaiseen kappeliin hautausmaan reunalla, hieman viime tipassa, hieman kiireellä, on omien läheisteni joukko hiljaa. Keskellä kaunista valkoista tilaa on kaunis puinen arkku, kauniissa puisessa arkussa lepää yksi elämäni keskeisimmistä henkilöistä. Hän on saanut kiertää tämän planeetan pinnalla aurinkoamme lähes 94 kertaa, nyt hänestä kiertää enää hänen maallinen jäämistönsä. Kävelen kappelin keskikäytävää vanhempieni ja sisareni viereen, samalla kun maapallo kiertää akselinsa ympäri, samalla kun se kiertää itseään ympäri pyörien auringon ympäri, samalla kun koko aurinkokunta kiitää pitkin ei-mitään, ei-mistään, ei-mihinkään. Olen juuri nyt siellä, missä minun kuuluukin olla. Jokaista elämänmuotoa syvästi rakastaen.

"There are times when rapidity of this passage across the earth is enough to exhaust and bewilder. You leave the continent and are at the next within quarter of an hour, and it's hard sometimes to shake the sense of that vanished continent, it sits on your back, all the life that happens there which came and went. The continent pass by like fields and villages from the window if a train. Days and nights, seasons and stars, democrats and dictatorships."

ALAISET – 2100-LUVUN TYÖPAIKKAROMAANI

 OLGA RAVN : ALAISET

 – 2100-LUVUN TYÖPAIKKAROMAANI

128s.

Kosmos 2022

Alkuteos: De ansatte, 2018

Suom.: Sanna Manninen

On absoluuttisesti mahdotonta ehtiä lukea elämänsä aikana kaikkia haluamiaan kirjoja, kokeilla edes kaikkia kirjailijoita, joita tahtoisi ehtiä lukemaan. Priorisointi, valinta ja valitsemisen pakko jättää ulkopuolelle varmasti ihan valtavan määrän itselleen täysin sopiviakin teoksia, aika on yksinkertaisesti yhden elämän aikana liian rajallista.

Jostain syystä Olga Ravn oli jäänyt minulla tähän ohitettuun, tarkoituksella sivuun jätettyyn kategoriaan. Olen kyllä kiinnittänyt huomiota hänen kirjoihinsa aina Kosmoksen julkaisukatalogeissa, huomannut monen näitä kehuneenkin. Kaikkea ei ehdi, kaikkea ei pysty, mietin, ja jatkoin muiden parissa. Kunnes Helsinki Lit -kirjallisuustapahtuma julkaisi ensimmäisen esiintyjäkiinnityksensä. Yhtäkkiä yhden viime vuosien suurimman lempikirjailijani Olivia Laingin rinnalla Olga Ravninkin nimi alkoi kiinnostaa aivan uudella tavalla.

"Minulla ei ole mitään kuolemaa vastaan. Minulla ei ole mitään mätänemistä vastaan. Minusta pelottavaa on se, mikä ei koskaan kuole eikä muuta muotoaan. Siksi olenkin ylpeä siitä että olen ihminen, ja minulle on kunnia tietää että varmasti kuolen. Juuri se erottaa minut tietyistä muista täällä."

Olga Ravnin ensimmäinen suomennettu teos, spekulatiivinen/tieteellisfiktiivinen pienoisromaani Alaiset on dystooppinen kertomus 2100-luvun työpaikasta, typötyhjässä ja pimeässä avaruudessa kulkevasta 6000. aluksesta, jonka henkilökunta koostuu sekä ihmisistä että ihmisenkaltaisista. Kun alukselle tuodaan Uuslöydön laaksosta outoja esineitä, ihmisenkaltaisillekin alkaa kehittyä ihmisenkaltaisuutta aivan uudella tapaa – he alkavat paitsi tuntea perustunteita myös kaipuuta, nostalgiaa, Maata. Vaikka he eivät ole syntyneet, eivätkä välttämättä Maassa käyneetkään, jokin uusi kaltaisuuden muoto valuu myös heihin. 

Ravnin Alaiset kertoo tarinansa todistajalausuntoina. Ravn kutoo 6000. aluksen henkilökunnan nauhoutetuista lausunnoista pienen mutta sitäkin voimakkaamman tarinan, joka kommentoi paitsi elollisuuden, ihmisyyden, kaltaisuuden, elottoman, luodun ja tehdyn välisiä rajapintoja myös nykyisen työkulttuurin äärimmilleen viemistä, suorittamista, itsensä antamista ainoastaan yhteiselle missiolle. Millaista on olla ihmisenkaltainen, joka on rakennettu ainoastaan työntekijäksi? Entä millaista on olla ihminen, avaruusaluksessa jo niin kaukana Maasta, ettei sitä enää pysty edes kaukoputkella erottamaan muista avaruuden tähdistä? Olla osa jonkinlaista tulevaisuuden projektia ja tutkimusta, jossa uskollisuutta täytyy osoittaa komitealle ja komentokeskukselle, jossa säästä puhuminen, säästä itsestä puhumattakaan on suurinta nostalgiaa? 

Jossain vaiheessa todistajalausunnoista alkaa muodostua hyytävä kokonaisuus, joka avaa 6000. aluksen miehistön kohtaloa. Jotain on tapahtunut, ja ihmiset sekä ihmisenkaltaiset alkavat eriytyä toisistaan. Ihmiset vetäytyvät hologrammilastensa tykö, jos heille onnekkaasti sellainen on myönnetty, ihmisenkaltaiset hiljaisesti keskenään yhteen. Uhka, jos sitä edes tunnistaa, on hiljainen ja hidas pohjavire, jolta pystyy kyllä kääntämään katseensa kun tarpeeksi vain osaa itseään harhauttaa. Kaikki kuitenkin tuntuu menevän kohti tuhoaan, ja monen asian ymmärtää kertoneen siitä vasta kun niitä tarkastelee jälkikäteen.

En ole varma kumman välttämättömästä tuhosta Ravn kirjoittaa paremmin, fiktiivisen 2100-lukukaisen miehistön vai todellisen 2000-luvun ihmisen. Se jääköön jokaisen lukijan itsensä päätettäväksi.

PIIA LEINO : TAIVAS

PIIA LEINO : TAIVAS

250s.

S&S 2018

Helsinki vuonna 2058. Nahkapäiset, rajoja kiinni vaativat "nationalistit" ovat saaneet sodan jälkeen vallan, ja maamme pääkaupungista on tullut puutteessa ja kurjuudessa elävä muurien ympäröimä yhteiskunta, jossa ihmiset pysyvät piiloissa kivitaloissaan tai poistuvat vain hakemaan kauppatorilta sirkoista ja soijasta tehtyä mautonta muhennosta tuohikupposiinsa. New York on tuhoutunut jo vuosia sitten valtavan hyökyaallon alle, ulkomaalaiset ovat uhka ja kirous, lokit kelpaavat syötäviksi ja ihmismielet on vallannut turtumus, joka purkautuu ainoastaan päivittäisiin Taivas-hetkiin, virtuaalimaailmoihin, joihin todellisen elämän tunnottomuutta kiiruhdetaan päivittäin pakoon. Joillain on mahdollisuus vain Taivaan halvimpiin osiin, toisilla on rajattomat mahdollisuudet kulkea mihin maailmaan tahtovatkaan. Autuus on kuitenkin kaikille sama, eikä mikään Taivaan ulkopuolella tunnu enää miltään.

"Taivas on syvänsininen, samanlainen kuin ennen sotiaa ja silti aivan eri, täydellisen välinpitämätön. Iina pakottaa itsensä keskittymään asfaltin railojen varomiseen, asettaa puukenkänsä huolellisesti huolellisesti aina yhden askeleen eteenpäin, puristaa koriaan niin, että sormien lihat painuvat sangan punokseen. Kuvat tulevat kuten aina ulkona, välähtävät ja katoavat: vääntynyt ruumis mukulakivillä, nälkiintyneen naapurin hengityksen löyhkä, nahkapäiden voitonparaati."

Piia Leinon toinen romaani, Taivas on dystooppinen kertomus Helsingistä aikana, jolloin yhteistä on vain turtumus. Tarina kulkee pääsääntöisesti yliopistotutkijana työskentelevän Akselin sekä hänen Taivaassa tapaaman naisen Iinan väleillä, ja lopussa ääneen pääsee myös Taivas-suunnittelija Jalo, jonka elätettävänä Iina asuu. Leinon Taivas osuu pieneen dystopia-putkeen, ja se koukuttaa lyhyillä luvuillaan ja sujuvalla, karun ja tuhoutuneen Helsingin eloon herättävällä kerronnallaan. Se on tarina paitsi synkästä tulevaisuudesta, myös siitä pienestä toivon pilkahduksesta, joka herää kun ihmiset vain saadaan hereille. Jos se lopulta on edes mahdollista.

Pienen ja kapeahkon dystopia-tuntemukseni perusteella sanoisin, että Leinon Taivaan yhdistää muuhun uhkakuvakaanoniin sen tietty puutuneisuus ja apaattisuus. En tiedä onko se sattumaa, vai onko kaikissa lähivuosina lukemissani dystopioissa toistuva kaava ihmiskunnan vajoaminen lohduttomaan liikkumattomuuteen yleisemminkin tämän tyylisen kirjallisuuden piirre, mutta varsinaisesti omaperäiseltä idealta se ei ainakaan tällä hetkellä enää tunnu. Alkuun se ehkä hieman häiritsikin, mutta siitä pääsi yllättävänkin nopeasti eroon. Leinon versio siitä turtuneisuuden vastavoimasta ei toki ollut ehkä siis mitenkään kovin uniikki, mutta tämä maailma oli sen verran taitavasti rakennettu, ettei se oikeastaan enää niin kovin tylsältä valinnalta tuntunutkaan.

Ehdottomasti eniten kiitosta tämä romaani saa nimenomaan tuon ankean, harmaan ja tasapaksun maailmansa luomisesta. Kaikki pienet scifi-yksityiskohdat, virtuaalimaailmat ja rappeutuneen Helsingin pienet nurkat tuntuivat kokonaisvaltaisilta ja aidoilta, joltain sellaisilta, joita ne olisivat jonkinlaisessa tulevaisuudessa voineetkin olla. Leino käyttää taitavasti tämän hetken tuttua kulttuuriamme ja elämäntapaamme tarinansa historiallisena lähteenä, viitteinä tulevasta tuhosta, jostain sellaisesta, joiden seurakset voi nähdä aina vasta jälkikäteen. Yksityiskohdat olivat paikallaan ja asfaltin välistä kasvava ruoho tukahduttavan kuumilla kaduilla tuntui aidolta. Leinon luoman kerjäläisleirin pystyi lähes itsekin näkemään matkallaan Hakaniementorille.

Vaikka luotu maailma ja sen mukana tullut tulevaisuus tuntui taitavalta ja uskottavalta, valitettavasti kirjan vahvuus eivät olleet sen henkilöhahmot. Kummassakin päähahmossa, Akselissa ja Iinassa, oli jotain hieman kömpelösti rakennettua, ohutta ja selittämättömän häiritsevää. He toimivat samaanaikaan liian ennustettavasti ja silti sodan ja jonkinlaisen ekokatastofinkin kokeneiksi häiritsevän nykyhetkisesti. En tiedä eikö tämä vain osu täysin yksiin oman ihmiskäsitykseni kanssa, mutta kun turtumus viimein saadaan rikottua, uskon toki jonkinlaisen eläimellisen parittelu-/lisääntymisvietin olevan ehkäpä sitten biologiankin kannalta ihan uskottava muutos entiseen, mutta sen sijaan halu shoppailla itselleen jotain kivaa tuntuu hieman häiritsevältä. Sitäkö ihminen todella tahtoisi ensimmäiseksi tehdä, hankkia itselleen jotain turhaa? Herättyään satavuotisesta Prinsessa Ruususen unestaan? Ja hieman häiritsevänä koin myös ne 40 vuoden päässä edelleen vaikuttavat sukupuoliroolit, mustasukkaisuuden, joka herää automaattisesti, vaikka siihen viittava kulttuuri on jo aikoja sitten tuntunut kadonneen. Jos yhteiskunta ei ole pitkään aikaan saanut luotua kansalaisilleen tilaa, jossa ihminen kohtaisi toisen, nainen kohtaisi miehen, olisiko heräämisen hetkellä kaikki todella täysin samoin kuin nykyisessä kulttuurissamme, jossa ympäristö tuntuu ohjaavan sukupuolista käyttäytymistä varsin ahtaissa ja itseään toistavissa rattaissa? Säilyisikö se sisäsyntyisenä, vaikka niitä ylläpitävät normit olisivat jo vuosikymmeniä sitten kadonneet?

No. Kumpikin ylläolevista huomioista on ehkä kokonaisuuden kannalta hieman epäolennaisia, mutta huomaan pienten yksityiskohtien häiritsevän aina, jos en syystä tai toisesta ole hurmioitunut juuri lukemastani kirjasta. Ja toisaalta, onhan jokainen tarina tahtomattaankin lukijan, ja nämä pienet säikeet olivat minulle niitä, jotka jäivät kirjan kannet suljettuani eniten pohdituttamaan. Loppujen lipuksi Taivas oli kuitenkin mielenkiintoinen kirja, jota oli ilo lukea. Elelen ehkä tällä hetkellä jotain omaa pientä turtumishorroskautta, jossa mikään (kirja) ei oikein tunnu tuottavan sen suurempaa innostusta, mutta en usko sen varsinaisesti johtuvan tästä nimenomaisesta. Suosittelen tutustumaan, jos dystooppiset kuvaukset lähitulevaisuudesta kiinnostavat.

Helmet-haaste 2018: 44. Kirja liittyy johonkin peliin
#lukemattomatnaiset: Naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja

Taivaasta muissa kirjablogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Kirsin Book Club,  Yöpöydän kirjat, Kujerruksia, Eniten minua kiinnostaa tie & Reader, why did I marry him? 

GEORGE ORWELL : VUONNA 1984

GEORGE ORWELL : VUONNA 1984

370s.

WSOY 2014

Alkuteos: 1984 (1949)

Suomennos: Raija Mattila

Yksi tälle vuodelle asettamistani lukutavoitteista oli lukea vuoden aikana vähintään neljä klassikkoa. Luen niitä yleisesti ottaen nykyään varsin vähän, sillä nykykirjallisuus ja sen ympärillä käytävä keskustelu vie hyvin herkästi mennessään, saa kääntämään itsekin puhuttavien kirjojen sivuja, jotta voi itsekin perustellusti osallistua kohinaan. Kotimaisista klassikoista suurimmat (tai ainakin muutamat niistä..) minulla jo on hallussa, mutta etenkin maailmankirjallisuuden klassikoissa koloja riittää. Yksi pitkään kiinnostaneita on ollut ehdottomasti Orwellin klassikodystopia, etenkin nyt kun tulevaisuuskuviin perustuvat kirjat ovat muutenkin lähiaikoina tuntuneet tarttuvan herkemmin luettavien listoille. Pitäähän sitä hieman kartalla olla, mihin monet niistä enemmän tai vähemmän viittaavat.

"SOTA ON RAUHAA

VAPAUS ON ORJUUTTA

TIETÄMÄTTÖMYYS ON VOIMAA"

En tiedä kuinka monelle Orwellin poliittinen trilleri Oseanian totalitaristisessa yhteiskunnasta valvovine Isoveljineen kummempia esittelyitä kaipaa, mutta tiivistyksenä kerrottakoon, että Vuonna 1984 on siis 40-luvun lopulla kirjoitettu teos, joka nimensämukaisesti sijoittuu oletettavasti noin kahdeksankymmentäluvulle. Päähenkilönä toimiva Winston Smith työskentelee totuusministeriössä, kuuluu puolueen ulkopiiriin ja häntä seuraa teleruudut ja uudiskieli kaikkialla, minne hän ikinä kulkee. Pahinta maailmassa on ajatusrikokset, sellaiset, jotka pienikin väärä ilme saattaa paljastaa. Valtion tehtävänä on pitää valta käsissään ja kansalaisensa kurissa, onhan päällä jatkuva sotatila. Kuri yltää jopa ihmisten mieliin, uniin ja propagandan avulla juurrutetun ajatusmallin avulla kenellekään ei tule edes mieleen taistella sitä vastaan.

Vuonna 1984 on klassikkopaikkansa ansainnut. Se kuvaa äärimmäisen tarkasti tulevaisuuden yhteiskuntaa, jossa tunteille ja inhimillisyydelle ei ole enää minkäänlaista sijaa, ja sen esittelemät ilmiöt on näin 70 vuotta myöhemminkin käyneet tavalla tai toisella toteen niin diktatuureissa kuin meidän omissa kapitalistisissakin yhteiskunnissamme. Ihmisten mieliin vaikuttaminen on varsinaista, hyvin karmivaa tiedettä, ja se jos mikä osataan niin mainostoimistoissa kuin populismissakin. Orwellin ajatukset olivat kenties aikaansa edellä, mutta tälläkin hetkellä ajankohtaisempia kuin koskaan.

Itse lukukokemuksena jopa yllätyin tämän kirjan sujuvuudesta ja koukuttavuudesta. Harvoin tulee luettua tällaisella intensiteetillä kirjaa, jossa vain lähes tapahtuu jotain. Orwellin luoma dystopistinen yhteiskunta on niin aidon ja monitahoisen oloinen, että sen todella uskoo voivan olla totta. Se saa nauttimaan, kääntämään sivuja, sukeltamaan yhä syvemmälle Oseanian Lontoon kaduille yhdessä Winstonin kanssa. Välttelemään teleruutuja ja Isoaveljeä, etsimään jotain, joka lopulta kääntyykin vain valemuistoksi.

Aihe tuntuu tällä hetkellä erityisen ajankohtaiselta, sillä media on varsin paljon viime aikoina kiinnittänyt huomiota esimerkiksi siihen, kuinka paljon eri sosiaalisen median yritykset meistä todella tietävätkään ja mihin kaikkeen tuota tietoa käytetään. Luin itse jokin aika sitten jotain satunnaista blogia, sen sisustuspostausta ja ihastelin sen kautta muutamaa design-kalustetta. Alle vuorokaudessa samaisen kalusteen mainos oli instagram-tililläni, vaikkei kyseinen sovellus millään tapaa tuohon toisessa sovelluksessa tapahtuneeseen klikkaukseen liittynytkään. Pieniä, arkisia esimerkkejä, mutta siitä voi jonkin murusen verran päätellä, miten valtavasti tietoa erilaisissa tietokannoissa meistä ympäri sosiaalista mediaa onkaan. Toki ainakaan vielä tätä tietoa ei käytetä "muuhun" kuin turhakkeiden tuputtamiseen, ajatusten muokkaamiseen, jotta kuvittelisimme tarvitsevamme jotain, minkä olemassa olosta emme puoli tuntia sitten edes tienneet, mutta onhan se kutkuttava (ja juu, karmivakin) ajatus, että jossain salaliittoteoriamaisesti olisi joku tai jokin, joka meitä syvällisempiinkin tarkoitusperiin seuraisi. Olemme täysin onnistuneesti luoneet 2000-luvulla itsellemme täysin Orwellin kuvaamat teleruudut, tuoneet vielä kotiimmekin ilman minkäänlaista vastalausetta aiheesta.

Tämän ajankohtaisuuden lisäksi esimerkiksi ajatusten muokkaaminen, historian uudelleen kirjoittaminen, totuuden muutettavuus, ne ovat kaikki tämän kirjan suuria teemoja, ja aivan erityisen mielenkiintoisesti Orwell ne esittää. Tiedon muuttuva luonne on äärimmäisen mielenkiintoinen ilmiö, etenkin, kun sitä erilaisin propagandakeinoin tehdään ihan nyky-yhteiskunnassammekin. Ihmisten mieliin on äärimmäisen helppo vaikuttaa, massatasolla noin erityisesti, ja se on lopulta aika helvetin pelottavaa. Valta kun tuntuu olevan sillä, kuka sanomaansa osaa oikeista naruista vedellen parhaiten kansalaisille syöttää. Niin kauan kun pahalle ei ole aidosti toimivaa vastarintaa, vaan lamaannus saa suuren enemmistön hiljaiseksi, tuntuu Orwellin teemat jopa pahaenteisen uskottavilta.

Vuonna 1984 on siis taitava ja tarkkanäköinen romaani. Toki esimerkiksi sen naiskuva on hyvinkin problemaattinen ja kuluttava, mutta yritän olla kompastumatta siihen liikaa. Ei tämä varsinaisesti sukupuolisuutta käsittele, heijastelee vain kirjoitusaikansa yleistä ajatustapaa. Jostain syystä se on helpompi antaakin anteeksi 70-vuotiaan teoksen kuin nykykirjallisuuden kohdalla. Pidin tästä siis mitä suurimmissa määrin, vaikka siinä omat ongelmakohtansa olivatkin. Alkuun tuntui myös, että kokonaisuus jäi jopa yllättävänkin latteaksi, mutta nyt kun lukuhetkestä on kulunut jo enemmän aikaa, kasvaa tämä vain suuremmaksi. Ei mikään elämäni mullistavimpiin kirjoihin kuuluva teos, mutta vahva ja toimiva poliittinen muistutus vallasta ja sen käytöstä, ehdottomasti. Ehkäpä seuraavaksi sitten olisikin jo jossain vaiheessa Orwellin ja Eläinten vallankumouksen vuoro.

Helmet-haaste 2018: 07. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan

KAZUO ISHIGURO : OLE LUONANI AINA

KAZUO ISHIGURO : OLE LUONANI AINA
♥ ♥ ♥ ( ♥ )
394s.
Tammi 2005
Alkuteos: Never Let Me Go (2005)
Suomennos: Helene Bützow

Kazuo Ishiguro on yksi niitä kirjailijoita, jotka ovat jääneet nimenä mieleen kirjablogeista, Goodreadsista ja ohimennen heitetyistä kirjasuosituksista, mutteivat silti ole onnistuneet herättämään mitään lähtemätöntä mielenkiintoa. Kirjat ovat tuntuneet ihan lupaavilta, ja silti jääneet muiden varjoon, kiinnostaneet, mutta eivät tarpeeksi, että olisi tehnyt juuri mitään niiden lainaamisen eteen. Alkuvuoden kierrätyskeskuskierros toi kuitenkin eteen priimalaatuisen pokkarin eurolla, ja vaikka hieman on ollutkin itselläni ilmassa ylioptimistista ostelua siihen nähden, miten paljon/vähän todellisuudessa omasta hyllystä olen ehtinyt lukea, kiilasi tämä näemmä heti ohi niiden 10 muun oman hyllyn (muka) kiinnostavimman teoksen.

"Vaikutti todellakin siltä kuin hän olisi esittänyt Shakespearea ja minä olisin tullut näyttämölle kesken hänen esityksensä. Sanoin: 'Tommy, sinun hieno paitasi. Sinä sotket sen', mutta Tommy ei osoittanut mitenkään kuulevansa minua. 

Niinpä minä ojensin käteni ja laskin sen hänen käsivarrelleen. Muut olivat myöhemmin sitä mieltä että Tommy oli tehnyt sen tahallaan, mutta minä olin varma että se oli vahinko. Tommy huitoi käsivarsillaan, eikä voinut tietää, että aioin ojentaa käteni. Oli miten oli, kun hän heilautti käsivartensa ylös, hän sysäsi käteni pois ja osui kasvojeni sivuun. Se ei sattunut, mutta minä henkäisin, samoin useimmat tytöt takanani."

Kathy, Ruth ja Tommy ovat oppilaita idyllisessä sisäoppilaitoksessa, jossa kasvattajat ovat tiukkoja, mutta suojelevat kuitenkin lapsia lempeästi ulkomaailmalta valmistellen heitä asteittain siihen, mitä tulossa on. Vuosia myöhemmin, työskenneltyään jo 11 vuotta valvojana, Kathy palaa muistoissaan lapsuuteensa ja nuoruuteensa, ystäväkolmikon menneisiin tapahtumiin ja niihin käännekohtiin, jotka tietyllä tapaa vakiinnuttavat sen raiteen, jota pitkin heidän elämänsä jatkaa kulkuaan päätepysäkille saakka. Vaikka onnellinen lapsuus on taannut heille näennäisesti tasavertaiset mahdollisuudet hyvälle elämälle, on oppilaiden suurin unelma olla filmitähden sijaan ravintolan siivoaja tai työskennellä tavallisessa lasiseinäisessä toimistossa. Nekin haaveet alkavat tuntua kuitenkin jopa utopistisilta, kun sivujen edetessä tarina alkaa kiertää hiljalleen auki sitä taustaa, jota vasten lapsia ja oppilaita on koko elämä kasvatettu. Kirjaimellisesti.

Ole luonani aina on kirja, jonka vähän kaikki ovat jo lukeneet, useimmiten jo vuosia sitten. Kaipasin itse Bad Feministin aiheuttamien ajatustulvien jälkeen jotain verkkaisempaa ja tietyllä lailla keveämpää, ja ihan täysin hutiin ei intuitioni mennyt, kun hieman satunnaisesti kirjapinostani tämän luettavaksi valitsin. Ihastuin siihen, miten kirja hypähti jo ensi sivuilta suoraan keskelle tarinaa, sitä liikaa taustoittamatta tai selittämättä. Ja silti yllätyin jälkikäteen lempikohtaustani sitaatiksi etsiessäni, että se oli jo ensimmäisessä luvussa, sillä tuntui että kirjan lähes 400 sivusta 250 meni pelkkään käynnistymiseen. Joku voisi sanoa pitkäveteiseksi, minä ihanan rauhalliseksi ja voimiaan hiljalleen kerääväksi. Sain siis oikeastaan juuri sitä mitä etsin, en liian vahvaa ja vaikuttavaa, enkä silti heppoista ja helppouteen valahtavaa.

On tavallaan hassua, että vaikka tämä ei ihan hirveästi mitään sisällä liikauttanutkaan, pidin tästä valtavasti. Pidin sen haikean surumielisestä tunnelmasta, tajunnanvirtamaisesti etenevästä kerronnasta, joka hyppi ajassa kuin oma mieli keskittyen silti säntillisesti vain omaan tarinaansa. Se oli riisuttu, eikä siinä ollut oikeastaan mitään ylimääräistä, ja silti yhden pienen tarinan kerrontaan saatiin käytettyä monta sataa sivua. Se oli kauniin arkisesti kuvattu, ja silti taustalla oli niin suuri, jopa dystooppinen ajankuva maailmasta, jollainen periaatteessa voisi jo nyt olla olemassa, ja onkin ehkä jollain pelottavalla vertauskuvallisella tavalla. Mutta sillä ei sorruttu mässäilemään, se kerittiin auki pikkuhiljaa, taitavasti ja eleettömästi. Ja siitä tavasta kertoa, siitä minä tässä ihan ehdottomasti eniten pidin. Ishiguron tapa kuvailla maisemia, tunteita, ihmissuhteita ja niiden välistä psykologiaa hypnoottisen on taitavaa ja kaunista, ja se erityisesti nosti tämän kirjan keskiverrosta hyväksi. Se oli hieman kuin jollain tapaa käänteinen Haruki Murakami, päinvastainen vain, koska tämä oli melankolinen siinä missä Murakami enemmän taustaltaan valoisa. Paitsi ehkä Norwegian woodissa, joka hyvin etäisesti jossain tunnelmassa tästäkin mieleen tuli, alakuloisemmin vain.

Lohduton kirja tämä ei missään nimessä kuitenkaan ollut, ennemminkin haikean kaunis. En kuitenkaan usko, että tämä miksikään elämää suuremmaksi kirjaksi minulle kasvaa, mutta toisaalta sitä minä nyt kaipasinkin. Joskus nimittäin lukukokemuksessa parasta on juuri se, ettei se järisytä liikaa. Kun omassa elämässä on menossa paljon, rautoja on tulessa enemmän kuin niitä ehtii käsitellä, rauhallisuus ja eleettömyys saattaa olla juuri kaikkea, mitä eniten tarvitsee. Sitä nimenomaista vastapainoa, pakoa kaoottisuudesta. Ja tähän väliin, tämä kirja oli täydellinen. 

Helmet-haaste: 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta