ORBITAL

 SAMANTHA HARVEY : ORBITAL

135s. 

Vintage 2023

"Everything, everything is turning and passing."

Ajamme kumppanini kanssa Keski-Suomen läpi, aurinko paistaa maaliskuista loistoaan. Olemme kumpikin pukeutuneet mustiin, mutta kaivaneet myös pitkästä aikaa aurinkolasit talviteloiltaan. Autossa tuoksuu kahvi ja pehmeä partaöljy. Puhumme kielestä, kirjoista ja kirjoittamisesta. Puhumme kielen funktioista: lähettäjänsä emotioita ilmaisevasta, kohteelleen tietoa välittävästä, kielen kauneutta välittävästä poeettisesta. Puhumme avaruudesta, Yle Areensta löytyvästä aurinkokuntadokumentista, asteroidivyöhykkeelle karanneesta kääpiöplaneetasta Cereksestä, Harry Salmenniemen Varjotajunta-kirjan kohtauksesta, jossa päähenkilö kävelee liikkuvassa junassa, joka liikkuu itsensä ympäri pyörivällä maapallolla, joka pyörii itsensä ympäri kiertäessään aurinkoa, joka kiertää aurinkoa auringon taas kulkiessa oman aurinkokuntansa kanssa käsittämätöntä vauhtia pitkin avaruutta. Tarkennan lähemmäs: jossain yläpuolellamme maapalloa kiertää tälläkin hetkellä avaruusasema, jonka sisällä painottomuuden tilassa leijuu astronautteja ja kosmonautteja. Sitä ei voi nähdä, ei kirkkaalla kevättaivaalla, aamupäivällä. Taivas on pilvetön, mutta mieli ei, tunnelma on ristiriitainen, koska toisen kanssa on hyvä olla, mutta määränpäänä on yhden elämäni tärkeimmän ihmisen hautajaiset. 

Avaruus on aina sekä kiehtonut että lohduttanut minua. Sen äärettömyys, julma tyhjyys ja toisaalta täydellisen täysi moninaisuus tuntuu lempeältä, tarkoitukselliselta. Sen mittakaavat muistuttavat kaiken katoamisesta ja uusiutumisesta. Luen avaruudesta tietokirjoja, kuuntelen podcasteja ja katson dokumentteja, mutta kaunokirjallisuudessa avaruus ei ole koskaan oikein saanut vangittua minun avaruuttani. Avaruuskirjallisuus on aina ihmiskirjallisuutta. Valloittamista, valtaamista, kolonialisointia. Enemmän, kovemman, nopeammin, kauemmas. Ja sitten kohdalleni osui viime vuonna Booker-palkinnon voittanut Samantha Harveyn Orbitalin. 

Orbital on vaikeahko määrittää. Se on kirja avaruudesta, avaruusasemalla olevasta neljästä astronautista ja kahdesta kosmonautista. Orbital on kirja ihmisyydestä ja luonnosta. Orbital on rakkauskirje, oodi ja sonaatti planeetalle nimeltä maa. Orbital on kirja  k a i k k e u d e s t a. 

Orbital seuraa vuorokauden ajan avaruusaseman arkea, sen henkilökuntaa. Se katsoo yhtaikaa lähelle ja kauas – joskin maan kiertoradalla määreet menettävät merkityksensä, kun ikkunasta näkyy kaksi maanosaa kerrallaan ja merellä pauhaava supertaifuuni. Orbitalia lukiessa katsoo kaikkialle: yhtäältä itseään avaruudessa, toisaalta maasta käsin sitä avaruusasemaa, jolla henkilöhahmot ovat ja vielä kolmannella tavalla avaruusasemalta maahan sitä kaikkea elämää ja sen muotoja, joka lakkaamatta maapallon pinnalla liikkuu. Orbitalista tulee, etenkin aluksi, mieleen Julia Armfieldin upea Our Wives Under the Sea, meren ja avaruuden toisaalta vastakohtaisuus ja toisaalta samanlaisuus, ykseys, on jollain tapaa niin kiinni toisissaan. Hieman Armfieldin tapaan Harvey myös kirjoittaa: kuljettaa pientä suurta inhimillistä kertomustaan hiljalleen läpi eri korkeuksien ja syvyyksien, käyttää kaikkia kielen funktioita kauniissa ja eheässä kokonaisuudessaan, näyttää poeettisuudella paitsi kielemme myös maapallomme kauneuden ja ainutlaatuisuuden. Harveyn kieleen jää kiinni, ja silti se vie eteenpäin. Se vie meidät yhteen vuorokauteen maan kiertoradalla, 16 kertaa maapallon ympäri.

Ennen kaikkea  Orbital katsoo ihmisyyteen sen omassa mittakaavassa: pienessä sekunnin kestävässä historiassa koko kosmisen historian kalenterissa. Kun kosminen maaila on ollut olemassa niin valtavan pitkän ajan, syntynyt ei-mistään ja joutunut tekemään tilaa ei-mihinkään, laajeten yhä, on ihminen pienen pienen pieni sattuma koko kosmisessa maailmankaikkeudessamme. Maapallo on ihmeellinen ylhäältä katsottuna, itse katsonamamme. Se on paikka, joka ympäröivässä tyhjyydessä on niin ainutlaatuinen, että jokaisen sillä asuvan, sitä katsovan, sen asioista päättävän, sen pinnalla vaikuttavan pitäisi jollain tapaa ymmärtää, miten sattumanvaraista ja jopa epätodennäköistä on se, että me olemme täällä tänään. Juuri nyt, juuri tässä, minä kahvilassa kirjoittamassa tätä tekstiä, sinä ties missä lukemassa sitä, samalla vieressäsi, seinien takana ehkä, hengittää muita ihmisiä, kilometrien päässä taas toisia, jossain joku tälläkin hetkellä taistelee henkensä edestä, toinen vetää viimeisiä hengenvetojaan läheisen käsi kädessä. Jossain meitä kiertää nytkin avaruusasema, jonka henkilökunta joko nukkuu tai jopa juuri nyt mahdollisesti katsoo meitä ikkunastaan, näkee päivänvalon tai yön pimeyden. Jossain joku katsoo heitä, viestii heille, ajattelee heitä. Ja silti, kaiken tämän kauniin, uniikin ja ihmeellisen keskellä jossain joku myös tuhoaa, polttaa, riistää ja satuttaa. Joku vie pois sitä, minkä kosminen sattumanvaraisuus on meille sekunniksi, korkeintaan kahdeksi antanut. Joku tekee tahallaan täällä olon mahdottomaksi, itsensä universumin keskipisteeksi. Vaikka todellisuudessa me emme ole yhtään mitään. Emme ilman toisiamme, emme ilman tätä maapalloa, emme ilman heitä, jotka olivat ennen meitä.

Jatkan automatkaa, puhe rauhoittuu lähempänä kotikaupunkiani. Kun saavun hiljaiseen kappeliin hautausmaan reunalla, hieman viime tipassa, hieman kiireellä, on omien läheisteni joukko hiljaa. Keskellä kaunista valkoista tilaa on kaunis puinen arkku, kauniissa puisessa arkussa lepää yksi elämäni keskeisimmistä henkilöistä. Hän on saanut kiertää tämän planeetan pinnalla aurinkoamme lähes 94 kertaa, nyt hänestä kiertää enää hänen maallinen jäämistönsä. Kävelen kappelin keskikäytävää vanhempieni ja sisareni viereen, samalla kun maapallo kiertää akselinsa ympäri, samalla kun se kiertää itseään ympäri pyörien auringon ympäri, samalla kun koko aurinkokunta kiitää pitkin ei-mitään, ei-mistään, ei-mihinkään. Olen juuri nyt siellä, missä minun kuuluukin olla. Jokaista elämänmuotoa syvästi rakastaen.

"There are times when rapidity of this passage across the earth is enough to exhaust and bewilder. You leave the continent and are at the next within quarter of an hour, and it's hard sometimes to shake the sense of that vanished continent, it sits on your back, all the life that happens there which came and went. The continent pass by like fields and villages from the window if a train. Days and nights, seasons and stars, democrats and dictatorships."

ALAISET – 2100-LUVUN TYÖPAIKKAROMAANI

 OLGA RAVN : ALAISET

 – 2100-LUVUN TYÖPAIKKAROMAANI

128s.

Kosmos 2022

Alkuteos: De ansatte, 2018

Suom.: Sanna Manninen

On absoluuttisesti mahdotonta ehtiä lukea elämänsä aikana kaikkia haluamiaan kirjoja, kokeilla edes kaikkia kirjailijoita, joita tahtoisi ehtiä lukemaan. Priorisointi, valinta ja valitsemisen pakko jättää ulkopuolelle varmasti ihan valtavan määrän itselleen täysin sopiviakin teoksia, aika on yksinkertaisesti yhden elämän aikana liian rajallista.

Jostain syystä Olga Ravn oli jäänyt minulla tähän ohitettuun, tarkoituksella sivuun jätettyyn kategoriaan. Olen kyllä kiinnittänyt huomiota hänen kirjoihinsa aina Kosmoksen julkaisukatalogeissa, huomannut monen näitä kehuneenkin. Kaikkea ei ehdi, kaikkea ei pysty, mietin, ja jatkoin muiden parissa. Kunnes Helsinki Lit -kirjallisuustapahtuma julkaisi ensimmäisen esiintyjäkiinnityksensä. Yhtäkkiä yhden viime vuosien suurimman lempikirjailijani Olivia Laingin rinnalla Olga Ravninkin nimi alkoi kiinnostaa aivan uudella tavalla.

"Minulla ei ole mitään kuolemaa vastaan. Minulla ei ole mitään mätänemistä vastaan. Minusta pelottavaa on se, mikä ei koskaan kuole eikä muuta muotoaan. Siksi olenkin ylpeä siitä että olen ihminen, ja minulle on kunnia tietää että varmasti kuolen. Juuri se erottaa minut tietyistä muista täällä."

Olga Ravnin ensimmäinen suomennettu teos, spekulatiivinen/tieteellisfiktiivinen pienoisromaani Alaiset on dystooppinen kertomus 2100-luvun työpaikasta, typötyhjässä ja pimeässä avaruudessa kulkevasta 6000. aluksesta, jonka henkilökunta koostuu sekä ihmisistä että ihmisenkaltaisista. Kun alukselle tuodaan Uuslöydön laaksosta outoja esineitä, ihmisenkaltaisillekin alkaa kehittyä ihmisenkaltaisuutta aivan uudella tapaa – he alkavat paitsi tuntea perustunteita myös kaipuuta, nostalgiaa, Maata. Vaikka he eivät ole syntyneet, eivätkä välttämättä Maassa käyneetkään, jokin uusi kaltaisuuden muoto valuu myös heihin. 

Ravnin Alaiset kertoo tarinansa todistajalausuntoina. Ravn kutoo 6000. aluksen henkilökunnan nauhoutetuista lausunnoista pienen mutta sitäkin voimakkaamman tarinan, joka kommentoi paitsi elollisuuden, ihmisyyden, kaltaisuuden, elottoman, luodun ja tehdyn välisiä rajapintoja myös nykyisen työkulttuurin äärimmilleen viemistä, suorittamista, itsensä antamista ainoastaan yhteiselle missiolle. Millaista on olla ihmisenkaltainen, joka on rakennettu ainoastaan työntekijäksi? Entä millaista on olla ihminen, avaruusaluksessa jo niin kaukana Maasta, ettei sitä enää pysty edes kaukoputkella erottamaan muista avaruuden tähdistä? Olla osa jonkinlaista tulevaisuuden projektia ja tutkimusta, jossa uskollisuutta täytyy osoittaa komitealle ja komentokeskukselle, jossa säästä puhuminen, säästä itsestä puhumattakaan on suurinta nostalgiaa? 

Jossain vaiheessa todistajalausunnoista alkaa muodostua hyytävä kokonaisuus, joka avaa 6000. aluksen miehistön kohtaloa. Jotain on tapahtunut, ja ihmiset sekä ihmisenkaltaiset alkavat eriytyä toisistaan. Ihmiset vetäytyvät hologrammilastensa tykö, jos heille onnekkaasti sellainen on myönnetty, ihmisenkaltaiset hiljaisesti keskenään yhteen. Uhka, jos sitä edes tunnistaa, on hiljainen ja hidas pohjavire, jolta pystyy kyllä kääntämään katseensa kun tarpeeksi vain osaa itseään harhauttaa. Kaikki kuitenkin tuntuu menevän kohti tuhoaan, ja monen asian ymmärtää kertoneen siitä vasta kun niitä tarkastelee jälkikäteen.

En ole varma kumman välttämättömästä tuhosta Ravn kirjoittaa paremmin, fiktiivisen 2100-lukukaisen miehistön vai todellisen 2000-luvun ihmisen. Se jääköön jokaisen lukijan itsensä päätettäväksi.

NEIL DEGRASSE TYSON : TÄHTITIEDETTÄ KIIREISILLE

NEIL DEGRASSE TYSON : 

TÄHTITIEDETTÄ KIIREISILLE

176s. 

Aula & Co 2018

Alkuteos: Astrophysics for People in Hurry // 2017

Suomennos: J. Pekka Mäkelä

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

"Ylös, alas, outo, lumo, pohja ja huippu on kauneus ja totuus", lauletaan Pyhimyksen ja Saimaan Ylös alas outo lumo -kappaleessa, ja viimein ymmärrän mistä Pyhimys räppää. Kvarkeista. Tai siis no, ymmärrän ja ymmärrän, sillä oma ymmärrykseni noista sympaattisesti nimetyistä alkuhiukkasista on niin pinnallisella tasolla, että se muistuttaa jo sitä suurempaa pölyhiukkasvertausta ihmisestä ja maailmankaikkeudesta, joka yleensä astrofysiikan kohdalla otetaan esiin. Mutta siis niin, tiedän noin käsitteen tasolla siis, että ylös, alas, outo, lumo, pohja ja huippu ovat alkuhiukkasia, ja tämän tiedon minulle tarjoili äänikirjan muodossa amerikkalainen astrofyysikko, tutkija ja tieteen kuuluisa kansantajuistaja Neil deGrasse Tyson kirjassaan Tähtitiedettä kiireisille.

Tähtitiede (ja toisaalta myös kuukauden kotoilun jälkeen kiireisyys) on minulle niin äärimmäisen kaukana omasta käsityskyvystä kuin olla ja voi. Myönnän, että peruskoulufysiikan aiheuttamat traumaattiset ymmärtämättömyyteen ja tyhmyyden tunteeseen palaavat muistot vaikuttanevat asiaan varsin valtavasti, eikä asiaa helpota kamalasti sekään, että juuri vuosi sitten keväällä kertasin yliopistolla koko peruskoulufysiikan oppimäärän, enkä silti tajunnut mistään mitään. Mutta koska tässä nyt on tätä aikaa ollut, ja tietokirjallisuus muutenkin toiminut minulle kaunoa parempana ajatusten todellisuudesta poissiirtäjänä, tarttui kuulokkeisiin siis tähtitiedettä, ja ensimmäistä kertaa elämässäni myös päähän ehkä jonkinlaista oppia myös fysiikasta.

DeGrasse Tyson muistuttaa siitä, mikä on hyvän opettajan yleinen tunnusmerkki: asiaan vihkiytymisen lisäksi omasta aiheestaan pitää osata luoda niin kiinnostava tarina, jotta se kiinnostaa niitäkin, keitä se ei kiinnosta. Ja jos joku, niin deGrasse Tyson sen tähtitieteen kohdalla todella osaa tehdä. Tarinallistaa astrofysiikan, kiinnittää ihmisen egoistisen minäkäsityksensä täydellisesti mittasuhteeseensa: eli siis omaan mitättömyyteensä. Kirjassaan hän avaa niin perustiedot maailmankaikkeuden synnystä sen olemassa olon ehtoihin, oman planeettamme asemasta muuhun maailmankaikkeuteen sekä velvollisuudestamme suojella tätä pientä eloisaa kivipalleroamme kaiken kosmisen käsittämättömyydenkin keskellä. DeGrasse Tyson tuo aiheensa esiin tyylillä, ja onnistuu hurmaamaan minut. Ei siksi, miksi Yuval Noah Harari juuri onnistui hurmaamaan edellisten kuuntelukokemusteni keskellä, eli siksi, että saan vahvistusta jo ajattelemilleni asioille, vaan siksi, että opin jotain täysin uutta ja itselleni uskomatonta. Opin ihan hippusen tähtitiedettä.

DeGrasse Tysonin tekstit on julkaistu aiemmin muissa teoksissa esseinä, mutta ne toimivat myös tällaisena yhteisniteenä erityisen hyvin. Hän on hauska ja paikoin piikikäskin, mutta pysyy kuitenkin varsin kivasti omassa asiassaan eikä lähde liikaa huumoriveikon tielle, kuten näissä kansantajuistamiskirjoissa joskus sattuu tapahtumaan. Hän tekee tieteestä sellaista, kun tieteen minusta pitäisikin olla: käsitettävää myös niille, jotka eivät sitä työkseen tutki. Tiedän kyllä akateemisen maailman allergian populaaria tietokirjallisuutta kohtaan pohjautuvan usein siihen, että oman tutkimusalan keskivertoihmistä paremmin tuntevana nämä popularisoivat kirjat yksinkertaistavat asioita niin paljon, että sieluun välillä sattuu – sattuu minuakin, jos luen jonkin self help -tyylisen kirjan aggressioteorioita, etenkin suoraviivaisia syy-seuraussuhteita – mutta pohjimmiltaan tuo allergisuus tuntuu unohtavan, että tiede tuo asioita tiedoksi meiltä meille. Ei kammiosta kammioon, tutkijalta tutkijalle. Laadukkaan tieteen ansiosta ymmärrämme jatkuvasti enemmän, ja tuon tiedon tulee olla saatavilla myös sillä tasolla, että se auttaa tavan tallaajaa ymmärtämään. Vaikka sitten sillä riskillä, että lukijan ymmärrys laajenee vain vähän, ja hän silti kuvittelee olevansa aiheen asiantuntija. Mutta se on jokaisen lukijan oma riski, se ei ole syy jättää tiedettä jakamatta myös tiedeyhteisön ulkopuolelle. Ja tässä nimenomaisessa kirjassa se jakaminen on kovin onnistunutta, ja siksikin tästä olen jotenkin harvinaisen innostunut. (Vaikka pakko kyllä myöntää, että tämä kirja jo jonkinlaisen pohjatason fysiikasta lukijallaan olettaakin olevan olemassa. Itselleni riitti se peruskoulutason fysiikan kertaaminen, ja toisaalta monen asian Wikipedia-sivujen avulla jo pysyy ihan riittävästi kärryillä.) 

Lopun jonkinlainen humanistisempi essee oli myös mainio, ja allekirjoitin sen sanoman täysin. Vaikka olen itsekin elämää ja toki myös ihmistä arvostava henkilö, saan ääretöntä lohtua siitä, ettei meillä kaikessa kosmisessa mittakaavassa ole oikeastaan mitään hemmetin väliä. Olemme hiuksenohut säie koko maailmankaikkeuden historiassa, ja vaikka aiheuttaisimme tuhon koko maapallolle, ei merkitse loppujen lopuksi yhtään mitään. deGrasse Tysonia on kritisoitu tästä näkökulmasta, sillä sen on nähty merkitsevän sitä, että samapa vaikka tuhota koko maapallo ja jatkaa hedonistista elämää muiden kustannuksella, sillä katoamme täältä lopulta kuitenkin. Olen kuitenkin itse tuosta tulkinnasta eri mieltä: minusta juuri täydellinen merkityksettömyys luo elämään lohdullisuuden. Kun meillä ei ole kuin tämä yksi pieni miljardisosa koko äärettömyydestä, miksi ihmeessä käyttäisimme sitä mitenkään muuten kuin läheistemme ja ympäristömme kunnioittavaan kohtaamiseen. Olemme rakentuneet kaikki samasta kosmisesta tähtipölystä, olemme täydellisen tasa-arvoisia niin pimeän aineen kuin pienten hyönteistenkin kanssa. Olemme ihmislajina niin mitättömän merkityksettömiä, että juuri siksi meidän pitää laittaa oma egomme aisoihin, ja muistaa paikkamme maailmankaikkeudessa. Osana sen kosmista kokonaisuutta, tämän elämän mahdollistavan planeetan nöyränä asukkaana, joka ottaa vastaan lahjan olemassa olostaan, eikä mielellään käyttäisi sitä koko lajikirjon ja ekosysteemin tuhoamiseen. Maailmankaikkeus ei siitä tuhostakaan tosin mihinkään hetkahda, mutta meille itsellemme tuskin tulee toista mahdollisuutta tätä kaikkea ääretöntä kokea. Joten vähintä mitä voimme tehdä, on pysyä sovussa. Omalla paikallaan. Leikkimättä jumalaa tai tämän kaiken kosmisen kokonaisuuden keskipistettä. 

Helmet-haaste 2020: 18. Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja