TASMANIA

PAOLO GIORDANO : TASMANIA

298s.

Aula & Co 2023

Alkuteos: Tasmania 2022

Suom. Leena Taavitsainen-Petäjä

Saatu arvostelukappaleena

Paolo Giordano lukuromaani Tasmania on sellainen täsmäiskuarvostelukappale, joka ihan takuulla olisi jäänyt lukematta, jos se ei olisi kotiin kustantamon tarjouksesta lähetetty luettavaksi. Giordano on minulle uusi kirjailija, vaikka hänen edellinen suomennettu romaaninsa Jopa taivas on meidän on ollut jo muutaman vuoden lukemattomana kirjahyllyssäni. Lähes 600-sivuista edellistään puolet ohkaisempi Tasmania vaikutti kuitenkin jo pituutensa puolesta helpommalta lähestyä, ja niinpä se tarttui kirjamessujen alla lukuun.

Tasmanian päähenkilö Paolo on alle nelikymppinen kirjoittaja, kirjaa työstävä kirjailijantapainen, lapsettomuuteen avioliitossaan päätynyt lapsettomuuden surija, joka päätyy vanhan kämppiksensä Guilion kautta Pariisiin. Tuolla hän tapaa omintakeisen tutkijan Novellin, jonka tutkimuksen kohteina ovat pilvet sekä pilvien tarina ilmastosta ja sen vääjäämättömästä muutoksesta. Novelli vetää oman fyysikon uransa jättänyttä Paoloa puoleensa, ja hän tempautuu mukaan omintakeiseen ystävyyteen. Samaan aikaan Eurooppaa järkyttää terroristi-iskujen aalto, ilmastokriisi ja jollain tapaa myös maskuliinisen aseman murtuminen, ainakin jos kirjan tematiikkaa on uskominen.

Giordano kirjoittaa poukkoilevaa ja hajanaista tekstiä, jossa yhtäällä ollaan kiinni Paolon hapuilevassa pakomatkassa minuudestaan ja toisaalla luetaan yhtäkkiä muutama luku Hiroshiman ja Nagasakin pommi-iskuista. Romaani on sellainen tyypillinen "miesromaani", josta jää fiilis, että kirjailija itse on keksinyt viisi romaanin alkua, mutta ei saanut yhtäkään loppuun, joten hän tunkee kaikki pöytälaatikkotekstit samaan kirjaan ja nivoo ne sitten etunimikaimapäähahmonsa elämään vain jotenkin mukaan. Mutta yllättävää kyllä, se toimi, tällä kertaa. 

Jos tämän lukisi ilman miehisen identiteetin tarjoamaa näkökulmaa ihan vain ajankuvana, ottaisi päähän monikin tunkkainen asia: naisille jäävä tunnetyö, kotona kärsivällisesti odottava vaimo kun "mies vähän hakee itseään", iän ikuinen miehinen nurina siitä, miten hankalaa kaikki on maailmassa, jossa kaikki on rakennettu häntä varten. Mutta toinen lukutapa, jonka itse ajauduin valitsemaan, tarjoaa kurkistuksen maskuliinisuuden murrosta elävään maailmaan, jossa oma paikka täytyykin hakea itse ylhäältä saadun sijaa. Jälkimmäinen lukutapa tarjoaa henkilökohtaisempaa ja sitä kautta hieman poliittistakin kulmaa siihen, miltä tuntuu yhtäkkiä elää miehenä yhteiskunnassa, kun omasta vuosisatoja kestäneestä etuoikeuspaketista on edes jossain määrin tullut yksi identiteetti muiden joukossa. Kun yliopiston professuureihin ei enää vain kävellä, kun ura ei näytä siltä kuin suunnittelu, kun elämä 40 ikävuoden kynnyksellä ei täytäkään toiveita. 

Giordanon tekstistä tulee hieman mieleen Paul Auster – tai lukutavasta riippuen kaikki maailman mieskirjailijat, joiden mielestä miehen kokemus on kaikkien kokemus – etenkin kun hän onnistuu nivomaan yllättävän satunnaiset langat viimein kirjan viimeisessä luvussa yhteen. Vaikka miehisyydestä on toki kirjoitettu kokonainen maailman sivu, jotain herkkää ja ajatonta Giordano onnistuu kuitenkin lukuromaanissaan tavoittamaan, ja huomaan nauttineeni tästä lukukokemuksesta yllättävänkin paljon. Ehkäpä vielä joskus saan luettua sen paksummankin Giordanon tuolta hyllystäni.

Helmet-haaste 2023: 27. Kirjassa joku etsii ratkaisua ilmastokriisiin

NEIL DEGRASSE TYSON : TÄHTITIEDETTÄ KIIREISILLE

NEIL DEGRASSE TYSON : 

TÄHTITIEDETTÄ KIIREISILLE

176s. 

Aula & Co 2018

Alkuteos: Astrophysics for People in Hurry // 2017

Suomennos: J. Pekka Mäkelä

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

"Ylös, alas, outo, lumo, pohja ja huippu on kauneus ja totuus", lauletaan Pyhimyksen ja Saimaan Ylös alas outo lumo -kappaleessa, ja viimein ymmärrän mistä Pyhimys räppää. Kvarkeista. Tai siis no, ymmärrän ja ymmärrän, sillä oma ymmärrykseni noista sympaattisesti nimetyistä alkuhiukkasista on niin pinnallisella tasolla, että se muistuttaa jo sitä suurempaa pölyhiukkasvertausta ihmisestä ja maailmankaikkeudesta, joka yleensä astrofysiikan kohdalla otetaan esiin. Mutta siis niin, tiedän noin käsitteen tasolla siis, että ylös, alas, outo, lumo, pohja ja huippu ovat alkuhiukkasia, ja tämän tiedon minulle tarjoili äänikirjan muodossa amerikkalainen astrofyysikko, tutkija ja tieteen kuuluisa kansantajuistaja Neil deGrasse Tyson kirjassaan Tähtitiedettä kiireisille.

Tähtitiede (ja toisaalta myös kuukauden kotoilun jälkeen kiireisyys) on minulle niin äärimmäisen kaukana omasta käsityskyvystä kuin olla ja voi. Myönnän, että peruskoulufysiikan aiheuttamat traumaattiset ymmärtämättömyyteen ja tyhmyyden tunteeseen palaavat muistot vaikuttanevat asiaan varsin valtavasti, eikä asiaa helpota kamalasti sekään, että juuri vuosi sitten keväällä kertasin yliopistolla koko peruskoulufysiikan oppimäärän, enkä silti tajunnut mistään mitään. Mutta koska tässä nyt on tätä aikaa ollut, ja tietokirjallisuus muutenkin toiminut minulle kaunoa parempana ajatusten todellisuudesta poissiirtäjänä, tarttui kuulokkeisiin siis tähtitiedettä, ja ensimmäistä kertaa elämässäni myös päähän ehkä jonkinlaista oppia myös fysiikasta.

DeGrasse Tyson muistuttaa siitä, mikä on hyvän opettajan yleinen tunnusmerkki: asiaan vihkiytymisen lisäksi omasta aiheestaan pitää osata luoda niin kiinnostava tarina, jotta se kiinnostaa niitäkin, keitä se ei kiinnosta. Ja jos joku, niin deGrasse Tyson sen tähtitieteen kohdalla todella osaa tehdä. Tarinallistaa astrofysiikan, kiinnittää ihmisen egoistisen minäkäsityksensä täydellisesti mittasuhteeseensa: eli siis omaan mitättömyyteensä. Kirjassaan hän avaa niin perustiedot maailmankaikkeuden synnystä sen olemassa olon ehtoihin, oman planeettamme asemasta muuhun maailmankaikkeuteen sekä velvollisuudestamme suojella tätä pientä eloisaa kivipalleroamme kaiken kosmisen käsittämättömyydenkin keskellä. DeGrasse Tyson tuo aiheensa esiin tyylillä, ja onnistuu hurmaamaan minut. Ei siksi, miksi Yuval Noah Harari juuri onnistui hurmaamaan edellisten kuuntelukokemusteni keskellä, eli siksi, että saan vahvistusta jo ajattelemilleni asioille, vaan siksi, että opin jotain täysin uutta ja itselleni uskomatonta. Opin ihan hippusen tähtitiedettä.

DeGrasse Tysonin tekstit on julkaistu aiemmin muissa teoksissa esseinä, mutta ne toimivat myös tällaisena yhteisniteenä erityisen hyvin. Hän on hauska ja paikoin piikikäskin, mutta pysyy kuitenkin varsin kivasti omassa asiassaan eikä lähde liikaa huumoriveikon tielle, kuten näissä kansantajuistamiskirjoissa joskus sattuu tapahtumaan. Hän tekee tieteestä sellaista, kun tieteen minusta pitäisikin olla: käsitettävää myös niille, jotka eivät sitä työkseen tutki. Tiedän kyllä akateemisen maailman allergian populaaria tietokirjallisuutta kohtaan pohjautuvan usein siihen, että oman tutkimusalan keskivertoihmistä paremmin tuntevana nämä popularisoivat kirjat yksinkertaistavat asioita niin paljon, että sieluun välillä sattuu – sattuu minuakin, jos luen jonkin self help -tyylisen kirjan aggressioteorioita, etenkin suoraviivaisia syy-seuraussuhteita – mutta pohjimmiltaan tuo allergisuus tuntuu unohtavan, että tiede tuo asioita tiedoksi meiltä meille. Ei kammiosta kammioon, tutkijalta tutkijalle. Laadukkaan tieteen ansiosta ymmärrämme jatkuvasti enemmän, ja tuon tiedon tulee olla saatavilla myös sillä tasolla, että se auttaa tavan tallaajaa ymmärtämään. Vaikka sitten sillä riskillä, että lukijan ymmärrys laajenee vain vähän, ja hän silti kuvittelee olevansa aiheen asiantuntija. Mutta se on jokaisen lukijan oma riski, se ei ole syy jättää tiedettä jakamatta myös tiedeyhteisön ulkopuolelle. Ja tässä nimenomaisessa kirjassa se jakaminen on kovin onnistunutta, ja siksikin tästä olen jotenkin harvinaisen innostunut. (Vaikka pakko kyllä myöntää, että tämä kirja jo jonkinlaisen pohjatason fysiikasta lukijallaan olettaakin olevan olemassa. Itselleni riitti se peruskoulutason fysiikan kertaaminen, ja toisaalta monen asian Wikipedia-sivujen avulla jo pysyy ihan riittävästi kärryillä.) 

Lopun jonkinlainen humanistisempi essee oli myös mainio, ja allekirjoitin sen sanoman täysin. Vaikka olen itsekin elämää ja toki myös ihmistä arvostava henkilö, saan ääretöntä lohtua siitä, ettei meillä kaikessa kosmisessa mittakaavassa ole oikeastaan mitään hemmetin väliä. Olemme hiuksenohut säie koko maailmankaikkeuden historiassa, ja vaikka aiheuttaisimme tuhon koko maapallolle, ei merkitse loppujen lopuksi yhtään mitään. deGrasse Tysonia on kritisoitu tästä näkökulmasta, sillä sen on nähty merkitsevän sitä, että samapa vaikka tuhota koko maapallo ja jatkaa hedonistista elämää muiden kustannuksella, sillä katoamme täältä lopulta kuitenkin. Olen kuitenkin itse tuosta tulkinnasta eri mieltä: minusta juuri täydellinen merkityksettömyys luo elämään lohdullisuuden. Kun meillä ei ole kuin tämä yksi pieni miljardisosa koko äärettömyydestä, miksi ihmeessä käyttäisimme sitä mitenkään muuten kuin läheistemme ja ympäristömme kunnioittavaan kohtaamiseen. Olemme rakentuneet kaikki samasta kosmisesta tähtipölystä, olemme täydellisen tasa-arvoisia niin pimeän aineen kuin pienten hyönteistenkin kanssa. Olemme ihmislajina niin mitättömän merkityksettömiä, että juuri siksi meidän pitää laittaa oma egomme aisoihin, ja muistaa paikkamme maailmankaikkeudessa. Osana sen kosmista kokonaisuutta, tämän elämän mahdollistavan planeetan nöyränä asukkaana, joka ottaa vastaan lahjan olemassa olostaan, eikä mielellään käyttäisi sitä koko lajikirjon ja ekosysteemin tuhoamiseen. Maailmankaikkeus ei siitä tuhostakaan tosin mihinkään hetkahda, mutta meille itsellemme tuskin tulee toista mahdollisuutta tätä kaikkea ääretöntä kokea. Joten vähintä mitä voimme tehdä, on pysyä sovussa. Omalla paikallaan. Leikkimättä jumalaa tai tämän kaiken kosmisen kokonaisuuden keskipistettä. 

Helmet-haaste 2020: 18. Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja

STEPHEN HAWKING : LYHYET VASTAUKSET SUURIIN KYSYMYKSIIN

STEPHEN HAWKING : 

LYHYET VASTAUKSET SUURIIN KYSYMYKSIIN

249s.

WSOY 2019

Alkuteos: Brief Answers to the Big Questions (2018)

Suomennos: Markus Hotakainen

Toukokuu on ollut tietokirjakuukausi. Olen ahminut vapun jälkeen koko Yuval Noah Hararin suomennetun tuotannon, lukenut Tähtitiedettä kiireisille (Neil deGrasse Tyson, postaus tulossa myöhemmin), aloittanut niin ruokavalion (Jonathan Safran Foer - Me olemme Ilmasto) ja ilmastonmuutoksen välisestä suhteesta kertovan tietokirjan kuin self helpin aiheesta, Kuinka olla piittaamatta paskaakaan (Mark Manson). Näiden kaiken keskellä kuuntelin kuitenkin Stephen Hawkingsin Lyhyet vastauksen suuriin kysymyksiin -äänikirjan, joka lyhyistä vastauksistaan huolimatta on koko kevään tietopaketin ehdottomasti haastavin, syvin ja monipuolisin lukukokemus. Unohtumaton varmasti monella tapaa, ja silti jotain pientä maailmankaikkeuttamme suurempaa, jota ei koskaan ihan täysin voi ymmärtää.

Hawking käsittelee teoksessaan niin astrofysiikkaa, jumalan olemassa oloa, maailmankaikkeuden alkua ja aikaa ennen alkuräjähdystä (vaikkakin: "on mahdotonta mennä alkuräjähdystä edeltävään aikaan, koska ennen alkuräjähdystä ei ollut aikaa"). Puheen keskiöön pääsee myös tekoäly, tulevaisuuden synkeät visiot itse itseään tuhoavan älyllisyyden keskellä sekä niin aika- kuin avaruusmatkailukin, tieteen merkitys ja lopulta jopa muun maailmankaikkeuden asuttaminen. Hawking pohtii jokaista asiaa ja ilmiötä hurjan intensiivisesti, syvästi ja monipuolisesti, ja vaikka kaikenmaailman aikapoimut ja madonreiät olivat minulle hieman tuntematonta kieltä, on tämä sen verran yleistajuinen teos, että suurin piirtein sen mukana pysyy koko kirjan verran. Ei ehkä metrossa kulkiessa ja kaupassa mehuja valitessa – kuten yleensä äänikirjoja kuuntelen – mutta ainakin rauhassa omissa oloissaan, yhteen lukuun kerralla keskittyen.

Lyhyet vastaukset on julkaistu postuumisti Hawkingin kuoleman jälkeen, ja se pitää todennäköisesti siksikin sisällään jopa kolme eri kirjoittajan esipuhetta, kun suomalaisen laitoksen Esko Valtaojakin lasketaan mukaan. Esipuheet sijoittavat Hawkingin tutkimuksen ja osin persoonankin mukavasti osaksi suurempaa kokonaisuutta, mutta voi että minua ottaa päähän niissä toistettu käsitys siitä, että vain nämä faktoin todistettavat kovat tieteet ovat tieteitä, ja esimerkiksi filosofia on tiede, joka ei ole mitään ilman kovia faktoja. Totta tietysti tiettyyn pisteeseen asti tuokin, moni filosofinen ja sosiologinenkin pohdinta tarvitsee toimiakseen ymmärrystä tietyistä luonnonlain alaisista tekijöistä. Mutta se, mikä tässä ärsyttää, on jatkuva unohdus siitä, että myös nämä ns. todistettavat, faktuaalisina pidetyt tieteet tarvitsevat ihan samalla tavalla toimiakseen myös ymmärrystä sosiologiasta, filosofiasta ja humanismista noin ylipäätään. Toki voidaan sanoa, että kvanttifysiikka on olemassa ihmisestä riippumatta, mutta ihminen ei ole olemassa ympäristöstään riippumatta. Jatkuvalla eron teolla luonnontieteiden ja humanististen tieteiden välillä ei siis saavuteta mitään muuta kuin raivostuttavaa kilpailua, kun aidosti poikkitieteellisemmällä lähestymistavalla, keskustelulla ja tieteen filosofiaa haastamalla taas voidaan jopa oppia ymmärtämään myös kovia totuuksia huomattavasti paremmin. Ja muistamaan, että edelleen nämä faktoiksikin osoitetut tieteelliset perusasiat ovat vain ihmismielen tapa hahmottaa ympäristöään. Maailma toimii ilman meitäkin, joten tieteelle soisi hieman enemmän lempeyttä sen tosiasian muistamiseen, että meidän tietomme on aina rajallisen tietoisuutemme ja kulttuurisen käsityksemme rakentamia. Se ei poista sitä, etteikö fysiikan lait pätisi siitäkin huolimatta, miten niitä käytämme, mutta jumittumalla yksioikoiseen "näin nämä asiat todistetusti vain menevä" -ajatteluun osoitamme ennemminkin suurta typeryyttä kuin äärimmäistä älykkyyttä.

Kaikki tieto voidaan kumota myöhemmin paremmalla tiedolla, joten Hawking itseäänkin lainaten, on tärkeämpää esittää suuria kysymyksiä kuin kuvitella tietävänsä kaikkeen valmis vastaus. Hawkingin oma uteliaisuus, filosofinen pohdinta ja mielenkiinto maailman yksityiskohtia kohtaan on niin suurta, että nuo esipuheet tuntuivat olevan ihan eri maailmasta itse teoksen kanssa. Joten jos tämä kirja kiinnostaa sinua, skippaa alku ja siirry Hawkingin omiin sanoihin. Ne luovat hurjaa mittasuhdetta meidän pienten tomuhiukkasten ongelmiin, ja muistuttaa, miksi kaiken tämän merkityksettömyyden keskellä juuri on merkityksellistä olla läsnä ja tehdä asioita hyvän, eettisen ja kestävän toiminnan kautta. Hawkingin mielikuvituksesta soisi useammankin ottavan mallia, mutta erityisesti tästä saisi jäädä yhdelle jos toisellekin käteen se lempeys, jolla kaiken tämän nykyisyyden voimme vielä seuraavillekin polville säilyttää. Hawkingin unelmissa se tapahtuu tosin Marsissa, itse pysyisin ehkä kuitenkin mielelläni vielä parikin sukupolvea hyvinvoivalla Maapallollamme. 

Helmet-haaste 2020: 40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja