KEVYTTÄ JA VIILEÄÄ – JEN BEAGININ VIILEÄ VAALEA

JEN BEAGIN : VIILEÄ VAALEA

396s.

Otava 2023

Alkuteos: Big Swiss, 2023

Suomennos Maria Lyytinen

Viileä vaalea on pysynyt kirjainstagram-hittinä jo vuosia – se on julkaistu "jo" kolme vuotta sitten, mutta se näkyy syötteessä ja suosituslistoilla vähän väliä edelleen. Se on ollut myös omalla lukulistallani vähintään yhtä kauan, kyllähän kaikkien kehuma kirja toki kiinnostaa. Viileä vaalea saatiinkin verraten nopeasti suomeksi, ja vaikka tällainen tietty kulttuurinen puhe ja puhetapa on ehkä paikoin sujuvampaa ja nokkelampaa englanniksi¹, on Maria Lyytinen tehnyt oivallista ja hienoa suomennostyötä tämän kanssa.

Viileän vaalean perusidea on simppeli(hkö): 45-vuotias Greta, elämässään räveltävä henkilö, joka asuu itseään vanhemman Sabinen kanssa ränsistyneessä hollantilaistalossa Hudsonin reunamilla. Sabine katoilee, elämää pitää kasassa lähinnä Gretan työ parisuhde- ja seksuaaliterapeutti Om:n asiakaskäyntien litteroijana, sekä Piñon-niminen rescue-rekku, jonka itsenäisyyttä, omaehtoisuutta ja omia rajoja Greta ihailee yli kaiken. Ja niin, pian myös FEW, eräs Omin asiakkaista, viileä vaalea sveitsiläinen, jonka tarina pitää Gretaa käsissään kuin sivuja kääntämään pakkottava romaani. Kun Greta sitten tapaa FEW:n kerran koirapuistossa, menee häneltä pasmat niin sekaisin, että hän valehtelee paitsi työnsä ja ikänsä myös nimensä. Ja aloittaa kiihkeän salasuhteen tuon naimisissa olevan, kerran äärimmäisen vakavasti pahoinpidellyn Flavian kanssa.

Viileän vaalean Greta toistaa (etenkin amerikkalaisesta) populaarikulttuurista tuttua, Anna Bogutskayan Unlikeable female characters -kirjassaan trainwreckiksi nimeämää epämiellyttävää naishahmoa hyödyntävää kuviota, jossa Greta toistaa stereotyyppiä keski-ikäisestä, emotionaalisen katastrofin partaalla olevasta, sekoilevasta ikinuoresta, joka "ei ymmärrä kasvaa aikuiseksi". Greta on jättänyt turvallisen, emotionaalisesti läsnäolevan ja vakaan kihlattunsa kymmenen vuoden yhdessä olon jälkeen, koska "halusi tuntea olevansa elossa". Klassinen traumareaktio, terapeutti sanoisi, sillä usein tosiaan ahdistuneet ja kiintymyssuhteissaan toipumassa olevat sekoittavat turvan tylsyyteen ja ahdistuksen elossa oloon – on aivan ymmärrettävää, että kuolenkauhu tuntuu enemmän elämiseltä kuin eläminen itsessään, jos on joskus jotain vastaavaa kokenut. Lopulta hän rakastuu Flaviaa, Viileään vaaleaan, jonka kanssa suhde on vähintäänkin monimutkainen. Ja toki jatkuvan hylkäämisen pelon kanssa "elossa olevan" tuntuinen.

Asetelma voisi olla myös kiinnostava: The White Lotus -sarjan Tanyaakin muistuttava trainwreck-Greta olisi hyvinkin käyttökelpoinen hahmo esimerkiksi terapiakulttuurin, traumakulttuurin ja toisaalta myös epämiellyttävän naishahmon laajempaa yhteiskunnallista hallitsevuutta kommentoidessa, mutta nyt päähahmon käyttö hieman lässähtää – tai saa oikeastaan juuri terapiakulttuuria vahvistavan lopun, koska vain omiin traumoihin syventyminen lopulta saa Gretaa edes hieman eheämmäksi. Ehkä. Sitä ei kerrota, mutta loppu on harmillisen lattea, sillä yhdistettynä Flavia, Big Swissin, kykyyn ottaa oma tarina haltuunsa kieltäytymällä traumanarratiivista, käsillä olisi voinut olla aivan äärimmäisen kiinnostavakin keskustelu. Nyt kirja tuntuu kertovat, että kumpikin on ongelmallista, ja parhaiten voi se, joka yksilöpsykologisesti pelaa Käärme ja tikapuut -pelin terapiamuodossa oikeaoppisesti loppuun asti.

Kirjassa on paljon mistä pidin: Beagin kuvaa esimerkiksi naisten välistä seksiä, kiihkeää suhdetta ja tunnistamista ihanan suoraan, paikoin jopa rivosti, mutta aina hellällä, rakkaudellisella ja kunnioittavalla otteella. Kirja saa kepeähkön tyylinsä puolesta lukemaan itse itseään vinhalla vauhdilla, ja se on tosiaan koukuttavasti kirjoitettu. Monimutkaiset Trainwreckitkin ovat kokonaisia, elämänsä runtelemia henkilöitä, joiden psykologinen syvyys syntyy juuri siitä, ettei kukaan syvenny mihinkään, vaan räveltelee elämässä menemään – kuten enemmän tai vähemmän meistä itse kukin ainakin eniten hukassa ollessaan. Kaiken ei tarvitse olla aina täydellistä, kaiken ei tarvitse olla suoraa ja selkeää. Ihmiset toimivat vastoin moraaliaan ja arvojaan, koska tunteet vievät meitä enemmän kuin koskaan myönnämmekään. Parhaimmillaan Viileä vaalea on terävä ja hauska. Se on myös tavallaan tarkka ajankuva, mutta syvyydessään lähinnä sitä toistava, ei kriittinen tai sitä edes varsinaisesti kommentoiva. Sekin on ihan jees, mutta sillä on vaaransa – viihde ei ole koskaan vain viihdettä, vaan kepeydellään se myös uusintaa haitallisiakin kulttuurisia piirteitä. Kuten käsityksiä yksin paranemisesta, trauma- ja terapiakulttuurin yksilöllisyyksistä ja toisaalta siitä, miten kaikki lopulta olisi vain yksilön käsissä, kun hän ymmärtäisi käsitellä menneisyytensä. Se kun ei ole mitenkään poliittisesti neutraalia, kenellä siihen on mahdollisuus ja kapasiteetti ja kenelle sitä ei edes tarjota.

–––––––––––––––––––––––––––––––––––––

Alaviitteet:

¹ Tässä ei ole sen kummepaa arvotusta suuntaan tai toiseen: en tarkoita tällä nyt sitä, että suomi on kömpelö kieli lukea ja englanti jotenkin parempi, vaan ainoastaan sitä, että koska suomen kirjakieli ja puhekieli on esimerkiksi englannin vastaavia kauempana toisistaan, tuo se välillä käännöksiin tiettyä jäykkyyttä kun kirja nimenomaan pelaa sillä kulttuurisella amerikanenglannin puhekielellä, jota sarjojen ja elokuvienkin läpi olemme tottuneet ottamaan vastaan. Koska vastaavaa tehdään vielä vähän suomeksi, on ymmärrettävää että tietyn finglish-sanaston suomentaminen tuntuu joskus vieraalta kun vakiintuneet käännökset puuttuvat.

RIKKOMUKSIA

LOUISE KENNEDY : RIKKOMUKSIA

367s.

S&S 2025

Alkuteos: Trespasses, 2022

Suomennos: Maija Heikinheimo

Saatu arvostelukappaleena

Pohjois-Irlanti vuonna 1975. Vuosikymmeniä kestäneet Pohjois-Irlannin kolonialisaation seuraukset näkyvät jatkuvasti kasvaneissa levottomuuksissa, kun alueen alkuperäinen väestö, katolilaiset alkavat vaatia 1960-luvun lopulla tasavertaisia oikeuksia protestanttien kanssa. 24-vuotias katolinen Cushla, alkoholisti äidin nuorin lapsi ja alakoulun opettaja, tuuraa aina silloin tällöin perheen pubissa. Eräänä iltana hän tapaa siellä lähes edesmenneen isänsä ikäisen naimisissa olevan Michaelin, liberaalin asianajajan. Protestantin. Michael pyytää Cushlaa iirin kielikerhon tueksi. Mutta salaiseksi rakkaustarinaksihan se kaikki nopeasti menee.

"Pohjois-Irlannin asioiden ministerin mukaan viime aikoina lisääntyneet surmat kaupungin länsiosissa ilmenivät tasavaltalaisaatteen sisäistä vihanpitoa. Hän painotti IRA:n aselevon olevan edelleen voimassa. 

Puolisotilaallinen ryhmittymä Protestant Action Force on ottanut vastuulleen kahden miehen ampumisen kuoliaaksi baarissa New Lodgen asuinalueella Belfastissa.

'Bye Bye Baby' on edelleen listaykkösenä.

Minun isäni voi jo paremmin, Davy sanoi."

Louise Kennedyn esikoisromaani Rikkomuksia on kiihkeä lukuromaani Pohjois-Irlannista. Se sukeltaa miljööseensä yksittäisten henkilöiden, lähinnä Cushlan, hänen perheensä, rakastajansa, yhden työtoverinsa ja työssä tutuksi tulleen 7-vuotiaan Davyn perheen kautta. Levottomuudet eli kansalaisliikkeestä alkunsa saaneet kapinat, pommi-iskut, salamurhat ja kostonkierteet ovat lähinnä taustalta kuuluvaa kumua, Cushlan opettaman luokan aamupäivän uutiskatsauksen aiheita. Aina välillä osuu jonnekin lähistölle, mutta suurimmaksi osaksi elämän keskiössä on kuitenkin kielletty rakkaus, äidin syöksykierre sekä Davyn perheen autteleminen minkä töiltään ehtii. Rikkomuksia keskittyy lähinnä Cushlan ja Michaelin suhteeseen, kahden eri uskontokunnan stereotypioiden kohtaamiseen, poliittisesti ja ajan moraalikäsityksen kannalta hyvinkin arveluttavalle ihmissuhteelle.

Alkuun romaani viekin täysin mukanaan: se on välillä kielellisesti jopa lapsekas, mutta jostain syystä tällaisen kerronnan antaa vilistää ohi, sen verran hyvin tarina alkuun vetää mukaansa. Jossain kohtaa tulee kuitenkin stoppi: Kennedy on eittämättä taitava kirjoittaja ja belfastilaisena 1970-luvun tapahtumien kuvaaja, mutta henkilöhahmot alkavat muuttua niin puuroisen epäuskottaviksi ja ohuiksi karikatyyreiksi että kyllästyn. Puran tuntojani tuohtuneena kumppanilleni: tuntuu, että tämä on enemmän elokuvakäsikirjoitus kuin kirja – rivien välit ovat täynnä aukkoja, jotka visuaalisesti olisi selitettävissä pienillä vilkaisuilla, äänenpainoilla ja kuvakulmilla, mutta jotka paperilla tuntuvat avaavan auki vain itsestään selviä asioita ja unohtavat kertoa niitä, jotka juuri kirjallisesti, kirjallisuudellisesti, ansaitsisivat tulla käytetyiksi. Jätän kirjan kesken, kokonaiseksi kuukaudeksi. 

Puuhaan muuta. Luen muuta – välillä en lue ollenkaan. Jumitun töihin, pelaan Playstation-pelejä. Vaihdan ns. omiin kirjoihin: Samantha Harveyhin, Sheila Hetiin, esseisiin eläimistä ja tatuoinneista. Olen pääosin muualla kuin Helsingissä, enkä pakkaa Kennedya edes mukaani. Mutta kun palaan pääsiäiseltä pitkästä aikaa kotiin, viikoksi ihan itsekseni pikkuyksiööni, en jaksa aloittaa mitään uutta. Väsyttää ja uuvuttaa. Ja yhtäkkiä Rikkomukset alkavat vetää uudelleen. Kyllä, Rikkomusten kieli on edelleen jotenkin vähän turhan kepeää ja kerroksetonta makuuni. Kyllä, asiat tapahtuvat edelleen vähän epäuskottavasti tai ainakin liian heppoisesti pohjustettuina. Mutta juuri se itseasiassa saa kaiken perinteisen kevätväsymyksen takia aivot jopa lepäämään: on ihanaa kun ei tarvitse ajatella mitään. On ihanaa, kun asiat vain tapahtuvat, ja vihjettä tulevasta ei tarvitse edes yrittää havannoida, koska ei sellaista oikeastaan ollutkaan. Elokuvallisuuskin muuttuu mahdollisuudeksi – saan kuvitella itse katseet ja äänenpainot! Ja niinpä ahmin kirjan toisen puoliskon muutamassa päivässä loppuun.

Loppua kohden Rikkomuksia saakin uusia kierroksia, kun aiemmin taustalla kumunneet hankaluudet osuvat niin sanotusti kohdalle. Kennedy kietoo poliittisen ja henkilökohtaisen yhteen, joskin vähän kömpelösti, mutta kietoo kuitenkin. Ja jokin tässä kirjassa todella vetää puoleensa – se on yhtaikaa kiinnostavaa lähihistoriaa hirvittävine yksittäisine ihmiskohtaloineen, sotaa muistuttavine todellisuuksineen ja silti myös todellisuuspakoa ja ihanan juoksuttavia juonikuvioita vähän pehmenneen pään lepohetkiin. Ja vaikka lopulta annan kirjalle vain muutaman tähden kirjalistaussovelluksissa, tekee mieli suositella tätä kirjaa kovinkin paljon eteenpäin – tässä todella on viehättävä lukuromaani sellaisten parissa viihtyville. On aivan ihana olla yksi heistä juuri nyt.

Lue koko maailma, extra: Pohjois-Irlanti

MY FRIENDS // LUE MAAILMA VUODESSA -HAASTEEN ALOITUS

HISHAM MATAR : MY FRIENDS

457s.

Viking 2024

Nuori Khaled kuulee radiosta uskomattoman upean novellin, ja haltioituu kirjallisuudesta. Eletään 1970–1980-vaihteen Bengasissa, libyalaisessa satamakaupungissa, jossa teini-ikäinen Khaled elää vanhempiensa ja muutaman vuoden nuoremman siskonsa kanssa. Novelli on uskalias, onhan se kriittinen jo vuodesta 1969 asti diktaattorin ottein Libyaa hallitsevaa Muammar Qaddafia kohtaan. Jälki kuitenkin jää, ja Khaled pääsee skotlantilaiseen yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta. Elämä näyttää upealta, vapaalta ja suurelta. Khaled tutustuu uusiin ihmisiin, kiivaaseen Mustafaankin, jonka kanssa he lähtevät eräänä huhtikuisena päivänä Lontooseen. On 17.2., vuosi 1984. Moni muukin libyalainen on kokoontunut Libyan suurlähetystön eteen osoittamaan mieltä diktaattoria, salamurhia ja pommituksia vastaan. Khaled ja Mustafa ehtivät paikalle hieman myöhässä, kun väki jo huutaa ja mylvii. Balaclavat päässään he työntyvät mukaan väkijoukkoon, tekevät historiaa, vastustavat julmaa hallintoa. Yhtäkkiä suurlähetystön ikkunasta näkyy kuitenkin aseen piippu. Eikä mikään ole enää sen jälkeen toisin.

Hisham Matarin uusin teos My Friends osui lukulistalleni viime kesän kirja-aleista, Booker Prizen pitkältä listalta. Poliittinen lukuromaani on runsas ja polveileva historiallinen fiktio Libyasta, pakolaisuudesta, diktatuurista ja omaan maahan palaamisen mahdottomuudesta, ja se yltää aina 1970-luvulta Arabikevääseen ja Muammar Qaddafin verisen historian päättymiseen asti. My Friends seuraa nuorta ja sittemmin vanhentuvaa Khaledia aina yliopistomaailmasta ammutuksi tulemiseen asti, poliittisen pakolaisuuden kivuista kahteen syvään ystävyyteen asti. Toinen ystävyys on mielenosoituksen ampumisissa niin ikään haavoittunut Mustafa, jonka kanssa yhteinen kohtalo kietoo Khaledin elämän yhteen. Toinen taas on tuon Libyassa aikoinaan kuullun novellin kirjoittaja Hosam, joka löytyy elämään yhtäkkiä, Pariisista, toinen toistaan vakoojaksi epäillen. Ystävistä kasvaa perhe, Lontoosta miten kuten koti.

“There are moments, moments like this, when an abstract longing overcomes me, one made all the more violent by its lack of fixed purpose. The trick time plays is to lull us into the belief that everything lasts forever, and, although nothing does, we continue inside that dream. And, as in a dream, the shape of my days bear no relation to what I had, somehow and without knowing it, allowed myself to expect.”

My Friends tiiliskivi hyllyni ohuiden kirjojen keskellä. Sen poliittisuus ja toisaalta Arabikevääseen asti ulottuva lähihistoria kiinnostaa, ja paikoin Matar näyttääkin muun muassa "radikalisoituvan" Mustafan ja kauempana pysyttelevän Khaledin kautta taiten kaksi vaihtoehtoista tarinaa siitä, miten diktatuurin alla kasvaminen vaikuttaa ihmiseen. Pakolaisuus ja kotiin palaamisen mahdottomuus kasvavat myös kirjassa kokoaan suuremmiksi teemoiksi, ja Matar kuvaa sydäntäraastavasti sitä todellisuutta, jossa Libyaan on mahdoton palata. Kokonaisuudeltaan kuitenkin hieman epätasainen ja fokuksensa kanssa karkaileva romaani olisi hyötynyt reippaasta tiivistämisestä ja toisaalta loistavien kohtien terävöittämisestä, mutta toisaalta moni näistäkin meni ns. genren piikkiin – suurissa lukuromaaneissa kun jollain tapaa on usein tapana kuvata kaunokielisesti kokonainen elämä, välillä ehkä hahmojen psykologisen kehittymisen ja käänteiden täydellisen siltaamisenkin sijaan. Luin ennen paljonkin tällaista poliittis-historiallista lukuromaanikirjallisuutta, ja niiden seurassa tämä on ehdottomasti vahva, tunteellinen ja samalla silti ajassaan ja paikassaan tärkeä teos. 

Matarin Suuri Tarina oli joka tapauksessa mainio Lue maailma vuodessa -haasteen aloitus, ja juuri tätä haasteelta kaipaankin: uudenlaisia, oman mukavuusalueeni ulkopuolellakin olevia kirjoja, joihin tarttuminen saattaisi muuten jäädä. Vaikka tästä ei mitään uutta lempikirjaani tullutkaan, kiinnostus pohjoisafrikkalaista kirjallisuutta kohtaan kasvoi entisestään. Mutta seuraavaksi jotain etelämpää samalta mantereelta, heti helmikuun puolella siis.

Lue koko maailma: Libya

Lue maailma vuodessa: 1. Pohjois-afrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

THE SEVEN MOONS OF MAALI ALMEIDA

SHEHAN KARUNATILAKA : 

THE SEVEN MOONS OF MAALI ALMEIDA

386s.

Sort of Books 2022

35-vuotias sotavalokuvaaja Maali Almeida herää kuolleena, jossain tietoisuuden ja todellisuuden tuolla puolen. Kuoleman jälkeinen elämä ei olekaan paratiisi, vaan itseasiassa aivan tyypillinen srilankalainen verotoimisto. Julkisen viraston tapaan etenemään pääsee vasta kun on suorittanut byrokraattisen koneiston välivaiheet, eli puhdistanut korvansa ja listannut syntinsä. Maali Almeidalla on jäljellä seitsemän kuuta, ja vasta sitten hän voi siirtyä Valoon.

“Humans believe they make their own thoughts and possess their own will. This is yet another placebo that we swallow after birth. Thoughts are whispers that come from without as well as within. They can no more be controlled than the wind. Whispers will blow across your mind at all times and you will succumb to more of them than you think.”

Tunnustan: Shehan Karunatilakan The Seven Moons of Maali Almeida (myöhemmin tässä postauksessa Maali Almeidan Seitsemän kuuta) on ollut minulla yhteensä vuoden lainassa kirjastossa. Ensin se oli jo maksimiuusimismääränsä, eli puolisen vuotta, kunnes sen kerran jo fyysisesti palauttaen nappasin sen kirjaston englanninkielisestä hyllystä itselleni takaisin. Maali Almeidan seitsemän kuuta tuntuu tiiliskiveltä ja keskittymistä vaativalta lukuromaanilta, joka on parhaimmillaan mahdollisimman tiiviisti luettuna, joten oikeaa lukuhetkeä todella piti etsiä. Ja kuten yleensä, kesälomallahan se usein on.

Ennakkokäsityksistä huolimatta Maali Almeidan seitsemän kuuta ei kuitenkaan ole varsinaisesti tiiliskivi (onhan se alle 400-sivuinen) eikä myöskään erityistä keskittymistä vaativa, vaan se todella imaisee mukaansa. Keskittymistä se vaatii ainoastaan siinä mielessä, että sen maailmaan uppoutuminen vaatii hetkensä, kuten tällaisten runsaudensarvien kanssa noin yleensäkin. Seitsemän kuuta kun on yhtaikaa tarina paitsi Sri Lankan verisestä sisällissodasta ja sen osapuolista, politiikasta, korruptiosta ja terrorismin määritelmästä kuin ihmissuhteista, työstä, rakkaudesta, ystävyydestä ja homoudesta 1990-luvun saarivaltiossa. Kaikesta yltäkylläisyydestään huolimatta – ja pitkälti myös sen ansiosta – opus on kuitenkin erityisen koukuttava, houkutteleva ja vahva, se todella vie lukijansa miljööseensä ja rakentaa henkilöhahmonsa ihailtavalla huolellisuudella, oli kyse sitten päähenkilöstä tai hänen sivuhahmoistaan eri läheisyyden kehillä. 

“You know why the battle of good vs evil is so one-sided, Malin? Because evil is better organised, better equipped and better paid. It is not monsters or yakas or demons we should fear. Organised collectives of evil doers who think they are performing the work of the righteous. That is what should make us shudder.”

Shehan Karunatilakan englanti soljuu ja kuljettaa mukanaan, kerronta on lempeän kaikkitietävää, rakenteellisia ratkaisujaan taiten hyödyntävää sekä ihanan nokkelaa, mustalla huumorilla ja omilla syvyyksillään leikittelevä. Se ei kompastu aiheuden paljouteen, vaan onnistuu rakentumaan taitavaksi jännäriksi ja rikosmysteeriksi, jossa Maali Almeidan kuollutta hahmoa käytetään hänen oman potentiaalisen murhansa selvittämiseen. 

Karunatilakan runsas romaani jättää myös miettimään maagisen realismin ja fantasian käsitteitä sekä sitä, miten me valkoiset länsimaalaiset niihin suhtaudumme. Toukokuisessa Helsinki Lit -tapahtumassa käytiin nimittäin tätä sivuavaa keskustelua kun Silvia Hosseini haastatteli argentiinalaista Camila Sosa Villadaa hänen Yöeläimiä-romaaninsa tiimoilta, ja kysyi kirjailijalta mitä mieltä hän on meidän valkoisten länkkärien näkemyksestä tulkita kirjaa maagisen realismin käsitteen kautta. Sosa Villada naurahti, ja sanoi olevansa mieluummin köyhän naisen scifi-kirjailija, kirjoittavansa omasta kulttuuristaan sen omalla kielellä tieteisfiktion elementtejä käyttäen. Keskustelu lähti Litissä aika pian jo toiseen suuntaan, mutta jätti minut pohtimaan tämän srilankalaisen kirjan kohdallakin esiin nousseita ajatuksia: kuka ja mikä määrittää realismin, entä sen "maagisuuden" elementit? Miksi meidän kirjallisuutemme on totta ja realistista, mutta ei-länsimaisen tarinankerronnan aivan elementaarisetkin piirteet taas jotain ei-totta, maagista ja käsittämätöntä, joka täytyy jo käsitteiden tasolla erottaa tositodesta? Onhan kuoleman jälkeisen elämän kuvaaminen toki varmasti määritelmällisesti juurikin fantasiaa, mutta kuka tarkastelee sanojen välistä valta-asetelmaa, kun ei-valkoinen kerrontaperinne laitetaan ei-toden alle ja länsimainen kerrontaperinne taas saa puhdasverisen realismin viitan ylleen? Ja kun tästä tulee odotus, siis siitä, että ei-länsimaiset kertovat meille viehättäviä ja epärealistisia tarinoita, jotka paketoivat ruman totuuden sisäpolitiikasta viehkeään maagisuuteen, mitä muuta maaginen realismi on kuin yltäkylläinen tapa eksotisoida kaikki ei-lännestä tuleva?

No, palatakseni Maali Almeidan seitsemään kuuhun, Karunatilaka pyrkii kyllä välttämään viimeiseen asti itse omaa eksotisointiaan. Seitsemän kuun Sri Lanka on kirjassa nimenomaan realistisen monikerroksinen: se on täynnä hähmäisiä poliittisia verkostoja, sisällissodan tarkkarajaisia mutta yksilön kannalta epämääräisen fanaattisia osapuolia, verta, kyyneleitä ja syvää homofobiaa. Ja samalla se on rakkautta, kauneutta ja huolenpitoa, yhteisyyden ja ymmärryksen voimaa. Karunatilaka kietoo yhteen niin monta eri teemaa niin taitavasti, etten lainkaan ihmettele tämän kirjan Booker-palkinnon voittoa vuodelta 2022. Näin laadukasta lukukirjallisuutta paitsi lukee myös suosittelee erityisen mielellään ihan jokaisen lukupinoon.

“Do not be afraid of demons; it is the living we should fear. Human horrors trump anything that Hollywood or the afterlife can conjure. Always remember this when you encounter a wild animal or a stray spirit. They are not as dangerous as you.”

Lue koko maailma: Sri Lanka

Helmet-haaste 2024: 3. Booker- tai Pulitzer-palkinnon voittanut kirja

RAKKAUDETONTA MAAILMAA VASTAAN

SUSAN ABULHAWA : 

RAKKAUDETONTA MAAILMAA VASTAAN

384s.

Like 2021

Alkuteos: Against the Loveless World, 2019

Suomennos: Anna-Mari Raaska

Elämme maailmassa aikaa, jossa opetamme kolonialismin kuuluvan vahvasti historiaan. Kirjoitamme nykyisen totuuden aina sitä kautta aikalaisillemme, että vaihe, jossa suurvallat tulivat ja valtasivat ikiaikaisia maita niiden alkuperäiskansoilta, on jotain, mikä on jo mennyt, minkä yli olemme saaneet kääntää sivun historian kirjoissamme. Esitämme myös, ettei esimerkiksi apartheid kuulu enää millään tapaa länsimaiseen yhteiskuntajärjestelmään, kansanmurhasta nyt puhumattakaan. Olemme saaneet tästä niin valtavan taiten rakennetun todellisuuden, että meillä on olemassa enää käsitys, jossa on olemassa Hyviä ja Oikeamielisiä Läntisiä maita, ja sitten pahoja ja barbaarisiä Lähi-Idän maita, joissa kytee joku kumma, tyhjiössä kasvanut terrorismi, jonka ainoa tarkoitus on pyrkiä horjuttamaan meidän auvoista onnea ja rauhaamme. Me olemme taitavia tarinankertojia. Ja sitäkin taitavampia valehtelijoita. Sen syksy 2023 ja (uusin) Gazan sota on todella voimalla meille näyttänyt.

”Viimeisen kymmenen vuoden aikana se, että israelilaiset siirtolaiset sytyttivät olivipuut tuleen sadonkorjuun aikaan, oli alkanut olla niin yleistä, että kansainvälisiä avustusorganisaatioita oli perustettu pelkästään puolustamaan palestiinalaisia viljelijöitä. Joukko joka tuli poimimaan kanssamme oliiveja vakuutti, että he myös toisivat lisää maata ja istuttaisivat uusia puita. Kävin auttamassa istuttamisessa ja maan kyntämisessä niin paljon kuin pystyin, mutta en ollut tottunut toinen toistaan seuraaviin traumoihin ilman minkäänlaista hengähdystaukoa. Tarvitsin aikaa surra, aikaa toipua.”

Nahr on nuori palestiinalaispakolaisäitinsä esikoistytär. Hänen isänsä on kuollut jo aiemmin, veli taas vielä kasvaa ja vahvistuu. Hän asuu Kuwaitissa perheensä sekä ilkeän ja äksyilevän isoäitinsä kanssa. Muistot perheen kotimaasta Palestiinasta ovat vain muistoja, lapsuudenkodit paikkoja, joihin palataan kuin satukirjojen linnoihin. Maat ja talot on menetetty, kun Israel vie tilaa lännen tuella, suuremman oikeudella, välittämättä siitä, oliko koti jo jonkun, oliko joku suku viljellyt oliivipuita samalla paikalla kymmeniä vai satoja vuosia.

Nahrille Palestiina on taustahumua, kuuma ja vapaa 1980-luvun Kuwait taas mahdollisuuksien areena. Nuori Nahr kiinnostuu palestiinalaisen kansallissankarin maineen saaneesta, naapuriin muuttaneesta miehestä, ja alkaa kilvoittelemaan hänestä ystävänsä kanssa. Nahr voittaa, ja viimeisen silauksen viekoitteluyrityksiin tuo upea tanssitaito, joka ei jää keneltäkään näkemättä. Lyhyen ja traagisen avioliiton päätteeksi mies kuitenkin pakenee jonkun toisen perään, ja Nahr jää tyhjän päälle, muttei toimettomaksi. Hän tutustuu kiehtovaan, outoon, mutta vapaaseen irakilaisnaiseen, joka saa hänet houkuteltua tanssimaan rahasta suljettujen ovien takana. Vain tanssimaan, Nahr päättää. Aluksi.

Abulhawa kirjoittaa vetävää ja helpohkoa lukuromaanimaista kaunoa, jossa pääpaino on juonella ja ympäristöllä, ei niinkään hahmojen psykologisella syvyydellä. Vaikka päämäärätietoinen ja voimakastahtoinen Nahr on näennäisesti tarinan päähenkilö, todellisuudessa päähenkilön paikkaa ajaa Palestiina, kadotettu, romutettu ja sorrettu. Nahr vertautuu Abulhawan omaankin isänmaahan, se pysyy pystyssä horjutuksesta, rikoksista ja raiskauksista huolimatta. Nahr ja Palestiina nousevat, ne tekevät kaikkensa voidakseen olla olemassa, saadakseen pidettyä rakastettunsa elossa. He eivät antaudu. Mutta he menettävät, menettävät ja menettävät. Heitä lyödään, sorretaan, raiskataan, heiltä kielletään liikkumasta omalla maallaan, heidän rekisterikilpensä värjätään eri värisiksi, he joutuvat hakemaan viisumia omaan kotimaahansa. Ja kun joku lyö ja lyö ja lyö, näyttää, että yhteiskunnassa on yhdet säännöt yksille ja toiset toisille, kuka tahansa lyö jossain vaiheessa takaisin. Se, että se maalataan automaattisesti terrorismiksi, kertoo enemmän sortajista kuin sorretuista.

Susan Abulhawan Rakkaudetonta maailmaa vastaan on kaikessa rakkaudenkaipuussaan, paikkansa etsimisessään, pakolaisuudessaan ja vastarinnassaan yksi ajankohtaisimpia kaunokirjallisia kirjoja, jota juuri tähän maailman aikaan voi ja ehdottomasti kannattaa lukea. Vaikka Abulhawan romaani on kirjoitettu rauhallisempaan aikaan, sen yhden perheen kautta aukeava tarina näyttää voimallisesti mistä vastarinta, jota länsi terrorismiksi niin hanakasti kutsuu, syntyy ja kuka oikeastaan sortaa ja ketä. 

Helmet-haaste 2024: 28. Kirjailija on Välimeren maasta

TASMANIA

PAOLO GIORDANO : TASMANIA

298s.

Aula & Co 2023

Alkuteos: Tasmania 2022

Suom. Leena Taavitsainen-Petäjä

Saatu arvostelukappaleena

Paolo Giordano lukuromaani Tasmania on sellainen täsmäiskuarvostelukappale, joka ihan takuulla olisi jäänyt lukematta, jos se ei olisi kotiin kustantamon tarjouksesta lähetetty luettavaksi. Giordano on minulle uusi kirjailija, vaikka hänen edellinen suomennettu romaaninsa Jopa taivas on meidän on ollut jo muutaman vuoden lukemattomana kirjahyllyssäni. Lähes 600-sivuista edellistään puolet ohkaisempi Tasmania vaikutti kuitenkin jo pituutensa puolesta helpommalta lähestyä, ja niinpä se tarttui kirjamessujen alla lukuun.

Tasmanian päähenkilö Paolo on alle nelikymppinen kirjoittaja, kirjaa työstävä kirjailijantapainen, lapsettomuuteen avioliitossaan päätynyt lapsettomuuden surija, joka päätyy vanhan kämppiksensä Guilion kautta Pariisiin. Tuolla hän tapaa omintakeisen tutkijan Novellin, jonka tutkimuksen kohteina ovat pilvet sekä pilvien tarina ilmastosta ja sen vääjäämättömästä muutoksesta. Novelli vetää oman fyysikon uransa jättänyttä Paoloa puoleensa, ja hän tempautuu mukaan omintakeiseen ystävyyteen. Samaan aikaan Eurooppaa järkyttää terroristi-iskujen aalto, ilmastokriisi ja jollain tapaa myös maskuliinisen aseman murtuminen, ainakin jos kirjan tematiikkaa on uskominen.

Giordano kirjoittaa poukkoilevaa ja hajanaista tekstiä, jossa yhtäällä ollaan kiinni Paolon hapuilevassa pakomatkassa minuudestaan ja toisaalla luetaan yhtäkkiä muutama luku Hiroshiman ja Nagasakin pommi-iskuista. Romaani on sellainen tyypillinen "miesromaani", josta jää fiilis, että kirjailija itse on keksinyt viisi romaanin alkua, mutta ei saanut yhtäkään loppuun, joten hän tunkee kaikki pöytälaatikkotekstit samaan kirjaan ja nivoo ne sitten etunimikaimapäähahmonsa elämään vain jotenkin mukaan. Mutta yllättävää kyllä, se toimi, tällä kertaa. 

Jos tämän lukisi ilman miehisen identiteetin tarjoamaa näkökulmaa ihan vain ajankuvana, ottaisi päähän monikin tunkkainen asia: naisille jäävä tunnetyö, kotona kärsivällisesti odottava vaimo kun "mies vähän hakee itseään", iän ikuinen miehinen nurina siitä, miten hankalaa kaikki on maailmassa, jossa kaikki on rakennettu häntä varten. Mutta toinen lukutapa, jonka itse ajauduin valitsemaan, tarjoaa kurkistuksen maskuliinisuuden murrosta elävään maailmaan, jossa oma paikka täytyykin hakea itse ylhäältä saadun sijaa. Jälkimmäinen lukutapa tarjoaa henkilökohtaisempaa ja sitä kautta hieman poliittistakin kulmaa siihen, miltä tuntuu yhtäkkiä elää miehenä yhteiskunnassa, kun omasta vuosisatoja kestäneestä etuoikeuspaketista on edes jossain määrin tullut yksi identiteetti muiden joukossa. Kun yliopiston professuureihin ei enää vain kävellä, kun ura ei näytä siltä kuin suunnittelu, kun elämä 40 ikävuoden kynnyksellä ei täytäkään toiveita. 

Giordanon tekstistä tulee hieman mieleen Paul Auster – tai lukutavasta riippuen kaikki maailman mieskirjailijat, joiden mielestä miehen kokemus on kaikkien kokemus – etenkin kun hän onnistuu nivomaan yllättävän satunnaiset langat viimein kirjan viimeisessä luvussa yhteen. Vaikka miehisyydestä on toki kirjoitettu kokonainen maailman sivu, jotain herkkää ja ajatonta Giordano onnistuu kuitenkin lukuromaanissaan tavoittamaan, ja huomaan nauttineeni tästä lukukokemuksesta yllättävänkin paljon. Ehkäpä vielä joskus saan luettua sen paksummankin Giordanon tuolta hyllystäni.

Helmet-haaste 2023: 27. Kirjassa joku etsii ratkaisua ilmastokriisiin

KUINKA KAUNIITA ME OLIMMEKAAN

IMBOLO MBUE : HOW BEAUTIFUL WE WERE

384s.

Random House 2022

Suomennetut otsikot ja sanat bloggaajan omia vapaita käännöksiä

Kiertelin maaliskuussa melkein kolme tuntia eräässä Amsterdamin keskustan valtavassa kirjakaupassa, hypistelin kymmeniä kirjoja luvaten itselleni, että saan ostaa kotiinviemisiksi kolme. Kaksi ensimmäistä ostostani olen jo lukenut, ne olivat olleet pitkään lukulistallani ja osoittautuivat onnistuneiksi ostoksiksi. Kolmantena ostin täysin kannen (ja Goodreads-arvioiden) perusteella tämän kamerunilaistaustaisen Imbolo Mbuen How beautiful we weren, hieman riskillä, sillä en normaalisti osta kirjoja, joista en tiedä mitään. Riski kuitenkin kannatti, sillä viimeisen kuukauden ajan olen ollut niin uppoutunut tähän fiktiiviseen Kosawan kylään sijoittuvaan romaaniin, etten ole oikein kuullut enkä nähnyt muuta.

Imbolo Mbuen How beautiful we were alkaa lukuromaanimaisena, heleän kauniina tarinana pienestä Kosawan kylästä jostain päin Afrikkaa, lasten kertomana. Jaguaarista polveutunut kylä elää esi-isiensä jatkumoa miesten metsästäessä ja naisten hoitaessa kotia. 1970-luvun länsimaiset myllerrykset olisivat kaukana Kosawasta, ellei lapsia alkaisi yksi kerrallaan kuolla myrkytysoireiden seurauksena. Kylän vieressä, Gardenissa eli puutarhoilla amerikkalainen yritys Pexton poraa öljyä, mutta yrityksen edustajat vannovat, ettei heidän saastuttamallaan vedellä ole mitään tekemistä lasten kuolemien kanssa. Ei, vaikka yrityksen työntekijät eivät itse juo vettään joesta, vaan hakevat sen pullotettuina kaupungista. Eräänä päivänä kyläläiset saavat tarpeekseen, ja ottavat kohtalon omiin käsiinsä. Romaani etenee vuorotellen 1970-luvulla syntyneiden lasten ja toisaalta Nangin perheenjäsenten näkökulmasta. Nangin perheen isä Malabo on kadonnut, kun hänen nuorempi lapsensa Juba on kuollut – ja palannut henkiin – jättäen äitinsä Yayan, vaimonsa Sahelin sekä vanhemman tyttärensä Thulan odottamaan paluutaan turhaan. Seuraavaksi oikeutta yrittää hakea Malabon veli Bongo, mutta millä seurauksilla?

How beautiful we were on säkenöivän kaunis. Se lähtee liikkeelle varsin klassisesta viihderomaanimaisesta kehyksestä, jossa tutustutaan yhteen perheeseen ja toisaalta tarkastellaan heitä ulkopuolelta toisen kertojanäkökulman kautta. Alkuun epäilyttää hieman, että näinköhän tässäkin on taas sellainen valkoisille lukijoille suunnattu sankaritarina, jossa eksoottisen afrikkalaiset omintakeisine tapoineen tulevat ja voittavat valkoisen kolonialisoijan. Ei sillä, etteikö afrikkalaisten itsensä kertomina tällaisillekin tarinoille varmasti ole tilausta, etenkin omiltaan omille voimauttamistarkoituksissa kirjoitettuna. Niillä on kuitenkin ongelmansa, sillä "vaikeuksien kautta voittoon" -narratiivi on omiaan paitsi etäännyttämään myös häivyttämään globaalin sorron rakenteita luoden kuvaa, että yksilöllä on mahdollisuus muuttaa koko kansakunnan tarina. Päättäväisesti jatkoin kuitenkin lukemista, sillä Mbue kirjoittaa niin upeasti, että ajattelin hyvänmielenromaanin mahtuvan tähän väliin mainiosti. Jossain puolivälin paikkeilla, tai oikeastaan aika reilustikin sen jälkeen huomasin, että olin itse stereotypisoinut tämän kirjan tuohon muottiin sen lainkaan olematta sitä itse: Mbuen yhteiskunnallinen katse kolonialismin ja globalisaation varjossa on tarkka, terävä ja kaunistelematon. 

Mitä pidemmälle romaani etenee, sen selkeämpää on, ettei asiat taianomaisesti parane. Isänsä menettänyt älykäs ja hiljainen Thula lähtee opiskelemaan Amerikkaan voidakseen voittaa Pextonin ja toisaalta korrupotoituneen hallitsijan, Hänen Mahtavuutensa, tiedolla ja lukeneisuudella. Samaan aikaan Kosawaan jääneet ikätoverit yrittävät erilaisia keinoja painostaa Pexton maksamaan aiheuttamistaan vahingoista. Tilanne kiristyy vuosi vuodelta, vuosikymmen toisensa jälkeen, ja kukin yrittää vain parhaansa selviytyäkseen. Mbue tuokin esiin älykkäästi sen, miten pitkät varjot kolonialismilla on, ja toisaalta miten riistokapitalmismi käyttää edelleen hyväkseen tuon varjon jättämiä valta-aukkoja. Kun oma hallinto on täysin korruptoitunut ja välinpitämötän kansalaistensa hyvinvoinnista, mitä yhteisölle enää jää jäljelle? Kuka on vastuussa öljyn pilaamasta juomavedestä, entä kenen maalla Pexton öljyään todella poraa? 

Mbue näyttää romaanissaan asioita, joihin ei ole olemassa selkeää vastausta. Keinotekoiset valtiot, entiset siirtomaat, nykyiset riiston lähteet, sadat ja tuhannet eri heimot, kansainvälinen laki, ihmisoikeudet, oikeus elää omalla maallaan terveenä jättäen sen omille lapsilleen, onko millään enää selkeää syy-seuraussuhdetta saati vastuussa olevaa tahoa, kun maapallon varat ja ihmiset on alistettu markkinataloudelle, meren toisella puolella asuvien ihmisten mukavuuden ja halvan polttoaineen jatkuvalle saatavuudelle? Entä onko yhteisön etu yksilön etu, yhteisön etu kaikkien heimojen etu? Ja miten käy vuosisatoja vanhan kulttuurin, kun amerikkalainen monokulttuuri jyrää alleen paitsi konkreettiset kylät, myös sukupolviketjujen mittaiset perinteet ja elämäntavat?

How beautiful we were on oikea runsaudensarvi, joka jättää jälkeensä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Romaanina se on sykähdyttävä, laaja kirjo sukupolvi toisensa jälkeen kohdattua vääryyttä, ja parhaillaan se on poliittinen ja kovaääninen. Välillä Mbue hieman lipsuu kokonaisuuden yhtenäisyydestä, ja selittää tiettyjä yksilöpsykologisia asioita ehkä paikoin liiankin auki, tai toisaalta särppii pinnallisesti aiheita, joista saisi vaikka omatkin romaanit, kun taas ihan vain tämän nimenomaisen ydinsanomaan keskittyminenkin olisi jo riittänyt tuottamaan äärimmäisen voimallisen lukukokemuksen, mutta annettakoon se anteeksi, vaikka siitä hieman tuleekin sellainen jokaiselle jotakin -henkinen sivumaku. Siitä huolimatta suosittelen tätä romaania suurella lämmöllä ihan kaikille englanniksi lukeville, ja näkisinpä tämän ehdottoman hyvin käyvän esimerkiksi Tammen Keltaisen kirjaston tai Otavan kirjaston käännöslistoillekin. Upeaa maailmankirjallisuutta, jota tarvitsemme lisää valkoisten näkökulmien keskelle.

“Someday, when you’re old, you’ll see that the ones who came to kill us and the ones who’ll run to save us are the same. No matter their pretenses, they all arrive here believing they have the power to take from us or give to us whatever will satisfy their endless wants.”

Lue koko maailma -haaste: Kamerun

Helmet-haaste 2023: 13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs

MURHE JA AUTUUS

MEG MASON : MURHE JA AUTUUS

346s.

Otava 2022

Alkuteos: Sorrow and Bliss 2020

Suomennos: Maria Lyytinen

Saatu arvostelukappaleena

Meg Masonin Murhe ja autuus on näkynyt paljon alkuvuodesta kirjasomessa, se on puhututtanut ja ihastuttanut varsin laajaa yleisöä. Sain ko. kirjan itsekin jo helmikuussa ennakkokappaleena, mutta luettua vasta nyt kun suurin kuhina kirjan ympärillä on tauonnut. 

Murheen ja autuuden Martha on nelikymppinen alunperin lontoolainen hupaisa ruokakolumnisti ja omintakeisena pidetyn perheen vanhin tytär. Hänen miehensä Patrick on järjestänyt syntymäpäiväjuhlat, mutta Martha ei viihdy, ei kestä huomiota, juhlien irvokkuutta, omaa aviomiestään. Tämän alkuasetelman pohjalle Meg Mason alkaa kasvattamaan tarinaa, jossa Martha sukeltaa paikoin omaan lapsuuteensa, paikoin sisarussuhteeseensa, paikoin oloonsa, joka on ollut ylioppilaskirjoituksista asti yksi pitkä murheen ja autuuden välinen kilpataistelu. Eksentrinen taiteilija-äiti, epäonnistunut runoilija-isä, lähes identtiseltä näyttävä sisko sekä äidin siskon perhe putoavat mukaan polveilevaan perhetarinaan, joka alkaa ikään kuin chick lit'nä, mutta saa alun jälkeen pian mukaansa myös tummempia piirteitä mielen sairauksien tultua mukaan kuvioon.

Murhe ja autuus on täysin ymmärrettävästi hurmannut lukijansa: se on näennäisen helppo- ja nopealukuinen, mutta silti elämän tummemmissakin vesissä käyvä lukuromaani. Mason tutkii melko etuoikeutetun nykyihmisen elämää mielensairauden kautta, kuvaa hankaluutta elää ihmisenä maailmassa, joka edelleen pitää monia sairauksia teini-ikään kuuluvana murheellisuutena, hahmottaa kaiken mielenterveyden vain yksilön omana ongelmana. Mason tuo esiin tarkasti sen lääketieteellisen maailman, jossa päänsisäiset sairaudet näyttäytyvät vain jonain tyttöjen hapatuksena, ja saavat sairastajansa uskomaan, että vika on ensisijaisesti heissä, heidän tavassaan olla, tai oikeastaan osaamattomuudesta ihan vain olla. Olla ihminen.

SPOILER ALLERT !!Yksilökeskeinen lähestymistapa aina näihin sairauksiin saa myös tässä romaanissa samankaltaiset mittasuhteet, kuin se yhteiskunnassamme muutenkin saa: sairastunut on yhtaikaa paitsi huomionkipeä ja todennäköisesti kuvittelee kaiken että myös oman elämänsä napa, uhri, joka elää tietyllä tapaa tästä uhriudesta uhraten sille koko elämänsä. Uhri-teema on mielenkiintoinen, ja sitä olisi suonut Masonin käsittelevän syvemminkin, sillä  nyt tässä kävi hieman niin, että Mason sortuu siihen samaan, mitä hän tavallaan kirjassa kritisoi: kun uhrille sanotaan, että on täällä muillakin rankkaa, hän huomaa, että ohhoh, niinpä onkin, ja eheytyy. Tavallaan tuo on toki näkökulmana sinänsä oivallinen, että moni menee sairauksiensa ja traumojensa kautta ihan psykologisen ymmärrettävästikin tilaan, jossa sairaus vie kaiken tilan paitsi omasta myös läheisten elämästä, mutta tällaisena muutaman luvun kasvutarinana se antaa ilmiöstä hieman turhankin kepoisan kuvan. Tai ylipäätään, mielenterveydestä. Että ensin on murhe, ja sitten kun on oikea lääke, on autuus. Menee se näinkin, mutta kun tämä tuntuu olevan ainoa narratiivi, jolla mielenterveydestä kirjallisuudessa puhutaan, se puuduttaa ja antaa aika vinon kuvan maailmasta. Että asioista puhutaan vasta kun niistä on selvitty, ja toisaalta oma elämä rakentuu uudeksi, kun oivalletaan onnen olevankin pienissä asioissa. Juuh. SPOILER ALLERT PÄÄTTYY!!

Mutta niin tai näin, pidin tästä kirjasta kyllä varsin paljon. Se oli helppolukuinen, sen näennäiseen kepeyteen oli upotettu tarkkoja välähdyksiä nyky-yhteiskunnasta. Jos pitää Sally Rooneysta, pitää todennäköisesti tästäkin, samoin tämä on myös mainio sisarkirja alkukuusta lukemalleni Marie Aubertin Mikään ei voisi olla paremmin -pienoisromaanille. Ei Murhe ja autuus mikään kirjallinen poikkeusteos ole, mutta lämmin ja turvallinen hetkiin, kun juuri sellaista itselleen kaipaa elämäänsä eniten.

Lue koko maailma: Uusi-Seelanti

Helmet-haaste 2022: 46. Kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen

SINUN, MARGOT

MERI VALKAMA : SINUN, MARGOT

556s.

WSOY 2021

Markus ja Rosa kahden lapsensa kanssa muuttavat keskelle edistyksellistä ja hienoa Itä-Saksaa, DDR:ää ja Berliiniä, paikkaan jossa solidaarisuus voittaa kapitalistisen ahneuden, reaalisosialismi ohjaa resurssit sinne, missä ne tuottavat eniten hyvää. On 1980-luvun alku. 

Viljan isä on juuri kuollut, ja Vilja löytää pinon kirjeitä, jossa Margot odottaa rakastettuaan Erichiä ja heidän lastaan Kastanjaa takaisin. Vilja kysyy kirjeistä äidiltään, mutta kuten aiemminkin, kyselyt lapsuudesta ja nuoruudesta torjutaan, siirretään sivuun, vaietaan kuoliaiksi. Viljan isä on Markus, äiti Rosa. On 2010-luvun alku.

Kahdessa eri aikatasossa kertova kotimainen esikoisteos, runsaudensarvi ja lukijoiden rakastama lukuromaani, Meri Valkaman esikoinen Sinun, Margot on poukkoileva, mutta silti yllättävän yhtenäinen teos, joka yhdistää sosialismin kaatumisen ainutlaatuisella tavalla erään perheen murenemisen tarinaan. Mitä kaikkea kauniin ulkokuoren alla onkaan? Miten yhdessä pysymisen ihanne selviää, kun vastassa on yksilön tarpeet ja toiveet? Mitä tarkoittaa vapaus yhteiskunnassa, joka sulkee toisinajattelijat leireille? Entä mitä tarkoittaa vapaus yksilölle, jolle perhe tuntuu kaikkein tärkeimmältä? Romaani vuorottelee Markuksen ja Rosan näkökulmissa 1980-luvun Berliinissä, ja toisaalta siirtyy ajassa päälle vuosikymmenten päähän, kun Vilja yrittää ymmärtää lapsuuttaan ja ristiriitaisia muistojaan ajasta Saksassa. Miksi veli ei muista samoja asioita äidistä kuin hän, miksi kaikki yhtäkkiä vain romahti ympäriltä?

Sinun, Margot on juuri sellainen Suuri Tarina, historillisen fiktion ilmentymä, joka onnistuu kasaamaan kansiensa sisään varsin runsaan määrän erilaisia teemoja, hahmoja ja tarinoita. Vähempikin olisi riittänyt, ja se olisi voinut tehdä jopa hyvää kokonaisuudelle: rakkautta, vanhemmuutta, uusioperhettä, sisaruutta, omia suhteita, muiden suhteita, tuhoa ja etenkin valehtelua kirkastamalla, vähentämällä tai suoraan jopa karsimalla ne parhaat teemat, kuten muistamiseen liittyvä hataruus, vapauden tematiikka, voittajien kirjoittama historia (liittyy sekä yksilöön että kokonaiseen kansakuntaan) ja lapsuus toukkaroivien aikuisten ympäröimänä olisi saaneet paremmin niiden ansaitsemaa sijaa. Valkama rinnastaa upealla tavalla yksityisen ja yhteiskunnallisen, muistin ja muistia varten olemassa olevat tarinat toisiinsa, mutta fokus kieltämättä katoilee, kun keskusjuoni karkailee suuntaan jos toiseen.

Kirja kysyy selväsanaisesti, kuka ihminen – tai toiseelta kokonainen kansakunta – on, jos hän ei muista menneisyyttään. Tämä kysymys on kiehtova, ja Valkama pyörittääkin sitä ympäri kauniisti, antaen pienien palojen kerralla löytyä yhtaikaa lukijalle, Viljalle sekä kaatuvalle sosialismille. Sosialismista olisin mieluusti lukenut lisääkin, elämästä 1980-luvun DDR:sta, mutta kuten lopulta hieman kaikki teemat, jäi sekin aika ohueksi raapaisuksi. Toisaalta sen antaa anteeksi, sillä kirja on selvästi suuren yleisön teos, sellainen, jossa jostain on karsittava päästäkseen mahdollisimman monen hyllyihin. Sitä suuntaan tai toiseen arvottamatta, kirja toteuttaa kerrontaansa tyylilleen uskollisena, kaikessa totutussa turvallisuudessaan.

Lukukokemuksena tämä oli nopea, helppo ja upottava, ja on kiehtovaa, miten näin viihteellisenkin luennan kestävään kirjaan on saatu mukaan isoja yhteiskunnallisia teemoja ilman, että tarina menee joko luennoinniksi tai mutkien oikomiseksi. Kaunis teos, joka tosin jättää enemmän tiedonnälkää aihettaan kohti kuin ehkä varsinaista muistijälkeä omana itsenään. 

Helmet-haaste 2022: 40. Kirja kertoo maasta, jota ei enää ole

KUKAAN EI PUHU TÄSTÄ

PATRICIA LOCKWOOD : KUKAAN EI PUHU TÄSTÄ

226s.

Tammi 2022

Alkuteos: No One Is Talking About This // 2021

Suom.: Einari Aaltonen

"Hänellä oli vaginassaan kristallimuna. Oli vaikeaa kävellä kristallimuna vaginassa, joten se sai hänet mietteliääksi eli käytännössä meditoimaan. 'Kuule, se tosiaan toimii', hän sanoi aviomiehelleen, joka iltamyöhällä häkeltyi kristallimunasta."

Kun tartun yhdysvaltalaisen Patricia Lockwoodin esikoisromaaniin Kukaan ei puhu tästä, luulen pitkälle puoliväliin lukevani satiirista teosta Twitteristä, tai portaalista, kuten kirjassa sanotaan. Ja niin itseasiassa luenkin: luen jonkinlaista postkapitalistista ilottelua, jossa tämän myöhäismoderninajan ilmiöt nostetaan niin nasevasti framille, että välillä oikein kutkuttavalla tavalla nolottaa olla juuri tässä ajassa juuri minä – niin yksi muista, niin laumasieluinen ja samaa aikaa elävä, että kenestä tahansa saa oivallisen stereotypian 2020-luvun milleniaalista, kun vaan on tarpeeksi elänyt elämäänsä internetissä. Ja sitä Lockwoodin romaani on: armoton kuvaus identiteetin rakentamisesta internetin syövereissä, portaaliposeerauksessa, ironisen nasevuuden ironisuudesta, siitä miten ironiasta huolimatta kaikki otetaan tässä ajassa niin  k a m m o t t a v a n  vakavasti.

"Markkinoille ilmestyi uusi lelu. Kaikki ilkkuivat sitä, mutta sitten alkoi kiertää huhuja, että se oli suunniteltu autisteille eikä sitä enää ilkuttu, vaan yhtäkkiä alettiinkin pilkata niitä, jotka olivat aikaisemmin ilkkuneet. Sitten joku löysi pölyisestä museosta lelun kivisen version miljoonan vuoden takaa, ja se tuntui todistavan jotakin. Sen jälkeen lelun alkuperä paljastui, ja kävi ilmi, että se liittyi jotenkin Israeliin ja Palestiinaan, joten kaikki päättivät yksissä tuumin, ettei siitä puhuttaisi enää koskaan. Ja tämä kaikki välähti yleiseen tietoisuuteen ja vaipui unohduksiin neljän vuorokauden sisällä."

Romaanin portaali on armoton paikka, jossa jotain nasevaa lohkaissut onkin yhtäkkiä kaiken asiantuntija, ja huomaakin jo kiertävänsä maailmaa kommentoimassa nykyaikaa niin erilaisissa seminaareissa kuin British Museumin luentosaleissakin. Portaali tasapäistää kaikista legitiimejä kommentoijia asiantuntijuustasosta riippumatta, yhtäkkiä väliä onkin vain sanavalmiudella sekä valmiudella kiistää ja kinata, runnoa oma ylemmyydentuntoinen mielipide muita ylemmäs. Tätä elämää kirjan päähenkilö elää, hän lentää paikasta toiseen, vierailee Helsingissä ja Australiassa, elää ikuisessa virrassa jossa langat, kommentit, twiitit ja iskut vyön alle ovat jatkuvassa virrassa juoksevia koodeja, kirjaimia, sosiaalista elämää, elämän imitointia. Maailma kulkee kohti tuhoaan, ja ihmiset istuvat nenä portaalin tekstivirrassa kiinni yrittäen saada kiinni edes jostain.

"Sanat, jotka saisivat liekit roihahtamaan hänen sisällään, kun hän vuoden päästä ajattelisi niiden postaamista:

mikä aika olla lainausmerkeissä elossa."

Ja yhtäkkiä alkaa kirjan toinen osa, ja koko tunnelma muuttuu. Kirjainten virta kääntää suuntaa, se virtaa ulos puhelimesta, se repi todellisuudesta toiseen, siihen mitä olemme pitäneet edellistä todellisempana, vaikkei kukaan kai enää tiedä missä todellisuuden ja missä virtuaalisen raja todella menee vai onko sitä edes.

Lockwood on kirjailija, jolla todella on tarinan ja draamankaari hallussa. Juuri kun on alkanut päästä mukaan kunnolla siihen twiitinmittaisen tekstin rytmiin, rytmi muuttuu, tunnelma muuttuu, elämä muuttuu, kaikki muuttuu. Kieli pitenee ja tihenee, teräviä havaintoja ei tarvitsekaan enää tiivistää rajattuun merkkimäärään, maailma ei enää mahdukaan rajattuun merkkimäärään. Kaikki kiepsahtaa ympäri romaanissa ja sen henkilöiden elämissä, ja yhtäkkiä koko se elämä, joka ennen venytti rajojaan virtuaalisen ja todellisen yli koko maapallolle, pienenee Ohioon, diktaattorin aikaiseen osavaltioon, joka tekee abortista rikollista, joka kiepauttaa historiaa taaksepäin, eikä yksikään lääkäri uskalla sanoa mitä se käytännössä saattaa synnyttävälle äidille tarkoittaa. Ja se mistä yhtäkkiä nyt äiti, diktaattori ja Ohion aborttilait tähän tulivat, se oli yllätys minullekin. Ja jotta se voi olla sitä myös seuraavalle lukijalle, jääköön se vielä arvoitukseksi.

Lockwood tutkiskelee kahden täysin erilaisen kirjan osan kautta sitä maailmaa, jonka rajat tuntuvat olevan kauempana kuin koskaan. Internet mahdollistaa kaiken sulautumisen yhteen, mutta romaani tuntuu kysyvän onko internet enää olemassa erillisenä vai osana meitä. Mitä ihmisestä kadotessaan jää, ja mistä ihminen katoaa kun hän katoaa? Loppuosan vakavuus saa alun leikittelyn näyttämään juuri siltä, mitä se on, leikittelyä. Leikittelemme, performoimme, elämme sellaisen kuvan kautta, jota emme kuitenkaan jaa ulkopuolelle, mutta toisaalta, jaoimmeko me sitä koskaan ennenkään? Nykyään se näkyvin puoli elämästämme on näkyvintä koskaan, mutta piiloinen on aina ollut piilossa. Katseilta, toisilta, kuvilta, tuijotukselta. Suojassa, suojeltavana. Ehkä toisen katseilta ja pilkalta, ehkä joltain mikä onkin enemmän meissä sisällä kuin oletetuissa tuntemattomissa ja heidän asenteissaan.

Lockwoodin Kukaan ei puhu tästä on siis todella kirja, josta todella monen toivoisi puhuvan. Sen ristiriitaisuus, vetovoima ja omaleimaisuus on raikasta, se on yhtaikaa niin uskomattoman taitavasti tallennettu ajankuva sekä kipuileva näkyvän ja piilotetun rajanveto, että se elää elämäänsä myös tämän ajan jälkeen. Hieno, ristiriitainen vuoristorata tämä lukuelämys.

Helmet-haaste 2022: 37. Kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle mielelle

ELÄIN

LISA TADDEO : ELÄIN

408s.

Gummerus 2021

Alkuteos: Animal // 2021

Suomennos: Marianna Kurtto

Eläin on aivan erilainen kirja, josta yleensä pidän. Se on kuin trilleri, mutta ei aivan. Se on murhamysteeri, muttei kuitenkaan. Se on yhteiskunnallinen, mutta aivan eri tavalla mihin olen tottunut. Se on lukuromaani olematta kevyt ja pintakerroksissa liikkuva. Se on ruma, rikkinäinen, eläimellisesti karjuva, hurja ja aivan äärimmäisen kaunis kirja. Omalla rujolla tavallaan korjaava, anteeksiantava, voimistava. Voimaannuttavakin, varmaan, jos tuota sanaa nyt haluaa käyttää. Se on suuri ja arvoituksellinen, ja silti jollain lihallisella tavalla niin kiinni tässä hetkessä, että yhtäkkiä sivuille lyödään jotain sellaista, mikä on ollut silmien edessä aina. Lisa Taddeon Eläin on kiihkeydessään kauhea, kauheudessaan upea. 

Joan on neljääkymmentä lähestyvä sekatyöläinen, joka lähtee New Yorkista Los Angelesiin pakoon omaa menneisyyttään. Menneisyys kulkee monella eri tasolla, mutta se ei jätä Joania rauhaan, vaan tulee esiin ja ampuu itsensä Joanin edessä. New Yorkiin jää työt ja rakastajat, satunnaiset panot ja suuri rakkaus. Menneisyyttä toki ei pakoon pääse paikkaa vaihtamalla, ja osittain Joan kuljettaakin sitä autossaan mukanaan Yhdysvaltain rannikolta toiselle. Hänen on löydettävä Alice, ainoa elossa oleva ihminen, joka on enää jäljellä. 

Taddeon esikoisromaani on vimmainen mysteeri, joka vangitsee jo ensisivuilta, ja toisaalta se on yksi moniulotteisimmista tutkielmista naisen raivosta, vihasta ja katkeruudesta, joita kaunokirjallisuuden puolella olen hetkeen nähnyt. Joan on oikeastaan Naiset yleensä, ja Los Angelesin kanjonilla kuukautisveren tuoksua vaanivat kojootit se saalistajalauma, joka piirittää verenhimoisena seurueena, menee Nainen mihin tahansa. Nainen ja hänen verensä on kojoottien/miehen omaa, siihen alistuvaa, siitä kilpailevaa. Mutta miksi Nainen kilpailee jatkuvasti jostain niin tappavasta, saavuttamattomasta, uhraa elämänsä ja itsensä sellaiselle, jonka mielenkiinto hupenee mitä helpommin Naisen voi saada?

Eläimessä naiset toimivat, muuttuvat saalistajista saalistettaviksi. Miehistä tulee taustastatisteja, ohuita ja kiilusilmäisiä kliseitä, joiden jokaisen sisällä asuu jonkintasoinen raiskaaja. Miehet ovat ehkä isiä, jotka suojelevat tyttäriään haulikoin, mutta mies, keneltä heidän jälkikasvuaan pitäisi suojella, ovatkin he itse. Miehet ovat aviomiehiä, kostonhimoisia ja verenhimoisia, raakoja kostajia, julmia henkisen väkivallan käyttäjiä, huomiotaan epäjohdonmukaisesti ripottelevia, koukuttavia ja viettiensä varassa kulkevia maailmannapoja. Elähtäneitä julkimoita, huoltoasemalla väkisin ottavia ohikulkijoita. Kuulostaako liioittelulta? Ehkä. Mutta samalla jos mietimme, mitä meitä on eniten opetettu pelkäämään (puskaraiskaajia ja tuntemattomia miehiä yössä), ehkä kyseessä ei olekaan liioittelu vaan hiljennetty totuus, jonka ääneen sanominen kavahduttaa aivan eri syistä kuin siksi, että se ei olisi totta.

Eläin näyttää, mitä naiselle tapahtuu kun häneltä riisutaan kaikki toimijuus, kun hänestä tulee aktiivisen sijaan passiivinen toiminnan kohde, kun hän riisuu toimijuuden itse itseltään maailmassa, jossa sitä odotetaan voidakseen tulla rakastetuksi. Eläimessä ei ole not all men -miehiä, Eläimessä on juurikin kyse kaikista miehistä. Siksi se onkin niin taitava, raadollinen ja kipakka, tarina jossa kaikki on ylösalaisin. Vai kuka muka muistaa niin sanotun perinteisen trillerin kohdalla viatonta naisruumista katsellessaan muistuttaa, että not all women?

Helmet-haaste 2022: 32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja

OLIVE, TAAS

ELIZABETH STROUT : OLIVE, TAAS

361s.

Tammi 2021

Alkuteos: Olive, Again (2019)

Suomennos: Kristiina Rikman

Pyydetty arvostelukappaleena

Elizabeth Strout on yksi sellainen lempeä luottokirjailija, jonka tuotannon pariin on aina ihana palata, aina kun haluaa lukea lohdullista ja turvallista, ja silti niin kovin tarkkaa ihmiskuvausta. Pienet, toisiinsa risteävät ihmiskohtalot ovat tuttuja jo Olive Kitteridge -kokoelmasta, ja osin samojen hahmojen kanssa Strout jatkaa tarinaa tässä Olive, taas -teoksessaan.

Olive on haudannut rakkaan (?) miehensä Henryn, ja valmistautuu elämään yksin, pojankin ollessa hankalissa naimisissa New Yorkissa. Olive on jo 7-kymppinen, kirjan edetessä lähestyy lopulta jo yhdeksääkymmentä. Olive pyörii ajatuksissa, josko vielä näihin ikävuosiin mahtuu elämäää vai onko jopa niin, että siitä se elämä oikeastaan vasta alkaakin. Kun polut risteävät toisen vanhan lesken kanssa, Olive on kirjaimellisesti kovin uuden edessä. Samalla Stroutille tuttuun tapaan seurataan myös muita pienen kaupungin ikääntyvän väestön tarinoita ja kohtaloita, enemmän tai vähemmän matematiikanopettaja Olive Kitteridgeä hipoen.

Ikääntymisestä huolimatta Strout rakentaa novellikokoelmansa jälleen kerran yksittäisten ihmisten kohtaloiden, risteymien ja tarkkanäköisten havaintojen ympärille. Ikä ei poista niitä monia tunteita, joita sen ehkä joskus kuvitellaan tekevän, ja Stroutin hahmot ovat viehättävän kömpelöitä yrittäessään navigoida ihmissuhteiden ja rakkauden viidakossa, oli kyseessä sitten keski-ikäiset tai eläkeläiset. Samat tunteet, epävarmuudet ja itseensäkäpertymiset tulevat ihanan inhimillisesti esiin näistä tarinoista, eikä se mikään liity suoraan vanhenemiseen. Yhtä hukassa täällä ollaan, ikään katsomatta. Keskiössä sitä on edelleen itsensä kanssa toimimaan opettelu, sekä rakkaus. Aina ihana, inhimillinen, eikä lainkaan keveä saati helppo rakkaus. Sen läpi Strout hahmojaan kuljettaa, se on se yleisinhimillinen taustatarina, joka kaikkialla vaikuttaa. Eikä edes pelkkä romanttinen rakkaus, vaan rakkaus ylipäätään. Oikukas, hankala ja vaikeakin, ja juuri siksi niin suuri ja ihana.

Strout on tosiaan taitava ja tarkka ihmiskuvaaja, parhaimmillaan pienissä hetkissä, novellimaisissa välähdyksissä, yhteenkietoutuvissa tarinoissa. Olive-sarjan ensimmäinen osa oli ehkä tässä mielessä tosin hieman taitavampi: siinä vahvaan keskiöön pääsee koko kylä, ja Olive itse näyttäytyy taustalla toimivana voimahahmona. Olive, taas -kokoelma keskittyy taas enemmän Oliveen, ja toisaalta olisi saanut keskittyä vieläkin enemmän; sen heikkous kun hieman tuntuu olevan ensimmäisen osan toistamisessa täysin kuitenkaan onnistumatta. Olive, taas oli ehdottomasti parhaimmillaan kuvatessaan Olivea, välissä olevat tarinat tuntuivat osin täytetekstiltä, hieman irrallisilta osilta laajemmassa kokonaisuudessa. On sielläkin välissä helmiä, mutta ehkä kokonaisuutena tämä on hieman epätasainen, hieman sen oloinen ettei kirjailija olisi itsekään osannut päättää kehen keskittyy eniten.

Ja kyllä, onhan Stroutin koko tuotannossa toki paljon myös toistavuutta, eikä Lucy Bartonin tasolle ole enää muut teokset lukukokemuksina päässeet. Mutta ei aina tarvitsekaan. On nimittäin kirjallisuutta, jota lukee etsiessään jotain suurta ja kohtaavaa, ja sitten on sitä, jota lukee saadakseen tuttua ja turvallista. Ei mitään yllättävää ja shokeeraavaa, eikä toisaalta myöskään liian vahvaa. Strout on turvakirjailija, jonka parissa viihdyn milloin tahansa, ja joskus sellainen pehmeä perustaitavuus on suurinta, mitä kirjallisuudelta tarvitsee. On ihana vain upota lukemaansa, nauttia tunnelmista, antaa tarinan vain kuljettaa mukanaan. Ja sitten siirtyä sen kummemmin pohtimatta seuraavan kirjan pariin, ja vähän jopa unohtaa mitä olikaan juuri tullut lukeneeksi. Ja ehkä joskus palata näihin kokonaan uudelleen, onhan Olive Kitteridge kaikessa inhimillisessä kokonaisvaltaisuudessaan yksi viehättävämpiä fiktiivisiä hahmoja, joista vuosiin olen lukenut.

Helmet-haaste 2021: 17. Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi

TUTTUA JA TURVALLISTA – PIKKUKAUPUNGIN TYTTÖ

ELIZABETH STROUT : PIKKUKAUPUNGIN TYTTÖ

467s.

Tammi 2020

Alkuteos: Amy and Isabelle // 1998

Suomennos: Marja Haapio

Saatu arvostelukappaleena

Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton on yksi elämäni kirjoista. Sellainen lämmin, kaunis ja sykähdyttävä, josta puhuminen ilahduttaa aina, ja jonka pariin haaveilen tasaisin väliajoin palaavani. Sen jälkeen olen muutkin suomennetut Stroutit lukenut, ja nyt viimein myös tämän uusintapainoksena ilmestyneen esikoisen, Pikkukaupungin tytön myös. Hieman siinä kesti, sillä olen näemmä ottanut tämän lukuun ensimmäisen kerran jo syyskuussa. Muutamaan kuukauteen tässä välissä en siihen tosin koskenut, mutta tammikuussa palasin sen pariin. Viipyilevä, hiljalleen etenevä romaani on ollut rinnallani nyt sen verran pitkään, että se on kasvanut kenties kokoaankin suuremmaksi. Kaunis, vähäeleinen romaani siitä, missä Strout on parhaimmillaan: ihmisten ja heidän välisten suhteiden kiemuroista.

Amy ja Isabelle ovat tytär ja äiti, pienelle Shirley Falls -paikkakunnalle vuosia sitten muuttanut kaksikko, joka elää elämäänsä hieman yhteisöstään syrjässä. Tai Isabelle ainakin, tuo tuima ja etäinen äitihahmo, joka on tuonut tyttönsä uuteen ympäristöön aloittaakseen itsekin niin sanotusti alusta. Amy taas on elämänhaluinen teini, omanlaisensa, ihastunut ja rakastunut sijaisopettajaan, joka on ensimmäisiä ihmisiä, joka todella tuntuu hänet näkevän.

Stroutin hiljainen ja maalaileva tyyli rakentaa Pikkukaupungin tytöstä tunnelmallisen romaanin, jossa eri ihmisten arjet ja elämät risteytyvät kuin sellaisessa ihanassa pienoismallissa, jossa kamera zoomaa aina välillä uusiin yksityiskohtiin. Yksityiskohdista tämä tarina tavallaan rakentuukin, paljastuu pala palalta, kuvaa pieniä hetkiä ja tunnelmia, joista kasvaa suuri puro. Tai se helteessä löyhkäävä joki, joka pientä kaupunkia tarinan poikkeuksellisen kuumana kesänä piinaa. Se kuvaa taiten niitä elämän kaikkein kipeimpiä pieniä sattumuksia: sanoihin täysin irrallista takertumista, elämän rakentumista haavekuvien varaan, haaveiden törmäämistä todellisuuteen, pettymyksen kehollista kipua kun kaikki käännekohtaa odottaessa valmisteltu irvokkaasti muistuttaa omien haaveiden (näennäisestä) naurettavuudesta.

Stroutin esikoinen on hyvinkin visuaalinen romaani, ja kuten esimerkiksi Olive Kitteridge, on se erityisen helppo nähdä elokuva- tai tv-sarjamaisena toteutuksena lähikuvineen ja yllättävine leikkauksineen aivan eri hahmojen arkeen. Tuo tietynlainen elokuvamaisuus tuokin tarinan kaikessa paikoin jaarittelevaisuudessaankin ihanan lähelle, tutuksi ja turvalliseksi jenkkilähiödraamaksi, joka kuitenkin taitavasti piilottaa sisälleen hieman suurempaakin tematiikkaa aina hyväksikäytöstä ihmisten välisten suhteiden kommervenkkeihin. Strout kirjoittaa kuitenkin tietyllä tapaa ulkoa päin, ja jättää moralisoimasta hahmojaan, on valitsematta puolta lukijansa puolesta. Ja se on kaunis ja taitava ratkaisu, sillä moraalihan on aina kiinni ajassa ja paikassa, lähestymistavassa ja näkökulmassa. Se, mikä on toiselle totta, on toiselle raakaa nuoren ihastumisen hyväksikäyttöä ja valtaa, ja toisaalta se, miltä omaa lasta yrittää suojella, on välillä juuri se kaikkein väistämättömin totuus. 

Strout on tosiaan siis etevä kirjailija, joka on lunastanut paikkansa lempikirjoittajieni joukossa. Nämä muut hänen kirjansa eivät ehkä Lucy Bartoniin verraten ole enää niin hullaannuttaneet, mutta ne ovat tasaisen varmaa, laadukasta amerikkalaiskirjallisuutta, jonka parissa saa hetken levähtää ihan vain nauttien moniulotteisista hahmoista ja  arjen kummasti toisiaan leikkaavista kuvioista. Tuttuus ja turvallisuus on tässä kohti ehdoton hyve, sillä tällaista vähän lohtukirjallisuudeltakin tuntuvaa tarinaa sitä kaipaa aina suuremman ja mullistavamman välissä. Olen muistaakseni aiemminkin verrannut tässä Stroutia Alice Munroon, mutta molemmat tarjoavat minulle juuri tätä samaa: pientä pakoa omista ajatuksista, lempeää ja täyteläistä ihmiskuvausta, hetkiä laadukkaan kirjallisuuden parissa. 

Helmet-haaste 2021: 12. Kirjassa ollaan metsässä 

ELENA FERRANTE : AIKUISTEN VALHEELLINEN ELÄMÄ

ELENA FERRANTE : 

AIKUISTEN VALHEELLINEN ELÄMÄ

366s.

WSOY 2020

Alkuteos:La vita bugiarda degli adulti 

Suomennos: Helinä Kangas

Pyydetty arvostelukappaleena

No nyt se on tapahtunut: olen lukenut liikaa Elena Ferrantea.

Älkää ymmärtäkö väärin, rakastan tätä edelleen. Rakastan Ferranten tapaa kuvata ihmisyyttä, naiseutta, halua, kasvamista, ristiriitaisuutta, sitä miten mikään ei etene lineaarisesti tai hyvän ja pahan ääripäissä. Ferrante on taitava, ja etenkin kun koko tämän tematiikan yhdistää vetävään tapaan kirjoittaa, lyhyisiin, itseään keveämmänoloisiin lukuihin ja lukuromaanimaisuuteen, Ferrante tuntuu mestarilliselta.

Kunnes lukee sen yhden kirjan liikaa, ja kaikki hienoimmatkin taidot meinaavat muuttua maneereiksi. Ja juuri niin kävi tämän Ferranten uusimman, Aikuisten valheellisen elämän kanssa. Ja nyt minä yritän ymmärtää, olenko itse lukenut liikaa kyseistä kirjailijaa liian lyhyessä ajassa vai onko kyseinen kirjailija itse kirjoittanut uusimman kirjansa itseasiassa jo vähän liian monta kertaa.

Aikuisten valheellinen elämä palaa Napoliin, tyttöyteen, naiseksi kasvamiseen, luokkaeroihin ja ystävyyteen. Se on niin uskollinen monelle jo Napoli-sarjasta tutulle teemalleen, että jo siitä näkökulmasta mitään uutta ei varsinaisesti ole luvassa. Kaikki mitä Aikuisten valheellisissa elämissä on hienoa, on jo itseasiassa olemassa Ferranten aiemmissa kirjoissa. Eikä vain Napoli-sarjassa: upea, paljon tätä uutukaista vahvempi erotarina on saatu jo Hylkäämisen päivissä. Amalian rakkaus taas oli tätä tuoreinta huomattavasti verevämpi ja kokonaisvaltaisempi kuvaus vaikeista ja oudoista perhe- ja sukulaissuhteista. Luokkaerot on toki tässä uudessa näkyvämmässä roolissa kuin monessa muussa, etenkin nuoren teinin näkökulmasta, kipuillessa kahden maailman, alaluokkaisen sukutaustan ja yläluokkaisen nousukkaisuuden välillä. Mahdoton rakkaus taas on niin vahva toisinto Napoli-sarjasta, ettei se jaksa kiinnostaa laisinkaan.

Siksi tuntuukin nyt hassulta ylipäätään kirjoittaa tästä kirjasta mitään. Aiemmin olen mykistynyt ja epäonnistunut tallentamaan lukutunnelmaa postaukseksi, koska kirjat ovat olleet niin hienoja, monitasoisia ja ihon alle meneviä, ja nyt tuo kaikki taas puuttuu, huutaa poissaoloaan. Ja kuten juuri jo sanoin, en täysin tiedä johtuuko se minusta, Ferrantesta vai meistä molemmista nyt yhdessä. Siitä, että liika on liikaa, vaikka pohja olisi miten hyvä, vai siitä, että Ferrante alkaa jo toistaa itseään, on alkanut käyttää oman aineistonsa loppuun. 

Ja onhan se toki ymmärrettävää, käyhän näin monille. Minulle ja Kjell Westölle tai minulle ja Haruki Murakamille, Paul Austerillekin ja minulle on käynyt näin. Luin ihastuneena ja ahmien, kunnes huomasin, että he kaikki kirjoittavat oikeastaan vain yhtä ja samaa uudestaan ja uudestaan. Väliin mahtuu uskomattomia helmiä, joukosta erottuvia täysosumia, mutta väleissä on täytekirjoja, jotka menevät jo keskenäänkin sekaisin. Ja jos kirjoittaa paljon, toki aiheet limittyvät ja lomittuvat, väkisinkin jossain vaiheessa. Ferrantea kritiikittä rakastaneena ei siis auta kuin toivoa, että tämä on nyt vain jokin suvantovaihe. Notkahdus huikean Napoli-sarjan perässä, yritys tuoda uutta näkökulmaa, vaikka näkökulma onkin juuri se ongelma: tuntuu nimittäin kuin tämä kirja tarkastelisi Ferranten aiempaa tuotantoa vain vähän eri hahmon silmin. Taito toki sekin, mutta minut se jätti tällä kertaa kylmäksi. 

Ehkäpä siis, jos Ferrantelta vielä lisää tuoretta kirjallisuutta joskus julkaistaan, minä pidän pienen tauon hänen tuotannostaan. Tai väkisinkin pidän, olenhan jo koko tähän asti suomennetun ehtinyt lukea. Ja sillä välin suosittelen oikeastaan kaikkia muita hänen kirjojaan lämmöllä eteenpäin paitsi tätä tuoreinta. 

FANTASIAA POHJOIS-SAVON METSISTÄ – MIKKO KAMULA : ISO HÄRKÄ (METSÄN KANSA #2)

MIKKO KAMULA : ISO HÄRKÄ

603s.

Gummeurs 2018

Kamulan Metsän kansa -sarjan ensimmäinen osa, Ikimetsien sydänmailla, sekä ihastutti että ärsytti puolisentoista vuotta sitten. Kuten jo tuossa yllä linkatussa esikoisosasta kirjoitetussa postauksessa mainitsin, lapsuuden mökkimetsieni ja kotiseutujeni reunamille sijoittuva fantasia tarina kiinnosti jo sijaintinsa puolesta, ja vaikka lukukokemus jäi hieman kehnonlaiseksi, ajattelin tälle toiselle osalle antaa vielä mahdollisuuden – eihän sitä ihan joka kerta omaa kotirantaansa pääse tapahtumien keskiöön sijoittamaan.

Kamulan pohjoismaiseen mytologiaan pohjaavan fantasiasarjan toinen osa jatkaa loogisestikin siitä mihin ensimmäinen jäi. Se seuraa 1480-luvulla Rautaparran suvun elämää, jota tällä kertaa varjostaa alisesta maailmasta noussut hirvittävä härkä. Tuo pelottava otus uhkaa koko Savoa aina Leppävirralta Juvalle, ja nuoren Tenhon perheineen täytyykin yhdistää voimansa niin Olavinlinnan sotilaiden kuin lappalaisnoitienkin kanssa saadakseen tuhoa tekevä otus päiviltä.

Seikkailua siis seikkailun perään. 

x

Ensimmäisessä osassa minua vaivasi hurjasti kielen kömpelöys, joka tässä Kamulan toisessa teoksessa jo on joko hieman hioutunut paremmaksi, tai sitten siihen vain on jo tottunut. Tarina on myös itsessään jälleen lähtökohtaisesti varsin lupaava: mytologian yhdistäminen kotiseudun historiaan kun on varsin herkullinen kombo. Alkuun tämä kirja viekin mukanaan, ja kuin huomaamatta ensimmäiset kolmesataa sivua on luettu. Mutta mitä pidemmälle tarinassa päästään, huomaan jälleen tuskastelevani aivan samaa kuin ensimmäisen osan kanssa: tapahtumia vain sattuu peräjälkeen, seikkailuiden väliin mahtuu maksimissaan puolikas sivullinen tasaista arkea, jota sitäkään ei tosin juurikaan vaivauduta kuvailemaan. Ymmärrän, että se paikoin myös toimii tällaisessa toiminnallisemmassa, seikkailuun painottuvassa tarinassa ihan tehokeinonakin, mutta sillekin tekisi hyvää käyttää myös hieman värikkäämpää, kuvailevampaa kieltä, rauhoittua paikoin aidosti aistimaan ympärillä olevaa, eikä vain puhtaasti juoksuttamaan muutenkin paperinohuita hahmoja edesottamuksesta toiseen. Tiedän toki, ettei tämä nyt ilmeisesti kovinkaan monin paikoin realismiin pyrikään nojaamaan, mutta muita laadukkaampia fantasiakirjoja lukeneena olisin kaivannut hieman rauhallisempaa tahtia ja vähemmän täpäriä läheltä piti -tilanteita. Ne toimivat tiettyyn pisteeseen, mutta ylikäytettynä parhaatkin käänteet jäävät liian innolla ammennetun massan alle.

Toisinsanoen siis juuri tuo heikkous näkyy oikeastaan koko tarinassa kaikkein läpileikkaavimmin. Kuten ensimmäisessäkin osassa, myös Isoa härkää vaivasi paikoin sama kansanperinteen pinnallinen ylikäyttö: sen sijaan, että esimerkiksi maahisista, vetehisiä tai muista olennoista olisi aidosti tehty kiinnostavia hahmoja, esiintyivät ne vuorotellen tarinassa kaavalla "hahmot olivat kuulleet niistä puhuttavan, mutteivät tienneet niiden olevan olemassa kunnes joku niistä tappoi/loihti/kaappasi/auttoi jonkun/jota kuta ja näin ne olivatkin siis olemassa". Harvoihin olentoihin palattiin myöhemminkään muuten kuin aiempaan päälleliimatunoloiseen tapahtumaan viitatessa, mikä jätti jälkeensä varsin vahvan hämmennyksen, miksi ne ylipäätään on tarinaan pitänyt edes mukaan ottaa. Hienoa, että Kamula näistä kaikista tietää, mutta kuten muukaan tarina, eivät ne todella heränneet tässä oikein henkiin. Jos puoletkin kirjan lopulta varsin turhiksi osoittautuneista käänteistä olisi käytetty muiden käänteiden syvempään pohjustamiseen ja mytologian aitoon käyttämiseen namedroppailun sijaan, tällä tarinalla olisi todella ollut potentiaalia myös suurempaan.

x

Toki voi myös olla, että tämä on tätä genreä, ja tämä genre ei vain ole minulle. Onhan tällainen päätön joka suuntaan sinkoilu tuttua esimerkiksi niinkin klassikkoasemaan nousseesta teoksesta kuin J.R.R. Tolkienin Hobitista – josta en muuten myöskään pitänyt sitten millään. Kaikki tarinat eivät ole kaikille, ja mitä muiden arvosteluihin tulee, on tämä ainakin Goodreadsin mukaan uponnut lukijalle jos toisellekin. Itse ajattelin nyt jättää silti ehkäpä tämän sarjan tähän. 

Ainoa vain, että vastoin kaikkia odotuksiani tämä kirja loppuu aikamoiseen cliffhangeriin, joten koska sarjan kolmas osa, Tuonela, on jo julkaistu, voihan se olla, että joskus vuoden päästä painin taas ihan samojen hahmojen kanssa kolmannen kirjan verran. Jotain kutkuttavaa kun tässä kaikesta huolimatta edelleen on.

CELESTE NG : TULENARKOJA ASIOITA

CELESTE NG : TULENARKOJA ASIOITA

384s.

Gummerus 2019

Alkuteos: Little Fires Everywhere // 2017

Suomennos: Sari Karhulahti

Arvostelukappale

Hyvät seuraajani. Jos ette ole vielä lukeneet Celeste Ng'n Tulenarkoja asioita -romaania, mutta aiotte lukea sen, suosittelen skippaamaan tämän postauksen. Tai vähintäänkin siirtymään suoraan tästä postauksen viimeiseen kappaleeseen. Lisäksi varoittaisin, että jos olette jo lukeneet tämän kirjan, ja rakastitte sitä, suosittelen myös siinä tapauksessa skippaamaan tämän postauksen. Tästä seuraa nimittäin yksi varsin epäsuosittu kirjallisuusmielipide: Goodreadsin vuoden kirjaksi vuonna 2017 valittu romaani kun on mielestäni yksi epätasaisimpia teoksia, mitä aikoihin olen lukenut.

Anteeksi. Mutta en voi sille mitään. Vaikka toki välillä on mukava lukea kirjoja ihan vain kriittisesti, en kuitenkin nauti asioiden lyttäämisestä niin paljon, että käyttäisin epämiellyttävän kirjan lukemiseen vartavasten kaksi viikkoa vain päästäkseni haukkumaan sitä blogiini.

Minä todella yritin. Minä todella luulin, että tämä olisi voinut olla minun kirjani. Tätä kirjaa on suositellut muun muassa Roxane Gay. Mutta näemmä suurimmatkin ajattelijaidolit voivat olla väärässä. (Tai ainakin eri mieltä minun kanssani.) Odotin erityisesti tältä romaanilta mukavaa, helppolukuista ja mukaansatempaavaa lukuromaanikokemusta, joka ehkä parhaimmillaan kykenisi hieman puhuttelemaankin. Se mitä lopulta sain, oli kuitenkin suurin kliseekokoelma, mihin ihan hetkeen olen törmännyt. Ja seuraavan tekstin tarkoituksena on yrittää selvittää miksi se sitten häiritsee niin paljon.

x

Romaanin alkuasetelma menee jotakuinkin näin: Shaker Heights on kauniiden ja menestyvien amerikkalaisten esikaupunkialue, jossa jopa talot on sävytetty keskenään yhteensopiviksi. Idyllinen asuinympäristö pysyy koossa sosiaalisen säännöstön mukaan eletyn elämän kautta, mutta ensisijaisesti siksi, että siellä asuu vain etuoikeutettuja, rikkaita ja keskiluokkaisia ihmisiä. Lukiorakkautensa naineita keski-ikäisiä, hyveellisiä Täydellisiä Naisia. Mutta koska vain konfliktin kautta syntyy kiinnostava romaani, muuttaa alueelle, tai oikeastaan sen ulkoreunamille, boheemi ja säännöistä piittaamaton Mia Warren teini-ikäisen tyttärensä kanssa, eikä mikään ole sen jälkeen ennallaan. Kun Kauniiden ja Ihanien Richardsonien talo palaa poroksi keskellä yötä, on aika hypätä kerronnassa noin vuosi taakse päin ja alkaa selvittää mysteeriä, joka kartanomaisen rakennuksen lopulta on maan tasalle polttanut.

Kuulostaako kliseeltä? Sitä se todella on.

Ng luo melko vetävällä alullaan lukijalle moninaisen maailman, jonka perhemysteeri vetää mukanaan jo romaanin alkusivuilta. Teosta on kehuttu erityisesti sen rohkean psykologisuuden, syvämietteisyyden ja viisauden ansiosta. Lisäksi kirjan on kerrottu pitävän sisällään ajankohtaista pohdintaa rodullistamisesta, sekä esimerkiksi monikerroksista näkökulmaa kansainväliseen adoptiokeskusteluun. Lupaavaa.

Mutta siihen se sitten jääkin. Ng'n palkittu romaani on parhaimmillaankin hyvin keskinkertaista viihdettä, ja sen ehdoton perisynti on olla amerikkalaisinta, mitä olen aikoihin lukenut. Jokainen, joka seuraa yhdysvaltalaisia perustv-sarjoja, katsoo Hollywood-filmejä ja tunnistaa periamerikkalaista stereotypiakuvastoa esimerkiksi mainonnan ja viihdekulttuurin maailmasta, tietänee jo valmiiksi miten ihmisiä yleensä kuvataan: kauniina, näennäisen moninaisina, mutta yksinkertaisina paperinukkeina, joilla on yksi, parhaimmissa tapauksissa kaksi piirrettä ja suureen tarinaan perustuva taustakertomus: milloin kyseessä on ryysyistä rikkauksiin -kerrontatapa ja milloin taas narratiivi huutosakkijohtajattaresta, joka päätyy naimisiin keskushyökkääjän kanssa ja saa neljä kaunista lasta. Ja uskokaa tai älkää, mutta tähän romaaniin oli saatu ympättyä molemmat.

Pahin ongelmallisuus ei kuitenkaan tässä tapauksessa ollut vain hahmojen kliseisyys, vaan romaanin aikaansaama naiskuva. Perinteinen madonna-huora-naisjako on jo niin nähty, ettei sitä enää tällaisessa mittakaavassa edes kuvittelisi tulevan vastaan, mutta pakko sanoa, että kun toinen, tarkoituksella hyvikseksi maalattu naispäähenkilöhahmo on SPOILER ALLERT, siinnyt neitseellisesti suurin piirtein pyhästä hengestä, tekee itse mieli lähinnä huutaa. Turhautumisesta. Että tätäkö edelleen, armon vuonna 2019? Neitsytäidin lisäksi huoran osaa sai esittää yritteliäästi "monitasoiseksi" rakennettu katala ämmä, (joka toki ei tietenkään epäsiveellisyyttä harrastanut, koska eihän se nyt populaarinarratiiviin kuulu), mikä on ihan vähintään yhtä loppuunkulutettu tarina siitä millaisia "naiset nyt vain ovat".

Yhdyn tällä kritiikillä osin myös siis siihen samaan kuoroon, josta kirjaa on aiemminkin kritisoitu: sen lisäksi, että Ng'n hahmot ovat äärimmäisiä karikatyyrejä ja kulttuurin pimeiden puolien kuvia,  kirjailijana hän tekee moraaliset valinnat lukijan puolesta jo romaaninsa sivuilla. Hän ohjailee häikäilemättä lukijaa pitämään tietyistä hahmoista ja vihaamaan toisia, mikä tuntuu lähinnä arveluttavalta. Lisäksi Ng on onnistunut tunkemaan vajaaseen neljään sataan sivuun niin valtavan määrän ajatuslankoja, poukkoilevia juoni- ja henkilökiemuroita sekä teemoja, että vähemmästäkin kokonaisuus alkaa hajota palasiksi. Se on harmi, sillä se ydinajatus, amerikkalaisperheen adoptoima kiinalaislapsi ja hänen kautta käsitelty oikeus omaan kulttuuri-identiteettiin kääritään niin syvälle ylimääräiseen rakennelmahöttöön, että kirjan ehdoton paras puoli, oikeudenkäynnin kuvaaminen ja sen kautta adoptiolapsen oikeuksien pohtiminen, katoaa eikä saa ansaitsemaansa huomiota. Käsitykseni mukaan Ng'n esikoisteos, Everything I Never Told You, saa vahvuutensa juuri tästä tematiikasta, amerikankiinalaisuudesta ja rodullisuuden ongelmallisuudesta, mutta valitettavasti tähän toiseen romaaniin teema ei enää jaksa kantaa, koska siihen ei yksinkertaisesti osata keskittyä. (Tai haluta. Sekin tietenkin kirjailijalle suotakoon. Se, että on kiinanamerikkalainen, eli jonkin määritelmän mukaan rodullistettu kirjailija, ei tietenkään tarkoita sitä, että pitäisi kirjoittaa vain rodullistettujen tarinoita, joita me valkoiset länsimaalaiset voisimme suurella suvaitsevaisuudellamme lukea. Ei, tämä kirja on tällainen, ja se on täysin ok. Sekin on ok, että minä jään tämän ulkopuolelle, koska kaiken ei myöskään tarvitse olla minulle kohdistettua. Sen huomaaminenkin tekee itselleen varsin hyvää.)

Niin. Sen lisäksi, että pohdituttaa oma asema valkoisena lukijana, olen myös miettinyt pitkään samaa, mitä eräässä Oman huoneen -podcast-jaksossakin pohdittiin: miksi kliseisyys ja äärimmäisen stereotyyppiset hahmot ärsyttävät kirjallisuudessa, mutta tv-sarjoissa ne nielee ilman minkäänlaista kakomista? Panostaako kirjaan jotain mielen sisäistä pääomaansa enemmän kuin toisella silmällä katsottavaan draamasarjaan? Vai kulutanko kirjallisuutta yksinkertaisesti vain eri tarpeeseen kuin tv-sarjoja? Todennäköisesti molempia, mutta ehkä hieman enemmän jälkimmäistä. Nautin nimittäin varsin paljon This Is Us -tyylisistä jenkkidraamoista, vaikka jo se yksin on moninkerroin ongelmallisempi ja stereotypioilla pelaavampi itketyssarja kuin tämä kirja koskaan voisi olla. Siksi suosittelen lämmöllä, että myös tähän postaukseeni suhtaudutaan varauksella: jos sinä haluat kevyttä ja ketterää ihmissuhdekiemurtelua myös kirjoilta, tämä on varsin mainio teos sellaiseen nälkään. Se jopa ajattelee ja valitsee sinun puolestasi, joten kirjan parissa ei todella tarvitse kuin olla mukana ja nauttia. Sellaiseen tämä kirja on jopa esimerkillinen, ja siksi onkin tärkeää, että näitäkin julkaistaan. Jokaiselle omaa viihdettään, enemmänhän tässä lopulta ongelmana on se, että en itse selvästikään osaa vielä valita itselleni sitä kaikkein sopivinta kevyttä kirjallisuutta.

Tai lukutapoja: mitä tälle tarinalle tapahtuisi, jos huora-madonna-kerronnan lukisikin tietoisesti vastakarvaan? Entä, jos ne on tehty tarkoituksella niin räikeiksi, että vähemmästäkin jo pistää silmään? Voiko klisee olla siis joskus myös kliseisyyden kritisoimista? Voisiko tästäkin romaanista siis löytää tason, joka ei olekaan itsestään selvästi se, mitä se sinänsä sanoo julki, vaan ennemminkin se, mitä kaikkea se jättää sanomatta? Mene ja tiedä. Mutta ainakin jään odottamaan tästä tekeillä olevaa lyhytsarjaa, sillä siitä tulen todennäköisesti pitämään. Olen suurten ristiriitaisuuksien ihminen, vihaan paperilla samoja asioita, joita ruudulla (salaa) rakastan. Mutta se on seuraava tarina se.

Lukemattomat naiset -haaste: Kirjavinkki sinua inspiroivalta naiselta/sukupuolivähemmistöön kuuluvalta henkilöltä

ELENA FERRANTE : UUDEN NIMEN TARINA (NAPOLI-SARJA #2)

ELENA FERRANTE : UUDEN NIMEN TARINA

508s.

WSOY 2017

Alkuteos: Storia del nuovo cognome, 2012

Suomentaja: Helinä Kangas

Olen pikahurmaantuja. Jos pidän jostain, pidän yleensä varsin täysillä, ja jos vain mahdollista, kulutan kaiken aiheeseen liittyvän loppuun niin pian kuin mahdollista. Katson kokonaisen tuotantokauden tv-sarjaa muutamassa illassa, kuuntelen kuukauden ajan ainoastaan yhtä levyä, joskus jopa yhtä ja samaa kappaletta repeatilla niin kauan, kun se vain onnentunnetta jaksaa kerta toisensa perään minulle tuoda. Kirjojen parissa en pitkään aikaan ole tällaista tunnetta saanut, en sitten varmaan Harry Pottereiden edellisen uusintakierroksen, sillä harvoinpa yhden yksittäisen romaanin parissa pystyy yliannostuttamaan itseään. 

Mutta sitten luin joululomalla Ferraten Napoli-sarjan avausosan.

"Mutta Lila osasi kietoa minut pikkusormensa ympärille niin etten pystynyt vastustelemaan: toisaalta sanoin nyt riittää, toisaalta minua masensi ajatus etten enää kuuluisi hänen elämäänsä, keinoihin joilla hän muokkasi sen itselleen sopivaksi. Mitä muuta tuo juoni oli kuin yksi hänen mielikuvituksellisia, riskialttiita siirtojaan? Me kaksi yhdessä tukemassa toisiamme taistelussa koko maailmaa vastaan"

Sarjan toisessa osassa Lila ja Elena ovat kasvaneet jo nuoriksi naisiksi, ja siinä missä kertojana toimiva Elena puurtaa lukionsa loppuun, ja jatkaa omaksi yllätyksekseenkin yliopistoon, on Lila mennyt naimisiin ja alkaa elää rouvasarkea uudessa, kauniissa naapurustossa, monella tapaa hyvin kaukana siitä köyhästä arjesta, jonka keskellä hän on nuoreksi aikuiseksi kasvanut. Toisin kuin aiemmassa osassa, heidän kohtalonsa alkavat pikkuhiljaa kaueta toisistaan, hivuttautua eri suuntiin, kasvaa ja kehittyä kietoutumatta jatkuvasti enää toisensa ympärille. Silti yhteenkuuluvuuden tunne ei katoa, vaan heissä on jotain, joka kantaa yli puhumattomuuden ja kateuden, ja kasvattaa kokoaan kahden maailman ristiaallokoissa.

Jonkinlaisena erona ensimmäiseen osaan, tytöt ovat todella kasvaneet naisiksi, mutta myös tarina on laajentunut pienen kortteliyhteisön suhteista yhteiskunnallisellekin tasolle. Se laajenee siihen kauniisti, ikään kuin Elenan mukana: opettelee ymmärtämään oppimaansa myös sovelletussa mielessä, näkemään maailmaa laajemmin kuin yksityiskohtien ja kirjojen kautta. Se on edelleen  tarkka kuvaus patriarkaalisesta ja hyvinkin väkivaltaisesta yhteisöstä, mutta se on myös pieni pyristely, miten oma minuus säilytetään, kun toinen sitä yrittää ulkoa murtaa. Kerronta ulotti reunojaan myös varsin mainiolla, vaikkakin osittain vähän liiankin tarkoituksenhakuisella keinolla kahteen suuntaan, Elenan omaksi, rauhalliseksi kasvutarinaksi, ja Lilan taisteluksi nuoren vastahankaisen vaimon roolissa muistikirjojen kautta, jotka hän oli Elenalle säilyettäväksi antanut.

Eniten tässä jatko-osassa rakastin sitä, miten se jatkui tasan siitä, mihin ensimmäinen osa loppui. Pääsin siis suoraan tuttuun ja turvalliseen maailmaan, ja alusta asti oli varsin selvää, että jos piti ensimmäisestä osasta, ei tämä tunne todennäköisesti toisenkaan kanssa tule muuttumaan. Näitä kahta kirjaa, tai todennäköisesti koko sarjaa, on varsin mahdoton erotella lopulta toisistaan, niin tarkkaan se kertoo edelleen yhtä ja samaa tarinaa, kietoo lukijansa näennäisen helpon juonikuvion ja sivua kääntämään pakottavan kerronnan avulla. Ja silti se ei jätä kaikessa viihteellisyydessäkään huijattua, liian helppoa oloa, vaan kirjan ihmissuhteisiin sukeltaa niin syvälle, että ne tuntuvat hieman kliseisestikin todettuna aidoilta.

Ja sitä aitoutta minä näissä rakastan. Elenan itseensä kohdistuvaa sokeutta, epävarmuutta, jatkuvaa peilaamista toiseen, sitä kautta joko itseään väheksyen tai sieltä ylös toista astinlautana käyttäen ponnahtaen. Jollain maagisella tavalla Ferrante osaa kuvailla niin pikkutarkan aidosti ja samaistuttavasti kahden ihmisen ystävyyttä, että kirjan pienille vioille, hieman huterille sivuhenkilöille ja välillä jopa naivisti eteneville tapahtumille, ei anna minkäänlaista painoarvoa, ne vain ohittaa olankohauksella, antamatta horjuttaa sitä hurmioituneisuutta, joka tällaisesta tarkkanäköisyydestä kumpuaa. Ja samalla kun tämän romaanisarjan kanssa totaalisesti uppoaa viihdyttävään maailmaan, jossa fiktiiviset murheet ohittavat arjen omat pienet pulmat, tuo se silti perspektiiviä myös omiin tunteisiin, kateuteen, epävarmuuteen, vertaamiseen ja peilaamiseen, ja se tekee sen käsittämättömän lohdullisesti. Ymmärtäen, antaen jokaisen olla oma itsensä virheineen päivineen. Rakastaen toista kuin vain lapsuudenystävää voi rakastaa.

Muutaman pienen aavistuksen hetken pohdin tätä lukiessani, että luenko liian ahnaasti, liikaa liian nopeasti, mutta vielä toisen osan kanssa se ei lopulta kuitenkaan vaivannut oikeastaan ohikiitävää hetkeä kauempaa. Saa nähdä, olisiko kolmas osa heti perään jo aivan liikaa, voi olla. Ja silti, lopulta tunne siitä, että tähän maailmaan on mahdollista vielä palata, ja hyvinkin pian, todennäköisesti tulee voittamaan. Kolmas osa tästä sarjastahan on jo julkaistu, ja jos yhtään omaa hurmaantumistapaani tunnen, olen senkin lukenut ennen kuin lumet maasta sulavat. Tiedä sitten, miten sarjan viimeisen, neljännen osan kanssa sitten käy, aiheuttaako kolmas jo ähkyn, vai huomaanko kahlaavani kohta viimeistä malttamattomana jo englanniksi. Se jää nähtäväksi.

Uuden nimen tarinasta on kirjoitettu hurjasti, muun muassa seuraavissa blogeissa: Kirjaluotsi, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Leena Lumi, Lumiomena & Luettua elämää

Helmet-haaste 2018: 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan