KEVYTTÄ JA VIILEÄÄ – JEN BEAGININ VIILEÄ VAALEA

JEN BEAGIN : VIILEÄ VAALEA

396s.

Otava 2023

Alkuteos: Big Swiss, 2023

Suomennos Maria Lyytinen

Viileä vaalea on pysynyt kirjainstagram-hittinä jo vuosia – se on julkaistu "jo" kolme vuotta sitten, mutta se näkyy syötteessä ja suosituslistoilla vähän väliä edelleen. Se on ollut myös omalla lukulistallani vähintään yhtä kauan, kyllähän kaikkien kehuma kirja toki kiinnostaa. Viileä vaalea saatiinkin verraten nopeasti suomeksi, ja vaikka tällainen tietty kulttuurinen puhe ja puhetapa on ehkä paikoin sujuvampaa ja nokkelampaa englanniksi¹, on Maria Lyytinen tehnyt oivallista ja hienoa suomennostyötä tämän kanssa.

Viileän vaalean perusidea on simppeli(hkö): 45-vuotias Greta, elämässään räveltävä henkilö, joka asuu itseään vanhemman Sabinen kanssa ränsistyneessä hollantilaistalossa Hudsonin reunamilla. Sabine katoilee, elämää pitää kasassa lähinnä Gretan työ parisuhde- ja seksuaaliterapeutti Om:n asiakaskäyntien litteroijana, sekä Piñon-niminen rescue-rekku, jonka itsenäisyyttä, omaehtoisuutta ja omia rajoja Greta ihailee yli kaiken. Ja niin, pian myös FEW, eräs Omin asiakkaista, viileä vaalea sveitsiläinen, jonka tarina pitää Gretaa käsissään kuin sivuja kääntämään pakkottava romaani. Kun Greta sitten tapaa FEW:n kerran koirapuistossa, menee häneltä pasmat niin sekaisin, että hän valehtelee paitsi työnsä ja ikänsä myös nimensä. Ja aloittaa kiihkeän salasuhteen tuon naimisissa olevan, kerran äärimmäisen vakavasti pahoinpidellyn Flavian kanssa.

Viileän vaalean Greta toistaa (etenkin amerikkalaisesta) populaarikulttuurista tuttua, Anna Bogutskayan Unlikeable female characters -kirjassaan trainwreckiksi nimeämää epämiellyttävää naishahmoa hyödyntävää kuviota, jossa Greta toistaa stereotyyppiä keski-ikäisestä, emotionaalisen katastrofin partaalla olevasta, sekoilevasta ikinuoresta, joka "ei ymmärrä kasvaa aikuiseksi". Greta on jättänyt turvallisen, emotionaalisesti läsnäolevan ja vakaan kihlattunsa kymmenen vuoden yhdessä olon jälkeen, koska "halusi tuntea olevansa elossa". Klassinen traumareaktio, terapeutti sanoisi, sillä usein tosiaan ahdistuneet ja kiintymyssuhteissaan toipumassa olevat sekoittavat turvan tylsyyteen ja ahdistuksen elossa oloon – on aivan ymmärrettävää, että kuolenkauhu tuntuu enemmän elämiseltä kuin eläminen itsessään, jos on joskus jotain vastaavaa kokenut. Lopulta hän rakastuu Flaviaa, Viileään vaaleaan, jonka kanssa suhde on vähintäänkin monimutkainen. Ja toki jatkuvan hylkäämisen pelon kanssa "elossa olevan" tuntuinen.

Asetelma voisi olla myös kiinnostava: The White Lotus -sarjan Tanyaakin muistuttava trainwreck-Greta olisi hyvinkin käyttökelpoinen hahmo esimerkiksi terapiakulttuurin, traumakulttuurin ja toisaalta myös epämiellyttävän naishahmon laajempaa yhteiskunnallista hallitsevuutta kommentoidessa, mutta nyt päähahmon käyttö hieman lässähtää – tai saa oikeastaan juuri terapiakulttuuria vahvistavan lopun, koska vain omiin traumoihin syventyminen lopulta saa Gretaa edes hieman eheämmäksi. Ehkä. Sitä ei kerrota, mutta loppu on harmillisen lattea, sillä yhdistettynä Flavia, Big Swissin, kykyyn ottaa oma tarina haltuunsa kieltäytymällä traumanarratiivista, käsillä olisi voinut olla aivan äärimmäisen kiinnostavakin keskustelu. Nyt kirja tuntuu kertovat, että kumpikin on ongelmallista, ja parhaiten voi se, joka yksilöpsykologisesti pelaa Käärme ja tikapuut -pelin terapiamuodossa oikeaoppisesti loppuun asti.

Kirjassa on paljon mistä pidin: Beagin kuvaa esimerkiksi naisten välistä seksiä, kiihkeää suhdetta ja tunnistamista ihanan suoraan, paikoin jopa rivosti, mutta aina hellällä, rakkaudellisella ja kunnioittavalla otteella. Kirja saa kepeähkön tyylinsä puolesta lukemaan itse itseään vinhalla vauhdilla, ja se on tosiaan koukuttavasti kirjoitettu. Monimutkaiset Trainwreckitkin ovat kokonaisia, elämänsä runtelemia henkilöitä, joiden psykologinen syvyys syntyy juuri siitä, ettei kukaan syvenny mihinkään, vaan räveltelee elämässä menemään – kuten enemmän tai vähemmän meistä itse kukin ainakin eniten hukassa ollessaan. Kaiken ei tarvitse olla aina täydellistä, kaiken ei tarvitse olla suoraa ja selkeää. Ihmiset toimivat vastoin moraaliaan ja arvojaan, koska tunteet vievät meitä enemmän kuin koskaan myönnämmekään. Parhaimmillaan Viileä vaalea on terävä ja hauska. Se on myös tavallaan tarkka ajankuva, mutta syvyydessään lähinnä sitä toistava, ei kriittinen tai sitä edes varsinaisesti kommentoiva. Sekin on ihan jees, mutta sillä on vaaransa – viihde ei ole koskaan vain viihdettä, vaan kepeydellään se myös uusintaa haitallisiakin kulttuurisia piirteitä. Kuten käsityksiä yksin paranemisesta, trauma- ja terapiakulttuurin yksilöllisyyksistä ja toisaalta siitä, miten kaikki lopulta olisi vain yksilön käsissä, kun hän ymmärtäisi käsitellä menneisyytensä. Se kun ei ole mitenkään poliittisesti neutraalia, kenellä siihen on mahdollisuus ja kapasiteetti ja kenelle sitä ei edes tarjota.

–––––––––––––––––––––––––––––––––––––

Alaviitteet:

¹ Tässä ei ole sen kummepaa arvotusta suuntaan tai toiseen: en tarkoita tällä nyt sitä, että suomi on kömpelö kieli lukea ja englanti jotenkin parempi, vaan ainoastaan sitä, että koska suomen kirjakieli ja puhekieli on esimerkiksi englannin vastaavia kauempana toisistaan, tuo se välillä käännöksiin tiettyä jäykkyyttä kun kirja nimenomaan pelaa sillä kulttuurisella amerikanenglannin puhekielellä, jota sarjojen ja elokuvienkin läpi olemme tottuneet ottamaan vastaan. Koska vastaavaa tehdään vielä vähän suomeksi, on ymmärrettävää että tietyn finglish-sanaston suomentaminen tuntuu joskus vieraalta kun vakiintuneet käännökset puuttuvat.