maanantai 5. tammikuuta 2026

VOITTAJANTUNTI

 IIDA SOFIA HIRVONEN : VOITTAJANTUNTI
198s.
Siltala 2025

Pidin näemmä Iida Sofia Hirvosen Radalla-esikoisesta ihan  v a l t a v a s t i. En ollut muistanutkaan, että noin valtavasti, mutta ihanaa, että pidin. Samalla innolla ostinkin viime syksyn kirjamessuilta Hirvosen toisinkoisen, Voittajantunnin, jonka sain nyt heti alkuvuodesta luettua.

Voittajantunti on yhdenpäivän- tai huume- ja alkoholihuuruisenyönromaani nykyajasta, nykyisyydestä. Kuin venytetty meemi, #vainkeskiluokkajutut, mutta nichemmin ja ilman lempeää sarkasmia, hyväksyvää katsetta. Kaikkea, ihan kaikkea, vaivaa tietoisuus, itsestä, ympäristöstä, itsestä ympäristön (oletetuin) silmin. Vilpitön on naurettavaa, täytyy katsoa ironian kautta, täytyy etäännyttää niin kauas ettei näe.

Välillä huomaan pysähtyväni miettimään, että onko Voittajantunti kuitenkin hieman liian pitkään venytetty keskustelu lukemisen performoinnista mutta elämisen mittakaavassa. Että kritisoidaanko tässä lopulta jotain, mikä tulee todeksi lähinnä, koska sitä kritisoiva on ottanut jotain esiin, ja yleisö tarttuu siihen helpoimpaan täkyyn. Keskustelu alkaa velloa ja ilmiö muuttuu todemmaksi kuin se onkaan, ja yhtäkkiä, kun pitäisi keskustella lukemisen tai elämisen kestävyyden mahdollistavista rakenteista, keskustellaankin siitä, voiko enää lukea tai elää julkisella paikalla pelkäämättä tulevansa performaatiosyytösten kohteeksi. Ja silti: Voittajantunnin henkilöhahmot, paperilehden viimeiseen numeroon kirjoittava musiikkikriitikko, Xander, kumman juppimainen sosiologian opiskelija sekä muusikko-tutkija Erkki, ovat kovinkin oivalliset esimerkit nykyprekariaatista. Ihmisistä, jotka kenties kulttuurisesta ja sosiaalisesta pääomastaan huolimatta alkavat menettää kirjaimellisestikin taloudellista pääomaa, ja elävät siksi jatkuvan, erityisen epävarman elämäntilanteen keskellä.

Vaikka Voittajantunti onkin fiktioon kääritty ajankuva, elää se samaa kulttuurista aikaa kuin esimerkiksi syksyllä lukemani Jaakko Vuoren Melankolianpaluu-esseiden analysoimat kotimaiset autofiktiot Savonlahdesta Mykkäseen, Sjöholmista Salmenniemeen. Vaikka Voittajantunnissa ei pyöritä suoran masentuneisuuden ympärillä, leimaa omaa elämää jatkuva epävarmuus, ja ympäriltä rapistuvat rakenteet saavat kunkin yksilön pyristelemään parhaansa mukaan sen kanssa, mitä on enää jäljellä. Tätä Hirvonen kuvaa oivallisesti – hänen rikas, hallitun rönsyilevä kerronta- ja kirjoitustapansa on tällekin teokselle täydellisyyttä hipova. Harva kotimainen kirjailija taitaa näin upeasti dialogit, polveilevat trippitarinat ja moninäkökulmaisen kerronnan kiehtovan kerrostamisen.

Toisaalta Vuoren esseiden lukeminen antaa myös selityksen sille pienelle hankaukselle, jota Voittajantuntia lukiessani tunnen: tässä epävarmassa, muuttuvassa ja yksilön harteille pärjäämisen yksin asettavassa yhteiskunnassa huonoiten ei silti pärjää Voittajantunnin kuvaava luova luokka, sillä kuten aiemmin mainittua, heillä sentään on sosiaalista ja kulttuurista pääomaa, jota silti, ainakin jokseenkin, edelleen arvostetaan. Toki luovan, prekaarin luokan asema on muuttunut, yksilön asema ylipäätään on. Ja samaan aikaan kun näiden(/meidän) etuoikeutettujenkin elämästä ja asemasta on tärkeä kirjoittaa, tuntuu omassa viitekehyksessä yksin, ilman suurempaa yhteiskunnallista näkökulmaa pöyriskely silti hieman, no, performatiiviselta. Ja ehkäpä siksikin minun oli paikoin vaikea saada kiinni siitä, kenelle tämä kirja on kirjoitettu – sille alati kasvavalle ryhmälle, jonka tulot kertyvät pienistä puroista sieltä täältä vai niille, jotka voittoa vaativat ymmärtämättä mitä se tekee ihmiselle? Jälkimmäiset sitä tuskin lukevat ja ensimmäiset tätä jo elävät.

Ja sitten, loppua kohden alan ymmärtää. Kun bileet on loppu, tripeistä keskusteltu, deitit lähteneet koteihinsa, mikroateriat analysoitu ja kriitikko palannut jatkoilta, palaa Hirvosen lempeämpi, kehollisempi kertojaääni ja näyttää pienin vedoin, mitä kaikkea muutakin elämä voi(si) olla. Loppu sitoo kokonaisuuden hallitusti yhteen, ja jättää jälkeensä jotain, mitä toivoksikin voisi kutsua. Ja jos sitä ei nykykirjallisuudessa kaivata, en tiedä mitä muutakaan voisi. 

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti