KUN SAIRAILLA ON KAIKKI VALTA

 DODIE BELLAMY : KUN SAIRAILLA ON KAIKKI VALTA

309s.

Tutkijaliitto 2025

Alkuteos: When the Sick Rule the World, 2015

Suomennos Viljami Hukka

Jos joululomalla lukemani Chris Krausin I Love Dick tuntui hetken kaiken alkupisteeltä, niin voi kaiken sukupuoliset, miten upealta tuntui päästä viimein jatkamaan jo marraskuussa aloittamani Dodie Bellamyn Kun sairailla on kaikki valta -tekstikokoelmahybridi loppuun. No, Kun sairailla on kaikki valta on toki itsessään kirjoitettu melkein kaksikymmentä vuotta Krausin I Love Dickin jälkeen, mutta ensimmäisenä Bellamyn suomennettuna teoksena sitä on toki edeltänyt jo varsin laaja tuotanto englanninkielisessä maailmassa. Jopa niin, että tosiaan esimerkiksi Maggie Nelsonin lisäksi juuri Kraus on yksi niistä kirjailijoista, jotka ovat Bellamyn nimenneet omiksi kirjallisiksi esikuvikseen. Eikä ihme.

Viime syksynä Viljami Hukan suomentama, neljästätoista erilaisesta tekstistä koostuva essee(hkö)kokoelma Kun sairailla on kaikki valta on new narrativen, uuskerronnan, yksi kiistattomia kulmakiviä. Vaikka tekstikokoelma koostuu erillisistä, toisaalla aiemmin yksittäinkin julkaistuista teksteistä, muodostaa se tällaisenaan vinhan vikuroivan kokonaisuuden, joka näyttää, miten kehollisuus, kokemuksellisuus, tunteellisuus ja toisaalta marginaaliset ilmiöt tarvitsevat myös uudenlaisia rakenteita tullakseen näkyviksi, tunnistetuiksi ja mahdollisimman aidosti toistetuiksi tekstimuodoissa. Bellamy käsitteleekin kirjassaan niin kodittomuutta ja gentrifikaatiota, E.T.:tä ja äitinsä kuolemaa, ruumiillisuutta, sairautta, yrjöä ja tukkeutuneita wc-putkia sellaisella vimmalla, että siitä on tietty Vakavasti Otettavalle Kirjallisuudelle tyypillinen etäännyttäminen, ironia ja pelkkä tekstin kautta näyttäminen hyvin kaukana.

Kehollisesta ja jopa eritteisestä kerronnasta huolimatta Bellamyn uuskerronta ei kuitenkaan tunnu suoralta vastineelta uusvilpittömyydelle. Se ei ole kyyneleisiin piilotettua emotionaalisuutta, yhteisyyden kokemusta ja ironiaan kyllästyneen kerronnan vastapaino sinänsä, vaan se näyttäytyy vahvemmin vaihtoehtoisena tapana kertoa kuin vain kokea. Uusvilpittömyys typistää monet asiat yksilön tunteiksi ja kokemuksiksi, Bellamyn uuskerronta taas näyttää jotain laajempaa yksilön ja toisaalta tarkkailtujen kokemusten kautta. Kun Bellamy kirjoittaa teoksensa viimeisessä, yli 40-sivuisessa esseessään Twitter-tornien varjoissa San Franciscon Google-busseista ja persoonattomista IT-työntekijöiden asuinkerrostaloista, joiden tieltä on purettu tuhansien ja tuhansien vähävaraisten ja kodittomien majoitustiloja, hän ei niinkään ulkopuolelta sääli kodittomia, vaan luo kehollista ymmärrystä siitä, millaista on kun oma tila viedään korporaatioiden nimissä. Kun kaupunki pyrkii ehkäisemään "kodittomuutta" vesitykittämällä kaduilla nukkuvia aamuyössä, kyse ei ole ironiasta eikä vilpittömyydestä, vaan maailmasta, jonka elämää ei voi kuvata ainoastaan älyllisellä tasolla.

"Stressigooglaan kuin hullu ja saan tietää, että Mid-Marketin alueella Twitterin päämajan lähellä käytetään korkeapaineistettuja vesitykkejä kodittomien häätämiseen. Kaupungin työntekijät huuhtelevat niillä jalkakäytävät joka aamu ensin puoli viideltä, sitten uudestaan kuuden aikaan. Vesitykkejä ei saisi suunnata ihmisiin, mutta silminnäkijät kertovat kodittomista, jotka huutavat kun vesi osuu heihin. Ei suojaa. Mietin hetkeä, kun tiedostaa, että kaikki on ohi, että nyt on menettänyt töpaikan rakastajan aviomiehen parhaan ystävän suurimman fanin – rauhaisa pysähdys, joka on niin armottoman selkeä, että siinä tekisi mieli viipyä ikuisesti – kuin seksin aikana silloin kun anatomia kristalloituu, eikä tarvitse enää äheltää vaan tajuaa tulevansa – lyönti vapaata pudotusta ennen kuin väistämätön räjähtää. Siltäkö hetki ennen kuolemaa kin tuntuu? Vesitykit pesevät pois virtsaa ulostetta neuloja roskia ihmisiä."

Selailen Bellamyn kirjan luettuani muitakin arvioita hänen teksteistään, ja huomaan, että etenkin Twitter-torneja on kritisoitu Bellamyn omasta sokeudesta hänen henkilökohtaiselle asemalleen – Bellamy asuu vuokrasäännellyssä kodissa, on osa sitä San Franciscon boheemia kulttuuria, joka osaltaan on tuonut gentrifikaation kaupunkiin. Osin näinkin, mutta ajattelen, että tässä lukija sekoittaa taas kirjailijan ja tekstin puhujan toisiinsa. Boheemi mahtuu (yleensä) samaan tilaan osattoman kanssa, ilman vesitykkejäkin. Toisaalta on myös hyvin vaikea nähdä Twitter-tornissa asuvan keskijohdon henkilön puolustavan kaikenlaisten ihmisten oikeutta kaupunkitilaan samalla kun heidän olemassa olonsa vuoksi kaupungissa ei ole varaa asua edes niiden kaupungin työntekijöiden, jotka heitä sairaana hoitavat tai toisaalta katuja tykein puhdistavat. Ja tässä lie aika oleellinen ero uusvilpittömyyden ja uuskerronnan välillä – näyttää, kertoa ja kokea voi myös irtaantumalla yksilöllisyydestään.

Bellamyn kaikki tekstit eivät ole näin eksplisiittisen poliittisia kuin Twitter-tornit. Bellamyn aiheet poukkoilevat oudosti seksuaalisten Lumikki-hahmojen ja metsäneläinten väliltä sairauden ja terveyden määritelmälliseen dikotomiaan, Kathy Ackerin maallisesta jäämistöstä yrjömanifestiin. Bellamylle kulttuuri on, se ei sinänsä ole matalaa tai korkeaa, se on E.T.-elokuvia, taidenäyttelyitä, oman viitekehyksen ja ajan taitelijoihin viittaamista. Myös Bellamyn omasta kerronnasta puuttuu valta-asetelma: hän ei kerro ylhäältä eikä alapuolelta, hän ei tarjoa valmista moraalista viitekehystä vaan itseasiassa jatkuvasti pyrkii tuhoamaan sen kapeita raja-aitoja. Ja silti, kuten Bellamy itsekin kirjoittaa: "kaikki taide on poliittista. Vallitsevia kulttuurisia arvoja joko uusinnetaan tai vastustetaan. Tästä ei pääse yli eikä ympäri."

Kaiki Bellamyn tekstit eivät ole ihan helpoimmasta päästä – osa haastaa kulttuuriviittauksilla, jotka eivät välttämättä ole ihan jokaiselle lukijalle allekirjoittanut mukaanlukien tuttuja, osa taas muotonsa ja rakenteensa puolesta. Ja tavallaan juuri se on yksi kokoelman vahvuuksista: aina kun ei ihan ymmärrä, putoaa kärryiltä, seuraa tekstiä jokin, mikä viekin täysin mukanaan, ja tarjoaa voimakkaita oivalluksia. Sitten taas hetkeksi hukutaan, kielen ja kerronnan eksyttäminä. Maaria Ylikangas tiivistää Bellamyn tekstin upean ytimekkäästi Hesarin arvion lopuksi: "Bellamyn esseet tunnustavat kirjoittajan ruumiillisena olentona, joka harhautuu ja korjaa kurssiaan. Siksi teksti on kujeilevaa, kokeilevaa, radikaalia ja rivoa. Se ei lankea opettavaisuuteen, mikä on yhdysvaltalaisen nykyesseen kiusallinen erityispiirre. Bellamyn esseet ovat himon ja inhon läpsäyksiä. Tässä karnevaalissa sopimattomat asiat tökkivät toisiaan niin pitkään, että päätyvät valitsemaan toisensa."

Bellamyn teksti todella antaa luvan olla kokeileva, harhaileva ja eksynytkin. Ja ennen kaikkea, poliittinen, pienimmissäkin mittakaavoissa. Kuten Bellamy itse sen toteaa:

"Vastarinnalle omistautuminen on kaunista."