Torpor

Chris Kraus : Toprpor

292s.

Tuskar Rock, 2006

Rakastuin Dickiin viime vuoden lopulla. Jatkoin helmikuussa Aliensin & Anorexian pariin Gentin vaihtovierailullani, ja hurmaannuin entisestään. Säästelin trilogian viimeistä, tätä Torporia, hetken, mutta nappasin sen ihan järisyttävissä lomaa ennakoivissa ahdistuneisuuspäissäni sen mukaan Tarttoon kasvatustieteen konferenssiin lohtulukemiseksi. Ja sain taivaan.

Temaattisesti ja ajallisesti Torpor sijoittuu pääosin Dickiä aiempaan ajanjaksoon, joskin se on kerrottu sen jälkeisestä tilanteesta käsin. Toisin kuin löyhän trilogian kahdessa edellisessä osassa, tässä teoksessa ei esiinnykään Chris ja hänen aviomiehensä Sylvére vaan elokuvantekijä-kirjoittaja Sylvie sekä häntä muutaman kymmenen vuotta vanhempi akateemmikkoaviomies, holokaustissa kuolleen isän Yhdysvaltoihin paennut poika Jerome. Näistä pseudonyymeistä huolimatta kovasti aiempien teoksien Chrisiä ja Sylvéreä muistuttavat henkilöt elävät myös kovasti samanlaista elämää, samanlaisia pulmia, samoja huolenaiheita kuin Krausin autofiktiivisen oloiset hahmot aiemminkin – niinpä Torpor on helppo nähdä jatkumona jo kerrotulle, läpikäydylle. 

“Jerome described her as a waitress-translator, and Sylvie wondered why the women always have these hyphenated jobs? The men are all philosophers, artists, filmmakers."

Pseudonyymien tai uusien henkilöhahmojen suojassa Kraus sukeltaa Torporissa kuitenkin aiempaa syvemmälle. Tällä kertaa teos sijoittuu päähenkilöiden hankalan parisuhteen keskivaiheille, ja se näyttää terävän inhimillisen katseen kautta sen suurimmat kipukohdat – Jeromen ikuisen kuoleman halun, holokaustia kohti kulkevan elämän sekä Sylvien tarpeen saada elämälleen edes jonkinlaista merkitystä, kun ura ei anna sitä mitä hän olisi toivonut. Muutamien aborttien ja toisaalta Berliinissä ajan merkittävimpien filosofien kanssa pyörimisen keskellä Sylvie ja Jerome suuntaavat Romaniaan, jossa diktatuuri on juuri kaatunut. Maassa on satoja tuhansia lapsia orpokodeissa, voisiko yksi heistä olla se, joka pelastaa paitsi parin avioliiton myös merkityksettömyyden tunteen 1990-luvun lamauttavassa ilmapiirissä?

Torpor on syvän älykäs, monia asioita yhteen kietova kokonaisuus, jälleen yksi Krausin taidonnäyte. Siinä missä rakastan esimerkiksi Olivia Laingin taituruutta kirjoittaa kolmesataasivuisia monografisia esseeteoksia yhdestä ja samasta aiheesta, näkökulmia ja teoreettista lähestymistapaa vaihdellen, Krausissa inspiroidun päinvastaisesta. Kraus yhdistää nimittään erityisen taiten niin valtavan määrän näkökulmia, tarinoita ja henkilöhahmoja, että heikompi kompastuisi moneuteensa jo heti alkumetreillä, mutta tämän kirjailijan käsissä monta monessa -ideat limittyvät, lomittuvat ja lävistävät toisensa niin taianomaisesti, etten voi kuin pysähtyä ja ihailla. Krausin teoreettinen fiktio onkin paitsi feminististä, ajatonta ja aikaansa kuvaavaa, myös kirjasta riippuen huolella koottu himmeli, jossa jokaisella tarinalinjalla ja aiheella on paikkansa. Dickissä käsitellään niin nähdyksi tulemisen tarvetta, naiseutta taiteilijakentällä, kriitikoiden maskuliinisesti värittynyttä taidekäsitystä kuin pakkomielteitä ja seksiäkin. Aliens & Anorexia taas tuo yhteen muukalaisuuden ja syömishäiriöiden teemojen lisäksi elämäkerrallisuutta Simone Weillin elämästä,  kehollisuutta ja omaa videotaidetta. Torporin kudelma jatkaa tosiaan sekä jo käsiteltyjä avioliitto- ja sukupuolirooliteemoja, mutta se näyttää myös holokaustin, Romanian lähihistorian ja selviytymisen kivuliaisuuden hyvin henkilökohtaisesti ja läheltä.

“Better, perhaps, to dress like a whore around the clock and thus achieve a fully integrated personality.”

Krausin lukeminen on ollutkin tämän reilun puolen vuoden vaikuttavimpia kokemuksia, ja se on saanut minutkin ajattelemaan kirjoittamista ja kirjallisuutta voimakkaan herkistä, itsensä alttiiksi laittavista näkökulmista uudelleen. Krausin vaikutus näkyy muissakin lempikirjailijoissani, Sheila Heti nyt ensimmäisenä mainiten, mutta erityisesti se näkyy omassa tavassa ajatella. Sekä omaa kirjoittamista ja työtä, mutta toisaalta maailmaa ympärillämme. Krausin herkkyys on terävimpiä tapoja näyttää yhteiskunta toisin mitä kuvitella voi.

-------------------------------------------------

(Sain muuten Aliens & Anorexiasta kirjoitettuani tietää, että Krausia itseasiassa on tarjottu suomennettavaksi muutamallekin eri kustantamolle, varsin vakuuttavien kääntäjien ja kulttuurintuntijoiden toimesta. Mutta mitä sanoo ukkoutunut, ajastaan ulalla oleva kotimainen kustannusmaailma tälle kulttiklassikolle? Kiitos ei, ei ole ajankohtainen enää, kuulemani mukaan. Tiedä sitten todenperäisyydestä, mutta Krausin arvon ymmärtämättömyys on hävytön huti koko kotimaiselta kirjallisuuskentältä. Shame on you, Krausin kieltäjät!)

ALIENS & ANOREXIA

CHRIS KRAUS : ALIENS & ANOREXIA

261s.

Tuskar Rock, 2013/ 2000

En lue englanniksi siksi, että suomen kielessä olisi jotain vikaa – luen englanniksi siksi, että suomen kielellä on ollut pitkään lähes mahdoton löytää älyllistä, feminististä ja teoreettisesti pätevää kirjallisuutta.  

Yksi suurin kääntämättömyyden synnistä kärsinyt kirjailija on ehdottomasti Chris Kraus – tai toisin sanoen: yksi englanniksi lukemisen parhaita puolia on ollut löytää viimein Chris Kraus. Krausin teoreettinen fiktio hurmasi jo loppuvuodesta I Love Dickin muodossa. Nyt löyhä trilogia jatkui Aliens & Anorexian parissa. 

“The panic of altruism: sadness rests inside the body, always, nascent like the inflammation of a chronic disease. Therefore, empathy is not a reaching outward. It is a loop. Because there isn't any separation any more between what you are and what you see.” 

Aliens & Anorexia saa kehyksensä 1909–1943 eläneestä Simone Weilistä, ranskalaisjuutalaisesta filosofista, joka kuolee tietyllä tapaa omaan altruismiinsa: nälkään, nälkiintyneisyyteen maailmassa, jossa tuntuu väärältä elää ja syödä yltäkylläisyydestä, kun suurin osa ihmisistä on juuri näännytetty nälkään keskitysleireillä, sodissa sekä järjettömän huonoissa työoloissa sekä edellisen vuosituhannen viimeisiä vuosia elävästä Krausin itsensä kaltaisesta hahmosta, joka yrittää viimeisillä penneillään saada taide-elokuvaansa Gravity & Gracea edes jonkinlaiseen levitykseen. Samalla se sisältää jo I Love Dickistä tutuksi tullutta, viehättävän ja välillä hieman haastavankin poukkoilevaa kerrontaa aina taidekritiikistä Krausin ja hänen kumppaninsa Lotringerin koiran kuolemaan kuin kuvailevaan intohimoon sadomasokismiä kohtaan. Aivan lopuksi kirja sisältää myös jonkinlaisen metakuvauksen Krausin Gravitystä & Gracesta tekstimuodossa.

Paljon paljossa siis – ja silti erityisen taiten yhteen nivottuna, asiasta toiseen hypellessäkin kriittisenä, terävänä ja inhimillisenä esseemäisenä kokonaisuutena. Dickistä tutut naiskirjoittamisen ja autofiktion kritiikin kritiikin teemat jatkuvat. Kraus käsittelee yhtäältä teemojaan niin alienin, muukalaisuuden kuin anoreksian kautta: kummastakin tulee äärimmäisen kehollisia ja fyysisiä kokonaisuuksia, joiden ruumillisuuden unohtamisesta Kraus oivallisesti syyttää sekä aikalaisiaan että aiempia (mies-)kirjoittajia ja (-)tutkijoita. Siinä missä muukalaisuus typistyy Krausin mukaan esimerkiksi viihteessä aina jollain tapaa ihmis(mieh)en haluun nähdä ja valloittaa, seksualisoida ja alistaa, näyttää Kraus myös anoreksian tulkintojen psykologisen vinoutuvuuden: kun kyse on naistyypillisestä, kehollisuuden ja mielen yhdistävästä ilmiöstä, ei tutkija keskity koskaan kokijan todellisuuteen, vaan selittää myös syömishäiriön oman tulkinnallisuutensa kautta. Kraus muistuttaakin oivallisesti, että koska nainen on aina objekti, on hänen anoreksiaan asti menevä ruumillinen todellisuutensakin aina (miehelle) lopulta jotain tulkittavaa, ei koskaan sitä mitä se vain on.

“Has it ever occurred to you that food's intensely social? There is just so much to think about before you eat. The origins of food, the social politics of its production. Its presentation. The presence or absence of true happiness. In its journey to the table, was this food handled by anyone who cared of understood it? None of these circumstances can be the least bit alienating in order to food taste good. Food's a product of the culture and the cynicism of it makes me sick."

Vaikka tämäkin teos on julkaistu jo 26 vuotta sitten, se on tässä hetkessä aivan yhtä tarkka ja ajankohtainen kuin vuosituhannen alussakin. Myös milleniumin aikainen äärimmäisen laihuuden ihannointi on palannut – tuntuu kuin eläisimme historiallisessa vortexissa, josta ei pääse pois sitten millään. Sama heroin chic ja thinspiration -kuvasto, jonka parissa kasvoin itse aikuiseksi, on palannut – naisen keho on kaunein, kun se on äärimmilleen kontrolloitu, kasassa ja kurissa pidetty. Miespsykoanalyytikot kääntävät sen huomionhakuisuudeksi, mutta harva kiinnittää vieläkään huomiota siihen, millaisessa ympäristössä ruumiin kuritus saa tulta alleen: ei ole esimerkiksi sattumaa, että kehon viimeisen päälle hiottujen, feminiinisen pehmeiden mutta jäntevien lihasten tuoma pilates on lajina yhteydessä erilaisiin, konservativismisen pohjan kanssa nousseeseen maskuliini- ja feminiinienergialiikkeiden kanssa, jossa miehen tulee vapauttaa vahvuutensa ja naisen lähinnä alistuneisuutensa vanhoillisen kaksinapaisen sukupuolikäsityksensä varjossa. 

Krausin suomentamattomuus onkin jonkinlainen kulttuuririkos – siinä missä I Love Dick on ollut toki jo kolmisen kymmentä vuotta eräänlainen teoreettisen fiktion kulttikulmateos, jää jo Aliens & Anorexia sen varjoon julkisessa näkyvyydessäänkin. Se on suuren suuri menetys, sillä A&A on vielä edellistään selvästi terävämpi, kriittisempi ja toisaalta teoreettisesti kestävämpi sekä eheämpi teos. Lopun Gravityn & Gracen aukikirjoitettu osio on vahva, filosifinen ja ruumillinen tarina kahdesta naisesta, lopulta eri puolilla maailmaa. Se on lyhytelokuvana jatkuvasti torjuttu, osin siksi, että siitä puuttui erään kontaktin mukaan tunne. Kraus kysyykin oivallisesti, miksei naisen elokuvassa filosofisuus riitä. 

KUN SAIRAILLA ON KAIKKI VALTA

 DODIE BELLAMY : KUN SAIRAILLA ON KAIKKI VALTA

309s.

Tutkijaliitto 2025

Alkuteos: When the Sick Rule the World, 2015

Suomennos Viljami Hukka

Jos joululomalla lukemani Chris Krausin I Love Dick tuntui hetken kaiken alkupisteeltä, niin voi kaiken sukupuoliset, miten upealta tuntui päästä viimein jatkamaan jo marraskuussa aloittamani Dodie Bellamyn Kun sairailla on kaikki valta -tekstikokoelmahybridi loppuun. No, Kun sairailla on kaikki valta on toki itsessään kirjoitettu melkein kaksikymmentä vuotta Krausin I Love Dickin jälkeen, mutta ensimmäisenä Bellamyn suomennettuna teoksena sitä on toki edeltänyt jo varsin laaja tuotanto englanninkielisessä maailmassa. Jopa niin, että tosiaan esimerkiksi Maggie Nelsonin lisäksi juuri Kraus on yksi niistä kirjailijoista, jotka ovat Bellamyn nimenneet omiksi kirjallisiksi esikuvikseen. Eikä ihme.

Viime syksynä Viljami Hukan suomentama, neljästätoista erilaisesta tekstistä koostuva essee(hkö)kokoelma Kun sairailla on kaikki valta on new narrativen, uuskerronnan, yksi kiistattomia kulmakiviä. Vaikka tekstikokoelma koostuu erillisistä, toisaalla aiemmin yksittäinkin julkaistuista teksteistä, muodostaa se tällaisenaan vinhan vikuroivan kokonaisuuden, joka näyttää, miten kehollisuus, kokemuksellisuus, tunteellisuus ja toisaalta marginaaliset ilmiöt tarvitsevat myös uudenlaisia rakenteita tullakseen näkyviksi, tunnistetuiksi ja mahdollisimman aidosti toistetuiksi tekstimuodoissa. Bellamy käsitteleekin kirjassaan niin kodittomuutta ja gentrifikaatiota, E.T.:tä ja äitinsä kuolemaa, ruumiillisuutta, sairautta, yrjöä ja tukkeutuneita wc-putkia sellaisella vimmalla, että siitä on tietty Vakavasti Otettavalle Kirjallisuudelle tyypillinen etäännyttäminen, ironia ja pelkkä tekstin kautta näyttäminen hyvin kaukana.

Kehollisesta ja jopa eritteisestä kerronnasta huolimatta Bellamyn uuskerronta ei kuitenkaan tunnu suoralta vastineelta uusvilpittömyydelle. Se ei ole kyyneleisiin piilotettua emotionaalisuutta, yhteisyyden kokemusta ja ironiaan kyllästyneen kerronnan vastapaino sinänsä, vaan se näyttäytyy vahvemmin vaihtoehtoisena tapana kertoa kuin vain kokea. Uusvilpittömyys typistää monet asiat yksilön tunteiksi ja kokemuksiksi, Bellamyn uuskerronta taas näyttää jotain laajempaa yksilön ja toisaalta tarkkailtujen kokemusten kautta. Kun Bellamy kirjoittaa teoksensa viimeisessä, yli 40-sivuisessa esseessään Twitter-tornien varjoissa San Franciscon Google-busseista ja persoonattomista IT-työntekijöiden asuinkerrostaloista, joiden tieltä on purettu tuhansien ja tuhansien vähävaraisten ja kodittomien majoitustiloja, hän ei niinkään ulkopuolelta sääli kodittomia, vaan luo kehollista ymmärrystä siitä, millaista on kun oma tila viedään korporaatioiden nimissä. Kun kaupunki pyrkii ehkäisemään "kodittomuutta" vesitykittämällä kaduilla nukkuvia aamuyössä, kyse ei ole ironiasta eikä vilpittömyydestä, vaan maailmasta, jonka elämää ei voi kuvata ainoastaan älyllisellä tasolla.

"Stressigooglaan kuin hullu ja saan tietää, että Mid-Marketin alueella Twitterin päämajan lähellä käytetään korkeapaineistettuja vesitykkejä kodittomien häätämiseen. Kaupungin työntekijät huuhtelevat niillä jalkakäytävät joka aamu ensin puoli viideltä, sitten uudestaan kuuden aikaan. Vesitykkejä ei saisi suunnata ihmisiin, mutta silminnäkijät kertovat kodittomista, jotka huutavat kun vesi osuu heihin. Ei suojaa. Mietin hetkeä, kun tiedostaa, että kaikki on ohi, että nyt on menettänyt töpaikan rakastajan aviomiehen parhaan ystävän suurimman fanin – rauhaisa pysähdys, joka on niin armottoman selkeä, että siinä tekisi mieli viipyä ikuisesti – kuin seksin aikana silloin kun anatomia kristalloituu, eikä tarvitse enää äheltää vaan tajuaa tulevansa – lyönti vapaata pudotusta ennen kuin väistämätön räjähtää. Siltäkö hetki ennen kuolemaa kin tuntuu? Vesitykit pesevät pois virtsaa ulostetta neuloja roskia ihmisiä."

Selailen Bellamyn kirjan luettuani muitakin arvioita hänen teksteistään, ja huomaan, että etenkin Twitter-torneja on kritisoitu Bellamyn omasta sokeudesta hänen henkilökohtaiselle asemalleen – Bellamy asuu vuokrasäännellyssä kodissa, on osa sitä San Franciscon boheemia kulttuuria, joka osaltaan on tuonut gentrifikaation kaupunkiin. Osin näinkin, mutta ajattelen, että tässä lukija sekoittaa taas kirjailijan ja tekstin puhujan toisiinsa. Boheemi mahtuu (yleensä) samaan tilaan osattoman kanssa, ilman vesitykkejäkin. Toisaalta on myös hyvin vaikea nähdä Twitter-tornissa asuvan keskijohdon henkilön puolustavan kaikenlaisten ihmisten oikeutta kaupunkitilaan samalla kun heidän olemassa olonsa vuoksi kaupungissa ei ole varaa asua edes niiden kaupungin työntekijöiden, jotka heitä sairaana hoitavat tai toisaalta katuja tykein puhdistavat. Ja tässä lie aika oleellinen ero uusvilpittömyyden ja uuskerronnan välillä – näyttää, kertoa ja kokea voi myös irtaantumalla yksilöllisyydestään.

Bellamyn kaikki tekstit eivät ole näin eksplisiittisen poliittisia kuin Twitter-tornit. Bellamyn aiheet poukkoilevat oudosti seksuaalisten Lumikki-hahmojen ja metsäneläinten väliltä sairauden ja terveyden määritelmälliseen dikotomiaan, Kathy Ackerin maallisesta jäämistöstä yrjömanifestiin. Bellamylle kulttuuri on, se ei sinänsä ole matalaa tai korkeaa, se on E.T.-elokuvia, taidenäyttelyitä, oman viitekehyksen ja ajan taitelijoihin viittaamista. Myös Bellamyn omasta kerronnasta puuttuu valta-asetelma: hän ei kerro ylhäältä eikä alapuolelta, hän ei tarjoa valmista moraalista viitekehystä vaan itseasiassa jatkuvasti pyrkii tuhoamaan sen kapeita raja-aitoja. Ja silti, kuten Bellamy itsekin kirjoittaa: "kaikki taide on poliittista. Vallitsevia kulttuurisia arvoja joko uusinnetaan tai vastustetaan. Tästä ei pääse yli eikä ympäri."

Kaiki Bellamyn tekstit eivät ole ihan helpoimmasta päästä – osa haastaa kulttuuriviittauksilla, jotka eivät välttämättä ole ihan jokaiselle lukijalle allekirjoittanut mukaanlukien tuttuja, osa taas muotonsa ja rakenteensa puolesta. Ja tavallaan juuri se on yksi kokoelman vahvuuksista: aina kun ei ihan ymmärrä, putoaa kärryiltä, seuraa tekstiä jokin, mikä viekin täysin mukanaan, ja tarjoaa voimakkaita oivalluksia. Sitten taas hetkeksi hukutaan, kielen ja kerronnan eksyttäminä. Maaria Ylikangas tiivistää Bellamyn tekstin upean ytimekkäästi Hesarin arvion lopuksi: "Bellamyn esseet tunnustavat kirjoittajan ruumiillisena olentona, joka harhautuu ja korjaa kurssiaan. Siksi teksti on kujeilevaa, kokeilevaa, radikaalia ja rivoa. Se ei lankea opettavaisuuteen, mikä on yhdysvaltalaisen nykyesseen kiusallinen erityispiirre. Bellamyn esseet ovat himon ja inhon läpsäyksiä. Tässä karnevaalissa sopimattomat asiat tökkivät toisiaan niin pitkään, että päätyvät valitsemaan toisensa."

Bellamyn teksti todella antaa luvan olla kokeileva, harhaileva ja eksynytkin. Ja ennen kaikkea, poliittinen, pienimmissäkin mittakaavoissa. Kuten Bellamy itse sen toteaa:

"Vastarinnalle omistautuminen on kaunista."

I LOVE DICK

CHRIS KRAUS : I LOVE DICK

260s.

Serpent's Tail, 2016/1997

Uusiseelantilaislähtöisen, myöhemmin amerikkalaistuneen Chris Krausin I Love Dick on roikkunut vuosia lukulistallani. Se on romaani, jota monet omat kirjalliset esikuvani ja ihailemani henkilöt pitävät ihailtuna esikuvanaan – Kraus on saanut sellaiset kirjailijat kirjoittamaan, jotka taas ovat antaneet minulle kipinän ajatella, että noinkin voi olla ja kirjoittaa! Jotain tuollaista haluaisin joskus kyetä tekemään itsekin. Krausin alunperin 1997 julkaistu I Love Dick onkin toki tietyn vasemmisto-älykköfeministipiirin kulttiklassikko, eikä sitä (tietenkään) ole suomennettu. Siihen on viitattu – ja viitataan – jatkuvasti uudelleen ja uudelleen, mutta vasta nyt olen päässyt lukemaan sen itse. Ja rakastunut jo ensisivuilla.

“When you're living so intensely in your head there isn't any different between what you imagine and what actually takes place. Therefore, you're both omnipotent and powerless.”

I Love Dick alkaa kun teoksen kokeellinen elokuvataitelija Chris Kraus ja hänen 15 vuotta vanhempi aviomiehensä, yliopistoprofessori Sylvére Lotringer tapaavat Dick ____:n ja päätyvät tämän luokse yöksi. Aamulla Dick on kadonnut, mikä käynnistää Chrisin mielessä suuren tapahtumaketjun: Chris ja Dick ovat ikään kuin harrastaneet käsitteellistä seksiä, mitä aamulla paikalta poistuminen vain alleviivaa. Alkaa kiihkeä leikki, kun Chris ja Sylvére alkavat kirjoittaa kirjeitä Dickille. Ensin leikillään, myöhemmin hyvin paljon vähemmän leikillään. Chris rakastuu, jopa hullaantuu Dickistä täysin, mikä lopulta aiheuttaa kuilun myös kolmantena leikkiin läheteneen Sylvéren ja vaimonsa välille. Kirja jakautuu kahteen osaan: Scenes from a marriageen sekä Every letter is a love letteringiin – puolet teoksesta on yhteisiä, huumaantuneita kirjeitä Christiltä ja Sylvéreltä, myöhemmin niiden sävy muuttuu analyyttisemman tarkaksi, esseemäiseksi kokoelmaksi Chrisin ajatuksia, kritiikkiä ja tutkielmia maailman sekä yhteiskunnan tilasta. I Love Dick on paljon paljossa, ja se tuskin pystyykään tyhjenemään täysin näin yhden lukukerran jälkeen. 

“Because I'm moved in writing to be irrepressible. Writing to you seems like some holy cause, cause there's not enough female irrepressibility written down. I've fused my silence and repression with the entire female gender's silence and repression. I think the sheer fact of women talking, being, paradoxical, inexplicable, flip, self-destructive but above all else public is the most revolutionary thing in the world.”

Lukemani painoksen jälkisanoissa taiteilija ja taiteentutkija Joan Hawkins nimittää I Love Dickiä käsitteellä, theoretical fiction, teoreettinen fiktio. Hän huomauttaa, että kriitikot ohittavat Krausin teokset lähes olankohautuksella, tai vähintäänkin typistävät ne naistyypilliseksi tunnekirjallisuudeksi jättäen yhteiskunnalliset teemat, genre- ja tyylirajoja rikkovan muodon, kulttuuri- ja yhteiskuntakritiikin ja yksinkertaisesti teosten taideteoksellisuuden huomiotta. Tässä on jotain äärimmäisen tuttua, ja se tekee surulliseksi: I Love Dick kritisoi tätä naiskirjailijan kohtaloa itse teoksessaankin, jo lähes 30 vuotta sitten. Ja mikä on muuttunut tässä ajassa? Eipä juuri mikään – naisten kirjoittama minä-muotoinen kirjallisuus typistyy edelleen "oikeiden kriitikoiden" toimesta tunnenarinaksi, tunnustukselliseksi sosiaalipornoksi tai muuten vain Huonoksi Kirjallisuudeksi, Joka Rypee Omassa Emotiossaan. Eli niin kovin parjatuksi autofiktioksi, jonka muotoa ja taitavuutta ei parhaimmatkaan kriitikot ole oikein edes yrittäneet koskaan ymmärtää, onhan se leimallisesti ei-mieskirjallisuutta. Teoreettisen fiktion käsitteellä pääsisimme kuitenkin huomattavasti pidemmälle – ja ennen kaikkea syvemmälle. Teoreettisena fiktiona I Love Dick'kin on kokeellista kirjallisuutta, muistelmien, auto-omakerrallisuuden, teorian, filosofian ja taiteen yhdistävä runsaudensarvi. Se on rakkautta, riippuvuutta, katsaus naisen asemaan taiteilijuudessa ja toisaalta yhteiskuntaan aina jonkun vaimona. Se on essee juutalaistaiteilijoista ja huonosta kritiikistä, tutkielma skitsofreniasta ja skitsofreenisestä yhteiskunnasta Félix Guattarin ja Gilles Deleuzen seuralaisinaan.

Ja mikä oleellisinta: I Love Dick on pioneeriteos, jonka vaikutuksen näkee selvästi länsimaisen (nais-)kirjoittamisen lähihistoriassakin. Krausin tyylillä on selvät sillat tämän hetken suurimpiin kirjallisiin, jopa kulttiasemaan nousseisiin nimiin kuten Sheila Hetiin, Maggie Nelsoniin sekä Olivia Laingiin. Heti on saanut Krausilta selviä vaikutteita tyylin ja sen rikkomisen suhteen erityisesti kaunokirjallisessa kontekstissa, Maggie Nelsonin tuotannon teoreettisen yhdistäminen omaelämäkerrallisuuteen seuraa taas tunnistettavasti ja silti vahvan omaäänisesti Krausin jalanjälkiä. Monografista esseemuotoa ja teoreettisesti vahvaa psykologista näkökulmaa sekä taiteilijaelämäkerrallisuutta muistelmiin taas yhdistää krausmaisesti Olivia Laing. Sivuhuomiona: sanoo Silvia Hosseini siihen mitä tahansa – en ole vieläkään antanut anteeksi viimekeväistä Helsinki Lit -haastattelua, jossa Hosseini osuvien analyysiensa perään kysyi kiusaannuttavan huonoja kysymyksiä Laingilta, ja epäonnistui ehdottomasti pahiten väittäessään Laingille kirjaimellisesti päin naamaa, ettei Laingin teoksissa olisi teoreettisuutta. Ehkä kysymys oli vain huonosti muotoiltu tai englanniksi päässä kääntynyt, mutta Laingin kaltainen kirjailija olisi todella ansainnut haastattelijan, joka olisi ollut hieman paremmin tutustunut ns. genreen. Nyt Hosseinin haastattelu tuntui juuri siltä autofiktiota ylenkatsovalta kriitikkopuheelta, joka ei ihan ymmärrä lukemaansa.

“If I can’t make you fall in love with me for who I am, maybe I can interest you with what I understand.”

Mutta takaisin Hosseinista Krausiin: aikalaisenahan sitä kriitikotkin teoksia aina lukevat. Jos/kun yleinen kriitikkoparadigma kallistuu edelleen arvostamaan sukupuolettomana pitämäänsä (mies-)kirjallisuutta, erehtyy taitavampikin kriitikko katsomaan teoksien syvyyden ohi. Tästä on puhunut erityisesti Rachel Cusk, jonka kokeellisen Parade-romaanin voisi helpostikin sillata takaisin Krausiin, jonka kanssa hän on osin jo yhtaikaakin toki kirjoittanut kirjallisuusmaailman sukupuolittuneisuudesta. Kuten kirjoitin jo Virginia Woolfin Oman huoneen kohdalla, surulliseksi tässä tekee lähinnä se, miten monta kymmentä vuotta tästäkin täytyy puhua ilman, että yleinen mielipide saati "sivistynyt kulttuuriväki" tuntuu edelleenkään edes käsittävän mitä kaikella tällä yritetään sanoa. Kraus käsittelee tätä kaikkea itsekin – kirjan itsensä sisällä. Dick ei ole vain henkilö, Dick on koko patriarkaatti, jolta ei-viehättävänä ja samalla älykkäänä itsensä näkevä Krausin itsensä kaltainen naishahmo yrittää saada rakkautta keinolla millä hyvänsä. Dick on se kriitikko, jonka Chris haluaa saada ymmärtämään oman rakastettavuutensa, vakavasti otettavuutensa. Se, jonka rinnalla olla yhtä suuri, ei vain jonkun hieman suuremman ja tunnetumman puoliso.

Krausin löyhähkön trilogian aloittavanakin teoksena I Love Dick on äärimmäisen vahva, älykäs, teoreettinen ja kauaskantoinen taideteos, ja sillä todella on selvät kulttuuriset perillisensä. Seuraavaksi täytyy etsiä käsiin Krausin Aliens & Anorexia sekä Torpor, ja pysähtyä vain sen onnen tunteen äärelle, että tätä(kin) kirjallisuutta on vaikka millä mitalla maailmassa lisää. 

PATHEMATA – OR, THE STORY OF MY MOUTH

MAGGIE NELSON : 

PATHEMATA – OR, THE STORY OF MY MOUTH

71s.

Fern Press 2025

Maggie Nelson on kiistatta yksi 2000-luvun merkittävimpiä kirjailijoita ja ajattelijoita. Tunnen itseni onnekkaaksi – olla nyt yhtaikaa samalla maapallolla jonkun tällaisen ajattelijan kanssa ja kyetä lukemaan hänen teoksiaan lähes reaaliajassa – siis sitä mukaan kun niitä julkaistaan. En edes yritä olla kriittinen tai objektiivinen – ei sillä, että se olisi edes mahdollista, kuten nyky-ymmärryksemme onneksi jo myöntää – Nelson on paitsi aikamme ihana yleisnero myös henkilökohtaisella tasolla minulle niin merkityksellinen kirjailija, että luen häntä aina jonkinlaisen yleismaagisen tunnelman läpi. Niin tälläkin kertaa, kun pääsin käsiksi keväällä julkaistuun Pathemataan - tai tarinaan Maggie Nelsonin suusta.

Pathemata mathemata on kreikkalainen sanonta, joka tarkoittaa oppimista joko kokemuksen tai kivun kautta. Nelsonin tapauksessa uskallan väittää, että kyse on nimenomaan jälkimmäisestä: Pathemata on pieni ja painava kirja kroonisesta leukakivusta, pandemiasta ja ystävän yllättävästä kuolemasta. Tuttuun tapaansa Nelson kirjoittaa yhteen teokseen useasta asiasta, yhdistää monenlaisen kivun ja sen ruumiillistumisen eheäksi tarinaksi, jossa monta monessa ja silti yhtä ja samaa – kipua, epätoivoa ja silti tunteesta kiinnipitämistä. Se kun on viimeinen asia, joka todistaa meidän olevan elossa.

Pathemata on yhtaikaa siis kipu-, suru- ja unipäiväkirja, jossa Nelson ei juurikaan vaivaudu kertomaan lukijalle, milloin kyse on todellisuudesta ja milloin jostain alitajuntaisen ylöskirjoittamisesta. Tämä vikuroiva yhdistelmä tekee kirjasta upean: se seikkailee toden ja alitajunnan rajamailla maailmassa, joka on suljettu pandemian vuoksi, joka saa vähemmänkin herkän ahdistumaan. Nelson ei tosin itse taida niihin vähemmän herkkiin kuulua, mutta näin muutamia vuosia tuon ajan jälkeen hän pystyy tarkastelemaan senaikaistakin maailmaa juuri sen oman herkkyytensä ansiosta niin äärettömän terävästi ja analyyttisesti. Tällä kertaa herkkyys ja analyysi kuitenkin kohdistuu ennen kaikkea kertojaan itseensä, sillä Pathemata tuntuu ehdottomasti henkilökohtaisimmalta teokselta koko Nelsonin tuotannossa. Se ei yhdistele teoriaa ja muita ajattelijoita, vaan se tutkii kroonistuneen kivun aiheuttamaa todellisuutta, epätoivoa ja jopa hyvinkin epärationaalisia haluja parantua, haparointeja gurujen ja muiden vaihtoehtohoitojen puolelta. Vaikka tästäkin olisi saanut irti vaikka miten upeaa yhteiskunnallistakin analyysia, Nelson jättää sen puolen lukijalle – tällä kertaa hän on itse ainoastaan dokumentoija, ja jokainen saa tehdä laajemmat tulkinnat oman mielensä mukaan.

Pathemata – Or, the story of my mouth on kaunis, herkkä, ilahduttava, hykerryttävä, pökerryttävän hieno. Ja kun sen viimeisen sivun sulkee, ymmärtää täysin myös miksi Nelson on valinnut juuri tuon kreikkalaissanonnan alkuosan kirjansa nimeksi.

"Sometimes I wonder what I would have thought about all these years, if I hadn't spent so much time thinking about the pain. Then I remember that I've thought a lot of other things as well.

Also, I'm not sure the goal of life is to think about as many things as possible."

ORBITAL

 SAMANTHA HARVEY : ORBITAL

135s. 

Vintage 2023

"Everything, everything is turning and passing."

Ajamme kumppanini kanssa Keski-Suomen läpi, aurinko paistaa maaliskuista loistoaan. Olemme kumpikin pukeutuneet mustiin, mutta kaivaneet myös pitkästä aikaa aurinkolasit talviteloiltaan. Autossa tuoksuu kahvi ja pehmeä partaöljy. Puhumme kielestä, kirjoista ja kirjoittamisesta. Puhumme kielen funktioista: lähettäjänsä emotioita ilmaisevasta, kohteelleen tietoa välittävästä, kielen kauneutta välittävästä poeettisesta. Puhumme avaruudesta, Yle Areensta löytyvästä aurinkokuntadokumentista, asteroidivyöhykkeelle karanneesta kääpiöplaneetasta Cereksestä, Harry Salmenniemen Varjotajunta-kirjan kohtauksesta, jossa päähenkilö kävelee liikkuvassa junassa, joka liikkuu itsensä ympäri pyörivällä maapallolla, joka pyörii itsensä ympäri kiertäessään aurinkoa, joka kiertää aurinkoa auringon taas kulkiessa oman aurinkokuntansa kanssa käsittämätöntä vauhtia pitkin avaruutta. Tarkennan lähemmäs: jossain yläpuolellamme maapalloa kiertää tälläkin hetkellä avaruusasema, jonka sisällä painottomuuden tilassa leijuu astronautteja ja kosmonautteja. Sitä ei voi nähdä, ei kirkkaalla kevättaivaalla, aamupäivällä. Taivas on pilvetön, mutta mieli ei, tunnelma on ristiriitainen, koska toisen kanssa on hyvä olla, mutta määränpäänä on yhden elämäni tärkeimmän ihmisen hautajaiset. 

Avaruus on aina sekä kiehtonut että lohduttanut minua. Sen äärettömyys, julma tyhjyys ja toisaalta täydellisen täysi moninaisuus tuntuu lempeältä, tarkoitukselliselta. Sen mittakaavat muistuttavat kaiken katoamisesta ja uusiutumisesta. Luen avaruudesta tietokirjoja, kuuntelen podcasteja ja katson dokumentteja, mutta kaunokirjallisuudessa avaruus ei ole koskaan oikein saanut vangittua minun avaruuttani. Avaruuskirjallisuus on aina ihmiskirjallisuutta. Valloittamista, valtaamista, kolonialisointia. Enemmän, kovemman, nopeammin, kauemmas. Ja sitten kohdalleni osui viime vuonna Booker-palkinnon voittanut Samantha Harveyn Orbitalin. 

Orbital on vaikeahko määrittää. Se on kirja avaruudesta, avaruusasemalla olevasta neljästä astronautista ja kahdesta kosmonautista. Orbital on kirja ihmisyydestä ja luonnosta. Orbital on rakkauskirje, oodi ja sonaatti planeetalle nimeltä maa. Orbital on kirja  k a i k k e u d e s t a. 

Orbital seuraa vuorokauden ajan avaruusaseman arkea, sen henkilökuntaa. Se katsoo yhtaikaa lähelle ja kauas – joskin maan kiertoradalla määreet menettävät merkityksensä, kun ikkunasta näkyy kaksi maanosaa kerrallaan ja merellä pauhaava supertaifuuni. Orbitalia lukiessa katsoo kaikkialle: yhtäältä itseään avaruudessa, toisaalta maasta käsin sitä avaruusasemaa, jolla henkilöhahmot ovat ja vielä kolmannella tavalla avaruusasemalta maahan sitä kaikkea elämää ja sen muotoja, joka lakkaamatta maapallon pinnalla liikkuu. Orbitalista tulee, etenkin aluksi, mieleen Julia Armfieldin upea Our Wives Under the Sea, meren ja avaruuden toisaalta vastakohtaisuus ja toisaalta samanlaisuus, ykseys, on jollain tapaa niin kiinni toisissaan. Hieman Armfieldin tapaan Harvey myös kirjoittaa: kuljettaa pientä suurta inhimillistä kertomustaan hiljalleen läpi eri korkeuksien ja syvyyksien, käyttää kaikkia kielen funktioita kauniissa ja eheässä kokonaisuudessaan, näyttää poeettisuudella paitsi kielemme myös maapallomme kauneuden ja ainutlaatuisuuden. Harveyn kieleen jää kiinni, ja silti se vie eteenpäin. Se vie meidät yhteen vuorokauteen maan kiertoradalla, 16 kertaa maapallon ympäri.

Ennen kaikkea  Orbital katsoo ihmisyyteen sen omassa mittakaavassa: pienessä sekunnin kestävässä historiassa koko kosmisen historian kalenterissa. Kun kosminen maaila on ollut olemassa niin valtavan pitkän ajan, syntynyt ei-mistään ja joutunut tekemään tilaa ei-mihinkään, laajeten yhä, on ihminen pienen pienen pieni sattuma koko kosmisessa maailmankaikkeudessamme. Maapallo on ihmeellinen ylhäältä katsottuna, itse katsonamamme. Se on paikka, joka ympäröivässä tyhjyydessä on niin ainutlaatuinen, että jokaisen sillä asuvan, sitä katsovan, sen asioista päättävän, sen pinnalla vaikuttavan pitäisi jollain tapaa ymmärtää, miten sattumanvaraista ja jopa epätodennäköistä on se, että me olemme täällä tänään. Juuri nyt, juuri tässä, minä kahvilassa kirjoittamassa tätä tekstiä, sinä ties missä lukemassa sitä, samalla vieressäsi, seinien takana ehkä, hengittää muita ihmisiä, kilometrien päässä taas toisia, jossain joku tälläkin hetkellä taistelee henkensä edestä, toinen vetää viimeisiä hengenvetojaan läheisen käsi kädessä. Jossain meitä kiertää nytkin avaruusasema, jonka henkilökunta joko nukkuu tai jopa juuri nyt mahdollisesti katsoo meitä ikkunastaan, näkee päivänvalon tai yön pimeyden. Jossain joku katsoo heitä, viestii heille, ajattelee heitä. Ja silti, kaiken tämän kauniin, uniikin ja ihmeellisen keskellä jossain joku myös tuhoaa, polttaa, riistää ja satuttaa. Joku vie pois sitä, minkä kosminen sattumanvaraisuus on meille sekunniksi, korkeintaan kahdeksi antanut. Joku tekee tahallaan täällä olon mahdottomaksi, itsensä universumin keskipisteeksi. Vaikka todellisuudessa me emme ole yhtään mitään. Emme ilman toisiamme, emme ilman tätä maapalloa, emme ilman heitä, jotka olivat ennen meitä.

Jatkan automatkaa, puhe rauhoittuu lähempänä kotikaupunkiani. Kun saavun hiljaiseen kappeliin hautausmaan reunalla, hieman viime tipassa, hieman kiireellä, on omien läheisteni joukko hiljaa. Keskellä kaunista valkoista tilaa on kaunis puinen arkku, kauniissa puisessa arkussa lepää yksi elämäni keskeisimmistä henkilöistä. Hän on saanut kiertää tämän planeetan pinnalla aurinkoamme lähes 94 kertaa, nyt hänestä kiertää enää hänen maallinen jäämistönsä. Kävelen kappelin keskikäytävää vanhempieni ja sisareni viereen, samalla kun maapallo kiertää akselinsa ympäri, samalla kun se kiertää itseään ympäri pyörien auringon ympäri, samalla kun koko aurinkokunta kiitää pitkin ei-mitään, ei-mistään, ei-mihinkään. Olen juuri nyt siellä, missä minun kuuluukin olla. Jokaista elämänmuotoa syvästi rakastaen.

"There are times when rapidity of this passage across the earth is enough to exhaust and bewilder. You leave the continent and are at the next within quarter of an hour, and it's hard sometimes to shake the sense of that vanished continent, it sits on your back, all the life that happens there which came and went. The continent pass by like fields and villages from the window if a train. Days and nights, seasons and stars, democrats and dictatorships."

SYYTÖS

 

HANNA KUUSELA : 

SYYTÖS – MUUAN AKATEEMINEN KOMITRAGEDIA

181s.

Vastapaino 2024

Eräs maailman mittakaavassa korkeintaan keskikokoinen yliopisto, eräässä pienessä pohjoisessa revontulien, porojen ja kahden järven yhdistävien koskien maassa, eräässä maansa mittakaavassa suurehkossa kaupungissa päätti, että nyt on aika kehittyä! Olen ollut pitkään vakaa, kokooni nähden arvostettu ja toimiva laitos, mutta olen kuullut, että muutakin on. Olen kuullut huipuista, tähdistä ja rankingeista. Olen tehnyt tieteen eteen paljon, olen kouluttanut, sivistänyt ja opettanut jo vuosikymmeniä. Sellainen minäkin haluan olla! Minäkin haluan olla parempi! Suurempi! Tehokkaampi! Tähti! Ei... sekään ei riitä, yliopisto mietti. Minä haluan..... Huippuyliopistoksi! 

"Huomenna olisi ainoan siskoni häät. Vietän juhlia edeltävän yön yliopistollisen sairaalan päivystyksessä seuraten sykkeeni tärähtelyä ruudulta. Tuskin minussa mitään elimellistä vikaa on. Kuten niin usein läntisessä kulttuurihistoriassa, hysteerinen nainen vain reagoi ruumiillaan. Rytmihäiriöideni syy on todennäköisesti sydäntäni yksinkertaisempi. Sairauteni nimi on yliopisto."

Sosiologian apulaisprofessori sekä taloussosiologian ja mediakulttuurin dosentti Hanna Kuusela on tullut tunnetuksi muun muassa Anu Kantolan kanssa kirjoittamasta Huippurikkaat-kirjastaan, joka hermostutti monet rikkaat sekä rikasmieliset ympäri internetin ja median, ja leimattiin lukematta paskaksi. Kohua kuohutettiin, mutta silti komeilla jaloillaan seisoo yksi hyvinkin keskeinen suomalaisten raharikkaiden mielenmaisemaa kuvaava yhteiskunnallinen tiedekirja. On Kuusela muutakin tutkinut, konsulttiyhteiskuntaa, taloutta, kulttuuria ja demokratiaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Hän kuuluu siis aikamme nimekkäisimpiin tutkijoihin, ja kaikista ihmisistä juuri hän sattui olemaan töissä tuossa eräässä maailman mittakaavassa korkeintaan keskikokoisessa yliopistossa, eräässä pienessä pohjoisessa maassa, kun tuo eräs yliopisto päätti, että on aika mennä eteenpäin ja muuttua Huippuyliopistoksi yhtäältä säätiöitymällä ja toisaalta heittämällä yliopistodemokratian roskiin.

Ja sehän ei yliopistolaisille itselleen ihan tuosta vain sopinut. Kuusela, yksi yliopiston konsistoreista, oli yksi heistä, joka näki talousjargonin ja markkinatalouden sääntöjen valumisen yliopistoon huolestuttavana, ja alkoi yhdessä muiden kanssa vastustaa jos nyt ei vain muutoksia niin ennemmin muutosten ajamaa yliopistodemokratian hajottamista. Ja lopputuloksena syntyi Syytös, lyhyehkä autofaktateos, joka yhdistelee sivistystä, demokratiaa, antiikin Kreikkaa ja sen tarustoa erääseen maailman mittakaavassa korkeintaan keskikokoiseen yliopistoon ja sen epädemokraattisiin selkkauksiin. Sekä säätiömuotoinen, ei-yliopistolaisten johtama Tampereen korkeakouluyhteisö.

x

Syytös on juuri sitä mitä se nimensä mukaan jo lupaa – syytöskirjelmä, täyslaidallinen yliopistokritiikki, oikeutettu kantelu ja hyvin syvällinen pahanmielenkirja. Ja kaikki tämä on juuri sen vahvuutta. Syytös näyttää, miten patriarkaalinen kapitalismi toimii niin yksilö- ja rakennetasolla, miten se mitätöi ja vähättelee kritisoijansa piiloon, miten se ottaa kyselemättä haltuun jotain ennen yhteisesti ja sopimuksiin perustuen vaalittua. Syytös on kirjaimellinen kuvaus siitä, miten yritysmaailma syö sivistyksen, miten se näennäisesti tekee yhteistyötä, mutta todellisuudessa kadottaa, surkastuttaa ja siirtää syrjään, kun on kalunnut tämänkin resurssin loppuun. Syytös ei ole tulevaisuuden uhkakuva vaan se on tarkkarajainen kuvaelma tästä päivästä, hälytys nykytilasta ja siitä viimeisestä hetkestä, kun väärään suuntaan lähteneen kehityksen voisi vielä pysäyttää. Syytös on vastuun takaisin heitto niille, kenellä on valta, Syytös on paljastuskirja, ilmestyskirja, jossa vitsauksia ovat nihilismi, rahanahneus, voitontavoittelu, itsekkyys ja sivistyksen tuho. Syytös ei lupaa ihmisten jakamista taivaaseen ja helvettiin, se takaa yhteisen tuhon henkiä säästämättä.

”Kun kysyn, miksi yliopisto jätti yt-neuvotteluista viestiessään kertomatta julkisuuteen, että yliopiston tulos ei suinkaan ole tappiollinen vaan voitollinen, rehtori vastaa: ’Kaikkea ei saa mahtumaan tiedotteeseen.’”

Syytös on ennen kaikkea demokratian, sivistyksen ja hyvinvointiyhteiskunnan kiihkeä puolustuspuhe ajassa, jossa yritystoiminta alkaa aidata ihmisen perustarpeita osaksi kapitalistista järjestelmäänsä ja hallitukset jättävät auki mahdollisuuksia yksityistää vesi. Kuusela esittää terävästi argumentoiden, mitä tapahtuu, jos annamme yliopistot kilpailu- ja voitontuottoyhteiskunnan käsiin, ja miten tällainen sivistyksen kadottaminen on aina johtanut ennemmin tai myöhemmin yhteiskuntien romahdukseen. Kuuselan sanoessa ollessaan varma, että "jos yliopistot nykytalouden tai nykytyöelämän pelissä mukana - - , ne muuttuvat merkityksettömiksi." Rahaan kun ei tarvita sivistystä – sen voi katsoa jokaisen koulunsa keskeyttäneen it- ja teknologia-alan yrittäjän ansioluettelosta. Rahaan ei tarvita myöskään sääntöjä ja lakeja – sen taas näkee jokaisen työntekijää riistävän alustatalousyrityksen, henkilöstönvuokrausfirman toiminnan tai lakko-oikeuden ja ammattiliikkeiden alasajoa ajavien hallitusten toimia tarkastelemalla. Ja jos – tai itseasiassa kun – voitontavoittelu saavuttaa koulutuksen korkeimmalta asteelta varhaiskasvatukseen, me tiedämme jo, että itse sivistystyö muuttuu mahdottomaksi. Opettajat yliopistoista peruskouluun ja varhaiskasvatukseen uupuvat, koska eettinen stressi taloudellisen niukkuuden ajassa väsyttää jokaisen, joka yrittää tehdä määrällisillä mittareilla mitattavaa laadullista työtä mahdollisimman hyvin. Ja jos alakouluun valuu asenne, jossa väsyneet opettajat irtisanoutuvat kasvatustyöstä odottaen että jokainen lapsi itse korren kekoonsa kantakoot, emmehän me enää luo yhtään minkään muunlaista maailmaa kuin kilpailuyhteiskuntaa, jossa vahvat kirjaimellisesti syövät hitaat.

Joten silläkin uhalla, että kuulostan akateemiselitistiseltä, kysynpähän vaan: miten rikki demokratian oikeasti täytyy olla, kun maamme korkein sivistyneistö, yliopistolaiset, käyttäytyvät sen edessä kuin pahaiset kakarat, kuin kaikenmaailman tusinakokoomuslaiset, joita ei erota perussuomalaisista, kuin kaikki ne sijoitusjäbyt, joiden mielestä tiedettä ei oikeastaan edes tarvitse ottaa vakavasti, koulut voi jättää kesken, kaiken voi tuhota, kunhan vain on handsdown eeppisintä pöhinää, allokointia, annualisoituja synergiaetuja ja effektiiviset tuotot vetämässä vähän nannaa äijille. Ai niin, mutta. Hehän ovatkin businesmiehiä, eivätkä yliopistolaisia. Muutosjohtajia. Ammattijohtajia. Maakuntajohtajia. Ihmisiä, jotka ajattelevat, että kunnioitus otetaan, ei saada, kuten Kuusela kirjoittaa. Eli kirjaimellisesti; juuri niitä aikamme suurimpia twitter-räksyttäjiä, jotka teoillaan ja toisten tekojen mitätöinnillä keräävät yhteiset varat omaan sijoitussalkkuunsa kenestäkään muusta mitään välittämättä.

"Koulutusta, sivistystä ja yliopistoja tarvitaan silloin, kun halutaan ylittää työelämän tai nykyisen talousjärjestelmän tarjoamat mahdollisuudet tai sen asettamat rajoitteet ja vaatimukset. Korkeinta tutkimusta ja yliopistoja tarvitaan silloin, kun nykytodellisuutta halutaan korjata sellaisella tavalla, joka ei suhtaudu välinpitämättömästi toimintansa inhimillisiin ja ympäristöllisiin seurauksiin. Tutkimuksen ja koulutuksen tavoitteena on oltava muutos ilman hajaannusta ja sekasortoa, ilman ympäristön ja ihmisyhteisöjen kärsimystä. Emme tarvitse yliopistoja, jos ne pyrkivät tekemään saman kuin inhimillisiä ja ympäristöllisiä katastrofeja tuottava työelämä, talousmalli ja kulutuskulttuuri. Tarvitsemme niitä kääntääksemme tämän kehityksen."

Kuuselan Syytös on kahdentoista esseen kokonaisuus, joka syytää, suoltaa ja syyttää. Se on terävä, ja jokaisen, joka koskaan on saanut nauttia esimerkiksi suomalaisen koululaitoksen yleissivistävästä luonteesta ja demokraattisen hyvinvointiyhteiskunnan eduista, täytyisi lukea se. Kuusela on kaiken tämän kovaääninen puolustaja, mutta maassa, jossa vahvin hiljentää sen, kuka yrittää pitää säännöistä kiinni, Kuusela tarvitsee huomattavasti laajemman, rohkeamman ja solidaarisemman joukon taakseen. Syytös näyttääkin hyvin vahvasti mitä tapahtuu, kun oikeutettu kritiikki kehystetään valitukseksi ja kritisoija hulluksi akaksi, se näyttää miten valta toimii ja miten vinossa se tällä hetkellä on. Ja ennen kaikkea, se näyttää miltä hyvien hiljaisuus kuulostaa.

x

Kuuselan on suomentanut puolisonsa kanssa hopi-heimon sanonnan, joka muistuttaa, että "me olemme ne, joita olemme odottaneet." Ei ole ketään ulkopuolista, joka tulee ja pelastaa. On vain me, tässä ja nyt.

MAAILMAN KAUHEA VIHREYS

BENJAMÍN LABATUT : MAAILMAN KAUHEA VIHREYS

213s.

Tammi 2023

Alkuteos: Un verdor terrible, 2019

Suomennos: Antero Tiittula

Mitä eroa on tiedolla ja näyllä? Milloin kuvitellusta tulee totta, miten ajatelmasta tulee tiedettä? Missä kulkee jopa nerouteen asti yltävän kuvittelukyvyn ja hulluuden raja-aidat? Voiko fiktiota erottaa koskaan faktasta tai faktaa fiktiosta? Tätä kaikkea ja niin paljon muuta kysyy chileläisen Benjamín Labatutin ensimmäinen suomennettu teos Maailman kauhea vihreys, joka tarttui alunperin lukuun muistaakseni, koska Helmi Kekkonen sitä kovasti kehui.

"Herättyään torstaiaamuna kahdeskymmenestoinen huhtikuuta 1915 sotilaat näkivät valtavan vihertävän pilven, joka mateli heitä kohti ei-kenenkään-maalta. Se oli kaksi kertaa ihmistä korkeampi, paksu kuin talvisumu ja ulottui horisontin poikki kuuden kilometrin levyisenä. Sen edetessä puiden lehdet lakastuivat, linnut putosivat kuolleina maahan ja ruoho muuttui kelmeän metallinväriseksi. Ananasta ja lipeää muistuttava tuoksu kutitti sotilaiden kurkkua, kun kaasu reagoi keuhkojen limakalvoilla muodostaen kloorihappoa."

Maailman kauhea vihreys on viehättävä hybridi tiedettä ja kaunokirjallisuutta. Se tempaa mukaansa välittömästi, jo ensimmäisellä sivulla onkin yhtäkkiä osana luentoa preussinsinisestä, syanidikapseleista ja natsioikeudenkäynneistä, toisen maailmansodan jälkinäytöksissä. Teos etenee luento luennolta, tieteen läpimurto toisensa jälkeen, kunnes yhtäkkiä, noin kirjan puolivälin kohdilla, eteen ilmestyykin prologi. Juuri kun luulin ymmärtäväni mitä luen, keikauttaa Labatut asetelman päälaelleen, ja lähteekin aivan uuteen suuntaan. 

Booker-ehdokkaaksikin noussut romaani häikäisee paitsi rakenteeltaan myös sisäisiltä kysymyksiltään. Labatut leikittelee mestarillisesti toden ja kuvitellun ohuilla rajapinnoilla, kuljettaa fiktiota faktan sekaan, sekoittaa totta keksittyyn. Mitä pidemmälle Labatut menee, sen vahvemmin mielikuvitus vie todelta vallan ja samalla sen todemmalta kuviteltu tuntuu. Rakenne on kiehtova ja koukuttava, se muistuttaa taipumuksestamme tarinallistaa ja täyttää tieteen jättämät aukot mielikuvituksella. 

Toisaalta Labatut esittää myös yhden etenkin matemaattis-luonnontieteellistä tutkimusta eniten pohdituttavan kysymyksen ihan jokaiselle: jos tutkija löytää jotain, minkä potentiaalinen tuhovoima voi kadottaa koko ihmiskunnan, mikä on hänen vastuunsa tieteentekijänä? Kenelle hän luo tietoa? Mihin sitä voidaan käyttää? Voiko löytöä tehdessä edes lopulta ennustaa, mitä onkaan todellisuudessa löytänyt? Ja voimmeko me joskus löytää, ymmärtää jopa liikaa? Milloin tiede menee liian pitkälle, mitkä asiat olisi tärkeä jättää aidosti ymmärryksen ohuen verhon toiselle puolelle? Mitä teemme kyvyllä häikäistyä alkuräjähdyksen valolla, jos samalla tiedolla voidaan poistaa koko oma olemassaolomme? 

Labatutin kieli on kiehtovaa, kaunista, elävää. Se virtaa ja kuljettaa mukana, näyttää kauheudet rauhallisesti, rauhan hetket kaiken sen kaoottisuuden läpi, jota ihminen jatkuvassa hälytystilassaan niihin sijoittaa. Romaanilla on toki suvantokohtansa, sekä absoluuttisen täydellisestä kirjasta hieman alemmalle portaalle pudottava heikkoutensa: eikö edes todellisista tieteentekijöistä voi kirjoittaa fiktiivisesti ilman, että mukaan täytyy aina saada kohtaus vanhasta ukkelista kopeloimassa teini-ikäistä impeä? Niin kuin c'mon Labatut, näytät 99% ajasta pystyväsi parempaan, miksi mukaan täytyy ottaa auliisti itseään tarjoava teinin kehoon kirjoitettu Mies Fantasia, kun se ei edes mitenkään mihinkään liity? Tai jos liittyy, niin se ei kyllä tarinaan mitään tuo, ainoastaan vie. Ihmismielen viheliäisyyden ja heikkouden kuvaaminen tällä iänikuisella troopilla on ainoastaan väsynyttä ja tylsää. Tätä näkemystä tosin saa haastaa: lupaan tarjota kahvit, jos joku osaa analysoida tämän käänteen merkityksellisyyden niin, että alankin fanittaa sitä.

Mutta noin muutoin Maailman kauhea vihreys on kertakaikkisen täydellinen romaani noin perusasetuksiltaan tällaiselle tiedenörtille ja -fanille kuin itse olen. Se tuo fysiikan niin kvantti- kuin avaruustieteen tasollakin ymmärrettäväksi, näyttää löydöt löytäjiensä kautta, tuhovoiman mielen tuhoutumisten maisemissa. Mitä pidemmälle romaani etenee, sen enemmän se ottaa vapauksia, kuvittelee, täyttää, kysyy ja kyseenalaistaa. Sitä ahmii ahmimistaan, ja välillä täytyy aivan pysähtyä muistamaan, ettei tämä kaikki ole totta, vaikka se voisikin olla. Tiede on, toki, mutta tieteen ja kuvittelunkin väliin on hyvin vaikea piirtää selkeää viivaa. Kuvittelustahan kaikki tiedekin lähtee, jolloin todellisuuden ja ymmärryksemme välissä on aina vain ja ainoastaan aivojemme totaalinen rajallisuus. Suurimmat löydöt uhraavat tuon rajallisuuden suojaavat tekijät, mutta uhraavatko ne myös ihmiskunnan ja luonnon sellaisina kuin olemme tottuneet ne ymmärtämään?

Helmet-haaste 2024: 6. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle

THE TRIP TO ECHO SPRING

 

OLIVIA LAING : THE TRIP TO ECHO SPRING

ON WRITERS AND DRINKING

340s.

Picador 2013

Olivia Laingin The Trip to Echo Spring on aivan ehdottomasti minulle kaikkein mieluisinta kirjallisuudenlajia: jonkinlainen esseehybridi tietoa, elämäkertaa, toisia ihmisiä ja filosofista, avarakatseista toisinkatsomista kiedottuna yhteen tiettyyn aiheeseen. Laingilta olen aiemmin lukenut kirjan yksinäisyydestä, taiteesta ja toivosta sekä kehosta, suomeksi vastaavaa on erityisen onnistuneesti kirjoittaneet muun muassa Sonja Saarikoski naisvangeista ja Tanja Tiekso ihmisen ja muun luonnon välisistä rajapinnoista. Nyt juuri loppuun saamassani, Laingin järjestyksessään toisessa ilmestyneessä hybridissä taas syvennytään 1900-luvun suuriin amerikkalaiskirjailijoihin ja erityisesti heidän suhteeseen alkoholiin. Eli siis tarkemmin: alkoholismiin.

“People don't like to talk about alcohol. They don't like to think about it, except in the most superficial of ways. They don't like to examine the damage it does and I don't blame them. I don't like it either. I know that desire for denial with every bone in my body: clavicle, sternum, femur and phalanx.” 

F. Scott Fitzgerald. Ernest Hemmingway. Tennessee Williams. John Berrymann. John Cheever. Raymond Carver. Kuusi lähihistoriamme suurta mieskirjailijaa Yhdysvalloista. Kuusi nerokasta, taitavaa, kerrontaa uudistavaa, palvottua ja vahvaa kulttuurihahmoa. Ja kuusi aikuista miestä, joiden sisällä on jotain tyhjää, jotain rikottua tai ohitettua, jonka paikkaamiseen he ovat osanneet käyttää kaikki ainoastaan kahta asiaa: kirjoittamista ja alkoholia. Olivia Laing taas on Yhdysvalloissa, matkustamassa maanosan halki junilla aina Atlantin rannoilta New Yorkista Floridan Key Westiin, Oklahomasta Chicagon kautta mantereen luoteiskulmaan Seattleen. Samalla hän käy läpi paitsi näitä kuutta mainittua, edellisissä paikoissa asuneita kirjailijoita, alkoholia ja alkoholismin syntyä. 

Laing kirjoittaa jo ensi sivuilta asti jälleen heleää, tarkkanäköistä ja syvän empaattista tekstiä taiteesta ja taiteilijoista taiteen takana. Tällä kertaa kohteena on tosiaan kirjailijat ja alkoholi – vielä viime vuosisadalla osin jopa erottamattomana nähty yhdistelmä. Kirjailijat ovat kaikki miehiä – Laing selittää jo aluksi miksi; omien kokemustensa vuoksi kun naiset ja alkoholismi tulevat liian lähelle, jotta niitä voisi tarkastella yhtäältä vilpittömällä kiinnostuksella ja toisaalta selitystä etsivällä lapsen tiedonjanolla, jolla hän aihettaan lähestyy. The Trip to Echo Spring jakautuu osin kirjailijoiden, osin Laingin matkakohteiden mukaan, mutta se kuljettaa kahdeksan lukuaan upeaksi ja eheäksi monografiaesseeksi, jossa jokaisella lauseella ja lainauksella on tarkkaan pohdittu paikkansa.

Alkoholismi on paitsi tietyn ajan taiteilijuuteen myös arkiseen selviytymiseen tiukkaan liitetty toksiini. Meillä Suomessa sen haitat eivät juuri esittelyjä kaivanne. Suomessa on satoja tuhansia alkoholisteja, ja noin 70 000 lapsen vähintään jommalla kummalla vanhemmalla on alkoholiongelma. Alkoholi näkyy ja kuuluu. Laajuuteensa nähden alkoholismi (kuten muutkin päihderiippuvuudet) hahmotetaan kuitenkin julkisessa keskusteluissa aina jonkinlasena "itse valittuna tienä", asiana, johon ajautumisen mukaan annetaan ymmärtää ihmisen suoraan hakeutuneen. Vaikka alkoholismi lie yleisempää matalamman sosioekonomisen taustan ryhmissä kumuloituen muihin elämän vaikeuksiin kuten hoitamattomaan masennukseen, työttömyyteen ja yhteiskunnan rakenteiden aiheuttamaan syrjään jäämiseen, on se niin kutsuttuna kansantautina tuttu ihan kaikissa yhteiskuntaluokissa, myös työelämässä eikä sen ulkopuolella.

Olivia Laing lähtee tutkimaan syitä juoda (ja kirjoittaa) viime vuosisadan "miesnerokirjailijoiden" kautta, etsien yhteisiä ja erottavia tekijöitä sille, miksi ihminen juo (ja kirjoittaa). Laing tutustuu laajalti valitsemiensa kirjailijoiden tuotantoon mutta myös päiväkirjamerkintöihin, kirjeisiin ja aikalaisarvioihin, käy läpi mittavan kokoelman aineistoa ja luo siitä hallitun ja upean kokonaisuuden. Ja kun tarpeeksi syvälle mennään, yhtäläisyyksiä alkaa löytyä. On yksi jos toinenkin nuoruudessa itsemurhan vuoksi isättömäksi jäänyt kirjailija. On äidinsä hylkäämiä poikalapsia, ja on trauman kokeneita nuorukaisia. On syvä tyhjyys, jota keskustelukulttuurin ja avoimen tunnepuheen sijaan lääkitään jollain muulla: viinapullolla sisään ja kirjoituskoneella ulos. Alkoholi on kuin salva, jolla avohaava peitetään ja kirjoittajuus on se ainoa terapia, jonka 1900-luvun alkoholisti on itselleen antanut. 

Kirjoittaminen terapiana sitä tiedostamatta on kuitenkin alkoholin kanssa salakavala yhdistelmä: siinä missä addikti tutkimusten mukaan ylipäätään, myös alkoholisti tapaa löytää syynsä juomiselle jostain ulkoa, jostain hänestä riippumattomasta. Kaikkien kuuden kirjailijan tuotannosta löytyy joitain alter egoja, alkoholismiin taipuvaisia hahmoja, joiden kautta omaa riippuvuutta saatetaan käsitellä, mutta käsittely osoittuu päiväkirjamerkintöjen perusteella vähintäänkin alitajuiseksi, osin tiedostamattomaksikin toiminnaksi, koska vaikka alkoholisoitunut kirjailija voi luoda alkoholisoituneen hahmon, lähtee hänen oma minäkuvansa kuitenkin teoksen takaa aina oman addiktion olemassa olon kieltämisellä, lähes totaalisella silmien ummistamisella. Näinpä taiteen ja taitelijan välisistä rajaviivoista tulee vähintäänkin suttuisia, kuten Laing älykkäästi teoksessaan osoittaa.

Joitain vuosikymmeniä vanhan yhdysvaltalaistutkimuksen mukaan lapsuuden trauman, kaltoinkohtelun tai kylmän kiintymyssuhteen ja addiktioiden alkoholismi mukaan luettuna väliltä löytyy jonkinlainen olemassa oleva tilastollinen yhteys. Addikti siis tavallaan hoitaa jollain nopealla tyydytyksellä trauman aivoihin jättämää haavaa, parantaa traumaansa ainoalla helpotuksella, johon kykenee vaikuttamaan. Laing osoittaa, että näin on useiden kirjailijoidenkin kohdalla: jokin ympäristössä on sairastuttanut heidät, saanut heidät riippuvaiseksi. Osa heistä tunnisti sen itse, osa jopa raitistui. Mutta jokaiselle haava oli niin suuri, että harva kykeni selvänäkään niitä käsittelemään.

Olivia Laingilla on uskomaton kyky tarkastella lempeän analyyttisesti näiden kuuden miehen jopa rappioalkoholismia niin, ettei hän missään vaiheessa sorru joko glorifioimaan tai karnevalisoimaan kirjailijoiden elämiin syvästi vaikuttanutta alkoholisuhdetta. Laing ei selittele tai puolustele, syytä tai osoittele. Hän näyttää, kertoo, yhdistää uskomattomalla terävyydellä tieteellistä tietoa, kirjailijoiden elämäkertaa ja omia henkilökohtaisia kokemuksiaan. Sitä taitoa, lempeää empatiaa, maailma kaipaisi enemmän.

“You could go two ways from there. You could keep on marinating in blame, in helpless submission to your circumstance. Or you could stop, just clean stop, and take up the liberating burden of responsibility for yourself.”

Helmet-haaste 2024: 16. Kirjassa on valokuvia

JULMUUDEN MUOTOKUVA – MAGGIE NELSON : THE ART OF CRUELTY

MAGGIE NELSON : 

THE ART OF CRUELTY – A RECKONING

304s.

2011 W.W. Norton & Company

Julmuus, aggressio, väkivalta ja ihmismielen muut niin sanotusti pimeät puolet ovat kiehtoneet minua jo pitkään (aika syvällisestikin, sillä tutkin niitä myös työkseni). Ihminen on monitasoinen, kompleksinen eläin, joka ei koskaan mahdu hyvän ja pahan väliin rakennettuun keinotekoiseen dikotomiaan, siihen kulttuuriseen käsitykseen, jossa jaottelemme ihmisen essentiaalisesti jompaan kumpaan kategoriaan kuuluvaksi. Meissä kaikissa asuu erilaisia puolia, ja sekä geneettinen perimämme, kasvuympäristömme että yhteiskunta ympärillämme saa ajasta ja paikasta riippuen meidät käyttäytymään hyvinkin monin eri tavoin. Julmuus, aggressio ja väkivalta ihan vain on, samoin kuin rakkaus, lempeys ja solidaarisuus. Ne eivät sulje toisiaan pois, ole toistensa vastakohtia. Ja juuri siitä, miten me kuitenkin usein käsitämme ne poissulkevina ja äärimmäisinä, olen kiinnostunut. Olen kiinnostunut siitä, mitä merkityksiä julmuus ja väkivalta saa yhteiskunnassa. Miten ne käsitykset vaikuttavat toimintaamme ja arviointikykyymme. Minkälaisten totuuksien keskellä me elämme. Ja millaisia vaikutuksia sillä on yksittäiseen ihmiseen.

Kun syvään kiinnostukseeni näitä niin sanottuja pimeitä ihmismielen sopukoita vielä yhdistetään yhteen ehdottomista lempikirjailijoistani, ollaan jonkin varsin suuren lähellä. Niinpä myönnän jo tässä vaiheessa, että kriittistä näkemystä Maggie Nelsonin kirjasta The Art of Cruelty ei kannata tästä postauksesta lähteä etsimään. Nelson, kuten tämä kirjakin, on minulle ehtymätön aarreaitta, suuri inspiraation ja innoituksen lähde, lähes jonkinlainen idoli, jos ihmisiä isommin idolisoisin. 

x

The Art of Cruelty on Maggie Nelsonin yli kymmenen vuotta vanha, edelleen suomentamaton teos julmuudesta, ihmisyydestä ja näiden kahden limittymisestä taiteeseen. Nelson lähtee käsittelemään tietyllä tapaa helpoimmasta kohti haastavampaa, aloittaa niin sanotusti kiistämättömän julmuuden, kidutusten ja hyväksikäytön maailmasta, ja etenee sieltä kohti julmuuden hienovaraisempia muotoja, käsittelee sitä katharsiksena, vastakkainasetteluna, häiriötekijänä, eroina totuuden (fact) ja tosiasiana pidetyn (truth) välisinä erioina, hengellisyytenä, kieltämisenä, tukahduttamisena, valtana ja kontrollina. Nelson avaa, kokeilee, esittelee pohjattomalta tuntuvaa lukeneisuuttaan jatkuvasti vilisevien viittauksien ja lainausten muodossa, näyttää, kertoo, kyseenalaistaa ja ehdottaa. 

Teoksen alkupuolella Maggie Nelson käyttää Olivia Lainginkin teoksessa Funny Weather viitoittamaa Eve Kosofsky Sedgwickin teoriaa paranoidisesta lukemisesta, mutta tällä kertaa katseen kautta; Kuten Kosofsky Sedgwick esittää ja Nelson näyttää "toteen", pelkkä julmuuksien paljastaminen ei riitä, vaikka kovin moni aktivismi edelleen nojaa tähän ajatukseen. Kerta toisemme jälkeen me paljastamme, näytämme, shokeeraamme, vaadimme ja jopa pakotamme katsomaan suuntiin, jotka mieluummin unohtaisimme. Näytämme valtavan määrän kärsivien eläinten kuvia sikatiloilla, katsomme kuvia rantaan huuhtoutuneesta pienen pojan ruumiista Välimeren rannikolla. Elämme maailmassa, jossa ihmiset voivat kotoaan käsin livenä tarkastella oman maansa raja-aitaa ja ilmoittaa jokaisesta turvallisempaa tulevaisuutta etsijästä eteenpäin, ja olemme keskellä todellisuutta, jossa voi ampua tuollaisen pakolaisperheen omilla maillaan, ja se todetaan lailliseksi. (O say, can you see, by the dawn’s early light, what so proudly we hailed at the twilight’s last gleaming, whose broad stripes and bright stars, through the perilous fight, o’er the ramparts we watched, were so gallantly streaming?) 

Ja silti, Nelson muistuttaa, vaikka näemme, katsomme ja jopa vapaaehtoisesti seuraamme tätä kaikkea suorana lähetyksenä, käyttäytymisemme ei muutu. Me alamme jopa janota lisää. Nelson listaa erilaisia tositelevisiosarjoja, jotka perustuvat ihmisen nöyryyttämiselle, kiduttamiselle ja satuttamiselle. Me katsomme päivittäin kuvia Ukrainan sodasta, me katsoimme jopa kuvia Butšan silmittömästä verilöylystä ja me jatkamme omaa banaalia arkeamme, jossa eniten ärsyttää ihmiset kassajonoissa, myöhässä olevat bussit ja lapsen äänet julkisilla paikoilla. Toisinaan taide yrittää saada meidät katsomaan muualle, se tökkii meidän sokeuttamme, tuo Kaurismäen tavoin elokuvaansa Ukrainan sodan muistuttaakseen mitä täällä oikeasti on nyt menossa. Nelsonin analyysin mukaan tällainen taiteen vaatima katsominen on kuitenkin ulkokultaista, eikä saa meitä muuttamaan toimintaamme, ei saa meitä muuttamaan edes ajatustamme. Tällaisessa taiteessa, Nelson pohtii, on nimittäin se ongelma, että sen sijaan, että taiteilija houkuttelisi katsomaan jotain asiaa uudella tavalla, se itseasiassa asettuukin moraalin ääneksi, ja näyttää mihin pitää katsoa. Kritiikki siis ei ole katsojan tavassa katsoa, vaan ennemminkin muistutus siitä, ettei nyt olla katsotukaan oikein.

(Kun luen The Art of Cruelty, katson samoihin aikoihin uudestaan yhtä lempisarjaani, Game of Thronesia. Mystisen ajan kiihkeästä maskuliinisuudesta, sodista ja lohikäärmeistä voimansa saava fantasiasarja avautuu aivan uudella tavalla Nelsonin parina; se alkaa jo silmittömän väkivallan kuvauksista, vastenmielisten hahmojen vastenmielisistä teoista, murhista, teloituksista, ihmisten ja hevosten päiden miekalla katkaisemisesta, raiskauksista  henkiseen väkivaltaan nyt menemättäkään. Mitä pidemmälle se menee, sen enemmän se myös alkaa oikein nauttia kidutuspornostaan, tuo hyvinkin graafisesti esiin kuvitellun ajan kuvitellut kidutustavat. GoT, kuten myös vähän aikaa katsomani sarjan spin-off House of the Dragon, saa kuitenkin väkivaltafantasioivat voimansa vahvasta dualistisesta moralismistaan: molemmat sarjat valitsevat katsojan puolesta kumman osapuolen puolella niin sanotusti ollaan, jolloin sen silmittömästä väkivallasta tulee jopa palkitsevaa: kun täyden kusipään pää silvotaan tai myöhemmin kiduttaja murhataan, huomaan ilahtuvani väkivallasta, sen graafisuudesta ja raakuudesta (vai kuka muka ei olisi ollut edes vähän hyvillään, kun Daeneryksen lohikäärme kärventää iljettävän orjakauppiaan saati sillä hetkellä kun Kuningas Joffrey viimein heittää inhottavan pienen henkensä?). Joku sai oikeutensa mukaan, ja molemmat fantasiasarjat saavat jatkaa väkivaltapornografiaansa rauhassa, sillä "jokin" "alkukantainen" "kostofantasia" toteutuu kerta toisensa jälkeen. Ja tässä se on: Nelsonin osoittama moraalitutka, joka ei kritisoi jotain, mitä ehkä voisi kritisoida, vaan asettuu vain vahvistamaan jo aiemmin mainittua, haitallista hyvä-pahadikotomiaa.)

“Writing hasn’t changed a thing; when the writer puts down the pen, no matter how lucid or brutally honest his insights may have been, it is back to business as usual, which means, in this case, shooting up. This is depressing, but its honesty heartens me. It disallows the delusion that the act of writing necessarily connects us to humanity, that it will help us quit noxious substances, that it will restore us to love lost, or at least serve as a consolation. Literature is not, after all, self-help.” 

On kuitenkin olemassa myös toisenlaista taidetta; Nelson käyttää esimerkkinä avant-garde dramaturgi Richard Foremanin ajatusta siitä, että siinä missä kaikkein shokeeraavimmat kuvat jäävät ikuisesti mieleen (se pienen lapsen ruumis rannalla, Vietnamin sodan napalm-sadetta karkuun juokseva alasti kirkuva lapsi), mutta tavallaan taide, joka saa meidät todella toimimaan, on ennemminkin sellaista, vaikuttaa sinut hetkessä, mutta johon et aivan pysty taide-elämyksen jälkeen palaamaan, jota et osaa selittää, et muista tarkasti, et järkeistä palasiksi. Sellaisella taiteella, Nelson esittää, on suurempi eteenpäin vievä voima, koska se ei vain näytä, se avaa mahdollisuuden "kasvaa joksikin, jota et vielä ole". Ja tätä, tässä Nelson on parhaimmillaan, tästä Nelson oikeastaan vasta aloittaa. 

Nelsonin tapa käsitellä aihettaan on yhtaikaa analyyttinen ja silti jotenkin lyyrisen kaunis, lempeä ja ajaton. Nelson vaalii muussakin tuotannossaan tuttua ajatusta auktoriteettiasemien ja valmiiden moraalikantojen hylkäämisestä ja luo tilaa sinne, jossa ennen on ollut lähinnä rajoja ja aitoja. Nelsonin rauhallinen kyseenalaistaminen ja kysyminen jättää tilaa myös lukijalle, sillä hän ehdottaa ja epäilee, ei julista ja ratkaise. Se jos mikä tuntuu tässä nykymaailmassa raikkaalta, jopa rakkaalta ja tärkeältä. Joltain, mikä aidosti vie eteenpäin.

Kuten Maggie Nelsonin kanssa yleensäkin, en missään nimessä väitä ymmärtäneeni läheskään kaikkea lukemaani, varsinkaan kun luin häntä tällä kertaa englanniksi. Jo suomeksikin Nelsonin tekstiä saa kahlata toisinaan edes ja taakse, ja vasta kolmannella kerralla saattaa kuvitella tietävänsä, mitä hän ehkä tarkoitti. (Kunnes neljännellä lukukerralla kumoaa jälleen senkin.) Se on kuitenkin minulle vain positiivinen puoli, sillä Nelsonin kirjat ovat lahjoja, jotka jatkavat antamistaan kerta toisensa jälkeen. The Art of Cruelty on valtava, monitahoinen aarreaitta, johon jokainen uusi lukukerta tuonee täysin uuden kerroksen. Nelsonin tekstit kasvavat ajan ja lukukertojen myötä, ja juuri se on niissä erityisen taianomaista.

EASY BEAUTY

CHLOÉ COOPER JONES : 

EASY BEAUTY

270s.

Virago 2022

Chloé istuu baarissa kahden tuttavansa, Jayn sekä Colinin kanssa. Baari alkaa hämärtyä hänen ympäriltään, Chloé alkaa rakentaa itselleen neutraalia tilaa, turvahuonetta, seinä seinältä hän pystyttää sen, laskee kahdeksaan, yksi kaksi kolme neljä viisi kuusi seitsemän kahdeksan, alusta uudelleen ja uudelleen. Hän etäännyttää itsensä keskustelusta, jota käydään. Miehet ympärillä käyvät keskustelua, josta on pakko dissosioitua pois pysyäkseen jokseenkin järjissään. Colin argumentoi järkkymättömästi, että ainoa eettinen päätös olisi ollut abortoida Chloé jo ennen syntymäänsä. Ainoa eettinen ja moraalisesti oikea näkemys on, ettei Chloéta olisi olemassa ollenkaan.

x

Yhdysvaltalainen Chloé Cooper Jones on filosofian professori, kirjoittaja ja matkustaja. Hän on katoilevan isän tytär, järkkymättömänä vierellä pysyvän äidin ja samanlaisen aviomiehen vaimo. Hän on kuusivuotiaan Wolfgangin äiti. Hän on äkäinen, häilyvä, dissosioiva, uusia kokemuksia jahtaava, epävarma, mieluummin noviisi kuin missään erityinen asiantuntija. Hän on kaikkea, mitä ihminen nyt kolme-nelikymppisenä on, hukassa, turvassa, etsimässä, perillä. Mutta muulle maailmalle hän on vain yhtä ainoaa; hän on yhtä kuin hänen synnynnäinen ruumiillinen vammansa. 

Chloé Cooper Jonesin Easy Beauty lähtee liikkeelle ensimmäisessä kappaleessa kuvatusta tilanteesta, kahden Jonesin lailla filosofian laitoksella jatkotutkimusta tekevän väitöskirjatutkijan keskustelusta siitä, onko Cooper Jonesin elämä oikeastaan lainkaan elämisen arvoista. Keskustelu on yllättävä ja uusi näkökulma Chloén elämään, muttei sinällään mitään yllättävää: kun henkilö on näkyvästi vammainen, ei hänen autonomiansa, yksityisyytensä ja ajatusmaailmansa ole enää hänen, vaan se on koko ympäristön riepoteltavissa. Ruumiista tulee vammaisen identiteetti, ja samalla vapaata riistaa, eettinen kysymys ja luennoilla käytävä pohdinta. Vammaisen elämä on poliittinen kiistakappale, ja moraalinen dilemma. Elämisen arvoinen elämä vamman kanssa on ainoastaan hypoteettinen kuriositeetti, josta kaikilla on mielipide. Josta kaikilla saa olla mielipide. Kaikilla, paitsi vammaa itse kantavalla.

“But I’m not helpless, I’m struggling. People don’t always recognize the difference.”

Cooper Jonesin selkäranka, lantio ja jalat olivat vinossa ja eri tavoin kehittyneet jo kohdussa. Hän syntyi outona, vammaisena, epänormaalina maailmassa, jossa normaali on määritelty niin kapealla tavalla, että harva oikeastaan edes onnistuu syntymään siihen mahtuvien normien sisällä. Mutta kun vamma on näin selkeä – ja ennen kaikkea ulospäin näkyvä – tulee siitä annettu identiteetti, jonka kieltämisen ympärille Jonesin koko elämä alkaa muodostua. Muiden mielipiteiden, hedelmättöminä häntä pitävien lääkärien, kauhistelevien ohikulkijoiden, tuijottavien lasten ikeiden alla Cooper Jones yrittää jollain tapaa löytää paikkansa yhteiskunnassa, jossa häntä ei koskaan suostuta näkemään kokonaisena. Samalla hän tekee väitöskirjaa kauneudesta, Bernard Bosanquetin helpon kauneuden käsitteen innoittamana hankalammasta kauneudesta ja problemaattisista ihmismielen kiinnostuksenkohteista, yrittäen kuitenkin viimeiseen asti kiistää aiheensa ja oman identiteettinsä – annetun tai otetun – risteämät.

Easy Beauty on upea omaelämäkerrallinen essee niin elämästä vamman kanssa kuin ableismista, oman paikkansa etsimisestä ja vanhempien jalan jälkien tutkimisesta. Cooper Jones yhdistää omiin kokemuksiin upeasti niin filosofista teoriaa kuin perhe-elämän kiemuroita, ja kokonaisuus kasvaa yhdessä Jonesin kanssa eräänlaiseksi henkiseksi kasvukertomukseksi, jossa pyristellään irti niistä annetuista korteista, joiden itse kukin herkästi antaa ohjata elämäänsä valintoineen. Miten elää tässä, kun muualla voi olla koko ajan jotain muuta? Miten minusta voi tulla mitään muuta kuin omista vanhemmistani? Entä mitä kaikkea minä itseasiassa edes olen, jos ulkoa lapsesta asti minuus on rakentunut stereotypioiden ja ableismin varaan? Cooper Jones tutkii omaa matkaansa vahvemman toimijuuden äärelle lempeästi, kärsivällisesti ja silti itseään juurikaan säästelemättä. Hän näyttää kipukohtansa ja epävarmuutensa, raottaa sitä todellisuutta, jota normien ulkopuolelle kehollisesti jäävä joutuu päivästä toiseen kohtaamaan sekä yksilötasolla että rakenteellisena syrjintänä. 

Cooper Jones ei ole valinnut osaansa, hän ei ole asettunut uhriasemaan, vaan hänet on lapsesta asti työnnetty sinne. Milloin muiden asenteet ovat kummunneet säälistä (ja sen taustalla kulkevasta ylemmyydentunteesta) ja milloin taas näkyvästä ihmettelystä ja inhosta, asetelma on yhteiskunnan luoma, mutta eräänlainen taistelu, vastaanlaittaminen aina individualistisessa yhteiskunnassamme yksilön tehtävä.  Cooper Jones kirjoittaa omastaan äärimmäisen kauniisti, yhtaikaa objektiivisesti että subjektiivisesti. Vaikka Easy Beautyn voi lukea myös selviytymistarinana, se ei ole sitä sellaisessa HS Visio -narratiivissa, jossa vamma kannatti ja opetti Jonesin arvostamaan elämää ja sen sattumanvaraisuutta yhtään sen pyhemmältä jalustalta kuin kukaan muukaan. Vamma ja erityisesti yhteiskunnan suhtauminen siihen on ihan uskomatonta paskaa, mutta Cooper Jones voi kuitenkin valita itse sen, ottaako hän muiden paskaa enää omansa päälle. Ja sellaisena oppina tämä kirja on aivan äärimmäisen upea – oman toimijuuden ja autonomian aarrekarttana maailmassa, joka yrittää riistää sitä ominaisuuksiemme mukaan sitä keneltä enemmän ja keneltä vähemmän.

"We'd not been given perfection, not godliness, not symmetry, not gracious measurement, not a bad hand, nor a curse; we'd not been given anything other than a life to spend together; our lives, not easy or free from pain; we'd been given only a real life, dreadfully normal and sublime, and I would no longer betray its beauty by wishing it otherwise.”  

Helmet-haaste 2023: 30. Kirja on ollut ehdokkaana kirjallisuuspalkinnon saajaksi

VAPAUDESTA

MAGGIE NELSON : VAPAUDESTA

NELJÄ LAULUA RAKKAUDESTA JA RAJOISTA

351s.

S&S 2022

Alkuteos: On Freedom // 2021

Suomennos: Kaijamari Sivill

Saatu arvostelukappaleena

Rakkauteni Maggie Nelsoniin sekä hänen kirjallisuutensa ei lie mennyt keneltäkään kirjablogiani enemmän lukeneelta ohi. Ihailen ja arvostan suuresti Nelsonin ajattelua, ajatusketjuja, sellaisia suurempia, muita ajatteliijoita nostavia tapoja yhdistää tietoa ja tunteita, verkottumista, huokoisuutta ja ilmavuutta, taitoa kertoa väittämättä, esittää ehdottaen, ehkä-sanan kanssa maailmassa, jossa lähtökohtaisesti asiat ovat aina joko-tai. Ja kuten aiemmissakin teoksissaan, Nelsonin tuorein Vapaudesta on taitava jälleen juuri tässä: se yhdistelee yllättäen, pohtii ja pyörittelee, tuo sävyjä mustavalkoisten binäärien väleihin.

Tällä kertaa Nelson ottaa käsittelyyn niinkin suuren ja paradoksaalisen käsitteen kuin vapauden, ja tutkii sitä niin taiteen, seksin, huumeiden kuin ilmastonmuutoksenkin kautta. Tapansa mukaan Nelson yhdistelee akateemista tutkimusta populaarikulttuurin tarjoamaan tietoon, omia ajatuksia muiden nostoihin ja tuo yhteen niin filosofiaa, feminismiä kuin loistavaa yhteiskuntakritiikkiäkin. Nelson pysyy kuitenkin taiten lukijansa rinnalla nostamatta itseään jonnekin nykyesseistiikalle tyypilliselle jalustalle, josta on helppo kritisoida asioita ylhäältä alas. Ennemminkin hän tuo kritiikkinsä esiin horisontaalisesti, ulottaa sen vasemmalta oikealle, tuo mukaan sisäistä kritiikkiä, joka on ainoa asia, joka varmistaa, ettei hyvätkään aatteet etene kohti ismeille kovin väistämättömän oloista tuhoaan. Ja kaiken tämän hän kehystää vapauteen, sen teemoihin, ilmentymiin ja sitä kuvaaviin narratiiveihin. Rikkoen kertomuksen, haastaen näkemään tarinallisuuden ja binäärien yli.

Taiteesta. Nelson aloittaa teoksensa upealla taiteen, vapauden ja hoivan rajapintoja tutkivalla osuudella. Nelson avaa hoidon estetiikkaa, vapauden voimauttavuutta ja taiteen tarvetta olla vapaa juuri hoivaamattomana, itseisarvona välineen sijaan. Maailmassa, jossa hoivaa tunnutaan kaipaavan jatkuvasti enemmän, tarve alkaa kuitenkin tuntua haastavalta, sillä taiteeseen limittyy kaikki se poliittisuus, epäarvoisuus, sorto ja identiteettipolitiikka, joka on noussut viime vuosikymmenellä suurempaan valtavirtakeskusteluun. Jos taide nähdään hoivana, esittää Nelson, ettei sillä ole enää tilaa olla oma itsensä, kun taitelija on ensisijaisesti yhtä oman seksuaalisuutensa, sukupuolensa ja rotunsa kanssa, jolloin teoksestakin tulee hänen oletetun identiteetin (ja traumatyönsä) jatke. Hoivaava ja taiteelta vaativa näkökulma itseasiassa kaventaa, ennakkosensuroi, jähmettää ja pakottaa sellaisiin kompromisseihin, joiden parissa taide ei enää ole vapaa, eikä sitä kautta myöskään voimauttava elementti.

Seksistä. Taiteen jälkeen Nelson siirtyy seksiin, #metoo:n jälkeiseen aikaan, vapauteen ja rajoihin. Mitä on vapaus queer-seksuaalisuudessa, mitä uutta suostumuksen käsittely on tuonut seksiin ja toisaalta kuka kontrolloi ja kenen vapautta, kun seksiä koskevaan puheeseen on pesiytynyt voimakas traumojen ja väkivallan diskurssi. 

Nelson käsittelee aihetta jälleen kieputtavan upeasti, niin, että sivujen marginaalit täyttyvät muistiinpanoista, omista jatkoajatuksista, ajatuksen selvennyksistä ja konkretisoinneista. Nelson yhdistää AIDS-puheen valjastamisen seksuaalisuuden rajoittamiseen oivaltavasti trauma-puheeseen, ja osoittaa niiden samankaltaisuuden: todellisen ja näkyvän, tiettyä ihmisryhmää kohtaavan aidon vaaran kun saa kovin näppärästi ohjailtua myös moralistisempien tarkoitusperien keppihevoseksi. Sekä Hi-virus että seksuaalisen väkivallan uhka toimivat sosiaalisen kontrolloinnin välineenä, eikä lie sattumaa, että nimenomaan uhrien syyllistämisen kautta. Mitä seksuaalinen vapaus siis on nykykeskustelun, trauman ja hyväksikäytön maailmassa, ja kenen vapautta yhteiskuntamme (edelleen) eniten rajoittaa?

Huumeista. Aineiden, vapauden ja riippuvuuden risteymiä käsittelevä osio ammentaa paitsi Nelsonin omista kokemuksista erityisesti myös riippuvuuskirjallisuudesta – miehisestä seikkalusta, jossa huumeet ovat jonkin jumaluuden etsimistä tai naisellisista säälittävistä retkahduksista, jossa aineet voittavat jopa hoivavietin – pick your weapon. Nelson pohtii monisyisesti aineiden tuomaa ja toisaalta myös viemää vapautta ja ihmisen inhimillistä halua kokea olevansa vapaa ensisijaisesti itsestään ja omasta jatkuvasta tietoisuudestaan. Nelson välttää ja jopa kritisoi oivallisesti päihdekeskustelua leimaavaa moralistista luonnetta, mutta tulee ehkä hieman yllättäenkin asettumaan jollekin puolelle, ehkä jo omien kokemustensa vuoksi.

Ilmastosta. Kun huomasin viimeisen osion käsittelevän ilmastonmuutosta, mietin mielessäni, että onko edes Maggie Nelsonin kaltaisella ajattelijalla tuoda näin kaluttuun aiheeseen mitään raikasta näkökulmaa. Ei sillä, etteikö aihetta sietäisi kaluta vieläkin enemmän, jatkuvasti ja joka puolella, mutta, no, kyllä te tiedätte. Vapaus lähtökohtana keskusteluun ei sinällään olekaan mitään uutta, mutta Nelson onnistuu kyllä syventämään keskustelua, jälleen kerran. Hän tuo keskusteluun myös loistavan kritiikin ajatusta kohtaan, että maailma täytyy pelastaa koska tulevaisuuden lapset (välinearvo) eikä maapallona per se (itseisarvo), mikä kieltämättä on hyvin tyypillinen, ihmisen itsekeskeinen lähestymistapa sen itse aiheuttaman katastrforin äärellä. Luku on oivallinen, joskin ei ehkä ihan sitä kaikkein terävintä Nelsonia, johon ollaan kenties muissa teoksissa totuttu.

x

Mitään keveää päiväluettavaa Nelson ei ehkä ole, hän kun ei juurikaan perustele, avaa tai väännä rautalangasta, vaan ennemminkin heittää ilmoille täkyjä, ajatussiemeniä, jotka joko kasvavat tai sitten eivät. Nelson saa kuitenkin tähän ihmisiä ja filosofeja historiallisen paljon kiinnostaneeseen vapauden teemaan hienoja, monisyisiä näkökulmia, ajatuksia ja risteymiä lisää, ja kokonaisuutena teos on hurjan onnistunut. Ei ehkä ihan kaikkein tasavahvin Nelsonin teoksista, mutta upea kerta kaikkiaan.

Vapaus on paradoksi, Tai kuten Nelson Massumia* suoraan siteeraten nostaa esiin:"Vapaus syntyy aina rajoituksista – se on luova muunnos, ei utopistinen pako rajoituksista." Kun ymmärrämme, että vapaus sisältää myös aina vastuun, olemme astetta lähempänä kestävää elämäntapaa. Oli kyse sitten seksistä tai maapallon muuttuvan ilmaston kanssa selviämisestä.

*Massumi, Brian: "Navigating Movements", haastattelijana Mary Zournazi teoksessa Hope: New Philospohies for Changes, Annandale, Aus.: Pluto Press, 2002.

ISÄSTÄ / ÄIDISTÄ

ANNIE ERNAUX : ISÄSTÄ / ÄIDISTÄ

152s.

Gummerus 2022

Alkuteokset, Isästä: La place, 1983 & Äidistä: Une femme, 1987

Suomennos: Lotta Toivanen

Pyydetty arvostelukappaleena

Tutustuin ranskalaiseen Annie Ernaux'iin ensimmäisen kerran puolisen vuotta sitten, maaliskuussa Vuosien merkeissä. Jo tuo viime vuonna suomeksi julkaistu kaunis muistelmateos hurmasi, jätti jälkeensä lisänälän, muistijäljen suuresta merkkikirjallisuudesta. Tänä vuonna Ernaux'ia saatiin suomeksi taas lisää, kun Gummerus julkaisi 1980-luvulla alunperin kirjoitetut pienoiskertomukset Isästä ja Äidistä yhteisniteenä.

Isästä / Äidistä on tosiaan alunperin kaksi aivan erillistä kirjaa, hieman eri aikoihin kirjoitettua, eri tyylilajein, tekstikeinoin ja intensiteetein kuvattua kertomusta Annie Ernaux'n vanhemmista heidän kuoltua 1980-luvulla. Niinpä minäkin luin ne kahtena aivan omanaan, Isänä ja Äitinä, tauottaen välissä, pyrkien näkemään ajan ja eron myös kirjailijan itsensä silmin. Ja niinpä tästä eteenpäin yritän myös kirjoittaa niistä erikseen, jos vain onnistun, sillä paljon nivoutuu yhteen, kuten arvata saattaa kun sama kirjailija kirjoittaa omista vanhemmistaan.

"Lapsilla oli aina matoja. Niitä häädettiin kiinnittämällä paidan alle navan kohdalle valkosipulipussi. Talvella korviin pantiin pumpulia. Kun luen Proustia tai Mauriacia, minun on vaikea uskoa, että ne kuvaavat samaa aikakautta, jolloin isäni oli lapsi. Isän elinympäristö oli keskiaikainen."

Ernaux'n kertomus Isästä, (ja isästä), on kertomus 1900-luvun alussa syntyneestä miehestä, ison lapsikatraan pojasta, lukutaidottoman rengin lapsesta, olkikattoisessa ja maalattiaisessa talossa syntyneestä miehestä, joka on ensin poika, myöhemmin myöhemmin renki, työntekijä, kauppias, isä ja lopulta sydänkohtaukseen menehtynyt keski-iän ylittänyt mies Normandian syrjäseuduilta. Ernaux'n isä kuolee, ja Ernaux pitää häntä hengissä vielä yhden kirjan verran, kirjoittaa hänet eloon, dokumentoi talteen. Ja dokumenttia, jonkinlaista ei-kaunokirjallista, viileää, toteavaa ja etäistä tyyliä Ernaux nimenomaan tavoittelee, siirtää sivuun oman itsensä, sankaritarinat ja ihaillut luokkanousut, kirjoittaa esiin epävarman luokkanousun, sukunsa ensimmäisen omistavaan luokkaan kuuluvan miehen, murteesta kiinnipitävän kauppiaan, jonka edustama elämä on tärkeämpi saada muistiin sosiologisessa kuin nostalgisessa mielessä. Ernaux kursivoi isälleen tyypilliset sanonnat, kirjoittaa itse auki, ettei tee niin painottaakseen saati tehostaakseen, vaan herättääkseen isänsä myös lukijoille henkiin. Isää ei kuitenaan mainita edes nimeltä, isä on yhtaikaa Ernaux'n sekä koko sukupolven yhteinen, yksi tarina, josta toistamalla tulee yhteinen.

"Kirjoitan hitaasti. Kun koetan poimia erilaisten faktojen ja valintojen joukosta isän elämän ytimen, kadotan vähitellen kaikki hänen erityispiirteensä. Pelkistäminen valtaa tilaa, ajatus rientää itsestään. Jos taas päästän omat muistikuvani solahtamaan mukaan, silloin näen isän sellaisena kuin hän oli, näen naurun ja kävelytyylin, sen miten hän talutti minut tivoliin ja pelkäsin huvipuistolaitteita, enkä silloin piittaa niistä merkeistä, jotka viittaavat siihen, että isän elämä oli samanlaista kuin muidenkin. Joka kerta riuhtaisen itseni irti omakohtaisuuden ansasta."

Isästä jää tavallaan emotionaalisesti kauas, tarkoituksella, ja se tekee Ernaux'n tekstistä erityisen taitavaa, sillä kirja on alunperin kirjoitettu juuri isän kuoltua. Isästä on taitava ja tarkka luokkakuvaus, toisaalta myös luokkamatka omistavaan yhteiskuntaluokkaan, mutta ikuisesti pysyvä murre, tietyt tavat, pelko aseman menetyksestä, harras toive oman lapsen matkasta vielä edemmäs ja toisaalta eriyttävä ulkopuolisuuden kokemus kun näin tapahtuu. Kun on lähtenyt alunperin satojen vuosien jatkumosta, renkisuvusta, toisia palvelleesta perinteestä, palveltaviin kuulunut lukenut ja porvaristoon päässyt tytär onkin vieras, outo, käsittämätön. Isästä on häpeää omasta luokkataustasta ja tyttären yritys ymmärtää omaa työteliästä, mutta etäistä isäänsä sukupolvineen. Ernaux herättää tunnekylmyyden henkiin jäljittelemällä sitä myös tekstissään, ja vaikka väliin livahtaa omia muistoja, käsityksiä, hataraa toisen tavoittelua, onnistuu Ernaux toistamaan jotain määrittelemätöntä siitä kuilusta, joka 1800-luvun teollisen murroksen loppuajat rakensi sukupolvien väliin.

x

"Äiti kuoli maanantaina seitsemäs päivä huhtikuuta Pontoisen sairaalan kroonikko-osastolla. Hän oli ollut siellä hoidettavana kahden vuoden ajan. Puhelimessa sairaanhoitaja sanoi: 'Äitinne menehtyi aamulla, aamiaisen jälkeen.' Kello oli noin kymmenen."

Siinä missä Isästä oli tunne-etäinen luokkakuvaus, kursivoituja sanontoja ja yritys ymmärtää, on Äidistä taas hieman klassisempi äiti-tytär-suhteen kuva, vaikkakin Isän tapaan luokkanousun, uusien tapojen opettelun, karkeuden välttelyn ja sukupolvien mittaisen äideiltä tyttärille välitetyn hiljaisen tiedon katkeamisen kuvaamisen kautta. Äidistä alkaa ylläolevalla lainauksella äidin kuolemasta, jälleen Ernaux'n (onnistuneella) yrityksellä pitää omaa vanhempaa hengissä vielä jonkin aikaa kuoleman jälkeen kirjoittamalla hänet eloon, pitämällä hänet läsnä senkin jälkeen kun ruumista on käyty katsomassa ruumishuoneella ja Alzheimerin haamu on kadottanut äidin rivakkaan ja riuskan elämänjanon. 

Ernaux'n Äiti on lähtöisin hyvin samanlaisista paikoista kuin Isä, mutta hiljaisen sopeutumisen ja taustansa häpeän sijaan äiti kantaa saavutettuja etuuksiaan ja etenemistään ylpeydellä, asettuen paremmin siihen maailmaan, johon hän on määrätietoisesti pyrkinyt. Koulutus ei erota äitiä ja tytärtä, mutta, Ernaux'ta lainaten, alzheimeriksi nimetty vanhuudenhöperyys tekee sen viimein. Ja silti, vaikka äiti alkaa jo kadottaa ja kadota, tarttuu kertoja-Ernaux muistoonsa äidistä terveenä entistä enemmän, ja hoivatusta tulee hoivaaja, side ei katoa vaikka saakin kolhuja.

Äidistä tulee huomattavasti lähemmäs, ja siksi se onkin täysin eri kertomus kuin aiempi Isästä. Gummeruksen päätös julkaista nämä kaksi teosta yhteisniteenä on kuitenkin varsin oivallinen, sillä peräkkäin luettuna ne kasvavat entistä suuremmiksi ja risteämät, erot ja eri näkökulmat suurentavat kumpaakin tarinaa entisestään. Lotta Toivasen kaunis suomennos ja Jenni Noposen suunnittelemat upeat kannet kruunaavat teosparin, ja Annie Ernaux'n luokkakuvaus on todella moderniin klassikkokaanoniin kuuluvaa kirjallisuutta.