FUNNY WEATHER – TEKSTEJÄ TOIVOSTA JA SOLIDAARISUUDESTA KRIISIEN KESKELLÄ

OLIVIA LAING : FUNNY WEATHER – 

ART IN AN EMERGENCY

353s.

Picador 2020

“We're so often told that art can't really change anything. But I think it can. It shapes our ethical landscapes; it opens us to the interior lives of others. It is a training ground for possibility. It makes plain inequalities, and it offers other ways of living.” 

Olivia Laingista on tullut tänä vuonna ehdottomasti yksi lempikirjailijoistani. Hänen vapaudesta ja kehoista kertova teoksensa Everybody oli vavahduttava, samoin yksinäisyyteen pureutuva The Lonely City yksi lempikirjojani. Nyt lukuvuoroon tarttui Funny Weather, taidetta kriisien ja hädän keskellä. Siinä missä aiemmat lukemani Laingin teokset ovat olleet temaattisesti yhtenäisiä, monografisia esseitä, Funny Weather sisältää lukuisia erilaisia tekstejä aina kolumneista esseisiin, kirja-arvioista rakkauskirjeisiin, taiteilijakuvista Laingin ja hänen ystävänsä Joseph Kecklerin litteroituun keskusteluun kirjoittamisesta ja taiteesta. Mutta vaikka yhtä selkeää yhdistävää tekijää tekstien välillä ei varsinaisesti ollut, kantoi Funny Weatheria hurjan kaunis rakkaus taiteeseen ja sen parantavaan, pelastavaan ja toisinkertovaan voimaan. Sekä toivoon, jota tässä ajassa erityisesti tarvitsemme.

Laingin tekstit on kirjoitettu Trumpin ja Brexit-ajan maailmassa, itse luen sitä vastaavalla tavalla kuohuvan natsivitsihallituskesän keskellä. Oikeistopopulismi, räikeä ja ruma rasismi, vastakkainasettelusta hyötyvä perussuomalainen politiikka ja sekä pelisääntökirjojen tahallinen rikkominen että rikkomuksilta silmien sulkeminen on saapunut rytinällä myös Suomeen, ja Laingin tekstit ovat paikoin jopa hyytävän ajankohtaisia. Ja: värisyttävän lohdullisia.

“A paranoid reader is concerned with gathering information, tracing links and making the hidden visible. They anticipate and are perennially defended against disaster, catastrophe, disappointment. They are always on the lookout for danger, about which they can never, ever know enough.”

Funny Weatherin kokonaisuus kursiutuu kasaan queer-teoreettikko Eve Kosofsky Sedgwickin paranoidisen lukemisen käsitteen kautta. Sedgwick esittää, että aikaamme leimaa kauhukuvia etsivä luku- ja tiedonvälitystapa, ja vaikka se paljastaa erilaisia vallan vinoumia ja esimerkiksi rakenteellista rasismia, tylpistyy kyseinen lukutapa herkästi itsekkääksi, vainoharhaiseksi ajatukseksi, että kaikki luettu koskee itseään. Tällaisella ajatuksella, Sedgwick esittää, on vaara joutua joko täydellisen lamaannuksen varaan tai vastaavasti kuvitella, että pelkkä tiedon paljastaminen jo sinällään muuttaisi jotenkin maailmaa. Näin se ei kuitenkaan automaattisesti ole, Sedgwick muistuttaa, sillä se, että esimerkiksi tieto rakenteellisen rasismin olemassa olosta tiedostetaan, ei automaattisesti saa valkoista ylivaltaa noin vain luopumaan etuoikeuksistaan. Tarvitaan paljon muutakin, huomattavasti aktiivisempaa toimintaa, ja Laing esittää yhtenä jatkoehdotuksena, että se aktiivinen toiminta voi olla esimerkiksi taiteessa ja taiteen parantavassa voimassa.

Olivia Laing löytää elämän suurimman toivon taiteesta, sen altruismista, olemassa olosta itseään varten, itseisarvosta ja mahdollisuudesta kertoa maailma toisin. Laing sukeltaa tuttuun tapaansa taiteilijaelämäkertojen kautta nykypäivän poliittisiin kiemuroihin, yhdistää 1980–1990-luvun AIDS-pandemian ja siihen menehtyneet taiteilijat tähän hetkeen. Funny Weather sivuaa yksinäisyyden ja kehollisen vapauden teemoja, taiteilijanaisten alkoholismia, pohtii taiteen ja taiteilijan välistä rajapintaa. Vaikka suurin osa Laingin mukaan valitsemista tarinoista ja teksteistä kumpuaa turhautumisesta nykytilanteeseen, sortoon ja syrjintään, on niissä aina jokin hippu ja toive paremmasta. Eikä vain sellainen haihattelevan utopistinen, vaan aidosti eteenpäin ajava, vaihtoehtoinen tapa kohdata nykyinen todellisuutemme.

Yksi lempiteksteissäni tässä kokoelmassa olikin Laingin haastattelu ja kirja-arvio Ali Smithistä ja hänen Syksy-teoksestaan. Tuntuu jotenkin aivan erityisen hienolta lukea kun yksi lempikirjoittajistani kirjoittaa toisesta lempikirjailijastani, näkee Smithissä juuri saman hehkun, upeuden ja altruistisen lempeyden, hyvyyteen ja solidaarisuuteen ikuisesti uskovan pohjavireen, joka paistaa läpi paitsi Laingin tekstissä Smithistä myös Smithin kaikissa omissa teoksissa. Smith on Laingille jo vuosien takaa tuttu, mutta silti Laingin ihailevat, mutta taiten objektiiviset havainnot Syksystä vavahduttavat – vaikka aivan samoja asioita olen itsekin aina Smitissä ihaillut. Sekä Laing että Smith jakavat käsityksen, että taiteella on mahdollisuus muuttaa maailmaa, ja että fiktio muistuttaa meitä terävästi siitä, että koko maailmamme on oikeastaan vain kertomuksista koostettu rakennelma. Ja se mikä kertomuksilla pysyy kasassa, on toisenlaisilla tarinoilla aina myös mahdollista muuttaa.

Maailma on tälläkin hetkellä täynnä kaikkea vastenmielistä, rumaa ja tukahduttavaa. Elämme aikaa, kun äärioikeiston kanssa vähintäänkin flirttaileva populistioikeisto maltillisen oikeiston mahdollistamana syöksee rasisminsa suoraan silmillemme myös Suomessa. Elämme aikaa, kun maapallo kirjaimellisesti palaa allamme, mutta jatkamme silti etelän lomiamme ja lentämistämme. Paranoidinen maailman lukeminen tällaisessa tilanteessa olisi enemmänkin kuin luonnollista, ahdistus vähimmäisreaktio kaiken kaoottisen keskellä. Mutta kuten Laing sanoo Sally Rooneyn Normal People -romaanista kirjoittaessaan, tällaisessa ajassa on erityisen tärkeä ymmärtää, että me emme ole olemassa ainoastaan yksilöinä vaan ennemminkin kompleksisina ihmisverkostoina. Sen vuoksi yhdenkin ihmisen vastarinta tätä kaikkea vastaan on merkityksellistä. Siksi toisin tekeminen ja aktiivinen työ toivon ja solidaarisuuden eteen merkitsee. Ihmisillä kun on kaiken kaameankin lisäksi kuitenkin aina taipumus seurata toisiaan. Myös hyvässä. Joten toimikaamme yhdessä sen puolesta, paranoidisuuden pakoreaktion ja pään pensaaseen työntämisen sijaan. Toivo ja aktiivinen toisin toimiminen on ainoa mahdollisuutemme sekä pelastua että pelastaa. Yhdessä.

“Empathy is not something that happens to us when we read Dickens. It’s work. What art does is provide material with which to think: new registers, new spaces. After that, friend, it’s up to you.” 

Helmet-haaste 2023: 11. Kirjailijan nimessä on yhtä monta kirjainta kuin sinun nimessäsi

JULMUUDEN MUOTOKUVA – MAGGIE NELSON : THE ART OF CRUELTY

MAGGIE NELSON : 

THE ART OF CRUELTY – A RECKONING

304s.

2011 W.W. Norton & Company

Julmuus, aggressio, väkivalta ja ihmismielen muut niin sanotusti pimeät puolet ovat kiehtoneet minua jo pitkään (aika syvällisestikin, sillä tutkin niitä myös työkseni). Ihminen on monitasoinen, kompleksinen eläin, joka ei koskaan mahdu hyvän ja pahan väliin rakennettuun keinotekoiseen dikotomiaan, siihen kulttuuriseen käsitykseen, jossa jaottelemme ihmisen essentiaalisesti jompaan kumpaan kategoriaan kuuluvaksi. Meissä kaikissa asuu erilaisia puolia, ja sekä geneettinen perimämme, kasvuympäristömme että yhteiskunta ympärillämme saa ajasta ja paikasta riippuen meidät käyttäytymään hyvinkin monin eri tavoin. Julmuus, aggressio ja väkivalta ihan vain on, samoin kuin rakkaus, lempeys ja solidaarisuus. Ne eivät sulje toisiaan pois, ole toistensa vastakohtia. Ja juuri siitä, miten me kuitenkin usein käsitämme ne poissulkevina ja äärimmäisinä, olen kiinnostunut. Olen kiinnostunut siitä, mitä merkityksiä julmuus ja väkivalta saa yhteiskunnassa. Miten ne käsitykset vaikuttavat toimintaamme ja arviointikykyymme. Minkälaisten totuuksien keskellä me elämme. Ja millaisia vaikutuksia sillä on yksittäiseen ihmiseen.

Kun syvään kiinnostukseeni näitä niin sanottuja pimeitä ihmismielen sopukoita vielä yhdistetään yhteen ehdottomista lempikirjailijoistani, ollaan jonkin varsin suuren lähellä. Niinpä myönnän jo tässä vaiheessa, että kriittistä näkemystä Maggie Nelsonin kirjasta The Art of Cruelty ei kannata tästä postauksesta lähteä etsimään. Nelson, kuten tämä kirjakin, on minulle ehtymätön aarreaitta, suuri inspiraation ja innoituksen lähde, lähes jonkinlainen idoli, jos ihmisiä isommin idolisoisin. 

x

The Art of Cruelty on Maggie Nelsonin yli kymmenen vuotta vanha, edelleen suomentamaton teos julmuudesta, ihmisyydestä ja näiden kahden limittymisestä taiteeseen. Nelson lähtee käsittelemään tietyllä tapaa helpoimmasta kohti haastavampaa, aloittaa niin sanotusti kiistämättömän julmuuden, kidutusten ja hyväksikäytön maailmasta, ja etenee sieltä kohti julmuuden hienovaraisempia muotoja, käsittelee sitä katharsiksena, vastakkainasetteluna, häiriötekijänä, eroina totuuden (fact) ja tosiasiana pidetyn (truth) välisinä erioina, hengellisyytenä, kieltämisenä, tukahduttamisena, valtana ja kontrollina. Nelson avaa, kokeilee, esittelee pohjattomalta tuntuvaa lukeneisuuttaan jatkuvasti vilisevien viittauksien ja lainausten muodossa, näyttää, kertoo, kyseenalaistaa ja ehdottaa. 

Teoksen alkupuolella Maggie Nelson käyttää Olivia Lainginkin teoksessa Funny Weather viitoittamaa Eve Kosofsky Sedgwickin teoriaa paranoidisesta lukemisesta, mutta tällä kertaa katseen kautta; Kuten Kosofsky Sedgwick esittää ja Nelson näyttää "toteen", pelkkä julmuuksien paljastaminen ei riitä, vaikka kovin moni aktivismi edelleen nojaa tähän ajatukseen. Kerta toisemme jälkeen me paljastamme, näytämme, shokeeraamme, vaadimme ja jopa pakotamme katsomaan suuntiin, jotka mieluummin unohtaisimme. Näytämme valtavan määrän kärsivien eläinten kuvia sikatiloilla, katsomme kuvia rantaan huuhtoutuneesta pienen pojan ruumiista Välimeren rannikolla. Elämme maailmassa, jossa ihmiset voivat kotoaan käsin livenä tarkastella oman maansa raja-aitaa ja ilmoittaa jokaisesta turvallisempaa tulevaisuutta etsijästä eteenpäin, ja olemme keskellä todellisuutta, jossa voi ampua tuollaisen pakolaisperheen omilla maillaan, ja se todetaan lailliseksi. (O say, can you see, by the dawn’s early light, what so proudly we hailed at the twilight’s last gleaming, whose broad stripes and bright stars, through the perilous fight, o’er the ramparts we watched, were so gallantly streaming?) 

Ja silti, Nelson muistuttaa, vaikka näemme, katsomme ja jopa vapaaehtoisesti seuraamme tätä kaikkea suorana lähetyksenä, käyttäytymisemme ei muutu. Me alamme jopa janota lisää. Nelson listaa erilaisia tositelevisiosarjoja, jotka perustuvat ihmisen nöyryyttämiselle, kiduttamiselle ja satuttamiselle. Me katsomme päivittäin kuvia Ukrainan sodasta, me katsoimme jopa kuvia Butšan silmittömästä verilöylystä ja me jatkamme omaa banaalia arkeamme, jossa eniten ärsyttää ihmiset kassajonoissa, myöhässä olevat bussit ja lapsen äänet julkisilla paikoilla. Toisinaan taide yrittää saada meidät katsomaan muualle, se tökkii meidän sokeuttamme, tuo Kaurismäen tavoin elokuvaansa Ukrainan sodan muistuttaakseen mitä täällä oikeasti on nyt menossa. Nelsonin analyysin mukaan tällainen taiteen vaatima katsominen on kuitenkin ulkokultaista, eikä saa meitä muuttamaan toimintaamme, ei saa meitä muuttamaan edes ajatustamme. Tällaisessa taiteessa, Nelson pohtii, on nimittäin se ongelma, että sen sijaan, että taiteilija houkuttelisi katsomaan jotain asiaa uudella tavalla, se itseasiassa asettuukin moraalin ääneksi, ja näyttää mihin pitää katsoa. Kritiikki siis ei ole katsojan tavassa katsoa, vaan ennemminkin muistutus siitä, ettei nyt olla katsotukaan oikein.

(Kun luen The Art of Cruelty, katson samoihin aikoihin uudestaan yhtä lempisarjaani, Game of Thronesia. Mystisen ajan kiihkeästä maskuliinisuudesta, sodista ja lohikäärmeistä voimansa saava fantasiasarja avautuu aivan uudella tavalla Nelsonin parina; se alkaa jo silmittömän väkivallan kuvauksista, vastenmielisten hahmojen vastenmielisistä teoista, murhista, teloituksista, ihmisten ja hevosten päiden miekalla katkaisemisesta, raiskauksista  henkiseen väkivaltaan nyt menemättäkään. Mitä pidemmälle se menee, sen enemmän se myös alkaa oikein nauttia kidutuspornostaan, tuo hyvinkin graafisesti esiin kuvitellun ajan kuvitellut kidutustavat. GoT, kuten myös vähän aikaa katsomani sarjan spin-off House of the Dragon, saa kuitenkin väkivaltafantasioivat voimansa vahvasta dualistisesta moralismistaan: molemmat sarjat valitsevat katsojan puolesta kumman osapuolen puolella niin sanotusti ollaan, jolloin sen silmittömästä väkivallasta tulee jopa palkitsevaa: kun täyden kusipään pää silvotaan tai myöhemmin kiduttaja murhataan, huomaan ilahtuvani väkivallasta, sen graafisuudesta ja raakuudesta (vai kuka muka ei olisi ollut edes vähän hyvillään, kun Daeneryksen lohikäärme kärventää iljettävän orjakauppiaan saati sillä hetkellä kun Kuningas Joffrey viimein heittää inhottavan pienen henkensä?). Joku sai oikeutensa mukaan, ja molemmat fantasiasarjat saavat jatkaa väkivaltapornografiaansa rauhassa, sillä "jokin" "alkukantainen" "kostofantasia" toteutuu kerta toisensa jälkeen. Ja tässä se on: Nelsonin osoittama moraalitutka, joka ei kritisoi jotain, mitä ehkä voisi kritisoida, vaan asettuu vain vahvistamaan jo aiemmin mainittua, haitallista hyvä-pahadikotomiaa.)

“Writing hasn’t changed a thing; when the writer puts down the pen, no matter how lucid or brutally honest his insights may have been, it is back to business as usual, which means, in this case, shooting up. This is depressing, but its honesty heartens me. It disallows the delusion that the act of writing necessarily connects us to humanity, that it will help us quit noxious substances, that it will restore us to love lost, or at least serve as a consolation. Literature is not, after all, self-help.” 

On kuitenkin olemassa myös toisenlaista taidetta; Nelson käyttää esimerkkinä avant-garde dramaturgi Richard Foremanin ajatusta siitä, että siinä missä kaikkein shokeeraavimmat kuvat jäävät ikuisesti mieleen (se pienen lapsen ruumis rannalla, Vietnamin sodan napalm-sadetta karkuun juokseva alasti kirkuva lapsi), mutta tavallaan taide, joka saa meidät todella toimimaan, on ennemminkin sellaista, vaikuttaa sinut hetkessä, mutta johon et aivan pysty taide-elämyksen jälkeen palaamaan, jota et osaa selittää, et muista tarkasti, et järkeistä palasiksi. Sellaisella taiteella, Nelson esittää, on suurempi eteenpäin vievä voima, koska se ei vain näytä, se avaa mahdollisuuden "kasvaa joksikin, jota et vielä ole". Ja tätä, tässä Nelson on parhaimmillaan, tästä Nelson oikeastaan vasta aloittaa. 

Nelsonin tapa käsitellä aihettaan on yhtaikaa analyyttinen ja silti jotenkin lyyrisen kaunis, lempeä ja ajaton. Nelson vaalii muussakin tuotannossaan tuttua ajatusta auktoriteettiasemien ja valmiiden moraalikantojen hylkäämisestä ja luo tilaa sinne, jossa ennen on ollut lähinnä rajoja ja aitoja. Nelsonin rauhallinen kyseenalaistaminen ja kysyminen jättää tilaa myös lukijalle, sillä hän ehdottaa ja epäilee, ei julista ja ratkaise. Se jos mikä tuntuu tässä nykymaailmassa raikkaalta, jopa rakkaalta ja tärkeältä. Joltain, mikä aidosti vie eteenpäin.

Kuten Maggie Nelsonin kanssa yleensäkin, en missään nimessä väitä ymmärtäneeni läheskään kaikkea lukemaani, varsinkaan kun luin häntä tällä kertaa englanniksi. Jo suomeksikin Nelsonin tekstiä saa kahlata toisinaan edes ja taakse, ja vasta kolmannella kerralla saattaa kuvitella tietävänsä, mitä hän ehkä tarkoitti. (Kunnes neljännellä lukukerralla kumoaa jälleen senkin.) Se on kuitenkin minulle vain positiivinen puoli, sillä Nelsonin kirjat ovat lahjoja, jotka jatkavat antamistaan kerta toisensa jälkeen. The Art of Cruelty on valtava, monitahoinen aarreaitta, johon jokainen uusi lukukerta tuonee täysin uuden kerroksen. Nelsonin tekstit kasvavat ajan ja lukukertojen myötä, ja juuri se on niissä erityisen taianomaista.

ME OLEMME ILMASTO

JONATHAN SAFRAN FOER :

ME OLEMME ILMASTO – MITEN PLANEETTA PELASTETAAN RUOKAVALINNOILLA?

270s.

Atena 2020

Alkuteos: We Are the Weather: Saving the Planet Begins at Breakfast / 2019

Suomennos: Ulla Lempinen

Olen ollut pääsääntöisesti kasvissyöjä kymmenisen vuotta. Alkuun syyni olivat enemmän ilmastolliset, myöhemmin myös eettisyys on tullut yhä vahvemmin mukaan ruokavalintoja miettiessä. Asia on yhtaikaa minulle tärkeä mutta myös äärimmäisen arkipäiväinen: en pohdi ruokavalintojani päivittäin, sillä olen jo niin tottunut tähän, että ennemminkin yllätyn, jos kohtaan suurinpiirtein ikäiseni ihmisen, joka syö lihaa. En myöskään juurikaan keskustele aiheesta, ei sillä, ettenkö sitä kokisi tärkeäksi, vaan ennemminkin siksi, että minusta jokaisella tulee olla oikeus olla kohtaamattaan ruokavalintojaan poliittisesti saati olla rakentamatta siitä identiteettiä. Kumpikin lähestymistapa toki on (tiettyyn pisteeseen, eli syyllistämisaspektiin asti) ok, mutta ei yksinkertaisesti minua. On mieletöntä, että osa tekee omasta syömisestään esimerkin toisille, mutta ihan jo oman ruokasuhteeni vuoksi pysyttelen itse mieluusti myös tässä asiassa henkilökohtaisen tasolla.

Viitisen vuotta sitten kiinnostuin kuitenkin ihan jo oman ajattelun tueksi lukemaan enemmänkin ruokateollisuudesta kertovasta kirjallisuudesta. Yksi tärkeitä lukukokemuksia oli suomalaisen Elina Lappalaisen Syötäväksi kasvatetut -kirja, ja sitä ennen Jonathan Safran Foerin Eläinten syömisestä -teos. Neljä vuotta sitten olen kirjoittanut tänne blogiinkin, etten pidä kovin todennäköisenä, että meistä kaikista vielä joskus tulisi vegaaneja, joten peräänkuulutin lähinnä eettisempää eläintuotantoa. Nyt vuosia myöhemmin en ole enää kovinkaan samaa mieltä itseni kanssa. Lihansyönti tuskin lähivuosikymmeninä loppuu, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö se ole myös pitkälti hyvinkin monen yhteiskunnallisen ja ilmastollisen ongelmamme syntyjuuri. Se, että syömme lihaa vain siksi, että olemme siihen tottuneet, ja että se on kivaa, ei enää riitä. Tarvitsemme huomattavasti radikaalimpia muutoksia, huomattavasti suuremmalle ihmismäärälle. Minkäänlaisia vapaudut vastuusta -kortteja ei ole olemassa, joten siksi sillä todella on väliä, mitä syömme. Ja mitä jätämme syömättä.

x

Ja tähän samaan tematiikkaan pureutuu Jonathan Safran Foer, yhdysvaltalainen kirjailija ja eläinten syömisestä kertovan tietokirjan suuri kuuluttaja. Heppu, joka puhuu kaikille lihansyönnin lopettamisen tärkeydestä, mutta ensimmäistä kertaa tunnustaa, ettei pystykään siihen itse. Ja tuolle tunnustukselle, valinnan vaikeudelle, päätöksissään pysymiselle hän päättää omistaa noin 300 sivuisen uuden kirjansa, Me olemme ilmaston.

Ilmastonmuutos on totta.

Ilmasto lämpenee ihmisen toiminnan seurauksena, ja se on pystytty kiistatta tieteellisesti todistamaan.

Yksi suurimpia yksittäisiä ilmaston lämpenemiseen liittyviä tekijöitä on ruokateollisuus. Ja tarkemmin: lihateollisuus. 

Yhden ihmisen yksittäinen, merkittävin ilmastoteko on siis joko lopettaa tai vähintäänkin radikaalisti vähentää omaa lihansyöntiään.

Foer ehdottaa, että jos puolet päivän aterioista, vaikkapa aamiainen ja lounas, olisivat kokonaan vegaanisia, pääsisimme kollektiivisella panostuksella pitkälle.

Hän myös muistuttaa, että kyse ei ole silloin uhrauksesta, sillä se on välttämättömyys. Meidän tulee opetella ajattelemaan, ettemme siis luovu mistään, vaan paremmilla ruokavalinnoillamme annamme jälkipolvillemme mahdollisuuden elää samanlaisessa maailmassa, josta itse juuri nyt nautimme.

x

Ja kyllä. Tämä sanoma on vakuuttava. Allekirjoitan sen täysin. Myönnän, että myös minulla on tässä parantamisen varaa: vaikka en syö enää lihaa, koskaan kotona en minkäänlaista, ravintoloissa silloin tällöin vielä kalaa, olen hieman huomaamattani palannut maitopohjaisiin jogurtteihin, ja juustoa, sitä kyllä kuluu. Ja sepä tässä paradoksaalista onkin: juusto on naudanlihan jälkeen seuraavaksi painavin asia hiilijalanjäljeltään. Siis painavampi kuin esimerkiksi sianliha. Juustoon tarvitaan niin paljon, niin tiivistä määrää maitoa, että sen tuotanto kipuaa todella lähelle naudanlihan hiilidioksidipäästöjä. Joten juu, yhdyn Foerin sanomaan. Kasvisruoan puolesta on äärimmäisen helppo puhua. Toiminta onkin sitten aivan eri asia. 

Foerin kirja on siis tärkeä. Se osuu siihen, mistä muidenkin kuin nuorten ilmastoaktivistien pitäisi puhua päivittäin. Se osuu siihen, mitä kaiken rakenteellisen lisäksi meidän jokaisen pitää tehdä. Foer tekee sen vedoten tunteisiin, tarinallistaen, kertoen itsensä kautta. Se varmasti toimii, osalle lukijoista. Itse olen kyseiselle retoriikalle hieman allerginen, eikä tämä kirja siis varsinaisesti ollut minun kirjani. Mutta aiheensa puolesta sanon, että se on hyvin monen muun kirja. Se on helpostilähestyttävä, se ei paasaa, ja se itseasiassa piilottaa painavimmat faktansa noin 600 anekdoottiin, tarinaan ihan kaikesta muusta kuin ilmastonmuutoksesta ja siitä, miten ruokavalinnoillamme planeetta on pelastettavissa. Se on toimiva ratkaisu, jos tutustuu asioihin ensimmäisiä kertoja. Joten: jos ruoan ja ilmastonmuutoksen yhteys ei ole sinulle vielä tuttu, tartu tähän kirjaan. Se saattaa antaa paljon. Se saattaa ärsyttää ja haastaa, mutta toisaalta, jos yksikin eläinperäinen tuote vaihtuu ruokavaliossamme sen ansiosta vegaaniseksi, onhan se nyt jotain ainakin saanut aikaan. Ja jostainhan sitä on aina lähdettävä.

Helmet-haaste 2020: 3. Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti

EVERYBODY – ESSEITÄ KEHOISTA JA VAPAUDESTA

OLIVIA LAING : EVERYBODY 

A BOOK ABOUT FREEDOM

349s. 

Picador 2021

En muista lainkaan, mistä bongasin brittiesseisti Olivia Laingin. Ehkä sosiaalisesta mediasta? Ehkä Goodreadrista? Jostain syystä Laingin tuotannon kolme kokoelmaa, The Lonely City - Adventures in the Art of Being Alone, Funny Weather: Art in an Emergency sekä nyt ensimmäisenä luettu Everybody – A Book About Freedom olivat ensin kirjaston varauslistalla ja viimeisimmän luettuani myös kirjanettikaupan ostoskorissa, juuri nyt kenties jo matkalla omaan hyllyyni. Tuli kipinä Laingin lukemiseen mistä tahansa, olen kiitollinen että se tuli, sillä Laingia lukiessa tuntuu todella kuin olisin tullut yhteen kirjallisista kodeistani.

Laing kirjoittaa laajalla skaalalla nykypäivän aiheista, raikkaalla ja suoralla otteella. Siinä missä kaksi muuta lukemista odottavaa teosta paneutuvat yksinäisyyteen sekä taitaiteeseen ja kulttuuriin, on Everybody laaja ja painava esseekokoelma kehosta ja sen suhteesta vapauteen. Kaikessa yksinkertaisuudessaan. Aiheen äärellä yksinkertaisuus jää tosin tälle temaattiselle tasolle, sillä Laingin edetessä esseestä ja luvusta toiseen, alkaa olla hyvin selvää, että nykyisen kaltaisessa yhteiskunnassamme kehomme ovat kaikkea muuta kuin vapaita. Laing tutkii laajassa kokoelmassaan filosofian ikuista lempilasta, vapautta, hyvinkin konkreettisin esimerkein ja rajoituksin, ja onnistuu tarjoamaan tätä kautta uusia näkökulmia varsin abstraktiin aiheeseensa. Mitä on ylipäätään edes olla vapaa? Ja ketä vapaus – tai Laingin tapauksessa erityisesti sen puute – erityisesti yhteiskunnassamme 2020-luvulla koskee?

Siinä missä Maggie Nelson kirjoitti viime vuonna käännetyssä teoksessaan Vapaudesta – neljä laulua rakkaudesta ja rajoista vapaudesta erityisesti vapautena johonkin – taiteelliseen ilmaisuun, seksiin, huumeisiin – on Laingin kokoelman keskiössä vapaus jostakin – ja ennen kaikkea vapaus ruumiillisista rajoituksista. Kuka meitä rajoittaa, ja miksi? Millä kaikilla tavoilla kehojamme hallitaan? Ja mikä kaikki niitä hallitsee? Millainen ylipäätään olisi (poliittisesti) vapaa ruumis, ja koskeeko oikeus siihen meitä kaikkia? Kyse ei ole ainoastaan fyysisestä vapaudesta, oikeudesta koskemattomuuteen vaan hallintaan laajemmin – ja siihen, miten kehollisuutemme on sen hallinnan keskiössä.

Laingin vapaus jostakin lähtee liikkeelle ruumillisesta vapaudesta omien sisäistettyjen, perittyjen ja koettujen traumojen painosta. Laing tuo kokonaisuuteen heti alkuun itävaltalaisen psykoanalyytikon Wilhem Reichin, joka toisen maailmansodan alla kiinnostui nimenomaan trauman ja kehon yhteydestä.  Reich oli aikoinaan yksi psykoanalyysin pioneereista, Freudin oppipojankin asemassa oleva psykiatri.  Trauman ja kehon suhteesta kiinnostuneena hän alkoi ajan myötä kehittää erilaisia teorioita ja hoitoja, jotka vapauttaisivat ruumisiimme tallentuneet kokemukset, ja onnistuikin luomaan eräänlaisen orgoniteorian sekä jopa fyysisen orgonikammion, jossa erilaiset orgastiset energiat hoitavat kehoomme pesiytyneitä sairauksia, joita hoitamaton mielemme sinne rakentaa. Ja kyllä – ajatuksessa on kiinnostava kulma, mutta todellisuudessa se on tismalleen mxrianordin-tason pseudotieteellistä huuruilua, jossa syöpä on huonosti voivan mielen ruumiseen rakentama, ja ilmeisesti esimerkiksi endometrioosi "tukahdetun naiseuden ruumiillistuma". Lopulta Reich vangittiinkin puoskaroinnista, ja kaikki orgonikammiot määrättiin hävitettäväksi, koko Reichin poltetun elämäntyön ohella. Reich itse kuoli vankilassa vuonna 1957. 

Reich on kieltämättä hyvinkin kiistanalainen hahmo, mutta Olivia Laing kiinnostui hänen varhaisista teorioistaan mielen ja ruumiin yhteyksistä, ja Reichin traagiseksikin kääntyvästä elämästä muodostuu Everybodyn esseiden yhteinen kantava teema, sivuhohteena juokseva lanka, joka yhdistää kertomukset Reichin elämäkerran ja siihen liittyvien anekdoottien voimalla. Ratkaisu on kekseliäs ja uusi, ja se todella erottaa Laingin muista esseisteistä. Reich ei kuitenkaan ole ainoa lääketieteen, kulttuurin tai yhteiskunnan henkilö, jota Laing käyttää esseidensä kuljettamiseen. Häntä ja muita enemmän tai vähemmän ristiriitaisia hahmoja kulkee Laingin mukana, kun tämä vie lukijansa eri teemojen kautta vapauden ja kehollisuuden välisen rajapinnan äärelle. Reichin pseudotieteellinen seuraajat saavat toisaalta kyytiä, mutta myös eräänlaista ymmärrystä esseessä Unwell, jossa Laing käsittelee ruummillisia sairauksia, ja erilaisia suhtautumisia omaan keholliseen kuolevaisuuteemme. Reichin perillisten lisäksi Laing ottaa mukaan syöpään 1996 kuolleen Kathy Ackerin sekä vajaa kymmenen vuotta häntä myöhemmin menehtyneen Susan Sontagin, ja käsittelee näiden kahden henkilöhistorian kautta täysin päinvastaisia suhtautumisia sairauteen ja sairauden hoitoon. Siinä missä Acker nojautui uskomushoitoihin, Sontag takertuu moderniin lääketieteeseen sellaisella vimmalla, ettei enää ole aivan varmaa, onko se lopulta parantavaa vai sairautta lisäävää.

Unwell'in lisäksi voimakkaimpina lukukokemuksina Laingin kokoelmasta jää mieleen seksuaalisuutta ja orgasmien parantavaa voimaa käsittelevä Sex Acts, seksuaalista väkivaltaa tutkiva In Harm's Way sekä etenkin Cell, joka syventyi vankeuslaitokseen sekä yhteiskuntamme rangaistusmentaliteettiin, jonka suurimpana tarkoituksena on todella rajoittaa kehollista vapauttamme erilaisin kuritoimenpitein. Vankeudessa kuolee niin Reich, kärsii Malcom X, riutuu Oscar Wilde. Laing yhdistää psykoanalyytikko Edith Jacobsonin tutkimuksia ja Foucault'n valta-analyysia, ja muistuttaa erilaisten rangaistuslaitosten äärimmäisistä keinoista hallita yhteiskuntaa ja kansalaisia varsin kyseenalaisinkin keinoin. Laing kuljettaa tekstiään taitavasti kohti kysymystä siitä, mitä ihmiselle vangittuna tapahtuu ja kenen kehot todennäköisimmin joutuvat vangituiksi. Onko kyse todella oikeusjärjestelmästä, jos tiilien sisään päätyy jatkuvasti moraalisista syistä, rakenteellisen rasismin seurauksista tai jopa mielivaltaisesti, kun maahan pyrkiviä pakolaisia majoitetaan samankaltaisiin oloihin, lapsistaan erilleen eristettyinä?

Kuten yllä poukkoilevasta arviosta ehkä huomaa, Laingin kokoelmasta riittäisi niin kirjoitettavaa kuin keskusteltavaakin vaikka millä mitalla. Tämän kirjan lukeminen aiheutti itsellenikin kehollisia kokemuksia, suuria oivalluksia, tietynlaista jaettua vihaisuutta, mutta myös vapautuneisuutta. Meidän kehomme eivät ole meidän, niitä hallitaan, ohjataan ja tarkkaillaan jatkuvasti. Ja se kaikki ruummillistuu meihin myös yksilöinä. Mitä meihin jää jäljelle, jos kehommekaan ei ole niin koskematon kuin saatamme ajatella? Mutta meillä on myös vaihtoehtoja, kuten Laing kirjoittaa: "It was my gateway into understanding that essential Reichian dynamic: that the political world can make bodies into prisons, but that bodies can also reshape the political world." Täytyy vain ymmärtää, miten kehoja voidaan käyttää aseena meidän puolellamme.

Helmet-haaste 2023: 23. Kirja on iso 

VIIDES VUODENAIKA

ALI SMITH : VIIDES VUODENAIKA

251s.

Kosmos 2024

Alkuteos: Companion Piece // 2022

Suomennos: Kristiina Drews 

Saatu arvostelukappaleena

On koronasulun aika, ja Sandin isä joutuu sairaalaan – ei viruksen, mutta sydänvaivojen vuoksi. Sand hoitaa isän koiraa, väistelee ihmisiä, piiloutuu maskiin, lopettaa uutisten kuuntelun ja niistä välittämisen. Yhtäkkiä koulututtava vuosikymmenten takaa soittaa, kun ei kenellekään muulle osaa. Vain Sand voi ratkaista arvoituksen, jonka keskelle hän itse on jäänyt jouduttuaan lentokenttäviranomaisten tutkimuksiin, unohduttuaan seitsemäksi tunniksi yksin tutkimushuoneeseen, jonka ovea ei saa sisältä päin auki. Jotain kummaa murtuu paikoiltaan, maailmassa, yhteiskunnassa ja Viidennen vuodenajan hahmojen elämässä.

Kuten blogini pitkäaikaisemmat lukijat tietävät, Ali Smith on yksi ehdottomia lempikirjailijoitani. Rakastuin Oli kerran kello nollan myötä, olin täysin myyty vuodenaikakvartetin jälkeen. Nyt juuri suomeksi Kristiina Drewsin kääntämänä ilmestynyt Viides vuodenaika on itsenäinen (ish?) jatko-osa edelliselle vuodenaikanelikolle, jokin niiden taiteellinen sisarus, vikuroiva sukulainen, laatikkoon ja määritelmällisyyteen mahtumaton lempitäti Skotlannista. 

"Yksi kielen jännittävimpiä piirteitä on, että kielioppi on yhtä taipuisa kuin elävän puun vihreä oksa. Sillä jos sanat ovat meille eläviä, myös merkitykset ovat eläviä, ja jos kielioppi on elävää, niin sen kautta toteutuva yhteys, pikemmin kuin meidän keskinäiset jakolinjamme, energisoi kaiken tavalla tai toisella. Se tarkoittaa, että yksilö voi olla yhtaikaa yksikössä ja monikossa. Ja minä olen aina uskonut, että meillä on reilusti liikkumavaraa määrittelemättömyyden hyväksymiseen."

Ali Smith kertoo Olivia Laingin Funny Weather -teoksen sisältämässä haastattelussaan kirjoittavansa, koska vain uusilla ymmärtämisen tavoilla voi saada uusia lopputuloksia. Maailma koostuu tarinoista, hän muistuttaa, ja yleensä normatiivisimman aseman, totuuden arvonimen, saa se tarina, jota kerrotaan systemaattisimmin ja häpeilettömmimmin aina uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Ja nykyistä tarinaa – yksilön yltiökeskeisyyttä, luontokatoa, kapitalismia, rasismia ja laitaoikeiston nousua, velkapaniikkia ja leikkauspolitiikkaa – vastaan voi puhua vain paremmalla tarinalla. Ja niinpä Ali Smith tekee sitä romaaneissaan uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Kertoo ja kirjoittaa solidaarisuudesta, ihmisten yhteyksistä, läheisistä välittämisestä, maan alla kulkevista pakolaisia auttavista verkostoista, vaihtoehdoista ja rakkaudestan. Ja kuten aiemminkin, myös Viides vuodenaika on tarina perheestä, henkisesti kaukana toisistaan elävästä isästä ja seksuaalivähemmistöön kuuluvasta, jo viisikymppisestä tyttärestä, meluisasta ja oudosta perheestä, jonka äiti herää eloon nähtyään Sandin kautta jotain uutta, lukosta, joka on matkannut maailman halki ruton ajasta koronamayhemiin.

Ali Smith on yhtaikaa niin viehkeää ja vetävää ja samalla silti ehkä vähän hankalaa kirjallisuutta, ainakin kun näitä kaikkein määrittelemättömämpiä lukee. Smithin kirjat jakaakin lukijakuntaa, ja veikkaan että eritoten sen tekee tämä nimenomainen. Osin juonettomuuttaan, osin sellaista tietoista hahmottomuuttaan, jossa pienet osat eivät tule pakotetuiksi annettuihin raameihin. Suurin taika piilee kielessä; se kujeilee, leikkii, etenee ja villiintyy samalla kun kummalliset tämän päivän tarinat putoavatkin yhtäkkiä 1500-luvun ruttoepidemiaan tai 1930-luvun Irlantiin. Viides vuodenaika ei siis sinänsä ole siitä helpoimmasta päästä, mutta voi äitimaa miten nautinnollinen, kaunis, älykäs ja silti niin lempeän lämmin se onkaan, kun keskittyy vain kieleen, kerrontaan, tunnelmaan, kuviin, omituisiin tapahtumiin, omintakeisiin kohtaamisiin. Kun päästää irti ajatuksesta, ettei yhtäkkiä voi olla 2020-luvun Iso-Britanniassa koronapandemian  ja 1500-luvun ruttopandemian keskellä samaan aikaan. Ja Smith jos joku kutsuu päästämään irti, kutsuu kuvittelemaan toisin.

Helmet-haaste 2024: 2. Kirjassa tehdään taikoja