THE GARDEN AGAINST TIME – IN SEARCH OF A COMMON PARADISE

OLIVIA LAING : THE GARDEN AGAINST TIME 

 – IN SEARCH OF A COMMON PARADISE

317s.

Picador 2024

Olivia Laingin The garden against time – in search of a common paradise on odotellut jo toista vuotta lukemistaan kirjahyllyssäni. Kuten blogiani pidempään seuranneet tietänevät, Laing on yksi keskeisimpiä kirjailijoita, ei vain hyllyssäni, vaan ennen kaikkea elämässäni. Laingin kehoa ja vapautta käsittelevä Everybody oli muuttava ja mullistava lukukokemus, Lonely City taas sanoitti monia yksinäisyyteen liittyviä tunteita, joita en ollut huomannut edes kokeneeni. Funny Weatherin tekstit taas ovat yksi suurimpia lohtuja, mitä näin karmean maailmanajan keskellä olen kirjojen sivuilta saanut – Laing on siis paljon enemmän kuin vain lempikirjailija. Ja osin siksi hänen uusiin teoksiin, etenkin näihin ei-fiktiivisiin, on jostain syystä pieni kynnys tarttua, kun odotukset eivät edes mahdu enää mihinkään järjellisiin mittasuhteisiin.

The garden agains time on kirja puutarhoista olematta silti kirja puutarhoista – se on tarina siitä, mitä tapahtuu kun ihminen yrittää asettua jonnekin, ja tehdä paikasta itselleen kodin. Laing kirjoittaa puutarhanhoidosta, historiasta, vallasta ja haavoittuvuudesta tavalla, joka tuntuu yhtä aikaa intiimiltä ja laajalta – kuin vierailisi jonkun toisen ihmisen pieteetillä laittamassa, yksityisessä puutarhassa. Jokaisella lauseella, kukalla, kappaleella ja istutuksella on paikkansa kokonaisuudessa, eikä mitään silti voi koskaan kesyttää ja valloittaa niin totaalisesti kuin ihminen lajina jostain syystä on koko pienen pienen (modernihkon) elinolonsa aikana yrittänyt tehdä. Puutarha luontona on kuin nyky-ihminen eläimenä – yritys hallita hallitsematonta.

“This was the more sinister legacy of Eden: the fantasy of perpetual abundance. I was beginning to see what a poisoned fruit it truly was. So many of our most ecologically deleterious behaviours are to do with refusing impermanence and decay, insisting on summer all the time. Permanent growth, constant fertility, perpetual yield, instant pleasure, maximum profit, outsource the labour, keep evidence of pollution out of sight.”

Tuttuun tapaansa Laing yhdistää teokseensa niin taideanalyysia kuin oman elämän ja perheen tragedioita, yhteiskuntakritiikkiä kuin laajaa teoreettista ymmärrystä maailmasta ja nyky-ajasta. Pandemia-aika, isän kumppanin kuolema ja kummallinen perintövyyhti yhdistyy Edeniin, kolonialismiin ja jopa kirjaimellisesti orjatyövoiman myötä ihmishenkiäkin vaatineeseen "puutarhanhoitoon" alueilla, jossa rikas on halunnut ympäristönsä muistuttavan jotain raamatun paratiisin kaltaista. Laing käyttää kerronnassaan jälleen apuna vahvaa historian kerroksellisuutta: hän näyttää, miten puutarhat ja paratiisit ovat lopulta aina modernin ihmisen maailmassa syntyneet nimenomaan ulossulkemisen kautta. Puutarhat ovat rajattuja, aidattuja, usein ryöstettyjä ja riistollakin rakennettuja. Niiden kauneus on usein ulkokultaisempaa kuin ajattelemmekaan, ja Lang kysyykin selväsanaisesti voiko kauneus olla viatonta – ja onko kauneus lopulta kauneutta, jos se perustuu joltain muulta ottamiseen ja anastamiseen.

Puutarha on paikka, joka ei tottele ihmistä koskaan täysin. Se on hallitsematon: se levittää itseään rajojen ulkopuolelle, mutta saattaa kieltäytyä kukoistamasta sille varatuilla paikoilla. Se on aina keskeneräinen, sillä se noudattaa aivan omaa logiikkaansa, kasvaa aivan omaan tahtiinsa, eikä ihmisen varaaman aikataulun mukaan. Se onkin paikka, jossa ihminen joutuu kohtaamaan rajallisuutensa – se ei alistu vaan valtaa, leviää, rönsyää ja välillä myös tuhoutuu aivan omia aikojaan. Ja toisaalta – se myös valloittaa kaikkein surullisimmat paikat. Toisen maailmansodan aikana pommituksissa tuhoutuneiden rakennusten raunioista alkoi melko pian kasvaa kasveja. Tšernobylin rakennukset ovat jo nyt kasvien peitossa. Mykorritsasienet levittävät rihmastojaan ja informaatiotaan ihmisestä välittämättä, vievät elinvoimaa asvaltin rakoihin ja kaikkein modernimmankin kaupungin keskelle.

Laing kirjoittaa maailmasta, joka on hauras, mutta ei toivoton. Hän muistuttaa, että puutarha ei ole ratkaisu, mutta se voi olla alku – pieni, rajattu tila, jossa voi harjoitella huolenpitoa ja keskeneräisyyden sietämistä. Ja ehkä juuri siksi kirja tuntuukin niin ajankohtaiselta.

“I wanted a home, absolutely, but it was a garden that I needed.”

YKSINÄISTEN KAUPUNKI

OLIVIA LAING : YKSINÄISTEN KAUPUNKI – 

TUTKIMUSMATKA YKSINOLON TAITEESEEN

335s.

Teos 2024

Alkuteos: The Lonely City, 2016

Suomennos Sirje Niitepõld

Saatu arvostelukappaleena

Olen kirjoittanut tästä kirjasta jo kerran. Kirjoitin mykistyneen ihailun, huumaantuneen nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tunteen sisältä. Kirjoitin haltioituneena siitä, miten joku voikin tehdä yksinäisyydestä tällaista taidetta. Tehdä yksinäisyydestä kertovasta taiteesta taidetta. Olla taide.

Nyt, vain himpun yli vuosi myöhemmin, kirjoitan tästä taas. Olen lukenut Laingini tähän asti englanniksi, mutta kun Teos tarjosi minulle tätä yhtä ehdotonta elämäni lempikirjaa arvostelukappaleena, luin sen. Luin sen kuin olisin lukenut ensimmäistä kertaa, mutta silti niin, että liikutuin jo valmiiksi siitä mitä on tulossa. Sain yhtaikaa kirjan uutena ja uudestaan. Erilaisella äänellä kuin olin kuvitellut, hieman. En Laingin suoraan kirjoittamana vaan Sirje Niitepõldin taidokkaana suomennoksena. Sellaisena, joka ei kadota mitään, mutta oli vain erilainen kuin olin ehkä ajatellut. Kuin olin päässäni kuullut. 

Yritän kirjoittaa tästä nyt uudelleen. Yritän kirjoittaa sitä, mitä toinen lukukerta vahvisti: yksinäisyyden kollektiivisuutta, yleisyyttä ja paradoksaalisuutta: vastentahtoisen yksinäisyyden eristävää voimaa ja mieltä vinouttavaa tuskaa. Yritän kirjoittaa mitä näen Laingin kirjoituksessa samalla tapaa kuin Laing kertoo, mitä näkee käsittelemässään taiteessa: yksinäisyyden paradoksaalista näkyvyyttä (Edward Hopper), kielen ja erityislaatuisen erilaisuuden luomaa absoluuttista erillisyyttä (Andy Warhol), naamioita ja omaan elämään katoamista.

"Erilaisten yksinäisyys, epähaluttujen yksinäisyys, yksinäisyys joka syntyy siitä, ettei pääse yhteyden ja hyväksynnän taikapiiriin – sosiaalisiin ja ammatillisiin ryhmiin, syleilevien käsivarsien otteeseen."

Aika alussa kirjaa Laing sukeltaa yksinäisyystutkimukseen, sen vähäisyyteen ja myöhäiseen ilmestymiseen psykologiankin alalle. Laing kertoo yksinäisyystutkimuksen pioneeria Robert Weissiä ja häntä seuranneita tutkijoita lainaten hypervigilanssista, psykologisesta ylivalppaudesta, jonka yksinäisyys aktivoi. Tässä tilassa ihmisen aivot kirjaimellisesti asemoituvat toisin suhteessa ympäröivään maailmaan: ne kokevat maailman yhä negatiivisemmin ja asennoituvat odottamaan jo valmiiksi epäkohteliaisuuksia, hankauksia ja torjuntaa. Lisäksi aivot tallentavat pienetkin edeltävän kaltaiset vastoinkäymiset mieleen supertallennusteholla, jolloin niiden merkitys kasvaa huomattavasti miellyttäviä tai ystävällismielisiä kohtaamisia suuremmiksi. Näin syntyy siis se arkinen noidankehä, jossa yksinäinen ihminen eristäytyy entisestään, koska hänen ylivalppautensa saa hänet näkemään maailman hankalana, hankaavana ja vihamielisenä. 

"Tämä tarkoittaa sitä, että mitä yksinäisemmäksi ihminen muuttuu, sitä taitamattomammin hän suunnistaa sosiaalisten suhteiden poluilla. Yksinäisyys kasvaa hänen ympärilleen kuin home tai turkki, suoja, joka estää yhteyden toisiin ihmisiin janosi sitä miten paljon hyvänsä. Yksinäisyys kasaantuu, levittäytyy ja syvenee. Ja kun se tarraa ihmiseen kiinni, sitä ei todellakaan ole helppo irrottaa. Siksi olin yhtäkkiä niin yliherkkä kritiikille ja tunsin itseni jatkuvasti paljaaksi, kuljin kyyryssä silloinkin kun kävelin anonyymina kaduilla sandaalit läpsyen."

Ilmiön ymmärtäminen auttaa ymmärtämään naapurini aina niin kovin vihamielistä rouvaa, jolla on ainoastaan vihaista sanottavaa naapureilleen. Usein lapset leikkivät hänen lähellään väärin, emmekä me aikuisetkaan koskaan onnistu – kun ulkoilutin koiraani, sain huomautuksen, että pidän hihnaa liian kireällä, ihmisethän voivat pelätä. Seuraavan kerran samaisen naapurin kohdatessa otin koirani lähemmäs minua kävelemään, jolloin sama rouva tuohtuen huomautti, että koirani on huono olla, kun se niin kovin kireässä hihnassa kulkee. Ärsyynnyn. En sano mitään, mutta olen varma että kasvoistani näkee kyllä, etten ihan kamalasti arvosta jatkuvaa huomauttelua. En muutaman kuukauden päästäkään, kun pihalla on liukasta, kävelen yksin, ja saan kuulla, että kävelen väärin. Kaadun, mahdollisesti, ja aiheutan terveydenhuollolle kuormitusta. Vanhusten edellä, rouva lisää. Olen lukenut Weissin tutkimuksesta tässä välissä. Hymyilen, ja kiitän huolenpidosta. 

Laingin kuvaama yksinäisyys on fyysinen kiputila, mutta pahempi: kun kipu on mielessä, se normalisoituu kehollista kipua herkemmin. Se muuttuu itselle yhtaikaa niin tuskaiseksi, ettei sen seurassa saa henkeä mutta se kuitenkin muokkaa yllämainituin tavoin aivokemiaamme niin, että se eristää itse itsensä, itsensä itseensä. Laingin yksinäisyys on kaupunkien yksinäisyyttä, kielen eristävää voimaa. Se on sosiaalisia rakenteita, joiden ylläpidosta olemme kollektiivisesti vastuussa. 

Yksinäinen ei pääse kuplastaan ilman muita ihmisiä. Ilman läheisyyttä, kohtaamista ja nähdyksi tulemista. Yksinäisyys tappaa. Se on kehon krooninen stressitila nostaa verenpainetta, kiihdyttää ikääntymistä, heikentää unenlaatua, huonontaa immuunijärjestelmää ja kognitiivisia kykyjä. Sitä ei korjata digipalveluilla, jotka muistuttavat nukkumaanmenoajoista tai lääkkeiden otosta. Yksinäisyys sairastuttaa tutkimusten mukaan, koska yksinäisyyden subjektiivinen kokemus, tunne itsessään kuluttaa kehoa. Ja juuri tästä syystä maailman yksinäisin ihminen saattaakin olla se vilkkaassa naapuristossa asuva iäkäs rouva. Ja toisaalla erakkomökissään, ilman yhtään ihmiskontaktia asuu hyvinkin onnellinen ja hyvinvoiva yksinolija. Yksin olo ja yksinäisyys kun ovat jo fysiologisesti kaksi aivan eri asiaa.

x

Kuuntelin tämän toisen lukukerran oikeastaan koko ajan repeatilla Oh Wonder -duon All We Do -kappaletta, minun omaa yksinäisyyden sävelmääni. Laing siteeraa Yksinäisten kaupungissa Robert Weissiä, ja kertoo, että ihmisellä, joka on ollut aiemmin yksinäinen, on hyvin vähän keinoja päästä takaisin siihen itseensä, joka yksinäisyyden koki. Niinpä ihmiseltä siis katoaa tietynlainen empatia muita yksinäisiä kohtaan; hän saattaa jopa reagoida toisiin yksinäisiin ilman ymmärrystä ja jopa ärtyneesti. Yksinäisyyden aura on pelottava. Ja koska pelon voittaa parhaiten empatialla, on inhimillinen empatiakuilu välillä meille liikaa. Mutta siksi meillä on taide: se minkä päämme tiedostamattaankin tahtoo unohtaa ja haudata, tuo taide takaisin näytille. Muistuttaa mieleen ja palauttaa kehoon. Ja herättää henkiin syvälle piiloutuneen empatian, ymmärryksenkin kenties. Ja se on yksi taianomaisimmista asioista, mitä ihminen voi välillisesti toiselleen tehdä, auttaa häntä ymmärtämään toisia paremmin.

Ja siinä, erityisesti siinä, Olivia Laing on yksi aikamme suurimpia kirjallisia mestareita.

THE TRIP TO ECHO SPRING

 

OLIVIA LAING : THE TRIP TO ECHO SPRING

ON WRITERS AND DRINKING

340s.

Picador 2013

Olivia Laingin The Trip to Echo Spring on aivan ehdottomasti minulle kaikkein mieluisinta kirjallisuudenlajia: jonkinlainen esseehybridi tietoa, elämäkertaa, toisia ihmisiä ja filosofista, avarakatseista toisinkatsomista kiedottuna yhteen tiettyyn aiheeseen. Laingilta olen aiemmin lukenut kirjan yksinäisyydestä, taiteesta ja toivosta sekä kehosta, suomeksi vastaavaa on erityisen onnistuneesti kirjoittaneet muun muassa Sonja Saarikoski naisvangeista ja Tanja Tiekso ihmisen ja muun luonnon välisistä rajapinnoista. Nyt juuri loppuun saamassani, Laingin järjestyksessään toisessa ilmestyneessä hybridissä taas syvennytään 1900-luvun suuriin amerikkalaiskirjailijoihin ja erityisesti heidän suhteeseen alkoholiin. Eli siis tarkemmin: alkoholismiin.

“People don't like to talk about alcohol. They don't like to think about it, except in the most superficial of ways. They don't like to examine the damage it does and I don't blame them. I don't like it either. I know that desire for denial with every bone in my body: clavicle, sternum, femur and phalanx.” 

F. Scott Fitzgerald. Ernest Hemmingway. Tennessee Williams. John Berrymann. John Cheever. Raymond Carver. Kuusi lähihistoriamme suurta mieskirjailijaa Yhdysvalloista. Kuusi nerokasta, taitavaa, kerrontaa uudistavaa, palvottua ja vahvaa kulttuurihahmoa. Ja kuusi aikuista miestä, joiden sisällä on jotain tyhjää, jotain rikottua tai ohitettua, jonka paikkaamiseen he ovat osanneet käyttää kaikki ainoastaan kahta asiaa: kirjoittamista ja alkoholia. Olivia Laing taas on Yhdysvalloissa, matkustamassa maanosan halki junilla aina Atlantin rannoilta New Yorkista Floridan Key Westiin, Oklahomasta Chicagon kautta mantereen luoteiskulmaan Seattleen. Samalla hän käy läpi paitsi näitä kuutta mainittua, edellisissä paikoissa asuneita kirjailijoita, alkoholia ja alkoholismin syntyä. 

Laing kirjoittaa jo ensi sivuilta asti jälleen heleää, tarkkanäköistä ja syvän empaattista tekstiä taiteesta ja taiteilijoista taiteen takana. Tällä kertaa kohteena on tosiaan kirjailijat ja alkoholi – vielä viime vuosisadalla osin jopa erottamattomana nähty yhdistelmä. Kirjailijat ovat kaikki miehiä – Laing selittää jo aluksi miksi; omien kokemustensa vuoksi kun naiset ja alkoholismi tulevat liian lähelle, jotta niitä voisi tarkastella yhtäältä vilpittömällä kiinnostuksella ja toisaalta selitystä etsivällä lapsen tiedonjanolla, jolla hän aihettaan lähestyy. The Trip to Echo Spring jakautuu osin kirjailijoiden, osin Laingin matkakohteiden mukaan, mutta se kuljettaa kahdeksan lukuaan upeaksi ja eheäksi monografiaesseeksi, jossa jokaisella lauseella ja lainauksella on tarkkaan pohdittu paikkansa.

Alkoholismi on paitsi tietyn ajan taiteilijuuteen myös arkiseen selviytymiseen tiukkaan liitetty toksiini. Meillä Suomessa sen haitat eivät juuri esittelyjä kaivanne. Suomessa on satoja tuhansia alkoholisteja, ja noin 70 000 lapsen vähintään jommalla kummalla vanhemmalla on alkoholiongelma. Alkoholi näkyy ja kuuluu. Laajuuteensa nähden alkoholismi (kuten muutkin päihderiippuvuudet) hahmotetaan kuitenkin julkisessa keskusteluissa aina jonkinlasena "itse valittuna tienä", asiana, johon ajautumisen mukaan annetaan ymmärtää ihmisen suoraan hakeutuneen. Vaikka alkoholismi lie yleisempää matalamman sosioekonomisen taustan ryhmissä kumuloituen muihin elämän vaikeuksiin kuten hoitamattomaan masennukseen, työttömyyteen ja yhteiskunnan rakenteiden aiheuttamaan syrjään jäämiseen, on se niin kutsuttuna kansantautina tuttu ihan kaikissa yhteiskuntaluokissa, myös työelämässä eikä sen ulkopuolella.

Olivia Laing lähtee tutkimaan syitä juoda (ja kirjoittaa) viime vuosisadan "miesnerokirjailijoiden" kautta, etsien yhteisiä ja erottavia tekijöitä sille, miksi ihminen juo (ja kirjoittaa). Laing tutustuu laajalti valitsemiensa kirjailijoiden tuotantoon mutta myös päiväkirjamerkintöihin, kirjeisiin ja aikalaisarvioihin, käy läpi mittavan kokoelman aineistoa ja luo siitä hallitun ja upean kokonaisuuden. Ja kun tarpeeksi syvälle mennään, yhtäläisyyksiä alkaa löytyä. On yksi jos toinenkin nuoruudessa itsemurhan vuoksi isättömäksi jäänyt kirjailija. On äidinsä hylkäämiä poikalapsia, ja on trauman kokeneita nuorukaisia. On syvä tyhjyys, jota keskustelukulttuurin ja avoimen tunnepuheen sijaan lääkitään jollain muulla: viinapullolla sisään ja kirjoituskoneella ulos. Alkoholi on kuin salva, jolla avohaava peitetään ja kirjoittajuus on se ainoa terapia, jonka 1900-luvun alkoholisti on itselleen antanut. 

Kirjoittaminen terapiana sitä tiedostamatta on kuitenkin alkoholin kanssa salakavala yhdistelmä: siinä missä addikti tutkimusten mukaan ylipäätään, myös alkoholisti tapaa löytää syynsä juomiselle jostain ulkoa, jostain hänestä riippumattomasta. Kaikkien kuuden kirjailijan tuotannosta löytyy joitain alter egoja, alkoholismiin taipuvaisia hahmoja, joiden kautta omaa riippuvuutta saatetaan käsitellä, mutta käsittely osoittuu päiväkirjamerkintöjen perusteella vähintäänkin alitajuiseksi, osin tiedostamattomaksikin toiminnaksi, koska vaikka alkoholisoitunut kirjailija voi luoda alkoholisoituneen hahmon, lähtee hänen oma minäkuvansa kuitenkin teoksen takaa aina oman addiktion olemassa olon kieltämisellä, lähes totaalisella silmien ummistamisella. Näinpä taiteen ja taitelijan välisistä rajaviivoista tulee vähintäänkin suttuisia, kuten Laing älykkäästi teoksessaan osoittaa.

Joitain vuosikymmeniä vanhan yhdysvaltalaistutkimuksen mukaan lapsuuden trauman, kaltoinkohtelun tai kylmän kiintymyssuhteen ja addiktioiden alkoholismi mukaan luettuna väliltä löytyy jonkinlainen olemassa oleva tilastollinen yhteys. Addikti siis tavallaan hoitaa jollain nopealla tyydytyksellä trauman aivoihin jättämää haavaa, parantaa traumaansa ainoalla helpotuksella, johon kykenee vaikuttamaan. Laing osoittaa, että näin on useiden kirjailijoidenkin kohdalla: jokin ympäristössä on sairastuttanut heidät, saanut heidät riippuvaiseksi. Osa heistä tunnisti sen itse, osa jopa raitistui. Mutta jokaiselle haava oli niin suuri, että harva kykeni selvänäkään niitä käsittelemään.

Olivia Laingilla on uskomaton kyky tarkastella lempeän analyyttisesti näiden kuuden miehen jopa rappioalkoholismia niin, ettei hän missään vaiheessa sorru joko glorifioimaan tai karnevalisoimaan kirjailijoiden elämiin syvästi vaikuttanutta alkoholisuhdetta. Laing ei selittele tai puolustele, syytä tai osoittele. Hän näyttää, kertoo, yhdistää uskomattomalla terävyydellä tieteellistä tietoa, kirjailijoiden elämäkertaa ja omia henkilökohtaisia kokemuksiaan. Sitä taitoa, lempeää empatiaa, maailma kaipaisi enemmän.

“You could go two ways from there. You could keep on marinating in blame, in helpless submission to your circumstance. Or you could stop, just clean stop, and take up the liberating burden of responsibility for yourself.”

Helmet-haaste 2024: 16. Kirjassa on valokuvia

FUNNY WEATHER – TEKSTEJÄ TOIVOSTA JA SOLIDAARISUUDESTA KRIISIEN KESKELLÄ

OLIVIA LAING : FUNNY WEATHER – 

ART IN AN EMERGENCY

353s.

Picador 2020

“We're so often told that art can't really change anything. But I think it can. It shapes our ethical landscapes; it opens us to the interior lives of others. It is a training ground for possibility. It makes plain inequalities, and it offers other ways of living.” 

Olivia Laingista on tullut tänä vuonna ehdottomasti yksi lempikirjailijoistani. Hänen vapaudesta ja kehoista kertova teoksensa Everybody oli vavahduttava, samoin yksinäisyyteen pureutuva The Lonely City yksi lempikirjojani. Nyt lukuvuoroon tarttui Funny Weather, taidetta kriisien ja hädän keskellä. Siinä missä aiemmat lukemani Laingin teokset ovat olleet temaattisesti yhtenäisiä, monografisia esseitä, Funny Weather sisältää lukuisia erilaisia tekstejä aina kolumneista esseisiin, kirja-arvioista rakkauskirjeisiin, taiteilijakuvista Laingin ja hänen ystävänsä Joseph Kecklerin litteroituun keskusteluun kirjoittamisesta ja taiteesta. Mutta vaikka yhtä selkeää yhdistävää tekijää tekstien välillä ei varsinaisesti ollut, kantoi Funny Weatheria hurjan kaunis rakkaus taiteeseen ja sen parantavaan, pelastavaan ja toisinkertovaan voimaan. Sekä toivoon, jota tässä ajassa erityisesti tarvitsemme.

Laingin tekstit on kirjoitettu Trumpin ja Brexit-ajan maailmassa, itse luen sitä vastaavalla tavalla kuohuvan natsivitsihallituskesän keskellä. Oikeistopopulismi, räikeä ja ruma rasismi, vastakkainasettelusta hyötyvä perussuomalainen politiikka ja sekä pelisääntökirjojen tahallinen rikkominen että rikkomuksilta silmien sulkeminen on saapunut rytinällä myös Suomeen, ja Laingin tekstit ovat paikoin jopa hyytävän ajankohtaisia. Ja: värisyttävän lohdullisia.

“A paranoid reader is concerned with gathering information, tracing links and making the hidden visible. They anticipate and are perennially defended against disaster, catastrophe, disappointment. They are always on the lookout for danger, about which they can never, ever know enough.”

Funny Weatherin kokonaisuus kursiutuu kasaan queer-teoreettikko Eve Kosofsky Sedgwickin paranoidisen lukemisen käsitteen kautta. Sedgwick esittää, että aikaamme leimaa kauhukuvia etsivä luku- ja tiedonvälitystapa, ja vaikka se paljastaa erilaisia vallan vinoumia ja esimerkiksi rakenteellista rasismia, tylpistyy kyseinen lukutapa herkästi itsekkääksi, vainoharhaiseksi ajatukseksi, että kaikki luettu koskee itseään. Tällaisella ajatuksella, Sedgwick esittää, on vaara joutua joko täydellisen lamaannuksen varaan tai vastaavasti kuvitella, että pelkkä tiedon paljastaminen jo sinällään muuttaisi jotenkin maailmaa. Näin se ei kuitenkaan automaattisesti ole, Sedgwick muistuttaa, sillä se, että esimerkiksi tieto rakenteellisen rasismin olemassa olosta tiedostetaan, ei automaattisesti saa valkoista ylivaltaa noin vain luopumaan etuoikeuksistaan. Tarvitaan paljon muutakin, huomattavasti aktiivisempaa toimintaa, ja Laing esittää yhtenä jatkoehdotuksena, että se aktiivinen toiminta voi olla esimerkiksi taiteessa ja taiteen parantavassa voimassa.

Olivia Laing löytää elämän suurimman toivon taiteesta, sen altruismista, olemassa olosta itseään varten, itseisarvosta ja mahdollisuudesta kertoa maailma toisin. Laing sukeltaa tuttuun tapaansa taiteilijaelämäkertojen kautta nykypäivän poliittisiin kiemuroihin, yhdistää 1980–1990-luvun AIDS-pandemian ja siihen menehtyneet taiteilijat tähän hetkeen. Funny Weather sivuaa yksinäisyyden ja kehollisen vapauden teemoja, taiteilijanaisten alkoholismia, pohtii taiteen ja taiteilijan välistä rajapintaa. Vaikka suurin osa Laingin mukaan valitsemista tarinoista ja teksteistä kumpuaa turhautumisesta nykytilanteeseen, sortoon ja syrjintään, on niissä aina jokin hippu ja toive paremmasta. Eikä vain sellainen haihattelevan utopistinen, vaan aidosti eteenpäin ajava, vaihtoehtoinen tapa kohdata nykyinen todellisuutemme.

Yksi lempiteksteissäni tässä kokoelmassa olikin Laingin haastattelu ja kirja-arvio Ali Smithistä ja hänen Syksy-teoksestaan. Tuntuu jotenkin aivan erityisen hienolta lukea kun yksi lempikirjoittajistani kirjoittaa toisesta lempikirjailijastani, näkee Smithissä juuri saman hehkun, upeuden ja altruistisen lempeyden, hyvyyteen ja solidaarisuuteen ikuisesti uskovan pohjavireen, joka paistaa läpi paitsi Laingin tekstissä Smithistä myös Smithin kaikissa omissa teoksissa. Smith on Laingille jo vuosien takaa tuttu, mutta silti Laingin ihailevat, mutta taiten objektiiviset havainnot Syksystä vavahduttavat – vaikka aivan samoja asioita olen itsekin aina Smitissä ihaillut. Sekä Laing että Smith jakavat käsityksen, että taiteella on mahdollisuus muuttaa maailmaa, ja että fiktio muistuttaa meitä terävästi siitä, että koko maailmamme on oikeastaan vain kertomuksista koostettu rakennelma. Ja se mikä kertomuksilla pysyy kasassa, on toisenlaisilla tarinoilla aina myös mahdollista muuttaa.

Maailma on tälläkin hetkellä täynnä kaikkea vastenmielistä, rumaa ja tukahduttavaa. Elämme aikaa, kun äärioikeiston kanssa vähintäänkin flirttaileva populistioikeisto maltillisen oikeiston mahdollistamana syöksee rasisminsa suoraan silmillemme myös Suomessa. Elämme aikaa, kun maapallo kirjaimellisesti palaa allamme, mutta jatkamme silti etelän lomiamme ja lentämistämme. Paranoidinen maailman lukeminen tällaisessa tilanteessa olisi enemmänkin kuin luonnollista, ahdistus vähimmäisreaktio kaiken kaoottisen keskellä. Mutta kuten Laing sanoo Sally Rooneyn Normal People -romaanista kirjoittaessaan, tällaisessa ajassa on erityisen tärkeä ymmärtää, että me emme ole olemassa ainoastaan yksilöinä vaan ennemminkin kompleksisina ihmisverkostoina. Sen vuoksi yhdenkin ihmisen vastarinta tätä kaikkea vastaan on merkityksellistä. Siksi toisin tekeminen ja aktiivinen työ toivon ja solidaarisuuden eteen merkitsee. Ihmisillä kun on kaiken kaameankin lisäksi kuitenkin aina taipumus seurata toisiaan. Myös hyvässä. Joten toimikaamme yhdessä sen puolesta, paranoidisuuden pakoreaktion ja pään pensaaseen työntämisen sijaan. Toivo ja aktiivinen toisin toimiminen on ainoa mahdollisuutemme sekä pelastua että pelastaa. Yhdessä.

“Empathy is not something that happens to us when we read Dickens. It’s work. What art does is provide material with which to think: new registers, new spaces. After that, friend, it’s up to you.” 

Helmet-haaste 2023: 11. Kirjailijan nimessä on yhtä monta kirjainta kuin sinun nimessäsi

THE LONELY CITY

OLIVIA LAING : THE LONELY CITY –

ADVENTURES IN THE ART OF BEING ALONE

315s.

Picador 2016

Eräs ihminen elämässäni kysyi alkuvuodesta mikä on lempikaupunkini maailmassa. Vastattuani New Yorkin, hän halusi perusteluita, hän haluaa aina. Se on tavallaan raivostuttavaa, kyetä perustelemaan kaikki mahdollinen, etenkin yllättäen, etenkin kielellä, jota en puhu äidinkielekseni, mutta tässä tapauksessa vastaus tuntui itsestäänselvältä: New York on paikka, jossa yksinäisyys tuntuu kodikkaalta. New Yorkin valtava ihmismassa, Etelä-Manhattanin sata vuotta vanhat kapeat kadut, kaikki eksentrinen ja yllättävä, kiireiset työläiset, koko kaupunki aaltoilee, muuntuu ja elää koko ajan, ja tuon kaiken kohinan keskellä oman pään rauhattomuus pysähtyy. New York on paikka, jossa kaikki on väliaikaista ja muutoksessa, ja yksinäisyyskin. New Yorkissa ulkopuolisuus on kaikkialla, ei vain minussa. 

Olivia Laingin upea esseeteos, tutkielma yksinäisyydest', The Lonely City, sijoittuu samaan paikkaan, joskin omia New Yorkin käyntejäni huomattavasti aiempaan aikaan. Olivia Laing, brittitoimittaja ja kirjailija muuttaa New Yorkiin ihmissuhdepettymyksen jälkeen, ja on kaupungissa yksinäisempi kuin koskaan. Omista – ja tuhansien muiden saman kokeneiden – kokemuksista rakentuu lopulta järisyttävän hieno esseemonografia, joka sukeltaa niin syvälle yksinäisyyteen, että jokin yksityinen saa Laingin käsissä (jälleen) todella vahvan ja kuuluvan äänen. Maailmassa, länsimaissa, jossa yhteisöllisyys jää kerta toisensa jälkeen yksilöllisyyden alle, yksinäisyydestä on tulossa globaali sairaus.

Kuten muutama kuukausi sitten lukemassani Everybody – A Book about Freedomissa, myös tässä Lonely Cityssä Laing sukeltaa aiheensa pariin aivan omalla tyylillään, yhdistäen henkilökohtaisen kokemuksen universaaliin, tuoden oman elämänsä pienet palat yhteen taiteen tutkimuksen, taiteilijaelämäkerrallisuuden ja taideanalyysin kanssa. Lonely Cityssä Laing käsittelee yksinäisyyttä yksinäisten taitelijoiden, Edward Hopperin, Andy Warholin, Henry Dargerin sekä David Wojnarowiczsin kautta, kuljettaen lukijaa vuoroin näiden yksinäisten hahmojen elämään liittyvien anekdoottien ja heidän taiteensa kautta aiheensa ympärillä. Jokaisella taitelijalla on iso merkitys kokonaisuuden kannalta, mutta suurin taustalla yksinäisyyttä symboloiva tekijä on kuitenkin New York, tuo ikuinen, uneton kaupunki, sen vilkkuvat neonvalot, raju ristiriitaisuus kiiltävien pilvenpiirtäjien ja metrossa nukkuvien kodittomien välillä, sen valtava gentrifikaatio, vain vuosikymmenissä tapahtunut keskiluokan tilanvaltaus, sen loputtomuus ja alakulttuurien alati muotoaan muuttava todellisuus. 

“So much of the pain of loneliness is to do with concealment, with feeling compelled to hide vulnerability, to tuck ugliness away, to cover up scars as if they are literally repulsive. But why hide? What's so shameful about wanting, about desire, about having failed to achieve satisfaction, about experiencing unhappiness? Why this need to constantly inhabit peak states, or to be comfortably sealed inside a unit of two, turned inward from the world at large?”

Kuten tunteemme ylipäätään, myös yksinäisyys on vaiettu, salattu ja hävetty, torjuen ja kieltäen muotonsa saava tunne, joka nyky-yhteiskunnan yksilökeskeisyydessä valtaa alaa mitä enemmän sitä yritetään pitää poissa, mitä syvemmälle sosiaalista mediaa uppoamme, mitä kauemmas karkaamme yhteisöllisyydestä, yhteisöistä, toisistamme, kilpailun valtaamalta yhteistyöltä. Laing tutkii yksinäisyyttä kuitenkin nykypäivää laajemmalta skaalalta, hän näyttää miten se saa muotonsa normeihin mahtumattomuudessa Andy Warholin tapaan, miten lapsuusajan hylkäämiskokemukset syöksevät mahdottomuuteen koskaan kohdata Henry Dargerin tapaan. Yksinäisyys on suuri, psyykkinen tila, jossa jatkuva torjutuksi tuleminen muokkaa aivokemiaa, hylkäämisen pelko saa välttelemään tilanteita, joissa tulla torjutuksi, yhteyden puute muuttaa kommunikointia vihamielisemmäksi. Laing saa ymmärtämään yksittäistä ihmistä, joka ainoan ihmiskontaktinsa seurassa tiuskii ja on "hankala", hän näyttää, miten lapsena hylätyn on mahdoton luoda yhteyttä, jos korjaavaa kokemusta ei koskaan ole tullut. Yksilöpsykologiaa laajemmin Laing kuitenkin käsittelee yksinäisyyttä rakenteellisena ongelmana, yhteiskunnan tautina, joka eriyttää meitä yksitellen omiin poteroihimme, siirtää syrjään erilaisena pitämänsä, hyljeksii sairastuneita, kadottaa siteet yksilöiden välillä sulkiessaan silmät yksilöiltä, kohdellen muita kuin laskettavissa olevaa massaa. Jo käyttämämme kieli kuljettaa meitä erilleen puhumalla haitallisista, tartuttavista ja erityistä tukea tarvitsevista yksilöistä, mutta suurimman hallan tekee suorituskeskeisyys ja määrällisesti mitattavat ominaisuudet, joita jälkikapitalistinen yhteiskuntamme arvostaa niin sanotusti pehmeiden, laadullisten arvojen sijaan.

Laingin luoma kokonaisuus on taianomainen, ja The Lonely City onkin juuri se taideteos, joka tuo yksinäiset yhteen, joista hän itse puhuu esimerkiksi Warholin ja Hopperin taiteesta puhuessaan. Laing muisuttaa, että vaikka taide ei sinänsä paranna tauteja tai ratkaise ilmastonmuutosta, sillä on kyky luoda intiimiyttä, parantaa haavoja, ja mikä tärkeintä, näyttää ettei haavoista jääneet arjet ole rumia, vaan jo ne itsessään voivat olla taidetta. Laingin teos on kirjoitettu ennen maailmaa ravistellutta pandemiaa, ennen uudelle ulottuvuudelle levittäytyvää yksinäisyyttä, mutta se on silti ajaton, ajankohtainen niin kauan, kun yhteiskuntamme toimii yhteisöllisyyden sijaan muiden arvojen varassa. Ja silti, kaikessa syvässä lempeydessään ja ymmärtävyydessään sillä juuri on yhteisöllisyyttä rakentava voima, yhteen tuova vaikutus. Se on juuri sitä, mitä Laing kaikkein eniten arvostaa kirjassa käsittelemiensä taitelijoiden työssä.

“I don't believe the cure for loneliness is meeting someone, not necessarily. I think it's about two things: learning how to befriend yourself and understanding that many of the things that seem to afflict us as individuals are in fact a result of larger forces of stigma and exclusion, which can and should be resisted.”

Luen tämän kirjan loppuun omalla pihallani, auringon paisteessa myöhään syödyn aamiaisen seurana. Yleensä kuuntelen musiikkia, eristän itseni omaan maailmaani, mitta viime päivinä olen yrittänyt olla enemmän sen yhteisen sisällä, sen äänissä ja tapahtumissa. Kirjan rivejä alleviivatessani varpusen pienet hypyt nurmella päästivät hauskaa rahisevaa ääntä. Peipot laulavat tuttua peippolauluaan. Naapurin lapsi jää jumiin viereiseen syreeniin, josta aivan toinen naapuri käy pelastamassa hänet. Ympärilläni auringossa kaksi muutakin ihmistä lukee kirjojaan, vaahteran kukka päästää pienen pienen napsauksen pudotessaan viltilleni. Taloyhtiöni on täynnä pieniä, yksin asuvien ihmisten asuntoja, mutta tässä ja nyt, kaiken tämän keskellä olen vähemmän yksin kuin aikoihin. 

Helmet-haaste 2023: 48. Kaksi kirjaa, joiden tarinat sijoittuvat  samaan kaupunkiin tai ympäristöön

EVERYBODY – ESSEITÄ KEHOISTA JA VAPAUDESTA

OLIVIA LAING : EVERYBODY 

A BOOK ABOUT FREEDOM

349s. 

Picador 2021

En muista lainkaan, mistä bongasin brittiesseisti Olivia Laingin. Ehkä sosiaalisesta mediasta? Ehkä Goodreadrista? Jostain syystä Laingin tuotannon kolme kokoelmaa, The Lonely City - Adventures in the Art of Being Alone, Funny Weather: Art in an Emergency sekä nyt ensimmäisenä luettu Everybody – A Book About Freedom olivat ensin kirjaston varauslistalla ja viimeisimmän luettuani myös kirjanettikaupan ostoskorissa, juuri nyt kenties jo matkalla omaan hyllyyni. Tuli kipinä Laingin lukemiseen mistä tahansa, olen kiitollinen että se tuli, sillä Laingia lukiessa tuntuu todella kuin olisin tullut yhteen kirjallisista kodeistani.

Laing kirjoittaa laajalla skaalalla nykypäivän aiheista, raikkaalla ja suoralla otteella. Siinä missä kaksi muuta lukemista odottavaa teosta paneutuvat yksinäisyyteen sekä taitaiteeseen ja kulttuuriin, on Everybody laaja ja painava esseekokoelma kehosta ja sen suhteesta vapauteen. Kaikessa yksinkertaisuudessaan. Aiheen äärellä yksinkertaisuus jää tosin tälle temaattiselle tasolle, sillä Laingin edetessä esseestä ja luvusta toiseen, alkaa olla hyvin selvää, että nykyisen kaltaisessa yhteiskunnassamme kehomme ovat kaikkea muuta kuin vapaita. Laing tutkii laajassa kokoelmassaan filosofian ikuista lempilasta, vapautta, hyvinkin konkreettisin esimerkein ja rajoituksin, ja onnistuu tarjoamaan tätä kautta uusia näkökulmia varsin abstraktiin aiheeseensa. Mitä on ylipäätään edes olla vapaa? Ja ketä vapaus – tai Laingin tapauksessa erityisesti sen puute – erityisesti yhteiskunnassamme 2020-luvulla koskee?

Siinä missä Maggie Nelson kirjoitti viime vuonna käännetyssä teoksessaan Vapaudesta – neljä laulua rakkaudesta ja rajoista vapaudesta erityisesti vapautena johonkin – taiteelliseen ilmaisuun, seksiin, huumeisiin – on Laingin kokoelman keskiössä vapaus jostakin – ja ennen kaikkea vapaus ruumiillisista rajoituksista. Kuka meitä rajoittaa, ja miksi? Millä kaikilla tavoilla kehojamme hallitaan? Ja mikä kaikki niitä hallitsee? Millainen ylipäätään olisi (poliittisesti) vapaa ruumis, ja koskeeko oikeus siihen meitä kaikkia? Kyse ei ole ainoastaan fyysisestä vapaudesta, oikeudesta koskemattomuuteen vaan hallintaan laajemmin – ja siihen, miten kehollisuutemme on sen hallinnan keskiössä.

Laingin vapaus jostakin lähtee liikkeelle ruumillisesta vapaudesta omien sisäistettyjen, perittyjen ja koettujen traumojen painosta. Laing tuo kokonaisuuteen heti alkuun itävaltalaisen psykoanalyytikon Wilhem Reichin, joka toisen maailmansodan alla kiinnostui nimenomaan trauman ja kehon yhteydestä.  Reich oli aikoinaan yksi psykoanalyysin pioneereista, Freudin oppipojankin asemassa oleva psykiatri.  Trauman ja kehon suhteesta kiinnostuneena hän alkoi ajan myötä kehittää erilaisia teorioita ja hoitoja, jotka vapauttaisivat ruumisiimme tallentuneet kokemukset, ja onnistuikin luomaan eräänlaisen orgoniteorian sekä jopa fyysisen orgonikammion, jossa erilaiset orgastiset energiat hoitavat kehoomme pesiytyneitä sairauksia, joita hoitamaton mielemme sinne rakentaa. Ja kyllä – ajatuksessa on kiinnostava kulma, mutta todellisuudessa se on tismalleen mxrianordin-tason pseudotieteellistä huuruilua, jossa syöpä on huonosti voivan mielen ruumiseen rakentama, ja ilmeisesti esimerkiksi endometrioosi "tukahdetun naiseuden ruumiillistuma". Lopulta Reich vangittiinkin puoskaroinnista, ja kaikki orgonikammiot määrättiin hävitettäväksi, koko Reichin poltetun elämäntyön ohella. Reich itse kuoli vankilassa vuonna 1957. 

Reich on kieltämättä hyvinkin kiistanalainen hahmo, mutta Olivia Laing kiinnostui hänen varhaisista teorioistaan mielen ja ruumiin yhteyksistä, ja Reichin traagiseksikin kääntyvästä elämästä muodostuu Everybodyn esseiden yhteinen kantava teema, sivuhohteena juokseva lanka, joka yhdistää kertomukset Reichin elämäkerran ja siihen liittyvien anekdoottien voimalla. Ratkaisu on kekseliäs ja uusi, ja se todella erottaa Laingin muista esseisteistä. Reich ei kuitenkaan ole ainoa lääketieteen, kulttuurin tai yhteiskunnan henkilö, jota Laing käyttää esseidensä kuljettamiseen. Häntä ja muita enemmän tai vähemmän ristiriitaisia hahmoja kulkee Laingin mukana, kun tämä vie lukijansa eri teemojen kautta vapauden ja kehollisuuden välisen rajapinnan äärelle. Reichin pseudotieteellinen seuraajat saavat toisaalta kyytiä, mutta myös eräänlaista ymmärrystä esseessä Unwell, jossa Laing käsittelee ruummillisia sairauksia, ja erilaisia suhtautumisia omaan keholliseen kuolevaisuuteemme. Reichin perillisten lisäksi Laing ottaa mukaan syöpään 1996 kuolleen Kathy Ackerin sekä vajaa kymmenen vuotta häntä myöhemmin menehtyneen Susan Sontagin, ja käsittelee näiden kahden henkilöhistorian kautta täysin päinvastaisia suhtautumisia sairauteen ja sairauden hoitoon. Siinä missä Acker nojautui uskomushoitoihin, Sontag takertuu moderniin lääketieteeseen sellaisella vimmalla, ettei enää ole aivan varmaa, onko se lopulta parantavaa vai sairautta lisäävää.

Unwell'in lisäksi voimakkaimpina lukukokemuksina Laingin kokoelmasta jää mieleen seksuaalisuutta ja orgasmien parantavaa voimaa käsittelevä Sex Acts, seksuaalista väkivaltaa tutkiva In Harm's Way sekä etenkin Cell, joka syventyi vankeuslaitokseen sekä yhteiskuntamme rangaistusmentaliteettiin, jonka suurimpana tarkoituksena on todella rajoittaa kehollista vapauttamme erilaisin kuritoimenpitein. Vankeudessa kuolee niin Reich, kärsii Malcom X, riutuu Oscar Wilde. Laing yhdistää psykoanalyytikko Edith Jacobsonin tutkimuksia ja Foucault'n valta-analyysia, ja muistuttaa erilaisten rangaistuslaitosten äärimmäisistä keinoista hallita yhteiskuntaa ja kansalaisia varsin kyseenalaisinkin keinoin. Laing kuljettaa tekstiään taitavasti kohti kysymystä siitä, mitä ihmiselle vangittuna tapahtuu ja kenen kehot todennäköisimmin joutuvat vangituiksi. Onko kyse todella oikeusjärjestelmästä, jos tiilien sisään päätyy jatkuvasti moraalisista syistä, rakenteellisen rasismin seurauksista tai jopa mielivaltaisesti, kun maahan pyrkiviä pakolaisia majoitetaan samankaltaisiin oloihin, lapsistaan erilleen eristettyinä?

Kuten yllä poukkoilevasta arviosta ehkä huomaa, Laingin kokoelmasta riittäisi niin kirjoitettavaa kuin keskusteltavaakin vaikka millä mitalla. Tämän kirjan lukeminen aiheutti itsellenikin kehollisia kokemuksia, suuria oivalluksia, tietynlaista jaettua vihaisuutta, mutta myös vapautuneisuutta. Meidän kehomme eivät ole meidän, niitä hallitaan, ohjataan ja tarkkaillaan jatkuvasti. Ja se kaikki ruummillistuu meihin myös yksilöinä. Mitä meihin jää jäljelle, jos kehommekaan ei ole niin koskematon kuin saatamme ajatella? Mutta meillä on myös vaihtoehtoja, kuten Laing kirjoittaa: "It was my gateway into understanding that essential Reichian dynamic: that the political world can make bodies into prisons, but that bodies can also reshape the political world." Täytyy vain ymmärtää, miten kehoja voidaan käyttää aseena meidän puolellamme.

Helmet-haaste 2023: 23. Kirja on iso