VENUS JA MINÄ

EMI YAGI : VENUS JA MINÄ

112s.

Otava 2025

Alkuteos: 休館日の彼女たち / 2023

Suom. Raisa Porrasmaa

Saatu arvostelukappaleena

Rika on nuori opiskelija, kylmävaraston osa-aikainen työntekijä, jota hänen latinanopettajansa on suositellut museon osa-aikatyöhön. Rika on hiljainen, hieman oudosti puhuva, mutta kuolleen kielen uskomattomalla taidolla eloon herättävä opiskelija, jonka vahvuus on keskustelussa. Näinpä hän onkin mitä oivallisin työntekijä juuri siihen työhön, johon häntä on ehdotettu: keskustelemaan latinaksi Venus-patsaan kanssa aina maanantai-iltaisin. Ja kyllä, Venus hyväksyy hänet täysin. Pitkästä aikaa hänkin pääsee keskustelemaan arvoisensa seuralaisen kanssa – kukin patsas kun puhuu kuka mitäkin kieltä, ja toisaalta museon tarkkaan vaalituissa tiloissa ihmisten katseiden keskellä aika käy hyvin pitkäksi. On yllättävän vaikea olla yli 2000-vuotinen veistos, jonka ainoa tehtävä on olla katseiden kohteena.

"Emme voineet puhua kovaa, joten nousin ylös ja menin kuiskuttamaan Venuksen korvan juureen. Sivusta päin hänen korvansa näyttivät kauniilta mutta jotenkin epämuodostuneitla, kuin kuivatuilta sieniltä, joita oli turvotettu vedessä. Piispan lähestyessä meitä katsahdimme äkkiä toisiimme. Mies kurkisti ihmettelevän näköisenä näyttelyhuoneeseen, ja Venuksen huulilta pääsi poskeani hivelevä huokaus, joka ei olut lämmin eikä kylmäkään."

Japanilaisen Emi Yagin toinen suomennettu teos, Venus ja minä, on pieni ja eriskummallinen absurdi, kiinnostava kuriositeetti ja kuitenkin omintakeisella tavallaan syvä tutkielma ihmisyyden ja inhimillisyyden rajoista. Yagi käsittelee yksinäisyyden kahta ääripuolta: kaiken keskellä olevaa jatkuvan katseen keskellä kulminoituvaa sisäistä tyhjyyttä ja toisaalta ikuiseen sadetakkiin piiloutunutta eristyneisyyttä, jossa etenkin naistyypillisillä kehoilla ei ole varaa kuin valita jompi kumpi. Olet aina katseen kohde ellet muutu täysin näkymättömäksi.

Rikan ja Venus-patsaan suhde syvenee pienoisromaanissa hiljalleen, ja yhtäältä Venus alkaa muuttua enemmän katseltavasta objektista subjektiksi ja toisaalta Rika sadetakkiin piiloutuvasta ulkopuolisesta vahvemmaksi toimijaksi. Romaanissa vilahtelee muutamia yksittäisiä muitakin hahmoja, eri tavoin yksinäisiä ja yleensä näkymättömiä. Jokainen tulee lopulta nähdyksi omalla tavallaan, mutta epäsymmetria syntyy siitä todellisuudesta, jossa näin harvoin oikeasti käy. Yagin romaani yltää rikkomaan näkymättömyyden, ja se muistuttaa lempeästi, että tosi elämässä siihen kykenee lopulta aina vain toinen ihminen.  Venuksen ja Rikan suhde kasvaa, ja se ylittää mahdottomat. Miltä tällainen ystävyys näyttäisi tosielämässä?

Yagi jättää jälkeensä litanjan pieniäsuuria kysymyksiä: mitä kirjasta pitää ymmärtää pitääkseen siitä? Pitääkö sitä ymmärtää? Pitääkö mitään ymmärtää? Tarvitseeko aina itseäänkään? Yagi pudottaa lukijansa suoraan tapahtumiin, jättää sen kummemmin taustoittamatta ja päästää Rikan ja Venuksen lopulta jälleen menemään. Rakastan tällaisia pieniä, irrallisia tuokioita, novellimaisia romaaneja, joiden keskiössä on tämä hetki, ei niinkään mennyt tai tuleva. Absurdismin/surrealismin/maagisen realismin/miksi me länsimaiset ikinä haluammekaan nimetä ja kategorisoida kaiken muun kuin puhtaan realismin avulla Rika ja Venus kulkevat ihanan unenomaisen tarinan, jossa heidän ennen niin kovin erillisistä poluista tuleekin hieman yhtä ihmiselämää suurempi kokonaisuus. Siitä tulee toinen toistaan kannatteleva syvä yhteys, ykseys, ystävyys.

YKSINÄISTEN KAUPUNKI

OLIVIA LAING : YKSINÄISTEN KAUPUNKI – 

TUTKIMUSMATKA YKSINOLON TAITEESEEN

335s.

Teos 2024

Alkuteos: The Lonely City, 2016

Suomennos Sirje Niitepõld

Saatu arvostelukappaleena

Olen kirjoittanut tästä kirjasta jo kerran. Kirjoitin mykistyneen ihailun, huumaantuneen nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tunteen sisältä. Kirjoitin haltioituneena siitä, miten joku voikin tehdä yksinäisyydestä tällaista taidetta. Tehdä yksinäisyydestä kertovasta taiteesta taidetta. Olla taide.

Nyt, vain himpun yli vuosi myöhemmin, kirjoitan tästä taas. Olen lukenut Laingini tähän asti englanniksi, mutta kun Teos tarjosi minulle tätä yhtä ehdotonta elämäni lempikirjaa arvostelukappaleena, luin sen. Luin sen kuin olisin lukenut ensimmäistä kertaa, mutta silti niin, että liikutuin jo valmiiksi siitä mitä on tulossa. Sain yhtaikaa kirjan uutena ja uudestaan. Erilaisella äänellä kuin olin kuvitellut, hieman. En Laingin suoraan kirjoittamana vaan Sirje Niitepõldin taidokkaana suomennoksena. Sellaisena, joka ei kadota mitään, mutta oli vain erilainen kuin olin ehkä ajatellut. Kuin olin päässäni kuullut. 

Yritän kirjoittaa tästä nyt uudelleen. Yritän kirjoittaa sitä, mitä toinen lukukerta vahvisti: yksinäisyyden kollektiivisuutta, yleisyyttä ja paradoksaalisuutta: vastentahtoisen yksinäisyyden eristävää voimaa ja mieltä vinouttavaa tuskaa. Yritän kirjoittaa mitä näen Laingin kirjoituksessa samalla tapaa kuin Laing kertoo, mitä näkee käsittelemässään taiteessa: yksinäisyyden paradoksaalista näkyvyyttä (Edward Hopper), kielen ja erityislaatuisen erilaisuuden luomaa absoluuttista erillisyyttä (Andy Warhol), naamioita ja omaan elämään katoamista.

"Erilaisten yksinäisyys, epähaluttujen yksinäisyys, yksinäisyys joka syntyy siitä, ettei pääse yhteyden ja hyväksynnän taikapiiriin – sosiaalisiin ja ammatillisiin ryhmiin, syleilevien käsivarsien otteeseen."

Aika alussa kirjaa Laing sukeltaa yksinäisyystutkimukseen, sen vähäisyyteen ja myöhäiseen ilmestymiseen psykologiankin alalle. Laing kertoo yksinäisyystutkimuksen pioneeria Robert Weissiä ja häntä seuranneita tutkijoita lainaten hypervigilanssista, psykologisesta ylivalppaudesta, jonka yksinäisyys aktivoi. Tässä tilassa ihmisen aivot kirjaimellisesti asemoituvat toisin suhteessa ympäröivään maailmaan: ne kokevat maailman yhä negatiivisemmin ja asennoituvat odottamaan jo valmiiksi epäkohteliaisuuksia, hankauksia ja torjuntaa. Lisäksi aivot tallentavat pienetkin edeltävän kaltaiset vastoinkäymiset mieleen supertallennusteholla, jolloin niiden merkitys kasvaa huomattavasti miellyttäviä tai ystävällismielisiä kohtaamisia suuremmiksi. Näin syntyy siis se arkinen noidankehä, jossa yksinäinen ihminen eristäytyy entisestään, koska hänen ylivalppautensa saa hänet näkemään maailman hankalana, hankaavana ja vihamielisenä. 

"Tämä tarkoittaa sitä, että mitä yksinäisemmäksi ihminen muuttuu, sitä taitamattomammin hän suunnistaa sosiaalisten suhteiden poluilla. Yksinäisyys kasvaa hänen ympärilleen kuin home tai turkki, suoja, joka estää yhteyden toisiin ihmisiin janosi sitä miten paljon hyvänsä. Yksinäisyys kasaantuu, levittäytyy ja syvenee. Ja kun se tarraa ihmiseen kiinni, sitä ei todellakaan ole helppo irrottaa. Siksi olin yhtäkkiä niin yliherkkä kritiikille ja tunsin itseni jatkuvasti paljaaksi, kuljin kyyryssä silloinkin kun kävelin anonyymina kaduilla sandaalit läpsyen."

Ilmiön ymmärtäminen auttaa ymmärtämään naapurini aina niin kovin vihamielistä rouvaa, jolla on ainoastaan vihaista sanottavaa naapureilleen. Usein lapset leikkivät hänen lähellään väärin, emmekä me aikuisetkaan koskaan onnistu – kun ulkoilutin koiraani, sain huomautuksen, että pidän hihnaa liian kireällä, ihmisethän voivat pelätä. Seuraavan kerran samaisen naapurin kohdatessa otin koirani lähemmäs minua kävelemään, jolloin sama rouva tuohtuen huomautti, että koirani on huono olla, kun se niin kovin kireässä hihnassa kulkee. Ärsyynnyn. En sano mitään, mutta olen varma että kasvoistani näkee kyllä, etten ihan kamalasti arvosta jatkuvaa huomauttelua. En muutaman kuukauden päästäkään, kun pihalla on liukasta, kävelen yksin, ja saan kuulla, että kävelen väärin. Kaadun, mahdollisesti, ja aiheutan terveydenhuollolle kuormitusta. Vanhusten edellä, rouva lisää. Olen lukenut Weissin tutkimuksesta tässä välissä. Hymyilen, ja kiitän huolenpidosta. 

Laingin kuvaama yksinäisyys on fyysinen kiputila, mutta pahempi: kun kipu on mielessä, se normalisoituu kehollista kipua herkemmin. Se muuttuu itselle yhtaikaa niin tuskaiseksi, ettei sen seurassa saa henkeä mutta se kuitenkin muokkaa yllämainituin tavoin aivokemiaamme niin, että se eristää itse itsensä, itsensä itseensä. Laingin yksinäisyys on kaupunkien yksinäisyyttä, kielen eristävää voimaa. Se on sosiaalisia rakenteita, joiden ylläpidosta olemme kollektiivisesti vastuussa. 

Yksinäinen ei pääse kuplastaan ilman muita ihmisiä. Ilman läheisyyttä, kohtaamista ja nähdyksi tulemista. Yksinäisyys tappaa. Se on kehon krooninen stressitila nostaa verenpainetta, kiihdyttää ikääntymistä, heikentää unenlaatua, huonontaa immuunijärjestelmää ja kognitiivisia kykyjä. Sitä ei korjata digipalveluilla, jotka muistuttavat nukkumaanmenoajoista tai lääkkeiden otosta. Yksinäisyys sairastuttaa tutkimusten mukaan, koska yksinäisyyden subjektiivinen kokemus, tunne itsessään kuluttaa kehoa. Ja juuri tästä syystä maailman yksinäisin ihminen saattaakin olla se vilkkaassa naapuristossa asuva iäkäs rouva. Ja toisaalla erakkomökissään, ilman yhtään ihmiskontaktia asuu hyvinkin onnellinen ja hyvinvoiva yksinolija. Yksin olo ja yksinäisyys kun ovat jo fysiologisesti kaksi aivan eri asiaa.

x

Kuuntelin tämän toisen lukukerran oikeastaan koko ajan repeatilla Oh Wonder -duon All We Do -kappaletta, minun omaa yksinäisyyden sävelmääni. Laing siteeraa Yksinäisten kaupungissa Robert Weissiä, ja kertoo, että ihmisellä, joka on ollut aiemmin yksinäinen, on hyvin vähän keinoja päästä takaisin siihen itseensä, joka yksinäisyyden koki. Niinpä ihmiseltä siis katoaa tietynlainen empatia muita yksinäisiä kohtaan; hän saattaa jopa reagoida toisiin yksinäisiin ilman ymmärrystä ja jopa ärtyneesti. Yksinäisyyden aura on pelottava. Ja koska pelon voittaa parhaiten empatialla, on inhimillinen empatiakuilu välillä meille liikaa. Mutta siksi meillä on taide: se minkä päämme tiedostamattaankin tahtoo unohtaa ja haudata, tuo taide takaisin näytille. Muistuttaa mieleen ja palauttaa kehoon. Ja herättää henkiin syvälle piiloutuneen empatian, ymmärryksenkin kenties. Ja se on yksi taianomaisimmista asioista, mitä ihminen voi välillisesti toiselleen tehdä, auttaa häntä ymmärtämään toisia paremmin.

Ja siinä, erityisesti siinä, Olivia Laing on yksi aikamme suurimpia kirjallisia mestareita.

THE LONELY CITY

OLIVIA LAING : THE LONELY CITY –

ADVENTURES IN THE ART OF BEING ALONE

315s.

Picador 2016

Eräs ihminen elämässäni kysyi alkuvuodesta mikä on lempikaupunkini maailmassa. Vastattuani New Yorkin, hän halusi perusteluita, hän haluaa aina. Se on tavallaan raivostuttavaa, kyetä perustelemaan kaikki mahdollinen, etenkin yllättäen, etenkin kielellä, jota en puhu äidinkielekseni, mutta tässä tapauksessa vastaus tuntui itsestäänselvältä: New York on paikka, jossa yksinäisyys tuntuu kodikkaalta. New Yorkin valtava ihmismassa, Etelä-Manhattanin sata vuotta vanhat kapeat kadut, kaikki eksentrinen ja yllättävä, kiireiset työläiset, koko kaupunki aaltoilee, muuntuu ja elää koko ajan, ja tuon kaiken kohinan keskellä oman pään rauhattomuus pysähtyy. New York on paikka, jossa kaikki on väliaikaista ja muutoksessa, ja yksinäisyyskin. New Yorkissa ulkopuolisuus on kaikkialla, ei vain minussa. 

Olivia Laingin upea esseeteos, tutkielma yksinäisyydest', The Lonely City, sijoittuu samaan paikkaan, joskin omia New Yorkin käyntejäni huomattavasti aiempaan aikaan. Olivia Laing, brittitoimittaja ja kirjailija muuttaa New Yorkiin ihmissuhdepettymyksen jälkeen, ja on kaupungissa yksinäisempi kuin koskaan. Omista – ja tuhansien muiden saman kokeneiden – kokemuksista rakentuu lopulta järisyttävän hieno esseemonografia, joka sukeltaa niin syvälle yksinäisyyteen, että jokin yksityinen saa Laingin käsissä (jälleen) todella vahvan ja kuuluvan äänen. Maailmassa, länsimaissa, jossa yhteisöllisyys jää kerta toisensa jälkeen yksilöllisyyden alle, yksinäisyydestä on tulossa globaali sairaus.

Kuten muutama kuukausi sitten lukemassani Everybody – A Book about Freedomissa, myös tässä Lonely Cityssä Laing sukeltaa aiheensa pariin aivan omalla tyylillään, yhdistäen henkilökohtaisen kokemuksen universaaliin, tuoden oman elämänsä pienet palat yhteen taiteen tutkimuksen, taiteilijaelämäkerrallisuuden ja taideanalyysin kanssa. Lonely Cityssä Laing käsittelee yksinäisyyttä yksinäisten taitelijoiden, Edward Hopperin, Andy Warholin, Henry Dargerin sekä David Wojnarowiczsin kautta, kuljettaen lukijaa vuoroin näiden yksinäisten hahmojen elämään liittyvien anekdoottien ja heidän taiteensa kautta aiheensa ympärillä. Jokaisella taitelijalla on iso merkitys kokonaisuuden kannalta, mutta suurin taustalla yksinäisyyttä symboloiva tekijä on kuitenkin New York, tuo ikuinen, uneton kaupunki, sen vilkkuvat neonvalot, raju ristiriitaisuus kiiltävien pilvenpiirtäjien ja metrossa nukkuvien kodittomien välillä, sen valtava gentrifikaatio, vain vuosikymmenissä tapahtunut keskiluokan tilanvaltaus, sen loputtomuus ja alakulttuurien alati muotoaan muuttava todellisuus. 

“So much of the pain of loneliness is to do with concealment, with feeling compelled to hide vulnerability, to tuck ugliness away, to cover up scars as if they are literally repulsive. But why hide? What's so shameful about wanting, about desire, about having failed to achieve satisfaction, about experiencing unhappiness? Why this need to constantly inhabit peak states, or to be comfortably sealed inside a unit of two, turned inward from the world at large?”

Kuten tunteemme ylipäätään, myös yksinäisyys on vaiettu, salattu ja hävetty, torjuen ja kieltäen muotonsa saava tunne, joka nyky-yhteiskunnan yksilökeskeisyydessä valtaa alaa mitä enemmän sitä yritetään pitää poissa, mitä syvemmälle sosiaalista mediaa uppoamme, mitä kauemmas karkaamme yhteisöllisyydestä, yhteisöistä, toisistamme, kilpailun valtaamalta yhteistyöltä. Laing tutkii yksinäisyyttä kuitenkin nykypäivää laajemmalta skaalalta, hän näyttää miten se saa muotonsa normeihin mahtumattomuudessa Andy Warholin tapaan, miten lapsuusajan hylkäämiskokemukset syöksevät mahdottomuuteen koskaan kohdata Henry Dargerin tapaan. Yksinäisyys on suuri, psyykkinen tila, jossa jatkuva torjutuksi tuleminen muokkaa aivokemiaa, hylkäämisen pelko saa välttelemään tilanteita, joissa tulla torjutuksi, yhteyden puute muuttaa kommunikointia vihamielisemmäksi. Laing saa ymmärtämään yksittäistä ihmistä, joka ainoan ihmiskontaktinsa seurassa tiuskii ja on "hankala", hän näyttää, miten lapsena hylätyn on mahdoton luoda yhteyttä, jos korjaavaa kokemusta ei koskaan ole tullut. Yksilöpsykologiaa laajemmin Laing kuitenkin käsittelee yksinäisyyttä rakenteellisena ongelmana, yhteiskunnan tautina, joka eriyttää meitä yksitellen omiin poteroihimme, siirtää syrjään erilaisena pitämänsä, hyljeksii sairastuneita, kadottaa siteet yksilöiden välillä sulkiessaan silmät yksilöiltä, kohdellen muita kuin laskettavissa olevaa massaa. Jo käyttämämme kieli kuljettaa meitä erilleen puhumalla haitallisista, tartuttavista ja erityistä tukea tarvitsevista yksilöistä, mutta suurimman hallan tekee suorituskeskeisyys ja määrällisesti mitattavat ominaisuudet, joita jälkikapitalistinen yhteiskuntamme arvostaa niin sanotusti pehmeiden, laadullisten arvojen sijaan.

Laingin luoma kokonaisuus on taianomainen, ja The Lonely City onkin juuri se taideteos, joka tuo yksinäiset yhteen, joista hän itse puhuu esimerkiksi Warholin ja Hopperin taiteesta puhuessaan. Laing muisuttaa, että vaikka taide ei sinänsä paranna tauteja tai ratkaise ilmastonmuutosta, sillä on kyky luoda intiimiyttä, parantaa haavoja, ja mikä tärkeintä, näyttää ettei haavoista jääneet arjet ole rumia, vaan jo ne itsessään voivat olla taidetta. Laingin teos on kirjoitettu ennen maailmaa ravistellutta pandemiaa, ennen uudelle ulottuvuudelle levittäytyvää yksinäisyyttä, mutta se on silti ajaton, ajankohtainen niin kauan, kun yhteiskuntamme toimii yhteisöllisyyden sijaan muiden arvojen varassa. Ja silti, kaikessa syvässä lempeydessään ja ymmärtävyydessään sillä juuri on yhteisöllisyyttä rakentava voima, yhteen tuova vaikutus. Se on juuri sitä, mitä Laing kaikkein eniten arvostaa kirjassa käsittelemiensä taitelijoiden työssä.

“I don't believe the cure for loneliness is meeting someone, not necessarily. I think it's about two things: learning how to befriend yourself and understanding that many of the things that seem to afflict us as individuals are in fact a result of larger forces of stigma and exclusion, which can and should be resisted.”

Luen tämän kirjan loppuun omalla pihallani, auringon paisteessa myöhään syödyn aamiaisen seurana. Yleensä kuuntelen musiikkia, eristän itseni omaan maailmaani, mitta viime päivinä olen yrittänyt olla enemmän sen yhteisen sisällä, sen äänissä ja tapahtumissa. Kirjan rivejä alleviivatessani varpusen pienet hypyt nurmella päästivät hauskaa rahisevaa ääntä. Peipot laulavat tuttua peippolauluaan. Naapurin lapsi jää jumiin viereiseen syreeniin, josta aivan toinen naapuri käy pelastamassa hänet. Ympärilläni auringossa kaksi muutakin ihmistä lukee kirjojaan, vaahteran kukka päästää pienen pienen napsauksen pudotessaan viltilleni. Taloyhtiöni on täynnä pieniä, yksin asuvien ihmisten asuntoja, mutta tässä ja nyt, kaiken tämän keskellä olen vähemmän yksin kuin aikoihin. 

Helmet-haaste 2023: 48. Kaksi kirjaa, joiden tarinat sijoittuvat  samaan kaupunkiin tai ympäristöön