Matematiikasta ja tekoälystä: Labatutin Maniac

Benjamín Labatut : Maniac

394s.

Tammi 2026

Alkuteos: MANIAC, 2023

Suomennos Antero Tiittula

Saatu arvostelukappaleena

Kumpi tuhoaa ihmiskunnan todennäköisemmin, teknologinen edistys, joukkotuhoaseet, koneiden vallankumous? Vai ihmisen oma heikkous keksimiensä teorioiden, pommien ja laitteiden äärellä? Jotain tämänkaltaista pohtii Benjamín Labatutin tänä keväänä suomennettu Maniac – kunnianhimoinen historiallinen fiktio, joka kulkee toisen maailmansodan ajan todellisten tutkijoiden mukana lähes tähän päivään saakka, kun tekoäly voittaa ensimmäistä kertaa ihmisen koneille aivan liian luovana ja intuitiivisena pidetyssä go-pelissä.

"Siinä missä jotkut näkivät kvanttivallankumouksen muotoaan muuttavana tulena, joka kipunoi uudenlaisia tuloksia heltymättömällä vauhdilla, Ehrenfest näki lähinnä lamaannusta ja rappiota: 'Ne kauheat abstraktiot! Kaikki se lakkaamaton keskittyminen temppuihin ja tekniikoihin! Matemaattinen vitsaus, joka pyyhkii pois mielikuvituksen voiman!' hän parahti katkerasti opiskelijoilleen Leidenissä. Teoreettisen fysiikan ottama suunta soti täysin hänen periaatteitaan vastaan: todellinen fysiikan intuitio korvautui raa'alla laskentavoiman arsenaalilla, ja matemaattisia kaavoja soviteltiin aineen, atomien ja energian tilalle. Ehrenfest vihasi sellaisia kuin John Von Neumann, se unkarilainen Wunderkind, ja tämän 'hirvittäviä matemaattisia aseita ja lukukelvottoman monimutkaista kaava-aparaattia', samoin kun hän inhosi mahanpurua, joita 'Heisenbergin, Bronin, Diracin ja Schrödingerin loputon makkarakoneiden tehdas' hänelle aiheutti. Hän harmitteli nuorempien opiskelijoidensa asennetta, nämä kun 'eivät enää huomanneet, että heidän päänsä oli muutettu releiksi puhelinverkossa, jolla vältettiin ja levitettiin sensaatiomaisia fysiikan viestejä', eivätkä ymmärtäneet että melkein kaikkien modernien keksintyöjen tavoin matematiikka on vihamielistä elämälle: 'Se on epäinhimillinen niin kuin kaikki aidosti paholaismaiset koneet ja se tappaa kaikki, joiden selkäydintä ei ole tahdistettu sen rattaiden liikkeeseen.'"

Kolmeen osaan jakautuva Maniac on suuri ja kunnianhimoinen historiallinen fiktio, jossa Labatut käsittelee ensin itävaltalaisen teoreettisen fyysikon Paul Ehrenfestin elämän loppuvaiheita Natsi-Saksan nousun aikana, siirtyy siitä unkarilaistaustaisen matemaatikon ja nykyaikaisen tietotekniikan "isän" John Van Neumannin elämään ja tekoihin toisesta maailmansodasta 1950-luvun loppuun, ja lopettaa tarinansa lähes nykyaikaan, eteläkorealaisen Lee Sedolin ammattilaisgo-pelaajauraan, ja sen jonkinlaiseen "huipennukseen", viisisarjaiseen otteluun tekoäly AlphaGo:ta vastaan. Kaikki kolme todellisuudesta lainattua, erityisen älykästä henkilöä ovat keskenään hyvin erilaisia hahmoa muodostavat kiinnostavan ja terävän kokonaisuuden, jonka avulla Labatut tutkii paitsi matemaattisen ja kvanttimenetelmiin perustuvan tutkimuksen totaalista tieteen kaappaamista mutta myös tietokoneiden ja etenkin tekoälyn syntyä. Siinä missä romaanin Ehrenfest vieroksuu jo valmiiksi lähes 100 vuotta hänen kuolemansa jälkeen tulevaa tulevaisuutta, Van Neumann rakentaa sitä vimmaisena elämäntyönään ja Sedol jo viimein meidän kanssamme elää sitä. Matemaattinen ymmärrys maailmasta, algoritmit ja kielimallit tuntuvat tulleen jäädäkseen, ja me otamme sen lähes annettuna kulttuurievoluution huippusaavutuksena tai moraalipaniikkimaisena totaalikieltäytymisenä kaiken keinotekoisuuden edessä keskittymä keskusteluissa juurikaan niihin harmaisiin ja aidosti eettisesti perkaamista vaativiin teemoihin, jota kyseinen kehitys tuo tullessaan.

Generatiivisesta tekoälystä voi olla toki montaa mieltä, mutta Labatut jättää moraaliset valinnat lukijalleen. Hän näyttää etenkin ensimmäisessä ja viimeisessä osassa mitä ihmiselle ja yhden pelin ympärille syntyneelle kulttuurille voi käydä, kun kaiken inhimillisyys typistetään pelkiksi algoritmeiksi ja laskentakaavoiksi. Ihminen tuntuu olevan lajina hurahtaja – kun se on keksinyt yhdenlaisen selityksen tai mallin jollekin asialle, hän soveltaa ja käyttää sitä ihan kaikkialla, pohtimatta lainkaan sopiiko se sinne saati luoko sen tunkeminen itseasiassa kehäpäätelmämäisiä, itseään toteuttavia ennustuksia. Se on kenties inhimillistä yksilötasolla, mutta Ehrenfestin varoituksiin yhtyen melko vaarallista lajitasolla. Kun me ymmärrämme esimerkiksi koulussa lapsia vain matemaattisesti mitattavien määreiden näkökulmasta, olemme onnistuneet jo peruskouluhistorian aikana kadottamaan tärkeitä yhteisöllisyyden, kohtaamisen ja toisaalta yhteiskuntakriittisyyden muotoja, joita myös voitaisiin opettaa – jos kaikkea oppimaa ei siis tarvitsisi alistaa luvuille ja määrälliselle mittaamiselle. Toisaalta taas työnnämme samoja matemaattisia algoritmeja niin sanotun teko"älyn" kehittämiseen – siinä missä Von Neumannin aikalaiset haaveilivat itsestään elävistä epäorgaanisista elämänmuodoista, elämme 2020-luvun puolivälissä valtavaa kielimalleihin perustuvaa tekoälyaikaa, joka jälleen typistää ajattelumme vain todennäköisyyksien varaan. Samanlaistumme ja samanlaistamme. Labatut näyttää tämän ajattelun melko hyytävästi Von Neumannin kautta: siinä missä muut tutkijat vetosivat ydinpommin valmistukseen tähtäävän Manhattan-projektin päätteeksi Yhdysvaltain presidenttiin, jotta pommia ei todellisuudessa koskaan käytettäisi, Von Neumann neuvoi sotaesikuntaa millä korkeudella räjäytettynä atomipommi aiheuttaisi suurimman tuhonsa.

Tieteen, edistyksen ja eettisen vastuun rajapinnoilla (ja hyvin, hyvin kaukana myös niistä rajapinnoista) kulkeva romaani on koukuttava, terävä ja laadukas lukukokemus. Sitä markkinoidaan takakansitekstissä "piinaavana trillerinä, jonka loppua kirjoitamme parhaillaan", mutta todellisuudessa romaani on paljon enemmän. Trilleriyteen ja tekoälyuhkaan piilotettuna markkinointi vetoaa juuri siihen moraalipaniikkiin, jonka tekoälysaa herkästi aikaan, ja se sotii osin jopa Labatutin kirjan sisältöä kohtaan: ihminen häviää todennäköisesti omille keksinnöilleen, koska alkaa pelätä itsensä luomaa, ei siksi, että hänen luomansa olisi ihmistä suurempi. Kun annamme koneille, pommeille ja matematiikalle oman toimijuutemme, käytämme jälleen jotain parhaimmillaan aivan mainiota apuvälinettä itsemme alistamiseen. Sen puolesta sekä matemaattista, algoritmista kuin tekoälyllistäkin kehitystä soisi kritisoitavan enemmän. Niin kauan kun emme pidä kiinni inhimillisyydestämme, saati näe tieteen, taiteen tai arjen kautta kautta muita mitattavia arvoyksiköitä, aiheutamme tuhomme ihan itse. Tekoälyllä tai ilman.

Katoamiskertomus

Sanni Isometsä : Katoamiskertomus

205s.

S&S 2026

Saatu arvostelukappaleena

"Ikävä on halua palata sinne missä ei ole. Aivojen magneettikuvissa voi nähdä, kuinka surussa aktivoituvat samat aivoalueet kuin jotakin etsiessä. Läheisen kuollessa aivot pyrkivät edelleen paikantamaan, missä poissaoleva on. Aivokuvissa suru ja eksyminen näyttävät samalta. Silläkin tavalla suru on suunnaton."

Sen piti olla vain tavallinen flunssa, ehkä jopa miesflunssa, ajatteli kätilönä työskentelevä kumppani. Kotona sairastamista, terveyskeskuksen lepokehoituksia, teho-osasto M1, myöhemmin lääkärin soitto – ja flunssavirus oli jossain muualla kuin sen todella piti olla. Kaipaamaan jäivät.

Sanni Isometsän esikoisromaani Katoamiskertomus on haikea ja kaunis, pieni ja lyyrinen romaani surusta ja jäämisestä, menettämisestä aikuisena ja lapsena. Se on muistelmateos Isometsän omista kokemuksista, lapsena menetetystä isästä ja aikuisena menetetystä kumppanista sekä oman lapsen isästä. Sinä-muotoinen kertomus, jossa pahimman keskellä itseään tarkastelee aina jostain hieman ulkopuolelta, sivusta, sivullisena, katsoo sitä kuorta joka jotenkin vain toimii tekee selviytyy. Myöhemmin teos siirtyy minä-muotoon, keskiöön, yritykseen ymmärtää niin menehtyneen puolison elämää kokonaisuutena kuin lapsuudessa kuolleen isän elämää. Sinä selviydyt, minä jo elän.

Itsekin kätilönä toiminut valtiotieteen maisteri Isometsä käyttää kauniin, mutta kepeästi etenevän kielen toimivana vastapainona lääketieteellistä kieltä, lääkkeitä, kudoksia, ruskeaksi nesteeksi mätäneviä sisäelimiä – elämää sairaalassa ja sen ulkopuolella, jossa ruumiinnesteet pääsääntöisesti saa unohtaa. Hän käy teoksessaan läpi niin suhteen alkua, lapsen syntymistä, itse itselleen kertomaansa rakkaustarinaa, sillä kuolleen tarina on aina eloon jääneen oma. Valittu kontrasti toimii: se luo kuvan kahdesta maailmasta, pään sisäisestä, joka yrittää ymmärtää sekä fyysisestä kiertokulusta, joka ei pyydä ymmärtämään. Surut, menetykset, elossa pysyminen, kaikki liikkuu vuorotellen, kukaan ei ihan täysin ymmärrä, ja silti ihminen nimeää jokaisen pienen säikeen kehossa, lääkeaineen, sähkökäyrän, turvonneen kehon ja surun vaiheet ymmärtääkseen, päästäkseen pakoon pakokauhuaan. Isometsä ei kuitenkaan alleviivaa, vaan antaa erilaisten tyylien tulla, olla osa luontevaa ja pakottamatonta kerrontaa, jossa ollaan yhtaikaa kiinni menetyksen hetkessä että sen jälkeen pilkistävässä elämässä.

Katoamiskertomus on hurjan taitava, selvärajainen ja elämään kurkottava esikoinen. Se on hallitusti koottu kokonaisuus kaaoksesta yhden elämän ja kahden kuoleman välistä.

Eurooppa kieltäytyy työstä

 Lasse Poser & työryhmä (toim.) : 

Eurooppa kieltäytyy työstä

384s.

Khaos Publishing 2023

Suomessa vallitsee hämmentävä kaksiajako, mitä työkulttuuriin tulee. Yhtäältä meillä on hyvin tiukka, kurinalainen työmoraali, joka sisältää kapen käsityksen ”oikeasta työstä”, jonka eteen pitää mieluusti ainakin kerran elämässä lähes kuolla uupumuksesta, jotta todella tietää sitä tehneensä. Toisaalta taas nostamme jatkuvasti HS Visio -värien siivittäminä esiin niitä sankareita, jotka ovat repineet ensin start up -yrityksensä voitot alustatalouden turvin muun muassa ruokakuljettajien selkänahasta ja sitten patsastelevat veropäivinä otsikoissa suurina sankareina ja malliesimerkkeinä. Työstäkieltäytyminen saati ”ideologinen työttömyys” ovat kulttuurissamme kirosanoihin verrattavia ragebaitteja niin kauan kun sitä tehdään ”toisen rahoilla”, eli esimerkiksi sosiaaliturvan keinoin. ”Omaa rahaa” se on vain silloin, kun raha on saatu toisen ihmisen työllä, muttei verojen kautta vaan heidän raadantaansa hyödyttäen joko osinkoina tai yritysmyynteinä. 

 Tähän ja laajemminkin eurooppalaiseen työmyyttiin pureutuu Eurooppa kieltäytyy työstä -projektin tekijät samannimisessä kirjassaan – siihen, mitä työ on, miten siitä voi(si) kieltäytyä ja kenelle kieltäytyminen on ylipäätään mahdollista. Laaja teos sisältää 25 haastattelua Espanjasta, Kreikasta, Saksasta, Tanskasta, Ruotsista ja Suomesta sekä kaksi esseetä työstä ja sen ympäriltä. 

Ajassa, jossa työtä on yhä vähemmän ja yhä harvemmalle, julkinen keskustelu kääntyy syyttämään kehnoa yksilöä huonosta työnhausta. Todellisuudessa koko yhteiskunta järjestäytyy jatkuvasti uudelleen yhä kaoottisimmilla tavoilla, kriisiytyen lähes jokaisella kuvitteltavalla tavalla, ja samalla työ sellaisena, kuin olemme tottuneet sen ymmärtämään, joko katoaa tai ulkoistetaan yhä heikommin järjestäytyneen, alipalkatun ihmisryhmän tekemäksi. Piikamarkkina ja ihmiskauppa rehottaa samalla kun start up -bisnes pöhisee ylikuumentuneisuuttaan. Palkat eivät riitä elämiseen, ja hyvätuloisten alueelta katoavat esimerkiksi varhaiskasvatuksen opettajat, koska heidän palkallaan ei voi enää asua kaupunkien keskustoissa. Nykyisen ihmisvihahallituksen toimia seuratessa perustulo on vain kaukainen haave, eikä koronakaan onnistunut järjestämään työelämää uusiksi tavoilla, joista vielä muutama vuosi sitten aktiivisesti vasemmallakin haaveiltiin. 

Eurooppa kieltäytyy työstä pyrkii haastamaan tätä lukkiintunutta käsitystä siitä mitä työ on, ja miten se vaikuttaa identiteettiimme. Se ei ota työstäkieltäytymistä annettuna, etuoikeutetun ”lepo on radikaali teko” -voimalauseena, vaan muistuttaa että työn jakautuminen on juuri tosiaan yllä esitetyn kaltaisesti luokkaistunut ja valunut koskemaan täysin eri tavoin eri ihmisryhmiä. Siksi kirja sukeltaakin vaihtoehtoihin: eri kollektiivien, anarkistien ja osuuskuntien edustajia haastattelemalla se näyttää, mitä kaikkea muuta työ voisi olla kuin suuremmalle pääomalle työskentelemistä. Mukana on tanskalaisia puupurjevenehankkeita, saksalaisia koko työn kyseenalaistavia pamfletin kirjoittajia, hoivaan ja solidaarisuuteen perustuvia hoivatyötä tekevien maahanmuuttotaustaisten kodinhoitajien vertaistukiryhmiä. Kaikki tämä on ja elää kapitalismin sisällä, haastaa totuttua ja oikeiston annettuna pitämää todellisuutta. 

 Kirja on avauksena merkityksellinen, ja toivoisinkin vähän jokaisen pysähtyvän pohtimaan, mitä työ ja sen tekeminen todella merkitsee – ja miksi se on Suomessakin kiinnitetty niin totaalisesti identiteettiin. Kokonaisuus on kiinnostava ja ajatuksia herättävä – nautin erityisesti saksalaisten Norbert Trenklen sekä Ernst Lohoffin kriittisistä ajatuksista tavarataloudestamme, joka sellaisenaan joutaisi aikalailla lakkauttaa. Kun koko talousjärjestelmämme rakentuu erilaisen materian (yli)tuottamiselle, kuljettamiselle, kuluttamiselle ja poisheittämiselle, hukumme paitsi roskaan ja paskaan, myös ympäristökatastrofin myötä todennäköisesti meriveteen, kun tuhlaamme maapallomme kantokyvyn turhakkeita käyttääksemme. Lisäksi pidin kovin ajatuksia herättävänä haastatteluita kreikkalaisesta anarkismin sisäisestä kritiikistä sekä Paola Jalilin osuutta, joka näyttää miten koteja muistuttavat työtilat yrittävät vallata koko ajattelumme ja olemisemme työlle. Loppua kohden haastattelujen määrä alkoi tosin jo hieman puuduttaa, pieni karsinta tai päällekkäisyyksien poistaminen olisi voinut tehdä hyvää ydinviestin terävöittämiseksi – tiettyyn pisteeseen asti samalla kaavalla kulkeva haastattelurunko toimi, mutta lopulta toistoa soi sen kaikkein suurimman terän. 

Ja silti: niin kauan kun ymmärrämme työn niin kuin se juuri nyt ymmärretään, harva meistä voi hyvin. Työtä ei pidä siis pelkästään jakaa ja järjestellä uudelleen, koko sen käsite täytyy räjäyttää, jotta voisimme jatkuvasti paremmin. Ja ihan alkuun mahdollistaa ihmisen kyky elää ihmisarvoista elämää esimerkiksi perustulon avulla ilman, että koko elämä kiertyy vain palkkatyön ja sen eri muotojen ympärille.

Rakkauden työ

Gisela Bock & Barbara Duden : 

Rakkauden työ – kotityön synty kapitalismissa

131s.

Tutkijaliitto 2026

Alkuteos: Arbeit aus Liebe – Liebe als Arbeit: 

Zur Entstehung der Hausarbeit im Kapitalismus, 1976

suomennos Taneli Viitahuhta

Sosiaalisen median perhekuvasto jakautuu tällä hetkellä kahteen, melko vastakkaiseen ryhmään: vastaani tulee keloja ja kuvia, joissa perheet, yleensä äiti-ihmiset, julkaisevat lempeän musiikin taustavoimalla videoita sotkuisista kodeista täynnä kasoja, tiskejä ja lempeitä elämän jälkiä. Toisaalla on konservatiivistuneessa yhteiskunnassa valtaa ottava tradwife-ilmiö, eli kuvitteelliseen 1800- ja 1900-lukujen vaihteisiin haikaileva naisjoukko, jotka jättäytyvät "työttömiksi" hoitaakseen kotia, kokkailua ja miehiään hyvin perinteisen ja siveellisen kotikulttuurikuvaston ryydittämänä. Vastakkain elävää kaksi toisistaan jatkuvasti etääntyvää suuntausta, liberaali ja lempeä, konservatiivinen ja kurinalainen.

Ja kun kaikki huomio kilpistyy näihin laitoihin, unohdamme, että taustalla jyllää jatkuvasti se kaikkein näkyvimpään paikkaan piilotettu todellisuus: median, yhteiskunnallisten instituuttien kuten neuvolan, koulun ja terveydenhuollon, Marttojen ja eritoten kapitalismin ylläpitämä yhteiskunnan kuva, jossa kodit ovat moitteettoman siistejä, mutta naiset vapautettuja, työ- ja perhe-elämän saumattomasti yhteensovittavia nykyajan sankareita, jotka hoitavat paitsi palkkatyön, myös sen rakkauden työn aina pyykki- ja ruokahuollosta lasten kasvatukseen – ilmaiseksi, toisen työpäivänsä päälle. Luonnollisesti, hehän tekevät sitä lähes pyhästä laupeudestaan, luontaisen hoiva- ja siivousviettinsä siivittämänä, historiallisesti omalla paikallaan.

"Naiset eivät ole ainoastaan 'perheen sydän', vaan myös pääoman sydän. Pääoma seisoo tai kaatuu sen perusteella, voiko se käyttää ilmaiseksi heidän rakkauttaan, 'luontoaan' ja työtään."

Vuoden 1976 Länsi-Berliinin naisille suunnattuun kesäkouluun kirjoitettu Gisela Bockin ja Barbara Dudenin, nyt keväällä 2026 suomennettu Rakkauden työ – kotityön synty kapitalismissa osoittaa kuitenkin kaikessa näppärässä tiiviydessään toisin. Se, mitä pidämme luonnollisena ja historiattomana, on itseasiassa ihan korkeintaan neljä sukupolvea vanha keksintö: yksi monista kapitalismin itselleen aitaamista alueita, jossa kovalla kampanjalla naistyypillisistä kotipuhteista saatiin poistettua työn todellinen merkitys, ja kodinhoito alistettiin osaksi mahdollisimman tuottavaa ja työntekijäreserviä uudistavaa kapitalistista järjestelmää.

Bock sekä Duden taustoittavat huolella näkyviin piilottamisen taustahistorian. Kodinhoito ei suinkaan ole ollut palkaton työn muoto saati naissukupuolen hoivaviettiin perustuva, luonnollinen itsestäänselvyys, vaan kapitalistisen yhteiskuntamuodon tuottama todellisuus, joka rakentui paljon monitahoisemman työnjaon päälle. Lyhyesti ja sitä kautta myös hieman kärjistetysti tiivistäen voisikin sanoa, että siinä missä työt jakautuivat vielä feodaaliyhteiskunnissa tasaisesti niin, että kodin sisällä ja sen ulkopuolella tehtyjä töitä pidettiin yhtä merkityksellisinä ja toisaalta myös toisen työllä korvaamattomina, nykyisen kaltainen käsitys kodinhoidosta on ollut seurausta muun muassa 1920-luvun työntekijöiden loppuunkäyttämisen muuttumisesta vaikeammaksi. Kun tehdastyöläiset alkoivat vaatia parempia työoloja ja samaan aikaan sekä Yhdysvallat että Eurooppa alkoivat suojella paremmin rajojaan, eikä maahanmuuttotaustaisia ihmisiä hikipajoillekaan löytynyt enää loputtomia määriä tuli työntekijästä tuli työnantajalle "arvokkaampi". Ja jotta arvokas (mies-)työntekijä pysyi työkuntoisena, täytyi jonkun huoltaa ja hoivata häntä kotona. Koska kukaan ei kuitenkaan halunnut maksaa tästä mitään, piiloutui tällainen huolenpito normatiivisuuden sisään – ajan eetokseksi syntyi naiskäsitys, joka haluaa luonnostaan hoivata, hoitaa ja pitää kodin kunnossa. Tai kuten Rakkauden työssä se sanoitetaan: "kotitöiden, 'kauniiden tekojen', tuli kummuta suoraan naisen luonteesta, 'luonnosta', jota selvästi leimaa vietistä luopuminen ja alistuminen." Näin kuri ja kontrolli palasi töihin, ja valui sitä kautta myös koteihin ja sen tapoihin.

"Laskevat työsuoritteet ja kamppailujen kiihtyminen sekä naisten kieltäytyminen synnytyskoneina toimimisesta – mikä näkyi muun muassa syntyvyyden laskuna – vaativat uusien keinojen keksimistä työkyvyn ja työhalukkuuden takaamiseksi. Tämä tarkoitti ensisijaisesti työvoiman määrän lisäksi myös laadun edistämistä. Tehokkaasta ja suorituskykyyn tähtäävästä lastenkasvatuksesta tuli nyt laajasti ja tieteellisesti keskusteltu aihe."

Koska vuosisadan vaihdetta leimasi myös taylorismi, eli tehokkuuden ylistys, kaiken voi hoitaa tieteeseen vetoamalla vain yhdellä tavalla mahdollisimman oikein. Siinä missä (kustannus-)tehokkuus valtasi tuotantolaitokset, sai se tilaa myös kotona – tieteeseen vedoten meille syntyi paitsi yksi ja oikea tapa tehdä liukuhihnatyötä mutta myös viikata lakanat, tiskata astiat ja kasvattaa lapset. Se, minkä nykyään ajattelemme olevan siis ylhäältä annettuna Oikein, on historian saatossa tuotettu totuus. Ja tämä koskee yhtälailla Oikeanlaista oppilasta koulussa (=kuuliainen, mukautuva, vastaanpanematon) kuin Naista kotona (=kuuliainen, mukautuva, vastaanpanematon). (Tällainen Oikein Toimiva Nainen vakiintui samalla myös Hyväksi Naiseksi, jonka voi esimerkiksi edelleen tavata influensserien sotkuisten koti-kelojen kommenttiboksissa kertomassa, että Hän kyllä siivosi, ruokki ja kasvatti ainakin viisi lasta, eikä koti Koskaan näyttänyt tuolta miltä videossa se jollakulla toisella näyttää.)

Ja tätä Rakkauden työ problemisoi erityisen ansiokkaasti. Pienessä ja tiiviissä tilassa se näyttää, miten annettuna otettu onkin oikeastaan verraten lyhyessä ajassa rakennettua, ja miten vastaanpanemattoman perhe-elämätotuuden jo teollisuuskapitalismi onnistui alkuvuosinaan juurruttamaan omaan narratiiviinsa Hyvistä Ihmisistä. Sen seuraukset näkyvät ilmiselvästi edelleen, ja sitä tarinaa ylläpitää aikalailla jokainen sukupuoli; äidin nyt vain on luontevampaa jäädä kotiin kolmeksi vuodeksi katkaisemaan työuransa ja isän nyt vain on miehelle sopivampaa tuoda raha ja leipä valmiiseen pöytään, jotta hän jaksaa vaativaa ja raskasta työtään. Ei tarvitse olla edes tradwife, kun huomaa töittensä jälkeen hoitavansa paitsi lasten haut päiväkodista, lääkäriajan varaamiset, iltaruokinnat, jälkien siivoamiset ja vessan puunaamisen miehen levätessä rankan ansiotyöpäivänsä päätteeksi. Koti- ja metatöiden jakautumisesta ehkä jo puhutaan, mutta sekin puhe saavuttaa lähinnä tiedostavan keskiluokan, käyttöönotoista nyt puhumattakaan.

"Vasta kun työvoiman tuotannosta ja uudistamisesta saadaan palkkaa kuten mistä tahansa muusta työstä, se muuttuu yhteiskunnallisesti näkyväksi ja arvostetuksi; vasta silloin otetaan käyttöön sellaisia teknologioita, jotka todella vähentävät työtä ja vasta silloin naiset saavuttavat materiaalisen riippumattomuuden ja kyvyn kyseenalaistaa tämä työ ja sen organisointi, joita tähän asti on pidetty heidän luonnollisena itseilmauksena. Vasta kun samaksi olettaminen työn ja rakkauden sekä työn ja luonnon välillä murtuu, vasta kun työtä kutsutaan työksi, voimme me naiset tarttua siihen ja löytää sen uudelleen tai määrittää itse, mitä luonto ja rakkaus ovat: seksuaalisuutta, jota ei ole alistettu tuottavuuden pakolle."

Bockin ja Dudenin perusteesi "palkkaa kotitöistä" on vahva, perusteltu ja yksi aikansa tärkeimpiä poliittis-feministisiä taisteluita. Kuten Duden vuonna 2008 kirjoitetuissa jälkisanoissa kuitenkin ilmaisee, koko keskustelu on kadonnut sittemmin sekä politiikasta että feminismistä, eikä nyt melkein 20 vuotta jälkisanojen jälkeenkään hyvältä näytä.  Näin neljäkymmentä vuotta alkuperäisen tekstin kirjoittamisen jälkeen voisi hyvinkin esittää, kotitöiden tekeminen on palaamassa takaisin vahvaan luokkayhteiskuntaan: ulkoistajiin ja palkollisiin. Maksamme (ali-)palkkaa jälleen maahanmuuttotaustaisille siivoojille, kodinhoitajille ja ruokakuskeille, koska globalisaation ja rasistisin perustein jakautuneiden työmarkkinoiden ansiosta työvoima on jälleen ehtymätöntä. Ja jälleen se ehtymättömyys herättää rasismia ja rajojensuojeluhalua, kuten 100 vuotta sittenkin – eikä varmaan olekaan siihen nähden sattumaa, että koska se rajaa myös halpatyövoiman saantia, palaa yhteiskuntaan erilaiset miesasiamiehet ja heidän parinaan tradwifet, jotka jälleen siirtävät huomion palkattomasta kotityöstä naisellisen laupeuden työhön, sen luonnollisuuden normatisoimiseen sekä ylipäätään vanhoilliseen käsitykseen naisen paikasta. Siksi ihmisen tuleekin olla tarkkana: oppia historiasta eikä toistaa sitä. Se vain on yhteiskunnallisella tasolla tällaisen banaanikärpäsen muistin varassa elävällä sosiaalisella lajilla helpommin sanottu kuin tehty.

Offenses

CONSTANCE DEBRÉ : OFFENSES

92s.

Tuskar Rock 2026

Englanninnos Jeffrey Zuckerman

Valta-analyytikko, ranskalainen Michel Foucault kuvaa klassisessa valta-analyysissään yhteiskunnan perustuvan erilaisille pakkoinstituutioita, jotka kurivallan avulla pyrkivät muokkaamaan ruumiita (ja kansalaisiaan) kuuliaisiksi normaaleiksi, johon jokaisen tulee omatoimisesti jatkuvasti pyrkiä. Foucault'laisesti voidaan sanoa, että tällaisia kurilaitoksia ovat muun muassa armeija, koulu ja sairaala – jokainen niistä määrittelee oman normaalinsa, ja sen kautta epänormaalinsa. Normaalista tulee ihanne, jotain, johon pyrkimiseksi käytämme erilaisia hallinnan keinoja, joiden ihanne jo sinänsä saa meidät haluamaan normaaliuden keskiöön. Hieman toisin toimiva, mutta silti kurivallan äärimmäisen muodon ottaa yhteiskunnassamme vankila. Sen sisällä oleva on automaattinen epänormaali, pelote, vääränlainen. Ihmisen tulee kuuliaisesti siis tehdä elämässään kaikkensa, ettei joudu vankilaan.

Eikä suurin osa joudukaan. Sinä esimerkiksi todennäköisesti et. Miksikö? Koska voimme tilastollisuuksiin ja todennäköisyyksiin vedoten odottaa, että koska olet kirjablogissa lukemassa postausta, joka käsittelee vielä kääntämätöntä ranskalaista korkeakirjallisuutta, edustat sitä ihmisryhmää, jota varten vankilat "eivät ole". Vaikka ihmistä hallitseva illuusio lepää ajatuksessa, että kuka tahansa voi päätyä vankilaan, jos vain tekee huonoja valintoja (tai välttyä siltä tekemällä hyviä valintoja), ei pakko- ja kurivalta kohtele ihmisiä kuitenkaan samalla tapaa, heidän eroistaan välittämättä. Vankilat ovat pelote kuulaiselle keskiluokkaiselle, mutta arkea ihmisille, joiden kohdalle osuu kasautuvia riskitekijöitä – maahanmuuttotaustaisuutta, rikkinäisiä perheitä, päihteiden käyttöä, köyhyyttä, koulupudokkuutta ja rikostaustaa. Vaikka olisikin niin mukavaa ja lohdullista ajatella, että hyvälle ihmiselle tapahtuu hyviä asioita ja huonoille huonoja, todellisuudessa on täysin sattumanvaraista millaiseen perheeseen synnyt, millaiset elämänkokemukset kuljettavat sinua, ja miten olet nyt juuri siinä, lukemassa tätä kirjapostausta, todennäköisemmin kotonasi, töissäsi tai bussissa puhelimen äärellä, et vankilassa yhteisen koneen näytöltä. Ja juuri tähän pureutuu ranskalaisen hittikirjailia Constance Debrén tänä vuonna ilmestynyt Offenses. Rikollisen kategoriaan, johon yksi ajatuu toista huomattavasti todennäköisemmin. 

"PTSD is why he doesn't remember. That what the brain scientists say, that it's just as bad for victims as for the perps, that the pers are just as able to be shocked, violence is traumatizing for them, their own violence. Not everyone likes that, not everyone likes that the perpetrators can be just like victims, what the world wants is a wholly separate race of the guilty, It would be visible in their bodies and their souls, someone guilty wouldn't feel anything. What the world wants is guilty people who aren't like them at all, who make it clear to them that they aren't guilty, that's what the guilty are for. He does remember the stab to the throat, the one that made all the blood, the one that made it never-ending, that made him get it all over himself."

Offenses on Debrén neljäs teos, ensimmäinen itsenäinen omaelämäkerrallisen Playboy-trilogian jälkeen. Offenses ei selitä eikä kontekstoi, mutta aiemman tuotannon luettuani tiedän: nykyään kirjailijana elävä, vanhanrahan suvun etuoikeudet ja elämäntavat hylännyt Debré oli itse ennen puolustusasianajaja, joka hoiti nimenomaan kaikkein raa'impia ja selvästi syyllisimpien tekijöiden juttuja. Trilogian ensimmäinen ja kolmas osa sivuavat tätä, Debrén halua ja ymmärrystä oikeussysteemistä, joka on tarkoitettu köyhille, joka ei kosketa rikkaita, josta voi paitsi ostaa itsensä ulos, voi myös välttää syntymällä yksinkertaisesti parempaan perheeseen. Puolustaminen oli jonkinlainen eronteko omaan taustaan ja sen luomiin sääntöihin, joilla kuritettiin lähinnä alempana olevia, mutta oli myös työ, jonka Debré jätti taakseen, samalla kun taakse jäi heteronormatiivinen avioliitto, lapsi ja muutoin sovinnainen elämä.

Offenses käsittelee yhtä oikeustapausta, vanhan naisen murhaa, nuorta, koulut keskenjättänyttä tekijää, naapurin poikaa, joka autteli murhaamaansa rouvaa aina silloin tällöin. Kirja on kirjoitettu ikään kuin puolustuspuheenvuoro oikeussaliin: se käyttää puheen rytmejä, taukoja ja tauottomuuksia tavalla, joihin kestää hetki tottua, mutta jotka todella saavat sen vahvan ja voimakkaan oman äänen kuulumaan pian lukijansakin mielessä. Tekoa ja teosta lähdetään kuljettamaan kuin lukija olisi osa oikeudenkäyntiprosessia, kuin hänellä olisi tiedossaan jo sama kuin muilla oikeussalissa, vähitellen lisäten ja avaten, todisteita läpi käyden, todistajia kuullen, nuoren tekijän elämän polkuun syventyen. Debré käyttää puolustuspuheenvuoron rakennetta taiten hyväkseen, vetoaa lukijaan ja tämän oikeustajuun samalla tavalla kuin hyvä puolustus vetoaa valamiehistöön ja tuomariin oikeussalissa. Ratkaisu on hieno ja kiehtova, pyörittävä, korkealaatuinen.

Vaikka Debré ei Foucault'ia mainitsekaan, en kykene itse irroittamaan teosta kyseisestä analyytikosta, enkä toisaalta myöskään koulusta – siellä luoduista väkivaltaisen ja vääränlaisen kategorioista. Yritämme uskotella itsemmelle, että koulut, sairaalat, armeijat ja vankilat suojelevat meitä, pitävät meitä turvassa, mahdollistavat hyvän elämän. Mutta kun systeemi on vino, ja vinoutuneesti etuoikeutettujen oikeuksia toisten kustannuksella turvaava, joillekin nämä samat instituutiot ovat juuri niitä, jotka työntävät hiljalleen syrjään, pakottavat valintoihin ja tekoihin, jotka toisenlaisessa ympäristössä kasvaneelle eivät tulisi mieleenkään. Kuten Debré muistuttaa, yksikään tuomari ei tiedä, miltä tuntuu elää rikkonaisessa perheessä, josta vain kaksi lasta on saanut elämässään mahdollisuuden onnistuneen huostaanoton kautta. Debré muistuttaa, että yksikään oikeusjuttua nojatuolistaan seuraava ei tiedä, miltä tuntuu kun oma äiti syyttää 12-vuotiasta poikaansa pikkusisarensa seksuaalisesta hyväksikäytöstä, koska ei halua ristiriitoja tyttären isän kanssa. Debré muistuttaa, ettei yksikään lukija tiedä, miltä tuntuu kun veli varastaa tekijällä säilytyksessä olevat huumeet, ja yhtäkkiä oletkin tuhansia euroja velkaa diilerille – ja tuhannet eurot ovat samanlainen summa kuin keskiverrolle kansalaiselle olisi miljoonat. 

Ja silti me tuomitsemme. Teoista, tekoihin, vankilaan. Ajattelemme oikeusjärjestelmän olevan turva, ja laitoksiin joutuvan vain ne, jotka valitsivat toisin. Mutta tässä ajassa valinnat on tehty puolestamme. Ja Debrén pienoisromaani näyttää sen viiltävän tarkasti.

Täydellistä

VINCENZO LATRONICO : TÄYDELLISTÄ

160s.

Gummerus 2026

Alkuteos: Le perfezioni / 2022

Suomennos Leena Rantanen

Pyydetty arvostelukappale

Anna ja Tom voisivat olla kotoisin mistä tahansa. He voisivat asua missä tahansa. He voisivat olla ketä tahansa. Italialaisen Vincenzo Latronicon Täydellistä-romaanissa he ovat kuitenkin kaksi ekspattia, Italiasta Berliiniin muuttaneita nuoria aikuisia, milleniaaleja, jotka ovat ensimmäinen maantieteellisesti täysin vapaa sukupolvi, sukupolvi, joka voi olla mistä tahansa, missä tahansa, keitä tahansa.

Tänä viikonloppuna Helsinki Lit -kirjallisuusfestareillakin vieraileva Latronico nousi omalle lukulistalleni jo vuosi sitten, kun hänen Täydellistä-teoksensa pääsi Booker Internationalin lyhytlistalle. Tiivis, tässä ajasta ja tästä ajassa lempeän satiirisesti elävien nuorten parien elämää valottava teos on kunnianosoitus Georges Perecin Tavarat-romaanille. En ole itse esikuvaa lukenut, mutta Carlos Leivosen kritiikissä Kiiltomadon sivuilla teoksen olevan "olevan eräänlainen faabeli, moraalikertomus, joka pyrkii sanomaan jotain kulutuksesta ja materialismista." Tähän on Täydellisenkin kanssa helppo yhtyä – tämä pieni kirjanen on sivujaan laajempi tutkielma nyky-yhteiskunnan ontosta ainutlaatuisuuden tavoittelusta tavalla, joka jokaisessa suuressa kaupungissa muuttaa omaleimaisuuden ja uniikkiuden globaaleiksi trendeiksi ja diginomadien identiteettityöksi. On sama, missä kauracappucinonsa nauttii, sillä sekä kahvilat että niitä mainostavat vaikuttajat ovat tismalleen samanlaisia, oli kyseessä sitten kahvila Berliinissä, Lissabonissa, Balilla tai Yhdysvailtain itärannikolla.

 

Vaikka kirjan satiirin ja tietynlaisen ironisen tavan kuvata milleniaalien elämän tyhjää kiertokulkua, ikuista kokemusten ja merkityksellisyyden metsästämistä tavoilla, jotka monille etenkin maidensa pääkaupungeissa ovat erityisen tuttuja, sisältää se paljon sellaisia inhimillisiäkin piirteitä, jotka muistuttavat, että tätä elämäntapaa, sen performatiivisuutta ja ikuista skenepiirien pyöritystä voi parhaiten kritisoida lähinnä sisältä päin. Tai ehkä juuri ja juuri sisä- ja ulkoreunan liepeiltä, mutta paikoista, jossa itsekin on elänyt peikonlehtien, ketamiinin ja juuri oikeanlaisen teknon viihdyttäessä iltaa.

Ulkopuolisuus kuvaa aikaa siinä missä identiteettityökin – ja siinä mielessäni kulkee yhtaikaa viime kuussa luettu Ayşegül Savaşin The Antropologists; herkkä ja Täydellistä  syvempi tutkielma yhteiskunnasta, jossa kotipaikkansa voi valita (siis jos on valkoinen ja etuoikeutettu). Kummankin romaanin päähenkilöinä on nuorehko paikkaansa etsivä pariskunta, mutta siinä missä Savaş keskittyy ulkopuolisuuteen totisemmin, Latronicolle sekin on osa aikamme keinotekoista minä-työskentelyä, mahdollisuutta yrittää olla jatkuvasti kaiken keskiössä.  Berliini sekä Latronicon romaanin että Euroopan keskuksena on miljöönä yhtaikaa täydellinen ja täysin saman tekevä – koko maailma on yhtä berliiniä, jotkin paikat sen kanssa suurin piirtein samaan tahtiin, jotkin taas joitain vuosia jäljessä. Ihminen kulkee, jäljittelee, luulee löytävänsä jotain omaa, mutta kun identiteetti rakentuu kuluttamisen sekä alemmasta yhteiskuntaluokasta erottautumisen varaan, on tosiaan aivan sama onko berliinissä vai Berliinissä.

Tylsyys ja mitäänsanomattomuus on koko milleniaalielämän ja Täydellisen polttoaine, mikä onkin nykyajankuvan suurin paradoksi. Mitä enemmän haluamme, kulutamme ja hankimme, sen väljähtäneemmältä kaikki tuntuu. Koskaan ei ole hyvä, sillä aina jossain on jotain enemmän, jotain kauniimpaa, kiiltävämpää, trendien edellä käyvää. Latronicon Täydellistä onkin melankolisessa aika-avaruudessa tarpovan milleniaalin pysäytyskuva, juuri se instagram-julkaisu, jonka jokainen haluaa ottaa, jonka jälkeen itsekin voi hetken taas uskoa elävänsä täydellistä elämää. Kuva voisi olla mistä tahansa, missä tahansa, kenen ottama tahansa. Riittää että se luo täydellisen illuusion täydellisestä elämästä.

Hurmos

EVELIN KASK : HURMOS

384s.

Otava 2026

Saatu arvostelukappaleena

Poesia – Itä-Euroopan alangoille valmistumassa oleva koko Euroopan uusi keskus, kaupunkien kaupunki, jonne tulevaisuudessa jonotetaan jo keskilattiasiistijän paikkoillekin. Poesia lupaa pidempää elämää, käyhän aika alangoilla juuri sen verran hitaammin, että suhteellisuusteoriaan nojaten voidaan luvata jokaisen paikalle muuttaneen saavan elää muualla asuvia kauemmin. Kirjan henkilöhahmoista hieman neuroottinen ja ulkoisiin asioihin vahvasti kiinnittynyt rakennusyhtiö TTC:n johtaja Herald Taiger vastaa Poesian suomalaissektorien rakennustöistä, vuosikymmeniä politiikassa marinoitunut meppi Virtanen (tai tutummin Foxman_66) on ahkera hankkeen puolestapuhuja Euroopan parlamentissa. Rautakaupasta lähes viiden vuoden harjoitteluajan päätteeksi yllätyspotkut saanut kolmekymppinen Sofia katsoo rakennushanketta vain kaukaa, mutta lähimpää sen näkee torakka, joka kulkee pitkin työmaaparakkien, muinaisena, pienenä, sitkeänä. Se on lajina nähnyt kaiken, dinosaurukset, jättiläisnisäkkäiden tuhon, nyt viimeisimpänä ihmisen ahneuden, vallanhimon sekä ikuisen kasvun aiheuttamat seuraukset.

"Kuinka suuri osa yleisöstä tuntee suhteellisuusteoriaa?" P. Ennis kysyi ja kääntyi yleisöön päin.

Kolmasosa käsistä nousi.

"Tai kysyn sittenkin näin: kuinka moni yleisöstä ymmärtää suhteellisuusteoriaa?"

Puolet käsistä nousi.

"Jaa..." P. Ennis näytti menevän hetkeksi hämilleen epäloogisesta ääntenjakaumasta.

"Hienoa! Silloin te tiedätte, että aika on suhteellista. Massa hidastaa aikaa. Mitä lähempänä maapallon massaa olemme, sitä hitaammin kello käy. Ja mitä tämä tarkoittaa käytännössä, te kysytte. Koska aika kulkee Poesiassa hitaammin, myös ihmiset vanhenevat hitaammin. Haa! Juuri niin. Kuulitte oikein. Ei ole sattumaa, että Poesia nousee juuri tähän kohtaan Eurooppaa. Juuri tässä kohtaa Eurooppaa, ei missään muualla, aika kulkee aivan erityisellä tavalla hitaammin. Miltäs kuulostaa, että vanhenemista on mahdollista lykätä ja näin ollen nauttia elämästä pidempään? Eikä mistä tahansa elämästä, onnellisesta elämästä, sillä Poesia tarjoaa tähän kaikki puitteet."

Evelin Kaskin esikoisromaani Hurmos on ilkikurinen satiiri nykyajasta, vallasta ja ihmisyydestä yhä kiihtyvämmän kilpailun ja yksilökeskeisyyden keskellä. Se näyttää kolmesta eri kulmasta ajankuvaamme, missä yhtäältä kellään ei ole valtaa ja samalla valta on vain yhä harvemmalla yksittäisellä henkilöllä. Kask sukeltaa niin ei köyhien vaan pienituloisten arkeen, pilvenpiirtäjiin ja Euroopan päätösvallan keskiöön, ja valottaa ihanan absurdilla tavalla juuri niitä todellisia kieroutumia, jotka elämiimme jatkuvasti nyky-yhteiskunnassa vaikuttavat. Kaskin vahvuus onkin ehdottomasti todellisuuden ja kuvitellun rajapinnoilla leikkiminen, hieman liian pitkälle vieminen olosuhteissa, jotka hieman toisin päätettynä voisivat olla tässäkin hetkessä täysin mahdolliset.

Hurmos onkin eräänlainen vaihtoehtotodellisuus. Se on Suomi, jonka pääministeri on Riikka Purra, jonka ilmasto- ja maatalousministeriöt kätevästi yhdistetään. Se on pöhisevä ja kilpailukykyinen start up -kiituri, joka onnistuu markkinoimaan kansalaisilleen Poesia-unelman keskellä sodan juuri päättänyttä Ukrainaa, jonne pelisuunnittelija Vesterbacka on viimein saanut aukaistua Helsingin tunnellilla muuhun Eurooppaan yhdistävän luotijunaratansa. Poesian työmailla kyllä hieman kompastellaan, kohtalokkaastikin, mutta mikään ei estä rikkaita siirtymästä omaan tekoälyllä ja puhetunnistimilla ohjailtuun paratiisiinsa, jossa verhot sulkeutuvat taputtamalla ja alustatalouden ruokakuskit kiidättävät aamiaisetkin pöytään vain Sirpa-sovellukselle annetun pyynnön avulla. Hurmos on kaikkea, mitä markkinatalouteen kiihkeästi uskova haluaa todeksi, se on todellisuus, jonka läpi näkevä haluaisi romuttaa palasiksi. 

Rakenteeltaan ja kieleltään Kaskin esikoinen on jopa hurmoksellisen hienoa maailmankirjallisuutta. Sen varmuus, tarkkarajaisuus ja eheä kokonaisuus vaikuttaa pidemmän uran tehneen kirjailijan pääteokselta, kauan odotetulta satiirilta, jota kaikki enemmän tai vähemmän performatiivisesti lukevat pitkin Kallion kulttuurikoloja. Kotimaisista teoksista tarkkanäköisyydellään se muistuttaa hieman Iida Sofia Hirvosen romaaneja, kääntäen tosin melankolisen synkkyyden mustaksi huumoriksi, kun taas tietynlaisen absurdiutensa ansiosta se tuo mieleen myös mainetta kylväneen Mariia Niskavaaran Ester, teurastajan. Ihmettelenkin, jos Hurmos ei pääse tänä vuonna Hesarin esikoisten kärkeen, saati saavuta samanlaista käännösintoa Esterin kanssa, sen verran laadukas vientituote tämäkin todella on.

Hurmosta on myös älyttömän nautinnollista lukea – se imee mukanaan jo ensi sivuilta, kasvaa nopeasti täyteen kokoonsa ja palkitsee myös hallitulla lopullaan, joka ei anna lukijalleen katarsiksen tunnetta samaan tapaan kuin nyky-yhteiskuntakaan ei anna siitä kaikkein eniten hyötyvällekään. Ihminen jää haluamaan aina lisää, lukija jää haluamaan aina lisää, mutta täällä me vain haluamme haluamme haluamme kunnes katoamme omaan mahdottomuuteemme. Ja jäljelle jää vain kaikki mahtipontiset hankkeemme, rakennuksemme ja hiiltyneet jääntemme, samalla kun ikiaikaiset torakat jatkavat vaatimatonta, mutta päättymätöntä elämäänsä.

Tytön tarina

 ANNIE ERNAUX : TYTÖN TARINA

127s.

Gummerus 2026

Alkuteos: Mémoire de fille, 2016

Suomennos Lotta Toivanen

Pyydetty arvostelukappaleena

"On ihmisiä, jotka hukkuvat toisen todellisuuteen, heidän tapaansa puhua, ristiä jalat, sytyttää savuke. He uppoavat toisten läsnäoloon. Jonain päivänä tai pikemminkin yönä jonkun yksittäisen Toisen halu ja tahto vievät heidät mennessään. Se, mitä he luulivat olevansa, katoaa. He liukenevat ja katselevat, miten heidän kuvajaisensa toimii, tottelee ja tempautuu asioiden vieraaseen virtaan. He roikkuvat aina Toisen tahdon kintereillä. Aina se ehtii ensin. He eivät saa siitä kiinni koskaan."

Nobelisti Annie Ernaux'n tuorein suomennos, Tytön tarina, kurottaa sinne, mistä häpeä on pitänyt kirjailijan aiemmin poissa – kesään 1958, kesäleirille, jonne nuori Annie D. lähtee ohjaajaksi, jossa hänen seksuaalisuutensa herätetään kovakouraisesti ja viskataan yhtä helposti syrjään. 2000-luvun Annie E. huomaa jo vuosikymmenen, useammankin, jopa viisi vuosikymmentä, kiertäneensä kehää tuon kesän ja sen tapahtumien ympärillä, ensin sitä vältellen ja viimein tietoisesti sitä kohti kulkien.

Ernaux'n vähäeleinen, raporttimainen kirjoitustyyli yhdistyy aivan uudenlaiseen tunteeseen, kun hän kulkee kohti juuri 18 vuotta täyttänyttä itseään. Kun hän kulkee kohti häpeää, jota hän on paitsi nuoruudenkesässään vältellyt myös toisaalta myöhemmässä tuotannossaan aktiivisesti purkanut. Nuoren, 18-vuotiaan häpeä on kuitenkin erilaista, se on pakkomielteisempää, toisinselittävää, kohteeseensa kiinni jäävää. Ernaux kuvaakin jälleen suurella taidolla sitä hetkellisen huomion ja siitä seuranneen hylkäämisen aiheuttamaa addiktoivaa vaikutusta, jonka keskellä tytöt ovat joutuneet vuosikymmeniä kasvamaan. Kun miehen huomio, huomion kohteena oleminen, on suurinta, mitä yksittäinen maalta tullut kauppiaan tyttö voi saavuttaa, vie sen huumaavuus mennessään ja häväistys sen eteen tehdyistä asioista asettuu ainoastaan omaan kehoon, omaan vääränlaisuuteen kyseenalaistamatta lainkaan niitä rakenteita ja tapoja, jotka tytöt alistavat paitsi miehen myös yhteiskunnan siveän tahdon alle.

Vaikka Ernaux on käsitellyt tähän asti suomennetussa tuotannossaan niin salasuhteita, vanhempiaan kuin laitonta aborttiaan 1960-luvulta, on Tytön tarina ehdottomasti henkilökohtaisin, tunteellisin ja toisaalta myös voimakkain muistelma, mitä kirjailijalta olen saanut lukea. Ernaux kuvaa taiten sitä inhimillistä todellisuutta, jossa toisen tahdosta ja todellisuudesta itseään etsivä hukkuu aina, jos ei kirjaimellisesti niin vähintään omassa itsessään. Hän näyttää, mitä nuorelle Annielle käy, kun oma itseys ja toisaalta tyttöys ei riitä, kun nähdyksi tuleminen otetaan mieluummin vaikka negatiivisen kautta kuin kokonaan syrjään jätettynä. 

Häpeä lievittyy myötätunnolla, ja loppua kohden nykyajan Annie E. alkaa viimein katsoa sitä itseään vimmaisesti vääristä paikoista etsivää 1950-luvun lopun Annie D:ta hellemmin, osana aikaansa ja yhteisöään. Vaikka nuoren Annien varhaisaikuisuudesta on yli puolivuosisataa, on hänen kiihkeässä halussaan tulla nähdyksi, edes yhden pojan silmissä niin samastuttavaa ja tunnistettavaa myös oman, 2000-luvun alun kokemusteni kautta, että uskallan väittää Ernaux'n kokemuksia varsin universaaleiksi. Tytön tarina on meidän kaikkien tarina yhteiskunnassa, jossa ihmisen itseisarvo katoaa välinearvon tieltä, ja juuri se tekee siitä niin inhimillisen ja kauniin.

Name

CONSTANCE DEBRÉ : NAME

144s.

Tuskar Rock, 2025

Alkuteos: Nom, 2022

ranskasta englanniksi kääntänyt Laura Elkin

Isän kuolinvuode on emotionaalinen paikka. Joillekin. Debrén muistelmallisen trilogian kertojalle sekin on tunteeton paikka, paikka jossa kuolemaa on jo odoteltu. On jopa ihme, että sitä on odoteltu näinkin kauan. Siinä missä Debrén äiti kuoli päihteisiin jo kirjailija-kertojan ollessa 16-vuotias, isä elää lähes kahdeksankymmenvuotiaaksi. Isä, joka oli elämässään paitsi palkittu journalisti, myös päihdeaddikti. Isä, jonka isä oli aikoinaan pääministeri Debré. Isä, jonka koko suku on itseasiassa vanhaa Ranskan aristokratiaa pitkälle suorassa polvessa.

"A junkie is an incredibly moral person. Having junkies for parents makes you grow up with a strong moral system. My luck was not to have been born into a family of ministers, no, my real lucky break, the one everyone should be jealous of, is having junkies for parents and a dead mother."

Ranskalaisen Constance Debrén trilogia ulottuu ensimmäisen osan avioerosta ja seksuaalisesta vapautumisesta toiseen osaan, joka käsittelee omasta lapsesta eristämistä ja sitä kautta tähän päätösosaan, jossa Debré tekee selkeää pesäneroa omaan, kahdesta suunnasta tulevaan aristokraattiseen sukuperintöönsä, jonka pitäisi määrätä paitsi elämänkulkua myös sen mahdollisuuksia. Moderni aika on kuitenkin tullut ja ylhäistöt menettävät mahtiaan vähä vähältä – ainakin teoriassa. Debrén kolmas teos näyttää, että tässä ajassa menetys vaatii henkilökohtaista vauhdittamista, irtaantumista, irtipyristelyä. Tavalla, joka on mahdollinen vain sellaisille, jotka ylipäätään tietävät, mitä ylisukupolvinen etuoikeus ja pääoma voivat tuoda elämään. Debrén oma irtaantuminen on tapahtunut trilogian edetessä ensin kirjailijaksi ja myöhemmin niin sanotusti rahattomaksi kiertolaiseksi ryhtymällä. Namessa sukutaustaan, päihdeongelmaisiin vanhempiin ja nimen perintöön keskitytään nyt kunnolla siinä missä aiemmissa osissa sen olemalla on lähinnä vihjailtu, näytetty miksi Debré on voinut valita suvussaan toisin. Nyt Debré tuo suvun ja nimen keskiöön, pyristelee irti omistavasta ja lakeja säätävästä luokasta, päätyy niiden puolelle, joita vastaan lait on aikoinaan suunniteltu. 

Debré haastaa muistelmien ja jopa autofiktion reunoilla leikittelevän kirjallisuuden perinnettä - ei, enemmin stereotypiaa omassa traumassaan kieriskelevästä päähenkilöstä tai muistelijasta. Hänen kertojansa kieltäytyy aktiivisesti traumasta ja vanhempien perinnöstä, sekä siitä satojen vuosien aikana painoaan keränneestä aristokratiasta että omien vanhempien valtavista päihdeongelmista. Debrén camus'lainen kerronta irroittaa kirjan irti tietynlaisesta tunnekirjallisuudesta, haastamalla lukijansa, näyttämällä sen normatiivisen käsityksen siitä miltä missäkin tilanteessa pitäisi tuntea. Kuten Camus, myös Debré herättää hahmojensa/itsensä sijaan tunteet lukijassaan, tunteet tunteettomuusesta, tunteet sellaisen äärellä, josta itsellä ei ole ehkä kokemusta mutta jonka haluaisi jonkun pikkuporvarillisen oikeamielisyyden vuoksi olevan juuri sellaista kuin on totuttu. Debrén voikin ajatella provosoivan, ja jos taantuu provosoitumaan, paheksumaan, antaa lukija kirjalle itseasiassa enemmän kuin tahtoisi myöntääkään.

Mutta täytyy myöntää, Name on myös edeltäjiään hieman epätasaisempi. Sen alku on vahva, analyyttinen ja jopa yhteiskuntakriittinen, mutta loppua kohden sekä elämän, yhteiskuntaluokan että vanhempien päihdetaustan käsittely meinaa ryöpsähtää jo melkein käsistä suoran provokaation, jopa rage bait -henkisen huutelun väliin. Köyhät eivät kiinnosta, suku ja perintö ei kiinnosta, yhteiskunta ei kiinnosta. Ja kuten yleensä, mitä kovempaa joku huutaa, ettei jokin kiinnosta, mitä enemmän sitä täytyy eksplisiittisesti todistella, sitä enemmän se todellisuudessa usein kiinnostaa. Ero on valtaisa esimerkiksi Debrén trilogian edelliseen osaan, Love Me Tenderiin, jossa juuri tietty hieman piilotettu herkkyys ja uudenlainen äitiyden tulkinta nostavat esiin jopa yhteiskunnallisia kysymyksiä rooleista, malleista ja normatiivisen elämän kapeudesta. Vaikka Namessa Debré antaakin palaa nimenomaan haistattaakseen pitkät aristokraattiselle muka-kohteliaisuudelle ja tapakulttuurille, ei hän onnistu Love Me Tenderin tapaan yhdistämään välinpitämättömyyteen muita tasoja kuin hieman kumisevalta tuntuvan tyhjyyden.

En siis tiedä, onko kyse tosiaan tarkoituksellisesta provosoinnista vai vaan hieman kesken jääneestä kustannustoimitustyöstä, mutta kirja (tai oikeastaan koko trilogia?) on hieman eriparinen oman alkunsa ja loppunsa välillä. Jos kyse on tyylivalinnasta, se ei oikein tule lukijalle perustelluksi, eikä syitä tee mieli kirjan luonteen vuoksi henkilöhahmon psykologiastakaan lähteä etsimään. Heikko ja huono se ei ole, ehkä hieman hämmentävä, jos jotain adjektiivia tässä nyt täytyisi erityisesti käyttää. Jään kuitenkin mielenkiinnolla odottamaan tänä vuonna englanniksikin juuri ilmestynyttä Offensea, romaania, jossa Debré palaa aikoihin, jolloin työskenteli väkivaltarikollisten puolustusasianajajana. 

The Anthropologists

AYŞEGÜL SAVAŞ : THE ANTHROPOLOGISTS

186s.

Scribner UK, 2024

Turkkilaistaustaisen, englanniksi kirjoittaman Ayşegül Savaşin The Anthropologists -romaani on erityinen tapaus. Ajassa, jossa kaikki on yleensä Suurta, Nopeaa ja Katkonaista, on jopa mullistavaa kirjoittaa pientä, hidasta ja arkisen lineaarista.

The Anthropologists on kirja, jota yleensä kuvailen pieneksisuureksi kirjallisuudeksi. Se kuvaa nuorista asti yhdessä olleen pariskunnan, Asyan ja Manun suhdetta ja elämää maassa, joka ei ole kummankaan kotimaa, jossa ei puhuta kummankaan äidinkieltä. Heillä on muutama ystävä; Asyan kotoa välillä vierailemaan tuleva Sara, paikallinen Lena sekä niin ikään samaan kaupunkiin muualta muuttanut Ravi, joka on oikeastaan kuin kolmas henkilö Asyan ja Manun suhteessa. Silloin tällöin kylässä käy myös pariskunnan vanhemmat, mutta enemmän heidänkin kanssa eletään suhteessa etänä, puheluiden ja pienten videonäyttöjen välityksellä.

Uudessa maassa, kummallekin tai kaikille vieraassa on aina oma taikansa. Kaiken näkee hieman toisin – ihmiset, ruokakaupat, puistot, baarit ja kotikadut ovat jotenkin enemmän, näkyvämpiä, jopa todellisempia. Kun vierauteen vielä yhdistää kaikkiin paikalla oleviin ihmissuhteisiin limittyvän kielen, joka ei ole ensimmäisenä opittu, ei ole tunnekieli, on moni asia aina juuri ja juuri ulottumattomissa. Ne tuntuvat, näkyvät ja kuuluvat, ovat toki totta. Mutta sekä vieraan maan ja kielen keskellä, miten hyvin ne osaakin ja tunteekin, on ulkopuolisuus aina tunne, jota vastaan joutuu aivan eri tavoin taistelemaan kuin eläessään tunnekielensä ja lapsuuden kotikaupunkinsa kaduilla.

““Throughout my childhood, I’d thought of these friends’ intimacy as an archetype of friendship. I’d imagined I would have friends of my own, from whom I could ask anything in my adulthood: people of character, which was a denomination my father used. Being without character was how he damned anyone he found lacking in integrity.””

Tällaiseen vierauteen ja pieneen sivullisuuteen pohjaava, Savaşin kauniiseen ja rauhalliseen kerrontaan yhdistyvä tyyli imaisee mukaansa jo aivan ensimetreillä, kirjan pienissä ja lyhyissä kappaleissa. Romaani saa kehyksensä sekä Asyan apurahalla työstämästä puistodokumentista että pariskunnan yhteisestä asunnonetsinnästä – vuokralla asuva pari pohtii, miten ja mihin kaupungissa asettua. Ja isommassa mittakaavassa, riveillä ja sen välissä: miten ja mihin asettua, kun ainoa tuttu asia on vieraus, ainoa koti on parisuhde, ainoa perhe on muutamat, harvakseltaan vastaan tulleet ja elämään jääneet ystävät, jotka aiheuttavat ihania, pieniä ja inhimillisiä draamoja sekä erikseen että keskenään. Puistoa ja sen kävijöitä kuvaavana Asya taas näyttää vierauden tunteeseen liittyvän tarkkailijaposition – miten elämä vieraassa kaupungissa ja vieraassa maassa on usein vuosienkin jälkeen hieman sivussa, hieman toisella reitillä kuin paikallisilla. Miten mikään paikka ei ole ihan täysin oma, ihan täysin otettavissa, vaan kaikkeen jollain muulla on aina suurempi sisäänpääsyoikeus.

“During my interview at the park I was mesmerized by the routines of strangers. I wanted to ask questions that borrowed deeper into the fabric of a single day. As I continue filming I was also beginning to articulate a feeling I had had dormant for a long time . Everyone It seemed to me has something truly weird about them something unique and bizarre. This uniqueness was most apparent in everyday act, in the banal rather than the extraordinary : the way to pick clothes for the day, the things they ate, how they spent a free hour. This was their compass. It seemed to me, more so than any more abstraction”

 

The Anthropologists on hurmaava kuvaus asettumisesta, rakkaudesta ja toisaalta myös sen helppoudesta ja silti ikuisesta mystisyydestä – miten toinen ihminen ei uuden kaupungin tapaan voi koskaan olla aivan tuttu, aivan ennalta-arvattava ja oma. Savaşin vahvuus on konstailemattomuudessa: elämä on juuri niin pientä tai suurta kun sen kokee olevan. Rauhallinen, tarkkaileva kertojapositio paljastaa ajatusmaailmoja tekojen ja tekemättä jättämisten kautta, ja kirjan sivuilla saakin olla etuoikeutettu kutsuvieras kahden ennaltatuntemattoman ja niin todentuntuisen henkilöhahmon elämässä. 

Lue koko maailma: Turkki

Paperittomat amerikkalaiset

KARLA CORNEJO VILLAVICENCIO : 

THE UNDOCUMENTED AMERICANS

185s.

Swift Press 2021

On Trumpin ensimmäisen kauden aatto. Yhdysvaltain demokraatti- ja maahanmuuttotaustaisten ihmisten tunnelmat ovat lamaantuneet, pelokkaat, huolestuneet. Muureilla ja vihalla valtaan päässyt miljardööri edustaa kaikkea, mikä on heitä vastaan. Haavoittuvassa asemassa olevat ihmiset ovat yhä heikommalla. Paperittomista siirtoaisista puhumattakaan. Ecuadorilaissyntyisen, perheensä vanhin tytär Karla Cornejo Villavicencio on vihainen. Harvardin alumni, journalisti ja kirjoittaja Villavicencio ei ole huolissaan vain omien dokumenttiensa puutteesta; hänen vanhempansakin ovat maassa ilman papereita. He ovat tulleet Yhdysvaltoihin keräämään rahaa Villavicencion ollessa vauva, ja hakeneet tyttärensä mukaan uuteen kotimaahansa nelisen vuotta myöhemmin.

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin, despootti-Trumpin toisella kaudella kaikki on vielä toivottomampaa, mustempaa ja synkempää. Ihmisiä, pieniä lapsiakin karkoitetaan surutta ja systemaattisesti. Ihmiset käyvät toistensa kimppuun kadulla. ICE murhaa paitsi mielenosoittajia, erityisesti vangeikseen ottamia paperittomia siirtolaisia.  Ja juuri siksi The Undocumented Americans on sekä hyytävää että elimellisen tärkeää luettavaa juuri nyt.

“But it’s not just those early years without my parents that branded me. It’s the life I’ve led in America as a migrant, watching my parents pursue their dream in this country and then having to deal with its carcass, witnessing the crimes against migrants carried out by the U.S. government with my hands bound. As an undocumented person, I felt like a hologram. Nothing felt secure. I never felt safe. I didn’t allow myself to feel joy because I was scared to attach myself to anything I’d have to let go of. Being deportable means you have to be ready to go at any moment, ready to go with nothing but the clothes on your body. I've learned to develop no relationship to anything, not to photos, not to people, not to jewelry or clothing or ticket stubs or stuffed animals from childhood.”

Villavicencion teos yhdistää muistelmia ja dokumentaatiota. Kirjoittaja käyttää omaa elämäänsä kehystarinana, kertoo ja näyttää miltä tuntuu kasvaa maassa, jossa et ole oikeastaan olemassa, missä vanhempien jatkuvat uhraukset, selkänahasta revityt työtunnit ja kaiken sosiaalisen turvaverkon totaalinen ulkopuolelle jääminen vaativat ensimmäisen polven amerikkalaislapsilta jatkuvaa suorittamista, kärsimysten korvaamista omalla, paremmalla elämällä. Villavincencion perheessä vain kuipuksella, kertojan 10 vuotta nuoremmalla pikkuveljellä on Yhdysvaltain kansalaisuus, paperit, jotka avaavat mahdollisuudet niin terveydenhuoltoon kuin jonkinlaisiin takeisiin inhimillisistä työoloistakin. 

Muiden paperittomien tarinat risteävät aina miamilaisiin luonnonparantajayhteisöihin, jotka rohtoineen ovat monen siirtolaisen ainoa toivon hippu jonkinlaisista hoidoista esimerkiksi syövän hoitoon ja niiden kautta kirkoissa eläviin, turvapaikkaa juuri ennen karkoitusta hakeneisiin perheenisiin. Villavincencio avaa päivätyöläisten arkea New Yorkissa, viettää aikaa Michiganin Flintissä, Yhdysvaltain kaupungissa, jossa on General Motorsin tehtaiden lakkauttamisen jälkeen saatu kärsiä paitsi suurista rikollisuusmääristä myös vuosikymmenen kestäneestä myrkytyskriisistä, kun poliitikot onnistuivat pilaamaan kaupungin juomaveden lyijyllä. Vavistuttavin luku kirjassa on kuitenkin aivan sen alkupuolilla, Ground Zerolla. Siinä missä sekä Yhdysvallat että länsimaat ylipäätään nostivat WTC-iskujen uhrit, auttavat palopelastajat ja muut auttamiseen osallistuneet kansalaiset sankareikseen, sai paperittomat siirtolaiset osakseen lähinnä rakennus- ja ihmisjääneistä koostuvan tuhon hiljaisen siivoamisen. Ja siinä missä pelastajat, auttajat ja uhrit saavat edelleen korvauksia tuhon seurauksista, kärsivät paperittomat jälleen piilossa – heidän oireensa, tuhoutuneet keuhkonsa, ihmis- ja rakennusjätteessä kirjaimellisesti traumatisoituneet mielensä sekä vuosien päästä kehittyneet syöpänsä eivät jääneet tähänäkään kirjalliseen tarinaan. Ja mitä ei ole dokumentoitu, ei ole olemassa.

“The twisted inversion that many children of immigrants know is that, at some point, your parents become your children, and your own personal American dream becomes making sure they age and die with dignity in a country that has never wanted them.”

Villavicencio esittääkin, miten WTC-iskuista Yhdysvaltain kiristynyt maahanmuutto- ja siirtolaispolitiikka sekä esimerkiksi vuoden sisään lukuisiin murhiin syyllistynyt ICE on saanut alkunsa. Terrori-iskujen jälkeiset sodat saavuttivat kyllä kansainvälisen huomion, mutta sisäpoliittinen viha siirtolaisia kohtaan on tuntunut lähinnä globaalista etelästä paremman elämän perässä tulleita kohtaan – joista suuri osa on amerikkalaisiin alkuperäiskansoihin kuuluvien ihmisten jälkeläisiä. Siirtolaisten kohtalo on poliittisesti kiinnostanut lähinnä rebublikaaneja vastustaessa, eikä ICE juurikaan hidastanut toimintaansa esimerkiksi Obaman kaudella. 

Villavicencio on vihainen. Kirjan sivuilla vilisee vitut ja fuckit. Hän heittää myös varsin pian journalistisen positionsa roskakoriin, ja siirtyy suoraan osaksi haastateltaviensa elämää – hän luo niitä yhteisöjä, tuki- ja turvaverkkoja omilla pienillä voimavaroillaan, jotka näiltä ihmisiltä omassa arjessa puuttuu. The Undocumented Americansia lukiessa lukijan onkin luovuttava omasta sisäisestä, käytöstapoja, hillittyä ja hallittua tyyliä peräänhuutavasta pikkuporvaristaan, ja annettava kirjailijankin tunteiden ja traumojen aaltojen lyödä oman, turvallisen kokemusmaailmansa laidoille. Viha on liikkeelle laittava voima, ja kun tarpeeksi moni on vihainen, voi jopa politiikka muuttua. Valitettavasti tällä hetkellä se toimii polttoaineena entistä ksenofobisemmalle politiikalle, joka pakottaa kaikki muut maan alle. Toivo näkyy vain yksittäisissä ihmisissä, pienissä yhteisöissä ja toisten pyyteettömässä auttamisessa. Ja se jos mikä kaipaisi tässä ajassa entistä enemmän näkyvyyttä.

Lue koko maailma: Ecuador 

Olet niin paranoidi, että varmaan luulet tässä puhuttavan sinusta

EVE KOSOFSKY SEDGWICK : 

PARANOIDI LUKUTAPA JA REPARATIIVINEN LUKUTAPA

50s.

Tutkijaliitto 2026

Alkuteos: Paranoid reading and reparative reading, or, you're so paranoid, you probably think this essay is about you, teoksessa Touching Feeling: Affect, Pedagogy, Performative 2003

Suomennos Anna Tuomikoski

Pontus Purokuru pohti alkuvuoden uutiskirjeessään hienostuneiden valtateorioiden loppua ajassa, jossa valta ei enää piiloudu yhtään minnekään, valtaa ei enää tarvitse paljastaa, sillä se tuodaan silmiemme eteen groteskina valehteluna, omaneduntavoitteluna, häpeärangaistuksina, sotina ja köyhien jatkuvana kyykyttämisenä. Purokuru yhdisti pohdintansa ICE-agentteihin ja Venezuelan presidentin kaappaamiseen, minä ehkäpä kouluun, koulupuheeseen sekä siihen suoraan rankaisuvaltaan ja segregaatioon jota jatkuvasti populistisemmaksi ja ahneemmaksi käyvä laitaoikeisto kasvaville lapsille vaatii.

Samat vallan logiikat, jotka näkyvät Purokurun esimerkeissä valtion väkivaltakoneistoissa ja geopoliittisissa kaappauksissa, toistuvat pienemmässä mittakaavassa myös instituutioissa kuten koulussa, jossa valta näyttäytyy arkisempina mutta yhtä lailla kurin ja kontrollin muotoina. Olen tutkinut koulun valtaa jo tovin: kaikkein groteskeimpia muotoja itse koulun arjessa näyttää löytyvän onneksi melko vähän, piiloisia ja rakenteellisia sitäkin enemmän. Siksi juuri suomeksi ilmestynyt, alunperin vuonna 2003 julkaistu kriittisen tutkimuksen kulttiessee, jo edesmenneen queer-teoreettikko Eve Kosofsky Sedgwickin Paranoidi lukutapa ja reparatiivinen lukutapa yhdistyykin luontevimmin omaan työhöni (olenhan niin paranoidi, että luulen koko esseen puhuvan vain minusta). Sedgwick esittää, että tällainen piiloisten vallan muotojen etsiminen on osa paranoidia eli vainoharhaista tutkimusperinnettä – hän esittää jopa, että "maailmassa, jossa ei ollenkaan tarvitse olla vainoharhainen löytääkseen todisteita systeemisestä sorrosta, teoretisointi mistä hyvänsä paitsi paranoidista kriittisestä positiosta on alkanut vaikuttaa naiivilta, hurskastelevalta ja selkärangattomalta". Samaan aikaan kriittinen kasvatustiede on kuitenkin edelleen alansa sisällä marginaalissa: muun muassa Oulun yliopiston kasvatustieteen professori Maija Lanas on viime vuosina tuonut tutkimuksellaan vahvasti esiin opettajakoulutuksen normatiivisuutta, Maria Petäjäniemen kanssa myös koulun lapsivihamielisyyttäkin, eikä näitä aiheita silti ole kuitenkaan sen suuremmin onnistuttu integroimaan vaikkapa osaksi opettajakoulutusta saati opettajien omaa itsekriittistä, ammatillista toimintaa vaikkapa ammattiyhdistysten alle. Vallalla on etenkin mediassa ja yleisen puheen tapaan käsitys aina Oikein ja Moraalisesti toimivasta opettajasta. Tällöin hänen yhteiskunnallinen vallankäyttö ja vastuu piiloutuu rakenteisiin, käytänteisiin ja toisaalta myös oppilaiden yksilöpsykologisointiin. Tähän palaa myös Purokuru, joka muistuttaa Substackissa, että vaikka "brutaali, suoraviivainen ja perusteeton vallankäyttö korostuu, [m]eitä hallitaan edelleen myös diskursseilla, valvontakameroilla, taloudellisilla riskilaskelmilla, optimoimalla sosiaalisia virtauksia, normittamalla terveyttämme ja niin edelleen."

Ja olenpa pohtinut näitä niin sanottuja hienostuneempia vallankäytön tapoja itsekin sekä gradussani että siitä tehdyssä artikkelissakin: opettajien puheesta on kriittisen vainoharhan nimissä täysin helposti tunnistettavissa erilaisia vallankäyttötapoja aina normaalistavasta vallasta hierarkkiseen kurivaltaan, hallintavallasta pedagogiseen asiantuntijavaltaan sekä vielä sieltä foucault'laiseen pastoraaliseen paimenvaltaan. Kuten Sedgwickin sen sanoo, tällaista ei tosiaan ole vaikea löytää koulumaailmasta, joka nojaa vahvaan keskiluokkaisuuteen, pikkuporvarillisiin käytöstapoihin ja toisaalta sisäiseen inkluusiovastaisuuteen, jossa yksilöitä muokataan mieluummin kuin niitä käytänteitä, joihin yksilöt koulun sisällä reagoivat. Ongelma on kuitenkin siinä, että paranoidi tutkija ajattelee, että pelkkä tällaisten epäkohtien paljastaminen riittää, että pelkästään niiden framille nostaminen saa koko alan toimimaan toisin. 

Paranoidi tutkija, poliitikko tai someaktivisti yhdistää tässä herkästi voimansa nostaessaan jatkuvasti esiin koulun esteellistä asenneympäristöä, oikeiston ilmiselvää fasistista toimintaa tai yksittäisen poliitikon esteellistä vaalitapahtumaa. Hän saa aikaan kenties pienen kohun ja elää täydellisesti siinä uskossa, että pelkästään tällaisen tiedon julkituominen riittäisi sen poistamiseen. Eve Kosofsky Sedgwickin essee osoittaa kuitenkin toista. Paranoidi lukija kuvittelee nimittäin kaiken koskevan aina vain häntä, hänen edustamaansa ryhmää, mikä näyttää vain voimistuneen 2010-luvulla yleistyneen identiteettipoliittisen lukutavan seurauksena. Tällä tarkoitan sitä, että identiteettipoliittinen lukutapa on tehnyt monista keskusteluista sellaisia, joissa mikä tahansa huomio tulkitaan välittömästi hyökkäykseksi puhujan identiteettiä vastaan. Tätä näkee esimerkiksi manosfäärissä, jossa pieninkin feministinen huomio rakenteellisesta epätasa-arvosta luetaan automaattisesti miesvihaiseksi hyökkäykseksi – ei väitteeksi maailmasta, vaan väitteeksi juuri heistä. Sama logiikka toistuu laajemmin: kritiikki muuttuu identiteetin uhaksi, ja jokainen keskustelu alkaa kiertyä sen ympärille, kuka kokee itsensä loukatuksi. Pelkässä kritiikissä kiinni oleva tutkija näkee pelkkää kritisoitavaa, kun se katsoo koulua ja sen käytänteitä, jolloin kaikki opettajan toiminta näyttäytyy vääristyneenä ja lasta uhkaavana valtana. Poliitikko kääntää korkeimman oikeuden kansanryhmää vastaan kiihottamisesta antaman tuomion loukkauksena omalle sananvapaudelleen. Vasemmistopoliitikko keskittyy näyttämään jokaisen kohdan, missä fasistinen puolue toimii fasistisesti. Miesasiamies saa minkä tahansa feministisen toimen näyttämään sorrolta itseään kohtaan. Kun sortoa näkee kaikkialla, sortoa on kaikkialla, ja paranoidi kehä alkaa ruokkia itse itseään.

Sedgwick argumentoi Silvan Tomkinsia lainaten, että tällainen vainoharhainen syöksykierre perustuu niin sanotusti tavoitteeseen kokea mahdollisimman vähän negatiivisia tunteita. Kaiken pitäisi olla juuri minulle turvallista, pehmeää ja nimenomaan ei-epämukavaa, ei-mieltä pahoittavaa, jotta maailmassa voisi elää. Pikavoitot syntyvät paranoian päässä paljastamalla ja estämällä, paljastamalla ja estämällä, paljastamalla ja estämällä. Kierre on tehokas, sillä yksi kuten jo todettu, tällaisessa groteskin vallan ja yltiöyksilökeskeisen yhteiskunnan ajassa väärinkäytöstä ja virheitä on äärettömän helppo löytää. Niin instituutioiden luutuneista rakenteista, poliittisista vastustajista kuin samanmielisistäkin, kun tarpeeksi tarkkaan katsoo. Virheet ja vallan vinoumat oikein odottavat poimimistaan, ja sosiaalinen pääoma sekä seuraajat valuvat niille, jotka jaksavat väsymättömimmin kaivaa päivittäisiä todistuksia kaikesta Väärästä ja Pahasta. 

Voin kertoa hyvin helposti itsekin, mikä kaikki koulussa on vialla. Voin kertoa, että kyllä, vielä 2020-luvullakin opettajat todella kiusaavat oppilaita, jopa systemaattisesti. Voin kertoa, että saksalaistutkimuksen mukaan opettajat myös jakavat rangaistuksia oman suosiojärjestyksensä perusteella: kouluun kiinnittyneet oppilaat saavat täysin samat rikkeet suoraan anteeksi, joista kouluvaikeuksista kärsivää rankaistaan jok'ikinen kerta. Opettajat epäilevät myös ADHD:ta todennäköisemmin "mukavilla", kouluun suuntautuneilla oppilailla samalla kun täysin samat piirteet tulkitaan tuen tarpeisilla oppilailla laiskuudeksi, saamattomuudeksi tai huonoksi kotikasvatukseksi. Tämä taas luo aivan oman paranoidin kierteensä kun opettaja lukee kriittisen postaukseni ajatellen sen kertovan juuri hänestä. Ja siitä jos mistä tulee tarve yrittää löytää jotain kritisoitavaa tutkimuksesta tai tutkijasta itsestään – yhtäkkiä kriittinen puhe pyöriikin siis tutkimusmetodeiden tai tutkijan oletettujen traumojen ympärillä sen sijaan, että katsoisimme todella mitä tutkimus yrittää kertoa. Mitä se koettaa paljastaa. 

Lääkkeeksi pelkälle paranoille Sedgwick ehdottaa Melanie Kleinilta lainaamansa reparatiivista, eli hoivaavaa ja korjaavaa lukutapaa sekä depressiivistä asemointia, joka kyllä tiedostaa vallankäytön vinoumat, rakenteet ja syy-seuraussuhteet, mutta joka pelkän paljastamisen sijaan pyrkiikiin uudelleentulkitsemaan löytämiään rakenteita etsien sieltä myös mahdollisuuksia korjaamiseen ja hoivaan. Tomkinsia lainaten tällainen asemoituminen sekä groteskin että piiloisemman vallan alla ei perustukaan mielipahan välttelyyn vaan ennen kaikkea mielihyvän maksimointiin. Parempien, korjaavampien, hoivaavien ja toisaalta myös välittämistä ja normien laajentamista tavoittelevan toiminnan korostamiseen toimimattomien osoittelun sijaan. Somekeskustelussa tämä voisi tarkoittaa vaikkapa hyväntahtoista luentaa, jossa mahdollisimman moni pääsee mukaan yhteisölliseen ja huoltapitävään toimintaan ajoittaisista sanavalintavirheistään huolimatta. Tai politiikassa aidosti parempien vaihtoehtojen tarjoamiseen pelkän kurjistamispolitiikan lukujen esiinnostamisen tai fasismin fasismiksi selittämisen sijaan. Tai sitten vaikkapa koulututkimuksessa tutkimuksellisesti toimivaksi todettujen, hoivaavien ja hyvinvointia lisäävien toimenpiteiden esiinnostamista juuri siitä samasta aineistosta, josta tähän asti on löytänyt lähinnä paljastettavia epäkohtia.

Kuten Sedgwickin toteaa, monesti tällaiset korjaavat ja hoivaavat sanastot kuulostavat naiiveilta ja jopa hömpsähtäneiltä maailmassa, jota hallitsee kilpailu, kovuus ja groteskiin mittasuhteisiinkin ulottuva valta. Mutta samalla, kuten itsekin olen esimerkiksi eräässä podcast-jaksossa bell hooksia lainaten sanonut, rakkaus muuttaa kaiken. Yhteisöt ja mukaanottaminen on kuitenkin tutkitustikin toimivampi hyvinvointia ja aktivistismin avulla vaihtoehtoja lisäävä keino kuin ainainen kriittisyys ja toisten virheiden mittaaminen. Politiikassa reaktiivisuuden sijaan proaktiivinen uudelleen tekeminen ja rohkeat avaukset nostavat aidot toisintoimimisen mahdollisuudet vaihtoehdoiksi, kuten vaikkapa New Yorkin pormestariksi noussut vasemmistopoliitikko Zohran Mamdani on osoittanut. Ja koulussa avoin valta, hooks'ilainen pedagoginen rakkaus sekä toisaalta myös foucault'lainen pastoraalinen paimenvalta tarjoavat mahdollisuuden nähdä ja kokeilla toisin – normeja suurentaen eikä vain ainoastaan niiden kapeutta tiedostaen. Eli käytännössä: reparatiivinen lukutapa voisi koulussa tarkoittaa vaikkapa sitä, että opettaja pysähtyy kysymään, mitä oppilas yrittää viestiä käytöksellään rikkeen sijaan, että kurinpidon sijaan etsitään yhdessä vaihtoehtoisia toimintatapoja, että oppilaan vahvuudet tehdään näkyviksi yhtä systemaattisesti kuin hänen haasteensa, ja että luokassa rakennetaan tiloja, joissa oppilas voi kokea olevansa enemmän kuin ongelmansa tai käyttäytymisensä.

Ja parastahan tässä on, että toisin näkeminen ja tekeminen eivät sinänsä vaadi resursseja, euroja tai lisäaikuisia kouluun. Mutta kovaa työtä, itsereflektiota ja tietoista ajatuksen kääntämistä se vaatii, ja siihen on yksittäinen opettaja yksin luokkahuoneessaan harvoin kovin valmis. Mutta alku se on pienikin alku, kuulla ja ottaa vastaan toisin tekemisen tapoja. Tärkeintä on kuitenkin luopua omasta paranoiastaan, sillä muuten luulet sinäkin siellä juuri nyt minun kirjoittaneen sinusta. Ja sinun virheistäsi.

Boulder

EVA BALTASAR : BOULDER

118s.

Kosmos 2026

Alkuteos: Boulder, 2020

Katalaanista suomentanut Satu Ekman

Saatu arvostelukappaleena

Katalonialaisen runoilijan, Eva Baltasarin ensimmäinen suomennettu pienoisromaani, Boulder, nousi viime keväänä International Booker -palkinnon lyhytlistalle, eikä suotta. Tiivis, lyyrisen kaunis ja taiten queer-suhdettakin kuvaava tarina viehättää paitsi omintakeisella kielellään myös universaalilla rakkaustarinalla, jossa toinen osapuolista rakastaa kumppaniaan, toinen sitä, mitä kaikkea tämä voisi tuoda hänen elämäänsä.

"Sitä tulin täältä hakemaan, nollan alkulukua. Väsyneenä sepittämään ansioluetteloja, puhumaan ja toimimaan niin kuin elämä olisi tarina, niin kuin sisälleni olisi viritetty rautalanka pitämään minut ryhdikkäänä ja lujana. Määränpää tuhoaa matkan, ja jos elämän on oltava kertomus, se on väkisinkin huono."

Boulder alkaa meriltä, Etelä-Amerikan rannikoilta, joissa vapauttaan rakastava rahtilaivakokki matkustaa satamasta satamaan ja rakastaa lukuisia naisiaan. Eräässä satamassa hän tapaa Samsan, joka on enemmän, joka upottaa ja vie mennessään. Vaikka vapaus on Samsan Boulderiksi nimeämälle kertojahahmolle kaikki kaikessa, huomaa hän jo seuraavansa Samsaa Reykjavikiin, josta upottava rakkaus on itse saanut töitä. Samsa ja Boulder asettuvat, kerrostaloyksiöön ja keittiötöihin, toisiinsa ja rakkauteen. Sekään ei kuitenkaan riitä Samsalle, vaan seuraavaksi hän ilmoittaa haluavansa lapsen.

Baltasar käsittelee juuri lesboparin kautta sitä riipivää todellisuutta, jossa rakkauden nimissä toista osapuolta aletaan niin usein sovittaa tarinaan, joka itselleen sattuu toimimaan parhaiten. Boulder hahmona edustaa maskuliinisena pidettyjä asioita: rajoittamattomuutta, ryyppäämistä, vaikenemista. Samsa taas on stereotyyppinen naishahmo, joka on päättänyt haluavansa asioita – Boulderin, pysyvän kodin, perheen. Kun toisen tahtoon alistuu ollakseen satuttamatta, satuttaa lopulta kaikista eniten aivan jokaista osapuolta.

Boulder rinnastuu kiinnostavalla tavalla vast'ikään lukemani Constance Debrén romaaniin Playboy. Kumpikin käsittelee omalla tavallaan suhteita, joissa toinen osapuoli ilmaisee selvästi haluttomuutensa perinteisiin kaavoihin, pysyvyyteen, yhteiseen taloon, perheeseen, ja toinen osapuoli taas ajattelee jollain tapaa juuri heidän suhteensa olevan niin erityinen, että mieli kyllä vielä jossain vaiheessa muuttuu, kun toista tarpeeksi paljon juurrutetaan. Debré kuvaa tällaista dynamiikkaa camus'laisen näennäistunteettomuuden kautta, Baltasar taas lyyrisen kauniin kielen ja kielikuvien aaltoilevassa maailmassa. Kumpikin kuvaa ilmiötä nimenomaan naisparien kautta – se tuo voimaa ja toisaalta tarvittavaa kriittistä katsetta myös naistapaista perheen perustamista kohtaan. Vapautta kaipaava ja hoitoon osallistumaton mies kun on lähinnä lurjus, mutta naisena toisen naisen rinnalla myös vapauden (sekä myöhemmin myös lapsen) toiselta riistävä nainen taas tulee kohdatuksi tavallista kulttuurista narratiivia tutkivammalla otteella. Kuka lopulta on epäreilu ja miksi? 

Suuresta kansainvälisestä huomiosta ja toisaalta myös bookstagram-kehuista huolimatta en ihan saa kiinni Boulderin taianomaisuudesta – kyse on ehkä osin lyyrisestä kielestä, jonka suurin fani en itse ole tai lopulta yllättävänkin ennalta-arvattavasta kokonaisuudesta. Kauneus ja kielikuvat tuntuvat liioitelluilta ja toisinaan tarpeettomilta, vähempikin riittäisi. Toisaalta Baltasar ei kuitenkaan liiaksi alleviivaa, vaan jättää olennaisimman lukijalle itselleen löydettäväksi. Taikansa siinäkin, joskin juuri lukemani Debré teki senkin ehkä himpun taitavammin. 

SAIRAUS VERTAUSKUVANA

SUSAN SONTAG :

 ILLNESS AS METAPHOR & 

AIDS AND ITS METAPHORS

180s.

Penguin, 2002/1978 & 1989

(kirjasta olemassa vuonna 2010 suomennettu laitos

Sairaus vertauskuvana & Aids ja sen vertauskuvat, 

suom. Osmo Saarinen. 

Sattuneesta syystä sitä ei etenkään täältä Belgiasta löytynyt.)

Miltä tuntuu sairastaa maailmassa, joka on ottanut sairautesi omakseen aivan muussa merkityksessä? Miltä tuntuu kantaa sisällään virusta, kasvainta tai vaikkapa aivan vääriin paikkoihin sirottunutta kohdun limakalvorakennetta, kun maailma väittää, että sairautesi on rangaistus, häpeän aihe, itse aiheutettua tai jopa loputtoman pahuuden symboli? 30 vuotta syöpää sairastanut, ikoninen filosofi ja kirjoittaja Susan Sontag pysähtyi tämän ajatuksen äärelle, kahteen kertaan. Ensin 1970-luvun lopulla syöpää ja kasvaimia (& sen seurana esimerkiksi tuberkuloosia) sekä niiden vertauskuvia ja kymmenen vuotta myöhemmin aidsia ja sen vertauskuvia syväluotaavasti tutkien.

Sontag näyttää, miten kukin sairaus vuorollaan joutuu tietyllä tapaa yhteiskunnallisen metaforisuuden keskiöön, ja mitä siitä seuraa paitsi kielelle myös sairauksien sairastajille. Siinä missä 1800-luvun loppua ja 1900-luvun alkua leimasi vahva tuberkuloosin aika, oli viime vuosisadan puolivälissä erityisesti syövän vuoro. Aids tuli perässä 1980-luvulla, ja kaikkia metaforiksi päätyneitä sairauksia yhdisti yksi asia: mystisyys ja niiden alkuperäisten syiden tuntemattomuus. Jokainen sairaus on ollut vuorotellen historiansa suurin, mutta jokaisen vertauskuvallisuus on silti syntynyt eri tavoin, eri tarinoista. 

“The age-old, seemingly inexorable process whereby diseases acquire meanings (by coming to stand for the deepest fears) and inflict stigma is always worth challenging, and it does seem to have more limited credibility in the modern world, among people willing to be modern - the process is under surveillance now. With this illness, one that elicits so much guilt and shame, the effort to detach it from these meanings, these metaphors, seems particularly liberating, even consoling. But the metaphors cannot be distanced just by abstaining from them. They have to be exposed, criticized, belabored, used up.”

Illness as Metaphor -essee toi väkisinkin mieleen nykyisen nettipuoskaroinnin, jossa eräätkin arkkitehdit ovat ottaneet vuosisatoja vanhat, jo aikoja sitten virheelliseksi todetut narratiivit omiksi aseikseen: milloin syöpä tai endometrioosi johtuu tukahdetuista tunteista tai "naiseudesta", ja milloin taas miasmateoria syntyy uudelleen nordinlaisissa käsissä koronan aikaan, kaikki nämä kerronta- ja pelottelutavat ovat olleet olemassa jo keskiajalta lähtien. Sontag näyttääkin, miten vaarallista näiden käyttö on: paitsi että se lykkää oikean ja aidosti tehoavan hoidon etsimistä se myös saa kantajansa aina jollain tapaa herättämään ne sisäistyneet äänet, että minäkö tämän tein? Olisinko itse voinut olla jollain tapaa erilainen, jottei kohtuni sirottuisi ympäri sisäelimiäni? Häpeä ja syyllisyys elää sairauksissa, ja Sontag näyttää vahvasti, kuinka pitkälti se on kielenkäyttömme käsissä. 

Historiassa selitykset vaihtelivat tautien mukaan: tuberkuloosi oli tietyn "neuroottisen" ihmistyypin sairaus, ja toisaalta se yhdistettiin (romantisoituun) köyhyyteen, alkeellisiin oloihin ja nuoreena sekä viattomina kuolleisiin neitsyihin. Syöpä taas oli jonkinlainen rangaistus – sotavertauskuvien valtaama taistelu, jossa vahvimmat selviytyivät ja heikommat sortuivat jo alkumetreillä. Aidsin levinneisyystapa (niin homoseksuaalien kuin mustien ihmisten yhteisöissä) taas sai aikaan vahvan (seksuaali-)moralismin, joka erotti jälleen yhdellä tapaa valkoiset Toisista. Ja vaikka näistä teksteistä onkin jo pian 40 ja 50 vuotta, elää tällainen tauteihin ja sairauksiin liittyvä vertauskuvallinen puhetapa edelleen. Ei ehkä samojen sairauksien kanssa, mutta vuoroin aina sen, mikä minkäkin tahon propagandaan parhaiten sopii.

“Nothing is more punitive than to give a disease a meaning - that meaning being invariably a moralistic one.”

Ennen se perustui ehkäpä moralistiseen uskonnollisuuteen, poliittisiin tarkoitusperiin tai muuten esimerkiksi valkoisen luokkayhteiskunnan rajojen tiivistämiseen, mutta nykyään näillä kaikilla tunteisiin vetoavilla ja sitä kautta juuri niin vaarallisilla kerrontatavoilla pyritään lähinnä tuottamaan voittoa yksittäisille ihmisille. Sairastunut on helppo kohde – moni on valmis kokeilemaan mitä tahansa, mistä toivoa olisi vielä saatavissa. Kun sairastuneelle annetaan ymmärtää, että vika ja alkusyy on hänessä, on hänet helpompi saada myös uskomaan, että parannus ja selviytyminen on myös hänessä itsessään. Kolikon kääntöpuoli on kuitenkin ruma ja likainen: se todennäköisemmin vie kauemmas aidosta mahdollisuudesta parantua kuin toisi sen luo. Sairaus kun vain on, se ei kysele yksittäisen ihmisen tahdonvoimaa, selviytymisviettiä tai taistelutahtoa. Kun parantumisestakin tehdään identiteetti, siirtyy sairauden biologiset ja fyysiset mekanismit kauas siitä, mitä ne todellisuudessa kehollisella tasolla ovat.

Pelon ja toisaalta yksilöpsykologisen syyllisyystuotannon ilmapiiri toimiikin itse itseään vahvistaen: tällaiseen pseudotietoon ei toimi parempi, oikea tieto, koska se kiertää pikkusormensa ympärille tunteita, ei niin sanottua järkeä. Samaan tapaan Sontagin esseet tuovat ymmärrettäväksi (muttei suinkaan hyväksyttäväksi) korona-ajan yksilöpsykologiset romahdukset, jotka saivat ihan järkevänkin oloiset ihmiset kaivautumaan syvälle anti-vaxxer- sekä salaliittoteoriakaninkolotunnelia, ja katoamaan niin sanotusti tästä maailmasta. Sairaudet, oikeat mutta useammin keksityt, joita lietsotaan psykologisena aseena, joiden takia ihmisiä kartetaan, eristetään ja jopa kansanmurhataan, ovat valtava, psykologista resilienssiä horjuttava voima, johon harvalla on yksin vastavoimaa. 

“One set of messages of the society we live in is: Consume. Grow. Do what you want. Amuse yourselves. The very working of this economic system, which has bestowed these unprecedented liberties, most cherished in the form of physical mobility and material prosperity, depends on encouraging people to defy limits. Appetite is supposed to be immoderate. The ideology of capitalism makes us all into connoisseurs of liberty—of the indefinite expansion of possibility. Virtually every kind of advocacy claims to offer first of all or also some increment of freedom. Not every freedom, to be sure. In rich countries, freedom has come to be identified more and more with “personal fulfillment”—a freedom enjoyed or practiced alone (or as alone). Hence much of recent discourse about the body, reimagined as the instrument with which to enact, increasingly, various programs of self-improvement, of the heightening of powers.”

Sairauden käyttö vertauskuvana (kommunismi on ihmiskunnan syöpä -henkisesti) sekä sotasanaston käyttö sairauksien vertauskuvina (solut hyökkäävät itse itseään vastaan) luovat todellisuutta, jonka seurauksia Sontag näissä klassikkoesseissään käy taidokkaasti läpi. Kuten koronapandemia, erilaiset influenssauhat, ebola, mielen sairaudet sekä jo mainittu endometrioosi näyttävät, että lähes mikä tahansa sairaus voidaan kaapata narratiivisen todellisuuden keskelle, ja muuttaa niillä jopa yhteiskunnallista suuntaa. Sontag argumentoi, että ainoastaan parempi, oikea tieteellinen tieto voi toimia näitä vastaan, mutta se edellyttää myös siihen uskovien huolellisempaa kielenkäyttöä: hullut päivät, kasvain-kapitalismimetaforat ja toisaalta kaiken kattava halumme medikalisoida ja lokeroida ihmisillistä persoonallisuuden moninaisuutta kulkee tiiviisti kiinni ihmiskunnassa, aatesuunnasta huolimatta. Ja vaikka voidaan väittää, ettei sairaus tai virus valitse kohdettaan, puhetavat valitsevat sen puolesta. Mitä marginalisoidumman ryhmän sairaus on kyseessä tai mitä todennäköisemmin vain valkoiset, keskiluokkaiset ihmiset saavat siihen hoitoa, sen suurempi psykologinen ulottuvuus jokaisella yksittäisellä virustartunnallakin on.

KAKSI KIRJAA MAAILMALTA: BRICKMAKERS & SWEET UNDOINGS

SELVA ALMADA : BRICMAKERS

197s.

Charco Press 2021

Alkuteos: Ladrilleros, 2013

Espanjansta englanniksi kääntänyt Annie McDermott

Mykkä maskuliinisuus tappaa. 

 Pájaro Tamai ja Marciano Miranda asuvat samalla kadulla. Heidän molempien isät ovat tiilentekijöitä pikkukaupungin työläislähiössä, voisi joku sanoa. Isät eivät muista itskeään, mistä kaikki on lähtenyt, mutta he eivät ole koskaan tulleet toimeen. He varastavat toisiltaan, kiusaavat toisiaan, tappelevat ja uhkailevat kaulan viiltämisellä. Mutta nyt hengistään taistelevat kummankin miehen vanhimmat pojat, puukon iskut kehoissaan. 

Pohjois-Argentiinaan sijouttuva romaani Brickmakers on latinalaisenamerikan vaikutusvaltaisimmiksi kutsutun feministi Almadan löyhän mies-trilogian keskimmäiseksi osaksi, kun alan lukea sitä, mutta minulle se on kirjailijan ensimmäinen teos. Romaanin luvut ova lyhyitä, kieli toteavaa. Silti alle kahdessa sadassa sivussa Almada näyttää, mihin miehet ja pojat joutuvat, kun he kasvavat niin sanotusti perinteisen, toksiseksikin kutsutun maskuliinisuuden keskellä, kun tunteet ovat naisten asia ja puukot sekä alkoholi puhuvat miesten puolesta. 

Romaanin voi siis nähdä sijoittuvan paikkaan, kun laivat olivat puuta ja miehet terästä – kun kiintymystä toiseen mieheen pystyi näyttämään vain joko naisista puhumalla tai vihamielisyyteen naamioidun keppostelun kautta. Teräksinen mies on yksinäinen, näyttää Almada, ja osoittaa myös terävästi, miten se riistää myös pojiltaan paitsi kyvyn kuvitella muunlaista elämää myös pahimmillaan väkivaltaisesti koko tulevaisuuden. Homofobia jyllää ja kiintymystä vaimolle voi osoittaa ainoastaan seksillä ja hengissä pysymisellä. 

 Almadan romaani kaipaisi ehdottomasti suomenkielisen laitoksen – herkkyyttä ja heikkoutta itsessään vihaavat miehet eivät ole mikään globaalin etelän historiallinen ilmiö, vaan nousussa oleva liike myös niin sanotuissa länsimaissa. Pehmeys, herkkyys ja toisaalta tarvitsevuus kuuluvat maskuliinisuuteen, ihmisyyteen, mutta konservatiivisen ajattelun ja äärioikeisto nousu hyödyntää päinvastaista viestiä – se irrottaa sen siitä, ja palauttaa tunteiden tuntemattomuudesta (ja tunnistamattomuudesta) aiheutuvan aggression keskiöön luoden tilaa sille, miltä jo pitkään omakin millenniaalisukupolveni on terveempien tapojen, terapian, puhumisen ja toisin näkemisen kautta yrittänyt pyristellä irti. 

Almadan romaani on kipeä osoitus tunteettomuuden ja tunteiden hallitsemattomuuden ylisukupolvisuudesta, jota moni nytkin haikailee takaisin. Brickmakers on varoitus, jotka emme halua, mutta kipeästi tarvitsemme. 

YANICK LAHENS : SWEET UNDOINGS

169s.

Deep Vellum Publishing, 2023 

Alkuteos: Douces déroutes, 2018

Ranskasta englanniksi kääntänyt Kaiama L. Gover

Olen tänä vuonna päättänyt olla osallistumatta varsinaisesti mihinkään lukuhaasteeseen, niitä kun on viime vuosina hieman kertynyt. Koko blogini olemassa olon ja sitä kauemminkin lukemisteni taustalla on kuitenkin kulkenut lukea vähintään yksi kirja jokaisesta maailman maasta – ja mieluusti joko suoraan sen maan kansalaisen tai vähintään ensimmäisen polven maahanmuuttotaustaisen henkilön kirjoittamana. Tälle vuodelle ajattelinkin vauhdittaa tätä projektia lukemalla joka kuussa vähintään yhden kirjan maasta, josta en ole ennen kirjaa lukenut. Tammikuussa se oli Eritrea, nyt helmikuussa Haiti.

"But we must remember those men and women who danced on the rubble of a city as it burned to the ground. And we must remember those who came after them, pretending to extinguish the fire with their dreams but doing no more than fanning the embers."

Haitilainen, ranskassa opiskellut Yanick Lahensin romaani Sweet Undoings onkin pieneen kokoonsa nähden runsas, väkirikas ja moniääninen romaani Haitin pääkaupungista Port-Au-Princestä ansiokkaan tuomarin Raymond Berthierin murhan ympärillä. Lahens käyttää lyhyehköjen lukujensa kertojina lähes kymmentä eri henkilöä – keskeisimpinä heistä on murhatun Berthierin vaimon veli Pierre, joka on asunut homoutensa takia vuosia maanpaossa, Berthierin laulajana uraa tekevä tytär Brune, tämän kumppani, juristi Cyprien, journalistisella matkalla oleva ranskalainen Francis, slummien kurjuutta runouteen pakeneva Ézéchiel sekä rikollistaustastaan tunnettu Joubert. Lahens vuorottelee kertojien välillä, ja perinteiseen rikosromaaniin ja kuka-teki-sen-trooppiin taipumaton kerronta keskittyykin enemmän kuoleman jälkeisen ajan ja surun tyhjyyteen, Port-Au-Princen väkivallan ja toisaalta inhimillisen herkkyyden väliseen kuiluun. Kaupungista piirtyy kiireinen, meluisa ja intensiivinen kuva, ja sen sisällä eletään aivan omanlaisia elämiä kaiken korruption, poliittisen pelin sekä murhienkin keskellä.

Lahensin tapa luoda kokonaisuus risteyttämällä lukuisten eri henkilöiden lyhyitä tarinoita keskenään yhden murhatun keskushenkilön ympärille tekee romaanista paitsi mielenkiintoisen myös varsin haastavan. Lahens ei kuvaa, kuvaile tai helpota lukijan työtä tarjoamalla valmiita psykologisia selityksiä, vaan hän korkeintaan näyttää pienin välähdyksin sen laajemman todellisuuden, jonka keskellä saaren pääkaupunki kulkee. Erilaiset rodulliset ja yhteiskuntaluokan aiheuttamat risteykset tulevat esiin ihmisten toiveiden ja motiivien, ei kerrotun ja alleviivatun kautta. Se onkin enemmän kuva koko kaupungista kuin sen yksittäisistä ihmisistä. 

Sweet Undoings onkin oivallinen muistutus "vaikeamman kirjallisuuden" lukemisen tärkeydestä: tuntuu, että vasta ihan viimeisten lukujen aikana sain edes suurin piirtein kiinni mitä ja mistä tässä romaanissa on kyse. Siitäkin huolimatta se jäi kokonaisuutena sirpaleiseksi ja etäiseksi, hankalaksi tavoittaa. Sen vaikeus ei kuitenkaan sinänsä ole kielessä tai kerronnassa vaan myös kulttuurisessa vieraudessa, jonka keskelle valkoisen länsimaisen ihmisen on äärettömän hyvä aina toisinaan asettaa. Siksi suosittelenkin tätä romaania lämmöllä, vaikka sen löytäminen toki Suomesta saattaakin olla hieman hankalaa.

Lue koko maailma: Haiti