Boulder

EVA BALTASAR : BOULDER

118s.

Kosmos 2026

Alkuteos: Boulder, 2020

Katalaanista suomentanut Satu Ekman

Saatu arvostelukappaleena

Katalonialaisen runoilijan, Eva Baltasarin ensimmäinen suomennettu pienoisromaani, Boulder, nousi viime keväänä International Booker -palkinnon lyhytlistalle, eikä suotta. Tiivis, lyyrisen kaunis ja taiten queer-suhdettakin kuvaava tarina viehättää paitsi omintakeisella kielellään myös universaalilla rakkaustarinalla, jossa toinen osapuolista rakastaa kumppaniaan, toinen sitä, mitä kaikkea tämä voisi tuoda hänen elämäänsä.

"Sitä tulin täältä hakemaan, nollan alkulukua. Väsyneenä sepittämään ansioluetteloja, puhumaan ja toimimaan niin kuin elämä olisi tarina, niin kuin sisälleni olisi viritetty rautalanka pitämään minut ryhdikkäänä ja lujana. Määränpää tuhoaa matkan, ja jos elämän on oltava kertomus, se on väkisinkin huono."

Boulder alkaa meriltä, Etelä-Amerikan rannikoilta, joissa vapauttaan rakastava rahtilaivakokki matkustaa satamasta satamaan ja rakastaa lukuisia naisiaan. Eräässä satamassa hän tapaa Samsan, joka on enemmän, joka upottaa ja vie mennessään. Vaikka vapaus on Samsan Boulderiksi nimeämälle kertojahahmolle kaikki kaikessa, huomaa hän jo seuraavansa Samsaa Reykjavikiin, josta upottava rakkaus on itse saanut töitä. Samsa ja Boulder asettuvat, kerrostaloyksiöön ja keittiötöihin, toisiinsa ja rakkauteen. Sekään ei kuitenkaan riitä Samsalle, vaan seuraavaksi hän ilmoittaa haluavansa lapsen.

Baltasar käsittelee juuri lesboparin kautta sitä riipivää todellisuutta, jossa rakkauden nimissä toista osapuolta aletaan niin usein sovittaa tarinaan, joka itselleen sattuu toimimaan parhaiten. Boulder hahmona edustaa maskuliinisena pidettyjä asioita: rajoittamattomuutta, ryyppäämistä, vaikenemista. Samsa taas on stereotyyppinen naishahmo, joka on päättänyt haluavansa asioita – Boulderin, pysyvän kodin, perheen. Kun toisen tahtoon alistuu ollakseen satuttamatta, satuttaa lopulta kaikista eniten aivan jokaista osapuolta.

Boulder rinnastuu kiinnostavalla tavalla vast'ikään lukemani Constance Debrén romaaniin Playboy. Kumpikin käsittelee omalla tavallaan suhteita, joissa toinen osapuoli ilmaisee selvästi haluttomuutensa perinteisiin kaavoihin, pysyvyyteen, yhteiseen taloon, perheeseen, ja toinen osapuoli taas ajattelee jollain tapaa juuri heidän suhteensa olevan niin erityinen, että mieli kyllä vielä jossain vaiheessa muuttuu, kun toista tarpeeksi paljon juurrutetaan. Debré kuvaa tällaista dynamiikkaa camus'laisen näennäistunteettomuuden kautta, Baltasar taas lyyrisen kauniin kielen ja kielikuvien aaltoilevassa maailmassa. Kumpikin kuvaa ilmiötä nimenomaan naisparien kautta – se tuo voimaa ja toisaalta tarvittavaa kriittistä katsetta myös naistapaista perheen perustamista kohtaan. Vapautta kaipaava ja hoitoon osallistumaton mies kun on lähinnä lurjus, mutta naisena toisen naisen rinnalla myös vapauden (sekä myöhemmin myös lapsen) toiselta riistävä nainen taas tulee kohdatuksi tavallista kulttuurista narratiivia tutkivammalla otteella. Kuka lopulta on epäreilu ja miksi? 

Suuresta kansainvälisestä huomiosta ja toisaalta myös bookstagram-kehuista huolimatta en ihan saa kiinni Boulderin taianomaisuudesta – kyse on ehkä osin lyyrisestä kielestä, jonka suurin fani en itse ole tai lopulta yllättävänkin ennalta-arvattavasta kokonaisuudesta. Kauneus ja kielikuvat tuntuvat liioitelluilta ja toisinaan tarpeettomilta, vähempikin riittäisi. Toisaalta Baltasar ei kuitenkaan liiaksi alleviivaa, vaan jättää olennaisimman lukijalle itselleen löydettäväksi. Taikansa siinäkin, joskin juuri lukemani Debré teki senkin ehkä himpun taitavammin.