VUOSI PUOLESSA VÄLISSÄ (KIRJOINEEN)

Viimeisen kuuden kuukauden

aikana olen lukenut...

29 kirjaa, joista on..

10 suomalaisen kirjailijan kirjoittamia

14 naisen kirjoittamaa

8 erimaalaisen kirjailijan kirjoittamaa

3 eri Afrikan maasta tulleen kirjailijan kirjoittamia

19 kirjailijalta, jolta en ole ennen lukenut yhtään kirjaa

9 vähemmän kuin viime vuonna tähän aikaan 

5 novellikokoelmaa
1 dekkari

1 näytelmä

2 feminististä tietokirjaa

8 omasta hyllystä

10 arvostelukappaletta

4 kirjaa, jossa on yli 400 sivua

3 kirjaa, jossa on alle 200 sivua

325-sivuisia kirjoja keskimäärin

4 viiden tähden kirjaa

5 kirjaa juuri nyt kesken

ja

6 parasta kirjaa ovat olleet

Pajtim Statovci : Tiranan sydän

John Williams : Augustus

Paul Auster : Sattumuksia Brooklynissa

Garth Greenwell : Kaikki mikä sinulle kuuluu

Pajtim Statovci : Kissani Jugoslavia

&

John Williams : Butcher's Crossing

Sivu jos toinenkin siis saatu myös tänä vuonna luettua, 9425 kokonaisista kirjoista, jos aivan tarkkoja ollaan. Jos viime vuoteen vertaa, on lukutahti hieman, ei nyt hidastunut vaan ennemminkin normalisoitunut, ahmin viime vuonna tämän blogin uutuudenviehätyksessä sellaiseen tahtiin kirjallisuutta, etten meinannut itsekään pysyä perässä. Nyt jonkinlainen balanssi alkaa olla löytynyt, ja lukutahti tuntuu enemmän omalta, vaikka se silti huitelee jo tässä puolivuosikatsauksessa sellaisissa lukemissa, joihin nipin napin pääsin kokovuoden kirjoissa vielä muutama vuosi takaperin. Mutta hyvä näin, tämä on silti tuntunut oikein omalta.

Lempikirjat ovat näemmä varsin yksitoikkoisesti miesten kirjoittamia, mutta tasapainotuksen vuoksi on kuitenkin sanottava, että kaksi feminismikirjaa, Roxane Gayn Bad Feminist & suomalaisen kaksikon, Saara Särmän sekä Rosa Meriläisen Anna mennä -teokset ovat taas olleet noin omaan elämään suhteutettuna vaikuttavuudeltaan suurempia kuin nuo kuusi kaunokirjallisuutta rakkautta yhteensä. Ne ovat vavisuttaneet, saaneet ajattelemaan toisin, ja ennen kaikkea myös lukemaan toisin, ja se on varsin paljon kirjallisuudelta tehty. Jos nuo kuusi olivat parhaita, ovat kaksi jälkeen päin mainittua ehdottomasti tärkeimpiä. 

Loppuvuoden suhteen mitään suurempia lukusuunnitelmia en ole tehnyt, luen toivottavasti edelleen suht paljon, vaikka syksyllä alkavatkin taas täyspäiväiset opinnot uudella paikkakunnalla. Ehkä luen heppoisempaa ja kevyempää vastapainoksi, ehkä tenttikirjallisuus ei vaikuta mitenkään valitsemaani kaunokirjallisuuteen, ehkä en ehdi lukea ollenkaan. Ken tietää. Jos kuitenkin jotain toivon loppuvuodelta, voisin varovaisesti sanoa eniten odottavani seuraavia kirjoja:

Kjell Westö : Rikinkeltainen taivas

Koko Hubara : Ruskeat tytöt

Nathan Hill : Nix

Eka Kurniawan : Kauneus on kirous

Selja Ahava : Ennen kuin mieheni katoaa

Mutta nyt, voisin yrittää selvitä tuosta keskeneräisten pinosta. Tai ainakin karsia osan keskenjääneiksi, jos se ei muuten meinaa huveta. Loppuvuotta innolla odotellen, aika monessakin mielessä!

instagram: @mitaluimmekerran

GARTH GREENWELL : KAIKKI MIKÄ SINULLE KUULUU

GARTH GREENWELL : KAIKKI MIKÄ SINULLE KUULUU

♥ ♥ ♥ ♥ ( ♥ )

216s.
Nemo 2017
Alkuteos: What Belongs to You, 2016
Suomennos: Juhani Lindholm
Arvostelukappale

Pride-viikon lukutempaus vei sittenkin mukanaan, ja nousi tärkeämmäksi kuin joku turhanpäiväinen lukujumi, ja niinpä asettauduin tiistaina mukavasti sängylle ja aloitin jo pitkään lukuvuoroaan odottaneen Kaikki mikä sinulle kuuluu -teoksen, viikon teeman hengessä. Ja noin puolitoista vuorokautta myöhemmin huomasin kääntäväni sen viimeisen sivun kiinni, sulkevan kannet ja olevani varsin vaikuttunut. Turhan kauaa tässä ei siis taistella tarvinnut, tämä kirja ui suoraan sydämeen.

"Seurasin monta minuuttia miehen edestakaista liikettä ja sitä miten kärpänen väliin katosi, väliin taas ilmestyi näkyviin. Melkein joka kerta kun takki siirtyi pois sen päältä, se siirtyi vähän ylemmäs kohti pistettä, jossa miehen olkapää painui lasia vasten. Älä mene sinne, kuiskasin hyvin hiljaa, se on väärä suunta. Oli totta kai naurettavaa välittää niin paljon mitättömästä kärpäsestä, mutta minulle sillä oli merkitystä ainakin niin kauan kun sitä katselin. Sitähän välittäminen juuri on, ajattelin, sitä että katsellaan jotakin riittävän pitkään, mitä merkitystä koolla siinä on?"

Kirjan kertoja, nimettömäksi jäänyt amerikkalaisopettaja tutustuu Mitkoon, bulgarialaiseen nuoreen mieheen Sofian kansallisen kulttuuripalatsin alakerrassa, miesten wc-tiloissa, jossa rahalla saa oikeastaan toiselta kaikkea mitä kuviteltavissa olla saattaa. Jo kohtaamishetkellä Mitkossa on jotain erilaista kuin muissa, jotain, jonka haluaisi pitää omanaan sitä silti koskaan saavuttamatta. Samalla kun ristiriitainen suhde liikehtii edestakaisella liikkeellä laineiden tapaan, risteilee päähenkilön omat halut, ristiriidat ja menneisyyden kokemukset taustalla osaamatta viedä tunteita koskaan täysin yhteen suuntaan, kulkien eteen ja taakse, jahkaten ja olemalla läsnä vain osittain ja silti jollain äärimmäisen ristiriitaisella tavalla ollen hyvin intensiivisesti läsnä. Mutta vain Mitkon seurassa. Kolmeen osaan jakautuva romaani kulkee niin nykyhetken Bulgariassa kuin päähenkilön nuoruusvuosien Yhdysvalloissa, ja se kutoo peitteensä tiiviisti tarinan ympärille. 

Täytyy kyllä myöntää, että en ehkä olisi lukenut tätä kirjaa lainkaan, jos en olisi lukenut siitä Ompun blogipostausta. Sen kannet ja ehkä hieman nimikin lupaa nimittäin kaikkea muuta miksi romaani lopulta osoittautui, kanteen painetut markkinointilauseet älykkään runollisesta rakkausromaanista ja sijasta 12 kirjallisuuden historian kaikkien aikojen eroottisimpien romaanien joukosta antoivat ymmärtää aivan toisenlaista kirjaa. Aivan kuin tämä olisi joku 50 Shades of Gray, gay-fiboilla vain.

Se, mitä tämä romaani sitten muille on, on toki niiden muiden asia, mutta minulle tämä oli kaikkea muuta kuin eroottinen, sillä sanan perimmäisellä merkityksellä ainakaan. Minulle tämä oli ennen kaikkea viiltävän kipeä, intensiivinen ja voimakas lukukokemus. Sen kieli ja vaivaton kuvaus herättivät Bulgarian pääkaupungin Sofian eloon, ja vaikka Greenwell ei edes kuvaillut esimerkiksi metrokohtausta kirjoittaessaan sen äänimaailmaa, vain Mitkon ja amerikkalaisen katseiden välistä oloa ja intensiteettiä, oli lukukokemus niin voimakas, että se tungos, kollektiivisen hiljaisuuden yhteisääni, vaimea keskustelu sekä metrovaunun kirskahtelu tulivat mukaan ihan kuin rivien välistä. Tilanne oli todella läsnä, kerronta jotain sellaista, että harvoin noin moniaistisesta saa nauttiakaan. 

Ja silti itse tarina oli niin voimallinen, ettei sillä ollut hetkeäkään vaaraa jäädä kauniskielisyytensä alle. Se oli tarkkanäköinen, ja siinä tarkkanäköisyydessään ehkä tosiaan runollisen älykäskin, mutta enemmän se oli tarina omista tunnetraumoista ja niiden vaikutuksesta myöhempiin ihmissuhteisiin kuin varsinaisesta rakkaustarinasta. Siinä oli jotain samaa kuin rakastamassani Pajtim Statovcin kerronnassa, ehkä pitkien ja realistisen kauniiden lauseiden takia, ehkä tavassa käsitellä asioita mutkattoman suoraan. Siinä oli myös ripaus Yanagiharan Pientä elämää, sitä kaipuuta iholle, mutta silti se oli jotain aivan omanlaistaan, voimakasta ja herkkää. Se oli tarina hyvin epätasapainossa olevasta ihmissuhteesta, sellaisesta, joita tosielämässä tuppaa huomattavasti Disney-henkisiä tarinoita enemmän olemaan. Oli se rakkaustarinakin, mutta se oli sitä niin kipeällä tavalla, ettei sana tuossa muodossa riitä kuvaamaan niitä kaikkia nyansseja, joita tarina itsessään sisällään piti. Se kertoi suoraan ja kaunistelematta, mutta tärkeimmän se silti antoi ymmärtää itse. Ja sitä minä tässä ehkä eniten rakastin.

Pride-viikko tai ei, lukekaa tämä romaani. Tämä oli ehdottomasti yksi suurimpia tänä vuonna käännettyjä kaunokirjallisia teoksia.

Helmet-haaste 2017: 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa

 

PRIDEVIIKON KIRJALISTA

Tällä viikolla vietetään aina niin upeaa ja vahvaa Pride-viikkoa, ja jos sen näkymiseltä katukuvassa onnistuu välttämään, saa varsin vahvat laput silmillä kulkea. Yöpöydän kirjat -blogin Niina emännöi tämän viikon kirjablogien Pride-lukutempausta, ja vaikka en ihan varma vielä ole ehdinkö itse varsinaisesti teemaan liittyviä kirjoja lukea (pahuksen lukujumi sentään, ainoa mikä tuntuu tällä hetkellä etenevän, on keskinkertainen dekkarikirjallisuus...), ajattelin kuitenkin oman spontaanin instagram-postaukseni innoittamana vinkata nyt täälläkin sopivaa luettavaa tälle viikolle. Ja omia suosituksia otan vastaan myös enemmän kuin mielelläni, ehkä näiden lukemista voi jatkaa lähiviikoillekin varsin hyvällä omallatunnolla! 

PAJTIM STATOVCI : TIRANAN SYDÄN

Upea kirja transsukupuolisuudesta, ulkopuolisuudesta, stereotypioista ja sukupuolisuudesta, niin Italiassa, Albaniassa, New Yorkin hämärillä kujilla kuin omassa koti-Suomessammekin. Vahva ja koskettava romaani, jonka soisi kuuluvan hieman jokaisen lukulistalle, aatemaailmaan katsomatta. 

INKERI MARKKULA : KAKSI IHMISTÄ MINUUTISSA

Suosittelin tätä kesälukemiseksi kaksi postausta sitten, ja suosittelen tätä nyt uudestaan. Kirja, jolle soisi huomattavasti enemmän lukukertoja, tarina, jonka toivoisi huomattavan monien tietävän. Kaksi ihmistä minuutissa on paitsi tarina lääketeollisuudesta ja eriarvoisuudesta, se on myös tarina kahden äidin lapsesta, joka ei kuulu toiselle, jos toista ei ole. 

TOMMI KINNUNEN : NELJÄNTIENRISTEYS & LOPOTTI

Kinnusen kahteen osaan päässyt sukuromaani kurkistaa ensimmäisessä osassaan homoseksuaalisuuden riipaisevaan historiaan ja toisessa osassa elää sitä jo avoimemmin, vanhojen traumojen varjossa. Etenkin Onnin tarina tuli itselle hyvin lähelle, ja onnistui vaikuttamaan suuresti, sen kipeys tuntui omassa sydänalassa saakka. Tuomaksen tarina lähempänä nykyaikaa taas toi eteen sellaista raadollisuutta ja epäreiluutta, ettei sitä täysin kuivin silmin voinut lukea. 

TOVE JANSSON : REILUA PELIÄ

Toven omaelämäkerrallisenoloinen pienoisromaani on kaunis tarina kahdesta naisesta, jotka paitsi jakavat yhteisen käytävän työtilojensa välillä, jakavat myös arkensa, tunteensa, pelkonsa ja toiveensa. Kaunis, rauhallinen ja hurjan lähelle tuleva kirja ei tee itsestään numeroa saati huutele sensaatiohakuisesti, mutta antaa silti enemmän kuin moni muu kirja yhteensä.

PAJTIM STATOVCI : KISSANI JUGOSLAVIA

Statovci on niin upea, että häneltä voi olla samalla listalla koko tähänastinen tuotanto, olkoonkin, että se on vasta kaksi kirjaa. Siinä missä Tiranan sydän tietyllä tapaa laajempi kannanotto seksuaalisuuden muotittamiselle ja leimaamiselle, on Kissani tarina yhdestä ihmisestä, yhdestä suhteesta, sen taustoista, kivuista ja nousuista. Kaunis tarina vie mukanaan ensisivuilta lähtien.

HANYA YANAGIHARA : PIENI ELÄMÄ

Pieni elämä ei ole ehkä mikään joutuisin hyvänmielenkirja, mutta kaikessa traagisuudessaan on senkin pohjavire kuitenkin valoisa, ja vaikka tarina etenee kauhuista toiseen, voi pahimmastakin selvitä kun vierellä on oikea ihminen. Rakkaus ei katso sukupuolta, se kiinnittyy hyvyyteen ja hyväsydämisyyteen, ja sen kauniin kaihosassa tunnelmassa Yanagihara tarinaansa kuljettaa lähes tuhannen sivun läpi.

HAUSKAA PRIDE-VIIKKOA KAIKILLE! 

ELIZABETH GILBERT : EAT PRAY LOVE

 

ELIZABETH GILBERT : EAT PRAY LOVE 
♥ ♥

392s.

Otava 2010

Alkuteos: Eat Pray Love (2006)

Suomentaja: Taina Aarne

Eat Pray Love taisi hurmata massoja jo vuosia sitten, mutta omakohtaisesti en siitä juurikaan ole koskaan ollut kiinnostunut. Jo sen alkuperäiset kannet työntävät luotaan hömppäydellään, näistä leffakansista ja self help -henkisestä maineesta nyt puhumattakaan. Olen työntänyt sen armotta kategoriaan ei minulle tarkoitetut -kirjat, antanut olla ja pysyä siellä. Aina siihen asti, kun se tosiaan eurolla tuli kierrätettynä vastaan, ja kun sen takakansiteksi yhtäkkiä olikin juuri sitä, mitä tarvitsen juuri nyt. Ja niinpä, erittäin ennakkoluuloisena, aloin sitä kuitenkin lukea. Ja joskus, kuten sitä erehtyväisenä ihmisenä on huomata saatannut, sitä ei aina voikaan etukäteen tuomita kaikkea, mitä ei tunne. Hassua sinäänsä. 

"Ensin tehtävä vaikutti lähes mahdottomalta. Ettäkö hallita ajatuksiaan? Ai, ettei se muka menekään toisin päin? Mutta ajatella jos pystyisinkin? Eikä nyt ole kyse tunteiden tukahduttamisesta tai kieltämisestä? Tukahduttamisessa ja kieltämisessä on kyse siitä, että teeskentelee ettei kielteisiä ajatuksia ja tunteita olekaan. Richard tarkoitti sitä, että nimenomaan myöntää kielteiset ajatuksensa, koettaa ymmärtää mistä ne johtuvat ja miksi ne syntyvät ja sen jälkeen - armollisesti mutta järkähtämättä - jättää ne omaan arvoonsa."

Elizabeth Gilbert on onneton avioliitossaan, ja siitä päästyään enemmän rikki kuin koskaan aiemmin. Selvästi "hieman" etuoikeutetun asemansa ansiosta maksettuaan mansikoita erojuristeille hänellä on kuitenkin varaa ottaa vuosi sapattivapaata, ja lähteä parantelemaan haavojaan oikein olan takaa. Ja koska maailmassahan hienointa on sekä nautinto että hengellisyys, päättää hän omistaa vuoden elämästään sekä niiden että niiden välisen tasapainon löytämiselle. Niinpä "Liz" suuntaakin ensin neljäksi kuukaudeksi Roomaan opiskelemaan italiaa komeiden italianojen keskelle, sieltä neljäksi kuukaudeksi Intiaan meditoimaan gurun opastuksella ja sieltä vielä Indonesian Balille etsimään vastauksia ja tasapainoa kaiken tämän väliseksi sillaksi. 

Tartuin kirjaan hyvin puhtaasti saadakseni askellukseni pois tahmaisesta lukujumistani. Tartuin siihen myös ennakkoluuloisesti, ja juu, kyllä se niihin ennakkoluuloihinkin vastasi. Koska ihan oikeasti nyt hei, "mikään maailmassa ei ole vaikeampaa kuin erota New Yorkissa". Niin, siellä ensimmäisessä maailmassa ehkä. Mielenterveysongelmia, huonoa parisuhdetta ja hyvinvointivaltiossa elävän nykyihmisen ongelmia mitenkään missään nimessä vähättelemättä tämä kirja sai kyllä välillä ihan oikeasti raivostumaan kaiken prinsessamaisen kiukuttelun keskella. Koska pahimmillaan tämä oli yhden minäminäminä-ihmisen nelisataasivuinen monologi miten HÄN sitä ja HÄN tätä. Hän oli myös hämmentävän sokea omalle etuoikeudelleen, ja hämmentävän alentuva puhuessaan esim "höppänöistä ja suloisista poppamiehistä", joiden luokse hän noin vain Balille ajatteli muuttaa. (Enkä edes aloita siitä, että kirjassa on esimerkiksi väitetty pokkana päälauseen kera, että [avioliiton solmimiseen liittyvä] patriarkaalinen järjestelmä lakkautettiin antamatta mitään propseja siitä kenen työllä siitä oikeasti on otettu askelia eteenpäin ja jatkaen pienellä valittavan kaihoisalla sävyllä siitä, että nyt hänen pitää ihan itse tietää minkälainen hyvä mies on kun isi ei enää auta... Juuuuu sisäinen feministini huutaa ja kovaa. Ymmärrän todella miksi tällainen yksipuolinen tarina on kyseenalaistamatta jopa hieman vaarallinen.) Hän myös pystyy tuosta vain ottamaan vuoden vapaata, ja tarjoaa sitten satumaisen kauniina valaistumisen ratkaisuna sitä hiljaa riveillään muillekin. Että hei, lähdetääs nyt vaan kimpassa meditoimaan Intiaan niin mielet pysyy balanssissa, uskontoshoppaillaan vähän ja palataan sitten myöhemmin omaan, neuroottisen itsekeskeiseen elämään, jota länsimaissa lopulta eniten ihannoidaan.

No juu. Mutta sitähän sitä löytää aina mitä odottaakin löytävänsä, ja sen taisi tämä kirjakin jossain välissä jollain tapaa sanoa, hah. Ja kaikesta huolimatta jatkoin eteenpäin.

Ja hyvä että jatkoin. Kirja jakautuu kolmeen osaan, Italiaan, Intiaan ja Indonesiaan. Italia oli vielä hyvin täynnä tuota raivostuttavaa minäminä-ihmisen jalustalle nostoa, mutta Intiassa se hieman rauhottui. Ja siitä eteenpäin minä jopa voin myöntää nauttineeni kirjan lukemisesta. Teksti oli soljuvaa (ja Gilbert ei enää käyttänyt ihan jokaiseen lauseeseen itse keksimiään "huikeita" vertauskuvia, joka toiseen vain), ja vaikka se ampui muutenkin kuin vertauskuvien kanssa jatkuvasti räikeästi yli, oppi ajan myötä siitäkin olemaan välittämättä. Ja niin, kyllähän se laittoi ihan mukavasti myös omia pitkään hyvin eksyksissä olleita ajatuksia taas niille raiteille, joissa ne hyvinä kausina ovat olleet. Se muistutti siitä, miten onni ja tasapaino ovat ihmisessä aina, ne täytyy vain saada kaivettua itsestään esille, oli kyse sitten jumalallisuudesta tai ihan vain omasta hyvinvoinnistaan. Ja se muistutti siitä, että itseään ja ajatuksiaan voi hallita, ainakin siis jos on etuoikeutettu valkoinen enemmistön jäsen, jolla sellaiseen kuplailuun ja itsensä kehittämiseen on aikaa ja resursseja. Ja onhan toki meillä monella, ja kyllä se tekee ihan hyvää huomata silloin kun itsekin on jäänyt vähän jumiin kaikkeen negatiiviseen ihan vain tavan vuoksi, ei niin sanottujen oikeiden ongelmien takia. (Koska ah, toisin kuin minä itse esimerkiksi viitisen vuotta sitten, ymmärrän nyt varsin vahvasti, että mantrat "oman mielialansa voi valita", "keskity vain positiiviseen" ja "kuka tahansa voi luoda itselleen fotogeenisen kauniin ja harmonisen elämän, jossa omia jalkojaan kuvataan pellavalakanoilla tuoreen pionikimpun kera" on aika, no, hyvinvointikuplautuneen ihmisen puhetta, sellaisen, jonka aivojen serotoniinitasot ovat luonnostaan hyvät, ja joiden suurin huoli on luonnonvalon vääränlainen siivilöityminen verhojen välistä silloin kun aamiaisbrunssi on juuri katettu siihen sängylle. Sellainen elämä on aika etuoikeutettua, ja siitä elämästä on ehkä aika ylimielistäkin huudella, että "no mutta itsepä olette elämänvalintanne tehneet". Ihan kaikkea kun ei aina vaan voi valita. Mutta niin, se siitä sivuraiteesta sitten tällä erää.)

Mutta niin, tavallaan myös näin on hyvä poistua joskus sieltä mukavuusalueeltaan, omasta kuplastaan, ja kohdata ihmisiä tai heidän ajatuksiaan, jotka todella eroavat omistaan. Tai ihmisiä, jotka eivät vain, no, ajattele. En minä tätä kirjaa kirjallisuuden vuoksi kenellekään suosittelisi, mutta viihteeksi, ajanvietteeksi ja tietynlaiseksi muistutukseksi siitä, että kun asiat ovat hyvin, voi siihen hyvyyteen yrittää muistaa keskittyäkin. Jos jatkuva liioittelu ja yliampuvat sanavalinnat eivät juuri haittaa, kannattaa tätä kokeilla. Kesäkirjana ehkä, tai silloin kun mieli on vähän maassa ja kaipaa pientä voimaannuttamista. Ihan hauska ja ajatuksia herättävä teos se viihteellisempikin voi olla, ja vaikka tässäkin aika hattaraisiin kliseisiin onnistuttiin jatkuvasti kaatumaan (pehmeän suloisesti, tietenkin, eihän pumpulisessa tarinassa nyt muuta voi olla), ei se ihan liikaa ärsyttänyt. Minua ainakaan. Tässä hetkessä. Ehkä. 

Ihan siedettävä kirja tämä oli, jos siis osaa lukea sitä tietynlaiset laput silmillä, en ehkä myy heti sitä pois. Ja saatan jopa lukea joitain kappaleita joskus uudelleenkin. Jos Pinterestin self help -lauseet vaikka alkavat kyllästyttää.

Helmet-haaste 2017: 25. Kirja, jossa kukaan ei kuole

KESÄLOMAKIRJOJA JUHANNUKSEN KUNNIAKSI

Kesäloma on täällä! Siihen on laskettu ensin viikkoja, sitten päiviä, tunteja ja minuuttejakin. Viimeiset hetket meni töissä eilen pelatessa ultimaalista finaalia eläinmuistipelissä, jonka voitosta sai tittelin "tavallinen mestari" (jos siis sattui olemaan aikuinen, ja olisi saanut tittelin "maailman paras ja suurin megavoittajien voittaja" jos vastustajani herra 7v. olisi voittanut). Joten niinpä kruunauduin viimeisen työtuntini aikana sitten tavalliseksi mestariksi, lohduttaen vastustajaani sillä, että olimme pelanneet yhdessä samaa peliä noin 500 kertaa, ja olin voittanut kahdesti. Toinen kerta vain sattui tähän viimeiseen mahdolliseen. Revanssia emme ehtineet ottaa, koska oli aika tuhota viimeisellä, ei ehtoollisella, vaan välipalalla retkipillimehut ja kahvihuonekarkit. Ja siitä sitten lomalle, koko konkkaronkka. Toiset neljäksi päiväksi, toiset kymmeneksi viikoksi, kuten allekirjoittanut. Niistä tosin osa on jo opintovapaata, mutta sitä ehtiikin ihmetellä lisää sitten elokuussa.

Ja se miten tämä liittyy nyt yhtään mitenkään mihinkään, on toki siinä, että on aika listata muutama kesälomakirjavinkki niille, jotka mahdollisesti vielä kesälukemisiaan pohtivat. Viimevuotiset kirjat löytyvät tuon linkin takaa, tässä omat suositukseni tälle kesälle, olkaa hyvät!

TOP 5 KIRJAT KESÄLLE 2017

1 Mike Pohjola : 1827 

Mainio kotimainen lukuromaani, joka on jäänyt mieleen pyörimään vahvemmin kuin olisin uskonutkaan. Railakkaan hauskaa ja historialla leikittelevää viihdettä vakavien asioiden, eli Turun kaupunkipalon äärellä, joka toimii varmasti laiturinnokassa tai Suomen halki viilettävässä junassa, missä kesällä ehtiikään parhaiten lukea. Helteisissä hetkissä eletään myös kirjassa, ja sen railakkaasta tunnelmasta nautin edelleen itsekin, vaikka lukemisesta on jo puolisen vuotta. Ehdoton yllätys, vetävä ja koukuttava teos!

2 Paul Auster : Sattumuksia Brooklynissa

Ensimmäinen Austerini on edelleen lämpöisen vahvasti mielessä, ja sen leppoisa kerronta ja polveileva tarina olisi mainiota kesälukemista, jos tätä ei olisi jo aiemmin lukenut. Tarina on rento ja helppolukuinen, ja silti siinä on omat twistinsä, jotka estävät latteuden tunteen. Laadukasta ja ajatonta, ja toimii myös, jos kesällä haluaa yhtaikaa viihdyttävää, muttei liian haperoista luettavaa.

3 Kjell Westö : Leijat Helsingin yllä

Helsingin kesät ja vanhempieni ikäluokan sukupolvikuvaus muuttuu lämpimäksi ja eläväksi Westön kauniissa teoksessa, jonka viipyilevyyden luona viettää mielellään hetken jos toisenkin. Hitaassa ja kuvailevassa lumossa viihtyy kuin kauniissa kesäillassa, ja henkilöihin kiintyy niin, että heiltä tekisi mieli kysyä pitkästä aikaa kuulumisia. Ihmisiään Westö osaa luoda parhaiten, ja tämän tarina sopii kesään kuin ne kärpäset konsanaan.

4 Helmi Kekkonen : Vieraat

Muistan, että juuri Vieraat vuosi sitten luettuani tuntui, ettei se ehkä yltänyt ihan niin korkealle, kuin toivoa olisi voinut, mutta yhtäkkiä, 10 kuukautta myöhemmin huomaan, että sen kesäillan viipyilevä tunnelma on niin vahvana mielessä, että tuntuu kuin tämän olisi lukenut viime viikolla. Vieraat kuuluu siis sarjaan "kirjoja, jotka kasvavat ajan myötä", ja aika todella on tehnyt tälle hyvää. Kauniin haikea kirja, jossa kuitenkin oli kaikki kohdallaan, vaikka tuoreeltaan hieman vierastinkin, sopivaa kesäluettavaa, jos viihtyy myös hieman syvempien tunteiden kohdalla. Toivottomuuteen sentään ei tarvitse astua, tämän taustavire on herkän kaunis.

5 Inkeri Markkula : Kaksi ihmistä minuutissa

Tässä sarjassa ehkä omalla tapaa traagisin tarina, mutta silti sellainen, jolle kaipaisi hurjasti lisää huomiota ja lukukertoja. Trooppisen viidakon keskellä kesä on jatkuvasti läsnä, mutta siinä on myös kääntöpuolensa. Upottava ja ajatuksia herättävä, muttei missään nimessä liian raskas. Sellainen kesäkirja, jonka parissa tuntee mielellään ja paljon.

+ B O N U S Aili Simojoki : Yönmusta kesä & Evie Wyld : Kaikki laulavat linnut

Simojoen kirja oli niin satunnaislöytö isotädin hyllystä kuin olla voi, mutta sen kesäkuvaus on mielessä edelleen. Mahtava pieni kesämysteeri, jonka elävä maailma tuntuu siltä, että siihen voisi konkreettisesti palata milloin vain. Wyldin mysteeriromaani ei taas ehkä ole se kesäisin noin sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta se on aivan mahtavaa viihdettä jännitystä ja koukutusta kaipaaville. Rakenteeltaan aivan mahtava kesäkirja, joka tekisi mieli lukea tänäkin kesänä uudelleen, jos vastaavaa toista ei jostain onnistu löytämään.

Mitä kesäkirjoja te aiotte lukea? Tai suosittelette ehdottomasti minulle? Nyt olisi tilaa jopa hieman viihteellisemmälle kirjallisuudelle, kunhan on laadukasta edelleen!

JA IHANAA JUHANNUSTA KAIKILLE, 

NAUTTIKAA KESÄSTÄ, OLI SÄÄ MIKÄ TAHANSA! ♥

J.R.R. TOLKIEN : HOBITTI - ELI SINNE JA TAKAISIN

J.R.R. TOLKIEN : HOBITTI - ELI SINNE JA TAKAISIN

♥ ♥

331s.

WSOY 1985

Alkuteos: The Hobbit or There and Back (1937)

Suomennos: Kersti Juva

Kuvitus: Tove Jansson

Olen yrittänyt kirjoittaa tätä postausta nyt kolme kertaa. Olo on yhtä ristiriitainen kuin tämä lukukokemuskin, ja tuntuu haastavalta edes aloittaa mistään. Kertoako, mistä Hobitista on kysymys, vai olettaa, että kyllä te tiedätte? Luonnehtiako sitä fantasiakirjallisuutena vai lasten- ja nuortenkirjallisuutena, jonkalaisena se jotenkin minulle enemmän mieleen jäi? Pureutuako niihin ongelmakohtiin, jonka takia en tästä oikein pitänyt, vai koittaa löytää Tolkienin luoman maailman hienouksia? Sohaista jonkinlaista keskimaalaista muurahais- (vai hiisi-?) pesää, ja sanoa, että minusta tämä oli vähän huono? Mutta pitääkö sekään paikkaansa, en ihan rehellisesti tiedä.

No. Jos aloitetaan nyt vaikka asioista, jotka tämän kirjan pohjalta tiedän. Vaikka näin omakohtaisesti. Tiedän, että tämä on jonkinlainen klassikko, ja sen hienous perustuu paljon siihen yksityiskohtaisuuteen, siihen maailmaan, jonka omine kielineen, maantieteineen, otuslajeineen J.R.R. Tolkien on kunnianhimoisesti luonut, ja jotka tästä nimenomaan suuremmin jatkossa jatkuvat. Mutta minulle, ainakaan tässä Hobitissa se ei auennut. Tiedän myös, että olen perusteellisen kirjallisuuden ystävä, sellainen, joka löytää nautintonsa huolella rakennetuista taustoista ja syy-seuraus-suhteista, ja tästä kirjasta ne minusta puuttuivat, koin, että tätä kirjaa on melkein tunnuttu keksivät samaa tahtiin kuin sitä on kirjoitettu, niin ohuilta tietyt risteyslangat tuntuivat. Ja tiedän myös, että sellaisesta oma lukukokemukseni kärsii.

Häiritsevistä yksityiskohdista vähän huteran juonikuvion ja "kappas, nämä asiat nyt vain sattuivat tapahtumaan ja taas oltiin pulassa ja pelastuttiin täpärästi, jouduttiin taisteluun ja pelastuttiin täpärästi ja sodittiin ja pelastuttiin täpärästi" -asetelman ärsyttävyyden lisäksi minua häiritsi myös hahmojen suunnaton persoonattomuus. Ainoa, kehen kunnolla tutustuttiin, oli Bilbo, mutta sekin oli jotenkin kovin ristiriitainen tyyppi, eikä siis sellaisella inhimillisellä tavalla vaan vähän huitaistenkirjoitetulla tavalla. Kääpiöt taas olivat vain joukko epämääräisiä tyyppejä, joista ei saanut mitään otetta. Gandalfista ja haltioista sun muista puhumattakaan. Tai siitä, että tämä tarina oli oikein klassinen congratulations, you have an all male panel -kirja, lue tämä nyt sitten nykylapsille, juupa juu. Eikä se edes selity hei ajankuvalla, kyllä 30-luvun muissakin saduissa on sentään ollut naisia.

Noin satukirjojen suhteen olen mielestäni aika kokenut lukija. Harmillisen vähän tuota puolta olen tänne blogiin saanut aikaiseksi tuoda, mutta kun olen lukenut vuoden sisään 40 eri lastenromaania ääneen eskariryhmälleni, 30-45 minuuttia päivässä, voinen sanoa tietäväni, miltä niitä näin aikuisena tuntuu lukea. Miltä tuntuu lukea uudelleen lapsuuden klassikoita ja miltä tutustua tuohon maailmaan aikuisena ensi kertaa. Joten jos tätä lukukokemusta suhteuttaa siihen, ja niin minun tämän kirjan kielen ja juonikuvioiden takia tekee eniten mieli tehdä, en oikein saanut Hobitista otetta. Jos ajatellaan, että tämä on suunnattu nuorehkoille lukijoille, en itse sitä silti heille ehkä lukisi. Juu, jännät käänteet toki olisi varmasti vedonneet edellislukuvuotiseen kuulijakuntaani, mutta olen huomannut, että jos minulle ei tarina uppoa, en osaa sitä lukea eteenkäänpäin kovin tunteella, ja kokemuksesta tulee yhteisesti latteahko.

Ja silti. Haha, kuten aina, niin silti. Tahmailin ja taistelin tämän kanssa, sain vertaistukea instagramissani, meinasin luovuttaa ja lopulta pakotin itseni lukemaan loppuun, jotta voin sanoa lukeneeni. Ja silti lopussa, toisin kuin niiden varsinaisten huonojen kirjojen kanssa, huomaan edelleen eläväni esimerkiksi monia metsäkohtauksia, niitä loputtomia polkuja, joita vaelsin Bilbon ja kääpiöpoppoon perässä. Tai kohtausta, jossa Bilbo saa arvuutteluleikin päätteeksi paettua Klonkulta. Hassua. Ja hieman ristiriitaista. Mutta niin kai se aina vähän on, kun lukee jotain ei-laadutonta, muttei koe sitä omakseen. Että juu, kai minä nyt vähintään ymmärrän, mikä tässä viehättää. Mutta vähän kyseenalaistan silti, että kannattaakohan Taru sormusten herraa edes kokeilla, jos tämä jo oli tällaista tahmaamista? Vai annetaanko suosiossa olla, heitetään sarjaan "klassikot, jotka eivät ole kirjoitettu minua varten"?

Helmet-haaste 2017: 31. Fantasiakirja

LUKUMARATON // KOOSTEPOSTAUS

 

Elämäni ensimmäinen lukumaraton on nyt vietetty, ja olo on varsin tyytyväinen. Viimeiset lukuhetket vietin kirjaimellisesti kävellen, nappasin nimittäin Eat Pray Loven bussiin mukaan, jotta saisin kahlattua vielä Intia-osuuden loppuun. Harmikseni bussimatka vain oli ihan himpun liian lyhyt siihen, mutta onneksi osaan multitaskata, lukea, kävellä ja jopa ehkä pysyä pois autojenkin alta yhtaikaa. Ainakin kahden sivun verran. Mutta niin, kuten jo tuohon eiliseen päivittyvään postaukseen kirjoittelinkin, siitä lienee tunnistaa lukujumin poistajaksi tarkoitetun kirjan hoitavan tehtäväänsä, ettei sitä malta lopettaa edes silloin kun oikeasti pitäisi. Ja hassua sinäänsä, kun en viikonloppuisin muka yleensä ehdi lukea kun pitää ehtiä "tehdä asioita". Nyt luin enemmän kuin aikoihin, ja tein siinä sivussa myös kotihommia enemmän kuin aikoihin. Että miten lie se priorisointi noin normaalisti menee, puhelin tiukassa otteessa oikeassa kädessä varmaan.. Mutta nyt, se luettujen koonti, olkaa hyvät.

Y H T E E N V E T O

LOPPUUNLUETUT KIRJAT

J.R.R. Tolkien : Hobitti - eli sinne ja takaisin, 64 sivua. Huh, tämä oli oikeastaan se perimmäinen syy, miksi ylipäätään koko leikkiin ryhdyin. Hobitti on ollut kesken toukokuun puolivälistä, ja koska se tahmoi tahmoi tahmoi, en olisi varmaan ilman erillistä rutistusta saanut sitä loppuun laisinkaan. Mutta sain kun sainkin, ja helpommalla kuin uskalsin toivoa, joten suurin tavoite lukumaratonista oli sen myötä jo oikeastaan saavutettu. Loppu rullaili melkein yllättävänkin helposti, enkä osannutkaan olla pitämättä tästä kirjasta niin paljoa kuin aluksi tuntui, vaikka minun maailmani ja tarinani tämä ei kuitenkaan lopulta ollut. Mutta tästä lisää mietteitä aivan omassa postauksessaan, kenties jo ensi viikolla.

KESKEN OLLEET KIRJAT

Elizabeth Gilbert : Eat Pray Love, 135 sivua. Lukujuminpoistaja, aivot narikkaan, helppoa ja kepeää olematta silti täysin hömppää. Sitä tältä olen odottanut, ja sitä onneksi myös saanut. Ajattelin ensin, että riittää kun olen saanut Italia-osion, eli kirjan ensimmäisen kolmanneksen luettua loppuun, mutta kun saavutin sen jo nopeammin kuin ajattelin, jatkoin tavoitettani läpi Intia-osion. Senkin tosiaan luettua sain, juuri ja juuri, ja varsin tyytyväinen olen. Indonesia-osiota vielä ehkä hieman illalla, ja tästäkin lisää varmaan blogissa lähiviikkoina.

ALOITETUT KIRJAT

Elina Alatalo & Sami Kero (toim.) : Eläimet yhteiskunnassa, 78 sivua. Luin itseasiassa tästä uudestaan ne kolme esseetä, jotka olen jo aiemminkin lukenut, mutta tulivat hyvinä kertauksena jatkoa ajatellen. Esseet olivat Antti Nylénin Vyöhyke - suomalaisen eläinkeskustelun vaiheita, Noora Kotilaisen Puhdasta, suomalaista, nationalistista lihaa sekä Salla Tuomivaaran Saako ihmistä sanoa eläimeksi? Hyviä ja tärkeitä tekstejä, jokainen. 

Tove Jansson : Viesti - valitut novellit 1971-1997, 40 sivua. Voi Tove! Olen ehdottomasti sitä mieltä, että Toven novellit kuuluu lukea niiden oikeissa kokoelmissa, ei tällaisena yhteisniteenä ja valittuina paloina. Ja silti aamun neljä ensimmäistä novellia, Rakkaat enoni, Kuinka idea syntyy, Kirjeitä Konikovalle sekä Vene ja minä olivat parasta mitä sunnuntaiaamuna lukea voi. Eli ehkä ihan aina ei kannattaisikaan olla ihan niin kovin ehdoton.. Ihan kuin Jansson ei voisi toimia muka hieman irrallisempanakin.

LUKEMATTA JÄÄNEET

Yuval Noah Harari : Sapiens - ihmisen lyhyt historia, ei luettuja sivuja. Ei lähtenyt, ei! Olen lukenut tätä viimeksi huhtikuussa, ja ajattelin, että jos nyt ei jatku, kirja joutunee siihen suosiolla kesken jätettyjen pinoon, josta harvoin takaisin lukuvuoroon enää pääsee. Ehkä säästelen vielä hetken, ehkä en, saa nähdä.

Yhteensä luettu 317 sivua. 

..ja siihen olen tyytyväinen. Kuten jo aloituspostauksessa sanoin, en lähtenyt tavoittelemaan satoja sivuja, en viittäkään sataa, vaan tämä oli omaan lukutahtiini oikein mainio määrä. Se teki tehtävänsä, sillä pääsin lukutavoitteisiin kahden sellaisen päälleen saaneen kirjan kanssa, ja se toimi, koska en edes muista milloin olisin viikonloppuna näin ajan kanssa lukenut. Ollut vain ja keskittynyt juuri siihen, mistä pidän kaikkein eniten, unohtanut somet sun muut kokonaan tieltä häiritsemästä. Parhaiten toimi, kun luettavana oli keskenään hyvin eri tyyppistä kirjallisuutta, ehkä useampi romaani olisi ollut hieman liikaa noin siirtymien kannalta.

Eli hyvin meni ja olen iloinen spontaanista osallistumisestani! Seuraavan kesälukumaratonin aikaan olen itse reissussa, mutta elokuiselle voisi ehkä uudelleen osallistuakin. Vaikka tosin toivoisin, että ensi viikon lomanalusta eteenpäin kesä olisi muutenkin yhtä lukumaratonia vain.

LUKUMARATON // PÄIVITTYVÄ POSTAUS

Katselin puolisen vuotta sitten vielä hieman hiljaisen kunnioituksen vallassa kirjabloggaajia, jotka osallistuivat erilaisiin kirjablogisfäärissä pyöriviin lukumaratoneihin. Eli siis yhteisenä sovittuna päivänä lukivat 24 tuntia ja raportoivat siitä blogeissaan. Ei minulle, ajattelin.

Ja sitten tänään, jalat kuplivan hellinä 24 tunnin patikoinnin, retkeilyn ja telttayöpymisen jälkeen bussissa huomasin, että kesälukumaratonit ovat taas täällä. Ja jottei paluu täydellisestä luonnonrauhasta tähän kaupunkielämään olisi ihan yhtä raju, ajattelin että miksen minäkin. Joten täysin spontaanisti, olen mukana ja päivittelen tässä vuorokauden mittaan luettuja kirjoja myös tähän postaukseen. Maratonia emännöi tänään Hannan kirjokansi -blogin Hanna, ja tuolta voitte käydä kurkkaamassa myös muita mukana olevien postauksia. Mutta aloteitaan!

x

Lauantai 17.6. kello 16:16 Maraton alkakoon! Väsyttää hieman tuo edelisen 24 tunnin aktiviteettikokoelma, mutta toisaalta kirjan kanssa on parasta nukahtaa. Tässä sängyllä seurana on tällä hetkellä kolme kesken olevaa kirjaa, pitkään jumissa ollut Yuval Noah Hararin Sapiens, lukujuminpoistajaksi ostettu Elizabeth Gilbertin Eat Pray Love & Tolkienin Hobitti. Mitään satoja sivuja tuskin maratonini aikana tulen lukemaan, mutta jos nyt jonkun tavoitteen asettaisin, niin toivon, että saisin luettua Gilbertin kirjasta ainakin Italia-osion loppuun sekä Hobitin kokonaan. Siinä nyt ei taida ollakaan jäljellä kuin kaksi lukua, mutta kun t ö k k i i ...

x 

18:08 Aloitin innolla lukien 30 sivua Eat Pray Lovea, sain jopa salaattiannoksen sänkyyn kannettuna sen seuraksi. Kelvollista, sanoisin. Hobittia sain luettua 10 sivua, vaikka päätin, että nyt luen sen loppuun, mutta juupa juu. Ensin keksin, että nukun ensin vähän, mutten sitten nukkunutkaan vaan päädyin keittämään perinteiset iltapäiväkahvit pysyäkseni hereillä iltaan saakka, ja sen jälkeen kaksi viikkoa vältelty pyykkirumbakin alkoi tuntua kiinnostavammalta kuin Hobitin seikkailut ties missä maassa.
Luettuna nyt 40 sivua, seuraavaksi "pakotan" itseni Hobitin pariin. Ainakin kymmeneksi seuraavaksi sivuksi.

x

20:02 Hobitti selätetty!! En olisi uskonut tämän päivän tulleen! Eli ylitin itseni ja luin 56 sivua sen toivotun kymmenen sijaan. Kirjoittanen Hobitista nyt seuraavaksi omaan postaukseensa luonnoksena päällimmäiset fiilikset, koska pelkään niiden katoavan, jos luen hurjasti perään muuta, eli siitä lisää myöhemmin. Mutta ristiriitaista, luin kirjaa pitkään niin, etten siitä oikein pitänyt, mutta nyt en ihan täysin osaa olla lopuksi pitämättäkään. Että kai sillä on oma taikansa ollut. Seuraavaksi ehkä Hararia tai listan ulkopuolelta ihan jotain muuta? Vielä ehtii ja jaksaa tänään lukea, kiitos kahvin supervoimien!
Luettuna 94 sivua.

x

22:34 Hobitin jälkeen pidin hieman pidemmän tuumailutauon, mutta sitten Eat Pray Love vei taas mennessään. Hassua lukea jotain, mikä turhauttaa ja ärsyttää, ja silti koukuttaa vain jatkamaan ja jatkamaan. Mutta toisaalta, tällainen omasta kuplasta poistuminen myös kirjallisuuden saralla tekee varsin hyvää, näkee sitäkin kulttuuria, jota oikeasti olisi tarpeen kohdata kriittisesti. Yritin tarttua myös Harariin, mutta ei lähtenyt, joten luin Elina Alatalon & Sami Keron toimittamasta Eläimet yhteiskunnassa -esseekokoelmasta 37 sivua tekstiä, johdannon sekä Antti Nylénin Vyöhyke - suomalaisen eläinkeskustelun vaiheita -esseen. Vaikuttava teksti, vaikka luenkin sen jo toistamiseen. Mutta nyt nukkumaan, huomenna pitää taas saada unta niin, että jaksaa maanantaina nousta 5:15. Mutta onnea on sentään viimeinen edessä oleva työviikko vuoteen. Se lohduttaa.
Luettu yhteensä 157 sivua.

Sunnuntai 18.6. kello 8:44 Ihana kun saa vain lukea lukea lukea! ♥ Ja samalla en osaa päättää tekeekö mieli enemmän lukea vai kertoa tänne että lukee, haha. Luin illalla vielä muutaman lyhyen luvun Eat Pray Lovea, aamulla nappasin lukuhuumassani aamukahvin seuraksi Tove Janssonin Viesti-novellikokoelman, ja luin siitä 4 ensimmäistä novellia: Rakkaat enoni, Kuinka idea syntyy, Kirjeitä Konikovalle sekä Vene ja minä. Aika ihanaa sunnuntaiaamulukemista, miksen tee tätä useammin? 

Luettu yhteensä 204 sivua.

x

10:46 Jumituin pitkäksi aikaa lukemaan muiden kirjablogeja, mutta lukemista kai sekin! Ei muka ole ollut aikaa pitkään aikaan tuotakaan tehdä, mutta taitaa olla taas kummallisia priorisointikysymyksiä. Siivoilin myös hieman ohimennen, ja kun palasin lukemaan, sain luettua Eläimet yhteiskunnassa -kokoelmasta kaksi esseetä; Noora Kotilaisen Puhdasta, suomalaista, nationalistista lihaa sekä Salla Tuomivaaran Saako ihmistä sanoa eläimeksi? Olin myös nuo jo lukenut aiemmin, kun tämä kirja oli minulla vuosi sitten kirjastosta lainassa, mutta hyvää teki lukea toistamiseenkin. Seuraavaksi pääsenkin jo osioon Yhteiskuntaeläin, josta en esseitä aiemmin ole lukenut. Tunnelman keventämiseksi luin myös 20 sivua Eat Pray Lovea. Tai tuttavallisemmin, eepeeällää. Nyt suihkuun, ja kohta pitäisi lähteä myös kaupungille hakemaan lahja kummitytölle, samaiselle, jonka synttäreille ollaan iltapäivällä menossa. Ehkä ehdin vielä lukea yhden pätkän jossain välissä ennen sunnuntaimenoja!
Yhteensä luettu 264 sivua.

x

14:00 Ehdin tässä välissä käydä kaupungilla, kiertää Suomalaisen kirjakaupan alet (ja olla ostamatta mitään, onneksi olkoon minä), löytää etukäteen valitun lahjan 15-vuotiaalle kummitytölleni, tuorepuristaa kilon hedelmiä mehuksi sekä syödä aika hyvän leipomon kanelikierteen. Ja lukea Eat Pray Lovea, jonka ärsyttävyyden opin koko ajan paremmin ja paremmin jättää huomiotta. Tai sitten vain tuo Intia-osuus ei tuo sitä ylimielistä länkkäriasennetta niin hyvin esiin kuin Italia-osio. Luin juuri 30 sivua, ja tuntuu, että juuri kun olen pääsemässä vauhtiin, pitää ihan kohta lopettaa. Aikaa olisi vielä pari tuntia, mutta bussi synttärikemuihin lähtee parin kymmenen minuutin päästä, joten tämä alkaa olla pikkuhiljaa tässä. Otan kirjan kuitenkin vielä bussiin mukaan, ja toivon saavani siellä tuon Intia-osuudenkin päätökseen, palaan illalla sitten vielä yhteenvedon ja lopullisten sivumäärien kanssa asiaan! Mukavaa sunnuntaita!
Luettuna yhteensä 294 sivua.

x

14:58 Luin bussissa (ja viimeiset sivut kirjaimellisesti kävellessä) vielä Eat Pray Lovesta 23 sivua, joten pääsinpä toiseenin lukutavoitteeseeni. Ärsytti vähän lukea näin kiireessä, ja tulikin itselleen kyseenalaistettua mitä ihmeen väliä sillä on, onko tämä luettu nyt tähän sivumäärään vai ei, mutta no, tuo Intia-osuus teki vaikutuksen joka tapauksessa. Ja hei, jos kirjaa ei malta laskea käsistä edes tämän vertaa, voi varmaan sanoa, että se tosiaan tekee tehtäväänsä lukujuminpoistajana!

Luettu yhteensä 317 sivua.

PAUL AUSTER : NEW YORK -TRILOGIA

PAUL AUSTER : NEW YORK -TRILOGIA 

♥ ♥ ♥ ( ♥ ) 

352s.

Tammi (1988 & 1989)

Alkuteos: The New York Trilogy (1985 & 1986)

Suomennos: Jukka Jääskeläinen & Jukka Sirola

Paul Austerin Sattumuksia Brooklynista hurmasi minut helmikuussa. Se oli ensimmäinen Austerini, satunnainen löytö kierrätyskeskukselta kauniin kansin ja lupaavin takakansitekstein. Nyt, ei edes ihan niin pientä lukujumia vastaan taistellessani ajattelin, että Auster voisi olla varsin hyvä luottokirjailija jatkaa matkaa ja taistella jumiutumista vastaan, ja niinpä nappasin edellisellä kirjastoreissulla mukaan New York -trilogian. Ihan vain koska ajattelin sen olevan sellainen kevyen helppo, vähän viihteellisempi Auster, jonka voisi hotkaista yhdessä viikonlopussa. Ja ah, kuinka väärässä sitä ihminen voikaan olla. 

"Se tässä onkin kiinnostavinta. Käsittääkseni Don Quijote johti eräänlaista koetta. Hän halusi koetella lähimmäistensä herkkäuskoisuutta. Hän mietti onko mahdollista nousta koko maailmaa vastaan ja syytää uhmakkaasti valhetta ja pötyä. Väittää tuulimyllyjä ritareiksi, parturinmaljaa kypäräksi ja sätkynukkeja ihmisiksi. Oliko mahdollista saada muut myöntämään väitteet todeksi, vaikka nämä eivät edes uskoneet häntä? Toisin sanoen, mihin asti ihmiset sietävät herjausta, jos se esitetään viihteenä? Ja vastaushan on ilmiselvä, vai mitä? Loputtomiin. Todisteena on sekin, että sitä kirjaa luetaan yhä. Sitä pidetään yhä erittäin hyvittavana. Ja sitähän jokainen loppujen lopuksi haluaa kirjalta: huvitusta."

Paul Austerin läpimurtotrilogia lupailee rikollisuutta, kirjallisuutta ja nykyihmisen identiteetti-kriisiä, ja se tarjoilee yksissä kansissa kolme nokkelaa pienoisromaania. Auster sijoittaa tarinansa 1950-1990-lukujen New Yorkiin, sen itselleni tutuille kaduille ja puistojen reunoille. Lasikaupungissa jännityskirjailija ottaa muutaman mutkan kautta itselleen vastaan yksityisetsivän tehtävän, ja joutuu keskelle niin omituista tapahtumaketjua, ettei hänen omissa jännityskirjoissakaan ole tapahtunut vastaavaa. Aavekaupungissa yksityisetsivä taas joutuu varjostamaan henkilöä, jonka elämässä ei tunnu tapahtuvan mitään ja Lukitussa huoneessa kadonnut lapsuudenystävä jättää kirjailijalle haltuunsa niin pöytälaatikkoteoksensa kuin oman perheonnensakin. Näistä aineksista koostuu niin tarinat yksittäin kuin lopulta myös yllättävän vahvasti yhteen kietoutuneina. 

En tiedä mistä olin saanut päähäni tämän kirjan näennäisen viihdyttävän helppouden, ehkä Sattumusten Brooklynin helppolukuisuudesta tai siitä ontuvasta stereotypiasta, että jos takakannessa mainitaan sekä rikos että yksityisetsivä, ollaan jonkun jännän ja kepeän parissa. Totuus oli kuitenkin hieman toinen, ja vaikka ensimmäisen osan, Lasikaupungin, jälkeen vielä kuvittelinkin hieman tässä lukuilluusiossa eläväni, romuttui se viimeistän toisessa osassa, Aavekaupungissa. 

Vaikka ensimmäisen osan koukku jo meinasi nostaa itsenikin jonkinlaiseen hurmioon, jätti toinen taas niin suuria kysymysmerkkejä ja tyhjiä aukkoja, että joudun ihan täysin myöntämään, etten ihan tiedä tajusinko koko osaa ollenkaan. Kolmannessa ensimmäisen osan koukuttavuus palaa, se luo taas sellaista tunnelmaa, joka saa pysymään kirjan kansien välissä, mutta kun siltä alkaa odottaa austermaista loppuratkaisutwistiä, keikahtaa kaikki taas aivan päälaelleen, ja yhtäkkiä sitä huomaakin lukeneensa yhtä tarinaa monesta eri näkökulmasta tai monta eri tarinaa yhdestä näkökulmasta tai yhtä näkökulmaa yhdestä tarinasta tai... sitten ei tiedäkään enää yhtään mitään. 

New York -trilogia on yhtaikaa haastava, tahmea, nokkela ja koukuttava. Se on vahva ja asteittain aukeava, ja yhtaikaa varsin älyllinen sekä pitkäveteinen. Goodreadsiin tämän arvosteltuani jopa kolme eri kaveriani kävi kommentoimassa, että ei joko saanut tätä edes luettua tai sai pahimmillaan välttemeään Austeria lopullisesti kaiken tahmaisuutensa jälkeen, joten helpolla se ei päästä, eikä kaikkia näemmä edes lähelleenkään. Ymmärrän tämän kohdalla täysin sen luotaantyöntävyyden, ja jos en itse olisi tätä vain päättäväisesti jatkanut, ei olisi ollut minullakaan kaukana tämän tarinan hylkääminen, niin oudoissa soissa sitä keskivaiheilla pyörittiin. Mutta itsepäisesti siitäkin suosta noustiin, ja lopulta voin sanoa tästä kirjasta pitäneeni, vaikken tiedä ymmärsinkö sitä ihan täysin. Siihen ymmärrykseen kun todennäköisesti tarvittaisiin vähintään toinen lukukerta, mutta ihan niin hurmaava tämä ei ollut, että sitä lähtisin heti perään kokeilemaan. Eikä tämä nyt ehkä sitä lukujumiakaan avannut, mutta eipä toisaalta myöskään pahentanut. Kekseliäs, identiteeteillä ja niiden häilyväisyydellä leikittelevä teos kaikkine erilaisine metatasoineen ja ristiviittauksineen vaati paljon, mutta onneksi se antoi paljon myös takaisin. Ja ainakin se alleviivasi sitä, mitä olen jo aavistellutkin, Paul Auster taitaa olla minun kirjailijani. Ainakin näiden kahden lukemani perusteella.

Helmet-haaste 2017: 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta

KAZUO ISHIGURO : OLE LUONANI AINA

KAZUO ISHIGURO : OLE LUONANI AINA
♥ ♥ ♥ ( ♥ )
394s.
Tammi 2005
Alkuteos: Never Let Me Go (2005)
Suomennos: Helene Bützow

Kazuo Ishiguro on yksi niitä kirjailijoita, jotka ovat jääneet nimenä mieleen kirjablogeista, Goodreadsista ja ohimennen heitetyistä kirjasuosituksista, mutteivat silti ole onnistuneet herättämään mitään lähtemätöntä mielenkiintoa. Kirjat ovat tuntuneet ihan lupaavilta, ja silti jääneet muiden varjoon, kiinnostaneet, mutta eivät tarpeeksi, että olisi tehnyt juuri mitään niiden lainaamisen eteen. Alkuvuoden kierrätyskeskuskierros toi kuitenkin eteen priimalaatuisen pokkarin eurolla, ja vaikka hieman on ollutkin itselläni ilmassa ylioptimistista ostelua siihen nähden, miten paljon/vähän todellisuudessa omasta hyllystä olen ehtinyt lukea, kiilasi tämä näemmä heti ohi niiden 10 muun oman hyllyn (muka) kiinnostavimman teoksen.

"Vaikutti todellakin siltä kuin hän olisi esittänyt Shakespearea ja minä olisin tullut näyttämölle kesken hänen esityksensä. Sanoin: 'Tommy, sinun hieno paitasi. Sinä sotket sen', mutta Tommy ei osoittanut mitenkään kuulevansa minua. 

Niinpä minä ojensin käteni ja laskin sen hänen käsivarrelleen. Muut olivat myöhemmin sitä mieltä että Tommy oli tehnyt sen tahallaan, mutta minä olin varma että se oli vahinko. Tommy huitoi käsivarsillaan, eikä voinut tietää, että aioin ojentaa käteni. Oli miten oli, kun hän heilautti käsivartensa ylös, hän sysäsi käteni pois ja osui kasvojeni sivuun. Se ei sattunut, mutta minä henkäisin, samoin useimmat tytöt takanani."

Kathy, Ruth ja Tommy ovat oppilaita idyllisessä sisäoppilaitoksessa, jossa kasvattajat ovat tiukkoja, mutta suojelevat kuitenkin lapsia lempeästi ulkomaailmalta valmistellen heitä asteittain siihen, mitä tulossa on. Vuosia myöhemmin, työskenneltyään jo 11 vuotta valvojana, Kathy palaa muistoissaan lapsuuteensa ja nuoruuteensa, ystäväkolmikon menneisiin tapahtumiin ja niihin käännekohtiin, jotka tietyllä tapaa vakiinnuttavat sen raiteen, jota pitkin heidän elämänsä jatkaa kulkuaan päätepysäkille saakka. Vaikka onnellinen lapsuus on taannut heille näennäisesti tasavertaiset mahdollisuudet hyvälle elämälle, on oppilaiden suurin unelma olla filmitähden sijaan ravintolan siivoaja tai työskennellä tavallisessa lasiseinäisessä toimistossa. Nekin haaveet alkavat tuntua kuitenkin jopa utopistisilta, kun sivujen edetessä tarina alkaa kiertää hiljalleen auki sitä taustaa, jota vasten lapsia ja oppilaita on koko elämä kasvatettu. Kirjaimellisesti.

Ole luonani aina on kirja, jonka vähän kaikki ovat jo lukeneet, useimmiten jo vuosia sitten. Kaipasin itse Bad Feministin aiheuttamien ajatustulvien jälkeen jotain verkkaisempaa ja tietyllä lailla keveämpää, ja ihan täysin hutiin ei intuitioni mennyt, kun hieman satunnaisesti kirjapinostani tämän luettavaksi valitsin. Ihastuin siihen, miten kirja hypähti jo ensi sivuilta suoraan keskelle tarinaa, sitä liikaa taustoittamatta tai selittämättä. Ja silti yllätyin jälkikäteen lempikohtaustani sitaatiksi etsiessäni, että se oli jo ensimmäisessä luvussa, sillä tuntui että kirjan lähes 400 sivusta 250 meni pelkkään käynnistymiseen. Joku voisi sanoa pitkäveteiseksi, minä ihanan rauhalliseksi ja voimiaan hiljalleen kerääväksi. Sain siis oikeastaan juuri sitä mitä etsin, en liian vahvaa ja vaikuttavaa, enkä silti heppoista ja helppouteen valahtavaa.

On tavallaan hassua, että vaikka tämä ei ihan hirveästi mitään sisällä liikauttanutkaan, pidin tästä valtavasti. Pidin sen haikean surumielisestä tunnelmasta, tajunnanvirtamaisesti etenevästä kerronnasta, joka hyppi ajassa kuin oma mieli keskittyen silti säntillisesti vain omaan tarinaansa. Se oli riisuttu, eikä siinä ollut oikeastaan mitään ylimääräistä, ja silti yhden pienen tarinan kerrontaan saatiin käytettyä monta sataa sivua. Se oli kauniin arkisesti kuvattu, ja silti taustalla oli niin suuri, jopa dystooppinen ajankuva maailmasta, jollainen periaatteessa voisi jo nyt olla olemassa, ja onkin ehkä jollain pelottavalla vertauskuvallisella tavalla. Mutta sillä ei sorruttu mässäilemään, se kerittiin auki pikkuhiljaa, taitavasti ja eleettömästi. Ja siitä tavasta kertoa, siitä minä tässä ihan ehdottomasti eniten pidin. Ishiguron tapa kuvailla maisemia, tunteita, ihmissuhteita ja niiden välistä psykologiaa hypnoottisen on taitavaa ja kaunista, ja se erityisesti nosti tämän kirjan keskiverrosta hyväksi. Se oli hieman kuin jollain tapaa käänteinen Haruki Murakami, päinvastainen vain, koska tämä oli melankolinen siinä missä Murakami enemmän taustaltaan valoisa. Paitsi ehkä Norwegian woodissa, joka hyvin etäisesti jossain tunnelmassa tästäkin mieleen tuli, alakuloisemmin vain.

Lohduton kirja tämä ei missään nimessä kuitenkaan ollut, ennemminkin haikean kaunis. En kuitenkaan usko, että tämä miksikään elämää suuremmaksi kirjaksi minulle kasvaa, mutta toisaalta sitä minä nyt kaipasinkin. Joskus nimittäin lukukokemuksessa parasta on juuri se, ettei se järisytä liikaa. Kun omassa elämässä on menossa paljon, rautoja on tulessa enemmän kuin niitä ehtii käsitellä, rauhallisuus ja eleettömyys saattaa olla juuri kaikkea, mitä eniten tarvitsee. Sitä nimenomaista vastapainoa, pakoa kaoottisuudesta. Ja tähän väliin, tämä kirja oli täydellinen. 

Helmet-haaste: 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta