Katoamiskertomus

Sanni Isometsä : Katoamiskertomus

205s.

S&S 2026

Saatu arvostelukappaleena

"Ikävä on halua palata sinne missä ei ole. Aivojen magneettikuvissa voi nähdä, kuinka surussa aktivoituvat samat aivoalueet kuin jotakin etsiessä. Läheisen kuollessa aivot pyrkivät edelleen paikantamaan, missä poissaoleva on. Aivokuvissa suru ja eksyminen näyttävät samalta. Silläkin tavalla suru on suunnaton."

Sen piti olla vain tavallinen flunssa, ehkä jopa miesflunssa, ajatteli kätilönä työskentelevä kumppani. Kotona sairastamista, terveyskeskuksen lepokehoituksia, teho-osasto M1, myöhemmin lääkärin soitto – ja flunssavirus oli jossain muualla kuin sen todella piti olla. Kaipaamaan jäivät.

Sanni Isometsän esikoisromaani Katoamiskertomus on haikea ja kaunis, pieni ja lyyrinen romaani surusta ja jäämisestä, menettämisestä aikuisena ja lapsena. Se on muistelmateos Isometsän omista kokemuksista, lapsena menetetystä isästä ja aikuisena menetetystä kumppanista sekä oman lapsen isästä. Sinä-muotoinen kertomus, jossa pahimman keskellä itseään tarkastelee aina jostain hieman ulkopuolelta, sivusta, sivullisena, katsoo sitä kuorta joka jotenkin vain toimii tekee selviytyy. Myöhemmin teos siirtyy minä-muotoon, keskiöön, yritykseen ymmärtää niin menehtyneen puolison elämää kokonaisuutena kuin lapsuudessa kuolleen isän elämää. Sinä selviydyt, minä jo elän.

Itsekin kätilönä toiminut valtiotieteen maisteri Isometsä käyttää kauniin, mutta kepeästi etenevän kielen toimivana vastapainona lääketieteellistä kieltä, lääkkeitä, kudoksia, ruskeaksi nesteeksi mätäneviä sisäelimiä – elämää sairaalassa ja sen ulkopuolella, jossa ruumiinnesteet pääsääntöisesti saa unohtaa. Hän käy teoksessaan läpi niin suhteen alkua, lapsen syntymistä, itse itselleen kertomaansa rakkaustarinaa, sillä kuolleen tarina on aina eloon jääneen oma. Valittu kontrasti toimii: se luo kuvan kahdesta maailmasta, pään sisäisestä, joka yrittää ymmärtää sekä fyysisestä kiertokulusta, joka ei pyydä ymmärtämään. Surut, menetykset, elossa pysyminen, kaikki liikkuu vuorotellen, kukaan ei ihan täysin ymmärrä, ja silti ihminen nimeää jokaisen pienen säikeen kehossa, lääkeaineen, sähkökäyrän, turvonneen kehon ja surun vaiheet ymmärtääkseen, päästäkseen pakoon pakokauhuaan. Isometsä ei kuitenkaan alleviivaa, vaan antaa erilaisten tyylien tulla, olla osa luontevaa ja pakottamatonta kerrontaa, jossa ollaan yhtaikaa kiinni menetyksen hetkessä että sen jälkeen pilkistävässä elämässä.

Katoamiskertomus on hurjan taitava, selvärajainen ja elämään kurkottava esikoinen. Se on hallitusti koottu kokonaisuus kaaoksesta yhden elämän ja kahden kuoleman välistä.

ESTER, TEURASTAJA

MARIIA NISKAVAARA : ESTER, TEURASTAJA

181s.

Kosmos 2025

On ainakin kolmenlaisia kaupunkeja. On kaupunkeja, jotka rakentuvat paperin varaan. On myös kaupunkeja, jotka rakentuvat teräksen varaan. Mutta sitten on kaupunkeja, joiden Tehdas tuottaa sitä Kaikkein Tärkeintä. Se Tehdas tuottaa lihaa. Ja siellä Tehtaalla on töissä Ester, teurastaja.
Niskavaaran moninkertaisesti ehdokkuuksia pokannut sekä Hesarin esikoispalkinnon voittanutkin romaani lähtee vikkelään liikkeelle. Sen lauseet hakkaavat jo ensimmäisellä sivulla, kulkevat määrätietoisesti eteepäin kuin Esterin lyhyen hameen alapuolella olevat kengänkorot, joilla hän kopistaa menemään ohi vanhempiensa lihakaupan, ohi Portinvartijan, ohi pukuhuoneen, kohti teurastamoa. Niskavaara tuo eteen kirveellä veistetyn maailman: Esterin, lihan, kehollisuuden, tyhjyyden ja täyttymyksen estetiikan. Lapsena Ester työntää sormiaan kukkuraisen jauhelihakeon sisään, tekee pieniä onkaloita punaiseen lihaan, imee illalla lihan makua kynsiensä alta. Samalla Niskavaara näyttää koko yhteiskuntamme absurdin lihaisuuden, ihmisen ja porsaan samaisuuden. Miten jokainen yksilö on vain yksi, ja silti toista voi syödä ja toista ei.

"Kun Ester tulee kotiin, on Keinosiementäjä jo eteisessä. No hei, he sanovat toisilleen. Ester ottaa huivin päästään, riisuu trenssitakin ja laskee laukun oven pieleen. Sitten hän napittaa paitansa auki, avaa vyön, hame putoaa kinttuihin, hän potkaisee sen pois. Sukkahousut hän laskee vain nilkkoihin. Yleensä Keinosiementäjäkin riisuutuu, mutta tänään hän laskee vain housunsa. Se riittää Esterille. Tehdäänkö samalla lailla kuin aina, Keinosiementäjä kysyy, ja Ester sanoo, juuri niin tehdään."

Pikkuhiljaa absurdimmaksi ja groteskimmaksi käyvä romaani on esikoiseksi toki, mutta ylipäätään romaaniksikin erityisen taitava. Se on hallittu kokonaisuus, jossa jokainen lause, teko ja nimi on paikallaan. Kun Esterin ja lihan lisäksi tarinaan tulee toisenlainen lihanhalu – lapsihalu – muuttuu posketon tarina toisella tapaa traagiseksi; Esterin aviomies, Keinosiementäjä, siittää kyllä jatkuvalla tahdilla porsaita, valioyksilöitä tiineeksi päivä toisensa jälkeen, mutta lihana kohdeltavaksi tulemisesta haaveileva Ester ei vain täyty. Ei lapsella, ei uudella lihalla. Ja kun Ester lopulta täyttyy, hän täyttyy jollain aivan muulla, eikä luovu siitä vaikka muut sanoisivat että niin pitäisi tehdä.

Ester, teurastaja on kaikessa kaurismäkeläisessä yksinkertaisuudessaan lumoava ja ronski teos. Niskavaara on löytänyt tarinalleen täydellisen kielen rekisterin, ja luo sillä pienen, sellaista hölskytettävää maisemapuolipalloa muistuttavan karikatyyrisen kylän, jonka keskellä on Tehdas, Ester, Keinosiementäjä ja sadoittain viimeisen henkäyksensä päästäviä sikoja. Ensin ne teurastetaan käsin, myöhemmin kaasulla, ja miten normaalia, päivittäistä, iloista ja onnellista tappaminen voikaan olla! Niskavaara käyttää taiten näyttämällä paljastamista, deadpan-huumorilla totisen massamurhan päivittäistä jyskytystä samalla kun lukijan hammas pyörittää pientä porsaan palaa hampaidensa välissä. 

Ester, teurastaja on voimakas, teurastamon lattioille verenlaskussa pisaroituneen veren ja sen raudan tuoksuinen pieni, väkevä romaani. Sen pinnan alla on enemmän, kun sen lihaisan vaaleanpunaiseen ytimeen jaksaa työntää sormilla onkalon jos toisenkin. Ja kun asiakas tulee, Ester – ja Niinivaara – tulee, ja piilottaa jollain hersyvällä ja silti vakavakasvoisella tuimuudella kolot piiloon. Ei parane katsoa sinne, miltä yleensä suljemme silmälle, sillä samanlaisuuden ymmärtäminen pilaa lopulta kaiken.

SILLOIN ENNEN

  OLIVER LOVRENSKI : SILLOIN ENNEN 

277s.

Gummerus 2025

Alkuteos: Da vi var yngre, 2023

Suomennos: Onerva Kuusi

Olen viettänyt viime päivät Oslon kaduilla. Perjantaista asti, vaikka olen ollut lukujumissa jo useamman viikon. Aloin lukea tätä varovasti, ja yhtäkkiä olin sen pauloissa, luin ja luin ja luin, ja vaikka voisi kuvitella, ettei 277 sivussa riitä neljäksi päivää luettavaa tällä tahdilla, tässä riitti. Luvut, kappaleet ja hetket ovat lyhyitä, ei edes sivun mittaisia, ja silti niissä on sellainen paino, ettei kirjaa voi yhtaikaa olla ahmimatta ja toisaalta lukea liikaa kerrallaan, sillä näissä riveissä, pienin kirjaimin kirjoitetussa riimittelyä muistuttavissa kappaleissa on kokonaisten katunuorten elämä.

Kiinnostuin vasta 21-vuotiaan Lovrenskin esikoisteoksesta puhtaasti siksi, että tuo nuori norjalaiskirjailija on tulossa keväällä Helsinki Lit -kirjallisuustapahtumaan. Kirja olisi mennyt muuten ohi, jäänyt aivan takuulla väliin. Ja nyt, viikonlopun kroatialaistaustaisen Ivorin, somalialaistaustaisen Marcon, intialaistaustaisen Arjanin sekä norjalaisen Jonaksen kanssa viettäneenä totean, että se olisi ollut tämän kirjavuoden suurin menetys. Jättää tämä teos lukematta.

"0 hugs

niin moni juttu on muuttunu aina vaan drugs

drugs drugs mut ei koskaan hugs, rahaa on vetää

huumeita niin paljon kun mieli tekee, mut enää ei

tee mieli, on pakko

yks sossu oli vaa mut sähän tiesit et ne oli kovia

huumeita kun alotit, mä sanoin et kukaa meist

tienny mitä ne oli ennen ku ei pystytty lopettaa"

Silloin ennen on fragmentaalinen katuromaani, vino kasvukertomus, pikkuhiljainen hipuminen huumeiden ja sekakäytön maailmaan 2010- ja 2020-lukujen vaihteen hyvinvointivaltiossa. Kirjan päähenkilön tavoin kroatialaistaustainen Oliver Lovrenski oli vain 19-vuotias tämän romaanin ilmestyttyä, ja hän kertoi tienneensä jo sen kirjoitusvaiheessa tästä tulevan sensaatio. Ja sehän siitä on tullut – vain muutama vuosi myöhemmin kirjaa on myyty himpu Suomea pienemmässä Norjassa yli 70 000 kappaletta ja sen käännösoikeudet on myyty 15 maahan. Romaani voisi ehkä olla jotain young adult - ja kasvukertomuskirjallisuuden välimaastossa, tai se voisi olla norjalainen versio Angie Thomasin Viha jonka kylvät -romaanista. Toisaalta se on kuin katuräppiä – veljeltä toiselle kirjoitettua autofiktiota. Tai meille nuorisokulttuurista kiinnostuneille ja sitä liippaavasti tutkiville täti-ihmisille kurkistus nuorten maailmaan nuorten omalla äänellä. Tai sitten se on kirjallisuutta raivolla uudistava z-sukupolven ääni, jonka edessä me kirjallisuusalaa eri tavoin vielä hallitsevat millenniaalit ja x-sukupolvelaiset saamme pian jo väistyä. 

Lovrenski kirjoittaa kadun, nuoren, maahanmuuttotaustaisen, lukioikäisen kieltä. Onerva Kuusen suomennos on täydellinen, ainakin näin yhtä sukupolvea vanhemman ihmisen näkökulmasta katsottuna: se tavoittaa harvinaisen hyvin nuorten kielen olematta päälleliimattu, yrittämättä liikaa. Kuusen ratkaisut vaihtaa monia norjankielisiä slangisanoja Helsinkin slangiin, nettislangiin, z-sukupolven omaan sanastoon toimii upeasti, rytmi kääntyy täydellisesti, Kalenterikarju-Mikko sanoo instagramissa tämän olevan kuin Suomi-räppiä, ja siltä se tosiaan tuntuu. Kieli vie suoraan kaduille ja nuorten omaan maailmaan, johonkin mitä me ylhäältä moraalihuolen kautta sanoisimme yksilön luisuksi mutta mikä kertojan näkökulmasta taas on maailma, joka vie mukanaan, kun muut eivät pidä huolta. Lovrenski käsitteleekin ystävyyden yhteisöjä lempeällä ja kipeälläkin kauneudella, näyttää aikuisten moraalipanikoinnin kohteena olevat "nuorisojengit" huoltapitävinä yhteisöinä kun muut ovat nämäkin alaikäiset oman onnensa nojaan jättäneet. Moni ajautuu kaduille, kun joku elämän tärkein tukihenkilö katoaa, niin moni tästäkin nelikosta. Toisilla sitä ei ole ollut lainkaan, eikä kontrolloiva sosiaalihuolto korvaa rajoituksillaan kuulluksi tulemista tai läheisyyden puutetta.

"viikkoo myöhemmin toinenkin frendi otettiin

huostaan, molemmat ollu mun veljiä from way

back, tyylii ekalta, ja nyt oltiin ysillä ja poof, ne oli

poissa

ennen pystyin laskee yhen käden sormil ketkä

lähetettiin laitokseen, nyt tarvii tyyliin mustekalan"

Lovrenskia lukiessa nuoria ja aggressiota tutkivana jatko-opiskelijana en voi olla yhdistämättä tätä kirjaa Hesarin eiliseen juttuun 1990-luvun nuorison alkoholikulttuurista. HS haastatteli artikkeliaan varten emeritusprofessoria Matti Rimpelää, jota nykyajan huumekulttuuri ei yllätä – ennen oli ahtaampaa, joten kännättiin, nykyään huumeiden saatavuuden helppouden vuoksi on aivan ennustettavissa ollutta, että alkoholi korvautuu muilla päihteillä. Ilmiö taustalla on silti sama, esittää Rimpelä: kun 1980-luvun jälkeen yhteisöllinen kulttuurimme on romuttunut, kasautuu myös sosiaaliset ongelmat yksittäisten perheiden päälle entistä herkemmin. Ja kuten HS kirjoittaa: "samalla kasvuyhteisö – siis aikuiset – lakkasivat antamasta sosiaalista tukea. Sen tilalle tuli persoonaton virallinen kontrolli: sosiaalityöntekijät, kuraattorit ja psykologit." Rimpelä muisutttaa, että kun ennen koko kylä kasvatti (koulut mukaan luettuina, muistuttaa aggressiotutkija Laura Liukko), ei paine yhden tai kahden vanhemman harteilla ollut niin suuri. Mutta kun nyt ollaan yksin (ja myös koulu painaa omaakin kasvatusvastuutaan kotien harteille, muistuttaa aggressiotutkija Laura Liukko), jää juurikin sosiaalinen tuki saamatta, jos joku/jotkut huoltajat eivät monista sosiaalisista, yhteiskunnallisista tai perusinhimillisistä syistä sitä pysty juuri tarvittavilla hetkillä antamaan. Lovrenskin romaanissa oslolaisnuoret elävät juuri tätä todellisuutta lihaksi. Ivor, Marco, Arjan ja Jonas tulevat kaikki eri tavoin isättömistä tai isiensä kaltoinkohtelemista oloista, väsyneiden ja pärjäämättömien äitien luota. Joidenkin vanhemmat käyttävät itsekin, toisen eivät pysty huolehtimaan kuin yhdestä lapsesta kerrallaan. Ja siinä missä ennen yhteisöllistä sosiaalista tukea tarjosi yhteisö ja yhteiskunta, nyt sitä löytyy enää kaduilta, kaltaistensa joukosta.

Tämä on kirja, joka jokaisen nuorten kanssa työskentelevän opettajan, nuorisotyöntekijän, sosiaaliohjaajan ja päättäjän tulisi lukea. Se muistuttaa tekojemme ja yhteiskunnallisten muutostemme seurauksista, yleisinhimillisen vaihtumisesta yleisrangaistukselliseksi. Se näyttää miten toimimattomia sosiaalihuoltomme keinot ovat, kun ne rankaisevat ja eristävät, kun ne eivät tarjoa nuorten eniten kaipaamia asioita tilalle. Monelle muulle tämä kirja on varmasti muutakin, suurempaa, samastuttavaa, sanoittavaa. Ja silti, Silloin ennen on ilmiö ajassa, jossa yhteiskunta vastuuttaa ihmisiä itse aiheuttamistaan ongelmista. Se on karuista aihesta huolimatta rakkauskirje ystäville, läheisille, omille juurille, itse rakennetuille yhteisöille, valituille perheille. Lovrenskin teksti on kaikessa nuorisolaisuudessaan kirkasta, terävää, eheää. Hän jättää valtavia teemoja rivien väliin, sanoo ääneen enemmän kuin yksikään nuoria paheksuva aikuinen elämänsä aikana koskaan. Silloin ennen oli 18-vuotiaan elämässä ehkä vuosi, kaksi sitten, mutta nuorelle muutakin vuosi voi olla kokonainen elämä. Siksi meillä, joiden käsissä heitä koskevat päätökset ja rajoitteet ovat, täytyy todella pitää se mielessä. 

"sanotaan mutsi ettei tarvii sanoo äiti, mutsi ragee,

sen sijaan et äiti pelkää, äiti pelkää mun puolesta"

VEDESTÄ JA SURUSTA

SALLI KARI : VEDESTÄ JA SURUSTA

227s.

Siltala 2024

Pyydetty arvostelukappaleena

Olen miettinyt tänä kesänä paljon veden kannattelevaa voimaa. Sisäistä – sitä miten se kaikessa yksinkertaisuudessaan pitää meidät hengissä, kehomme vireessä, valmiina ja valppaana. Ulkoista – sadetta, joka tekee saman luonnolle kuin juomavesi meille, pisaroiden valkoista kohinaa, joka rauhoittaa hermoston ja uneen. Ja erityisesti fyysistä – kun antautuu veden kannattelemana selälleen keuhkot täynnä happea, kelluu osana jotain suurempaa, jotain, mikä kiertää, voitelee, parantaa ja pitää yllä elämää. Taivas saa näkökentän pyöreät reunat kun sitä katsoo veden pinnalta käsin, ja koko elämän perspektiivi on hetken hieman erilainen. Kun katson pinnan alla leijuvia käsiäni, olen enemmän elossa kuin koskaan.

Tätä – ja nuorempana sairastettua rintasyöpää – miettii, pohtii, tutkii ja kuljettaa myös Salli Kari syksyn autofiktiivisessä uutuudessa, esikoisteoksessaan Vedestä ja surusta. 

x

Salli Karin Vedestä ja surusta on kahteen tasoon kurkottava heleän kaunis, ja jollain aivan omanlaisella tavallaan hento tarina naiseudesta, kehollisuudesta ja ruumiista, joka lopettaa nuoruuden aivan liian aikaisin ja vaihtaa elämänjanon pelonsekaiseen loppuelämään. Karin romaanin päähenkilö lähtee kahdeksi kuukaudeksi residenssiin Islantiin, keskellä ei mitään olevan saaren keskellä ei mitään olevaan kaupunkiin. Siellä hän alkaa ensimmäistä kertaa käsitellä mennyttä, sairautta ja myös traumaa, joka kuoleman kosketuksesta ja kirurgin veitsestä jäljelle jää. Vedestä ja surusta vuorottelee Islanti- ja sairausjaksojen kanssa, katsoo nykyhetkestä menneeseen, josta taas ei koskaan uskalla enää kurkistaa tulevaan. Päähenkilö on lukossa, jumissa, painava kuin kivi, aivan veden kannattelemattomissa. Ympärillä on elämää, residenssivieraita ja Islannin aivan omalla tavallaan karu luonto, ja päähenkilö alkaa pikkuhiljaa avautua. Avata itseään, antautua kannettavaksi ja kannateltavaksi. Veden ja elämän.

"Siirryn matalaan lämpöaltaaseen ja asetun pitkäkseni. Sisälläni velloo jälleen valtameren kokoinen levottomuus. Haluan ajatella mitä tahansa muuta, kunhan olisi kevyttä, mutta kaikki painuu pohjaan, en tiedä mikä taas yhtäkkiä vaivaa. Ärsyttää etten tiedä, ärsyttää että tiedän kuitenkin.

Terve nainen ja sairas nainen, he asuvat molemmat minussa, kilpailevat tilasta, eivät mahdu samaan kehoon. Minä joudun raahaamaan sairasta naista kaikkialle. Ja kuitenkin: en olisi täällä ilman häntä."

Kari käsittelee teoksessaan hyvinkin naistyypillistä aihetta, rintasyöpää ja sen aiheuttamaa traumaa. Miltä tuntuu, kun nuori aikuisuus katkeaa kuolemanvaaraan, millaista on elää kehossa, jonka solut muuttuvat hengenvaarallisiksi? Miten muutama väärin kasvanut solu voikaan viedä paitsi palan naiseudesta, myös kehosta ja elämästä? Toipuuko siitä koskaan, ja jos toipuu, miten?

Kari kuvaa sairastumista, hoitoja ja jäljelle jäänyttä traumaa hennolla, mutta varmalla otteella. Esikoisenakin Vedestä ja surusta on taitava, eheä ja tarkkarajainen kokonaisuus, joka huojuu tuulessa kauniisti. Karin vahvuus – ja toisaalta varmaan mielipiteitä jakava puoli – on kielessä, jokainen lause on kuin pieni helmikoru, sellaisenaan myös mietelauseena toimiva. Osalle se tuo rankkaan aiheeseen lempeää lähestyttävyyttä, toiselle se saattaa taas etäännyttää. En tiedä mihin joukkoon kuulun itse, mutta kielen ansiosta tai siitä huolimatta Kari onnistui näyttämään kirjallaan jotain, johon samastumatonkin voi löytää uuden ikkunan, saman kokeneen vertaistuesta nyt puhumattakaan. Mutta ei, ei kirja silti ole terapiakirja, ei sellaisena kuin kyseistä termiä on tavattu käyttää. Varmasti se on toiminut paitsi terapeuttisena kirjoittaa myös jollekin lukea, mutta se on myös kaunokirjallisesti niin taiten tehty, ettei se typisty vain yhdeksi tarinaksi muiden keskellä, se on laaja meri joka näyttää että tältäkin elämä voi tuntua. Ja on aivan sattumanvaraista, millaiset vedet ketäkin kantavat. Osa selviää, osa ei selviä selviämisestä. Mutta kaikki tämä on osa tarinaa, kasvua koetun äärellä.

Helmet-haaste 2024: 35. Kirjassa vietetään aikaa luonnossa 

SOKCHO TALVELLA

ELISA SHUA DUSAPIN : SOKCHO TALVELLA

148s.

Siltala 2023

Alkuteos: Hiver à Sokcho, 2016

Suom. Anu Partanen

Melankolinen ja hento tarina lähtee liikkeelle pohjoisesta Etelä-Koreasta, läheltä Pohjois-Korean rajaa, Sockhon lomakaupungista, joka uinuu talvikaudella. Katujen pimeydessä välkkyy neon-valoja ja räntäsade, rantojen aallot lyövät vuoroin hikotellen kohti muovituolein varusteltuja kalakojuja. Nuori ranskalais-korealainen nainen työskentelee pienessä Parkin pensionaatissa, jonka vieraat koostuvat japanilaisesta vuorikiipeilijästä, kauneusleikkauksestaan piilossa toipuvasta nuoresta soulilaisesta naisesta sekä ranskalaisesta sarjakuvataiteilijasta. Tunnelma on pysähtynyt kuin vain turismilla elävissä maailmankolkissa sesongin ulkopuolella voi olla.

"Kun luon tarinaa, se alkaa aina etääntyä minusta, ryhtyy kertomaan itse itseään... Sitten mieleen tulee toinen tarina, mutta sen tiellä on tietysti tuo työn alla oleva tarina joka edistyy kuin itsestään, ilman että käsitän sitä, ja se täytyy saada ensin valmiiksi, ja kun sitten viimein voin aloittaa uuden tarinan, sama toistuu..."

Hänen sormensa riipivät raivokkaasti lonkeroa.

"Joskus tuntuu, etten ikinä onnistu välittämään sitä mitä haluan todella sanoa."

Mietin hetken.

"Ehkä niin on parempi."

Ranskalais-korealaisen Elisa Shua Dusapinin juuri suomennettu esikoisteos kuljettaa (länsimaiset) lukijansa paikkaan, jossa harvoin tulee edes kirjojen sivuilla vierailtua. Pohjois-Korean rajan tuntumassa ollaan kaukana pääkaupungin muovisesta, ikuisesta hälinästä, mutta toisaalta myös nykyajasta, identiteetistä, itsestään, jumissa kahden ajan ja maailman välillä. Siellä ollaan lähellä sotaa, joka ei koskaan päättynyt, äitiä, jota ei voi jättää yksin, rakennuksia, joiden putket ja lämmitys lakkaavat toimivasta talvisin. Yhtaikaa kaukainen kolkka on ikiaikainen, ja sen hauraasta tunnelmasta saa kiinni maailman toiseltakin laidalta.

Dusapinin vähäeleinen, jopa persoonaton, sivusta katsova ja toteava kieli on kuin elokuvakäsikirjoituksesta, ja sellaisenaan se toimiikin nostamaan teoksen tapahtumat, pienet eleet, osumat ja maisemat visuaaliseksi kuvaksi, viipyileväksi taide-elokuvamaiseksi kollaasiksi, jossa kuvataan melankolisen musiikin tai jopa täydellisen hiljaisuuden taustoittamana arkisia hetkiä, pieniä kohtaamisia,  kuplivan oluen sihinää, talvista merta, jonka aallot iskevät autiolle rannalle, pöydälle kolahtavia lautasia täynnä mustekalan lonkeroita. Ehkä jostain kuuluu koreankielistä puhetta, ehkä auto kaasuttaa kauemmas, mutta lähikuvassa on silti vain nuori nainen ja sarjakuvataitelija. Hetket voivat katketa milloin tahansa, ja niin ne tekevätkin, etäinen kerronta ja kieli ainoastaan näyttää muttei selitä.

Dusapin törmäyttää taiten hyisen Normandian ja kolkon talvisen Sokchon, erillisyyden sekä ulkopuolisuuden ja kaksi eksyneenoloista hahmoa, seisovan tunnelman ja ohikulkevan maailman. Sivustaseuraaja ei saa maailmasta kiinni, vaan se lipuu hänen otteestaan, sarjakuvapiirtäjä ei saa vangittua haluamaansa, vaan kaikki peittyy kaiken tahrivaan musteeseen. Kerrokset, etäisyydet ja tavoittamattomuus on käsinkosketeltavaa, ja se onnistuu jättämään yllättävänkin voimakkaan, visuaalisen jälkimaun kirjan loputtua. Hentoisen ohut teos on fyysisesti juuri niin keveä kuin tarina on kaukainen, ja se saa kaiken voiman hiljaisuuden ristiriitaisuudesta. Hieno romaani, kaiken kaikkiaan. 

Helmet-haaste 2023: 41. Kirjan kirjailija on syntynyt 1990-luvulla

PETE

VILLE VERKKAPURO : PETE

320s.

Kosmos 2022

Saatu arvostelukappaleena

Ville on kolmekymppinen mainosalan hyvin palkattu helsinkiläinen, joka juhlii, juo, käyttää aineita ja rakastaa. Villen isä Pete on kuollut joitain vuosia aiemmin, epäselvissä oloissa, pitkän ryyppyputken päätteeksi. Kun tyttöystävä ehdottaa yhteistä lasta, lähtee Villessä liikkeelle suuret voimat, murtuvat padot ja mitä näitä nyt oli, ja hänen täytyy selvittää mitä Petelle oikein kävi, kuka Pete oikein oli. Ja onko hän itseasiassa vain toisinto Petestä, isästään, jotain, minkä hän tiedostamattaankin siirtäisi vain sukupolvelta toiselle kierrettä katkaisematta.

Ville Verkkapuron esikoinen, dokumenttiromaanin ja jonkinlaisen esseenkin yhdistelmä istahtaa Kosmos-kustantamon autofiktiojatkumoon ottaen hieman lisää kierroksia klassisista esikoisasetelmista, joissa oman kohtalon kaivamisen ajatellaan kiinnostavan myös lukijoita. Kun kokonaisuuteen lisätään vielä nousussa oleva luokkatietoisuus, mielenterveyden käsittely sekä huumekirjallisuus, ollaan aika lähellä sitä, mitä Pete kirjana on. 

Pete jakautuu kolmeen osaan, joista ensimmäinen pohjustaa epävarman ja hukassa olevan kertoja-Villen lähtökohtia ja toinen sukeltaa Peten tarinaan talvisessa Pietarsaaressa, äidin vuokraomakotitalossa eriparilakanoiden ja Ikea-sisustustaulujen keskellä. Verkkapuro kuvaa mainiosti sitä mielen mustuutta, itsetuhoista aivokemiaa ja toisaalta isänsä jalanjäljillä kulkevaa aikuista lasta, joka on kaiken kokemansa jälkeen varsin hukassa oman tarinansa kanssa. Ensimmäinen osa vie kovastikin mukanaan, toinen ehkä näyttäytyy astetta haparoivampana. Minulle tulee selväksi (ja osin aukeaa samastuttavaksi) miksi mieli romantisoi kuolemaa, Kurt Cobainin ja muiden itsemurhan tehneiden tähtien kautta, mutta vastaavasti en aivan lukijana saa kiinni miksi minun täytyy tietää Petestä yhtä paljon kuin kertoja-Villen. 

Ville kuitenkin kasvaa, kehittyy, oppii ja oivaltaa, kuten kirjallisuuden tyyliin kuuluu. Ajattelun kehitystä olisin lukenut mieluusti syvemminkin Pietarsaaren satunnaisten ohikulkijoiden analysoinnin sijaan, mutta kun teoksen kolmas osa alkaa, pysähdyn taas keskittymään ja pääsen kiinni kirjan imuun. Verkkapuro nimittäin nostaa kertomansa tarinan pois henkilökohtaisesta, osaksi suurempaa poliittista päihdekeskustelua, viittaa tutkimukseen ja inhimillisempään lähestymistapaan, johon poliitikoillamme ja maallikkotuomitsijoillamme ei ole tässä yhteiskunnassa juurikaan ollut selvästi kiinnostusta perehtyä. Verkkapuro näyttää, miten huume- ja addiktiokeskustelua leimaa aina äärimmäinen moraalipaniikki tai tarkoituksenhakuinen lyödyn lyöminen, ja kirjan voima löytyykin juuri silloin, kun sitä ei enää oikein osannut odottaa. 

Ja juuri sen voiman ansiosta uskaltaisin suositella tätä myös muillekin luettavaksi. Verkkapuro ei saarnaa, vaan näyttää, inhimillisellä ja terävällä voimalla, miten tilastolliset riskitekijät toimivat käytännössä yhden ihmisen elämässä. Vaikka kokonaisuus on ehkä hieman koherenssiaan hapuileva, on Verkkapurossa kertojana sellaista vahvuutta, että häneltä lukisi mielellään lisääkin kirjallisuutta. Omanlaisensa teos, joka on tähän hetkeen vahvan kiinnittymisen lisäksi myös oiva keskustelunavaus aiheesta, jonka puolesta harvoin puhutaan; kestävän, inhimillisen päihdepolitiikan puolustus.

"Sadepisarat ovat niin kylmiä, että ne tuntuvat raapivan kasvoja.

Baarien neonvalot heijastuvat jäisen kadun pinnasta.

Jokaisen ihmissuhteen ongelma on se, että muodostaa itse puolet siitä. On aina suhteessa itsensä kanssa."

SINUN, MARGOT

MERI VALKAMA : SINUN, MARGOT

556s.

WSOY 2021

Markus ja Rosa kahden lapsensa kanssa muuttavat keskelle edistyksellistä ja hienoa Itä-Saksaa, DDR:ää ja Berliiniä, paikkaan jossa solidaarisuus voittaa kapitalistisen ahneuden, reaalisosialismi ohjaa resurssit sinne, missä ne tuottavat eniten hyvää. On 1980-luvun alku. 

Viljan isä on juuri kuollut, ja Vilja löytää pinon kirjeitä, jossa Margot odottaa rakastettuaan Erichiä ja heidän lastaan Kastanjaa takaisin. Vilja kysyy kirjeistä äidiltään, mutta kuten aiemminkin, kyselyt lapsuudesta ja nuoruudesta torjutaan, siirretään sivuun, vaietaan kuoliaiksi. Viljan isä on Markus, äiti Rosa. On 2010-luvun alku.

Kahdessa eri aikatasossa kertova kotimainen esikoisteos, runsaudensarvi ja lukijoiden rakastama lukuromaani, Meri Valkaman esikoinen Sinun, Margot on poukkoileva, mutta silti yllättävän yhtenäinen teos, joka yhdistää sosialismin kaatumisen ainutlaatuisella tavalla erään perheen murenemisen tarinaan. Mitä kaikkea kauniin ulkokuoren alla onkaan? Miten yhdessä pysymisen ihanne selviää, kun vastassa on yksilön tarpeet ja toiveet? Mitä tarkoittaa vapaus yhteiskunnassa, joka sulkee toisinajattelijat leireille? Entä mitä tarkoittaa vapaus yksilölle, jolle perhe tuntuu kaikkein tärkeimmältä? Romaani vuorottelee Markuksen ja Rosan näkökulmissa 1980-luvun Berliinissä, ja toisaalta siirtyy ajassa päälle vuosikymmenten päähän, kun Vilja yrittää ymmärtää lapsuuttaan ja ristiriitaisia muistojaan ajasta Saksassa. Miksi veli ei muista samoja asioita äidistä kuin hän, miksi kaikki yhtäkkiä vain romahti ympäriltä?

Sinun, Margot on juuri sellainen Suuri Tarina, historillisen fiktion ilmentymä, joka onnistuu kasaamaan kansiensa sisään varsin runsaan määrän erilaisia teemoja, hahmoja ja tarinoita. Vähempikin olisi riittänyt, ja se olisi voinut tehdä jopa hyvää kokonaisuudelle: rakkautta, vanhemmuutta, uusioperhettä, sisaruutta, omia suhteita, muiden suhteita, tuhoa ja etenkin valehtelua kirkastamalla, vähentämällä tai suoraan jopa karsimalla ne parhaat teemat, kuten muistamiseen liittyvä hataruus, vapauden tematiikka, voittajien kirjoittama historia (liittyy sekä yksilöön että kokonaiseen kansakuntaan) ja lapsuus toukkaroivien aikuisten ympäröimänä olisi saaneet paremmin niiden ansaitsemaa sijaa. Valkama rinnastaa upealla tavalla yksityisen ja yhteiskunnallisen, muistin ja muistia varten olemassa olevat tarinat toisiinsa, mutta fokus kieltämättä katoilee, kun keskusjuoni karkailee suuntaan jos toiseen.

Kirja kysyy selväsanaisesti, kuka ihminen – tai toiseelta kokonainen kansakunta – on, jos hän ei muista menneisyyttään. Tämä kysymys on kiehtova, ja Valkama pyörittääkin sitä ympäri kauniisti, antaen pienien palojen kerralla löytyä yhtaikaa lukijalle, Viljalle sekä kaatuvalle sosialismille. Sosialismista olisin mieluusti lukenut lisääkin, elämästä 1980-luvun DDR:sta, mutta kuten lopulta hieman kaikki teemat, jäi sekin aika ohueksi raapaisuksi. Toisaalta sen antaa anteeksi, sillä kirja on selvästi suuren yleisön teos, sellainen, jossa jostain on karsittava päästäkseen mahdollisimman monen hyllyihin. Sitä suuntaan tai toiseen arvottamatta, kirja toteuttaa kerrontaansa tyylilleen uskollisena, kaikessa totutussa turvallisuudessaan.

Lukukokemuksena tämä oli nopea, helppo ja upottava, ja on kiehtovaa, miten näin viihteellisenkin luennan kestävään kirjaan on saatu mukaan isoja yhteiskunnallisia teemoja ilman, että tarina menee joko luennoinniksi tai mutkien oikomiseksi. Kaunis teos, joka tosin jättää enemmän tiedonnälkää aihettaan kohti kuin ehkä varsinaista muistijälkeä omana itsenään. 

Helmet-haaste 2022: 40. Kirja kertoo maasta, jota ei enää ole

MIKÄÄN EI VOISI OLLA PAREMMIN

MARIE AUBERT : MIKÄÄN EI VOISI OLLA PAREMMIN

144s. / 2h39min

Gummerus 2022

Alkuteos: Voksne menneske

Suomennos: Aino Ahonen

Äänikirjan lukija: Pirjo Heikkilä

Kesä on aina aikaa, kun yleensä palaan itsekin äänikirjojen pariin. Kuuntelen niitä pitkillä aamu- ja iltalenkeillä koiran seurassa kävellen, kauniiseen kerrontaan upoten. Olen aika tarkka siitä, kuka äänikirjani lukee, mutta jos lukijana on joko Antti Holma tai Pirjo Heikkilä, kirja kuin kirja alkaa kiinnostaa.

Norjalaisen Marie Aubertin esikoisteos Mikään ei voisi olla paremmin on näennäisen kepeä kertomus kesäviikonlopusta Oslovuonon kupeessa. Nelikymppinen arkkitehti Ida on menossa juhlistamaan äitinsä 65-vuotispäiviä perheen yhteiselle mökille, ja paikalle tulee myös Idan pikkusisko Marthe uuden kumppaninsa ja tämän kuusivuotiaan tyttären kanssa. Ida odottaa viikonloppua innolla, sillä hänellä on suuria uutisia; Ida on juuri palannut Ruotsista, jossa hän on päättänyt pakastaa munasolujaan. Perheen perustaminen ja juuri sen oikean kumppanin löytyminen ovat siis ihan juuri kulman takana, mutta Marthen uutiset muuttavat koko viikonlopun suunnan.

Mikään ei voisi olla paremmin on hieno, täyteläinen ja raikas kuvaus perhesuhteista, keski-ikäisyydestä, sisaruudesta ja odotuksesta, että elämä alkaisi hetkenä minä hyvänsä. Aubert kuljettaa tarinaa Idan kautta, tumman huumorin sävyttämänä kuvauksena aikuisuudesta, joka ei oikein tunnu siltä kuin sen oli ajatellut tuntuvan. Pienoisromaani kysyy, millaista on ikääntyä, kun ei ole saavuttanut sitä ainoaa, jota odotusten mukaisesti tiettyyn ikään tullessa täytyisi saavuttaa, ja millaista on vielä nelikymppisenäkin elää samojen perheroolien keskellä, joihin on jäänyt jumiin jo 80-luvulla, olla ikuisesti se isosisko, joka yrittää ja yrittää onnistua, tulla nähdyksi, elää oikein ja muiden mieliksi. Kun mökkiviikonloppu ei suju lainkaan niin kuin Ida on ajatellut, alkaa kireistä ja kimuranteista perhesuhteista aueta suurempikin vyyhti, jota Aubert taidolla romaanissaan kerii auki.

Aubert kuvaa kipeitä, kiemuraisia ja katkeria perhesuhteita lempeästi, näyttää ihmisyyden rumat puolet sellaisella lämmöllä, että jo pieneen sivumääräänsä nähden lyhyessä kirjassa hahmoista kaikkine puolineen ehtii tulla rakkaita, kokonaisia hahmoja. Kirja etenee näennäisen rauhallisesti, kiihdyttäen tahtia loppua kohden. Pirjo Heikkilän lakoninen, mutta silti jotenkin lämpimän pehmeä ääni kruunaa teoksen hienon suomennoksen (vaikka osa norjalaisista sanoista ja nimistä tuleekin äännetyksi [suomen-]]ruotsalaisittain) antaen sille ne rivien väliin piilotetut mustan huumorin pilkahdukset, jotka varmasti myös fyysistä teosta lukiessa esiin olisivat tulleet. 

Tämä on kaunis, melankolinen, mutta silti oivaltava ja lämmin tarina, jota voi todella kesäkirjaksi suositella. Pieni, hieno kirja äitiydestä, lapsista ja lapsettomuudesta, toiveista ja odotuksista. 

"Vatsassa on outo tunne, en ole syönyt kunnolla, minua huimaa. Ei tämä pelkkää surua ole, riippumatto huojahtelee hitaasti sivusuunnassa, ei tämä pelkkää surua ole. Kädet ja jalat tuntuvat erilaisilta, sydämenlyönnit lävistävät ruumiini voimakkaina ja terävinä. Mitä jos ei käykään kuten olen ajatellut. Mitä jos vastassa onkin kaikkea muuta kuin olen kuvitellut. Jotain vähän tavallisempaa. Vähän iloisempaa. "

Helmet-haaste 2022: 41. Sarjakuva tai kirja, joka kertoo supersankarista (tässä kohtaa otan kaiken vapauden määritellä supersankariuden itse arjen tavallisuudeksi, tuskaisen inhimillisyyden näyttämiseksi ja elämän pettymyksistä selviämiseksi. Ns. normikäsitys supersankariudesta ei kiinnosta lainkaan, joten miksipä meistä jokainen ei voisi tavallaan olla supersankari.)

KUKAAN EI PUHU TÄSTÄ

PATRICIA LOCKWOOD : KUKAAN EI PUHU TÄSTÄ

226s.

Tammi 2022

Alkuteos: No One Is Talking About This // 2021

Suom.: Einari Aaltonen

"Hänellä oli vaginassaan kristallimuna. Oli vaikeaa kävellä kristallimuna vaginassa, joten se sai hänet mietteliääksi eli käytännössä meditoimaan. 'Kuule, se tosiaan toimii', hän sanoi aviomiehelleen, joka iltamyöhällä häkeltyi kristallimunasta."

Kun tartun yhdysvaltalaisen Patricia Lockwoodin esikoisromaaniin Kukaan ei puhu tästä, luulen pitkälle puoliväliin lukevani satiirista teosta Twitteristä, tai portaalista, kuten kirjassa sanotaan. Ja niin itseasiassa luenkin: luen jonkinlaista postkapitalistista ilottelua, jossa tämän myöhäismoderninajan ilmiöt nostetaan niin nasevasti framille, että välillä oikein kutkuttavalla tavalla nolottaa olla juuri tässä ajassa juuri minä – niin yksi muista, niin laumasieluinen ja samaa aikaa elävä, että kenestä tahansa saa oivallisen stereotypian 2020-luvun milleniaalista, kun vaan on tarpeeksi elänyt elämäänsä internetissä. Ja sitä Lockwoodin romaani on: armoton kuvaus identiteetin rakentamisesta internetin syövereissä, portaaliposeerauksessa, ironisen nasevuuden ironisuudesta, siitä miten ironiasta huolimatta kaikki otetaan tässä ajassa niin  k a m m o t t a v a n  vakavasti.

"Markkinoille ilmestyi uusi lelu. Kaikki ilkkuivat sitä, mutta sitten alkoi kiertää huhuja, että se oli suunniteltu autisteille eikä sitä enää ilkuttu, vaan yhtäkkiä alettiinkin pilkata niitä, jotka olivat aikaisemmin ilkkuneet. Sitten joku löysi pölyisestä museosta lelun kivisen version miljoonan vuoden takaa, ja se tuntui todistavan jotakin. Sen jälkeen lelun alkuperä paljastui, ja kävi ilmi, että se liittyi jotenkin Israeliin ja Palestiinaan, joten kaikki päättivät yksissä tuumin, ettei siitä puhuttaisi enää koskaan. Ja tämä kaikki välähti yleiseen tietoisuuteen ja vaipui unohduksiin neljän vuorokauden sisällä."

Romaanin portaali on armoton paikka, jossa jotain nasevaa lohkaissut onkin yhtäkkiä kaiken asiantuntija, ja huomaakin jo kiertävänsä maailmaa kommentoimassa nykyaikaa niin erilaisissa seminaareissa kuin British Museumin luentosaleissakin. Portaali tasapäistää kaikista legitiimejä kommentoijia asiantuntijuustasosta riippumatta, yhtäkkiä väliä onkin vain sanavalmiudella sekä valmiudella kiistää ja kinata, runnoa oma ylemmyydentuntoinen mielipide muita ylemmäs. Tätä elämää kirjan päähenkilö elää, hän lentää paikasta toiseen, vierailee Helsingissä ja Australiassa, elää ikuisessa virrassa jossa langat, kommentit, twiitit ja iskut vyön alle ovat jatkuvassa virrassa juoksevia koodeja, kirjaimia, sosiaalista elämää, elämän imitointia. Maailma kulkee kohti tuhoaan, ja ihmiset istuvat nenä portaalin tekstivirrassa kiinni yrittäen saada kiinni edes jostain.

"Sanat, jotka saisivat liekit roihahtamaan hänen sisällään, kun hän vuoden päästä ajattelisi niiden postaamista:

mikä aika olla lainausmerkeissä elossa."

Ja yhtäkkiä alkaa kirjan toinen osa, ja koko tunnelma muuttuu. Kirjainten virta kääntää suuntaa, se virtaa ulos puhelimesta, se repi todellisuudesta toiseen, siihen mitä olemme pitäneet edellistä todellisempana, vaikkei kukaan kai enää tiedä missä todellisuuden ja missä virtuaalisen raja todella menee vai onko sitä edes.

Lockwood on kirjailija, jolla todella on tarinan ja draamankaari hallussa. Juuri kun on alkanut päästä mukaan kunnolla siihen twiitinmittaisen tekstin rytmiin, rytmi muuttuu, tunnelma muuttuu, elämä muuttuu, kaikki muuttuu. Kieli pitenee ja tihenee, teräviä havaintoja ei tarvitsekaan enää tiivistää rajattuun merkkimäärään, maailma ei enää mahdukaan rajattuun merkkimäärään. Kaikki kiepsahtaa ympäri romaanissa ja sen henkilöiden elämissä, ja yhtäkkiä koko se elämä, joka ennen venytti rajojaan virtuaalisen ja todellisen yli koko maapallolle, pienenee Ohioon, diktaattorin aikaiseen osavaltioon, joka tekee abortista rikollista, joka kiepauttaa historiaa taaksepäin, eikä yksikään lääkäri uskalla sanoa mitä se käytännössä saattaa synnyttävälle äidille tarkoittaa. Ja se mistä yhtäkkiä nyt äiti, diktaattori ja Ohion aborttilait tähän tulivat, se oli yllätys minullekin. Ja jotta se voi olla sitä myös seuraavalle lukijalle, jääköön se vielä arvoitukseksi.

Lockwood tutkiskelee kahden täysin erilaisen kirjan osan kautta sitä maailmaa, jonka rajat tuntuvat olevan kauempana kuin koskaan. Internet mahdollistaa kaiken sulautumisen yhteen, mutta romaani tuntuu kysyvän onko internet enää olemassa erillisenä vai osana meitä. Mitä ihmisestä kadotessaan jää, ja mistä ihminen katoaa kun hän katoaa? Loppuosan vakavuus saa alun leikittelyn näyttämään juuri siltä, mitä se on, leikittelyä. Leikittelemme, performoimme, elämme sellaisen kuvan kautta, jota emme kuitenkaan jaa ulkopuolelle, mutta toisaalta, jaoimmeko me sitä koskaan ennenkään? Nykyään se näkyvin puoli elämästämme on näkyvintä koskaan, mutta piiloinen on aina ollut piilossa. Katseilta, toisilta, kuvilta, tuijotukselta. Suojassa, suojeltavana. Ehkä toisen katseilta ja pilkalta, ehkä joltain mikä onkin enemmän meissä sisällä kuin oletetuissa tuntemattomissa ja heidän asenteissaan.

Lockwoodin Kukaan ei puhu tästä on siis todella kirja, josta todella monen toivoisi puhuvan. Sen ristiriitaisuus, vetovoima ja omaleimaisuus on raikasta, se on yhtaikaa niin uskomattoman taitavasti tallennettu ajankuva sekä kipuileva näkyvän ja piilotetun rajanveto, että se elää elämäänsä myös tämän ajan jälkeen. Hieno, ristiriitainen vuoristorata tämä lukuelämys.

Helmet-haaste 2022: 37. Kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle mielelle

ARMOTON JA PALJAS ESIKOINEN – RAVEN LEILANI : KIILTO

RAVEN LEILANI : KIILTO

203s.

Otava 2021

Alkuteos: Luster, 2020

Suomennos: Kaijamari Sivill

23-vuotias newyorkilainen Edie on pitkään kustantamonsa ainoa ruskea työntekijä. Hän etsii, hapuilee, ei nöyrry, esitä valkoisempaa kuin onkaan. Ediellä on myös valkoinen rakastaja, kymmenisen vuotta vanhempi Eric, joka vaimonsa lupakirjan kanssa avaa avioliittoaan. Muutaman mutkan – potkujen sun muun – kautta Edie asuukin yhtäkkiä Ericin kotona, ulkopuolisena kolmantena pyöränä, keskellä valkoista esikaupunkialuetta.

Raven Leilanin esikoisromaani Kiilto on kiivas tutkielma paitsi parikymppisyydestä, yksinäisyydestä ja rakkauden etsimisestä, rodullisuudesta, rakenteellisesta rasismista ja luokkaeroista, joista etuoikeutettu valkoinen lähiöisä ei yksinkertaisesti kykene ymmärtämään yhtään mitään. Kuten todellisessa maailmassa, luokan näkee vain kuin ei elä sen kaikkein normitetuimman keskiluokan keskellä. Tai kun lukee romaania, joka tuo sen upeasti näkyviin alleviivaamatta aihetta liikaa.

Leilanin Kiilto on kiihkeä, poukkoileva ja paljas romaani, jota ei aivan turhaan ole verrattu vast'ikään lukemaani Lisa Taddeon Eläimeen. Siinä missä Taddeon romaanin keskiössä on naisiin kohdistuva rakenteellinen sorto, on se Leilanilla ei-valkoisiin kohdistuva rakenteellinen rasismi. Ja se rasismi on sitä, mikä on kaikkein eniten piilossa; pientä, vihjailevaa, alistavaa ja näennäisen hyväntahtoisuuden alle piilotettua, sitä sellaista, joka yhtaikaa antaa ymmärtää, että yksilö voi ikään, sukupuoleen, ihonväriin ynnä muuhun katsomatta olla ihan! mitä! tahansa!, mutta joka todellisuudessa kaventaa sen "ihan minkä tahansa" aina hieman pienemmäksi kuin se vaikkapa valkoisella cis-miehellä on. 

Leilani ei korosta rasismiaan yliviivaten, vaan tuo sen mukaan tarinaan yllättävänkin vivahteikkaasti. Leilani tarkastelee rasismia työelämässä, yhteiskunnassa, yhteiskuntaluokissa, lähiöissä ja New Yorkin metroissa. Se vilauttaa kritiikkiä niin iänikuisiin, valkoisille jo tarpeeksi etäisiin orja-tarinoihin, työyhteisön kiintiömustiin ja hanttihommiin, joita tehdä kun saa varsin monennen koeajan jälkeen potkut. Kiilto on oivallinen tutkimus paitsi rodullisuuteen myös yhdysvaltalaiseen luokkayhteiskuntaan, joka pitää ihmiset lähtökohtaisesti paikoillaan. Amerikkalainen unelma kuulostaa lähinnä viiltävältä satiirilta maassa, jossa oman onnensa sepät näyttävät kaikki yllättävän samalta.

Ja samalla Kiilto on kaunis tarina yksinäisyydestä, rakkaudenkaipuusta ja rakkaudesta sellaisista suunnista, joita sitä ei osaa odottaa. Se kysyy vahvasti, miksi vähimmäisvaatimuksesta tulee yhtäkkiä muka riittävää, miltä turva näyttää ihmiselle, joka on tottunut vain hylkäämisiin. Se kuljettaa mukana toivoa taiteilijuudesta, etsintää identiteetistä, hapuilua omasta paikasta maailmassa, jossa se paikka on yritetty jo ennalta antaa varsin kapein ehdoin. Kokonaisuutena Leilanin esikoinen on ehkä hieman turhankin poukkoileva ja esikoisromaanimaisesti täysi – ikään kuin yhtään mitään sivujuonnetta ei olisi maltettu ottaa pois, mutta toisaalta se on näin ainakin vahva ja moniulotteinen. Toki tarkempi syventyminen olisi saattanut tehdä romaanille erityisen hyvää, mutta lopulta voi kysyä kuka 23-vuotias nyt lopulta osaa paneutua ja syventyä maailmassa, jossa kaikki on hieman huonolla tavalla auki?

Helmet-haaste 2022: 42. Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä

KUKA ON MAUD DIXON?

ALEXANDRA ANDREWS : KUKA ON MAUD DIXON?

368s.

Otava 2021

Alkuteos: Who Is Maud Dixon?

Suomennos: Jaakko Kankaanpää

Kuten ehkä aiemminkin on huomattu, genrekirjallisuus ei varsinaisesti ole heiniäni. Nautin siitä kyllä pieninä annoksina silloin tällöin, ja rakastan ajatusta jännityskirjoista, jotka vievät mukanaan. Lähtökohtaisesti etsin jännitykseni kuitenkin nopeammassa muodossa, tv-sarjoina ja elokuvina, ja viihteellisempi kirjallisuus jää usein itselleni ominaisempien kirjojen varjoon. Kaikkea ei vain ehdi, joten helposti tulee jumituttua omalle lukemisen mukavuusalueelle. Nyt vastaan tuli kuitenkin kirjainstagramin kautta yhdysvaltalaisen Alexandra Andrewsin esikoinen Kuka on Maud Dixon?, joka suositusten perusteella tarttui minullekin kirjastosta käsiin. Olen taas ollut sairaana, joten mikä olisikaan parempaa kuumepotilaspuuhaa kuin upota tuntikausiksi viltin alle vetävän kirjan parissa.

Tavallaan me tiedämme, kuka Maud Dixon on. Hän on järjettömiä määriä myynyt esikoiskirjailija, josta koko New Yorkin kustannusala puhuu. Se, kuka Maud Dixon todella on, on taas koko alaa piinaava mysteeri. Florence Darrow taas on kustantamon assistentti, joka haaveilee kirjailijuudesta, suurista päivistä, maineesta ja kunniasta. Myös häntä piinaa enemmän tai vähemmän kysymys Maud Dixonista, ja eräiden sattumien kautta hän onkin pian juuri se, joka todella pääsee lähemmäs Maudia. Tai niinhän hän toki ainakin luulee.

Kuka on Maud Dixon? on kirjallisuusmaailmaan sijoittuva psykologinen jännäri, jossa kaksi erilaista henkilöä pyrkivät kohti omia unelmiaan. Toinen haluaa pysyä piilossa ja toinen tulla esiin. Ja jos jotain yhteistä hahmoilla on, on se tämä: nämä kaksi henkilöä, mysteerinen Maud Dixon sekä assistenttina toimiva Florence Darrow ovat muuten tähän astisen kokemukseni mukaan kirjallisuushistorian yksiä vastenmielisimpiä päähenkilöitä kumpainenkin. Ja sitä on etenkin Florence, jonka näkökulmasta tarinaa seurataan. En keksi ketään fiktiivistä hahmoa, jota olisin näin puhtaasti inhonnut koko kirjan ajan, mikä lie jonkinlainen saavutus sekin. Se tekee kirjan lukemisesta erikoisen kokemuksen. Tässä ei ole mitään samastuttavaa, ei mitään ihastuttavaa, ei mitään millä saisi sympatiat puolelleen. Ja tietyllä tapaa juuri se toimii. Florence Darrow on kuin se vihaseurattava some-tyyppi, jonka jokainen päivitys saa raivon partaalle, mutta häntä ei silti kykene olemaan seuraamatta ainakin salaa. Tämä toimii, sillä on ihana lukea kerrankin täysin vapaana mistään samastumisoletuksista.

Maud Dixonin arvoitus lähtee keriytymään auki varsin hitaasti, ja tämän kirjan alku onkin varsin tahmeaa kahlattavaa yllättävänkin pitkälle. Florencea en tosiaan voi sietää, joten hänen seuraamisensa aikaa ennen Maud Dixonia on lähinnä piinaa. Piinaa lisää toki myös se, että genrelleen uskollisesti nämä hahmot ovat myös äärimmäisen ohuita, karikatyyrisiä eikä millään tapaa oikeastaan edes uskottavia. Juonivetoisessa kirjassa tiedän sitä olla suuremmin odottamattakaan, mutta kieltämättä se aiheuttaa hieman haasteita päästä tarinaan sisään.

Mutta kun siihen pääsee, lähteekin se varsin vauhdilla liikenteeseen. Yhtäkkiä kömpelö kieli, turhauttavat hahmot sekä aivan tolkuttoman epäuskottavat käänteet eivät enää haittaa, sillä meno ja meininki vie mukanaan. Kirjan loppupuolisko on siis erityisen mainiota viihdettä, kun vain hetkeksi sulkee kaiken muun ulkopuolelle ja lukee vain menemään. Loppu on alkuun verraten jopa erityisen hyvä, mikä antaa kokonaisuudelle paljon: jos tänne asti pääsee, kirja tosiaan palkitsee. Ja kyllä, suosittelisin tätä eteenpäin, jos joku tällaista jännäriä elämäänsä kaipaa.

Noin niin kuin kirjallisesti tämä ei ole mitenkään erityisen tasokas teos, mutta sopii juuri tiettyyn viihtymistarkoitukseen. Pökkelö kieli ja tietyt käänteet ovat aika hiomattomia, enkä tiedä miten paljon tästä menee esikoisuuden piikkiin. Näen kuitenkin silmissäni jo tästä tehtävän elokuvan/minisarjan, liekö jo tekeilläkin, mene ja tiedä. Romaani on siis hyvin visuaalinen, sellainen, jonka voisi täysin mainiosti elokuvana katsoa ja jo seuraavana päivänä unohtaa. Täydellistä sairausvuodeviihdettä siis.

Helmet-haaste 2022: 22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä

AMANDA PALO : OUTOJA KALOJA

AMANDA PALO : OUTOJA KALOJA

96s.

Kosmos 2021

Saatu arvostelukappaleena

Amanda Palon esikoisteos Outoja kaloja on tiivis ja tarkkanäköinen kollaasi, hetkien keräelmä, jossa risteilee sisäiset ja ulkoiset maailmat. Miehet, naiset, ohikulkijat, ohikulkeva. Täydellisen läsnäolon metsästys ja mahdottomuus, tuntemattomat ihmiset kahvilan toisella puolella, oma alaston vartalo toisessa kiinni, häpeä kaiken päällä. Palon esikoinen on jonkinlainen sometapaus, tai siltä ainakin noin kuukausi sitten tuntui kun joka toinen vaikuttaja kyseisen kirjan käsiinsä markkinointimielessä sai. Ja sain itsekin, vähän kuin samaan joukkoon kuuluen mutta hieman ulkopuolelta. Odotin omaa lukuhetkeä, odotin rauhaa, sitä että olisi vain minun ajatukset ja tämä kirja. Löysin sen hetken, löysin tämän kirjan, löysin tästä kirjasta yllättävänkin paljon. Minua, ihmisiä ylipäätään, ihmisyyttä. Ja sen hypen, jonka kirjan julkaisu lukijoissaan aiheutti.

"Välillä hän unohtaa että maailmassa on miehiä. Tämä tapahtuu ehkä kahdesti vuodessa, kyseessä on jonkinasteinen mielenhäiriö. Niinä päivinä kun hän unohtaa että maailmassa on miehiä, hän unohtaa myös kehonsa muodot, sen aukot ja menneisyyden. Hänen vartalonsa tuntuu helpolta ja oikealta."

Palon lyhytproosa on vilahtelevia tuokioita, ohikiitäviä hetkiä, ja sellaisenaan jotenkin hurjan täyteläistä ja kokonaista. Ensin luin kirjaa yksi lyhyt, alle sivunmittainen luku kerrallaan, sitten suurempia kokonaisuuksia ahmien, ja aina näkökulma muuttui luentatavasta riippuen; joskus tuntui kuin olisin erillisissä maailmoissa, joskus yhdessä ja samassa tarinassa ja toisinaan en kummassakaan. Ja lähes aina Palo silti piti lukijansa tarinassa/tarinoissa, kertojassa/kertojissa kiinni, rumankauniilla rehellisyydellä, jota yleensä sanotaan häpeilemättömäksi, mutta minusta se ennen kaikkea on häpeän lävitse menevää. Häpeässä kulkevaa, sitä ennen kaikkea tunnustelevaa ja tarkkailevaa, ulkoistavaa ja oivaltavaa. Häpeä ei yleensä ole kenenkään oma, vaan se on ulkopuolelta iskostettua. Ja Palo kuvaa taiten sitä, miltä se tuntuu kun tuota ei välttämättä huomaa. Kun muiden äänestä tulee omaa ääntä, kun oma vääränlaisuus tai liikaa oleminen kasvaa omaksi ajatukseksi.

Palo on lyhytkerronnassaan taitava, ja hän kertoo erityisesti sanomatta jättämällä. Palo kuvaa esimerkiksi hylätyksitulemisenpelkoa niin viiltävän tiheällä tavalla, että jokin usein sanottamatta jäänyt muuttuu ihan uudella tavalla todeksi. Rakastaa nyt toista niin paljon, että tulee lähteneeksi itse, ettei toinen ehdi lähteä ensin. Tarvita niin kovin, että oikeastaan olisi parempi että hän kuolisi nyt eikä joskus tulevaisuudessa, kun itse on vielä nuori ja kykenevä toipumaan. Tarinan kertoja(t) on vahvasti itsetietoisuuden kuplassa, jossa oman pään ääni, jokin suuri ja hahmoton pelko, peittää huminallaan alleen todellisuuden, kiinnittymisen muihin ihmisiin, hetkiin, joissa kertoja(t) elää. Palo kirjoittaa tarkasti millaista on olla läsnä olematta läsnä, millaista on olla tyyni olematta tyyni. Miten paniikkikohtaus tulee pinnan alta, eikä kukaan tiedä mitään, miten katse kääntyy joko kokonaan itseensä tai merkityksettömiin yksityiskohtiin, takertuu niihin, tarkastelee kuin pientä esinettä kädessään, olematta ihan tässä, ja ankkuroiden itsensä osaksi todellisuutta vain päänsisäisten tarinoiden, havaintojen ja ulkopuolisuuden kautta. 

Palon kirja voisi jollain luennalla olla kirja nuoruudesta, oman paikan ja ihmisen etsimisestä, mutta minulle se on kirja äänestä, jonka joku/jokin muu on kytkenyt aikoja sitten päälle ja jonka sammuttamiseen käytetään alkoholia, ihmisiä, minuutta, aikaa ja kaikkea mitä käytettävissä on. Kaikki on vähän rikki ja vinksallaan, ja juuri se on lohdullisinta, surussa ja melankoliassa on helpointa kun pahin on tässä eikä vain tulossa. Joskus elämä oli kriisistä kriisiin kulkemista, nyt se on traumareaktiosta toiseen kulkemista, omaa kierrettään joko huomaamatta tai katkaisematta. Outoja kaloja on yksinäisyyden kupla, jossa me kaikki enemmän tai vähemmän olemme.

"Hän avaa silmänsä ja kaikki on ohi. Vedessä lipuu muovipussi ja hän huomaa ajattelevansa illallista. Tämä on jäävä hänen elämänsä ainoaksi kokemukseksi täydellisestä läsnäolosta. tämän jälkeen kaikki on oleva vain sameutta, arkista huminaa."

Helmet-haaste 2021: 39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia

SOFIA BLANCO SEQUEIROS : VOITTO

SOFIA BLANCO SEQUEIROS : VOITTO

191s.

Kosmos 2021

Saatu arvostelukappaleena

Kirjavalintani ovat tämän kalenterivuoden aikana olleet äärimmäisen laiskoja, mukavuudenhaluisia ja hieman toisiaan toistavia: ne ovat olleet pääsääntöisesti muutaman kustantamon uutuuskirjoja, sellaisia, joita minulle lähetetään pyytämättä, ja jotka kaikessa äärimmäisessä helppoudessaan päätyvät lukupinon päällimmäisiksi kerta toisensa jälkeen, samaa kaavaa noudattaen, huokuen rentoutta ja aikatauluttomuutta, panostuksen puutetta ja helpolla pääsemistä. Ei tarvitse lähteä edes kirjastolle asti, kun kaikenlaista enemmän tai vähemmän kiinnostavaa löytyy yöpöydältä. Se on ihanaa, mutta myönnän, että luen uutta kirjallisuutta tämän laiskuudeksikin luettavan valintatavan puolesta suhteessa todella paljon, sekä aika vinosti, lähinnä lempigenreistäni, mitään kovin uutta ja yllättävää valitsematta. Sen itselleni suon, koska se, että kaiken ruuhkaisuuden keskellä ylipäätään luen, on saavutus, mutta ehkä kohta jo kaipaa jotain muutakin. Kauempaa, ajallisesti ja ihan jo sijainnin puolesta.

Mutta ainakin vielä yksi uutuuksien uutuus tähän jonoon mahtuu, nimittäin Sofia Blanco Sequeirosin Voitto. Blanco Sequeiros on oululaislähtöinen kirjallisuuskriitikko, filosofi ja miekkailija, ja hänen esseitään on ennen kansiin pääsyä voinut lukea muun muassa Nuoren Voiman julkaisuissa. Voitto on hänen esikoisteoksensa, ja se istahtaa oikein ihanasti siihen nykykirjallisuuden jatkumoon, jossa nuori kirjoittaja tarkastelee yhteiskuntaa itselleen tutun näkökulman kautta, ja liittää kulttuurikritiikkiin niin feministisiä noitia kuin binäärisen sukupuolen kritiikkiäkin.

Voitto viiden esseen kokoelma, ja aiheiltaan ilahduttavan monipuolinen: se käsittelee niin Cheekiä, tieteenfilosofiaa, urheilua kuin avaruusmatkailevaa miestä suhteessa feministinoitaan. Kaikkia näennäisesti toisistaan erillä olevia aiheita yhdistää voiton ja voittamisen tematiikka, ja kokonaisuus kietoutuu melko kauniisti yhteen. Blanco Sequeirosin kieli on elävää ja nokkelaa, yhteen liitetyt kelat parhaimmillaan ihanan oivaltavia ja toisaalta auki avatut ilmiöt taas kärsivällisiä ja perusteellisia. Blanco Sequeiros osaa paitsi havainnoida maailmaa myös kirjoittaa. Esseitä, lauseita, heleitä vertauskuvia, terävää sanailua.

"Katsoja, räppäri ja urheilija tavoittelevat voitoiltaan armoa; en tarkoita kristillistä armoa, vaan tunnetta, joka voittamisesta syntyy. Voitto lupaa pelastusta oman minuuden turhuudesta, kaiken ainaisesta samankaltaisuudesta. Jos urheilu tarjoaa pelastusta, on kyseessä pelastus, jonka urheilija tietää kangastukseksi. Osuvin keksimäni muotoilu on, että voittaessa kaikki sietämätön häviää hetkeksi ja maailma on juuri sillä hetkellä hurmaava ja avoin paikka elää."

Kokoelman ehdottomasti vahvimpiin teksteihin kuuluu Rakkaus, joka jää, joka käsittelee kirjoittajan rakkautta Cheekiin, cowboy-miehiä, sankareita, kaiken saavuttamista, kulttuurikritiikkiä sekä jälkimmäisimmän laiskuutta mitä Cheek-analyysiin tulee. Blanco Sequeiros kirjoittaa aiheestaan raikkaasti, ja hän keskustelee tekstinsä sisällä niin musiikkikriitikoiden kuin muiden fanien kanssa, yhdistelee omaa ajattelua feministisiin teorioihin ja toisaalta nostaa juuri lukemani Anu Silfverberginkin tapaan nostamia ajatuksia naisen omasta katseesta terävästi esiin. Kirjoittaja muistuttaa oivallisesti, että Cheekin kritisoiminen naisvihasta ja kapitalismin sankaritarinoiden ihannoinnista kaikkine toksisine maskuliinisuuden muotoineen on tavallaan yhtä laiskaa kuin call outata Sanna Ukkolaa antifeminismistä, ja kerrankin Cheek-kritiikki/-analyysi sukeltaa hieman syvemmälle. Teksti on hieno, ja se todella rinnastaa myös Jare Tiihosen räppärihahmon osaksi suurempaa kulttuurillista kokonaisuutta kaikkine maneereineen ja suurine tarinoineen.

Toinen erityisen oivallinen teksti kokoelmassa oli Sössöttäjätalkoot, eli Blanco Sequeirosin teksti tieteen filosofiasta ja sen merkityksestä tieteen kentällä. Ihanaa tiedenörtteilyä, jotain yhteistä kiinnostuksen kohdetta minun kanssani, tämä oli hieno ja näppärä teksti. Lisäksi esseisti sanoittaa hienosti myös kilpaurheilun järjetöntä sukupuolinormatiivisuutta – siis sitä ihan samaa, joka yhteiskunnassamme edelleen sortavana binäärisenä järjestelmänä esiintyy, mutta vain pienemmässä mittakaavassa, Olympia-urheilun, kilpailun ja voiton näkökulmasta. Hieno, joskin hieman itseään toistava, teksti on tarkkanäköinen, ja se on kirvoittanut allekirjoittaneessa polveilevaa halua keskustella aiheesta laajemminkin myös kirjan ulkopuolella, mikä on aina erityisen ihanaa. Samaa voisin sanoa avaruus- ja astraalimatkailua yhdistävästä avaruuselokuvakritiikistä (hauska sattuma tämä, kun juuri olen katsellut teoksessa käsiteltyjä elokuvia), se oli ihana, terävä ja silti vähän turhan venytetty ja hajanainen voittaakseen täysin puolelleen.

Kokonaisuudessaan Voitto on sellainen vahvahko teos, joskin hieman epätasainen ja paikoin hiomisen tarpeessa oleva pienessä toisteisuudessaan. Tekstikokonaisuus ei kanna aivan loppuun saakka, ja parhaat esseet löytyvätkin ihan kokoelman alusta. Irrallisina ja erikseen luettuina jokainen on omalla tavallaan toki vähintäänkin hyvä, mutta kokoelmana tästä olisi ehkä voinut lähteä jopa kahteen eri suuntaan tienhaaroja täydentäen tai jopa jotain poisjättäen. Esseistiikan ystäville tämä kyllä ehdottomasti toimii, samoin kaikille, jotka haluavat tietää miten feministi voi kuunnella Cheekiä tai miten syvät rakenteelliset ongelmat sukupuoliin jakautuneessa urheilumaailmassakin voi olla. Sofia Blanco Sequeirosin teksti on ketterää ja kutkuttavaa, ja parhaimmillaan kiivaitakin keskusteluja herättävää. Odotan innolla, josko hän vielä joskus kirjoittaisi lisääkin.

VAHVA JA VOIMAKAS BECHI

KOKO HUBARA : BECHI

208s.

Otava 2021

kuunneltu äänikirjana, lukijana Susani Mahadura

Bechi on huuto, kova karjunta. Bechi on tarina, kolmesta naisesta, kolmelta eri aikakaudelta ja silti tästä hetkestä. Bechi on äitiyttä, sotkuisuutta, raivoa, tukahtumista, tukehtumista. Bechi on naiseus Jemenissä, Israelissa ja Suomessa. Ennen ja nyt, kaiken yli ja kaiken ympärillä. Bechi on äidinrakkautta, jonka vastaanottaminen on vaikeinta maailmassa.

"Shosana heräsi kun auton moottori sammui. Hän tukehtui hereille, oli yltä päätä jäätävässä hiessä, kakoi limaitkua kurkustaan, huusi äitiä. Äiti! Äitini! Se oli viimeinen kerta kun hän kutsui äitiään äidiksi. Siitä hetkestä lähtien hän alkoi kutsua tätä etunimellä, Rivkaksi. Hereillä ollessa Shosanalla ei ollut äitiä. Liekö koskaan ollutkaan."

Koko Hubaran esikoisromaani Bechi on ollut minulle tämän vuoden yksi suurimpia kirjallisia kuriositeetteja, paitsi siksi, että Hubaran esseet ovat aina olleet jotain, joiden lukemisesta olen nauttinut, myös siksi, että kirjamaailma on tuntunut varsin varauksetta ottaneen omakseen myös tämän Hubaran ensimmäisen kaunokirjallisen teoksen. Jonottelin romaania itse pitkän tovin kirjastosta, enkä lopulta sitä laina-ajan puitteissa edes sitten ehtinytkään lukea, mutta nappasin sen ensivilkaisun jälkeen varsin pian äänikirjapalvelussa kuunteluun, työmatkojen iloksi. Ja sellaiseen(kin) se toimi erinomaisesti, Susani Mahadura on kun ehdottoman oikea, jopa täydellisyyttä hipova, lukija tälle kirjalle. Näiden naisten tarinoille.

Bechi on tarina nuoresta, noin kolmekymppisestä helsinkiläisnaisesta, joka istahtaa kahvilaan äitinsä kanssa ja saa kaiken keskelle henkäistyä asiansa: mäolenraskaana. Bechi on yhdenpäivänromaani, jossa tapahtumat ja tapaamiset limittyvät menneisyyden kanssa, ja Bechi on sukupolviromaani, jossa tapahtumat ja tapaamiset limittyvät universaalien ja silti kovin poliittistenkin näkökulmien kanssa. Bechi itse, tarinan yksi keskeisimmistä naisista, erottuu kirjassa puhekielisillä osuuksilla, hänen äitinsä, suurromaanin suomeksi kirjoittanut Shosana taas lyyrisimmillä katkelmilla. Kaiken yhdistää äitiys, naiseus, äidinrakkaus ja kokemus sen puutteesta, se kipeä kokemus vääränlaisuudesta tai väärin kohdelluksi tulemisen tunteesta, joka kaikessa henkilökohtaisuudessaan on äärimmäisen universaalia. Koskaan lastaan ei kai voi rakastaa täysin oikein, sillä omaa elämääkin samalla haparoiden elävänä äiti on niin paljon yhtaikaa, ettei yhdestä koskaan riitä kaikkialle. Perhesuhteisiin mahtuu aina vain yksi suuri henkilö kerrallaan, ja harvoin kenenkään kokemus on, että se suurin on minä itse, ainakaan tarpeeksi usein. Ja kun sen suuruuden varjossa joutuu elämään, tuntuu kaikki vinolta, jopa se suuri ja lempeä rakkaus, se pakahduttava (ja tukahduttava), jota toinen osapuoli pyyteettömästi antaa sille, jota itse pitää suurimpana kaikista.

Hubara kuljettaa tarinaansa nokkelasti, kepeään ja varmaan tyyliin, ja tuntuu kuin hänen romaaninsa maailmassa olisi jollain tapaa elänyt aina. Hubaran kieli, kielen rekistereillä leikittely, tyyli ja tapa rakentaa kokonaisuuksia on syvä ja hurjan taitava, ja Bechi vie mukanaan ensimmäisestä luvusta saakka. Ja silti, vaikka romaania lukiessa luulee tietävänsä, mitä on saamassa, loppua kohden matto viedään alta, maailma ja tarina kasvaa, kääntää, paljastaa ja yllättää, ja Hubara tekee sen niin hienosti, että tuntuu kuin käsissä olisi yksi taitavampia kaunokirjallisia romaaneja, joita Suomessa on tänä vuonna julkaistu. Ja niin varmasti onkin. Hubaran tapa käsitellä vaikeuta aiheita – äidinrakkautta niin henkilökohtaisena kuin akateemisenakin feministisenä kysymyksenä, suostumusta, seksiä, suhteita ja seksuaalista väkivaltaa – on pakotonta ja voimakasta, ja etenkin kirjan viimeisellä kolmanneksella lähes jokainen Mahaduran ääneen lukema lause tekee mieli tallentaa, alleviivata, ottaa omaksi. Äidit ja tyttäret, huoltaja ja lapsi, on ehkäpä yksi varsin laajasti lähes loppuunkin koluttu kirjallisuuden aihe, ja silti Hubara löytää siihen uutta, ravistelevaa ja vavisuttavaa. Lukija tietää niin paljon enemmän kuin Bechi, Shosana tai Rivka, he, jotka aina puhuvat toisistaan sivuun, puhuvat toisiaan tulkiten, ei tutkien. Ja se jos mikä tulee ikuisesti ihmisten väliin; tulkintojen kautta luodut suhteet. Se, onko tulkinnoista sitten koskaan mahdollisuus täysin päästää irti, on toki eri kysymys. Vaikka vastaus voisi olla miten lähellä, jää se kaikkein läheisimmissä ihmissuhteissa yleensä kauas. Lähes saavuttamattomiin.

x

Mutta niin. Jos luet tänä vuonna edes yhden kotimaisen kirjan, lue tämä. Voisin kirjoittaa tästä vielä vaikka miten kauan, ja silti toisaalta vain tuo edellinen lausekin riittäisi.

"Onko helpompaa ratkaisua olemassa kuin syyttää omia vanhempiaan kaikista virheistä, jotka on itse tehnyt."

Helmet-haaste 2021: 1. Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa

LYHYT MAALLINEN LOISTOMME

 

OCEAN VUONG : LYHYT MAALLINEN LOISTOMME

367s.

S&S 2021

Alkuteos: On Earth We're Briefly Gorgeous / 2019

Suomennos: Tero Valkonen

Saatu arvostelukappaleena

Ocean Vuong on palkittu vietnamilais-yhdysvaltalainen runoilija ja esseisti, jonka kriitikoiden ylistämä esikoisromaani Lyhyt maallinen loistomme ilmestyi suomeksi tänä keväänä. Vuongin romaanissa poika nimeltä Pikkukoira kirjoittaa kirjettä lukutaidottomalle äidilleen, ja kulkee läpi yhden nuoren elämän, ensirakkauden, huumeiden ja perhesuhteiden selvittäessään kuka hän on ja millaista on kasvaa aikuiseksi rasistisessa yhteiskunnassa, Yhdysvalloissa, joka on vain yksi sukupolvi taaksepäin ollut sodan runteleman Vietnamin vihollisvaltio.

"Kaikki vapaus on suhteellista - sinähän sen tiedät liiankin hyvin - eikä se joskus ole vapautta ensinkään vaan pelkästään sitä, että häkki levenee ja etääntyy, etäisyys muuttaa kalterit abstrakteiksi muttei poista niitä, kuten vaikka silloin kun villieläimet "vapautetaan" luonnonsuojelualueille, joissa ne jäävät aiempaa suurempien rajojen sisään. Mutta minä otin sen etääntymisen silti vastaan. Joskus nimittäin riittää sekin, ettei kaltereita näe."

Lyhyt maallinen loistomme on runollinen, riipivän kaunis ja äärimmäisen runsas romaani, jota värittää omaleimainen kieli, heleä kerronta, leikittelevä teksti ja raakaakin raaemmat aiheet. Perheväkivalta, poissaoleva isä, homoseksuaalisuus, huumeet, köyhyys, sodan traumat ja mielenterveys kuulostaa juuri siltä klassiselta esikoisteoksen kaikkea kaikessa -paketilta, mutta tällainen kritiikki lyhytnäköisesti unohtaisi, että juuri niin nyky-yhteiskunnassa epätasa-arvo kulkee; vaikeudet kasaantuvat, vähemmistöstressi lisää mielenterveysvaikeuksia, väkivallan kohteeksi joutumista, mielenterveysvaikeudet taas köyhyyttä, eristäytyneisyyttä, syrjäytymistä. Vuongin kuvaama maailma on kaikessa raakuudessaan todellinen, ja vaikka kaunis, runoilijuutta henkivä kieli antaa sille vastapainoa, kaunis ja onnelliseksi tekevä tämä romaani ei ole. Eikä sitä sellaiseksi ole yritettykään paketoida. Elämä näyttäytyy juuri niin rankkana ja raakana kuin se ylisukupolvisten traumojen kanssa tekee, ja Yhdysvalloista, länsimaisesta unelmasta piirtyy eteen kuva, jolta valkoinen, tänne syntynyt, terve ja sotaa kokematon ei koskaan osaa edes kuvitella.

Vuong kirjoittaa kokonaisen elämänkaaren, ja kirjemuotoon uppoaa nopeasti. Sodan kauhut ja toisaalta Pikkukoiran teini-ajan työpaikka tupakkapelto piirtyvät eteen, ja tarinaan uppoaa jokaisella aistilla. Se on voimakas ja suuri, ja vaikka tekisi mieli sanoa, että se kulkee juuri sillä ohuen ohuella rajalla, jossa raakuudesta ja realistisuudesta tulee tarkoituksenhakuista, onnistuu se silti pysymään puolella, jossa se paljastaa, ei paljastele. Sitä mukaa kun kirjan hahmo kasvaa omaksi itsekseen, löytää äänensä voimakkaiden ja tilaavievien sukulaisten, äidin ja isoäidin varjosta, pienenee menneisyys, mutta kirjoittamallakaan mikään ei korjaannu. Ja miten jotain niin rikottua voikaan kokonaan korjata, kuulukokaan sitä? Sankaritarinat ja onnelliset loput ovat jossain muualla, Vuongin tekstissä paistaa suru ja tuska. Äärimmäisen kauniiseen kerrontaan paketoituna. Vuong ei pelkää olla poliittinen, ei paljastaa yhteiskunnan nurjapuolta. Tämä on se maailma jossa elämme, nämä kohtaloita, joita tuotamme. Tällaiselta on niin helppo sulkea silmänsä, vielä tarinamuodossakin. 

Helmet-haaste 2021: 48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta

UNI VIIME YÖNÄ:

ANNA JÄRVINEN : UNI VIIME YÖNÄ:

144s.

Teos & Förlaget 2021

Alkuteos: dröm natten till idag:

Suomennos: Raija Rintamäki

Lainaan Unen viime yönä: kirjaston pikalainoista, kävin kerran jo katsomassa sitä bestseller-hyllyssä, en tarttunut mutta kadutti, joten ilahduin valtavasti kun se oli paikallaan vielä seuraavankin kerran sen saman ostoskeskuksen palvelutasolla sijaitsevan kirjaston hyllyssä, mihin sen viikkoa aiemmin olin jättänyt. En tiedä oliko se ollut jollain muulla siinä välissä, ehkä olikin, mutta silti tuntui kuin se olisi odottanut minua. Ollut siinä minua varten.

Luin Unta viime yönä: ehkä kymmenesosan kun jo tiesin että se on minun kirjani. Se sellainen, mistä olen lähiaikoinakin paljon puhunut, se tunnetasoon osuva kirja, ei kuitenkaan pelkkä peili, ei minä kirjassa, mutta ovi, joka avartaa ja kertoo lisää, minustakin, mutta ennen kaikkea maailmasta. (Peilit ja ovi, ne olivat Fran Lebowitzin ajatus muuten, Netflixin Pretend It's a City -sarjasta. Lainaan sitä tähän, koska se ajatus on ihana.) Ihmisyydestä, kokemisesta, yksityiskohdista, perheestä, rakkaudesta, perheen suhteesta aikuiseen rakastamiseen. Rakastamisesta, joka ei mahdu normiin, jossa toisen poissaolo on eniten läsnä.

"Tiedän mitlä olohuoneen tapetti tuntuu sormenpäissä ja miten ylpeä olin mummosta kun hän vaarin kuoltua tapetoi vaarin huoneen uudestaan jugendkuvioisella tapetilla ja boordilla. Tiedän että kahvipurkin takana on Julia-karkkeja ja miltä jauhopurkin pieni puulusikka tuntuu. Osaan keittää kahvia Juhla Mokasta ja siitä toisesta kahvista ja kaikkien mielestä juuri minun kahvini on hyvää, mittani tarkkoja. Tiedän miten mummon nauru helmeilee. Kaiken sen minä tiedän eikä sitä enää ole."

Ja kuten muutkin minun kirjani, ostin tämän myös heti omakseni. Jotta voin palata, rakastaa, tunnustella, lukea hitaammin kuin kahdessa viikossa. Näin suuria kirjoja ei voi hotkia, ne täytyy lukea rauhassa. Sivu kerrallaan, joskus kaksikin, aina vain kaikkein sopivimmissa väleissä, ei koskaan pakottaen tai kiireessä. Siksi pikalainaus oli tälle kirjalle väärä formaatti, vaikka se juuri toikin minut tämän luo. Se ja kannen herkkä piirros, Järvisen oma. Kansikin tuntuu ihanalta, kun kirja on oma eikä muovien peitossa.

Uni viime yönä: on kaunis kuin helminauha, kuin helminauha. Jokainen pieni kertomuksentapainen on yksin yksittäinen, hiekanmurusta hioutunut, tavallaan irrallinen mutta toisten lomaan pujotettuna osa kokonaisuutta, kaunista ja selkeä. Jokainen yksittäinen rivi on pieni ja painava, ja silti niin kovin suuri ja ilmava, en osaa paremmin selittää. Unta viime yönä lukee hitaasti ja maistellen, ja siksikin se kasvaa, se saa tilaa riviensä väliin, muuttuu kokonaiseksi maailmaksi. 

"Ympärilläni on ihmisiä jotka eivät ajattele, eivät anna surun vajottaa itseään sängynpohjalle. He ajavat autolla johonkin läheiseen linnaan, kahvittelevat, käyvät kävelyllä. Usein heillä on perhettä ja sukulaisia joita he käyvät tapaamassa ja laittavat sitten kuvia nettiin. Kuvissa on kukkiakin. En millään jaksa nousta, käydä suihkussa, laittaa itseäni kuntoon, mennä ulos. Miksi. Koska se auttaa."

Uni viime yönä: on niin kaunis, että pakahdun. Se on pianomusiikkia, herkkää ja voimakasta yhtaikaa.

Helmet-haaste 2021: 45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija

RAINBOW MILK

PAUL MENDEZ : RAINBOW MILK

384s.

Dialogue Books 2020

Paul Mendezin Rainbow Milk oli yksi viimekesäisiä Pride-teemaisia suosituksia, joita kirjagramiini sain. Se on keikkunut siitä asti lukulistoilla, muistaakseni kai myös kirjaston varauslistalla, josta sen viimein alkuvuodesta kävin itselleni kotiin luettavaksi hakemaan. Visuaalisesti kaunis kansi houkuttaa, mutta ennen kaikkea houkuttaa kirjan asetelma: 19-vuotias entinen Jehovan todistaja Jesse etsii paikkaansa 2000-luvun alun Lontoossa, yksin ja seksuaalisuudestaan hieman eksyneenä.

Rainbow Milk alkaa hieman yllätyksellisesti 50-luvun Englannista, jonne entinen nyrkkeilijä Norman Alonso on vaimonsa kanssa muuttanut. Muutaman luvun jälkeen tarinan keskiöön siirtyy 2000-luvun Jesse, kastettu Jehovan todistaja, musta poika, joka on valkoisen miehen ja uskonnon kasvattama. Taustalla soi vahvasti vuosituhannen alun listamusiikki, ja musiikki tarinaa omalla tavallaan pidemmälle kantaakin.

Mendezin esikoisteos on monitasoinen kasvukertomus, jonka sisään mahtuu niin uskontoa, seksuaalisuutta, rodullistamista, rasismia niin näkyvissä kuin rakenteellisissakin muodoissa, seksiä, seksityöläisyyttä, aidsia, rakkauden kaipuuta, ulkopuolisuutta kuin esimerkiksi luokkaerojakin. Paljon paljossa, niin sanotusti. Puoliväliin asti rakastin tätä kirjaa, sen vimmaista kasvua ja paikan etsimistä, poukkoilevuutta ja pieniä selittäviä välähdyksiä. Mendez kirjoittaa hyvin elokuvallisesti, kirja kadut ja taustahälyn kuulee kyllä korvissaan.

Monitasoisuus ja -tahoisuus tosin on kaatua myös tämän esikoisen kohtaloksi: se on niin paljon ja niin monessa kerroksessa kaikkea, ettei se oikein meinaa olla mitään tarpeeksi. Etenkin puolivälin jälkeen Mendezillä tuntui olevan jo ihan hirveä kiire loppua kohti, niin kova, ettei minkään äärelle enää kunnolla pysähdytty, asioita vain tapahtui, eikä kirja meinannut rakenteellisesti tätä hoppua oikein kestää. Se särppii sieltä täältä, raapaisee yhtä pintaa, mutta jättää sen sikseen, koputtelee toista, mutta palaa taas 2000-luvun alun musiikkiin, hypähtää takaumaan ja kääntyy tekemään yksittäisen huomion rakenteellisesta rasismista. Ihan äärimmäisen mielenkiintoisia keloja kaikki, mutta kun mihinkään ei oikein keskitytä, tuntuu aiheiden latelu lähinnä hieman teemadroppailulta, että katsokaa, tämänkin otin huomioon. Ja silti, vaikka jossain toisessa kirjassa tämä olisi ehdoton kauneusvirhe, tässä semielämäkerrallisessa se muistuttaa, että sitähän meidän elämämme on. Vaikka ihmismieli on miten taipuvainen tarinallistamaan kaiken, rakentamaan yhteyksiä täysin irralisten asioiden väliin, kaipaamaan selkeitä ja lineaarisia selityksiä sielläkin missä sitä ei todella ole, näin elämä oikeastaan menee: irrallisesta hetkestä toiseen. Kirjallisuudessa sellaisiin Suuriin Tarinoihin ja Järjettömän Hienoihin Oivalluksiin ollaan vaan niin totuttu, että pintaraapaisut tuntuvat liian helpoilta tai ties miltä, ja lopulta palasistakin koostuva mosaiikki, jota elämäksikin kutsutaan, pakotetaan kansien välissä selkeäksi tarinaksi, jossa on alku, käännekohta ja loppu. Onnellinen tai onneton, ajanhengestä ja muotivirtauksista riippuen.

Ja sitä Rainbow Milk siis ei ole. Se on niin monta yhteen tarinaan liitettyä yksityiskohtaa, että kansien välissä se kieltämättä tuntuu irralliselta, mutta oikeassa elämässä täysin normaalilta. Ja juuri sellaisen tempoilevuuden kuvaamisessa Mendez kieltämättä onnistuu - vaikka ehkä paikoin tuntuukin, että hieman tahattomasti. Niin tai näin, lukemisen arvoinen esikoinen tämä oli, ja jos englanti vain lukukielenä taipuu, suosittelen tämän lukemaan. Toki mahdollista käännöstäkin aina voi jäädä odottelemaan, mutta Mendez käyttää niin taiten erilaisia englannin dialekteja esimerkiksi luokkaerojen kuvaamisessa, että en ihan tiedä miten se kääntyisi parhaiten suomeksi. 

Helmet-haaste 2021: 47. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta

TUTTUA JA TURVALLISTA – PIKKUKAUPUNGIN TYTTÖ

ELIZABETH STROUT : PIKKUKAUPUNGIN TYTTÖ

467s.

Tammi 2020

Alkuteos: Amy and Isabelle // 1998

Suomennos: Marja Haapio

Saatu arvostelukappaleena

Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton on yksi elämäni kirjoista. Sellainen lämmin, kaunis ja sykähdyttävä, josta puhuminen ilahduttaa aina, ja jonka pariin haaveilen tasaisin väliajoin palaavani. Sen jälkeen olen muutkin suomennetut Stroutit lukenut, ja nyt viimein myös tämän uusintapainoksena ilmestyneen esikoisen, Pikkukaupungin tytön myös. Hieman siinä kesti, sillä olen näemmä ottanut tämän lukuun ensimmäisen kerran jo syyskuussa. Muutamaan kuukauteen tässä välissä en siihen tosin koskenut, mutta tammikuussa palasin sen pariin. Viipyilevä, hiljalleen etenevä romaani on ollut rinnallani nyt sen verran pitkään, että se on kasvanut kenties kokoaankin suuremmaksi. Kaunis, vähäeleinen romaani siitä, missä Strout on parhaimmillaan: ihmisten ja heidän välisten suhteiden kiemuroista.

Amy ja Isabelle ovat tytär ja äiti, pienelle Shirley Falls -paikkakunnalle vuosia sitten muuttanut kaksikko, joka elää elämäänsä hieman yhteisöstään syrjässä. Tai Isabelle ainakin, tuo tuima ja etäinen äitihahmo, joka on tuonut tyttönsä uuteen ympäristöön aloittaakseen itsekin niin sanotusti alusta. Amy taas on elämänhaluinen teini, omanlaisensa, ihastunut ja rakastunut sijaisopettajaan, joka on ensimmäisiä ihmisiä, joka todella tuntuu hänet näkevän.

Stroutin hiljainen ja maalaileva tyyli rakentaa Pikkukaupungin tytöstä tunnelmallisen romaanin, jossa eri ihmisten arjet ja elämät risteytyvät kuin sellaisessa ihanassa pienoismallissa, jossa kamera zoomaa aina välillä uusiin yksityiskohtiin. Yksityiskohdista tämä tarina tavallaan rakentuukin, paljastuu pala palalta, kuvaa pieniä hetkiä ja tunnelmia, joista kasvaa suuri puro. Tai se helteessä löyhkäävä joki, joka pientä kaupunkia tarinan poikkeuksellisen kuumana kesänä piinaa. Se kuvaa taiten niitä elämän kaikkein kipeimpiä pieniä sattumuksia: sanoihin täysin irrallista takertumista, elämän rakentumista haavekuvien varaan, haaveiden törmäämistä todellisuuteen, pettymyksen kehollista kipua kun kaikki käännekohtaa odottaessa valmisteltu irvokkaasti muistuttaa omien haaveiden (näennäisestä) naurettavuudesta.

Stroutin esikoinen on hyvinkin visuaalinen romaani, ja kuten esimerkiksi Olive Kitteridge, on se erityisen helppo nähdä elokuva- tai tv-sarjamaisena toteutuksena lähikuvineen ja yllättävine leikkauksineen aivan eri hahmojen arkeen. Tuo tietynlainen elokuvamaisuus tuokin tarinan kaikessa paikoin jaarittelevaisuudessaankin ihanan lähelle, tutuksi ja turvalliseksi jenkkilähiödraamaksi, joka kuitenkin taitavasti piilottaa sisälleen hieman suurempaakin tematiikkaa aina hyväksikäytöstä ihmisten välisten suhteiden kommervenkkeihin. Strout kirjoittaa kuitenkin tietyllä tapaa ulkoa päin, ja jättää moralisoimasta hahmojaan, on valitsematta puolta lukijansa puolesta. Ja se on kaunis ja taitava ratkaisu, sillä moraalihan on aina kiinni ajassa ja paikassa, lähestymistavassa ja näkökulmassa. Se, mikä on toiselle totta, on toiselle raakaa nuoren ihastumisen hyväksikäyttöä ja valtaa, ja toisaalta se, miltä omaa lasta yrittää suojella, on välillä juuri se kaikkein väistämättömin totuus. 

Strout on tosiaan siis etevä kirjailija, joka on lunastanut paikkansa lempikirjoittajieni joukossa. Nämä muut hänen kirjansa eivät ehkä Lucy Bartoniin verraten ole enää niin hullaannuttaneet, mutta ne ovat tasaisen varmaa, laadukasta amerikkalaiskirjallisuutta, jonka parissa saa hetken levähtää ihan vain nauttien moniulotteisista hahmoista ja  arjen kummasti toisiaan leikkaavista kuvioista. Tuttuus ja turvallisuus on tässä kohti ehdoton hyve, sillä tällaista vähän lohtukirjallisuudeltakin tuntuvaa tarinaa sitä kaipaa aina suuremman ja mullistavamman välissä. Olen muistaakseni aiemminkin verrannut tässä Stroutia Alice Munroon, mutta molemmat tarjoavat minulle juuri tätä samaa: pientä pakoa omista ajatuksista, lempeää ja täyteläistä ihmiskuvausta, hetkiä laadukkaan kirjallisuuden parissa. 

Helmet-haaste 2021: 12. Kirjassa ollaan metsässä 

PÄÄOMANI

MILJA SARKOLA : PÄÄOMANI

165s.

Teos 2020

On yksi lempiasioitani, kun lukemani kirjat onnistuvat järjestäytymään peräkkäin niin, että lukukokemuksista tulee jatkumia, keskenään keskustelevia kokonaisuuksia, joiden keskuudesta ei välttämättä enää edes muista mistä teoksesta mikäkin ajatus on lähtenyt. Kahdesta edellisestä toisiinsa limittyneestä, Aura Nurmen Leijonapatsaista ja Édouard Louisin Ei enää Eddystä jo tänne kirjoittelinkin, niiden työväenluokka- ja köyhyyspyörteestä taas hyppäsin seuraavaksi täysin toiselle laidalle, Milja Sarkolan Pääoman, ylemmän keskiluokkaisuuden, puolen miljoonan euron asuntolainojen, rahastosijoitusten ja Pierre Bourdieun sosiologisiin teorioiden pariin.

Pääomani on tiivis romaani suomenruotsalaisesta teatteriohjaajasta, joka laskee rahojaan sentin tarkkuudella, kerryttää varallisuuttaan ja hahmottaa koko ympäröivää todellisuuttaan sen taloudellisten hyötysuhdeverkostojen kautta. On mies ja on poika, on premium-asiakkuus Aktiassa, menestyksekäs ura ja apurahoja, joiden avulla voi lähteä viettämään kulttuurimatkaa Berliiniin tai residenssiviikkoja Yhdysvaltoihin rahaa jopa säästäen kun ei tarvitse käyttää omaa pääomaa useampaan päivään.

Sarkolan romaanin päähenkilö on rahallisen pääomansa kanssa lähes neuroottisen tarkka, ja vaikka yksinkertaista kirja olisikin lukea yksittäisen ihmisen pakkomielteenä istua varallisuutensa päällä, on romaani oikeastaan kokoaan hurjasti laajempi näkökulma nykykapitalistiseen yhteiskuntaan, keskiluokkaiseen opportunistiseen ajattelutapaan, jossa taloudellisen hyödyn maksimointi ajaa kaiken edelle. Täysin sopimusten varaan perustuva rahan arvo tuo näennäistä turvaa maailmassa, jossa kaikki pyörii sen ympärillä. Mutta pääoma ei ole vain taloudellista, vaan rivien välissä Sarkola kuvaa taitavasti esimerkiksi Bourdieun käsittelemää kulttuurillista pääomaa, jossa sosiaaliset suhteet, äly, koulutus, kokemukset, perhesuhteet ja luokkatausta ruokkivat yhteiskuntaa, jossa pääoma todella menee pääoman luo. Tarina on voimakas, ja se saa jopa räikeät mittasuhteet, kun kirjan sattui lukemaan Louisin Ei enää Eddyn -köyhyys- ja työväenluokkakuvauksen perään. Sarkolan romaanissa luokkakuvaus on hienovireisempää, mutta niin tarkkaa ja jokaiseen päätökseen ja hetkeen päähenkilön kautta limittyvää, että siitä tulee silti näkyvä ja äärimmäisen taitava yhteiskunnallinen kuvaus. 

Sarkolan erityistaito onkin kuvata tiettyä yhteiskuntaluokkaa ikäänkuin vertaisasemasta, osoittelematta tai moralisoimatta, mutta tuomalla silti selkeästi näkyviin mihin kaikkeen esimerkiksi juuri taloudellisesti turvattu elämä ulottaa lonkeroitaan. Luokkaeroista puhutaan Suomessa ehkä jo hieman enemmän, mutta puhe on silti varsin kuplautunutta: teen itse töitä tälläkin hetkellä lähiöissä, eikä sosioekonomisten tekijöiden vaikutusta esimerkiksi perheiden tilanteissa aina osata ottaa arjen keskusteluissa tarpeeksi hyvin huomioon. Ihmisiltä odotetaan vähintään samaa kulttuurista osaamista, suhteisuutta ja taitavuutta mihin itsellä on ollut rahkeita, ja harva onnistuu hahmottamaan, että ne rahkeet eivät ole itse vaivalla aina hankittuja, vaan syntymän kautta etuoikeuksina saatuja. Luokkakysymykset ovat oleellisia, kun oman alani ammattikasvattajat kohtaavat erilaisista taustoista tulevia vanhempia ja heidän lapsiaan, mutta silti eriarvoistumiskeskustelussa välillä lipsahdetaan enemmän yksilön syyttelyyn kuin laajempien rakenteiden tarkasteluun.

Kuten huomata siis saattaa, Sarkolan romaani osui varsin vahvasti oman mielenkiinnonkohteideni alueelle, ja puhuisin täällä blogissakin vaikka miten pitkään mieluusti luokkataustoista ja niiden vaikutuksista tähän ihmiseloon. Ajatus meinaa karata, mutta otan sen kiinni ja säästän myöhempää varten, ehkä enemmän myös omaan työ- ja mahdollisesti tulevaan tutkimusympyrään. Pääomaan palaan nyt sen verran, että kirjana se oli tosiaan äärimmäisen mielenkiintoinen, kiinnostavalla tavalla terävä ja teoreettinen, erityisesti myös yhteiskunnallinen. Rahasta puhuminen on kirjallisuudessa tällä tasolla harvinaista, ja tämä kirja on siihen aiheeseen oivallinen avaus. Paikoin Sarkolan teksti saavuttaa jopa joitain hieman rachelcusk'maisia sivustakatsovan tarkkailijan oivallisia positioita, joita tässä aivan erityisesti fanitin. Hieno romaani auennee toisella lukukerralla vielä vahvemmin.

Helmet-haaste 2021: 13. Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin