ESTER, TEURASTAJA

MARIIA NISKAVAARA : ESTER, TEURASTAJA

181s.

Kosmos 2025

On ainakin kolmenlaisia kaupunkeja. On kaupunkeja, jotka rakentuvat paperin varaan. On myös kaupunkeja, jotka rakentuvat teräksen varaan. Mutta sitten on kaupunkeja, joiden Tehdas tuottaa sitä Kaikkein Tärkeintä. Se Tehdas tuottaa lihaa. Ja siellä Tehtaalla on töissä Ester, teurastaja.
Niskavaaran moninkertaisesti ehdokkuuksia pokannut sekä Hesarin esikoispalkinnon voittanutkin romaani lähtee vikkelään liikkeelle. Sen lauseet hakkaavat jo ensimmäisellä sivulla, kulkevat määrätietoisesti eteepäin kuin Esterin lyhyen hameen alapuolella olevat kengänkorot, joilla hän kopistaa menemään ohi vanhempiensa lihakaupan, ohi Portinvartijan, ohi pukuhuoneen, kohti teurastamoa. Niskavaara tuo eteen kirveellä veistetyn maailman: Esterin, lihan, kehollisuuden, tyhjyyden ja täyttymyksen estetiikan. Lapsena Ester työntää sormiaan kukkuraisen jauhelihakeon sisään, tekee pieniä onkaloita punaiseen lihaan, imee illalla lihan makua kynsiensä alta. Samalla Niskavaara näyttää koko yhteiskuntamme absurdin lihaisuuden, ihmisen ja porsaan samaisuuden. Miten jokainen yksilö on vain yksi, ja silti toista voi syödä ja toista ei.

"Kun Ester tulee kotiin, on Keinosiementäjä jo eteisessä. No hei, he sanovat toisilleen. Ester ottaa huivin päästään, riisuu trenssitakin ja laskee laukun oven pieleen. Sitten hän napittaa paitansa auki, avaa vyön, hame putoaa kinttuihin, hän potkaisee sen pois. Sukkahousut hän laskee vain nilkkoihin. Yleensä Keinosiementäjäkin riisuutuu, mutta tänään hän laskee vain housunsa. Se riittää Esterille. Tehdäänkö samalla lailla kuin aina, Keinosiementäjä kysyy, ja Ester sanoo, juuri niin tehdään."

Pikkuhiljaa absurdimmaksi ja groteskimmaksi käyvä romaani on esikoiseksi toki, mutta ylipäätään romaaniksikin erityisen taitava. Se on hallittu kokonaisuus, jossa jokainen lause, teko ja nimi on paikallaan. Kun Esterin ja lihan lisäksi tarinaan tulee toisenlainen lihanhalu – lapsihalu – muuttuu posketon tarina toisella tapaa traagiseksi; Esterin aviomies, Keinosiementäjä, siittää kyllä jatkuvalla tahdilla porsaita, valioyksilöitä tiineeksi päivä toisensa jälkeen, mutta lihana kohdeltavaksi tulemisesta haaveileva Ester ei vain täyty. Ei lapsella, ei uudella lihalla. Ja kun Ester lopulta täyttyy, hän täyttyy jollain aivan muulla, eikä luovu siitä vaikka muut sanoisivat että niin pitäisi tehdä.

Ester, teurastaja on kaikessa kaurismäkeläisessä yksinkertaisuudessaan lumoava ja ronski teos. Niskavaara on löytänyt tarinalleen täydellisen kielen rekisterin, ja luo sillä pienen, sellaista hölskytettävää maisemapuolipalloa muistuttavan karikatyyrisen kylän, jonka keskellä on Tehdas, Ester, Keinosiementäjä ja sadoittain viimeisen henkäyksensä päästäviä sikoja. Ensin ne teurastetaan käsin, myöhemmin kaasulla, ja miten normaalia, päivittäistä, iloista ja onnellista tappaminen voikaan olla! Niskavaara käyttää taiten näyttämällä paljastamista, deadpan-huumorilla totisen massamurhan päivittäistä jyskytystä samalla kun lukijan hammas pyörittää pientä porsaan palaa hampaidensa välissä. 

Ester, teurastaja on voimakas, teurastamon lattioille verenlaskussa pisaroituneen veren ja sen raudan tuoksuinen pieni, väkevä romaani. Sen pinnan alla on enemmän, kun sen lihaisan vaaleanpunaiseen ytimeen jaksaa työntää sormilla onkalon jos toisenkin. Ja kun asiakas tulee, Ester – ja Niinivaara – tulee, ja piilottaa jollain hersyvällä ja silti vakavakasvoisella tuimuudella kolot piiloon. Ei parane katsoa sinne, miltä yleensä suljemme silmälle, sillä samanlaisuuden ymmärtäminen pilaa lopulta kaiken.