Pieni vene

Vincent Delecroix : Small Boat

122s. / 3h31min

W.F. Howes Ltd, 2025

Alkuteos: Naufrage, 2023

Ranskasta englanniksi kääntänyt Helen Stevenson

Äänikirjan lukijat Rachel Atkins & Ethan Reid

Marraskuisena yönä syksyllä 2021 Englannin ja Ranskan välistä kanaalia lähtee ylittämään useampi vene, toiveena Englanti, parempi elämä, pelastuminen. Yksi pieni kumivene alkaa kuitenkin jo alkumatkasta temppuilla, salakuljettajan antama moottori ei toimi liian suuren matkustajamäärän alla. Yksi miehistä onnistuu soittamaan apua, monia, monia kertoja. Päivittämään sijaintinsa Ranskan rannikkovartiostolle. Puheluiden takana kuuluu hätä, vesi nousee jo pohkeisiin asti. "Stay calm, help is coming", toistaa sama, tunteeton, vakaa ääni puhelimen toisesta päästä. Mutta ketään ei tule. Apu ei saavu. Kaikki paitsi kaksi 29 matkustajasta hukkuvat hiljaisen, loputtoman pimeän meren keskellä.

Ranskalaisen filosofin Vincent Delecroix'n syvän traaginen ja toisaalta terävän ajankohtainen romaani nousi tietoisuuteeni kansainvälisen Booker-palkinnon lyhytlistalta, ja kuunteluun samaan aikaan kun tuhannet ja tuhannet ihmiset Pohjois-Afrikassa ylittivät yhtaikaa Marokon ja Espanjan erillisalueen Ceutan välisen rajan, aitojen yli kiiveten, aidat uimalla kiertäen. Ainakin 67 heistä kuoli. Ja silti – HS uutisoi aiheesta tunkeutumisena, ihmisaaltona. Sama dehumanisointi jatkui kommenttien puolella – sadat kommentit syyttivät ihmisiä itseään, mitäs läksivät. Samalla kun äärioikeisto Suomen hallitusta myöten vaatii koko Schengen-alueen rajojen sulkemista, ihmiset internetissä toiseuttavat, epäinhimillistävt, syyttivät, osa jopa naureskellen osoitti jälleen vasemmistoa. Tätäkö te haluatte, avoimia rajoja? Ihmistulvaa?

Itse en tiedä enää mitä haluan, mitä kiristyneen ilmapiirin, ksenofobian ja puhtaan rasismin keskellä uskaltaa toivoa. Humaaniutta? Inhimillisyyttä? Kykyä olla puhumatta ihmisistä samoilla sanoilla kuin luonnonkatastrofeista puhutaan? Solidaarisuutta, maailmaa, jossa kenenkään hukkumiselle ei ilkuttu?

Tässä hetkessä ja ajassa siis kuuntelin Delecroix'n Small Boatin, joka perustuu tositapahtumiin marraskuulta 2021. Pienempään mittakaavaan, ja silti venelastilliseen ruumiita. Siihen, ettei apu tullut, koska apua ei todellisuudessa lupauksista huolimatta koskaan lähetetty.

“Can you not see the difference between an irresponsible pleasure tripper and a dinghy full of migrants? It was not the most wellmeaning question, but actually it was quite easy to answer because my profession requires us to make no distinction, so that’s what I said, and that I should be congratulated for not making one: you rescue everyone without distinction. Should I be more intent on saving some more than others?”

Small Boat kulkee kolmessa osassa: ensimmäisessä, ja ainoassa, josta nyt kirjoitan kaikkien mahdollisen tulevan lukukokemuksen varjelemiseksi, se kuulustelee Ranskan rannikkovartioston nimettömäksi jäänyttä työntekijää poliisiasemalla, auttamisesta ja auttamatta jättämisestä. Puhelinnauhoite hätäpuheluista on tullut jo aiemmin julkiseksi, sen taustahumu jää romaanin ulkopuolelle, mutta vaikuttaa kuulustellun mielen perukoilla. Osa on kirjoitettu minä-muodossa, rannikkovartioston työntekijän näkökulmasta. Mikä on ollut hänen vastuunsa? Hänen, joka teki vain työtään? Hänen, joka vastaa jok'ikisessä yötyövuorossa kymmeniin vastaaviin puheluihin? Hänen, jonka työn tekemistä jatkuvat, toistuvat puhelut häiritsevät? 

Hänen, jonka empatia on jätettävä naulakkoon työvuoron alettua, jotta töihin voi ylipäätään tulla. Hän tekee vain mitä hänet on palkattu tekemään. Ei hän ole määrittänyt Ranskan ja Englannin aluevesien rajoja. Ei hän ole usuttanut ketään merelle. Ei hän ole tämän maailman sääntöjä päättänyt. Hän on vain töissä täällä. Miksi 27 hukkunutta siirtolaista olisivat hänen vastuullaan? Vastuun, moraalin ja toisaalta lakipykälien sekä sääntöjen yhteyttä niin sanottuun oikeaan ja väärään pohtiva pienoisromaani saa voimansa juuri hänestä. Hänestä, joka edustaa hiljaisella päättäväisyydellään jotain huomattavasti suurempaa – laajempaa yhteiskuntaa. Koko Euroopan moraalista nykytilaa.

Delecroix tekeekin erityisen kiinnostavan (ja kiitettävän) valinnan antaessaan äänen nimenomaan tälle fiktiiviselle henkilöhahmolle, jota empatiaan ja solidaarisuuteen, ihmisten tasavertaisuuteen uskovan on erityisen vaikea ja jopa epämiellyttävä kuunnella. Äänikirjana teos tulee vielä lähemmäs, Rachel Atkinsin ääni rannikkovartioston työntekijänä kummittelee päässäni myös silloin kun en kuuntele teosta. Delecroix ei kuitenkaan valitse puolia, alleviivaa tai esitä yksilöpsykologisia syy-seuraussuhteita, vaan antaa lukijan(/kuuntelijan) tehdä omat moraaliset asemointinsa itse. Niin toki on muun muassa keskushenkilöä kuulustellut poliisikin tehnyt, mutta kun tuokin katse, asenne tulee kuultavaksi syytetyn tulkintojen, ajatusten ja puolustuksen läpi. Mikä todella edes voi olla yksilön vastuu? Vastuu työssä, jossa oma empatia ei mahdu samaan veneeseen pelastettavien kanssa, jotta ylipäätään kykenee toimimaan? Maailmassa, joka poliitikoista alkaen jatkuvalla syötöllä dehumanisoi, vertaa aaltoihin ja tulviin, etsii aina syyllistä syyllistä syyllistä? Yhtä yksittäistä, jota voi rangaista? 

“Empathy, I said to the police inspector, is an idiotic luxury indulged in by people who do nothing, and who are moved by the spectacle of suffering.”

Kun ihminen on joutunut pakenemaan vainoa, sotaa, kansanmurhaa, tulevaisuudetonta yhteiskuntaa, työttömyyttä ja epätoivoa, ensin mantereiden halki ja lopulta pienen pienessä veneessä, kahdeksanasteisen meren heilutellessa hiljaa uppoavaa kumivenettä, pahinta ei jälleen Martin Luther Kingiä mukaillen ole pahojen pahuus, vaan hyvien hiljaisuus. Se jos mikä luo meille maailman, jossa on normaalia syyttää paennutta, jossa on tavallista nähdä oma eurooppalaisuutensa ikään kuin itse ansaittuna etuutena, jota ei voi kenellekään muulle myöntää. Se jos mikä luo yhteiskunnan, jossa toista ei auteta, koska hän ei ole juuri minun puolellani merta.

Erityisin eläin - myytti ihmisyyden ylivertaisuudesta

Christine Webb : Erityisin eläin - myytti ihmisyyden ylivertaisuudesta

360s.

Kosmos 2025

Alkuteos The Arrogant Ape: The Myth of Human Exceptionalism

Suomennos Kaisa Kortekallio

Jokainen seuraeläimen kanssa vähintään elänyt voinee hyvillä mielin todeta, että eläimillä on tietoisuus. Eikä pelkästään itsestään, vaan myös kanssaeläjistään - toisista samanlajisista, toislajisista, meistä ihmisistäkin. Pieniä esimerkkejä: kun asuin vielä entisen kumppanini kanssa, jo edesmenneen koiramme kera, osasi lemmikkimme mennä noin 15 minuuttia ennen kumppanin töiden päättymistä ovelle odottamaan. Se hahmotti maailmaa hajuin; oletetaan, että koira aistii tosiaan tilassa hälvenevän tuoksun perusteella ajankulua, ja koska kumppanini työaika oli säännöllinen, tiesi koiramme siitä päätellä milloin paluuta on hyvä jo alkaa valmiiksi odttelemaan. Toisaalta olin viime keväänä siskoni luona, nukuin päiväunia hänen koiransa kainalossani siskoni pitäessä etäpalaveria heidän asuntonsa työhuoneessa. Yhtäkkiä heräsin kesken syvän unen: koira loikkasi päältäni, ja syöksyi työhuoneen ovelle. Se oli kuullut, kun siskoni napsautti langattoman hiiren pois päältä, mikä tarkoitti aina työhuoneesta poistumista. Koira oli jälleen ovella vastassa, ennen kuin sisareni oli edes noussut tuoliltaan. Kummassakin tapauksessa lopputulema on sama, päättelyketju vain perustui eri vihjeisiin. Silti molemmat koirat tiesivät a. odottaa tiettyä vihjettä ja b. alkaa toimia sen mukaan, eli ottaa kovasti odotetun ihmisensä vastaan. Behaviorismia, Pavlovin koiria, väittäisi joku. Mutta toislajisten tutkijat tietävät jo paremmin - kyse on tietoisuudesta, sekä itsestä että toisen. Läsnäolosta, vuorovaikutuksesta, jaetusta todellisuudesta.

Yhdysvaltalaisen kädellistutkija Christine Webbin viime vuonna suomeksikin ilmestynyt Erityisin eläin - myytti ihmisen ylivertaisuudesta astuu juuri ylläkuvatun kaltaisiin tilanteisiin, ja näyttää kunnioitettavan laajan lähteistönsä avulla, miten kujalla eläin- ja luontokäsityksemme on viimeiset vuosisadat euroamerikkalaisessa tiedemaailmassa ollutkaan. On vieläkin, sillä yhä konservatiisivimmat tutkijat kiistävät eläinten monimutkaiset emootiot, hyönteisten tietoisuuden, kalojen kipukokemuksen sekä kasvien kyvyn viestiä ympäristöönsä vaikuttavista asioista toisilleen, noin muutaman listatakseni. Eläin- ja luonnontiedettä vaivaa yhä edelleen ihmiskeskeisyys, omaan ylemmyyteemme perustuva harha, joka estää meitä näkemästä luonnon ja toislajisten todellista moninaisuutta. Kun ylennämme itsemme muita alentamalla, kadotamme kirjaimellisesti näkyvistämme kokonaisen maailman.

"...saattaa heijastella syvempään juurtunutta taipumusta varata positiivisia luonteenpiireitä (kuten empatia) itsellemme, siinä missä negatiiviset taipumukset (kuten aggressio, pahantahtoisuus ja mustasukkaisuus) voidaan helpommin liittää eläimelliseen luontoon. Kuitenkin, kuten Stephen Jay Gould meitä muistuttaa: 'Miksi ilkeytemme olisi apinamenneisyytemme taakka ja lempeytemme ainutlaatuisesti inhimillistä? Miksi emme myös 'jalompien' taipumustemme kohdalla etisisi jatkumoa eläinten kanssa?'"

Webb näyttää lähes 300-sivuisella tietokirjallaan, miten olemme edenneet descartesilaisesta mekaaninen eläin -käsityksestä tikapuumaiseen arvojärjestelmään, jossa lajittelemme ja luokittelemme elämää "korkeamman" ja "alemman tasoiseksi elämäksi" lähinnä sen mukaan, miten (vähän) kyseistä elämänmuotoa todellisuudessa ymmärrämme. Webb osoittaa taiten myös miten tällainen omaan ylivertaisuuteemme perustuva eläinkäsitys on vinouttanut tiedettä jo vuosisatoja: miten olemme löytäneet luonnosta lähinnä kilpailua ja aggressiota lähinnä etsimällä todisteita kilpailusta ja aggressiosta, tai miten mittaamme eläinten kognitiota pienissä häkeissä, yksin kalterien takaa, ja vertaamme saamaamme tietoa äitinsä läheisyydessä tekevän pienen lapsen tuloksiin. Toisaalta pyrimme myös erottamaan itsemme muunlajisista kertomalla mitä kukakin eläimiltä puuttuvan, ikään kuin todisteena siitä, että olemme ehdottomasti parempia, kehittyneempiä ja viisaampia. Kuten Webb kuitenkin argumentoi, vertaamme toisiin vain niitä taitoja, joissa olemme valmiiksi hyviä, ja jätämme huomiotta ne, jotka eivät toimisi meidän eduksemme. Vai miksemme muka kilpaile kyyhkyjen kanssa suunnistustaidoissa? Tai yritä limasienen tapaan ratkaista mahdollisimman lyhyessä ajassa mahdollisimman haastavia labyrinttejä? Tai yksinkertaisesti vain haista milloin kumppanimme on tulossa töistä kotiin?

Monen muun tutkijan ja tutkimuksen kanssa Webb haastaa paitsi ihmiskeskeisen käsityksemme siitä mitä on luonto ja miten sitä voi kohdella, myös tutkimuskenttää pitkään vaivanneen ajatuksen siitä, saako muunlajisia inhimillistää "liikaa". Mutta mikä on liikaa? Mitä me jätämme huomiotta, jos emme etsi samankaltaisuuksia? Millaiset sosiaaliset käytösmallit jäävät ilman tieteellistä painoarvoa, jos emme kirjaa niitä ylös? Tai kuten Webb itsekin sen esittää, miten ymmärrämme evoluution jo toimivan pääsääntöisesti yhteistyön ja symbioottisuuden kautta, mutta yritämme silti jatkuvasti etsiä ainoastaan todisteita muunlajisten erilaisuudesta ja erillisyydestä? Ehkä luonto ja sen ymmärrys onkin lähempänä kuin kuvittelitkaan. Ehkä se onkin me, meissä, siinä missä koirassani, pihan talitiaisessa tai suuressa, vuosikymmeniä vanhassa kuusessakin. Ehkä me todella olemme enemmän yhtä kuin erilaista, ja sen näkeminen on viimein portti myös toisenlaisen maan- ja ympäristön "käytön" ymmärtämiseen.

Undiscovered

Gabriela Wiener : Undiscovered

192s.

Pushkin Press, 2024

Alkuteos: Huaco retrato, 2021

Espanjasta englanniksi kääntänyt Julia Sanches

Kuinka rakentaa oma elämä ja identiteetti sen tiedon varaan, että oma isoisoisoisäsi on ollut yksi kotimaatasi antaumuksellisimmin tutkineita (lue: ryövänneitä) löytöretkeilijöitä, jättäen jälkeensä paitsi 1800-luvun rasismilla höystetyn klassikkoteoksen tutkimusmatkoiltaan myös nimeään kantaneen pojan, joka on aloittanut yhden kokonaisen hyljättyjen lasten sukukaaren? Espanjassa asuva, perulaistaustainen journalisti ja kirjailija Gabriela Wiener lähtee tutkimaan sekä sukunsa että kotimantereensa kolonialistista historiaa isänsä kuoltua autofiktiivisessä romaanissaan. Salasuhteita, ylisukupolvisia traumoja ja omasta sortajastaan periytyviä, ristiriitaisia tapoja ja traumoja purkava teos on voimakas henkilökohtainen tunnustus, kehollinen irtipyristely sekä kirja, joka pyrkii dekolonialisoimaan itseään sekä henkilökohtaisesta että kansakuntansa menneisyydestä.

Undiscovered kulkee useammassa tasossa, etäisessä esi-isässä, itävallanjuutalaiseksi Karl Wieneriksi syntyneessä, myöhemmin katolilaisuuteen kääntyneestä löytyretkeilijästä ja kirjailijasta Charles Wieneristä sekä hänen lapsenlapsenlapsenlapsestaan Gabrielassa, joka yrittää lähinnä selvitä 2000-luvun globalisoituneessa, ja silti ajalleen kipeällä tavalla rasistisessa maailmassa. Hautoja ryöstänyt Charles on saanut aikaan sukupolvien ketjun, jonka traumaa moni tuntuu elävän, Espanjassa elämäänsä rakentava Gabriela taas elää todeksi sitä espanjalaiskolonialismin perintöä, jossa häntä joko pelätään ulkonäkönsä vuoksi metrossa tai yritetään palkata kotiapulaiseksi muiden eteläamerikkalaissiirtolaisten tapaan.

Undiscovered nousi kaksi vuotta sitten Booker International -palkintoehdokkaiden lyhytlistalle, ja se onnistuu näyttämään henkilökohtaisen haavoittuvuuden kautta ne siirtomaahistorian aikaiset traumat, joita moni joutuu modernissa ja näennäisen vapaata liikkuvuutta tarjoavassa maailmassa kohtaamaan eläessään entisten "isäntämaiden", sortajiensa kanssa rinta rinnan. Wiener kuljettaa lukijansa Charles Wienerin aikaan, ihmiseläintarhoihin ja rotuopin synnyn vuosikymmenille, näyttää sen nykypäivään johtavan kaaren, missä irtaantuminen sosiaalidarwinismin nimissä rakennetuista arvoasetelmissa vaikuttaa edelleen jokaisen rodullistetun ihmisen arkeen ja identiteettiin.

Wienerin katse tekeekin kiinnostavalla tavalla näkyväksi sen, mikä on marginaaliin työnnetylle ihmiselle usein arkea: hän katsoo yllättävälläkin lempeydellä isoisoisoisäänsä, aikaansa kasvattia, joka juutalaisena itävaltalaisena antaisi kaikkensa ollakseen uudessa kotimaassaan Ranskassa jotain, mitä tahansa, mutta jotain. C. Wiener on ryövännyt hautoja, vienyt lapsen alkuperäiskansaan kuuluvalta äidiltään, ottanut muiden muinaisaarrelöytöjä nimiinsä ja järjestää suurnäyttelyä Perun ja Bolivian arkeologisista aarteista, mutta Gabriela katsoo häntä ymmärtäen, sekä yksilöpsykologisesti että aikansa lapsena. Ankaruus ja viha kohdistuu taas itseensä - vaikka G. Wienerillä on kaikki, hän jatkaa traumansa toistamista, itseensä suunnistuvaa rankaisua, rakkaimpiensa poistyöntämistä, jotta myös hän tuntisi jotain, mitä tahansa, mutta jotain. Ristiriita katseiden välillä on lukijalle paikoin vaativa, sillä se pakottaa näkemään sen kolonialisoidun ja rodullistetun ruumiin kivun ja tuskan, jonka valkoinen Eurooppa on toimillaan lukuisia vuosisatoja aiheuttanut. Ja jatkaa aiheuttamistaan, toiseuttamistaan, on hyväntahtoisimmillaankin usein kyvytön kohtaamaan omaa vastuutaan, saati näkemään aiheuttamaansa tuskaa vielä sukupolvien ketjujen jälkeenkin näennäisessä yhdenvertaisuudessaan.

Wienerin Undiscovered on kaikkiaan kiehtova, taitava ja affektiivinen romaani, joka ei suostu palvelemaan valkoisen lukijan mukavuutta. Jälleen kyseessä on kirja, jonka todella soisi suomennettavan - ja jonka samalla melkein tietää jääneen käännösoikeuksitta maassa, jossa oma kolonialistinen historiakin edelleen systemaattisesti kielletään. Se on harmi, sillä Wienerin jos kenen kirjoittamat kokemukset ovat universaaliuden ytimessä.

Lue koko maailma: Peru

Torpor

Chris Kraus : Toprpor

292s.

Tuskar Rock, 2006

Rakastuin Dickiin viime vuoden lopulla. Jatkoin helmikuussa Aliensin & Anorexian pariin Gentin vaihtovierailullani, ja hurmaannuin entisestään. Säästelin trilogian viimeistä, tätä Torporia, hetken, mutta nappasin sen ihan järisyttävissä lomaa ennakoivissa ahdistuneisuuspäissäni sen mukaan Tarttoon kasvatustieteen konferenssiin lohtulukemiseksi. Ja sain taivaan.

Temaattisesti ja ajallisesti Torpor sijoittuu pääosin Dickiä aiempaan ajanjaksoon, joskin se on kerrottu sen jälkeisestä tilanteesta käsin. Toisin kuin löyhän trilogian kahdessa edellisessä osassa, tässä teoksessa ei esiinnykään Chris ja hänen aviomiehensä Sylvére vaan elokuvantekijä-kirjoittaja Sylvie sekä häntä muutaman kymmenen vuotta vanhempi akateemmikkoaviomies, holokaustissa kuolleen isän Yhdysvaltoihin paennut poika Jerome. Näistä pseudonyymeistä huolimatta kovasti aiempien teoksien Chrisiä ja Sylvéreä muistuttavat henkilöt elävät myös kovasti samanlaista elämää, samanlaisia pulmia, samoja huolenaiheita kuin Krausin autofiktiivisen oloiset hahmot aiemminkin – niinpä Torpor on helppo nähdä jatkumona jo kerrotulle, läpikäydylle. 

“Jerome described her as a waitress-translator, and Sylvie wondered why the women always have these hyphenated jobs? The men are all philosophers, artists, filmmakers."

Pseudonyymien tai uusien henkilöhahmojen suojassa Kraus sukeltaa Torporissa kuitenkin aiempaa syvemmälle. Tällä kertaa teos sijoittuu päähenkilöiden hankalan parisuhteen keskivaiheille, ja se näyttää terävän inhimillisen katseen kautta sen suurimmat kipukohdat – Jeromen ikuisen kuoleman halun, holokaustia kohti kulkevan elämän sekä Sylvien tarpeen saada elämälleen edes jonkinlaista merkitystä, kun ura ei anna sitä mitä hän olisi toivonut. Muutamien aborttien ja toisaalta Berliinissä ajan merkittävimpien filosofien kanssa pyörimisen keskellä Sylvie ja Jerome suuntaavat Romaniaan, jossa diktatuuri on juuri kaatunut. Maassa on satoja tuhansia lapsia orpokodeissa, voisiko yksi heistä olla se, joka pelastaa paitsi parin avioliiton myös merkityksettömyyden tunteen 1990-luvun lamauttavassa ilmapiirissä?

Torpor on syvän älykäs, monia asioita yhteen kietova kokonaisuus, jälleen yksi Krausin taidonnäyte. Siinä missä rakastan esimerkiksi Olivia Laingin taituruutta kirjoittaa kolmesataasivuisia monografisia esseeteoksia yhdestä ja samasta aiheesta, näkökulmia ja teoreettista lähestymistapaa vaihdellen, Krausissa inspiroidun päinvastaisesta. Kraus yhdistää nimittään erityisen taiten niin valtavan määrän näkökulmia, tarinoita ja henkilöhahmoja, että heikompi kompastuisi moneuteensa jo heti alkumetreillä, mutta tämän kirjailijan käsissä monta monessa -ideat limittyvät, lomittuvat ja lävistävät toisensa niin taianomaisesti, etten voi kuin pysähtyä ja ihailla. Krausin teoreettinen fiktio onkin paitsi feminististä, ajatonta ja aikaansa kuvaavaa, myös kirjasta riippuen huolella koottu himmeli, jossa jokaisella tarinalinjalla ja aiheella on paikkansa. Dickissä käsitellään niin nähdyksi tulemisen tarvetta, naiseutta taiteilijakentällä, kriitikoiden maskuliinisesti värittynyttä taidekäsitystä kuin pakkomielteitä ja seksiäkin. Aliens & Anorexia taas tuo yhteen muukalaisuuden ja syömishäiriöiden teemojen lisäksi elämäkerrallisuutta Simone Weillin elämästä,  kehollisuutta ja omaa videotaidetta. Torporin kudelma jatkaa tosiaan sekä jo käsiteltyjä avioliitto- ja sukupuolirooliteemoja, mutta se näyttää myös holokaustin, Romanian lähihistorian ja selviytymisen kivuliaisuuden hyvin henkilökohtaisesti ja läheltä.

“Better, perhaps, to dress like a whore around the clock and thus achieve a fully integrated personality.”

Krausin lukeminen on ollutkin tämän reilun puolen vuoden vaikuttavimpia kokemuksia, ja se on saanut minutkin ajattelemaan kirjoittamista ja kirjallisuutta voimakkaan herkistä, itsensä alttiiksi laittavista näkökulmista uudelleen. Krausin vaikutus näkyy muissakin lempikirjailijoissani, Sheila Heti nyt ensimmäisenä mainiten, mutta erityisesti se näkyy omassa tavassa ajatella. Sekä omaa kirjoittamista ja työtä, mutta toisaalta maailmaa ympärillämme. Krausin herkkyys on terävimpiä tapoja näyttää yhteiskunta toisin mitä kuvitella voi.

-------------------------------------------------

(Sain muuten Aliens & Anorexiasta kirjoitettuani tietää, että Krausia itseasiassa on tarjottu suomennettavaksi muutamallekin eri kustantamolle, varsin vakuuttavien kääntäjien ja kulttuurintuntijoiden toimesta. Mutta mitä sanoo ukkoutunut, ajastaan ulalla oleva kotimainen kustannusmaailma tälle kulttiklassikolle? Kiitos ei, ei ole ajankohtainen enää, kuulemani mukaan. Tiedä sitten todenperäisyydestä, mutta Krausin arvon ymmärtämättömyys on hävytön huti koko kotimaiselta kirjallisuuskentältä. Shame on you, Krausin kieltäjät!)

Testonisti –farmakopornografisia tunnustuksia

Paul B. Preciado : 

Testonisti - farmakopornografisia tunnustuksia

342s.

Tutkijaliitto 2022

Alkuteos: Testo yonqi. Sexo, drogas y biopolítica 2008

Suomennos Anna Nurminen

Olet teknosukupuoli, teollisesti tuotettu, farmakologinen kokonaisuus oman kehosi hormoneja, välittäjäaineita, bakteereja yhdistettynä kemiallisiin valmisteisiin, kulttuurista sukupuoltasi affirmoiviin estrogeeneihin tai testosteronilisiin, masennus- tai ahdistuneisuuslääkkeisiin. Olet täynnä antibioottijäämiä, mikromuovia, olet ehkä osin itsekin muovia, rintojen sisältä, tekokiveksinä, pumpulilla täytetyn kondomin kuminen tekopenis, miesnaiscistransruumis, joka ei ole koskaan itsensä niin kauan kun se on yhteiskunnan kulttuurisen cisheterofarmakopornografisen hallintavallan alainen eli oikeastaan aina. Silotat otsaasi, teippaat yöksi nenääsi, nypit karvojasi, nostatat erektiotasi, tyydytät itseäsi visuaalisesti sekä peilin että vilkkuvan tv:n edessä pornon vuoksi, olet ottanut jokaisen ulkonäkö- ja seksuaali-ihanteesi valtavirtapornosta, heteropornosta, mies panee nainen alistuu, penis penetroi vagina alistuu, antautuu, ottaa vastaan, miehisyytesi tai naiseutesi tuotetaan jokaisella työnnöllä uudelleen, farmakopornografinen hallinta on vallannut subjektiviteettisi ja luulet haluavasi tätä, tekeväsi tätä itsellesi, itseäsi varten, eläväsi itsellesi. Mikään ei tyydytä sinua, olet ainainen potentiaalinen laukeaja, jonka hetkellinen mielihyvä ei täytä mitään vaan saa sinut haluamaan aina vain enemmän kovempaa parempaa, ja samalla täytät itsesi lääkkeillä silikoneilla botuliinilla että olisit itse enemmän kovempaa paremmin juuri se haluttavin versio itsestäsi, joka ei koskaan nuorru alistu antaudu vaan valloittaa kuvitteellisella falloksellaan koko maailman ympäriltään lauetakseen suuremmin kovemmin paremmin kuin kukaan muu koskaan yhtään missään maailmankaikkeuden historiassa ja tulevaisuudessa.

x

Farmakopornografia on tullut, ja ottanut nykyaikaisen ihmisen hallintaanta, jatkaa espanjalaissyntyinen filosofi, transfeministi ja ajattelija Paul B. Preciado. Hän jatkaa yhteiskuntakriittistä analyysiaan Foucalt'n jäljessä, mutta näyttää, miten suvereenivallan ja kurivallan kautta biovaltaan siirtynyt yhteiskuntamme tarvitsee tarkempia ja yksityiskohtaisempia käsitteitä. Tätä tarvetta varten hän hahmottelee farmakopornografian, koko (läntisen) yhteiskunnan lävistävän medikalisaation  ja pornoistumisen yhdisteen, joka hallitsee meitä subjektivikaation kautta – eli siis sisältä niin, että me oikeastaan uskomme itse haluavamme niitä asioita, joita yhteiskunta todellisuudessa ohjaa meitä haluamaan. Yksilön omaan itseen kietoutuva valta on järisyttävän tehokasta: se saa ihmisen pyörimään kirjaimellisesti oman napansa, pyllynsä, kullinsa ja mieliala-/keskittymislääkkeidensä ympärillä sen sijaan, että löytäisimme yhdessä jonkinlaista vastavoimaa arjen kurille ja kontrollille. Kun voi itse olla aina vähän enemmän kovemmin parempi, ei ole aikaa kiinnittää huomiota siihen, kenen kaikkien kustannuksella sitä jatkuvasti tekee.

Vahviten Preciado näyttää, miten farmakopornografinen hallinta on tullut ja niellyt sukupuolen ja seksuaalisuuden omien tavotteidensa keskiöön. Sukupuoli on, kuten Preciado osoittaa, paitsi butlerilaisesti ajateltu performanssi, myös lainsäädännöllä, medikalisaatiolla ja pornografialla paikalleen hakattu yhteiskunnallinen rakennelma, ja se on saanut alkunsa niinkin myöhään kuin 1800-luvulla. Sitä aiemmin kenellä tahansa saattoi kasvaa parta tai olla "naisellinen lantio" osana täysin tyypillistä sukupuolen moninaisuutta, mutta vasta heteroseksuaalisuuden legitimoiva vuosisata löi nykykäsityksellemme yhteiskunnallisen leiman. Kontrolloidakseen sekä ihmisen seksuaalisuutta että sukupuolisuutta olemme onnistuneet vinoutuneesti normalisoimaan erilaisia lääketieteellisiä käsityksiä muun maussa nais- ja mieshormoneista, tuottamaan erilaisia konstruoituja sukupuolia vahvistavia lääkkeitä kuten e-pillereitä ja Viagraa, luoneet lainsäädännön, joka vielä hetki sitten pakotti  (ja nykyäänkin monin paikoin pakottaa edelleen) transkehot sterilaatioon sekä intersukupuoliset tai pahimmillaan heidän vanhemanpsa jo synnytyslaitoksella "valitsemaan" jomman kumman binäärikäsityksen mukaisen sukupuolen. Pornografia taas on toiminut jo pitkään oikeanlaisen seksuaalisuuden (heterouden) ja sukupuolisuuden (cis) mallikuvina: mies on iso ja jämäkkämunainen ottaja, nainen märkäpilluinen antautuja, aina valmis, kaunis, isorintainen, uhkea ja alistuva. Ja kyllä, sekin toimii pääsääntöisesti farmakologisten saavutusten ansiosta: Viagra saa peniksen kuin peniksen jäykäksi, e-pillerit taas mahdollistavat täysin loputtoman pornokierteen. Kuinka monta porno-otosta netissä olisikaan, jos jokaisesta saattaisi potentiaalisesti syntyä lapsi?

"Ei ole olemassa kahta sukupuolta vaan geenien, hormonien, kromosomien ja seksuaalisten ja aistillisten sukuelinten muodostelmien moneus. Normatiivisten kulttuuristen fiktioiden kokonaisuuden ulkopuolella ei ole olemassa totuutta sukupuolesta, mieheydestä ja naiseudesta."

Tällaisen farmakopornografisen hallinnan tilalle Preciado tarjoaa sukupuolen haltuun ottoa: hän itse kieltäytyy institutinaalisesta valvonnasta, lääkärivallasta ja seurannasta, ja ostaa testosteroninsa pimeiltä markkinoilta, transitioituu kohti sellaista kehoa, jonka kautta hänellä on kaikki toimijuus, joka on aiemmin ollut piilossa feminisoidussa ruumiissa. (Päätös tulee hyvin ymmärrettäväksi ihan jo koto-Suomessakin, jossa transpolia johtaa tälläkin hetkellä hyvin trans-vastainen lääkäri, joka tuottaa paitsi propagandista tietoa Yhdysvaltain konservatiiveille suoltaa myös "tutkimusta", jonka asetelmat ovat niin perseellään, etteivät ne kestä edes maallikkotason tarkastelua.) Toisaalta Preciado kyseenalaistaa koko järjestelmän todenperäisyyden – ei ole sukupuolia, kromosomeja saati seksuaalisuutta, joka asettuisi ihmisen määrittelemiin ahtaisiin lokeroihin. Voima on irtaantumisessa, oman kehon politisoimisessa. Sillä kuten Preciado esittää: "normista poikkeavat ruumiit eivät ole lauhkeita vaan täynnä poliittista voimaa ja mahdollisuuksia toisenlaisten subjektivaation muotojen luomiseen."

Testonisti – farmakopornografisia tunnustuksia on voimakas, haastava, sinkoileva ja kiivas tajunnan sekä yhteiskunnan valheellisen normatiivisuuden räjäyttäjä, jonka soisi kuuluvan jokaisen ihmisten, nuorten, seksuaalisuuden tai sukupuolisuuden kanssa toimivan ihmisen peruslukemistoon. Toki se vaatii jo jonkin verran perusymmärrystä sukupuolen moninaisuudesta, avoimuutta nähdä ja ihmetellä maailmaa fakkiintuneiden käsitteiden ja kielen ulkopuolelta. Preciado tarjoaa kuitenkin oman kehonsa juuri sen poliittisen voiman keskiöön, jota hän peräänkuuluttaa, ja oman seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden autoteoreettinen avaaminen on voimakas esimerkki siitä, mitä kaikkea ihminen voi olla, kun hän ei anna totunnaisuuden itseään rajoittaa. 

"Minä tahdon vakuuttaa, että te olette niin kuin minä. Teitä houkuttelee sama kemiallinen väärinkäyttö. Se on teissä. Te luulette olevanne luonnollisia naisia, mutta te käytätte e-pillereitä. Te luulette olevanne luonnollisia miehiä, mutta te käytätte Viagraa. Te olette normaaleja, mutta syötte Prozacia tai Paxilia siinä toivossa, että jokin vapauttaisi teidät ongelmistanne tai väsymyksestänne. Te olette käyttäneet kortisonia, kokaiinia, alkoholia, Ritalinia, kodeiinia... Myös te olette se hirviö, jonka testosteroni herättää minussa."