THE SIMPLE ART OF KILLING A WOMAN

 PATRÍCIA MELO : THE SIMPLE ART OF KILLING A WOMAN

254s.

The Indigo Press, 2019

Alkuteos: Mulheres empilhadas, 2015

portugalista englanniksi kääntänyt Sophie Lewis

Se alkoi läpsäisystä.

Ei, se alkoi nimittelystä. 

Huora. Lutka.

Sen jälkeen lyönti, suoraan kasvoihin.

18. tammikuuta // Nuori nainen tapettiin Tampereella hotellissa Poliisi löysi sunnuntaina tamperelaisen Lapland Hotels -hotellin huoneesta menehtyneen nuoren naisen sekä 25-vuotiaan miehen, joka otettiin kiinni rikoksesta epäiltynä. Myös uhriksi joutunut nainen oli täysi-ikäinen. Molemmat ovat kotoisin Pohjanmaalta. Poliisi epäilee miestä henkirikoksesta. Poliisi on esittänyt miestä vangittavaksi Pirkanmaan käräjäoikeudessa nimikkeellä murha. Mediatietojen mukaan naisen ja miehen välinen suhde on poliisilla yhä selvityksessä. Epäillyllä miehellä on aikaisempaa rikostaustaa.

Nuori juristi lähtee Riosta Acreen, Brasilian syrjäisimpään osavaltioon kumipuuteollisuuden, alkuperäisasukkaiden ja viidakon äänten keskelle. Hän saa tehtävänannon esihenkilöltään, joka on kirjoittamassa kirjaa naissurmista. Acressa on murhattu erityisen raa'alla tavalla nuori Txupira, alkuperäiskansaan kuulunut tyttö. Hänen kasvonpiirteitään ei tunnista silmittömän väkivallan seurauksena. Hänen kohdustaan löytyy lasinsirpaleita. Juristi siirtyy seuraamaan Txupiran murhan oikeudenkäyntiä, kolmen "hyvän ja kunnollisen pojan" syytteitä. Hän ei ole matkalla kuitenkaan pelkästään töihin liittyvistä syistä – Acressa hän on viimein kaukana poikaystävästään Amir, joka löi häntä huorittelun päätteeksi juristin oman työkaverin juhlissa. Perään viestittää niin Amir kuin ylisuojeleva isoäitikin, joka niin kovin ihmettelee juristin äkillistä lähtöä ja aivan ihanalle ja miellyttävälle Amirillekin aiheutettua huolta.

26. tammikuuta // 38-vuotias nainen tapettiin Naantalissa kotonaan Poliisi tiedotti keskiviikkona 28. tammikuuta, että Naantalissa sijaitsevasta yksityisasunnosta löytyi kuollut ihminen, jonka epäillään joutuneen henkirikoksen uhriksi. Tapausta tutkitaan tappona. Poliisin tietojen mukaan epäilty ja uhri tunsivat toisensa. Poliisi ei kertonut tarkempia yksityiskohtia tapauksesta tuolloin. Iltalehden tietojen mukaan uhri oli 38-vuotias nainen ja epäilty tekijä 38-vuotias mies. Lehti kertoo, että uhri ja epäilty olivat seurustelleet vuodesta 2021 ja menneet kihloihin kaksi vuotta myöhemmin. Tiedossa ei kuitenkaan ole, olivatko he yhä suhteessa. Iltalehti kertoo, että epäiltyä miestä syytetään myös kuolleen naisen pahoinpitelystä. Epäilty pahoinpitely tapahtui vuosi sitten. Syyte nostettiin syksyllä 2025.

Brasilialaisen romaanikirjailija Patrícia Melon The Simple Art of Killing a Woman on sekä temaattisesti että kirjallisesti taitava, hyytävä ja vavisuttava romaani naissurmista, lähisuhdeväkivallasta sekä misogyniasta, joka mahdollsitaa pandemian kaltaisen kuolleisuuden naisten keskuudessa. Naisia kuolee kuin moskiittoja, huomauttaa romaanin henkilöhahmotkin vapaasti suomennettuna. Acre on koko Brasilian synkintä aluetta – Melo muistuttaa, että pitkälti siksi, koska mitä useampaan eri tavalla haavoittuvaan asemaan nainen kuuluu, sitä vähemmän hänen murhaamisensa merkitsee. Melo yhdistää tarinaansa kolme erillistä linjaa: juristin matkan seuraamisen, tämän erilaiset kostofantasiat alkuperäisyhteisön unimaailmassa sekä todelliset naismurhat lukujen välissä. Hieman samaan tapaan kuin itse tässä käytän väleissä Suomen naissurmia. Pelkästään tämän vuoden ajalta. 

Melo yhdistää siis niin henkilökohtaista traumaa (jo ensi sivuilla käy ilmi, että juristin oma isä on murhannut tämän äidin juristin ollessa itse nelivuotias), oikeudenkäyntiä, naismurhien taustalla olevaa aatemaailmaa sekä todellisia murhia kiitettävän kipeällä ja raadollisella tavalla – teosta voisi syyttää liioittelusta ja paisuttelusta, jos ei tasan tietäisi kaiken tutkimuksen, aktivismitoiminnan sekä tosielämän perusteella tämän olevan juuri niin totta kuin Melo näyttää. Mikään ei ole helpompaa kuin naisen murhaaminen läpeensä misogynistisessä ja patriarkaalisessa yhteiskunnassa.

5. helmikuuta // Nuori nainen tapettiin Kokkolassa. Poliisi sai torstaina 5. helmikuuta tiedon tapahtumasta ulkopuolisen kautta. Uhri löytyi asunnosta Pensarinmäeltä. Poliisi kertoi, että on ottanut 30-vuotiaan miehen kiinni epäiltynä taposta. Miestä tullaan esittämään vangittavaksi.

Valkoisen päähenkilön viemistä seuraamaan alkuperäiskansaan kuuluvan tytön murhaoikeudenkäyntiä on kritisoitu jonkin verran kirjan nettiarvioissa, enkä lainkaan kiellä tämän kritiikin tarpeellisuutta. Melo on kuitenkin yrittänyt parhaansa mukaan ottaa tämän huomioon: hän puhuu kirjallaan nimenomaan valmiiksi haavoittuvissa asemissa olevien naisten – köyhien, alkuperäiskansoihin kuuluvien, rodullistettujen, transnaisten, homoseksuaalien, seksityöntekijöiden – yliedustuksesta paitsi murhien kohteena myös murhasta tuomittamatta jättämien miestekijöiden kohdalla. Hän näyttää hiljaisella, mutta päättäväisellä varmuudellaan millaisista murhista miehet selviävät, milloin nuoren miehen tulevaisuus on tärkeämpää kuin nuoren naisen murhasta seurannut oikeudellinen seuraamus. The Simple Art of Killing a Woman onkin kunnianhimoinen tutkielma todellisuudesta, jossa naiset ympäri maailman jatkuvasti elävät. Se tuo esiin paitsi yksilöön jätetyt traumat myös sen yhteiskunnallisen todellisuuden, jossa naisvihapyramidi toteuttaa itse itseään.

7. helmikuuta // 70-vuotias nainen tapettiin kotonaan Malminkartanossa Poliisi löysi lauantaina Helsingin Malminkartanossa sijaitsevasta asunnosta noin 70-vuotiaan kuolleen naisen. Asunnosta löytyi myös vakavasti loukkaantunut, noin 70-vuotias mies, jota poliisi epäilee henkirikoksesta.  Poliisin tietojen mukaan nainen ja mies asuivat kumpikin asunnossa ja ovat olleet parisuhteessa keskenään. Tapausta tutkitaan tässä vaiheessa rikosnimikkeellä murha, poliisi kertoo tiedotteessaan. ”Teko on tehty erityisen raa’alla ja julmalla tavalla”, tutkinnanjohtaja Juha Piippo kertoo. Tapauksen tutkinta jatkuu.

Naiset eivät kuole tyhjiössä. Naismurhat eivät tapahdu tyhjiössä. Ne elävät naisia alistavassa yhteiskunnassa, juuri siinä, missä raiskausvitsit naurattavat, tuomitut seksuaalirikolliset johtavat koko perheen viihdeohjelmia, naisten ulkonäköä kommentoidaan ja esinellistään, sekä naisille selitetään internetissä heidän oma asiantuntemusalansa vain koska mies ajattelee automaattisesti tietävänsä naista enemmän.

Ja miesten murhiin asti yltävä aggressiivisuus ei synny tyhjiössä. Se syntyy, kun miehet opetetaan pojasta asti rooliutumaan haitallisen kapeaan maskuliinisuuden muottiin, jossa tunteet ja hellyyden tarve nähdään heikkouksina ja viha on ainoa tunne, joka pojille sallitaan. Se syntyy kun pojilla ei ole terveitä esikuvia, kun heitä ei opeteta olemaan miehiä vaan olemaan mahdollisimman ei-naisia. Aggressio, väkivaltainen omistuksenhaluisuus ja murhiin asti leimahtava viha ruokkii vihaa, joka jatkaa itsensä kasvattamista. Se alkaa usein pienistä sanoista, kontrolloinnin eleistä, mustasukkaisuudesta. Se kasvaa kerta kerralta, ja se saa aggression muuttumaan uhrin syyksi. Se on todella pandemia, johon naisia kuolee kuin moskiittoja. 

Ja sille todella täytyy tehdä jotain.

Jos koet lähisuhdeväkivaltaa tai sen uhkaa, olethan mahdollisimman pienellä kynnyksellä yhteydessä esimerkiksi seuraaviin auttaviin puhelimiin ja chatteihin.

Nollalinja:

Soita: 080005005, auki 24/7

Chat ma-ke 9–15, to-pe 14–20

Naistenlinja:

Soita: 0800 02400 ma–pe klo 16–20
Chat tiistaisin ja torstaisin 16–20

Jos tilanne on akuutti ja/tai vakava, soita 112, suoraan ympärivuorokauden aukioleviin turvakoteihin tai kuntasi sosiaalipäivystykseen.

Naissurmauutisten lähde: eeva.fi Kyseessä listaus Suomessa väkivaltaan kuolleista naisista vuonna 2026.

Lue koko maailma: Brasilia

ALIENS & ANOREXIA

CHRIS KRAUS : ALIENS & ANOREXIA

261s.

Tuskar Rock, 2013/ 2000

En lue englanniksi siksi, että suomen kielessä olisi jotain vikaa – luen englanniksi siksi, että suomen kielellä on ollut pitkään lähes mahdoton löytää älyllistä, feminististä ja teoreettisesti pätevää kirjallisuutta.  

Yksi suurin kääntämättömyyden synnistä kärsinyt kirjailija on ehdottomasti Chris Kraus – tai toisin sanoen: yksi englanniksi lukemisen parhaita puolia on ollut löytää viimein Chris Kraus. Krausin teoreettinen fiktio hurmasi jo loppuvuodesta I Love Dickin muodossa. Nyt löyhä trilogia jatkui Aliens & Anorexian parissa. 

“The panic of altruism: sadness rests inside the body, always, nascent like the inflammation of a chronic disease. Therefore, empathy is not a reaching outward. It is a loop. Because there isn't any separation any more between what you are and what you see.” 

Aliens & Anorexia saa kehyksensä 1909–1943 eläneestä Simone Weilistä, ranskalaisjuutalaisesta filosofista, joka kuolee tietyllä tapaa omaan altruismiinsa: nälkään, nälkiintyneisyyteen maailmassa, jossa tuntuu väärältä elää ja syödä yltäkylläisyydestä, kun suurin osa ihmisistä on juuri näännytetty nälkään keskitysleireillä, sodissa sekä järjettömän huonoissa työoloissa sekä edellisen vuosituhannen viimeisiä vuosia elävästä Krausin itsensä kaltaisesta hahmosta, joka yrittää viimeisillä penneillään saada taide-elokuvaansa Gravity & Gracea edes jonkinlaiseen levitykseen. Samalla se sisältää jo I Love Dickistä tutuksi tullutta, viehättävän ja välillä hieman haastavankin poukkoilevaa kerrontaa aina taidekritiikistä Krausin ja hänen kumppaninsa Lotringerin koiran kuolemaan kuin kuvailevaan intohimoon sadomasokismiä kohtaan. Aivan lopuksi kirja sisältää myös jonkinlaisen metakuvauksen Krausin Gravitystä & Gracesta tekstimuodossa.

Paljon paljossa siis – ja silti erityisen taiten yhteen nivottuna, asiasta toiseen hypellessäkin kriittisenä, terävänä ja inhimillisenä esseemäisenä kokonaisuutena. Dickistä tutut naiskirjoittamisen ja autofiktion kritiikin kritiikin teemat jatkuvat. Kraus käsittelee yhtäältä teemojaan niin alienin, muukalaisuuden kuin anoreksian kautta: kummastakin tulee äärimmäisen kehollisia ja fyysisiä kokonaisuuksia, joiden ruumillisuuden unohtamisesta Kraus oivallisesti syyttää sekä aikalaisiaan että aiempia (mies-)kirjoittajia ja (-)tutkijoita. Siinä missä muukalaisuus typistyy Krausin mukaan esimerkiksi viihteessä aina jollain tapaa ihmis(mieh)en haluun nähdä ja valloittaa, seksualisoida ja alistaa, näyttää Kraus myös anoreksian tulkintojen psykologisen vinoutuvuuden: kun kyse on naistyypillisestä, kehollisuuden ja mielen yhdistävästä ilmiöstä, ei tutkija keskity koskaan kokijan todellisuuteen, vaan selittää myös syömishäiriön oman tulkinnallisuutensa kautta. Kraus muistuttaakin oivallisesti, että koska nainen on aina objekti, on hänen anoreksiaan asti menevä ruumillinen todellisuutensakin aina (miehelle) lopulta jotain tulkittavaa, ei koskaan sitä mitä se vain on.

“Has it ever occurred to you that food's intensely social? There is just so much to think about before you eat. The origins of food, the social politics of its production. Its presentation. The presence or absence of true happiness. In its journey to the table, was this food handled by anyone who cared of understood it? None of these circumstances can be the least bit alienating in order to food taste good. Food's a product of the culture and the cynicism of it makes me sick."

Vaikka tämäkin teos on julkaistu jo 26 vuotta sitten, se on tässä hetkessä aivan yhtä tarkka ja ajankohtainen kuin vuosituhannen alussakin. Myös milleniumin aikainen äärimmäisen laihuuden ihannointi on palannut – tuntuu kuin eläisimme historiallisessa vortexissa, josta ei pääse pois sitten millään. Sama heroin chic ja thinspiration -kuvasto, jonka parissa kasvoin itse aikuiseksi, on palannut – naisen keho on kaunein, kun se on äärimmilleen kontrolloitu, kasassa ja kurissa pidetty. Miespsykoanalyytikot kääntävät sen huomionhakuisuudeksi, mutta harva kiinnittää vieläkään huomiota siihen, millaisessa ympäristössä ruumiin kuritus saa tulta alleen: ei ole esimerkiksi sattumaa, että kehon viimeisen päälle hiottujen, feminiinisen pehmeiden mutta jäntevien lihasten tuoma pilates on lajina yhteydessä erilaisiin, konservativismisen pohjan kanssa nousseeseen maskuliini- ja feminiinienergialiikkeiden kanssa, jossa miehen tulee vapauttaa vahvuutensa ja naisen lähinnä alistuneisuutensa vanhoillisen kaksinapaisen sukupuolikäsityksensä varjossa. 

Krausin suomentamattomuus onkin jonkinlainen kulttuuririkos – siinä missä I Love Dick on ollut toki jo kolmisen kymmentä vuotta eräänlainen teoreettisen fiktion kulttikulmateos, jää jo Aliens & Anorexia sen varjoon julkisessa näkyvyydessäänkin. Se on suuren suuri menetys, sillä A&A on vielä edellistään selvästi terävämpi, kriittisempi ja toisaalta teoreettisesti kestävämpi sekä eheämpi teos. Lopun Gravityn & Gracen aukikirjoitettu osio on vahva, filosifinen ja ruumillinen tarina kahdesta naisesta, lopulta eri puolilla maailmaa. Se on lyhytelokuvana jatkuvasti torjuttu, osin siksi, että siitä puuttui erään kontaktin mukaan tunne. Kraus kysyykin oivallisesti, miksei naisen elokuvassa filosofisuus riitä. 

LOVE ME TENDER

CONSTANCE DEBRÉ : LOVE ME TENDER

176s.

Tuskar Rock Press  2023/2020

ranskasta englanniksi kääntänyt Holly James

"I don't see why the love between a mother and son should be any different from other kinds of love. Why we shouldn't be allowed to stop loving each other. Why we shouldn't be allowed to break up. I don't see why we shouldn't stop giving a shit, once and for all, about love, or so-called love. love in all its forms, even that one."

Ranskalaisen Constance Debrén Love Me Tenderin aloituslausekappale on yksi modernin kirjallisuuden voimakkaampia – se on Camus'n Sivullinen, mutta toisinpäin. Se on äiti, joka pyytää lupaa erota myös pojastaan. Joka muistuttaa, että myös äidinrakkaus on yksi rakkauden muodoista, ei sen enempää eikä sen vähempää.

Love Me Tender on Debrén autofiktiivisen, feministisen queer-trilogian keskimmäinen osa, mutta löydän sen ensimmäisenä – se on kertomus äidistä ja pojasta, Paulista, yhdeksänvuotiaasta sekä äidin uudesta elämästä homoseksuaalina Pariisin kaduilla. Nimettömäksi jäänyt äiti on jo siirtynyt tatuointeihin ja androgyyniin tyyliin, mutta tulee silti verraten perinteisesti kaapista entiselle miehelleen Laurentille, Paulin isälle. Alkuun Laurent tuntuu jopa kiihottuvan ajatuksesta. Mutta kun päähenkilö torjuu Laurentin muutaman kerran, muuttuu kiihotus puhtaaksi vihaksi. Se muuttuu Paulin erottamisesta äidistään, äitiään vastaan kääntämiseksi, vuosien oikeustaisteluiksi. Perusteettomiksi insestisyytöksiksi.

Debrétä verrataan Camus'iin sekä takakannen ylistyksissä että monissa arvioissa, ja yhtäläisyydestä on helppo saada kiinni. Debrén teksti on päälausevetoista, listaavaa, toteavaa. Päähenkilö kulkee suhteesta toiseen, sängystä, asunnosta ja naapurustosta välittämättä. Hän on jo luopunut työstään hyväpalkkaisena juristina, vakaasta parisuhteestaan perheen äitinä, isosta ja valoisasta kodistaan. Nyt Laurent laittaa hänet vielä luopumaan Paulista. Miksi tuntea mitään, kun voi valita toisinkin?

Love Me Tender on tarkkanäköinen, katkerankauniskin kuvaus äidistä ja pojasta, oikeustaistelusta, modernin länsimaisen yhteiskunnan rakenteellisesta homofobiasta sekä naisvihasta. Debré näyttää, että nainen on kokonainen, hyvä äiti, vain valmiiksi määritellyssä, kapeassa normatiivisessa lokerossa. Kun hän omistaa elämänsä perheelleen, ei intohimoilleen. Ja kun nainen alkaa käyttäytyä kuin mies, kun äiti alkaa käyttäytyä kuin isä, on häneltä tarpeen riisua jopa tuo rooli minimiin. Äidin ei ole soveliasta lähteä. Äidin ei ole soveliasta rakastaa ja rakastella naisia. Äidin ei ole sopiva kirjoittaa. Äidin on harvoin sopiva elää, jos elo ei mahdu äitimyyttiin.

Löysin Love Me Tenderin gentiläisen Rokko-kirjakaupan hyllystä, siitä koskaan aiemmin kuulleenakaan. Myöhemmin Paard Van Trojen hyllyjä kiertäessä vastaan tuli trilogian ensimmäinen osa, Playboy sekä viimeinen osa Name. Ostin myös ne – vaikka Debrén tyyli ei ole ehkä kaikista eniten minua, on tällaisenkin kirjallisuuden lukeminen raikasta, tärkeääkin. Raikasta, koska maailma täyttyy tällä hetkellä vahvasta tunnekirjallisuudesta, subjektiivisista kärsimyksistä ja traumakokemuksista. Pidän niistäkin, mutta toisenlainen, "camus'lainen" näkökulmakin tuo siihen paljon lisää. Ja tärkeä, koska homofobia sekä naisen/äidin asema ei ole vieläkään, edes meidän edistyksellisimpien yhteiskuntien keskellä todellakaan valmis. Ja sen Debré näyttää alleviivaamatta vaivattomalla, tinkimättömällä tyylillään.

Äidinrakkauteenkin mahtuu variointia. On etäisiä äitejä, itsekeskeisiä äitejä, hoitovietittömiä äitejä. On lähteneitä äitejä, katoavia äitejä, muuhun uppoutuneita äitejä. On äitejä, jotka jopa katuvat äitiyttään. Ja jokaisen tällaisen tarinan olemassa olo vahvistaa sitä todellisuutta, jossa kaikki tämä varianssi mahtuu äitiyteen. Kuuluu äitiyteen. Kuuluu ihmisyyteen.

KAKSI KIRJAA MAAILMALTA: CAPITALISTS MUST STARVE & THE SEERS

PARK SEOLYEN : CAPITALISTS MUST STARVE

192s.

Tilted Axis Press 2025

Alkuteos: 체공녀 강주룡, 2018

Koreasta englanniksi kääntänyt Anton Hur

Eteläkorealaisen Park Seolyeonin fiktiivinen elämäkerta sijoittuu 1930-luvun Koreaan, aluksi tarkemmin Mantšuriaan karkoitetun perheen arkeen, hetkeen kun heidän jo 20-vuotias tyttärensä Kang Ju-ryong on menossa viimein naimisiin. Hänen sulhasensa on vasta 15-vuotias, joten jotain täytyy olla vialla – ei perhe olisi muuten naittanut poikaansa niinkin vanhalle piialle. Käy ilmi, että nuori sulho on vannonut liittyvänsä Korean vastarintaliikkeeseen. Pari on kuitenkin niin rakastunut, etteivät he voi olla erossa toisistaan – niinpä Ju-ryong karkaa sulhasensa mukaan vuorille, osaksi vastarintaliikettä. Eleteään Japanin miehitysaikaa. 

 Capitalists Must Starve avaa feministisin silmin nuoren Ju-ryongin matkaa vastarintaliikkeestä nuoreksi leskeksi ja myöhemmin koko Korean työväenliikkeen juhlituksi keulakuvaksi. Mitä kaikkea kansallissankarin elämään mahtuu? Ja mikä saa juuri hänet nousemaan koko Pjongjangin työläisten innoittajaksi ja agitaattoriksi? Romaani seuraakin mitä ilmeisemmin historiallisiin faktoihin perustuvaa tietä, jonka kumitehtaan työntekijä Kang Ju-ryong kulkee matkallaan työväen luokann oikeuksien taistelijaksi. Se näyttää paitsi hänen henkilöhistoriansa, sen väkivaltaisen sorron, jonka keskellä etenkin naistyöntekijät elivät vielä alle sata vuotta sitten Japanin miehittämässä Koreassa, ennen Koreoiden jakautumista. Romaani onkin paitsi tarina paitsi poikkeuksellisesta henkilöstä myös kommunismin noususta ja luokkataisteluista isomman ryhmän tasa-arvoisuuden nimissä. 

 Kirjana ja tarinana Capitalists Must Starve on hyvin visuaalinen, jopa elokuvallinen – se muistuttaa kerronnaltaan enemmän filmatisoidun muodon käsikirjoitusta kuin varsinaista runsasta romaania. Elämä eteenee, ajalliset siirtymät ja mittakaavat jäävät hieman hämärään – ne täytyy lukijan joko kuvitella tai päätellä itse. Hahmot jäävät myös hieman paperisiksi – niiden syvyys ei hyödynnä romaanimuodon mahdollisuuksia parhaalla mahdollisella tavalla, mutta toisaalta näyttää huomattavasti enemmän kuin selittää. Seolyeon kuljettaakin vajaaseen kymmeneen vuoteen mahtuvan elämäkerrallisen tarinan varsin vikkelään, mikä tekee kirjasta sen traagisine käänteineenkin verraten helppolukuisen. Työväen nousua ja ammattiyhdistysten syntyäkin se kuvaa ainoastaan yhden ihmisen kautta – ei sinä laajana yhdistymisen ja yhteentulojen virtana, jollaisena se ansaitsisi tulla nähdyksi. 

 Ja silti, tästä kriittisyydestäkin huolimatta romaani on oikein kelvollinen ja kiinnostava kurkistus Korean historiaan – ja jos se vielä tällaisenaan saisi elokuvamuodon, olisi hyvinkin suuri merkkiteos valkokankaalle päästessään.

x

SULAIMAN ADDONIA : THE SEERS

163s.

Prototype 2024

”Originality is in the details. It’s in the interpretation of things. The problem is that we translate texts, images and situations through the perception of others, not our own. That makes something a cliché. Own an interpretation, and you own a new meaning of the world.”

Eritrealais-etiopialaisen, pakolaistaustaisen kirjailijan pieni suuri teos The Seers kiinnittää huomion jo kirjakaupassa. Sen vähäeleinen kansi, näennäisen pienikokoinen esine, kappalejaoton, täyteen puristettu 136-sivuinen romaani on aivan omanlaisensa. Se on kirjallisuutta, jota voi odottaa nimenomaan radikaalifeministisestä queer-kahvilakirjakaupasta Belgiassa löytävänsä.

Romaanin päähenkilön Hannahin äiti on ammuttu, ja isä murtuu rakkauden menetyksestä sodan keskellä. Isänkin kuoltua Hannah siirtyy tädeilleen mukanaan äidin päiväkirja sekä pohjaton rakkaus kirjallisuuteen. Kun täti lähettää hänet Lontooseen ihmissalakuljettajien kautta, alkaa uusi arki – kuulustelut, byrokraattiset koneistot tinkimässä totuutta ja uskottavuutta, sijaiskoti lempeän, keski-ikäisen Dianan ja tulisen varhaisaikuisen Annen luona. Addonia näyttää kiivastahtisella tarinallaan, miltä tuntuu elää jatkuvassa välitilassa, millaista on kasvaa aikuseksi heräävän, hyvinkin voimakkaan seksuaalisuutensa kanssa maassa, jonka pitäisi olla turva, mutta joka tuntuu ilmaisevan jokaisella mahdollisella tavalla ettei toinen ole tervetullut.

Eritrean historia ensin Italian ja myöhemmin Britannian kolonialisoimana aukeaa, kun Addonia käsittelee Hannahin ja Dianan kautta oman lähisuvun salaisuuksia, piilotettuja elämiä ja toimeentulotapojen kirjoa, joka valkoiselle hyvinkin keskiluokkaisesta taustasta tulevalle lukijalle avaa silmiä aivan uudella tapaa. Kun perheellä tai edes suvulla ei ole ollut vuosisatoihin valinnanvaraa, kun osa suvusta on joutunut orjiksi ja toinen osa myynyt niitä, kun perheessä on jouduttu selviämään rikoksilla, elätetty itsensä seksityöllä, salattu kokonaisia suhteita ja elämäntapoja, näyttäytyy kolonialismin jälkijäristykset hyvinkin vahvoina tähän päivään saakka. 

Tässä Addonia onkin ehdottomasti vahvimmillaan – lyyrinen, inhimillisesti poukkoileva ja moneen suuntaan kurotteleva romaani muistuttaa afrikkalaisesta kertomaperinteestä, pitkästä laulusta, joka sisältää kokonaisia elämiä.

Lue koko maailma: Eritrea

THE GARDEN AGAINST TIME – IN SEARCH OF A COMMON PARADISE

OLIVIA LAING : THE GARDEN AGAINST TIME 

 – IN SEARCH OF A COMMON PARADISE

317s.

Picador 2024

Olivia Laingin The garden against time – in search of a common paradise on odotellut jo toista vuotta lukemistaan kirjahyllyssäni. Kuten blogiani pidempään seuranneet tietänevät, Laing on yksi keskeisimpiä kirjailijoita, ei vain hyllyssäni, vaan ennen kaikkea elämässäni. Laingin kehoa ja vapautta käsittelevä Everybody oli muuttava ja mullistava lukukokemus, Lonely City taas sanoitti monia yksinäisyyteen liittyviä tunteita, joita en ollut huomannut edes kokeneeni. Funny Weatherin tekstit taas ovat yksi suurimpia lohtuja, mitä näin karmean maailmanajan keskellä olen kirjojen sivuilta saanut – Laing on siis paljon enemmän kuin vain lempikirjailija. Ja osin siksi hänen uusiin teoksiin, etenkin näihin ei-fiktiivisiin, on jostain syystä pieni kynnys tarttua, kun odotukset eivät edes mahdu enää mihinkään järjellisiin mittasuhteisiin.

The garden agains time on kirja puutarhoista olematta silti kirja puutarhoista – se on tarina siitä, mitä tapahtuu kun ihminen yrittää asettua jonnekin, ja tehdä paikasta itselleen kodin. Laing kirjoittaa puutarhanhoidosta, historiasta, vallasta ja haavoittuvuudesta tavalla, joka tuntuu yhtä aikaa intiimiltä ja laajalta – kuin vierailisi jonkun toisen ihmisen pieteetillä laittamassa, yksityisessä puutarhassa. Jokaisella lauseella, kukalla, kappaleella ja istutuksella on paikkansa kokonaisuudessa, eikä mitään silti voi koskaan kesyttää ja valloittaa niin totaalisesti kuin ihminen lajina jostain syystä on koko pienen pienen (modernihkon) elinolonsa aikana yrittänyt tehdä. Puutarha luontona on kuin nyky-ihminen eläimenä – yritys hallita hallitsematonta.

“This was the more sinister legacy of Eden: the fantasy of perpetual abundance. I was beginning to see what a poisoned fruit it truly was. So many of our most ecologically deleterious behaviours are to do with refusing impermanence and decay, insisting on summer all the time. Permanent growth, constant fertility, perpetual yield, instant pleasure, maximum profit, outsource the labour, keep evidence of pollution out of sight.”

Tuttuun tapaansa Laing yhdistää teokseensa niin taideanalyysia kuin oman elämän ja perheen tragedioita, yhteiskuntakritiikkiä kuin laajaa teoreettista ymmärrystä maailmasta ja nyky-ajasta. Pandemia-aika, isän kumppanin kuolema ja kummallinen perintövyyhti yhdistyy Edeniin, kolonialismiin ja jopa kirjaimellisesti orjatyövoiman myötä ihmishenkiäkin vaatineeseen "puutarhanhoitoon" alueilla, jossa rikas on halunnut ympäristönsä muistuttavan jotain raamatun paratiisin kaltaista. Laing käyttää kerronnassaan jälleen apuna vahvaa historian kerroksellisuutta: hän näyttää, miten puutarhat ja paratiisit ovat lopulta aina modernin ihmisen maailmassa syntyneet nimenomaan ulossulkemisen kautta. Puutarhat ovat rajattuja, aidattuja, usein ryöstettyjä ja riistollakin rakennettuja. Niiden kauneus on usein ulkokultaisempaa kuin ajattelemmekaan, ja Lang kysyykin selväsanaisesti voiko kauneus olla viatonta – ja onko kauneus lopulta kauneutta, jos se perustuu joltain muulta ottamiseen ja anastamiseen.

Puutarha on paikka, joka ei tottele ihmistä koskaan täysin. Se on hallitsematon: se levittää itseään rajojen ulkopuolelle, mutta saattaa kieltäytyä kukoistamasta sille varatuilla paikoilla. Se on aina keskeneräinen, sillä se noudattaa aivan omaa logiikkaansa, kasvaa aivan omaan tahtiinsa, eikä ihmisen varaaman aikataulun mukaan. Se onkin paikka, jossa ihminen joutuu kohtaamaan rajallisuutensa – se ei alistu vaan valtaa, leviää, rönsyää ja välillä myös tuhoutuu aivan omia aikojaan. Ja toisaalta – se myös valloittaa kaikkein surullisimmat paikat. Toisen maailmansodan aikana pommituksissa tuhoutuneiden rakennusten raunioista alkoi melko pian kasvaa kasveja. Tšernobylin rakennukset ovat jo nyt kasvien peitossa. Mykorritsasienet levittävät rihmastojaan ja informaatiotaan ihmisestä välittämättä, vievät elinvoimaa asvaltin rakoihin ja kaikkein modernimmankin kaupungin keskelle.

Laing kirjoittaa maailmasta, joka on hauras, mutta ei toivoton. Hän muistuttaa, että puutarha ei ole ratkaisu, mutta se voi olla alku – pieni, rajattu tila, jossa voi harjoitella huolenpitoa ja keskeneräisyyden sietämistä. Ja ehkä juuri siksi kirja tuntuukin niin ajankohtaiselta.

“I wanted a home, absolutely, but it was a garden that I needed.”