EMILIE PINE : TÄSTÄ ON VAIKEA PUHUA
204s.
Atena 2020
Alkuteos: Notes to Self, 2018
Suomennos: Karoliina Timonen
Irlantilaisen Pinen omaelämäkerrallinen/muistelmallinen esseeteos on näkynyt viime aikoina paljon kansainvälisessä kirjainstagramissa, ja se kävi hetken jo minullakin kirjastolainana englanniksi kääntymässä, mutten ehtinyt sitä laina-ajan puitteissa lukea. Hetki sitten huomasin, samaisen kirjainstagramin kautta, että tämä on itseasiassa myös jo lähes viisi vuotta sitten suomennettu, ja että tämän käännetyn version saa kirjastosta hakea milloin haluaa. Nappasin kirjan lainaan, ja ahmin sen kahdessa päivässä, sunnuntaina ja maanantaina työpäivän jälkeen odotettuani koko päivän, että pääsisin jo kotiin lukemaan. Harvoin näin intensiivistä imua tulee esseisiin, mutta Tästä on vaikea puhua todella vei alusta asti mukanaan.
Pine aloittaa kokoelmansa tarinalla Korfun saarella sairaalassa ulosteidensa ja muiden eritteidensä keskellä makaavasta sairaasta isästä, jonka luo Emilie on sisarensa kanssa juuri matkustanut. Sairaanhoidollinen romahdus on Kreikan saarilla nyky-Suomeakin valtavasti edellä: vuorossa on päivisin vain yksi lääkäri ja ilta- ja yöaikaan yksi hoitaja on vastuussa kaikista sairaalan potilaista. Isällä, jonka sisäelimet ovat pettämässä vuosikymmenten alkoholismin seurauksena, ei ole ulkomaalaisena lainkaan paikallisia auvoisempi asema. Sisätautienosasto onkin kuoleman osasto, paikka jonne mennään, mutta josta ei enää palata. Sieltä Emilie jatkaa Vauvavuosiin, Puhumiseen/puhumattomuuteen, verenvuodatukseen ja tarinaan "villistä nuoruusvuosistaan" – eli toisin sanoen teini-iän kapinasta, köyhän lapsuuden jättämistä jäljistä, ikuisesta ulkopuolisuuden tunteesta ja itsensä ruumiillisesta rankaisusta niin syömättömyyden kuin raiskaukseksi vasta vuosikymmeniä myöhemmin ymmärretyn "seksin" merkeissä. Pine kuljettaa tasaisen rauhallisella kielellään lukijan yhden naisen omaelämäkerrallisten esseiden läpi näyttäen mitä henkilökohtainen on poliittista konkreettisesti tarkoittaa.
"Minulla on verta vuotava keho. Kerran kuussa se litisee verestä märkänä ja kuumana. Tuo veri valuu siteen ohi, se tahrii farkkujeni haarovälin, se tippuu kylpyhuoneen lattialle, kun unohdan vaihtaa tamponin. Se on epämukavaa ja sotkuista ja tarpeellista ja elämää sykkivää ja litimäräksi kastelevaa ja kunnioitusta herättävää. Ja se on punaista. Ja se on räikeää. Se on minun."
Osa aiheista on suorastaan naiserityisiä sillä tapaa, kun feminismissä oli muodikasta vielä muutama aalto sitten. Tavallaan tekisi mieli sanoa – ei vaan toivoa –, että kuukautisverestä, kainalokarvoista ja vulvan ulkomuodosta käytävät kirjalliset keskustelut olisivat jo tarpeettomia, mutta tässä sitä jälleen ollaan. Eritteiden, kramppien ja kuukautisverta pelkäävän yhteiskunnan edessä. Ja jotenkin niin uudella, raikkaalla ja lempeällä tavalla ollaankin, että välillä on hieman haastavaa käsittää, että tosiaan eletään 2020-lukua. Että tämä aika on se, kun minä, naiseksi koodattussa kehossa jo 37 vuotta eläneenä luen itseasiassa ensimmäisen kerran elämässäni samastuttavaa, häpeääni ja toisaalta aiheeseen väsyneisyyttäni sanoittavaa esseetä. Onhan näistä kirjoitettu, toki. Mutta joko ne ovat niitä kirjahyllyn taakse piilotettuja salaisia terveysoppaita, jotka nimenomaan muistuttavat häpeän oleellisuudesta tai sitten niitä 🩸✨🦄 IHANIA GLITTERKANTISIA PIMPPIVOIMAKIRJOJA, JOTKA MAALAAVAT KUUKAUTISVERELLÄ SOTAMAALAUKSEN JA KAATAVAT SAMALLA PATRIARKAATIN 🦄✨🩸Kaikki rakkaus ja kunnioitus pimppivoimakirjoille, rakastan, mutta ne ovat kuitenkin eri asia kuin se, että esseekokoelmassa, ihmisen kokoisessa, näköisessä ja jotenkin yhtäkkiä kaiken muun keskellä saa lukea samastuttavaa tekstiä näistäkin aiheista, ilman että nimenomaan hakeutuu sen äärelle.
Rachel Cusk käsittelee tätä(kin) aihetta esseissään, mm. suomennetussa Mykkäkoulu-kokoelmassa että vielä kääntämättömässä Aftermathissa. Cusk esittää oivallisesti, että esimerkiksi kirjallisuudessa tasa-arvo ei ole lainkaan mitattuna sillä, kuinka moni kirjailijoista tai kirjallisuusalan ihmisistä on naisia (tai ei-miehiä, oma lisäys), vaan oikeasti tasa-arvoista myös kirjallisuus on vasta sitten, kun myös tällaiset naiserityiset aiheet aina äitiydestä kuukautisesseisiin ja hoivasta esivaihdevuosikirjallisuuteen käsitetään samalla tapaa korkeakirjallisina teoksina eikä naiskirjallisuutena. (Jatkan itse Cuskin ajatusta vielä sen verran eteenpäin, että tätäkin pidemmälle päästään, kun kirjoitetaan myös menstruoivista miehistä, muistetaan sukupuolettomien kehon eritteet ja juhlitaan Finlandialla muunsukupuoliserityistä kirjallisuutta.) Ja täällähän me emme vielä lainkaan ole. Katsokaapa vaikka, kuinka monta äitiydestä kertovaa kirjaa HS:n oman raadin TOP 100 -listalla on. Kuinka monen keskiössä on hoiva, entä miehen hoivaavuus? Monessako on mainittu kuukautiset? Niinpä. Aika marginaalissa ollaan.
Ja juuri tähän väliin, tätä puutetta täyttämään osuu myös Emilie Pine tällä esseekokoelmallaan. Se antaa äänen ihmisille, jotka vuodattavat kuukausittain verta salassa, piilossa, aihetta häpeillen. Se tuo esiin pissaiset testitikut, isäänsä ulostekerroksen keskellä siivoavat siskokset. Se näyttää, miltä keskenmeno tuntuu maassa, jossa abortti on vanhoilliskatolisuuttaan kielletty, ja epämääräisessä tilassakin ollut sikiö menee äidin terveyden ohi, ja jossa jopa keskenmenosta kertominen vanhemmille on laitonta. Pinen Tästä on vaikea puhua on pieni suuri kirja, kokoaan valtavampi ja yhteiskunnallisesti niin merkittävä, että olen yhtaikaa yllättynyt, miten vähän tästä puhutaan ja samalla en lainkaan. Määrällisiin mittareihin unohtuva tasa-arvokeskustelu kun unohtaa juuri sen, millä oikeasti on väliä: sisällöllä, sen moninaisuudella, rikkaudella ja tavanomaisuudella. Sillä, että esivaihdevuosista ja sormella vaginasta vuotoa etsimisestä puhutaan yhtä tavanomaisesti kuin kuntosalikäynneistä, miehiä lyövistä miehistä ja tulppaanien ostamisesta kaupasta. Sillä, että seksuaalirikoksista muuttuisi miehen, ei uhrin häpeä. Sillä, että aiheista, joista on vaikea puhua, puhutaan kuin se ei olisi vaikea laisinkaan.
"Minua pelottaa kirjoittaa sivuuttamisesta ja tunteista ja ylitöistä ja masennuksesta ja hermoromahduksesta, koska olen yhä vakuuttunut siitä, että haavoittuvuuden myöntäminen saa minut näyttämään heikolta eikä vahvalta. Minua pelottaa vahvistaa, että olen nuori ja söpö eikä minulla ole valtaa. Minua pelottaa myöntää kaikki vaikeat asiat, kaikki pahat asiat, kaikki epämiellyttävät asiat. Minua pelottaa puhua tästä kaikesta ja paljastaa itseni. Minua pelottaa, että minua säälitään. Että minua paheksutaan. Että minulle huudetaan. Minua pelottaa olla nainen, joka aiheuttaa häiriötä. Tai nainen, joka ei aiheuta häiriötä tarpeeksi. Minua pelottaa. Mutta teen sen silti."
