Suomennos: Onerva Kuusi
Olen viettänyt viime päivät Oslon kaduilla. Perjantaista asti, vaikka olen ollut lukujumissa jo useamman viikon. Aloin lukea tätä varovasti, ja yhtäkkiä olin sen pauloissa, luin ja luin ja luin, ja vaikka voisi kuvitella, ettei 277 sivussa riitä neljäksi päivää luettavaa tällä tahdilla, tässä riitti. Luvut, kappaleet ja hetket ovat lyhyitä, ei edes sivun mittaisia, ja silti niissä on sellainen paino, ettei kirjaa voi yhtaikaa olla ahmimatta ja toisaalta lukea liikaa kerrallaan, sillä näissä riveissä, pienin kirjaimin kirjoitetussa riimittelyä muistuttavissa kappaleissa on kokonaisten katunuorten elämä.
Kiinnostuin vasta 21-vuotiaan Lovrenskin esikoisteoksesta puhtaasti siksi, että tuo nuori norjalaiskirjailija on tulossa keväällä Helsinki Lit -kirjallisuustapahtumaan. Kirja olisi mennyt muuten ohi, jäänyt aivan takuulla väliin. Ja nyt, viikonlopun kroatialaistaustaisen Ivorin, somalialaistaustaisen Marcon, intialaistaustaisen Arjanin sekä norjalaisen Jonaksen kanssa viettäneenä totean, että se olisi ollut tämän kirjavuoden suurin menetys. Jättää tämä teos lukematta.
"0 hugs
niin moni juttu on muuttunu aina vaan drugs
drugs drugs mut ei koskaan hugs, rahaa on vetää
huumeita niin paljon kun mieli tekee, mut enää ei
tee mieli, on pakko
yks sossu oli vaa mut sähän tiesit et ne oli kovia
huumeita kun alotit, mä sanoin et kukaa meist
tienny mitä ne oli ennen ku ei pystytty lopettaa"
Silloin ennen on fragmentaalinen katuromaani, vino kasvukertomus, pikkuhiljainen hipuminen huumeiden ja sekakäytön maailmaan 2010- ja 2020-lukujen vaihteen hyvinvointivaltiossa. Kirjan päähenkilön tavoin kroatialaistaustainen Oliver Lovrenski oli vain 19-vuotias tämän romaanin ilmestyttyä, ja hän kertoi tienneensä jo sen kirjoitusvaiheessa tästä tulevan sensaatio. Ja sehän siitä on tullut – vain muutama vuosi myöhemmin kirjaa on myyty himpu Suomea pienemmässä Norjassa yli 70 000 kappaletta ja sen käännösoikeudet on myyty 15 maahan. Romaani voisi ehkä olla jotain young adult - ja kasvukertomuskirjallisuuden välimaastossa, tai se voisi olla norjalainen versio
Angie Thomasin Viha jonka kylvät -romaanista. Toisaalta se on kuin katuräppiä – veljeltä toiselle kirjoitettua autofiktiota. Tai meille nuorisokulttuurista kiinnostuneille ja sitä liippaavasti tutkiville
täti-ihmisille kurkistus nuorten maailmaan nuorten omalla äänellä. Tai sitten se on kirjallisuutta raivolla uudistava z-sukupolven ääni, jonka edessä me kirjallisuusalaa eri tavoin vielä hallitsevat millenniaalit ja x-sukupolvelaiset saamme pian jo väistyä.
Lovrenski kirjoittaa kadun, nuoren, maahanmuuttotaustaisen, lukioikäisen kieltä. Onerva Kuusen suomennos on täydellinen, ainakin näin yhtä sukupolvea vanhemman ihmisen näkökulmasta katsottuna: se tavoittaa harvinaisen hyvin nuorten kielen olematta päälleliimattu, yrittämättä liikaa. Kuusen ratkaisut vaihtaa monia norjankielisiä slangisanoja Helsinkin slangiin, nettislangiin, z-sukupolven omaan sanastoon toimii upeasti, rytmi kääntyy täydellisesti, Kalenterikarju-Mikko sanoo instagramissa tämän olevan kuin Suomi-räppiä, ja siltä se tosiaan tuntuu. Kieli vie suoraan kaduille ja nuorten omaan maailmaan, johonkin mitä me ylhäältä moraalihuolen kautta sanoisimme yksilön luisuksi mutta mikä kertojan näkökulmasta taas on maailma, joka vie mukanaan, kun muut eivät pidä huolta. Lovrenski käsitteleekin ystävyyden yhteisöjä lempeällä ja kipeälläkin kauneudella, näyttää aikuisten moraalipanikoinnin kohteena olevat "nuorisojengit" huoltapitävinä yhteisöinä kun muut ovat nämäkin alaikäiset oman onnensa nojaan jättäneet. Moni ajautuu kaduille, kun joku elämän tärkein tukihenkilö katoaa, niin moni tästäkin nelikosta. Toisilla sitä ei ole ollut lainkaan, eikä kontrolloiva sosiaalihuolto korvaa rajoituksillaan kuulluksi tulemista tai läheisyyden puutetta.
"viikkoo myöhemmin toinenkin frendi otettiin
huostaan, molemmat ollu mun veljiä from way
back, tyylii ekalta, ja nyt oltiin ysillä ja poof, ne oli
poissa
ennen pystyin laskee yhen käden sormil ketkä
lähetettiin laitokseen, nyt tarvii tyyliin mustekalan"
Lovrenskia lukiessa nuoria ja aggressiota tutkivana jatko-opiskelijana en voi olla yhdistämättä tätä kirjaa Hesarin eiliseen juttuun
1990-luvun nuorison alkoholikulttuurista. HS haastatteli artikkeliaan varten emeritusprofessoria Matti Rimpelää, jota nykyajan huumekulttuuri ei yllätä – ennen oli ahtaampaa, joten kännättiin, nykyään huumeiden saatavuuden helppouden vuoksi on aivan ennustettavissa ollutta, että alkoholi korvautuu muilla päihteillä. Ilmiö taustalla on silti sama, esittää Rimpelä: kun 1980-luvun jälkeen yhteisöllinen kulttuurimme on romuttunut, kasautuu myös sosiaaliset ongelmat yksittäisten perheiden päälle entistä herkemmin. Ja kuten HS kirjoittaa: "
samalla kasvuyhteisö – siis aikuiset – lakkasivat antamasta sosiaalista
tukea. Sen tilalle tuli persoonaton virallinen kontrolli: sosiaalityöntekijät, kuraattorit ja psykologit." Rimpelä muisutttaa, että kun ennen koko kylä kasvatti (koulut mukaan luettuina, muistuttaa aggressiotutkija Laura Liukko), ei paine yhden tai kahden vanhemman harteilla ollut niin suuri. Mutta kun nyt ollaan yksin (ja myös koulu painaa omaakin kasvatusvastuutaan kotien harteille, muistuttaa aggressiotutkija Laura Liukko), jää juurikin sosiaalinen tuki saamatta, jos joku/jotkut huoltajat eivät monista sosiaalisista, yhteiskunnallisista tai perusinhimillisistä syistä sitä pysty juuri tarvittavilla hetkillä antamaan. Lovrenskin romaanissa oslolaisnuoret elävät juuri tätä todellisuutta lihaksi. Ivor, Marco, Arjan ja Jonas tulevat kaikki eri tavoin isättömistä tai isiensä kaltoinkohtelemista oloista, väsyneiden ja pärjäämättömien äitien luota. Joidenkin vanhemmat käyttävät itsekin, toisen eivät pysty huolehtimaan kuin yhdestä lapsesta kerrallaan. Ja siinä missä ennen yhteisöllistä sosiaalista tukea tarjosi yhteisö ja yhteiskunta, nyt sitä löytyy enää kaduilta, kaltaistensa joukosta.
Tämä on kirja, joka jokaisen nuorten kanssa työskentelevän opettajan, nuorisotyöntekijän, sosiaaliohjaajan ja päättäjän tulisi lukea. Se muistuttaa tekojemme ja yhteiskunnallisten muutostemme seurauksista, yleisinhimillisen vaihtumisesta yleisrangaistukselliseksi. Se näyttää miten toimimattomia sosiaalihuoltomme keinot ovat, kun ne rankaisevat ja eristävät, kun ne eivät tarjoa nuorten eniten kaipaamia asioita tilalle. Monelle muulle tämä kirja on varmasti muutakin, suurempaa, samastuttavaa, sanoittavaa. Ja silti, Silloin ennen on ilmiö ajassa, jossa yhteiskunta vastuuttaa ihmisiä itse aiheuttamistaan ongelmista. Se on karuista aihesta huolimatta rakkauskirje ystäville, läheisille, omille juurille, itse rakennetuille yhteisöille, valituille perheille. Lovrenskin teksti on kaikessa nuorisolaisuudessaan kirkasta, terävää, eheää. Hän jättää valtavia teemoja rivien väliin, sanoo ääneen enemmän kuin yksikään nuoria paheksuva aikuinen elämänsä aikana koskaan. Silloin ennen oli 18-vuotiaan elämässä ehkä vuosi, kaksi sitten, mutta nuorelle muutakin vuosi voi olla kokonainen elämä. Siksi meillä, joiden käsissä heitä koskevat päätökset ja rajoitteet ovat, täytyy todella pitää se mielessä.
"sanotaan mutsi ettei tarvii sanoo äiti, mutsi ragee,
sen sijaan et äiti pelkää, äiti pelkää mun puolesta"
