Täydellistä

VINCENZO LATRONICO : TÄYDELLISTÄ

160s.

Gummerus 2026

Alkuteos: Le perfezioni / 2022

Suomennos Leena Rantanen

Pyydetty arvostelukappale

Anna ja Tom voisivat olla kotoisin mistä tahansa. He voisivat asua missä tahansa. He voisivat olla ketä tahansa. Italialaisen Vincenzo Latronicon Täydellistä-romaanissa he ovat kuitenkin kaksi ekspattia, Italiasta Berliiniin muuttaneita nuoria aikuisia, milleniaaleja, jotka ovat ensimmäinen maantieteellisesti täysin vapaa sukupolvi, sukupolvi, joka voi olla mistä tahansa, missä tahansa, keitä tahansa.

Tänä viikonloppuna Helsinki Lit -kirjallisuusfestareillakin vieraileva Latronico nousi omalle lukulistalleni jo vuosi sitten, kun hänen Täydellistä-teoksensa pääsi Booker Internationalin lyhytlistalle. Tiivis, tässä ajasta ja tästä ajassa lempeän satiirisesti elävien nuorten parien elämää valottava teos on kunnianosoitus Georges Perecin Tavarat-romaanille. En ole itse esikuvaa lukenut, mutta Carlos Leivosen kritiikissä Kiiltomadon sivuilla teoksen olevan "olevan eräänlainen faabeli, moraalikertomus, joka pyrkii sanomaan jotain kulutuksesta ja materialismista." Tähän on Täydellisenkin kanssa helppo yhtyä – tämä pieni kirjanen on sivujaan laajempi tutkielma nyky-yhteiskunnan ontosta ainutlaatuisuuden tavoittelusta tavalla, joka jokaisessa suuressa kaupungissa muuttaa omaleimaisuuden ja uniikkiuden globaaleiksi trendeiksi ja diginomadien identiteettityöksi. On sama, missä kauracappucinonsa nauttii, sillä sekä kahvilat että niitä mainostavat vaikuttajat ovat tismalleen samanlaisia, oli kyseessä sitten kahvila Berliinissä, Lissabonissa, Balilla tai Yhdysvailtain itärannikolla.

 

Vaikka kirjan satiirin ja tietynlaisen ironisen tavan kuvata milleniaalien elämän tyhjää kiertokulkua, ikuista kokemusten ja merkityksellisyyden metsästämistä tavoilla, jotka monille etenkin maidensa pääkaupungeissa ovat erityisen tuttuja, sisältää se paljon sellaisia inhimillisiäkin piirteitä, jotka muistuttavat, että tätä elämäntapaa, sen performatiivisuutta ja ikuista skenepiirien pyöritystä voi parhaiten kritisoida lähinnä sisältä päin. Tai ehkä juuri ja juuri sisä- ja ulkoreunan liepeiltä, mutta paikoista, jossa itsekin on elänyt peikonlehtien, ketamiinin ja juuri oikeanlaisen teknon viihdyttäessä iltaa.

Ulkopuolisuus kuvaa aikaa siinä missä identiteettityökin – ja siinä mielessäni kulkee yhtaikaa viime kuussa luettu Ayşegül Savaşin The Antropologists; herkkä ja Täydellistä  syvempi tutkielma yhteiskunnasta, jossa kotipaikkansa voi valita (siis jos on valkoinen ja etuoikeutettu). Kummankin romaanin päähenkilöinä on nuorehko paikkaansa etsivä pariskunta, mutta siinä missä Savaş keskittyy ulkopuolisuuteen totisemmin, Latronicolle sekin on osa aikamme keinotekoista minä-työskentelyä, mahdollisuutta yrittää olla jatkuvasti kaiken keskiössä.  Berliini sekä Latronicon romaanin että Euroopan keskuksena on miljöönä yhtaikaa täydellinen ja täysin saman tekevä – koko maailma on yhtä berliiniä, jotkin paikat sen kanssa suurin piirtein samaan tahtiin, jotkin taas joitain vuosia jäljessä. Ihminen kulkee, jäljittelee, luulee löytävänsä jotain omaa, mutta kun identiteetti rakentuu kuluttamisen sekä alemmasta yhteiskuntaluokasta erottautumisen varaan, on tosiaan aivan sama onko berliinissä vai Berliinissä.

Tylsyys ja mitäänsanomattomuus on koko milleniaalielämän ja Täydellisen polttoaine, mikä onkin nykyajankuvan suurin paradoksi. Mitä enemmän haluamme, kulutamme ja hankimme, sen väljähtäneemmältä kaikki tuntuu. Koskaan ei ole hyvä, sillä aina jossain on jotain enemmän, jotain kauniimpaa, kiiltävämpää, trendien edellä käyvää. Latronicon Täydellistä onkin melankolisessa aika-avaruudessa tarpovan milleniaalin pysäytyskuva, juuri se instagram-julkaisu, jonka jokainen haluaa ottaa, jonka jälkeen itsekin voi hetken taas uskoa elävänsä täydellistä elämää. Kuva voisi olla mistä tahansa, missä tahansa, kenen ottama tahansa. Riittää että se luo täydellisen illuusion täydellisestä elämästä.

Hurmos

EVELIN KASK : HURMOS

384s.

Otava 2026

Saatu arvostelukappaleena

Poesia – Itä-Euroopan alangoille valmistumassa oleva koko Euroopan uusi keskus, kaupunkien kaupunki, jonne tulevaisuudessa jonotetaan jo keskilattiasiistijän paikkoillekin. Poesia lupaa pidempää elämää, käyhän aika alangoilla juuri sen verran hitaammin, että suhteellisuusteoriaan nojaten voidaan luvata jokaisen paikalle muuttaneen saavan elää muualla asuvia kauemmin. Kirjan henkilöhahmoista hieman neuroottinen ja ulkoisiin asioihin vahvasti kiinnittynyt rakennusyhtiö TTC:n johtaja Herald Taiger vastaa Poesian suomalaissektorien rakennustöistä, vuosikymmeniä politiikassa marinoitunut meppi Virtanen (tai tutummin Foxman_66) on ahkera hankkeen puolestapuhuja Euroopan parlamentissa. Rautakaupasta lähes viiden vuoden harjoitteluajan päätteeksi yllätyspotkut saanut kolmekymppinen Sofia katsoo rakennushanketta vain kaukaa, mutta lähimpää sen näkee torakka, joka kulkee pitkin työmaaparakkien, muinaisena, pienenä, sitkeänä. Se on lajina nähnyt kaiken, dinosaurukset, jättiläisnisäkkäiden tuhon, nyt viimeisimpänä ihmisen ahneuden, vallanhimon sekä ikuisen kasvun aiheuttamat seuraukset.

"Kuinka suuri osa yleisöstä tuntee suhteellisuusteoriaa?" P. Ennis kysyi ja kääntyi yleisöön päin.

Kolmasosa käsistä nousi.

"Tai kysyn sittenkin näin: kuinka moni yleisöstä ymmärtää suhteellisuusteoriaa?"

Puolet käsistä nousi.

"Jaa..." P. Ennis näytti menevän hetkeksi hämilleen epäloogisesta ääntenjakaumasta.

"Hienoa! Silloin te tiedätte, että aika on suhteellista. Massa hidastaa aikaa. Mitä lähempänä maapallon massaa olemme, sitä hitaammin kello käy. Ja mitä tämä tarkoittaa käytännössä, te kysytte. Koska aika kulkee Poesiassa hitaammin, myös ihmiset vanhenevat hitaammin. Haa! Juuri niin. Kuulitte oikein. Ei ole sattumaa, että Poesia nousee juuri tähän kohtaan Eurooppaa. Juuri tässä kohtaa Eurooppaa, ei missään muualla, aika kulkee aivan erityisellä tavalla hitaammin. Miltäs kuulostaa, että vanhenemista on mahdollista lykätä ja näin ollen nauttia elämästä pidempään? Eikä mistä tahansa elämästä, onnellisesta elämästä, sillä Poesia tarjoaa tähän kaikki puitteet."

Evelin Kaskin esikoisromaani Hurmos on ilkikurinen satiiri nykyajasta, vallasta ja ihmisyydestä yhä kiihtyvämmän kilpailun ja yksilökeskeisyyden keskellä. Se näyttää kolmesta eri kulmasta ajankuvaamme, missä yhtäältä kellään ei ole valtaa ja samalla valta on vain yhä harvemmalla yksittäisellä henkilöllä. Kask sukeltaa niin ei köyhien vaan pienituloisten arkeen, pilvenpiirtäjiin ja Euroopan päätösvallan keskiöön, ja valottaa ihanan absurdilla tavalla juuri niitä todellisia kieroutumia, jotka elämiimme jatkuvasti nyky-yhteiskunnassa vaikuttavat. Kaskin vahvuus onkin ehdottomasti todellisuuden ja kuvitellun rajapinnoilla leikkiminen, hieman liian pitkälle vieminen olosuhteissa, jotka hieman toisin päätettynä voisivat olla tässäkin hetkessä täysin mahdolliset.

Hurmos onkin eräänlainen vaihtoehtotodellisuus. Se on Suomi, jonka pääministeri on Riikka Purra, jonka ilmasto- ja maatalousministeriöt kätevästi yhdistetään. Se on pöhisevä ja kilpailukykyinen start up -kiituri, joka onnistuu markkinoimaan kansalaisilleen Poesia-unelman keskellä sodan juuri päättänyttä Ukrainaa, jonne pelisuunnittelija Vesterbacka on viimein saanut aukaistua Helsingin tunnellilla muuhun Eurooppaan yhdistävän luotijunaratansa. Poesian työmailla kyllä hieman kompastellaan, kohtalokkaastikin, mutta mikään ei estä rikkaita siirtymästä omaan tekoälyllä ja puhetunnistimilla ohjailtuun paratiisiinsa, jossa verhot sulkeutuvat taputtamalla ja alustatalouden ruokakuskit kiidättävät aamiaisetkin pöytään vain Sirpa-sovellukselle annetun pyynnön avulla. Hurmos on kaikkea, mitä markkinatalouteen kiihkeästi uskova haluaa todeksi, se on todellisuus, jonka läpi näkevä haluaisi romuttaa palasiksi. 

Rakenteeltaan ja kieleltään Kaskin esikoinen on jopa hurmoksellisen hienoa maailmankirjallisuutta. Sen varmuus, tarkkarajaisuus ja eheä kokonaisuus vaikuttaa pidemmän uran tehneen kirjailijan pääteokselta, kauan odotetulta satiirilta, jota kaikki enemmän tai vähemmän performatiivisesti lukevat pitkin Kallion kulttuurikoloja. Kotimaisista teoksista tarkkanäköisyydellään se muistuttaa hieman Iida Sofia Hirvosen romaaneja, kääntäen tosin melankolisen synkkyyden mustaksi huumoriksi, kun taas tietynlaisen absurdiutensa ansiosta se tuo mieleen myös mainetta kylväneen Mariia Niskavaaran Ester, teurastajan. Ihmettelenkin, jos Hurmos ei pääse tänä vuonna Hesarin esikoisten kärkeen, saati saavuta samanlaista käännösintoa Esterin kanssa, sen verran laadukas vientituote tämäkin todella on.

Hurmosta on myös älyttömän nautinnollista lukea – se imee mukanaan jo ensi sivuilta, kasvaa nopeasti täyteen kokoonsa ja palkitsee myös hallitulla lopullaan, joka ei anna lukijalleen katarsiksen tunnetta samaan tapaan kuin nyky-yhteiskuntakaan ei anna siitä kaikkein eniten hyötyvällekään. Ihminen jää haluamaan aina lisää, lukija jää haluamaan aina lisää, mutta täällä me vain haluamme haluamme haluamme kunnes katoamme omaan mahdottomuuteemme. Ja jäljelle jää vain kaikki mahtipontiset hankkeemme, rakennuksemme ja hiiltyneet jääntemme, samalla kun ikiaikaiset torakat jatkavat vaatimatonta, mutta päättymätöntä elämäänsä.

Tytön tarina

 ANNIE ERNAUX : TYTÖN TARINA

127s.

Gummerus 2026

Alkuteos: Mémoire de fille, 2016

Suomennos Lotta Toivanen

Pyydetty arvostelukappaleena

"On ihmisiä, jotka hukkuvat toisen todellisuuteen, heidän tapaansa puhua, ristiä jalat, sytyttää savuke. He uppoavat toisten läsnäoloon. Jonain päivänä tai pikemminkin yönä jonkun yksittäisen Toisen halu ja tahto vievät heidät mennessään. Se, mitä he luulivat olevansa, katoaa. He liukenevat ja katselevat, miten heidän kuvajaisensa toimii, tottelee ja tempautuu asioiden vieraaseen virtaan. He roikkuvat aina Toisen tahdon kintereillä. Aina se ehtii ensin. He eivät saa siitä kiinni koskaan."

Nobelisti Annie Ernaux'n tuorein suomennos, Tytön tarina, kurottaa sinne, mistä häpeä on pitänyt kirjailijan aiemmin poissa – kesään 1958, kesäleirille, jonne nuori Annie D. lähtee ohjaajaksi, jossa hänen seksuaalisuutensa herätetään kovakouraisesti ja viskataan yhtä helposti syrjään. 2000-luvun Annie E. huomaa jo vuosikymmenen, useammankin, jopa viisi vuosikymmentä, kiertäneensä kehää tuon kesän ja sen tapahtumien ympärillä, ensin sitä vältellen ja viimein tietoisesti sitä kohti kulkien.

Ernaux'n vähäeleinen, raporttimainen kirjoitustyyli yhdistyy aivan uudenlaiseen tunteeseen, kun hän kulkee kohti juuri 18 vuotta täyttänyttä itseään. Kun hän kulkee kohti häpeää, jota hän on paitsi nuoruudenkesässään vältellyt myös toisaalta myöhemmässä tuotannossaan aktiivisesti purkanut. Nuoren, 18-vuotiaan häpeä on kuitenkin erilaista, se on pakkomielteisempää, toisinselittävää, kohteeseensa kiinni jäävää. Ernaux kuvaakin jälleen suurella taidolla sitä hetkellisen huomion ja siitä seuranneen hylkäämisen aiheuttamaa addiktoivaa vaikutusta, jonka keskellä tytöt ovat joutuneet vuosikymmeniä kasvamaan. Kun miehen huomio, huomion kohteena oleminen, on suurinta, mitä yksittäinen maalta tullut kauppiaan tyttö voi saavuttaa, vie sen huumaavuus mennessään ja häväistys sen eteen tehdyistä asioista asettuu ainoastaan omaan kehoon, omaan vääränlaisuuteen kyseenalaistamatta lainkaan niitä rakenteita ja tapoja, jotka tytöt alistavat paitsi miehen myös yhteiskunnan siveän tahdon alle.

Vaikka Ernaux on käsitellyt tähän asti suomennetussa tuotannossaan niin salasuhteita, vanhempiaan kuin laitonta aborttiaan 1960-luvulta, on Tytön tarina ehdottomasti henkilökohtaisin, tunteellisin ja toisaalta myös voimakkain muistelma, mitä kirjailijalta olen saanut lukea. Ernaux kuvaa taiten sitä inhimillistä todellisuutta, jossa toisen tahdosta ja todellisuudesta itseään etsivä hukkuu aina, jos ei kirjaimellisesti niin vähintään omassa itsessään. Hän näyttää, mitä nuorelle Annielle käy, kun oma itseys ja toisaalta tyttöys ei riitä, kun nähdyksi tuleminen otetaan mieluummin vaikka negatiivisen kautta kuin kokonaan syrjään jätettynä. 

Häpeä lievittyy myötätunnolla, ja loppua kohden nykyajan Annie E. alkaa viimein katsoa sitä itseään vimmaisesti vääristä paikoista etsivää 1950-luvun lopun Annie D:ta hellemmin, osana aikaansa ja yhteisöään. Vaikka nuoren Annien varhaisaikuisuudesta on yli puolivuosisataa, on hänen kiihkeässä halussaan tulla nähdyksi, edes yhden pojan silmissä niin samastuttavaa ja tunnistettavaa myös oman, 2000-luvun alun kokemusteni kautta, että uskallan väittää Ernaux'n kokemuksia varsin universaaleiksi. Tytön tarina on meidän kaikkien tarina yhteiskunnassa, jossa ihmisen itseisarvo katoaa välinearvon tieltä, ja juuri se tekee siitä niin inhimillisen ja kauniin.

Name

CONSTANCE DEBRÉ : NAME

144s.

Tuskar Rock, 2025

Alkuteos: Nom, 2022

ranskasta englanniksi kääntänyt Laura Elkin

Isän kuolinvuode on emotionaalinen paikka. Joillekin. Debrén muistelmallisen trilogian kertojalle sekin on tunteeton paikka, paikka jossa kuolemaa on jo odoteltu. On jopa ihme, että sitä on odoteltu näinkin kauan. Siinä missä Debrén äiti kuoli päihteisiin jo kirjailija-kertojan ollessa 16-vuotias, isä elää lähes kahdeksankymmenvuotiaaksi. Isä, joka oli elämässään paitsi palkittu journalisti, myös päihdeaddikti. Isä, jonka isä oli aikoinaan pääministeri Debré. Isä, jonka koko suku on itseasiassa vanhaa Ranskan aristokratiaa pitkälle suorassa polvessa.

"A junkie is an incredibly moral person. Having junkies for parents makes you grow up with a strong moral system. My luck was not to have been born into a family of ministers, no, my real lucky break, the one everyone should be jealous of, is having junkies for parents and a dead mother."

Ranskalaisen Constance Debrén trilogia ulottuu ensimmäisen osan avioerosta ja seksuaalisesta vapautumisesta toiseen osaan, joka käsittelee omasta lapsesta eristämistä ja sitä kautta tähän päätösosaan, jossa Debré tekee selkeää pesäneroa omaan, kahdesta suunnasta tulevaan aristokraattiseen sukuperintöönsä, jonka pitäisi määrätä paitsi elämänkulkua myös sen mahdollisuuksia. Moderni aika on kuitenkin tullut ja ylhäistöt menettävät mahtiaan vähä vähältä – ainakin teoriassa. Debrén kolmas teos näyttää, että tässä ajassa menetys vaatii henkilökohtaista vauhdittamista, irtaantumista, irtipyristelyä. Tavalla, joka on mahdollinen vain sellaisille, jotka ylipäätään tietävät, mitä ylisukupolvinen etuoikeus ja pääoma voivat tuoda elämään. Debrén oma irtaantuminen on tapahtunut trilogian edetessä ensin kirjailijaksi ja myöhemmin niin sanotusti rahattomaksi kiertolaiseksi ryhtymällä. Namessa sukutaustaan, päihdeongelmaisiin vanhempiin ja nimen perintöön keskitytään nyt kunnolla siinä missä aiemmissa osissa sen olemalla on lähinnä vihjailtu, näytetty miksi Debré on voinut valita suvussaan toisin. Nyt Debré tuo suvun ja nimen keskiöön, pyristelee irti omistavasta ja lakeja säätävästä luokasta, päätyy niiden puolelle, joita vastaan lait on aikoinaan suunniteltu. 

Debré haastaa muistelmien ja jopa autofiktion reunoilla leikittelevän kirjallisuuden perinnettä - ei, enemmin stereotypiaa omassa traumassaan kieriskelevästä päähenkilöstä tai muistelijasta. Hänen kertojansa kieltäytyy aktiivisesti traumasta ja vanhempien perinnöstä, sekä siitä satojen vuosien aikana painoaan keränneestä aristokratiasta että omien vanhempien valtavista päihdeongelmista. Debrén camus'lainen kerronta irroittaa kirjan irti tietynlaisesta tunnekirjallisuudesta, haastamalla lukijansa, näyttämällä sen normatiivisen käsityksen siitä miltä missäkin tilanteessa pitäisi tuntea. Kuten Camus, myös Debré herättää hahmojensa/itsensä sijaan tunteet lukijassaan, tunteet tunteettomuusesta, tunteet sellaisen äärellä, josta itsellä ei ole ehkä kokemusta mutta jonka haluaisi jonkun pikkuporvarillisen oikeamielisyyden vuoksi olevan juuri sellaista kuin on totuttu. Debrén voikin ajatella provosoivan, ja jos taantuu provosoitumaan, paheksumaan, antaa lukija kirjalle itseasiassa enemmän kuin tahtoisi myöntääkään.

Mutta täytyy myöntää, Name on myös edeltäjiään hieman epätasaisempi. Sen alku on vahva, analyyttinen ja jopa yhteiskuntakriittinen, mutta loppua kohden sekä elämän, yhteiskuntaluokan että vanhempien päihdetaustan käsittely meinaa ryöpsähtää jo melkein käsistä suoran provokaation, jopa rage bait -henkisen huutelun väliin. Köyhät eivät kiinnosta, suku ja perintö ei kiinnosta, yhteiskunta ei kiinnosta. Ja kuten yleensä, mitä kovempaa joku huutaa, ettei jokin kiinnosta, mitä enemmän sitä täytyy eksplisiittisesti todistella, sitä enemmän se todellisuudessa usein kiinnostaa. Ero on valtaisa esimerkiksi Debrén trilogian edelliseen osaan, Love Me Tenderiin, jossa juuri tietty hieman piilotettu herkkyys ja uudenlainen äitiyden tulkinta nostavat esiin jopa yhteiskunnallisia kysymyksiä rooleista, malleista ja normatiivisen elämän kapeudesta. Vaikka Namessa Debré antaakin palaa nimenomaan haistattaakseen pitkät aristokraattiselle muka-kohteliaisuudelle ja tapakulttuurille, ei hän onnistu Love Me Tenderin tapaan yhdistämään välinpitämättömyyteen muita tasoja kuin hieman kumisevalta tuntuvan tyhjyyden.

En siis tiedä, onko kyse tosiaan tarkoituksellisesta provosoinnista vai vaan hieman kesken jääneestä kustannustoimitustyöstä, mutta kirja (tai oikeastaan koko trilogia?) on hieman eriparinen oman alkunsa ja loppunsa välillä. Jos kyse on tyylivalinnasta, se ei oikein tule lukijalle perustelluksi, eikä syitä tee mieli kirjan luonteen vuoksi henkilöhahmon psykologiastakaan lähteä etsimään. Heikko ja huono se ei ole, ehkä hieman hämmentävä, jos jotain adjektiivia tässä nyt täytyisi erityisesti käyttää. Jään kuitenkin mielenkiinnolla odottamaan tänä vuonna englanniksikin juuri ilmestynyttä Offensea, romaania, jossa Debré palaa aikoihin, jolloin työskenteli väkivaltarikollisten puolustusasianajajana. 

The Anthropologists

AYŞEGÜL SAVAŞ : THE ANTHROPOLOGISTS

186s.

Scribner UK, 2024

Turkkilaistaustaisen, englanniksi kirjoittaman Ayşegül Savaşin The Anthropologists -romaani on erityinen tapaus. Ajassa, jossa kaikki on yleensä Suurta, Nopeaa ja Katkonaista, on jopa mullistavaa kirjoittaa pientä, hidasta ja arkisen lineaarista.

The Anthropologists on kirja, jota yleensä kuvailen pieneksisuureksi kirjallisuudeksi. Se kuvaa nuorista asti yhdessä olleen pariskunnan, Asyan ja Manun suhdetta ja elämää maassa, joka ei ole kummankaan kotimaa, jossa ei puhuta kummankaan äidinkieltä. Heillä on muutama ystävä; Asyan kotoa välillä vierailemaan tuleva Sara, paikallinen Lena sekä niin ikään samaan kaupunkiin muualta muuttanut Ravi, joka on oikeastaan kuin kolmas henkilö Asyan ja Manun suhteessa. Silloin tällöin kylässä käy myös pariskunnan vanhemmat, mutta enemmän heidänkin kanssa eletään suhteessa etänä, puheluiden ja pienten videonäyttöjen välityksellä.

Uudessa maassa, kummallekin tai kaikille vieraassa on aina oma taikansa. Kaiken näkee hieman toisin – ihmiset, ruokakaupat, puistot, baarit ja kotikadut ovat jotenkin enemmän, näkyvämpiä, jopa todellisempia. Kun vierauteen vielä yhdistää kaikkiin paikalla oleviin ihmissuhteisiin limittyvän kielen, joka ei ole ensimmäisenä opittu, ei ole tunnekieli, on moni asia aina juuri ja juuri ulottumattomissa. Ne tuntuvat, näkyvät ja kuuluvat, ovat toki totta. Mutta sekä vieraan maan ja kielen keskellä, miten hyvin ne osaakin ja tunteekin, on ulkopuolisuus aina tunne, jota vastaan joutuu aivan eri tavoin taistelemaan kuin eläessään tunnekielensä ja lapsuuden kotikaupunkinsa kaduilla.

““Throughout my childhood, I’d thought of these friends’ intimacy as an archetype of friendship. I’d imagined I would have friends of my own, from whom I could ask anything in my adulthood: people of character, which was a denomination my father used. Being without character was how he damned anyone he found lacking in integrity.””

Tällaiseen vierauteen ja pieneen sivullisuuteen pohjaava, Savaşin kauniiseen ja rauhalliseen kerrontaan yhdistyvä tyyli imaisee mukaansa jo aivan ensimetreillä, kirjan pienissä ja lyhyissä kappaleissa. Romaani saa kehyksensä sekä Asyan apurahalla työstämästä puistodokumentista että pariskunnan yhteisestä asunnonetsinnästä – vuokralla asuva pari pohtii, miten ja mihin kaupungissa asettua. Ja isommassa mittakaavassa, riveillä ja sen välissä: miten ja mihin asettua, kun ainoa tuttu asia on vieraus, ainoa koti on parisuhde, ainoa perhe on muutamat, harvakseltaan vastaan tulleet ja elämään jääneet ystävät, jotka aiheuttavat ihania, pieniä ja inhimillisiä draamoja sekä erikseen että keskenään. Puistoa ja sen kävijöitä kuvaavana Asya taas näyttää vierauden tunteeseen liittyvän tarkkailijaposition – miten elämä vieraassa kaupungissa ja vieraassa maassa on usein vuosienkin jälkeen hieman sivussa, hieman toisella reitillä kuin paikallisilla. Miten mikään paikka ei ole ihan täysin oma, ihan täysin otettavissa, vaan kaikkeen jollain muulla on aina suurempi sisäänpääsyoikeus.

“During my interview at the park I was mesmerized by the routines of strangers. I wanted to ask questions that borrowed deeper into the fabric of a single day. As I continue filming I was also beginning to articulate a feeling I had had dormant for a long time . Everyone It seemed to me has something truly weird about them something unique and bizarre. This uniqueness was most apparent in everyday act, in the banal rather than the extraordinary : the way to pick clothes for the day, the things they ate, how they spent a free hour. This was their compass. It seemed to me, more so than any more abstraction”

 

The Anthropologists on hurmaava kuvaus asettumisesta, rakkaudesta ja toisaalta myös sen helppoudesta ja silti ikuisesta mystisyydestä – miten toinen ihminen ei uuden kaupungin tapaan voi koskaan olla aivan tuttu, aivan ennalta-arvattava ja oma. Savaşin vahvuus on konstailemattomuudessa: elämä on juuri niin pientä tai suurta kun sen kokee olevan. Rauhallinen, tarkkaileva kertojapositio paljastaa ajatusmaailmoja tekojen ja tekemättä jättämisten kautta, ja kirjan sivuilla saakin olla etuoikeutettu kutsuvieras kahden ennaltatuntemattoman ja niin todentuntuisen henkilöhahmon elämässä. 

Lue koko maailma: Turkki