IF AN EGYPTIAN CANNOT SPEAK ENGLISH

NOOR NAGA : IF AN EGYPTIAN CANNOT SPEAK ENGLISH

186s.

Graywolf Press, 2022 

“Question: If an Egyptian cannot speak English, who is telling his story?”

Kesäkuun Lue maailma vuodessa -haastekirja on täällä, ja tällä kertaa lukuvuoroon valikoitui jo useamman vuoden kirjaston varauksissa jäädytettynä ollut alexandrialaiskirjailijan Noor Nagan If an Egyptian Cannot Speak English (tästä eteenpäin If an Egyptian). Naga on itse kahden egyptiläistaustaisen vanhemman lapsi, ja hän on kasvanut niin Yhdysvalloissa, Dubaissa kuin Kanadassakin, ja asuu nykyään Kairossa, Egyptissä.  If an Egyptian on hänen tunnetuin romaaninsa, palkittu tarina kahdesta nuoresta: ensinnä Nagan itsensä kaltaisesta, yhdysvalloissa syntyneestä ja kasvaneesta 20-vuotiaasta naisesta, joka päättää "palata" vanhempiensa kotimaahan, Egyptiin ja Kairoon, jossa hän päätyy työskentelemään suurlähetystöön englannin opettajaksi. Toisena keskushenkilönä taas on egyptiläisestä kylästä Shobrakheitista kotoisin oleva nuori mies, melkein kaksimetrinen entinen kuvajournalisti, joka elätti itsensä Arabikevään aikana myymällä valokuviaan ulkomaisille uutiskanaville. Hiuksensa kokonaan ajaneen naisen sekä pitkähiuksisen miehen rakkaustarina kasvaa romaanissa kuvaksi globaalin pohjoisen ja etelän törmäyskurssista, jossa juuri kenenkään ei ole mahdollista ymmärtää toistaan. Ei etenkään, kun amerikkalaisen tytön arabia on kuin päiväkoti-ikäisen, eikä egyptiläinenkään poikakaan puhu englantia, hyvä jos kylässään sai edes perustason opetusta kouluaikoinaan.

“I’m caught between my desire to understand and my desire to appear as though I already understand”

Noor Nagan romaani on kunnianhimoinen sekä esteettisesti että rakenteeltaan: Naga rakentaa moninaisesta ja kompleksisesta rakkaustarinastaan kielellisesti korkeatasoista proosaa ja uskaltaa yhdistää siihen monenlaisia kerronnan eri tapoja aina vuoropuhelusta teoksen kolmannen osan litteroituun kirjoittajapiirikeskusteluun. Kieli soljuu ja kuvaa kauniisti rumuuttakin ympäriltään: ymmärtämättömyyttä, esteitä ja erimielisyyksiä, rakenne taas kulkee kolmen osan välillä kolmeen eri tapaan: kysymys-vastaus-muodossa, alaviitteinä ja kirjoituskurssidialogina. Etenkin vuorotellen kirjan keskushenkilöiden, nimettömäksi jääneen Amerikkalaistytön ja Pojan Shobrakheitista, etenevät osiot kaksoisvalottavat arabikevään jälkeisen kairolaistodellisuuden monimutkaista luonnetta – heidän välillään ei ole ainoastaan kielimuuria vaan myös valtava kulttuurisen ymmärryksen muuri, joka yhtäältä estää heitä ymmärtämästä toisiaan kovinkaan syvällisesti mutta toisaalta myös saa etenkin länsimaisen tasa-arvotoiminnan performatiivisen luonteen hyvinkin vahvasti näkyviin. Kun intersektinaalinen feministi irroitetaan New Yorkista 2020-luvun Kairoon, ei sosiaaliset säännöt, yhdenvertaisuuden vaatimukset ja parisuhdedogmit enää päde, kun välissä on voimakas pyristely elää aivan toisenlaisen todellisuuden ehdoilla. Tämä ei ole kuitenkaan pelkkää kritiikkiä länsimaiselle tasa-arvo- ja feminismitaistelulle, se on ennemminkin Saharan ja saasteiden hiekkaan peittynyt todellisuus postkoloniaalisista sosiaalisista normeista, joiden alla on ihmisten aivan toisenlaiset tarpeet, toiveet ja halut. Yhteiskunnat syntyvät aina omista historioistaan, eikä mitään voi siirtää suoraan sellaisenaan toisaalle ottamatta näitä historioita huomioon. 

“To wake up from a dream you have been dreaming since birth is powerful. But to wake up from a dream you have been dreaming from birth with almost a hundred million people, brothers and strangers alike, a collective nightmare, a nightmare we had been imbibing all our lives and passing around to one another, feeding innocently to our newborns—that we are worthless, that we deserve no better than the filth we live in . . . If there is a Judgment Day, this was it.”

If an Egyptianin todellisuus ei siis ole 2020-luvun globaali pohjoinen, vaan vuoden 2011 arabikevään jälkeinen Kairo. Kairo, reilu kymmenen vuoden takaisen kansannousun veteraanit käsittelevät traumojaan, addiktioitaan sekä sitä kivuliasta todellisuutta, ettei mikään oikeastaan koskaan muuttunut - Hosni Mubarak vaihtui ehkä Abdel Fattah Al-Sisiin, mutta korruptio, talous ja yhteiskunnallinen jakautuneisuus vaihtui jopa edellistä pahempaan. On käynyt hieman kuin usein suurten yhteiskunnallisten vallankumousten jälkeen käy: vanha näyttäytyykin nostalgiasta käsin katsottuna parempana, yhteiskunnallisesti tasa-arvoisemmalta ja mahdollisuuksiltaan parempana, kun luvattua autuutta ja lopputulosten tasa-arvoa ei saatukaan. Kapitalisti tai diktaattori korvasi vain toisen, ja yksittäisen vallanpitäjän lisäksi ainoastaan tavalliset kansalaiset menettivät jotain sellaista, mikä on ollut jopa syy elää. Kairo ei "herää henkiin aistivoimaisesti", kuten usein näissä länkkäreille suunnatuissa, eksotisoiduissa romaaneissa on tapana, vaan se elää vahvasti kertojansa omin ehdoin – se on rakkaustarina jälkikolonialistisesta maailmasta, jossa länsimaiset normit eivät sellaisenaan päde. Naga ei moralisoi, ehkä hieman alleviivaa ja osoittelee, mutta luottaa pääosin lukijaansa juurikin kaksoisvaloituksen avulla. 

“If you have documented a revolution, how can you bring yourself to capture anything else on those same streets where your brothers stained the asphalt with their lives?”

Kirja kokonaisuutena on vetävä, paikoin jopa trillerimäisen jännittävä. Se tekee mieli ahmia, luen sitä joka välissä kun vain ehdin (ja vähän silloinkin kun en ehtisi). Jossain kohti, ehkä keskivaiheilla, uuvun jo alaviitteisiin ja jatkuvaan selittämiseen, toivoisin Nagan antavan lukijan ymmärtää itse enemmän. Mutta toisin kuin esimerkiksi Goodreadsin arvioiden perusteella muut lukijat, minä taas rakastin lopun käännettä, joka vei metatekstin ja alleviivaamisen aivan omiin sfääreihinsä: viimeisessä osassa Naga oikein nostaa länsimaiset silmälasit ja tulkintakehykset, dogmatisoituneet tasa-arvokäsitykset ja performatiiviset tulkintakehykset keskiöön muistuttaakseen, miten mikä tahansa yksi totuus on lopulta haitallista aatteelle kuin aatteelle. Ja kun viimeinen sivu on käännetty, tekisi kirja mieli aloittaa jo uudestaan, uusien vihjeiden, uusien kohtien, uusien enemmän tai vähemmän epäluotettavan kertojan vinoutuneisuuden paljastamiseksi.

Lue maailma vuodessa: 6. Kirjassa käsitellään maahanmuuttotaustaisuutta tai se on diasporakirjallisuutta

KESKUSTELUJA RAKKAUDESTA

NATASHA LUNN : 

CONVERSATIONS ON LOVE

289s. 

Penguin 2021

Brittikirjailijan Natasha Lunnin Conversations on love -teos on tullut vastaan useita kertoja kansainvälisessä kirjasomessa, ja sieltä jostain se tarttui omallekin lukulistalleni. Lukuvuoroon otin sen "hauskasti" Maggie Nelsonin julmuus-teoksen jälkeen, en sinänsä vastapariksi, mutta tavallaan jonkinlaisen laajemman temaattisen yhteyden löytämisen toivossa. Olen pohtinut rakkautta ja sen luonnetta jo pitkään. Ensimmäistä kertaa aloin kunnolla kyseenalaistaa nyky-yhteiskuntamme äärimmäisen kapeaa ja normatiivista rakkauskäsitystä kuutisen vuotta sitten rakkaan Liv Strömquistini parissa, kun ruotsalainen sarjakuvataitelija toi eteeni vahvan heteronormatiivisuuden kritiikin Prinssi Charlesin tunne -sarjiskokoelman muodossa. Täytyy myöntää, että tuolloin hyvinkin heteronormatiivisessa parisuhteessa, itseasiassa avioliitossa, olleena moni Strömquistin esiin tuoma asia tökki, ja huolella tökkikin. Ja juuri siksi tuosta sarjakuva-albumista on tullut itselleni se tärkein, koska se vei kaikkein suurimmalla voimalla pois mukavuusalueelta, kohti uudenlaista tapaa ajatella parisuhteita ja rakkautta ylipäätään.

Sittemmin olen eronnut, ollut uudessa suhteessa ja jälleen eronnut, ja löytänyt itseni päälle 3-kymppisenä miettimästä, että mikähän tässä jutussa oikein mättää, koska vaikka kiirehdin jatkuvasti suhteesta kohti seuraavaa, en ole oikeastaan kertaakaan viihtynyt moisessa. En ole ajatusteni kanssa ollut yksin, mitä Lunnia ja hänen kokemuksiaan kuuntelee, vaikka tavallaan se on karua sinänsä, kun miettii, että on aikuiselämästään ollut yhteensä kolmisentoista vuotta jonkinlaisessa parisuhteen tapaisessa, mutta kyllä, heteronormatiivinen kulttuurimme ylläpitää niin valtavan voimakasta ideaalia pitkästä, vakaasta monogamisesta suhteesta, että meni tosiaan aika hurjan monta vuotta ennen kuin tajusin, että vika ei tosiaan ollutkaan minussa, etten minä vain osannut olla suhteessa oikein, vaan että ne suhteet olivat minulle totaalisen vääriä. Suhdemuodot, parisuhderoolit, ja ihmiset – vaikka en sinänsä usko oikeisiin ja vääriin ihmisiin, niin suhteessa oleminen suhteen vuoksi ei välttämättä aivan saa niin sanotusti valitsemaan sitä kaikkein sopivinta tyyppiä rinnalleen, se hakee ennemminkin turvaa ja pysyvyyttä vaikka todellisuudessa turvan ja pysyvyyden tunne puuttui minulta nimenomaan itseni sisältä, ei ulkoisista tekijöistä.

No, niin tai näin, nyt olen ollut reilut puolitoista vuotta ihan vain itsekseni, ensin tarkoituksenani selvittää haluanko edes suhdetta ja jos haluan, niin millaista ja kenen kanssa (tämä vaihe sisälsi aika tolkuttoman määrän lopulta aika hupaisiakin Tinder-tarinoita ja vallattomia kohtaamisia), josta tämän vuoden alussa siirryin seuraavaan vaiheeseen; entä jos olisinkin terveessä ja turvallisessa suhteessa ihan itseeni ennen kuin lähden sohimaan oman mistään mitään tietämättömän pääni kanssa muiden ihmisten elämiä. Tähän paneutuu myös jo kirjan alkuun Lunn haastatellessaan filosofi Alain de Bottomia. Bottom nimittäin toteaa heti haastattelunsa aluksi seuraavaa:

"[The tragedy of being alone] suggests that if the search for a partner didn't work out then it would be a tragedy, that your life would essentially have been wasted. That sets up a frantic, unhelpful backdrop to the search of love. Th best frame of mind to be in – for anything you want – is an ability to walk away from it, were it not to come right. Otherwise you put yourself at the mercy of chance and people abusing your desperation. So the capacity to say, 'I could be alone,' is strangely on of the most important guarantees of one fay being with somebody else in a happy way."

Eli siis tiivistettynä suomeksi: "vain" kyky olla itsensä kanssa saa meidät lähtemään vääränlaisista suhteista, mikä on ainoa keino antaa itselleen vapaus ja tie löytää niitä oikeanlaisia suhteita. Lunn & Bottom jatkavat tästä myös kohti kulunutta ajatusta siitä, että ihmisen täytyisi rakastaa itseään ennen kuin voi rakastaa muita. Bottom oikeastaan kumoaa tuon uskomuksen todeten, että liiallinen itsensä jalustalle nostaminen jopa estää sen, mitä rakkaus niin sanotusti "oikeasti" kaipaa; kykyä heittäytyä ja olla haavoittuvainen. Siihen jokaisen tulee enemmän tai vähemmän kyetä saadakseen rakkautta myös ulkopuolelta, antautua voidakseen ottaa vastaan. Kun kuitenkin elämme yhteiskunnassa, joka on niin kyllästetty sanomalla, että etenkin naiselle yksin jääminen on (kuoleman ohella) pahimpia mahdollisia tragedioita, ja että yksinäinen nainen on säälittävä nainen, kurja vanhapiika, kenellekään kelpaamaton, ei siis ihme, että psyykkeemme käsitys rakkaudesta vääristyy herkästi, nostamme suojakuoriamme niiden laskemisen sijaan, ja olemme mieluummin kompromissisuhteessa kuin itseksemme, ollaksemme edes jotenkin "oikein" tässä tiukan normatiivisessa ja pitkiä monogamisia suhteita ihannoivassa ympäristössämme. 

Yksinoleminen täytyy siis opetella ajattelemaan toisin, sanoo sekä Lunnin haastattelemat asiantuntija että Lunn itse. Yksinoleminen kun ei ole automaattisesti synonyymi yksinäisyydelle, mitä syksyllä julkaistu kotimainen Marika Riikosen Yksin, kiitos -teoskin reippaasti juuri julisti. Usein nimittäin ihmisen rakkaudenkaipuu onkin erityisesti yhteydenkaipuuta, toteaa Lunnin kirjassa Bottom, ja yhteys taas on asia, jota voi saada niin äärimmäisen monilla muillakin tavoilla kuin romanttisessa suhteessa, että myös se täytyisi oppia ajattelemaan toisin. Meillä on pitkään ollut, haitalliseksi osoittautunut käsitys nimittäin siitäkin, että (monogamisesta) parisuhteesta kuuluu saada kaikki: emotionaalinen, fyysinen, älyllinen ja romanttinen, jotta suhde on täysi. Ja oi että, onhan se ihanaa, kun kohtaa ihmisen, jonka kanssa nuo kaikki kohdat niin sanotusti täyttyvät. Mutta sitä niin sanotusti odotellessa, yksinoloa voikin alkaa harjoitella ihan tietoisesti täyttämällä omaa yhteydenkaipuutaan myös pala kerrallaan. Omasta viimevuotisesta Tinder-syksystäni elämääni jäi esimerkiksi yksi upeimpia ystävyyssuhteita, joita olen vuosiin saanut. Ja se suhde täyttää täysin emotionaalisen ja älyllisen puolen. Fyysinen läheisyys taas ei kuulu siihen suhteeseen, mutta joihinkin toisiin se kuuluu, ilman sitten sitä emotionaalista puolta. Ja niinpä Lunniakin lainaten olemme tilanteessa, jossa yksinolo ei tarkoita yksinäisyyttä ja tarpeiden täyttämättömyyttä, ne vain täyttyvät eri tavoin, eri paikoista. Ja niin kliseistä kuin se onkin, se jos mikä on omiaan luomaan elämään sellaista vapautta ja aika-avaruudellista tilaa, johon mahtuu myös vaikkapa sitten romanttinen suhde täysin sen suhteen omilla ehdoilla. Se tulee silloin ikäänkuin paikkaan, jossa sille on luonnostaan tilaa elää ja kasvaa, eikä paikkaan, jossa se pakotetaan täyttämään KAIKKI hinnalla millä hyvänsä. 

Lunn haastattelee kirjaansa lukemattomia muita kirjailijoita, kirjoittajia, terapeutteja, psykologeja ja rakkauden kanssa muuten ajatustyötä tehneitä ihmisiä. Kirja etenee Lunnin oman tarinan ja näiden haastatteluiden vuorottelulla, ja itselle eniten ehdottomasti antoivat eri asiantuntijoiden ajatukset, haastot, heitot ja syvennykset. Lunn jakaa teoksensa kolmeen osaan: rakkauden löytämiseen, rakkauden säilyttämiseen sekä ekämään rakkauden jälkeen (/uuden rakkauden löytämiseen eron jälkeen). Tavallaan tyyli ja kerrontatapa on raikas, mutta pidemmän päälle se myös hieman puuduttaa.

Eniten tässä tosin kuitenkin puudutti se, että vaikka Lunn lähtee kunnianhimoisesti haastamaan länsimaista nykykäsitystä rakkaudesta, se tulee laajan toiston ja tietynlaisen moraalisen asemoitumisen kannalta vain tarjoamaan valmiin, uuden käsityksen entisen tilalle. Ennen etsittiin rakkautta hinnalla millä hyvänsä, mutta nyt kirjan rivien väliin mahtuu viesti, niin liberalismille ja nykyiselle yksilökeskeiselle tyypillinen, että vähän jo hirvittää: nimittäin kun vain ymmärrät tämän uuden rakkauden luonteen, se tulee sinulle itsestään. Kun osaat olla yksin, voit saada yhteyden muihin. Kun osaat jakaa rakkauden useamman ihmisen kanssa, se löytyy kyllä. Kun vain teet vähän paremmin, saat vähän enemmän. Lunn siis kompastuu siihen, mitä pyrkii haastamaan: kapeaan ja toisteiseen rakkaustarinaan, jossa epäonnistumisten ja väärien suhteiden jälkeen oivalletaan, mitä rakkaus oikeasti onkaan, rakastutaan hitaasti/nopeasti, mennään naimisiin ja perustetaan perhe. Ystäviä ja miesehdokkaita tulee ikkunoista ja ovista, on vain osattava valita! En ole lainkaan eri mieltä kirjan sanoman kanssa, mutta tällaiseen muotoon typistettynä se muuttuu enemmän taas uudenlaiseksi vaatimuslistaksi kuin todella vapauttaa meidät tarkastelemaan suhteita kokonaan uudestaan. Toki sitäkin tässä on, en sitä kiellä, mutta sitä olisi voinut olla enemmän, vahvemmin, kriittisemmin.

Kokonaisuutena kirja oli ihana, pumpulinen, puuduttava, hauska ja ihan mielenkiintoinen kokemus. Ihan vieläkään en löytänyt sellaista kirjaa rakkaudesta, jota olen enemmän tai vähemmän tietoisesti etsinyt, mutta jatkakaamme etsintöjä ihan rauhassa. Mikäli tämän kirjan filosofiaan uskoo, se saattaa tulla vastaan ihan vain lopettamalla etsimisen. :-)

GIRL MEETS BOY

ALI SMITH : GIRL MEETS BOY

164s.

The Canons 2007

Tarina, joka lie yhtä vanha kuin tarinankerrontataitomme; tyttö tapaa pojan. He rakastuvat, ovat täysin toisensa, mutta vaikeudet tulevat tielle. Joskus rakkaus – tai jumalat – ovat suopeita, rakkaus voittaa, ja pari elää onnellisina elämänsä loppuun saakka.

Rakkaustarinat, myytit, sukupuoliroolit ja seksuaalisuus heräävät aivan omalla tavallaan henkiin Ali Smithin Girl meets boy -pienoisromaanin sivuilla, kun jatkan omaa Smith-putkeani. Tällä kertaa tarinoiden taitava kuljettaja tuo antiikin Oividiuksen muodonmuutosmyyteistä tutun Ifisiksen tarinan nykypäivään, 2000-luvun alun Skotlantiin, kahden sisaruksen Anthean ja Imogenin luo. Ifis on Telethusan ja Ligduksen lapsi, jonka isä käski surmata, jos lapsi ei ole poika. Lapsi syntyi, tyttönä, mutta äiti vei pienokaisensa temppeliin, jossa jumalat käskivät Telethusan kasvattaa lapsen poikana, ja kaikki kääntyisi hyväksi. Telethusa antoi lapselleen nimeksi Ifis, joka oli sekä miehen että naisen nimi. Poikana kasvaneelle Ifikselle löytyi puoliso, Ianthe, ja nämä kaksi nuorta rakastuivat syvästi toisiinsa. Häiden aikaan Telethusa pelkäsi petoksensa paljastuvan, mutta erinäisten käänteiden jälkeen hän kääntyi Isis-jumalan puoleen, joka kaikessa suopeudessaan muutti häiden alla Ifiksen ihan oikeaksi pojaksi. Anthea ja Imogen taas etsivät paikkaa nykymaailmassa normien, rakkauden ja riistokapitalismin myrskynsilmässä. 

Smith kuljettaa pienoisromaaniaan hänelle hyvin tyypillisellä tavalla, kerronnantasoilla leikitellen, kielen rekistereillä näkökulmia tehostaen, polkuja näennäisen summamutikassa risteillen, mutta kuitenkin äärimmäisen koherentisti ja taiten. Girl meets boy vaatii yli puolet sivuistaan, ennen kuin lukija alkaa hahmottaa mitä ja mistä Smith kertoo, mutta tarinan taika tempaa mukaansa jo ensi sivuilta - sen kyseinen kirjailija todella osaa. 

Tarinan alussa Anthea ja Imogen ovat nuoria tyttöjä isovanhempiensa luona, seuraavassa osassa jo suuryrityksen palveluksessa olevia nuoria aikuisia. Anthea, sisaruksista nuorempi, rakastuu, vimmaisesti. Hän haastaa, uhmaa ja unelmoi. Imogen, vastuullinen isosisko, taas mukautuu, nöyrtyy ja huolehtii. Anthea tuo Ifiksen tarinan moderniin muotoon, Imogenin hahmoa Smith taas käyttää näyttääkseen toteen muut yhteiskunnan totuudeksi muuttuneet myytit: herrasmiestaktiikat, jossa ideointipalaverissa naisen idea ohitetaan, mutta hetken myöhemmin miehen sanomana tismalleen sama nostetaan framille, sukupuoliperformanssit, jossa äijä on äijä, valtaa käyttävä, pehmeitä homotteleva, maailman luonnonvarat tuotteeksi muuttava karikatyyri, jonka käsissä nyky-yhteiskunta on muuttunut muotoon, jossa vesi on lain mukaan kaupallistettavissa oleva hyödyke, ei ihmisoikeus, kuten maalaisjärki ehkä sanoisi.

Ali Smith tuo molemman keskeisen hahmonsa kautta eri puolet yhteiskuntakritiikistä jälleen hurjan taitavasti näkyviin. Smith muistuttaa myös oleellisesti, että todellisuus todella on tarina. Se on tarina, jonka varassa elämme ja suunnistamme, jonka varaan rakennamme todellisuutemme, se, jonka avulla näemme mitä onnellinen loppu todella vaatii. Millainen onnellinen loppu voi olla. Smith ei sinänsä ota kantaa, antaa lukijan tehdä valintansa itse. Hän näyttää, ei alleviivaa, vaikka tässä nimenomaisessa teoksessa tyylikeinona käytetty kärjistys on muuta tuotantoa vahvempaa. Smith todella näyttää, mikä voi tarinoilla on.

"And it was always the stories that needed telling that gave us the rope we could cross any river with. They balanced us high above any crevasse. They made us be natural acrobats. They made us brave. They met us well. They changed us. It was in their nature to."

Helmet-haaste 2023: 38. Kirjan tarina perustuu myyttiin, taruun tai legendaan

SINUN, MARGOT

MERI VALKAMA : SINUN, MARGOT

556s.

WSOY 2021

Markus ja Rosa kahden lapsensa kanssa muuttavat keskelle edistyksellistä ja hienoa Itä-Saksaa, DDR:ää ja Berliiniä, paikkaan jossa solidaarisuus voittaa kapitalistisen ahneuden, reaalisosialismi ohjaa resurssit sinne, missä ne tuottavat eniten hyvää. On 1980-luvun alku. 

Viljan isä on juuri kuollut, ja Vilja löytää pinon kirjeitä, jossa Margot odottaa rakastettuaan Erichiä ja heidän lastaan Kastanjaa takaisin. Vilja kysyy kirjeistä äidiltään, mutta kuten aiemminkin, kyselyt lapsuudesta ja nuoruudesta torjutaan, siirretään sivuun, vaietaan kuoliaiksi. Viljan isä on Markus, äiti Rosa. On 2010-luvun alku.

Kahdessa eri aikatasossa kertova kotimainen esikoisteos, runsaudensarvi ja lukijoiden rakastama lukuromaani, Meri Valkaman esikoinen Sinun, Margot on poukkoileva, mutta silti yllättävän yhtenäinen teos, joka yhdistää sosialismin kaatumisen ainutlaatuisella tavalla erään perheen murenemisen tarinaan. Mitä kaikkea kauniin ulkokuoren alla onkaan? Miten yhdessä pysymisen ihanne selviää, kun vastassa on yksilön tarpeet ja toiveet? Mitä tarkoittaa vapaus yhteiskunnassa, joka sulkee toisinajattelijat leireille? Entä mitä tarkoittaa vapaus yksilölle, jolle perhe tuntuu kaikkein tärkeimmältä? Romaani vuorottelee Markuksen ja Rosan näkökulmissa 1980-luvun Berliinissä, ja toisaalta siirtyy ajassa päälle vuosikymmenten päähän, kun Vilja yrittää ymmärtää lapsuuttaan ja ristiriitaisia muistojaan ajasta Saksassa. Miksi veli ei muista samoja asioita äidistä kuin hän, miksi kaikki yhtäkkiä vain romahti ympäriltä?

Sinun, Margot on juuri sellainen Suuri Tarina, historillisen fiktion ilmentymä, joka onnistuu kasaamaan kansiensa sisään varsin runsaan määrän erilaisia teemoja, hahmoja ja tarinoita. Vähempikin olisi riittänyt, ja se olisi voinut tehdä jopa hyvää kokonaisuudelle: rakkautta, vanhemmuutta, uusioperhettä, sisaruutta, omia suhteita, muiden suhteita, tuhoa ja etenkin valehtelua kirkastamalla, vähentämällä tai suoraan jopa karsimalla ne parhaat teemat, kuten muistamiseen liittyvä hataruus, vapauden tematiikka, voittajien kirjoittama historia (liittyy sekä yksilöön että kokonaiseen kansakuntaan) ja lapsuus toukkaroivien aikuisten ympäröimänä olisi saaneet paremmin niiden ansaitsemaa sijaa. Valkama rinnastaa upealla tavalla yksityisen ja yhteiskunnallisen, muistin ja muistia varten olemassa olevat tarinat toisiinsa, mutta fokus kieltämättä katoilee, kun keskusjuoni karkailee suuntaan jos toiseen.

Kirja kysyy selväsanaisesti, kuka ihminen – tai toiseelta kokonainen kansakunta – on, jos hän ei muista menneisyyttään. Tämä kysymys on kiehtova, ja Valkama pyörittääkin sitä ympäri kauniisti, antaen pienien palojen kerralla löytyä yhtaikaa lukijalle, Viljalle sekä kaatuvalle sosialismille. Sosialismista olisin mieluusti lukenut lisääkin, elämästä 1980-luvun DDR:sta, mutta kuten lopulta hieman kaikki teemat, jäi sekin aika ohueksi raapaisuksi. Toisaalta sen antaa anteeksi, sillä kirja on selvästi suuren yleisön teos, sellainen, jossa jostain on karsittava päästäkseen mahdollisimman monen hyllyihin. Sitä suuntaan tai toiseen arvottamatta, kirja toteuttaa kerrontaansa tyylilleen uskollisena, kaikessa totutussa turvallisuudessaan.

Lukukokemuksena tämä oli nopea, helppo ja upottava, ja on kiehtovaa, miten näin viihteellisenkin luennan kestävään kirjaan on saatu mukaan isoja yhteiskunnallisia teemoja ilman, että tarina menee joko luennoinniksi tai mutkien oikomiseksi. Kaunis teos, joka tosin jättää enemmän tiedonnälkää aihettaan kohti kuin ehkä varsinaista muistijälkeä omana itsenään. 

Helmet-haaste 2022: 40. Kirja kertoo maasta, jota ei enää ole

NIINA MERO : ENGLANTILAINEN ROMANSSI

NIINA MERO : ENGLANTILAINEN ROMANSSI

383s.

Gummerus 2019

Ennakkokappale kustantajalta

Tulossa myyntiin viikolla 9

Romanttista viihdekirjallisuutta syytetään usein aivoja hapertavaksi hömpäksi, joka (naisille suunnattuna) on turhanpäiväistä ja yksinkertaistavaa. Genrekirjallisuus ylipäätään tuppaa nojaamaan varsin totunnaisiin rakenteisiin ja karikatyyrisiin henkilöhahmoihin, ja tavallaan sitä kautta kritiikkiin on helpohko yhtyä myös oman lähiaikojen lukukokemusten valossa: nojaahan esimerkiksi monikin hittiromaani vahvaan heteronormatiivisuuteen ja Disney-henkiseen romantiikkakäsitykseen (kuten Jill Santapolon Valo jonka kadotimme) tai vähintäänkin jälkikapitalistiseen sankarikäsitykseen, jossa vakavista henkisistä traumoista pääsee yli vain sisäisen kasvun ja oman elämän sankaruuden kautta (Gail Honeyman : Eleanorille kuuluu ihan hyvää). Narratiivit tuppaavat olemaan kirjasta toiseen samanlaisia, ja ne toistavat lähinnä kaikkea sitä, mitä nyky-yhteiskunnassamme on eettisen tarkastelun näkökulmasta yksinkertaisesti hyvin pielessä.

Niina Mero on kuitenkin paitsi esikoiskirjailija, myös väitöskirjatutkija, joka tutkii nimenomaan romanttisen viihteen asemaa kirjallisuuden kentällä. Omilla nettisivuillaan hän huomauttaa aiheellisesti, että myös moni ennakko-oletus romanttisesta viihteestä on yksinkertaisesti väärää ja vanhanaikaista. Lukematta on helppo tuomita, mutta mitä käy, kun romanttiseen viihteeseen perehtynyt kirjallisuuden tutkija kirjoittaa itse romanttista viihdettä?

"Tammelantorilla puhalsi infernaalinen tuuli. Paiskauduin tuulikaappiin hiukset silmilläni, kaulahuivi kasvojeni edessä kuin pankkiryöstäjällä. Kun sain välioven auki, taikapähkinän ja musteen tuoksu tulvahti tuttavallisesti minua vastaan. Vedin syvään henkeä ja suljin silmäni. Tatuointikoneen tasainen surina pysähtyi hetkeksi, ja vinyyliltä soivan punk-levyn raita vaihtui. Asiakkaansa ylle kumartunut tatuoija nosti katseensa työstään.
- Olet ajoissa, Mikko sanoi ja pyyhkäisi verta tuolissa istuvan potilaansa pohkeesta.
Minä olin aina ajoissa."

Englantilaisen romanssin päähenkilö Nora on tamperelainen kirjallisuuden opiskelija, joka palvoo kaikkea englantiin liittyvää, ja on hylännyt journalistiikan englantilaisen filologian ja romantiikan ajan runoilijoiden tieltä. Tatuointistudiolla hän odottaa uuden kuvansa linjapiirroksia, kotona häntä varten ovat vain valtavat pinot kirjoja ja demonia muistuttava kissa. Kun kesken ihoon ikuistettavaa taidetta Nora saa sähköpostin siskoltaan, koko elämä saa yllättävän käänteen. Noran siskopuoli Heli on menossa naimisiin. Englannissa, vanhaan aristokraattisukuun kuuluvan tulevan lordin kanssa. Ja eipä aikaakaan, kun Nora on temmattu turvallisesta kammiostaan keskelle peri-englantilaista kartanomaisemaa, kadonneiden perijöiden, kirjallisuuden ja voimakkaiden käsivarsien lomaan.

Alkuun sanoisin, että jos romanttinen viihdekirja lähtee liikenteeseen tatuointistudiosta (kirjan alku lainattu yllä), ollaan jo aika lähellä omaa sielunmaisemaani. Kirja tuli kuin tilauksesta keskelle hyvin pahaa ja syvää lukujumia, ja silläpä se pääsikin lukuun oikeastaan uunituoreena, suoraan postilaatikosta löydettynä. En ole ehkä suurin viihteen ja romantiikan ystävä, mutta koska vuosia olen jo etsinyt sitä oikeaa viihdekirjaa, jonka parissa saisi laittaa aivot narikkaan joutumatta jatkuvasti pyörittelemään silmiään kuluneille kerrontatavoille, päätin antaa tälle mahdollisuuden. Ja erityisen hyvä niin.

Kirjan alusta, simppelistä, mutta silti nokkelasta kielestä tulee jollain tapaa mieleen viime vuoden puolella lukemani Anniina Tarasovan Venäläiset tilikirjat. Jotain samaa on näiden teosten päähenkilöissäkin, sillä sekä Nora että Reija ovat suorapuheisia, uteliaita ja omalle toiminnalleen niin sokeita, etteivät edes ymmärrä joutuneensa keskelle suuria mysteereitä ja dekkarimaisia rikosvyyhtejä. Vertaus on sinällään positiivinen, että Tarasovan viihderomaani oli verraten nautittava, ja vaikka stereotyyppejä rikkova vahva päähenkilö on jo itsessään hieman stereotyyppinen, ei se jaksanut kovin kauaa vaivata. Sopivassa suhteessa ennalta-arvattavuutta ja yllätyksiä, romantiikkaa ja cozy crimeä, tämän seurassahan huomaa viihtyvänsä tunteja putkeen.

Vahvan ja yllättävänkin moniulotteisen päähenkilön lisäksi Englantilaisen romanssin miljöö oli myös taidolla tehty. Englantilaisen sumun tunsi keskellä helmikuista Pohjois-Karjalaakin, ja satakielet tuntuivat laulavan tänne asti. Romaanin huumori oli ihanan kuivaa ja älykästä, itselleen nauravaa. Se ilahdutti, sillä usein petyn juuri hauskaksi tarkoitettuihin kohtauksiin: kenessä lie vika, kun alaspäin lyöminen ei ole minua jaksanut enää vuosiin naurattaa. Mero kuitenkin osaa kiertää genrelle tyypillisenä pitämäni sudenkuopat, ja tarjoilee verraten feminististä (joskin vallan heteronormatiivista) viihdettä, joka kestää lähemmänkin tarkastelun ja syvemmän analyysin ainakin omassa viitekehyksessään.

Englantilainen romanssi on siis älykästä viihdettä, kevyttä ja leppoisaa, muttei sellaista jonninjoutavaa ja tyhjänä kolisevaa, kuten moni muu genreen kuuluva teos on omalla kohdallani lähiaikoina ollut. Asetelmiin ja normatiivisuuteen on kiinnitetty huomiota joko tietoisesti tai sitten kirjailijan oma asennemaailma vain kohtaa omani kanssa niin hyvin, että se toistuu myös kirjan sivuilla kuin huomaamatta. Huutelin viime kesänä itsekin kestävämmän chick lit'n perään, ja ilokseni voin todeta, että Englantilainen romanssi yltää tähän miellyttävän hyvin. Se tarjoilee helppoa ja vaivatonta lukukokemusta polkematta eteenpäin kenenkään kustannuksella, ja vaikka se ei ehkä tarjoakaan mitään suurta oivallusta maailman tilasta, on tällainen viihde juuri sitä mitä olen kaivannut. Kestävää, jouhevaa ja muun maailman hetkeksi ympäriltä kadottavaa. Jos joskus lukisin jonkun romanttisen viihdekirjan uudelleen, se olisi hyvin todennäköisesti tämä.