SINUN, MARGOT

MERI VALKAMA : SINUN, MARGOT

556s.

WSOY 2021

Markus ja Rosa kahden lapsensa kanssa muuttavat keskelle edistyksellistä ja hienoa Itä-Saksaa, DDR:ää ja Berliiniä, paikkaan jossa solidaarisuus voittaa kapitalistisen ahneuden, reaalisosialismi ohjaa resurssit sinne, missä ne tuottavat eniten hyvää. On 1980-luvun alku. 

Viljan isä on juuri kuollut, ja Vilja löytää pinon kirjeitä, jossa Margot odottaa rakastettuaan Erichiä ja heidän lastaan Kastanjaa takaisin. Vilja kysyy kirjeistä äidiltään, mutta kuten aiemminkin, kyselyt lapsuudesta ja nuoruudesta torjutaan, siirretään sivuun, vaietaan kuoliaiksi. Viljan isä on Markus, äiti Rosa. On 2010-luvun alku.

Kahdessa eri aikatasossa kertova kotimainen esikoisteos, runsaudensarvi ja lukijoiden rakastama lukuromaani, Meri Valkaman esikoinen Sinun, Margot on poukkoileva, mutta silti yllättävän yhtenäinen teos, joka yhdistää sosialismin kaatumisen ainutlaatuisella tavalla erään perheen murenemisen tarinaan. Mitä kaikkea kauniin ulkokuoren alla onkaan? Miten yhdessä pysymisen ihanne selviää, kun vastassa on yksilön tarpeet ja toiveet? Mitä tarkoittaa vapaus yhteiskunnassa, joka sulkee toisinajattelijat leireille? Entä mitä tarkoittaa vapaus yksilölle, jolle perhe tuntuu kaikkein tärkeimmältä? Romaani vuorottelee Markuksen ja Rosan näkökulmissa 1980-luvun Berliinissä, ja toisaalta siirtyy ajassa päälle vuosikymmenten päähän, kun Vilja yrittää ymmärtää lapsuuttaan ja ristiriitaisia muistojaan ajasta Saksassa. Miksi veli ei muista samoja asioita äidistä kuin hän, miksi kaikki yhtäkkiä vain romahti ympäriltä?

Sinun, Margot on juuri sellainen Suuri Tarina, historillisen fiktion ilmentymä, joka onnistuu kasaamaan kansiensa sisään varsin runsaan määrän erilaisia teemoja, hahmoja ja tarinoita. Vähempikin olisi riittänyt, ja se olisi voinut tehdä jopa hyvää kokonaisuudelle: rakkautta, vanhemmuutta, uusioperhettä, sisaruutta, omia suhteita, muiden suhteita, tuhoa ja etenkin valehtelua kirkastamalla, vähentämällä tai suoraan jopa karsimalla ne parhaat teemat, kuten muistamiseen liittyvä hataruus, vapauden tematiikka, voittajien kirjoittama historia (liittyy sekä yksilöön että kokonaiseen kansakuntaan) ja lapsuus toukkaroivien aikuisten ympäröimänä olisi saaneet paremmin niiden ansaitsemaa sijaa. Valkama rinnastaa upealla tavalla yksityisen ja yhteiskunnallisen, muistin ja muistia varten olemassa olevat tarinat toisiinsa, mutta fokus kieltämättä katoilee, kun keskusjuoni karkailee suuntaan jos toiseen.

Kirja kysyy selväsanaisesti, kuka ihminen – tai toiseelta kokonainen kansakunta – on, jos hän ei muista menneisyyttään. Tämä kysymys on kiehtova, ja Valkama pyörittääkin sitä ympäri kauniisti, antaen pienien palojen kerralla löytyä yhtaikaa lukijalle, Viljalle sekä kaatuvalle sosialismille. Sosialismista olisin mieluusti lukenut lisääkin, elämästä 1980-luvun DDR:sta, mutta kuten lopulta hieman kaikki teemat, jäi sekin aika ohueksi raapaisuksi. Toisaalta sen antaa anteeksi, sillä kirja on selvästi suuren yleisön teos, sellainen, jossa jostain on karsittava päästäkseen mahdollisimman monen hyllyihin. Sitä suuntaan tai toiseen arvottamatta, kirja toteuttaa kerrontaansa tyylilleen uskollisena, kaikessa totutussa turvallisuudessaan.

Lukukokemuksena tämä oli nopea, helppo ja upottava, ja on kiehtovaa, miten näin viihteellisenkin luennan kestävään kirjaan on saatu mukaan isoja yhteiskunnallisia teemoja ilman, että tarina menee joko luennoinniksi tai mutkien oikomiseksi. Kaunis teos, joka tosin jättää enemmän tiedonnälkää aihettaan kohti kuin ehkä varsinaista muistijälkeä omana itsenään. 

Helmet-haaste 2022: 40. Kirja kertoo maasta, jota ei enää ole

KUKA ON MAUD DIXON?

ALEXANDRA ANDREWS : KUKA ON MAUD DIXON?

368s.

Otava 2021

Alkuteos: Who Is Maud Dixon?

Suomennos: Jaakko Kankaanpää

Kuten ehkä aiemminkin on huomattu, genrekirjallisuus ei varsinaisesti ole heiniäni. Nautin siitä kyllä pieninä annoksina silloin tällöin, ja rakastan ajatusta jännityskirjoista, jotka vievät mukanaan. Lähtökohtaisesti etsin jännitykseni kuitenkin nopeammassa muodossa, tv-sarjoina ja elokuvina, ja viihteellisempi kirjallisuus jää usein itselleni ominaisempien kirjojen varjoon. Kaikkea ei vain ehdi, joten helposti tulee jumituttua omalle lukemisen mukavuusalueelle. Nyt vastaan tuli kuitenkin kirjainstagramin kautta yhdysvaltalaisen Alexandra Andrewsin esikoinen Kuka on Maud Dixon?, joka suositusten perusteella tarttui minullekin kirjastosta käsiin. Olen taas ollut sairaana, joten mikä olisikaan parempaa kuumepotilaspuuhaa kuin upota tuntikausiksi viltin alle vetävän kirjan parissa.

Tavallaan me tiedämme, kuka Maud Dixon on. Hän on järjettömiä määriä myynyt esikoiskirjailija, josta koko New Yorkin kustannusala puhuu. Se, kuka Maud Dixon todella on, on taas koko alaa piinaava mysteeri. Florence Darrow taas on kustantamon assistentti, joka haaveilee kirjailijuudesta, suurista päivistä, maineesta ja kunniasta. Myös häntä piinaa enemmän tai vähemmän kysymys Maud Dixonista, ja eräiden sattumien kautta hän onkin pian juuri se, joka todella pääsee lähemmäs Maudia. Tai niinhän hän toki ainakin luulee.

Kuka on Maud Dixon? on kirjallisuusmaailmaan sijoittuva psykologinen jännäri, jossa kaksi erilaista henkilöä pyrkivät kohti omia unelmiaan. Toinen haluaa pysyä piilossa ja toinen tulla esiin. Ja jos jotain yhteistä hahmoilla on, on se tämä: nämä kaksi henkilöä, mysteerinen Maud Dixon sekä assistenttina toimiva Florence Darrow ovat muuten tähän astisen kokemukseni mukaan kirjallisuushistorian yksiä vastenmielisimpiä päähenkilöitä kumpainenkin. Ja sitä on etenkin Florence, jonka näkökulmasta tarinaa seurataan. En keksi ketään fiktiivistä hahmoa, jota olisin näin puhtaasti inhonnut koko kirjan ajan, mikä lie jonkinlainen saavutus sekin. Se tekee kirjan lukemisesta erikoisen kokemuksen. Tässä ei ole mitään samastuttavaa, ei mitään ihastuttavaa, ei mitään millä saisi sympatiat puolelleen. Ja tietyllä tapaa juuri se toimii. Florence Darrow on kuin se vihaseurattava some-tyyppi, jonka jokainen päivitys saa raivon partaalle, mutta häntä ei silti kykene olemaan seuraamatta ainakin salaa. Tämä toimii, sillä on ihana lukea kerrankin täysin vapaana mistään samastumisoletuksista.

Maud Dixonin arvoitus lähtee keriytymään auki varsin hitaasti, ja tämän kirjan alku onkin varsin tahmeaa kahlattavaa yllättävänkin pitkälle. Florencea en tosiaan voi sietää, joten hänen seuraamisensa aikaa ennen Maud Dixonia on lähinnä piinaa. Piinaa lisää toki myös se, että genrelleen uskollisesti nämä hahmot ovat myös äärimmäisen ohuita, karikatyyrisiä eikä millään tapaa oikeastaan edes uskottavia. Juonivetoisessa kirjassa tiedän sitä olla suuremmin odottamattakaan, mutta kieltämättä se aiheuttaa hieman haasteita päästä tarinaan sisään.

Mutta kun siihen pääsee, lähteekin se varsin vauhdilla liikenteeseen. Yhtäkkiä kömpelö kieli, turhauttavat hahmot sekä aivan tolkuttoman epäuskottavat käänteet eivät enää haittaa, sillä meno ja meininki vie mukanaan. Kirjan loppupuolisko on siis erityisen mainiota viihdettä, kun vain hetkeksi sulkee kaiken muun ulkopuolelle ja lukee vain menemään. Loppu on alkuun verraten jopa erityisen hyvä, mikä antaa kokonaisuudelle paljon: jos tänne asti pääsee, kirja tosiaan palkitsee. Ja kyllä, suosittelisin tätä eteenpäin, jos joku tällaista jännäriä elämäänsä kaipaa.

Noin niin kuin kirjallisesti tämä ei ole mitenkään erityisen tasokas teos, mutta sopii juuri tiettyyn viihtymistarkoitukseen. Pökkelö kieli ja tietyt käänteet ovat aika hiomattomia, enkä tiedä miten paljon tästä menee esikoisuuden piikkiin. Näen kuitenkin silmissäni jo tästä tehtävän elokuvan/minisarjan, liekö jo tekeilläkin, mene ja tiedä. Romaani on siis hyvin visuaalinen, sellainen, jonka voisi täysin mainiosti elokuvana katsoa ja jo seuraavana päivänä unohtaa. Täydellistä sairausvuodeviihdettä siis.

Helmet-haaste 2022: 22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä

HERSYVÄN VAKAVA SIRKKA – ANNI SAASTAMOINEN : SIRKKA

ANNI SAASTAMOINEN : SIRKKA

188s.

Kosmos 2019

Kuunneltu äänikirjana, fyysinen kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta

Sirkka on harmaa. Sirkka rakastaa betonin eri sävyjä, täsmällisyyttä ja kotimaamme ihmisen perusasioita: hiljaisuutta, ennustettavuutta ja sitä, että ihmiset ovat täsmällisiä. Sirkka on suomalaisuuden perikuva, Eleanor Oliphantin suomiserkku, mielensäpahoittajien siskon lapsenlapsi. Sirkka on normatiivisuutta ja tehokkuutta yhdessä paketissa, napakoita päälauseita ja oikein käytettyjä possessiivisuffikseja. 

Elämä on Sirkalle less is more. Sirkka taas on kirjailija Saastamoiselle jopa more is more, sillä Sirkka on niin liioiteltu ja karrikoitu, että vähempikin alleviivaus olisi riittänyt. Sirkka on ärsyttävä, ennalta-arvattava ja niin monesti kerrottu, että Sirkkaa voi kuunnella samalla kun kirjoittaa tekstiviestejä. Eli siis olla kuuntelematta, eikä silti menetä mitään. Sirkan tuntee, vaikkei häneen tutustukaan.

Kirjana Sirkka oli hieman liikaa. Sirkka on päälauseita päälauseiden perään, eikä Sirkka tahdo herätä henkiin. Toisin on kuitenkin äänikirjan kanssa. Sirkkaa lukee Pirjo Heikkilä, ja siihen tehtävään Pirjo sopii. Heikkilän lakoninen lukutapa on kuin Sirkka. Nyt Sirkka herää henkiin olematta liian elävä. Sillä Sirkka ei ole elävä. Sirkka on karikatyyri.

Ja karikatyyrina Sirkka onkin lopulta jopa valloittavan mainio. Sirkka on niin ärsyttävä, että Sirkasta alkaa pitää. Sirkka pyörii taustalla, kun menen töihin, ja Sirkka pyörii taustalla, kun ostan kaupasta itselleni samoja eineksiä, joita Sirkka kirjassakin rakastaa syödä. Sirkka alleviivaa niin vahvasti, että yllättäen se toimiikin tehokeinona. Sirkka kääntää nurin jo monesti nurin käännetyn.

Mitä pidemmälle Sirkka etenee, sitä enemmän Sirkasta pidän. Vaikka Sirkka haastaa hermoja, eniten Sirkka haastaa kuitenkin yhteiskunnan yksipuolista narratiivia sirkanlaisista ihmisistä. Vaikka Sirkan luulee tuntevansa, Saastamoisen Sirkka onnistuu yllättämään. Hän vie Sirkan kohti tarinaa, jota Sirkasta saisi kertoa useamminkin. Sirkoista ylipäätään. Tai kanssaihmisistä: että ihminen on uniikki myös stereotypiansa takana.

Sillä Sirkka on Sirkka. Ja se Sirkassa on kaikkein oivaltavinta ja lohdullisinta. Sirkka riittää.

FANTASIAA POHJOIS-SAVON METSISTÄ – MIKKO KAMULA : ISO HÄRKÄ (METSÄN KANSA #2)

MIKKO KAMULA : ISO HÄRKÄ

603s.

Gummeurs 2018

Kamulan Metsän kansa -sarjan ensimmäinen osa, Ikimetsien sydänmailla, sekä ihastutti että ärsytti puolisentoista vuotta sitten. Kuten jo tuossa yllä linkatussa esikoisosasta kirjoitetussa postauksessa mainitsin, lapsuuden mökkimetsieni ja kotiseutujeni reunamille sijoittuva fantasia tarina kiinnosti jo sijaintinsa puolesta, ja vaikka lukukokemus jäi hieman kehnonlaiseksi, ajattelin tälle toiselle osalle antaa vielä mahdollisuuden – eihän sitä ihan joka kerta omaa kotirantaansa pääse tapahtumien keskiöön sijoittamaan.

Kamulan pohjoismaiseen mytologiaan pohjaavan fantasiasarjan toinen osa jatkaa loogisestikin siitä mihin ensimmäinen jäi. Se seuraa 1480-luvulla Rautaparran suvun elämää, jota tällä kertaa varjostaa alisesta maailmasta noussut hirvittävä härkä. Tuo pelottava otus uhkaa koko Savoa aina Leppävirralta Juvalle, ja nuoren Tenhon perheineen täytyykin yhdistää voimansa niin Olavinlinnan sotilaiden kuin lappalaisnoitienkin kanssa saadakseen tuhoa tekevä otus päiviltä.

Seikkailua siis seikkailun perään. 

x

Ensimmäisessä osassa minua vaivasi hurjasti kielen kömpelöys, joka tässä Kamulan toisessa teoksessa jo on joko hieman hioutunut paremmaksi, tai sitten siihen vain on jo tottunut. Tarina on myös itsessään jälleen lähtökohtaisesti varsin lupaava: mytologian yhdistäminen kotiseudun historiaan kun on varsin herkullinen kombo. Alkuun tämä kirja viekin mukanaan, ja kuin huomaamatta ensimmäiset kolmesataa sivua on luettu. Mutta mitä pidemmälle tarinassa päästään, huomaan jälleen tuskastelevani aivan samaa kuin ensimmäisen osan kanssa: tapahtumia vain sattuu peräjälkeen, seikkailuiden väliin mahtuu maksimissaan puolikas sivullinen tasaista arkea, jota sitäkään ei tosin juurikaan vaivauduta kuvailemaan. Ymmärrän, että se paikoin myös toimii tällaisessa toiminnallisemmassa, seikkailuun painottuvassa tarinassa ihan tehokeinonakin, mutta sillekin tekisi hyvää käyttää myös hieman värikkäämpää, kuvailevampaa kieltä, rauhoittua paikoin aidosti aistimaan ympärillä olevaa, eikä vain puhtaasti juoksuttamaan muutenkin paperinohuita hahmoja edesottamuksesta toiseen. Tiedän toki, ettei tämä nyt ilmeisesti kovinkaan monin paikoin realismiin pyrikään nojaamaan, mutta muita laadukkaampia fantasiakirjoja lukeneena olisin kaivannut hieman rauhallisempaa tahtia ja vähemmän täpäriä läheltä piti -tilanteita. Ne toimivat tiettyyn pisteeseen, mutta ylikäytettynä parhaatkin käänteet jäävät liian innolla ammennetun massan alle.

Toisinsanoen siis juuri tuo heikkous näkyy oikeastaan koko tarinassa kaikkein läpileikkaavimmin. Kuten ensimmäisessäkin osassa, myös Isoa härkää vaivasi paikoin sama kansanperinteen pinnallinen ylikäyttö: sen sijaan, että esimerkiksi maahisista, vetehisiä tai muista olennoista olisi aidosti tehty kiinnostavia hahmoja, esiintyivät ne vuorotellen tarinassa kaavalla "hahmot olivat kuulleet niistä puhuttavan, mutteivät tienneet niiden olevan olemassa kunnes joku niistä tappoi/loihti/kaappasi/auttoi jonkun/jota kuta ja näin ne olivatkin siis olemassa". Harvoihin olentoihin palattiin myöhemminkään muuten kuin aiempaan päälleliimatunoloiseen tapahtumaan viitatessa, mikä jätti jälkeensä varsin vahvan hämmennyksen, miksi ne ylipäätään on tarinaan pitänyt edes mukaan ottaa. Hienoa, että Kamula näistä kaikista tietää, mutta kuten muukaan tarina, eivät ne todella heränneet tässä oikein henkiin. Jos puoletkin kirjan lopulta varsin turhiksi osoittautuneista käänteistä olisi käytetty muiden käänteiden syvempään pohjustamiseen ja mytologian aitoon käyttämiseen namedroppailun sijaan, tällä tarinalla olisi todella ollut potentiaalia myös suurempaan.

x

Toki voi myös olla, että tämä on tätä genreä, ja tämä genre ei vain ole minulle. Onhan tällainen päätön joka suuntaan sinkoilu tuttua esimerkiksi niinkin klassikkoasemaan nousseesta teoksesta kuin J.R.R. Tolkienin Hobitista – josta en muuten myöskään pitänyt sitten millään. Kaikki tarinat eivät ole kaikille, ja mitä muiden arvosteluihin tulee, on tämä ainakin Goodreadsin mukaan uponnut lukijalle jos toisellekin. Itse ajattelin nyt jättää silti ehkäpä tämän sarjan tähän. 

Ainoa vain, että vastoin kaikkia odotuksiani tämä kirja loppuu aikamoiseen cliffhangeriin, joten koska sarjan kolmas osa, Tuonela, on jo julkaistu, voihan se olla, että joskus vuoden päästä painin taas ihan samojen hahmojen kanssa kolmannen kirjan verran. Jotain kutkuttavaa kun tässä kaikesta huolimatta edelleen on.

VIIHDETTÄ VAILLA – 3 X ÄÄNIKIRJA, JOTKA VIEVÄT MENNESSÄÄN

Syksyn muuttokiireet ja monen paikkakunnan välillä sahaaminen ovat vieneet mukanaan, ja tuntuu, etten iltaisin enää jaksanut kirjan sivuja avata nukahtamatta. Puuhaa kuitenkin riitti sen verran paljon, että taustalla soineita äänikirjoja tuli kulutettua kuukauden sisään ehkäpä enemmän kuin koskaan aiemmin yhteensä. Lempivillitykseni tänä vuonna ovat olleet englanninkieliset kirjat: ne, joihin ei vielä suomeksi pääse käsiksi, mutta joista koko kirjasome on puhunut jo vuoden tai pari. En ole ihan kartalla suomenkielisestä viihdekirjallisuudesta, joten näihin oli jollain tapaa myös helpompi tarttua. Karttuipa taas hieman englanninkielen sanasto, ja toisaalta pääsipä hetkeksi ainakin todella kauas omasta arjesta. Joten jos äänikirjat ja vielä suomentamattomat teokset kiinnostavat, tässä kolme varsin suosittelun arvoista äänikirjaa teillekin!

ANN PATCHETT : COMMONWEALTH

322s. // 10h34min

Harper 2016
Lukija: Hope Davis

Ann Patchettin Commonwealth on amerikkalainen perhedraama parhaimmillaan. Se käynnistyy 1960-luvun länsirannikolta, Frannyn ristiäisissä, jossa kuokkimaan tullut Bert Cousins huomaa suutelevansa Frannyn äitiä Beverlyä, ja myöhemmin muutaman vuoden päästä vievänsä tämän vihille. Bert ja Beverly yhdistävät perheensä, ja yhteensä kuudesta lapsesta tulee toisilleen jotain sisarusten kaltaista. Kahden risteävän perheen tarina yltää aina nykypäivään saakka, kun perheen salaisuus paljastuu kaikille niistä tehdyn elokuvan muodossa. 

Commonwealth on lempeä ja rauhallinen tarina, eikä se ehkä toimi kaikkein suurimmille toiminnan ja menon sekä meiningin ystävälle, mutta tarkkanäköisen ja viipyilevän ihmiskuvauksen viihteellisempänä kirjana se on erityisen mainio. Patchett käyttää kirjassa hyväkseen vaihtelevia näkökulmia, eri ihmisten risteäviä muistoja siitä mitä nuoruuden kuumina kesinä tapahtui. Joissain tarinoissa olisin tahtonutkin viipyä itsekin vielä pidempään, kuulla syvemmin mitä sisaruksille lapsuuden jälkeen tapahtui, mitä rivien välit jättivät kertomatta. Pieni salaperäisyys ja kertomatta jättäminen toimivat kuitenkin hienoina tehokeinoina, sillä itselleni yksi parhaita piirteitä viihdekirjallisuudessa on tietynlainen rohkeus jättää asioita avoimiksi, olla selittämättä liikaa. Tästä kirjasta jäi tunne, että sen ei todella olisi halunnut loppuvan, ja se jos mikä on merkki varsin kelvollisesta luku- tai kuuntelukokemuksesta.

TAYLOR JENKINS REID : 

THE SEVEN HUSBANDS OF EVELYN HUGO

391s. // 12h10min

Atria Books 2017
Lukijat: Julia Whelan, Robin Miles & Alma Cuervo

Hurmaannuin (ja lopulta enemmän kuitenkin ärsyynnyin) Taylor Jenkins Reidin uusimman Daisy Jones & the Six -äänikirjan kanssa reilu kuukausi takaperin, ja pienen tauon jälkeen uskaltauduin hänen edellisen romaaninsa, The Seven Husbands of Evelyn Hugon pariin. Siinä missä Daisy Jones oli fiktiivinen bändielämäkerta, on Evelyn Hugo fiktiivinen tarina Hollywoodin kuumimmasta tähdestä ja hänen seitsemästä avioliitostaan. Se lähtee liikkelle kun Evelyn Hugo tahtoo viimeisinä elinvuosinaan viimein tulla ulos mystisyyden kaapista, ja tarjoaa elämäkertaansa Moniquelle, nuorelle, mutta tuntemattomalle toimittajalle. Kirja kuulostaa heteronormatiivisemmalta kuin onkaan, ja tuo kontrasti tekee teoksesta lopulta varsin mielenkiintoisen.

Kuten jo aiemman lukukokemuksen parissa taisin todeta, Jenkins Reid on hurjan taitava kirjoittamaan monipuolisia ja aidonoloisia hahmoja vikoineen päivineen. Tarinan keskiössä oleva Evelyn Hugo on tästä erinomainen taidonnäyte, ja vaikka lopulta 90% sivuhahmoista typistyy varsin latteiksi ja yksiulotteisiksi, ohittuu tuo fakta varsin nopeasti, sillä tarina ei tosiaan keskity heihin. Kun Daisy Jones muutti 70-luvun rock'n roll -maailman todeksi, tekee tämä saman Hollywood-glamourille.

Tosin. Siinä missä ylläolevan Commonwealthin ei olisi suonut loppuvan, tämän kanssa taas odotin loppua lähinnä kauhulla. Eikä missään nimessä siksi, että kirja olisi ollut huono, päin vastoin, itse päätarinan kanssa olisi senkin parissa viihtynyt vaikka pidempäänkin. Syy pelolle oli kuitenkin aiemmin lukemani Jenkins Reidin Daisy Jonesin: tiesin jo valmiiksi, että tällä kirjailijalla on tapana yliselittää ja yliyhdistää jok'ikinen pieninkin lanka, mikä tarinaan on mahtunut. Ja niinhän tässä kävi, kuten tarina jo alusta asti tosin itsekin antoi ymmärtää. Itse Evelyn Hugoa koskeva lanka oli kiinnostava ja vetävästi kirjoitettu, mutta kun se ristesi Moniquen tarinan kanssa, keikahdettiin taas hieman pateettisuuden puolelle. Ei tosin niin pahasti kuin Daisy Jonesissa, pelkäsin oikeasti jotain vieläkin pahempaa, mutta sen verran kuitenkin, että loppufiilikseksi jäi hieman enemmän ärsytys kuin vaikuttuneisuus.

Mutta tästä ärsytyksestäkin huolimatta sanon kuitenkin, että Jenkins Reid kirjoittaa kyllä vetävintä viihdettä, mitä hetkeen olen lukenut. Tässä on paljon ongelmia – en edes aloita rodullistettujen hahmojen kohdalla esiin tulevaa kulttuurinomimiskeskustelua nyt  – mutta viihdekirjallisuudeksi tässä on äärimmäisen ilahduttava naiskuva. Naiset kun ovat Jenkins Reidin kirjoissa omaäänisiä, vahvoja, toiminnan keskipisteitä ja omia toimijoitaan, ei pelkkiä miesten perässä juoksevia passiivisia kehoja. Toki täytyy kyllä myöntää, ettei tämä ehkä silti täysin feministisen viihdekirjallisuuden kriteereitä sinänsä vielä täytä, sillä kirja tarjoilee jälleen kauniiden ihmisten glamoureja tarinoita kauniille ihmisille, mutta no, ei kai maailma yhdellä kertaa valmiiksi tulekaan, vaan askel kerrallaan. Hyvä alku, tämäkin. 

OYINKAN BRAITHWAITE : 

MY SISTER, THE SERIAL KILLER

226s. // 4h30min

Doubleday Books 2018
Lukija: Weruche Opia

Braithwaiten My Sister, the Serial Killer oli ilahduttava nigerialaislöytö nigerialaisella lukijalla. Tuntuu, että maailmassa kuulee aivan tarpeeksi amerikkalais- ja brittiaksenttienglantia, vaikka kyseinen kieli on äidinkieli hurjan monelle muualtakin tulevalle puhujalle. Kunniaa teokselle paikallinen aksentti tekikin, ja paitsi että lukijana toimivan Opian ääntä oli leppoisa kuunnella, teki hänen lukutyylinsä myös kunniaa itse tarinalle.

My Sisterin tarina lähtee liikkeelle kun Korede saa puhelun hätäiseltä siskoltaan Ayoolalta. Ayoolan poikaystävä on hyökännyt hänen kimppuunsa, ja itsepuolustuksekseen Ayoola on puukottanut miehen hengiltä. Lähisuhdeväkivalta on kamalaa, mutta kun kyseinen poikaystävä on itseasiassa jo kolmas, joka Ayoolalta sattuu kuolemaan, herää Koreden epäilykset.

Koreden sekä Ayoolan suhdetta ruotiva – sekä kummallisia murhia pohtiva – teos kiertyy sisarusrakkauden ja -kateuden ympärille. Siinä missä Korede puurtaa ja työskentelee tuodakseen rahaa perheen pöytään, Ayoola viettää leppoisaa elämää komeiden ja rikkaiden miesten siivellä. Vaikka miehiä sattuukin kuolemaan varsin tasaiseen tahtiin, on pikkusisko-Ayoolan huoleton suhtautuminen elämäänsä jopa tragikoomista. Ja kun mustan koomisena tätä trilleriä esimerkiksi Goodreadsissa mainostetaankin, odottaa tältä jotain riemukkaan feminististä, piikikästä ja oivaltavaa. 

My Sisterin asetelma on kieltämättä herkullinen, mutta valitettavasti toteutus ei aivan yllä ennakko-odotusten mukanaan tuomalle tasolle. Musta huumori jää aidon riipaisevien aiheiden alle, ja tuntuu, ettei Braithwaite oikein osaa päättää kumpaan panostaa: synkkään komiikkaan vai aidosti tärkeisiin yhteiskunnallisiin asioihin. Kun päätös jää tekemättä, jää tarinakin huojumaan kahden reunan välille, eikä siitä meinaa saada varsinaisesti sen kummempaa otetta. Kuuntelukokemuksena se on keskiverto, nopea ja sinänsä helppo, mutta sekä trillereiden, mustan huumorin että feministisen kirjallisuuden ystäville löytyy myös tyylipuhtaampia teoksia vaikka millä mitalla. Ihan jo nigerialaisestakin kirjallisuudesta, otaksuisin.

TAYLOR JENKINS REID : DAISY JONES & THE SIX

TAYLOR JENKINS REID : DAISY JONES & THE SIX

♥ ♥ ♥ ( ♥ )

368s // 9h 4min

Ballantine Books 2019

I used to think soul mates were two of the same. I used to think I was supposed to look for somebody that was like me. I don't believe in soul mates anymore and I'm not looking for anything. But if I did believe in them, I'd believe your soul mate was somebody who had all the things you didn't, that needed all the things you had. Not somebody who's suffering from the same stuff you are.

Asioita, jotka saivat sydämeni lyömään nopeammin, 

kun kuuntelin Daisy Jonesia & the Sixiä

♥ Harva fiktiivinen tarina ylipäätään on lähiaikoina saanut sydäntäni lyömään nopeammin. Daisy Jones & the Six teki sen kuitenkin jo alkumetreillä, ja tämä kuuntelukokemus tuntui valtavalta ja kokonaisvaltaiselta alkumetreistä saakka. Joskus kaikki mitä tarvitsee, on jalat alta tempaava tarina, ja sen amerikkalaiset kirjailijat kyllä monin paikoin parhaimmillaan osaavat. Kirjoittaa kutkuttavaa viihdettä.

♥ Jenkins Reidin luomat hahmot kaikessa monitahoisuudessaan ja kompleksisuudessaan. Olkoonkin, että hahmonkirjoitustaito ei ihan yltänyt kaikkiin sivuhenkilöihin asti, ja etenkin Camillan hahmo oli raivostuttavan yksiulotteinen kaikessa hyveellisyydessään, mutta Daisy ja Bill. AH. Rakastin heitä. Kaikessa kliseisyydessään, rakastin heitä.

♥ Ajankuvaus ja tekstin visuaalisuus. Harva teksti herättää henkiin niin vahvaa visuaalista mielikuvaa kuin tämä. Kuvauspaikat, valokuvat, hahmot, miljööt heräsivät henkiin, ja luulen että nämä kohtaukset säilyvät mielessä vielä pitkään.

♥ Vahvat naishahmot, jotka eivät miesten toiveille kumartele. Vaikka tällanen feministisyys onkin usein kriittisempien lukijoiden mukaan liian pinnallista, oli tässä paljon hyvää, paljon vahvuutta, paljon voimauttavaa sanomaa. Nuoremmille lukijoille varmasti, etenkin. Nuorempia mietin lämmöllä myös tämän sex, drugs & rock and roll -narratiivin kohdalla, ehkä jo on olemassa uusi lukeva sukupolvi, jolle 70-luvun rock-maailma ei ole automaattisesti jo ylikerrottu?

♥ Full cast -lukijatiimi, jossa äänikirjassa jokaiselle hahmolle oli oma lukijansa. Se toimi taivaallisen hienosti. Toki paljon menee sen piikkiin, että tämä oli minulle ensimmäinen näin kuunneltu kirja, ja uutuudenviehätys toi varmaan jotain myös lisää, mutta tässä se toimi. Viimeisen päälle, tuki dokumentaarista lähestymistapaa ja kirjan rakennetta, antoi varmasti jotain, joka olisi fyysisen kirjan kanssa jäänyt saamatta.

♥ Alkuun luulin hetken, että Daisy Jones & the Six on oikea bändi, josta häpeäkseni ole koskaan kuullutkaan. Lähes puoliväliin asti Jenkins Reid onnistui pitämään yllä todella aidontuntuista kuvaa yhtyeestä ja sen historiasta, mutta sitten, no sitten mentiinkin jo hyvin selvästi kaunokirjallisuuden puolelle.

♥ Uppoutuminen. En muista milloin olisin viimeksi koukuttunut ja uponnut kirjaan niin vahvasti kuin tähän upposin. Ihanin tunne, parasta lukemisessa/kirjojen kuuntelemisessa. Sen avulla teos saa  (ainakin osittain) anteeksi kaikki seuraavatkin kohdat.

Asioita, jotka jäivät kaivertamaan, kun kuuntelin Daisy Jonesia & the Sixiä

- Tätä kirjaa on kritisoitu paljon siitä, ettei se tarjoa mitään uutta. Allekirjoitan kritiikin täysin. Sex, drugs and rock and roll -tyyppikertomus on tässä niin kliseinen, että itkettäisi jos ei naurattaisi, puhumattakaan kirjan disneyhenkisestä rakkauskäsityksestä. "Suurin rakkaus on aina se jota ei saavuta", kuinka uusi ajatus joopa joo. Eihän tälle pohjaakaan kuin about kaikki maailman rakkauskirjallisuus.

- Kirjan viimeinen viidesosa. Anteeksiannoin kaiken ylläkirjoittamani, koska rakastin tämän kuuntelemista, mutta loppu nyt oli makuuni jo liian imelä ja överi jopa kaikkein höttöisimmissäkin rakkauspumpuleissa.

- On olemassa kirjoja, jotka paranevat kun niistä kirjoittaa, kun lukukokemuksen sanoittaa sekä muille että ennen kaikkea itselleen. Ja on olemassa kirjoja, jotka hajoavat palasiksi kun niitä edes yrittää käsitellä. Tämä ehdottomasti kuuluu jälkimmäisiin. Niinpä en sano enää enempää, ja annan vain olla. Jotkin kirjat eivät kestä kriittistä tarkastelua, mutta ehkä ihan jokaisen ei aina tarvitsekaan. Joskus voi vain olla ja nauttia, vaikka kyseessä olisikin vain keskinkertainen viihdekirja.

HOLLY BOURNE : KATSOKAA MITEN ONNELLINEN OLEN

HOLLY BOURNE : KATSOKAA MITEN ONNELLINEN OLEN

♥ ♥ ♥ ♥

396s.

Gummerus 2019

Alkuteos: How Do You Like Me Now? // 2018

Suomennos: Kristiina Vaara

Lähinnä nuortenkirjoistaan tunnetun Holly Bournen ensimmäinen aikuisten romaani, chick lit -tyylinen nykyhetken kuvaus on ensimmäinen kirja, jonka Bournelta luen. Olen ollut pidemmän aikaa jo onnellisen jumissa vähän kevyemmän kirjallisuuden parissa, ja mikäs sen paremmin alkavaan kesään käykään kuin täydellinen ihmissuhdehömppä.

"Kolmenkymmenen täyttäminen on kuin tuolileikki. Musiikki loppuu, ja kaikki vain menevät naimisiin sen kanssa jonka päällä sattuvat istumaan."

Tori Bailey on kolmekymppinen kirjailija, jonka yli kaksi miljoonaa kappaletta myynyt menestysteos on tarina hänen kaksikymppisyydestään. Tori on jo jonkinlainen brändi jatkuvine esiintymisineen ja fanisivustoineen, mutta siinä missä kaikki hänen naispuoliset ystävät ympärillä joko lisääntyvät tai menevät naimisiin tai lisääntyvät ja menevät naimisiin, hän itse kipuilee väljähtyneessä suhteessa oman onnellisen loppunsa, Vuorimiehensä kanssa. Elämä on sosiaalisessa mediassa täydellistä, mutta onko se sitä kauniiden kuvien ja voimaannuttavien hastagien takana?

Bournen romaani on hyvin vahvasti kiinni paitsi kolmikymppisyydessä, myös tässä nimenomaisessa ajassa. Naisille on yhteiskunnassa tasan yksi tehtävä, ja se on löytää kumppani, jonka kanssa tuottaa mahdollisimman laadukkaita jälkeläisiä jatkamaan yhteiskunnallista tehtävälistaa. Kirjan päähenkilö Tori on feministi, eikä hän suostu tähän yksitoikkoiseen narratiiviin, vaan vetää niin sanotut perseet ystävänsä kanssa, ja nauraa salaa paheksuen muiden vauva- ja hääpäivityksille. Mutta koska nauru on yleensä vain jonkinlainen suojakeino, ei tämänkään kirjan feministi ole turvassa niiltä odotuksilta, joita (etuoikeutetun ja keskiluokkaisen valkoisen) naisen harteille yhtenään heitetään. 

"En voi olettaa, että yksi ja sama ihminen täyttää kaikki tarpeet, joten on ihan okei ettei Tom täytä kaikkia tarpeitani. Itse asiassa on hyvä, että olen tajunnut sen. Se varmaankin tekee meistä onnellisempia ja terveempiä kuin kaikki ne pariskunnat, jotka ovat niin yltiörakastuneita ja toisilleen kaikki, niin että heidän täytyy kuolla samaan aikaan niin kuin The Notebookissa.

Läheisriippuvuudesta. Siitä se elokuva kertoo. Se on opettavainen tarina läheisriippuvuuden vaaroista."

Kirjassaan Bourne käsittelee kiinnostavalla tavalla sitä heteronormatiivisen yhteiskunnan pakkopaitaa, jonka nykymallinen, yksiavioinen parisuhdenormi pakottaa näkemään ainoana oikeana vaihtoehtona. Väljähtyneeseen ja huonoonkin suhteeseen jääminen nähdään nykyään parempana kuin kolmekymppisenä sinkkuna eläminen, ja lapsiakin kannattaa tehdä vähän varmuuden vuoksi, ettei vanhana kaduta. Ihan sama kenen kanssa niitä tekee, kunhan tekee, ja näin taas yhden naisen tarkoitus maapallolla on täytetty Kaava on niin lukkiintunut, ettei suurimmalle osalle tule edes mieleen kyseenalaistaa sitä, joten ne, jotka eivät sitä syystä tai toisesta toteuta, saavat kaikkein suurimman kuorman niskaansa. 

Kokonaisuutena kirja on lempeä muistutus siitä, että jokainen on vastuussaan omasta onnestaan, eikä meillä täällä yhteiskunnassa valmiiksi asetetusta muotista poikkeavilla ole sen tehtävän kanssa aina kovinkaan helppoa. Bourne kyseenalaistaa totutun tarinan onnellisista lopuista, ja onnistuneen (ja feministisen) viihdekirjan resepti on lopulta hyvin simppeli: Bourne vain kääntää päälaelleen sen maailman kuluneimman narratiivin epäonnistuneesta ja miestä janoavasta chick lit -tähdestä ja tarina on valmis. Kaikessa yksinkertaisuudessaan kääntö toimii jopa yllättävänkin hyvin, ja se tarjoaa luettavaa, johon harvoin tässä genressä törmää. Kirja on virkistävä ja taitavasti kirjoitettu, sen parissa viihtyy, vihastuu ja samastuu, ja se tuntuu alusta loppuun saakka ainoastaan ihanalta. 

Vaikka kirja on hyvin etuoikeutettua ja valkoista feminismiä, jossa naisen ongelmat kulminoituvat lähinnä ihokarvoihin ja yhteiskunnan paineisiin, on tarina silti tässä genressä ilahduttavan raikas ja silti lämpimän tuttu. Se ei sinällään tarjoa minulle elämästä kovin suuria oivalluksia, mutta toisaalta en niitä tämän kanssa odottanutkaan: ennemminkin halusin lukea hyvin kirjoitettua ja eettisesti kestävää viihdekirjallisuutta, ja sitä todella sain. Bournen huumori osuu varsin hyvin yhteen omani kanssa, hänen henkilöhahmonsa ovat monipuolisia ja rehellisiä. Tästä kirjasta pidin, ihan jopa ilman mitään puolustuspuheita hömpäntarve-filttereistä. 

#FIRSTWORLDPROBLEMS – NINA LYKKE : EI, EI JA VIELÄ KERRAN EI

NINA LYKKE : EI, EI JA VIELÄ KERRAN EI

♥ ♥

262s.

Gummerus 2019

Alkuteos: Nei og atter nei / 2016

Suomennos: Sanna Manninen
Saatu pyytämättä ennakkokappaleena kustantajalta

Ei, ei ja vielä kerran ei on kirja, jonka tunnistin jo alunalkaenkin jotenkin hieman vieraaksi. Satiiri keski-ikäisestä perheestä on jotain, mihin en ehkä itse ensimmäisenä tarttuisi, mutta kun pakkasin jostain syystä Helsinkiin aivan liian vähän luettavaa mukaan, ja kaikki lempikirjat olivat päälle 400 kilometrin päässä Joensuussa, valikoitui ennakkokappaleena saatu Nina Lykken kevään uutuus luettavaksi hieman itsestään. Helppoa, jos jotain tämän odotin ennakkoon olevan.

"Ingrid meni makuuhuoneeseen ja kävi pitkäkseen sijatulle sängylle. Hän sijasi sängyn joka päivä. Se oli keino päästä käyntiin, pitää järjestystä yllä. Se oli rikottujen ikkunoiden teoria: jos jätti huomioimatta pienet rikkeet, raivasi tietä suurille, ja jos antoi sotkun vallata alaa, lakkasi pian maksamasta laskuja, minkä jälkeen lakkasi peseytymästä, ja siksi sähköhammasharja oli pantava latautumaan heti käytön jälkeen, siksi sänky oli sijattava, ja likaiset lautaset laitettava tiskikoneeseen."

Ei, ei ja vielä kerran ei'ssä Ingrid on viisikymppinen oslolaisäiti, joka toimii lehtorina keskustakoulussa ja pesee työpäivien jälkeen parikymppisten, kotona asuvien poikiensa paskaisia boksereita ja harrastaa seksiä miehensä Janin kanssa kerran viikossa, koska niin kuuluu tehdä. Jan  taas on mies, joka ylennetään ministeriössä yksikkönsä johtajaksi, vaikka hän paikkaa hakiessa tahtoi lähinnä tietää monenneksiko hakijaksi hän sijoittuisi. Hanne taas on päälle kolmikymppinen ministeriön työntekijä, joka vaihtaa miehiä ja asuntoja pienimmänkin vian seurauksena, mutta tahtoisi viimein asettua aloilleen ja olla kuten kaikki muutkin. Vakaa ja perheellinen, ja siihen tarkoitukseen Jan putoaa kuin taikaiskusta.

Tästä lähtee liikkeelle oikein alleviivattu tarina keskiluokkaisesta, keski-ikäisestä ja täysin keskinkertaisesta kolmikosta, joiden elämän ongelmien voi täysin nähdä kuvaavan kaikkea sitä, mikä täällä ensimmäisessä maailmassa nyt vain voi pienen ihmisen elämässä, hyvinvaltiossa, hyvinvoivana olla pielessä. Jos siis hastag #firstworldproblems jaksaa edelleen naurattaa, tässä on varsin mainio kirja kesäksi. Piikikäs ja paikoin ihan osuvakin, jotenkin omaan silmään tyypillisen norjalainen hassuttelu, jossa hauskuus piilee lähinnä kuolemanvakavuudessa.

Lykke tarkastelee kirjassaan ensisijaisesti etuoikeutettua luokkaa, ihmisiä, joilla on jo kaikkea paitsi tyytyväisyyttä siihen, mitä heillä on. Lykken hahmot ovat karikatyyrejä, ja vaikka fokus on keski-ikäisissä päähenkilöissä, sivuaa Ingridin ja Janin lasten mukaan tuominen sitä "nykynuorisoa vaivaavaa vetelyyttä", joka tuntuu olevan tietyn iän ylittäneiden lempipuheenaihe, ajasta toiseen. Näille nuorille on tarjottu kaikki, joten he ovat tottuneet helppouteen ja vetelehtivät menemään. Romaani tuntuu kysyvän, onko se vanhempien siloittelun vai nuoruuden vika, mutta jollain julkilausumattomalla tavalla tarinasta silti aistii paheksunnan, jossa nuoret eivät vanhempiensa uhrauksia osaa arvostaa. Heilläkin on kaikki, mutta sekään ei riitä. 

Itse en ole tällaisen satirisen, keskiluokan ongelmia murehtivan tyylilajin suurin fani, ja ehkä siksi myös sitä kohtaan keskimääräistä kriittisempi. Tiedän, että tällaisessa teoksessa musta huumori kaipaa kärjistystä toimiakseen, mutta olisin silti kaivannut jotain uutta, jotain terävämpää. Vaikka kirja sivusi näennäisesti isompiakin aiheita, typistyi se jo miljoona kertaa kerrotuksi kolmiodraamaksi. Pilkahduksia paremmasta oli, mutta syystä tai toisesta ne jäivät toteutumatta, olivat lähinnä ohimeneviä vilahduksia moneen suuntaan tempoilevien säikeiden keskellä. Nyt tämä kaikessa satiirisuudessaan tuntui kuitenkin aika väsyneeltä toisinnolta, heteronormatiivisuuden pönkittämiseltä, ja sellaisille asioille nauramiselta, jotka olivat todennäköisesti hassunhauskoja 20 vuotta sitten kirjallisuudessa. Tässä päivässä, tänä aikana tämä ei oikein toiminut, ja sitä mielestäni tuoreelta kirjallisuudelta kuitenkin jo saa vaatia, ajassaan kiinni pysymistä.

Hahmot tässä sentään olivat ihan ok, toki tehokeinona kovinkin stereotypiset, mutta jopa siinä määrin ylilyödyt, että niin on ollut tarkoituskin. Alleviivattu karikatyyrimäisyys toimii, ja vähän yllättäenkin kaiken oman epämukavuusalueensa keskellä Ingrid, Jan & Hanne ovat kolmikko, jonka avulla romaanin ylipäätään saa edes luettua loppuun. Alkuun, itsekin aivan muista syistä valmiiksi ärtyneenä, valittava ja pahantuulinen Ingrid lähinnä raivostutti, mutta romaanin edetessä hänestä tuli kuitenkin se osuvin hahmo, jonka osuuksia odotti, ja edesottamuksia eninten tahtoi seurata. Hieman sekin taika tosin loppua kohden väsähti, tai sitten puuduttavat Jan-jaksot veivät tenhon mennessään, mutta oli tämä väsynyt, ja tietämättään uuden elämän partaalla oleva lehtorirouva parasta antia kirjassa kuitenkin, ihan ehdottomasti.

Lopulta kirja kuitenkin toisintaa jo niin monta kertaa toistettua, että jälkikäteen ajatellen koko romaani lähinnä saa mielen tyhjäksi ja tylsäksi. Tarinassa olisi ollut mahdollisuuksia nostaa pohdintaan luokka ja sukupuoli, mutta kumpaakin käsiteltiin niin valtavan konventionaalisesti, että ajatusmaailma tuntui vuonna 2019 jopa vanhanaikaiselta. En usko, että se oli tarkoitus, sillä ajassaanhan tämä yritti olla kiinni, kai. Tällaisena välipalakirjana se kuitenkin oli ihan perussiedettävä, ja välillä sekin tosiaan riittää. Mitään vikaa tässä ei sinällään ollut, enkä pitänyt tätä millään tavalla huonona (jos sitä heteronormatiivisuutta ei laskettaisi. Ja tietystihän se lasketaan.)  En vain itse ollut tällaisen tarinan tai tällaisen huumorin kohderyhmää, joten todennäköisesti se taustalla oleva sanoma jäi siksikin löytämättä. Mutta jos kirja pitäisi tiivistää yhteen ainoaan sanaan kokonaisen postauksen sijaan, olisi se sana ehdottomasti blaah.

NIINA MERO : ENGLANTILAINEN ROMANSSI

NIINA MERO : ENGLANTILAINEN ROMANSSI

383s.

Gummerus 2019

Ennakkokappale kustantajalta

Tulossa myyntiin viikolla 9

Romanttista viihdekirjallisuutta syytetään usein aivoja hapertavaksi hömpäksi, joka (naisille suunnattuna) on turhanpäiväistä ja yksinkertaistavaa. Genrekirjallisuus ylipäätään tuppaa nojaamaan varsin totunnaisiin rakenteisiin ja karikatyyrisiin henkilöhahmoihin, ja tavallaan sitä kautta kritiikkiin on helpohko yhtyä myös oman lähiaikojen lukukokemusten valossa: nojaahan esimerkiksi monikin hittiromaani vahvaan heteronormatiivisuuteen ja Disney-henkiseen romantiikkakäsitykseen (kuten Jill Santapolon Valo jonka kadotimme) tai vähintäänkin jälkikapitalistiseen sankarikäsitykseen, jossa vakavista henkisistä traumoista pääsee yli vain sisäisen kasvun ja oman elämän sankaruuden kautta (Gail Honeyman : Eleanorille kuuluu ihan hyvää). Narratiivit tuppaavat olemaan kirjasta toiseen samanlaisia, ja ne toistavat lähinnä kaikkea sitä, mitä nyky-yhteiskunnassamme on eettisen tarkastelun näkökulmasta yksinkertaisesti hyvin pielessä.

Niina Mero on kuitenkin paitsi esikoiskirjailija, myös väitöskirjatutkija, joka tutkii nimenomaan romanttisen viihteen asemaa kirjallisuuden kentällä. Omilla nettisivuillaan hän huomauttaa aiheellisesti, että myös moni ennakko-oletus romanttisesta viihteestä on yksinkertaisesti väärää ja vanhanaikaista. Lukematta on helppo tuomita, mutta mitä käy, kun romanttiseen viihteeseen perehtynyt kirjallisuuden tutkija kirjoittaa itse romanttista viihdettä?

"Tammelantorilla puhalsi infernaalinen tuuli. Paiskauduin tuulikaappiin hiukset silmilläni, kaulahuivi kasvojeni edessä kuin pankkiryöstäjällä. Kun sain välioven auki, taikapähkinän ja musteen tuoksu tulvahti tuttavallisesti minua vastaan. Vedin syvään henkeä ja suljin silmäni. Tatuointikoneen tasainen surina pysähtyi hetkeksi, ja vinyyliltä soivan punk-levyn raita vaihtui. Asiakkaansa ylle kumartunut tatuoija nosti katseensa työstään.
- Olet ajoissa, Mikko sanoi ja pyyhkäisi verta tuolissa istuvan potilaansa pohkeesta.
Minä olin aina ajoissa."

Englantilaisen romanssin päähenkilö Nora on tamperelainen kirjallisuuden opiskelija, joka palvoo kaikkea englantiin liittyvää, ja on hylännyt journalistiikan englantilaisen filologian ja romantiikan ajan runoilijoiden tieltä. Tatuointistudiolla hän odottaa uuden kuvansa linjapiirroksia, kotona häntä varten ovat vain valtavat pinot kirjoja ja demonia muistuttava kissa. Kun kesken ihoon ikuistettavaa taidetta Nora saa sähköpostin siskoltaan, koko elämä saa yllättävän käänteen. Noran siskopuoli Heli on menossa naimisiin. Englannissa, vanhaan aristokraattisukuun kuuluvan tulevan lordin kanssa. Ja eipä aikaakaan, kun Nora on temmattu turvallisesta kammiostaan keskelle peri-englantilaista kartanomaisemaa, kadonneiden perijöiden, kirjallisuuden ja voimakkaiden käsivarsien lomaan.

Alkuun sanoisin, että jos romanttinen viihdekirja lähtee liikenteeseen tatuointistudiosta (kirjan alku lainattu yllä), ollaan jo aika lähellä omaa sielunmaisemaani. Kirja tuli kuin tilauksesta keskelle hyvin pahaa ja syvää lukujumia, ja silläpä se pääsikin lukuun oikeastaan uunituoreena, suoraan postilaatikosta löydettynä. En ole ehkä suurin viihteen ja romantiikan ystävä, mutta koska vuosia olen jo etsinyt sitä oikeaa viihdekirjaa, jonka parissa saisi laittaa aivot narikkaan joutumatta jatkuvasti pyörittelemään silmiään kuluneille kerrontatavoille, päätin antaa tälle mahdollisuuden. Ja erityisen hyvä niin.

Kirjan alusta, simppelistä, mutta silti nokkelasta kielestä tulee jollain tapaa mieleen viime vuoden puolella lukemani Anniina Tarasovan Venäläiset tilikirjat. Jotain samaa on näiden teosten päähenkilöissäkin, sillä sekä Nora että Reija ovat suorapuheisia, uteliaita ja omalle toiminnalleen niin sokeita, etteivät edes ymmärrä joutuneensa keskelle suuria mysteereitä ja dekkarimaisia rikosvyyhtejä. Vertaus on sinällään positiivinen, että Tarasovan viihderomaani oli verraten nautittava, ja vaikka stereotyyppejä rikkova vahva päähenkilö on jo itsessään hieman stereotyyppinen, ei se jaksanut kovin kauaa vaivata. Sopivassa suhteessa ennalta-arvattavuutta ja yllätyksiä, romantiikkaa ja cozy crimeä, tämän seurassahan huomaa viihtyvänsä tunteja putkeen.

Vahvan ja yllättävänkin moniulotteisen päähenkilön lisäksi Englantilaisen romanssin miljöö oli myös taidolla tehty. Englantilaisen sumun tunsi keskellä helmikuista Pohjois-Karjalaakin, ja satakielet tuntuivat laulavan tänne asti. Romaanin huumori oli ihanan kuivaa ja älykästä, itselleen nauravaa. Se ilahdutti, sillä usein petyn juuri hauskaksi tarkoitettuihin kohtauksiin: kenessä lie vika, kun alaspäin lyöminen ei ole minua jaksanut enää vuosiin naurattaa. Mero kuitenkin osaa kiertää genrelle tyypillisenä pitämäni sudenkuopat, ja tarjoilee verraten feminististä (joskin vallan heteronormatiivista) viihdettä, joka kestää lähemmänkin tarkastelun ja syvemmän analyysin ainakin omassa viitekehyksessään.

Englantilainen romanssi on siis älykästä viihdettä, kevyttä ja leppoisaa, muttei sellaista jonninjoutavaa ja tyhjänä kolisevaa, kuten moni muu genreen kuuluva teos on omalla kohdallani lähiaikoina ollut. Asetelmiin ja normatiivisuuteen on kiinnitetty huomiota joko tietoisesti tai sitten kirjailijan oma asennemaailma vain kohtaa omani kanssa niin hyvin, että se toistuu myös kirjan sivuilla kuin huomaamatta. Huutelin viime kesänä itsekin kestävämmän chick lit'n perään, ja ilokseni voin todeta, että Englantilainen romanssi yltää tähän miellyttävän hyvin. Se tarjoilee helppoa ja vaivatonta lukukokemusta polkematta eteenpäin kenenkään kustannuksella, ja vaikka se ei ehkä tarjoakaan mitään suurta oivallusta maailman tilasta, on tällainen viihde juuri sitä mitä olen kaivannut. Kestävää, jouhevaa ja muun maailman hetkeksi ympäriltä kadottavaa. Jos joskus lukisin jonkun romanttisen viihdekirjan uudelleen, se olisi hyvin todennäköisesti tämä. 

JILL SANTOPOLO : VALO JONKA KADOTIMME

 

JILL SANTOPOLO : VALO JONKA KADOTIMME

335s.

Otava 2018

Alkuteos: The Light We Lost

Suomennos: Inka Parpola

Marraskuun viihdeputken kohokohta, Santopolon Valo jonka kadotimme, on täällä. Olen kärsinyt nyt reilun kuukauden ajan erinäisistä ylianalyyttisyyteen taipuvaisen pään sivuoireista, tieto- ja ajatusähkystä ja sen myötä myös varsin suuresta lukujumista. Mitä syvällisempää on tarjolla, sen huonommin pystyn ottamaan sitä vastaan, ja niinpä olen viettänyt viime ajat helppojen ja kepoisten kirjojen parissa. Luen toki mielelläni välillä myös juuri tällaista keveää ja vähän aivot narikkaan -henkistäkin kirjallisuutta, mutta sitä suuremmalla mielenkiinnolla luen kirjoja, jotka ovat tärkeitä ihmisille, jotka ovat tärkeitä minulle. Tämä kirja on nimittäin laina omalta isoäidiltäni, tärkeältä ja rakkaalta, ja hänelle tärkeä kirja tuntuu myös itselle jo valmiiksi jollain tapaa merkitykselliseltä.

"Me kaikki juhlimme jälkeenpäin päihdyksissä adrenaliinista, jonka voitto oli saanut virtaamaan suonissamme. Me tanssimme ja joimme ja nauroimme, ja sinä rupattelit kollegoideni vaimojen ja poikaystävien ja kihlattujen kanssa. Mutta huomasin kyllä, ettet ollut paikalla, et oikeasti."

Santopolon rakkausromaani lähtee liikkeelle kun terroristit ohjaavat kaksi matkustajalentokonetta newyorkilaisiin pilvenpiirtäjiin, ja toisella puolella kaupunkia kaksi toisilleen vierasta ihmistä hakevat toivottomuuden hetkellä turvaa toisistaan. Kohtaaminen jää yksittäisemmäksi kuin kumpikaan olisi toivonut, mutta jonkin ajan kuluttua he tapaavat uudelleen - ja kummankin elämä on täysin toisen ympärille kiedottua tuosta ensihetkestä alkaen. Mutta koska ihmissuhteet, eihän suuri ja roihuava rakkaus koskaan pääty muuhun kuin sormien polttamiseen. Vai päättyykö?

9/11, toivoton hullaantumisrakkaus, epärealistiset ihmissuhteet, näennäisfeministinen ja omaa tietään kulkeva päähahmo, naimisiin toisen miehen kanssa, varsin ennalta-arvattava loppuratkaisu - yksi klisee vielä, ja tämä olisi kääntynyt parodian puolelle. Syystä tai toisesta, ehkäpä juuri siitä, miten alunperin tämän kirjan luettavakseni sain, olin kuitenkin yllättävänkin pitkämielinen tämän kanssa. Ilahduin, kun löysin kohtia, joista oletan kirjan antajan pitäneet, ja pohdin mistä kaikista voimme itsemme tästä löytääkin. Kieli ja erityisesti käännös olivat lähinnä keskinkertaista tasoa, mutta kuitenkin niin helppoa, että kirjaa harppoi eteenpäin pahoittamatta mieltään tai tuomitsematta tarinaa sen kummemmin. Hyvää viihdettä siis, ehdottomasti, ja näen kyllä miksi tämä on monelle hurjasti enemmänkin.

Mutta koska oma postaukseni ei olisi täysin omani ilman pientä kriittistä osiota, on minun ihan pakko hieman sörkkiä pintaa syvemmältä. Kyse on ehkä laajemmasta asiasta kuin vain tästä kirjasta. Jos tämä kirja olisikin ainokainen lajissaan, se saisi anteeksi hurjasti. Mutta jos puhutaan laajemmin siitä heteronormatiivisesta ja epärealistisesta rakkauskäsityksestä, joka tämänkaltaista kirjallisuutta leimaa, ollaan jopa hieman toksisilla vesillä. Sillä vaikka Lucyn ja Gaben tarina olikin toivottomuudessaan samaistuttava, se samaistutti lähinnä sillä Disney-prinssitasolla, koska olemme tottuneet samaistumaan toivottomiin Hollywood-tarinoihin jatkuvan viihteemme kautta. Ehkä joku muu samaistui muuhunkin - sitä en lainkaan epäile, sillä onhan jonkinlainen rakkauden anatominen fakta se, että suurimpia tarinoita ovat aina ne, jotka eivät todellisuudessa koskaan tapahtuneetkaan. Eihän niiden ole tarvinnut kohdata arkea ja odotusten ristivetoa, joka väkisinkin oikeassa maailmassa vastaan tulee. Hullaantuminen jää sydämeen, kyllähän sen jo tietää. Mutta se, että se esitetään suurena rakkaustarinana, häiritsee minua vähän.

Jälleen kerran maailmassa on nimittäin kirja, jossa nainen on olemassa suhteessa vain miehiin. Ja toki nainen on petollinen, sillä hänhän on tavallaan kahden miehen välissä. Hän ei puhu ystäviensä kanssa mistään muusta kuin rakkaudesta tai miehistä, ja vaikka hän ei "raikkaasti" suostukaan uhraamaan uraansa tai myöhemmin perhettään miehen vuoksi, on hän lopulta kuitenkin uhrannut kaiken. Nainen kaikessa itsenäisyydessäänkin elää vain kokeakseen jotain, mitä ei ole olemassa. Ja sitä ei ole olemassa siksi, että tällaiset rakkaustarinat, täysin upeat ja virheettömät, kuuluvat vain satuihin. Ensin Disneyn prinsessasatuihin, myöhemmin Hollywood-filkkoihin, joissa nainen vain tahtoo tuntea itsensä rakastetuksi. Miehet ovat upeita ja virheettömiä, tai heidän ainoa virheensä on olla liian prinssi. Sillä, SPOILER ALLERT - jättää nyt elämänsä nainen, koska haluaa valokuvata sota-alueita maailmaa parantaakseen? Ollakseen siis liiankin upea ollakseen totta? 

Ei tällaista tapahdu, ja siksi se on toksista. Se on toksista, koska se saa tarpeeksi usein toistettuna meidät uskomaan, että jossain on aina suurempaa, parempaa ja mahtavampaa, ja hyvä kannattaa aina pitää vähän sillä tavalla varalla, toinen jalka mukana ja toinen entistä maagisempaa etsien. En toki tarkoita, että kaikkien suhteiden pitää aina olla loppuelämän suhteita ja ettei hyvästä suhteesta saa lähteä, jos se ei tunnu omalta, en. Se ei ole tämä keskustelu, vaan tämä keskustelu piilee ennemminkin siinä, että se saa meidät odottamaan maailmalta jotain megalomaanisen upeaa, ja me luovumme parhaastakin hetkellisen huuman, epärealistisuuden ja lyhytaikaisten voittojen toivossa. Joskus sekin on kannattavaa, mutta sitä ei koskaan saa näin. Ei hopealautasella, ei ainoana konfliktina toisen menettäminen. Suuret nousut ja huiput tarvitsevat aina vastavoimansa, riitoja ja raastavuutta, mutta se on valitettavasti Santopololta unohtunut.

Olisin ehkä saattanut antaa vähän anteeksi tälle, jos kirja olisi sisältänyt edes pienen pienen vihjeen siitä, että sillä on kykyä itsereflektioon. Tai jos tuollainen riipivä suhde olisi esitetty niin kuin se niin sanotusti oikeasti menee: vikoineen päivineen. Mutta valitettavasti kummankin puuttuessa tilalle jäi vain yltiökiillotettu kuva jostain, mitä ei olisi voinut tapahtua. Ei näin, ei tällaisena. Ja se on niin ontto, että siitä on vaikea saada minkäänlaista otetta.

x

Huomaan taas kuulostavani varsin armottomalta. Tämä kirja on saanut valtavan hyvät arvostelut ympäri internetiä, enkä ihmettele sitä lainkaan, sillä kyllähän tällainen myy. Kulutan itsekin valtavan määrän vastaavia elokuvia ja TV-sarjoja, enkä siis siksi missään nimessä tuomitse niitä, jotka itse viihtyvät samaan sarjaan kuuluvan kirjallisuuden kanssa. Tästähän saa kaikkea, mitä viihdykettä janotessa usein haluaakin: suuria, arjesta kaukana olevia tunteita, mullistavia käänteitä ja hurjia loppuja. Todellisuuspakoa, parhaimmillaan. Ja ihan varmasti jonkinlaista samaistumistakin, sitäkään en epäile. Olen itsekin miettinyt, miksi ihmeessä sitä viihdekirjallisuutta kohtaan onkin näin tiukka, miksi siltä vaatii enemmän kuin elokuvalta? Onko se se sitoutuminen, jonka yhteen teokseen laittaa? Vai se, että yhtä huonoa yksityiskohtaa on oikeasti aikaa jäädä jankkaamaan vaikka miten pitkäksi aikaa, se ei vain vilahda äkkiä silmien ohi kuten elokuvissa? Vai enkö vain viihdy kirjoitetun kielen ääressä, odotanko siltä automaattisesti niin paljon, ettei hyväkään viihdekirja anna minulle lopulta mitään?

Niinpä ymmärrän kuitenkin sen, että se ei ollut tämä kirja, se olin jälleen kerran minä. Tässä ei sinällään ollut mitään vikaa (paitsi tietenkin toksinen rakkauskäsitys, mutta pääsinpähän sentään kirjan avulla ylipäätään sivuamaan vähän sitäkin), minä en vain osaa olla ja antaa mennä, mitä chick lit -kirjallisuuteen tulee.

Tai sitten kestävän chick litin etsinnät vain yksinkertaisesti jatkuvat edelleen. Sitä oikeaa odotellessa.

Kadotetusta valosta muissa blogeissa: Kirsin Book Club, Amman lukuhetki, Kirjoihin kadonnut 

Helmet-lukuhaaste 2018: 10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja

HENRIIKKA TAVI : TELLERVO

HENRIIKKA TAVI : TELLERVO

229s.

Teos 2018

Ajattelin ensin jäädä odottelemaan sitä hetkeä, jolloin minulle selviää oliko juuri loppuun saamani Henriikka Tavin esikoisromaani Tellervo lintu vai kala. Mutta huomaan, että minulle käy niin kuin minulle on nyt ollut tapana käydä tässä lähiaikoina muutenkin hurjan usein: mitä enemmän asiaa pohdin, sitä suurempaan solmuun pääni menee. Ei siis auta kuin yrittää jäsentää ajatuksiaan kirjoittamalla ne ylös. Raamittaa postaukseksi, yrittää saada jonkinlaiset kirjaimit vedetyt reunat koetulle. Kokeillaan.

"Vastenmieliset tytöt hyväksyivät kyselemättä tosiasian, että sukupuolet ovat toisilleen outoja eivätkä pidä toisistaan. Se oli myös kätevää, koska niin ei tarvinnut koko ajan kokea oman iljettävyytensä peilautuvan poikien katseista. He olivat niin kuin eivät olisikaan ja niin kuin poikia ei olisikaan. Ei tuntunut missään. He pitivät myös tyttöjen iltoja, mutta ne olivat toisenlaisia. Niissä syötiin ja katseltiin leffoja.

Opettaja ei koskaan puuttunut tähän tunnejakaumaan, vaan loi sen uudestaan joka liikuntatunnilla kun pojat menivät pelaamaan jääkiekkoa ja tytöt luistelivat kaunoluistimilla kenttää ympäri. Kaunoluistimilla oli tarkoitus olla kaunis."

Tellervo on kioskin myyjä, joka suorittaa kolmatta yliopistotutkintoaan ja odottaa sitä oikeaa. Hän oivaltaa, kuten nykyaikana niin usein ihmisillä tapana on, että rakkaus ei tule odottelemalla vaan se tulee opiskelemalla, ja niinpä hän perustaa rakkausopintopiirin, johon kutsuu mukaan ystävänsä Hennin. Henni täyttää ystävyyden kriteerit toki vain hatarasti, mutta koska Tellervosta on mukava, että jotakuta voi kutsua ystäväksi, kutsuu hän Henniä sellaiseksi. Koska kyllähän naisella nyt ystävä kuuluu olla. Yhdessä hauras ja sisäänpäin elävä Henni sekä suuri ja tilaa vievä Tellervo alkavat opiskella rakkautta yhdysvaltalaisen Rory Rayen - oikeastikin elävän ihmissuhdeopastajan - opein. Kuvioon astuu oikeanlaiset energiat ja tinderin pelaaminen, sekä tietenkin miehet ja suhteet, kuten hyvään chick lit'iin kuuluukin.

"Tellervo aloitti pitkän puheen siitä miten rehellisyys ja kirjaimellisuus olivat kaksi eri asiaa, ja että jos kuvat ilmentäisivät Hennin syvintä olemusta, ne olisivat lopulta enemmän totta kuin jotkut matkoilta otetut elämää esittävät selfiet. Tellervon puhe kesti niin kauan, että Henni myönsi Tellervon olevan oikeassa. Tellervo rohkaisi häntä, siispä Hennistä tuli rohkea."

Tellervo on aivan omanlaisensa tapaus. Noin henkilöhahmona toki myös, mutta nyt ensisijaisesti viihteellisenä romaanina. Se on hulvattoman vakava ja piikikkään terävä, jopa kiusallisen tarkkanäköinen, kuten kustantaja romaania sivuillaan kuvailee. Tavallaan se on siis ihan nerokas ja silti samalla en saa siitä oikein kiinni. Mutta en tiedä voisiko se olla jopa vähän tarkoituskin.

Omppu kertoo Tellervosta kirjoittaessaan, että runoilijanakin aiemmin tunnettu Tavi on kuvannut teostaan kirjamessuilla chick lit'in ruumiinavaukseksi, ja sellaiselta se erityisen hyvin tuntuukin. Se on jo lähes satiirinen kuvaus nykykirjallisuudesta, ja sellaisenaan se on aivan mahdottoman hieno. Silti sen kanssa huomaa kompastuvansa jatkuvasti omaan ylianalyysiinsa siitä, mitä tämä nyt on. Se on liian suoraviivaista, tarkkaa ja hienoa puhtaaksi chick lit'iksi ja silti siitä puuttuu se terävyys, joka tekisi siitä selvää parodiaa. Ainoastaan ruumiinavaus tuntuu tässä vaiheessa sopivalta, joten ehkä pitäydyn siinä. Jostain syystä kun minulle tuntuu tärkeältä määritellä tämä kirja joksikin, vaikka jos jokin kirja maailmassa saisi erityisesti olla vapaa määritelmiltä, olisi tämä yksi niistä. 

"Henni affirmoi ja affirmoi itseään läsnäolemaan tässä hetkessä ja kertoi itselleen, että onnen esittäminen sosiaalisessa mediassa oli hälyytysmerkki, ei todellista. Karheus sielussa ei kadonnut minnekään. Vaikka hän tietoisesti vastustikin moista performanssia, jokin hänestä halusi mukaan. Hän oli ollut vailla parisuhdestatusta koko elämänsä. Se oli liian kauan. Noina pohjimmaisina hetkinä Henni ehkä aavistuksen salaa kaipasi vain yhtä asiaa: olla osa tuota performanssia, saada julkaista itsestään hymyilevän kuvan yhdessä miehen kanssa."

Kuten ehkä on jo tiedossa, en ole se kaikkein helpoin viihdekirjallisuuden kuluttaja, sillä vaadin niiltäkin kestävyyttä ja korkeatasoisuutta. Siihen kriittiseen minuun tämä kirja upposi, sillä Tellervo käänsi kaikki kliseet niin räikeästi kivien alta esiin, ettei niihin enää voinut suhtautua kuin ihaillen. Miessuhteet, Tellervo-hahmon oivallukset, Hennin ja Tellervon vain miesten kautta koossa pysyvä ystävyys olivat niin räikeitä, että en usko enää vahinkoon nostaa ne kirjallisuuteen näin stereotypisessa valossa. Se ei voi olla muuta kuin taitavaa tarkkuutta, sisäelinten vuorottaista esittelyä ruumiinavaussalin katsojille. Tässä sydän nyt on, verisenä ja pumppaamattomana, katsokaa kaikki. Tellervo lainasi chick lit -kirjallisuudelta kaiken ja käytti niitä hyväkseen häikäilemättä aivan omalla tavallaan, omaksi edukseen. Varsin taidokasta haltuunottoa, sanoisin.

Yksityiskohdiltaan ja nykyajan havainnoinniltaan Tellervo oli myös mitä mainioin. Ehkäpä sen sijaan, että osaisin nyt selkeästi julistaa pidinkö tästä kokonaisuutena ja minkälaisena kirjana tätä luin voisinkin sanoa, että tämä on kirja, joka koostuu niin monesta pienestä, tarkkaan viritetystä palasta, että siitä tulee kokonaisuutenakin väkisinkin hieno. Tai ei edes niin. Se on ennemminkin mosaiikkia, upeita palasia, joissa yksityiskohdat ovat kokonaisuutta tärkeämpiä. Se on taitavan runoilijan yksittäisten havaintojen pullistuttama tarina, jossa voi aistia jokaisen yksittäisen oivalluksen lähteen, ja se mitä niiden väliin on kasvatettu, on ehkä jopa toissijaista. Eli kun kysytään, onko tämä kirja lintu vai kala, se todennäköisesti on. Molempia.

Näin ajassaan kiinni olevaa teosta riivaa yleensä monikin kestämättömyyden periaate, mutta tässä ne eivät häiritse. Tätä on tämä aika, paljaimmillaan ja rumimmillaan. Ja siksi siitä lukeminen on aivan valtavan vakavan hulvatonta. Suosittelen kokeilemaan. Viihdemielisiä sekä viihdevastaisia, tästä löytyy varmasti jokaiselle jotakin.

Tellervosta muualla: Reader, why did I marry him?, Tuijata. Kulttuuripohdintoja & Tekstiluola

ANNIINA TARASOVA : VENÄLÄISET TILIKIRJANI

ANNIINA TARASOVA : VENÄLÄISET TILIKIRJANI

469s.

Gummerus 2018

Reija Wren istuu junassa matkalla Pietariin, taskussa kotiin jääneeltä kihlatulta kilahtelevat viestit ja edessä upeat etenemismahdollisuudet, kunhan vain sisäisen tarkastajan hommat venäläisessä tytäryhtiössä on saatu taputeltua kasaan. Kunnianhimoinen antisankari pelaa pleikkaria, polttelee sikareita, tutkii tilikirjoja ja työntää nenänsä myös sellaisiin excel-taulukoihin, joihin se ei aivan välttämättä kuulu. Yhtäkkiä skumppahuuruiset illat vaihtuvatkin kuumottaviin savustusyrityksiin, pahoinpitelyihin, vauhtiin ja vaarallisiin tilanteisiin. Eikä Reija enää tiedäkään mihin on pienen polkkatukkaisen päänsä työntänyt.

"Olin muistuttamassa, kuka oli kaksi vuotta sitten ratkaissut tiimimme ainoan pubivisan voiton tietämällä georgialaisen ruokalajin hatšapuri po adžarski, mutta en kerinnyt marinoitua omassa erinomaisuudessani, kun sisään astui mustahiuksinen mies valkoisessa kauluspaidassa. Suupieliäni kirveli baarissa syömäni mausteinen ruoka ja verisuonten kohina kuului yli kovaäänisen visailujuontajan. Pubivisan jenkkivetäjän ärsyttävä ääni taantui muhvimaiseksi, enkä enää kuullut, mitä kysymykset koskivat. - - - 'Mikä on? Kenet sinä näit?' Inna kääntyili tuolillaan. 'Tuo mustatukkainen Kristian Beil tai Mettju MakKonahi?'"

Tarasovan esikoinen on metka yhdistelmä chick lit -kirjallisuutta, dekkaria ja kevyttä ihmissuhdeviihdettä. Se tuo Venäjän oikeasti lähelle, ja hyppää naapurimaamme syövereihin avaten kulttuuria aivan uudella tavalla sitä tuntemattomalle. Tarasovan tavasta kirjoittaa henkii innostus ja halu jakaa tietämäänsä (ja kuvittelemaansa) eteenpäin, ja se jos mikä on vallan mainio lähtökohta kirjan kirjoittamiselle. Teksti on pakotonta, paikoin hulvatontakin, ja on ihailtavaa, miten sen suhteen on osattu antaa vain mennä. Pidättelemättömyys näkyy, ja se on ehdottomasti tämän kirjan suurin vahvuus.

Toinen ehdoton vahvuus on kirjan Venäjä-kuvaus. Kotimaisessa kirjallisuudessa on kyllästymiseen asti saatu lukea stereotypistä hyvis-pahisasettelua suomalaisten ja venäläisten väliltä, ja se on äärimmäisen puuduttavaa ja tylsää yksinapaista  jo miljoonaan kertaan kerrotun uudelleen toisintamista. Tarasovan teoksesta tämä puuttuu kokonaan, ja kerrankin venäläinen kulttuuri kuvataan yhtenä kulttuurina muiden joukossa, ei jossain reunalla häilyvänä kaksipäisen paholaisena. Tuntuu, että Pietari herää tämän kirjan sivuilla aidosti henkiin, ja miljöön luomisessa Tarasova onkin taitava. Pieniä yksityiskohtia ja tarinoita olisi kaivannut taustalle jopa vieläkin enemmän, selitystä, miksi sillat nousevat ja laskevat öisin, miltä kaduilla tuoksuu ja kuulostaa. Näinkin se oli jo mainio, mutta jätti siis lähinnä vain hurjan kiinnostuksen tietää yhä enemmän ja enemmän.

Mitään kovin syvällistä sanottavaa tämän kirjan sisällöstä tai sen tematiikasta ei lopulta kuitenkaan löydy, mutta tämä onkin viihdekirja, joten se lienee tarkoituksellistakin. Hieman harmittaa se, että vielä yhdellä hiomis-, tiivistämis- ja editoimiskierroksella tästä olisi voinut saada jopa tätäkin mainiomman, nyt tietynlainen raa'aksi jäänyt jälkimaku pääsi paikoin häiritsemään. Lähinnä siis vähän kömpelösti tarinaan liitettyjen hahmojen, muutaman kokonaisuuden kannalta täysin ylimääräisen tyypin ja yllättävänkin epäloogisesti etenevien aikasiirtymien osalta. Ei mitään kovin vakavaa, lähinnä sellaista, joihin kompastuu, jos ei aivan haltioissaan tarinaa juuri sillä hetkellä satu lukemaan. Päivämäärät lukujen alussa olisivat tehneet paljon, samoin pakollisen alkuun esitetyn takauman parempi liimaaminen paikalleen. Nyt se vaikutti vain jälkikäteen satunnaisesti esiin nostetulta luvulta, joka oli unohtunut paitsi lukijalta myös kirjailijalta itseltään.

Vaikka täydellisen chick lit -kirjallisuuden etsinnät jatkuvat kohdallani edelleen, täytyy sanoa, että kyllä minä tämän parissa paikoin jopa viihdyin. Sillä oli vetonsa ja hetkensä, ja vaikka se ei lähtökohtaisesti ollutkaan missään vaiheessa oikein minun kuppini samovaarista valutettua teetä, se ei missään nimessä ollut kirjan vika, en vain ollut sitä kaikkein osuvinta kohderyhmää, tälläkään kertaa. Kirja tuli kuitenkin juuri oivalliseen hetkeen, sellaiseen, kun en mitään painavampaa kaivannut. Klassikoiden ja suurten kirjojen väliin se tuntui kirjamaailman inkivääriltä. Sellaiselta makuaistit nollaavalta välipalalta, jonka jälkeen voi tyhjin aivoin jatkaa mihin tahansa suuntaan. Oikeaan aikaan luettu kirja, jota voi vaivattomasti suositella eteenpäinkin. Ainakin sellaiselle, joka on kepeän ja vähän päättömänkin viihteen ystävä. 

Venäläisiä tilikirjoja lisää mm. seuraavissa kirjablogeissa: Kujerruksia, Kirsin Book Club, Kirja vieköön!, Amman lukuhetki

HANNA VELLING : KIRJOSIEPPO

HANNA VELLING : KIRJOSIEPPO

252s.

Bazar 2018

Arvostelukappale

Julkaistaan 7.8.2018

Kirjosieppo oli tämän kesän ehdoton villi kortti, kirja, joka putosi yllätyksenä postilaatikosta, ja olisi ilman kauniita kansiaan ja järjettömän tylsiä sairauslomapäiviä jäänyt minulta takuulla lukematta. Olen takuulla kertonut, että viihdekirjallisuus, etenkään niin sanotusti "naisille suunnattu" chick lit ei ole minun heiniäni. Välillä on silti hyvä poistua mukavuusalueelta, lukea myös sellaisia kirjoja, joihin ei normaalisti tartu. Joillekin se kai on ajantuhlausta, etenkin sen perusteella, mitä jo aiemmin kesken jätettävistä kirjoista keskustelimme - olin nimittäin aika tosissani vielä puolivälissä asti hylkäämässä tätä kokonaan - mutta minulla uteliaisuus voittaa lopulta, tahdon tietää loppuun asti mihin tämä tie minut vie. Niin käy usein, ja vaikka itse lukukokemus ei nyt mikään riemuvoitto ollutkaan, ei minun aikani lukemisen kanssa hukkaan koskaan mene. Ne turhat puuhat on sitten aivan jotain muuta hommaa ne.

"'Otatko ranskalaisia ja tomaattikeittoa? Make kysyi.

Ennen kuin Anna ehti ihmetellä päivän erikoista, Make pyysi Annaa istumaan keittokomeron ainoalle tuolille, Annan mummolan navetasta pelastetulle lypsyjakkaralle.

'Mä muutan tästä pois', Make sanoi."

Mutta niin. On parisuhde, lapsipuoli, yhteinen vauva, koira ja uusi asunto Lauttasaaressa. Ja toisaalta: on joogaretriitille karannut mies, ranskalaisia, tomaattikeittoa ja ero. Viikonloppuvanhemmuus,  paskoja tunteita ja YT-neuvottelut. Ruhjoutunut sydän, eikä minkäänlaisia varasuunnitelmia, sanoo kirjan takakansi. Miten lähteä rakentamaan yllätyseron jälkeen uutta, kun vanhakin tuntui eläessä täysin hyvältä?

Ja miten lähteä arvioimaan viihdekirjaa ollessani hurjan kaukana siitä, mitä kirjallisuudelta odotan, ja mieli tekee tarttua vain epäolennaisiin yksityiskohtiin? 

Yritän nyt olla tarttumatta. Sen sijaan totean, että Kirjosieppo oli erinomainen sairauslomakirja. Se oli yllättävän vetävä, lyhyet luvut takasivat totaalisen aivojennollausfiiliksen, ja lukiessa saavutti saman tunteen kuin perus TV-hömppää katsoessa: aivot lepäävät, kun osaa tietoisesti ignoorata ongelmalliset kohdat ylistereotypisessa kerronnassa. Päähenkilö Anna Mennan matkassa jaksoi kevyesti olla sen muutaman sata sivua, ja jossain vaiheessa alkoi jopa kiinnostaa, miten hänelle lopulta käy. No, hyvin tietenkin. Onhan tämä genrelleen erityisen uskollinen kirja.

Paikoin se toki oli liiankin uskollinen: kaikki kuvattu oli niin stereotyyppista ja yhteiskuntanormistoa vahvistavaa, että tasavertaisuutta kannattavaa ihmistä kauhistuttaa. Jäin miettimään, miten mielenkiintoinen tämä olisi ollut, jos kirjailija olisi vaikka keksinyt kääntää muutaman äärityyppiesimerkkihahmonsa päälaelleen. Jos avioliitossa olevan kanssa salasuhteillut hahmo olisikin ollut mies. Jos naisesimies olisi ollutkin jotain muuta kuin karmea bitch ja hieman reppana päähenkilö-Anna olisi voimaantunut joskus jonkin muunkin asian kautta kuin aina suhteessa uuteen mieheen tai hieman kiusaannuttavasti Jeesuksen näköiseen yhden illan juttuun. Ei, tämä teos ei tosiaan läpäissyt minkään valtakunnan feministitestejä, mutta tiedän, se tuskin oli sen tarkoituskaan. Ja jos tarkoitus oli vain viihdyttää ilman järjen häivää, siinä tehtävässä kirja kyllä onnistui. Yllätyksiä tai uutta ajateltavaa se ei tarjonnut, mutta juuri nyt, juuri tässä hetkessä en sitä kaivannutkaan. (Ja tämä olikin koko pienehkön elinhistoriani aikana ehkä toinen kerta kun näin on. Oli tähdet ja varmaan horoskooppimerkitkin nyt tän teoksen kanssa kerrankin kohdillaan. Ennustajista puhumattakaan, nekin, tietenkin, kun mainittiin tässä kirjassa.)

Olen siis lopulta erityisen tyytyväinen, etten aikeistani huolimatta jättänyt tätä kesken. Joku oli myös aiemminkin mainitussa kesken jätettyjen kirjojen postauksessa sitä mieltä, että huonojen/itselleen sopimattomien kirjojen loppuun asti tarpominen on vain ajantuhlausta, hyvät kirjat erottaa kyllä ilman vertauspohjaakin. Itse edustan tän näkemyksen kanssa täysin vastakkaista laitaa: toki hyvä kirja on hyvä, vaikkei huonompia väliin lukisikaan, mutta ehkä laajemmin katsottuna olen vain niin äärimmäisen utelias, että itse koen lähinnä avartavaksi lukea sellaistakin kirjallisuutta, joka ei oikeastaan milläänlailla ole minulle. En toki aina ja joka välissä, mutta silloin tällöin se tekee hyvää. Muutenhan sitä kuplautuu omaan ajatusmaailmaansa, eikä huomaa kuinka edelleen kirjallisuudessakin tietyt yhteiskunta- ja sukupuolistereotypiat jylläävät kuin niitä ei kukaan koskaan olisi kyseenalaistanutkaan. Jos en lukisi näitä, erehtyisin kuvittelemaan niin sanotun oman kirjallisuuteni edustavan kaikkea kirjallisuutta. Ja niinhän ei tietenkään koskaan ole, ei kirjallisuus- eikä ihmissuhdekuplissakaan. 

Mutta ehkä vielä joskus Suomessakin kirjoitetaan (ja julkaistaan) niin sanottua kestävää chick litiä. Sellaista, jossa oletusarvoisesti virolaisnaiset eivät ole jalkavaimoja, mustalaiset vie lapsia, kehitysvammaiset eivät ole häiden ainoita verrokkisinkkuja ja paskat eksät ovat sentään joskus muutakin kuin narsisteja. Sitä odotellessa.

GAIL HONEYMAN : ELEANORILLE KUULUU IHAN HYVÄÄ

GAIL HONEYMAN : ELEANORILLE KUULUU IHAN HYVÄÄ

431s.

WSOY 2018

Alkuteos: Eleanor Oliphant is Completely Fine (2017)

Suomentaja: Sari Karhulahti

Lopetin tämän kirjan jo kerran kesken. Lopetin sen toisen luvun jälkeen, sillä koin sen perusteella voivan täysin pätevästi päätellä, miten koko kirjan juonikaarre päättyy. Luin kuitenkin jonkun kirja-arvostelun, jossa tätä kehuttiin ennen kaikkea sen ennalta-arvaamattomuudesta, ja päätin antaa toisen mahdollisuuden.

Turhaan.

Kirja päättyi tasan niin kuin sen ensimmäinen luku lopun jo tarjoili. Eikä se edes ole milläänlailla minun varsin etevän päättelykykyni ansiota.

"Kai minä olen olemassa? Epäilen usein, etten ole, että olen oman mielikuvitukseni tuotetta. Joinakin päivinä tuntuu, että minua pitävät kiinni tässä planeetassa säikeet, jotka ovat ohuita kuin hämähäkinseitti ja hauraita kuin kehrätty sokeri. Kova tuulenpuuska saattaisi katkaista ne, minkä jälkeen nousisin ilmaan ja ajautuisin pois kuin voikukan haituvat."

Eleanor Oliphantille kuuluu täysin hyvää. Hän on 30-vuotias glasgow'lainen sinkku, työssään erittäin säntillinen ja tehokas, ja hän turhautuu jatkuvasti muiden ihmisten täydelliseen kyvyttömyyteen kommunikoida hyvien ja peribritannialaisten käytöstapojen mukaan. Eleanor menee töihin, palaa töistä, hakee noutopitsan ja rakastaa Tescoa. Hänen luonaan käy ainoastaan kahdesti vuodessa sosiaalityöntekijä ja hän puhuu viikottain äitinsä kanssa. Se riittää hänelle aivan täydellisesti. Mihin muita ihmisiä edes tarvitsisi?

Eleanor Oliphantin edesottamukset ovat vieneet koko kansanvälisen kirjainstagramin mukanaan, sillä en muista kovinkaan montaa seuraamaani tiliä, jossa tämä kirja ei olisi viimeisen puolen vuoden aikana vilahdellut. Ensin englanniksi, nyt viime aikoina myös suomeksi. Lähtökohtaisesti itse kiertelen hömppä-/viihde-/chick lit -kirjallisuuden kaukaa, vaikka toki tästäkin genrestä helmiä löytyy, mutta monien kehujen saattelemana ajattelin, että tässä voisi olla ihan hyvää vastapainoa 15 tieteellisen artikkelin analysoinnin rinnalle. Ja no, kyllähän tämä juuri ja juuri sen vaatimuksen täyttikin.

Mutta siihenpä se täyte sitten loppuikin. Kuten jo kirjan ensimmäisistä luvuista käy ilmi, Eleanor on paitsi sosiaalisesti "hieman" kömpelö, hän on myös työpaikkansa yleinen naurunaihe, se niin näkymättömän olemattoman outo, jolle voi nauraa vaikka itse kohde seisoisi vieressä. Erinäisten risteymien kautta Eleanor kuitenkin törmää teknisen tuen Raymondiin, ja tulee yhtäkkiä vedetyksi mukaan aivan uuteen ympäristöön: keskelle sosiaalista kanssakäymistä. Pikkuhiljaa hänen tiukkaakin tiukempi lankakerä alkaa myös viimein päästää pieniä säikeitä karkuun, ja lukijalle käy ilmi, että hieman sosiaalisilta taidoiltaan taitamaton sankarittaremme onkin eristänyt suojatakseen itseään! Että tällaisen juron käytöksen takana onkin JOTAIN ja se ei olekaan ilkeyttään sellainen kuin on! Että ihmiset on erilaisia ja erityisiä ja niitä pitäisi ymmärtää ja arvostaa sellaisina kuin he ovat, koska koskaan ei tiedä, mitä toinen on voinut elämässään kokea! Kuinka tämä ei tullutkaan aikaisemmin mieleen kenellekään!

Eleanor on niin pihalla ja raivostuttava, että on ok kirjoittaa hänen kiusaamisestaankin kuin se olisi normaalia. Hän on kokenut myös karmaisevan traumaattisen lapsuuden, mutta hei, mutkat suoriks vaan, kyl nyt ihan vähintään jokaiselle vastaavalle sattuu hyväsydäminen ja ymmärtävä kanssaihminen rinnalle, joka tulee ja pelastaa hopeisella ponilla ratsastaen ja traumat alkaa purkautua kun löytää heti ekalla kerralla just sopivan terapeutin. Kiusaaminenkin loppuu tietty kun hän alkaa käyttää ihan taikaiskusta sosiaalisen normiston mukaisia vaatteita, ja se on täysin OK!  Ja wohoo, sateenkaaria, tähtipölyä ja vaahtokarkkia sataa taivaalta, kun kapitalistisen yhteiskunnan lempitarina söpöstä lähimmäisen rakkaudesta, mutta ennen kaikkea supersankarimaisesta itsensä niskasta kiinni ottamisesta ja normaaliksi muuttumisesta ihan itte saa jälleen jatkoa! Hurraa hurraa ja se, kuka yllättyi, tarjoaa skumpat!

x

Joo. 

Tämä kirja siis rasitti minua. Raivostutti, ärsytti, koukutti tietenkin myös, mutta erityisesti rasitti. 

Honeymanin kerrotaan kirjan sivuliepeessä tahtoneen kertoa hieman erilaisen kaupunkisinkun tarinan. Mutta jos kertoo sadun stereotyyppisestä hylkiöstä, joka puhkeaa lopulta kukkaan, onko siinä todella mitään omaperäistä?

Mutta tarvitseeko aina omaperäistä ollakaan?

Ei, jos osaa tarjota aiheesta jotain uutta.

x

No, nää on näitä. Hyvänmielen kirjoja, joissa on näennäisen rankkoja aiheita, ja ne yllättää, koska käsittääkseni chick lit on lähinnä skumppaa ja miesseikkailuja. Että onhan tää silleen vähän erilainen, toki. Aihe pysyy näppärästi turvallisilla vesillä niin, ettei kenenkään tarvitse menettää yöuniaan, koska jos on näin hirveän pahaa tapahtunut, niin väkisinhän meidän nyky-yhteiskunnassa joku tulee ja pelastaa, ja siistein on se, joka tekee sen itse. Kaikki myös elivät elämänsä onnellisena loppuun saakka, joten kirjan voi sulkea hymyillen ja miettiä, että oih, olipa koskettavaa.

Paitsi jos miettii ihmisiä, lapsia ja yhteiskuntaa, jossa tällaisia asioita tapahtuu oikeasti, eikä mistään tulekaan pientä Breakin Bad -tv-sarjan t-paitaan pukeutunutta atk-tukihenkilöä, joka pelastaa sinut valtavien traumojen kuluttavista kynsistä silkkaa ystävällisyyttään.

Ja se kai tässä nyt eniten sitten rasittaakin. Kun tyydymme lukemaan aiheesta pinnallisen kevyttä hömppää, unohdamme, että asiat harvoin näin iloisesti menevät. Ja että on oikeastaan meidän harteilla, että tilanne on mikä on. Traumat ja erilaisuus, erityisyys, harvoin kun todellisuudessa on tällaista vaaleanpunahattaraista ihanuutta, josta eheydytään käden käänteessä, ja ne oudot tyypit, joita kammoksumme ja kiusaamme, saattavatkin esimerkiksi syrjäytyä tai päätyä käyttäytymään hieman syvällisesti ahdistuneemmin kuin kirjan pääsankaritar. He työntyvät pois yhteiskunnasta, eivät koe kuuluvansa joukkoon, eivät ole osallisia omaan elämäänsä koskevista päätöksistä. He ovat koko yhteiskunnan hylkiöitä, koska meidän normimme työntävät heidät siihen asemaan, eikä atk-tukihenkilöt mystisesti aisti heidän sisäistä upeuttaan ja vapauta sitä. Liian usein he jäävät yksin, ja yhteiskunnan rakenteiden luoma taakka arjen sankaruudesta ei kannattelekaan heitä, koska heillä ei välttämättä ole koskaan ollut edellytyksiä tulla itse itsensä kannateltaviksi. Ne tyypit on niitä, joita on täysin normaalia väistää sporassa tai paheksua asemahalleissa. He ajautuvat moniongelmaisuuden pariin, päätyvät kodittomiksi, osattomiksi, leipäjonoihin ja aktiivimallien hampaisiin. Ja se ei ole yhtään enempää heidän henkilökohtainen vikansa kuin on Oliphantin ansiota yksin nousta traumojen rattaista. Mutta koska heidän tarinoiden ympärillä ei ole hopeareunaisia pumpulipilviä, ei heistä ole hauska lukea. Koska eihän sellaisen jälkeen jää hyvä mieli.

x

No, myönnän, että olen kirjaa ja asiaa kohtaa ehkä hieman kohtuuton. Onhan hyvänmielen kirjallisuudellekin paikkansa ja aikansa, enkä toki kritisoi niitä, jotka tästä pitävät, vaan ilmiötä hieman yhteiskunnallisemmalla tasolla. Kun työskentelee ja tutkii tämän yhteiskunnan rakenteiden aiheuttamia varjopuolia ja elää välillisesti niiden kanssa, ei ehkä ihan kovin herkästi lähde omat empatiavirrat liikkeelle enää hollywoodmaisten bestsellerien nenäliinatarinoiden äärellä. Ja kyllä, olisi siis vain kannattanut olla lukematta, kun aavisti tämän tulevan. Näinkin traumaattisten aiheiden käsitteleminen hyvänmielen hömppänä on vain mielestäni hurjan ongelmallista. Ja kuten ehkä huomata saattaa, mielestäni Honeyman ei siinä onnistunut. On hieman kyseenalaista tehdä toisen erityisyydestä viihdettä.

Helmet-haaste 2018: 11. Kirjassa käy hyvin
#lukemattomatnaiset-haaste: naisen kirjoittama viihdekirja
Kirjasta muualla, huomattavasti lempeämmin muun muassa seuraavissa blogeissa: Oksan hyllyltä, Ei vain mustaa valkoisella & Kirjaluotsi

ELENA FERRANTE : UUDEN NIMEN TARINA (NAPOLI-SARJA #2)

ELENA FERRANTE : UUDEN NIMEN TARINA

508s.

WSOY 2017

Alkuteos: Storia del nuovo cognome, 2012

Suomentaja: Helinä Kangas

Olen pikahurmaantuja. Jos pidän jostain, pidän yleensä varsin täysillä, ja jos vain mahdollista, kulutan kaiken aiheeseen liittyvän loppuun niin pian kuin mahdollista. Katson kokonaisen tuotantokauden tv-sarjaa muutamassa illassa, kuuntelen kuukauden ajan ainoastaan yhtä levyä, joskus jopa yhtä ja samaa kappaletta repeatilla niin kauan, kun se vain onnentunnetta jaksaa kerta toisensa perään minulle tuoda. Kirjojen parissa en pitkään aikaan ole tällaista tunnetta saanut, en sitten varmaan Harry Pottereiden edellisen uusintakierroksen, sillä harvoinpa yhden yksittäisen romaanin parissa pystyy yliannostuttamaan itseään. 

Mutta sitten luin joululomalla Ferraten Napoli-sarjan avausosan.

"Mutta Lila osasi kietoa minut pikkusormensa ympärille niin etten pystynyt vastustelemaan: toisaalta sanoin nyt riittää, toisaalta minua masensi ajatus etten enää kuuluisi hänen elämäänsä, keinoihin joilla hän muokkasi sen itselleen sopivaksi. Mitä muuta tuo juoni oli kuin yksi hänen mielikuvituksellisia, riskialttiita siirtojaan? Me kaksi yhdessä tukemassa toisiamme taistelussa koko maailmaa vastaan"

Sarjan toisessa osassa Lila ja Elena ovat kasvaneet jo nuoriksi naisiksi, ja siinä missä kertojana toimiva Elena puurtaa lukionsa loppuun, ja jatkaa omaksi yllätyksekseenkin yliopistoon, on Lila mennyt naimisiin ja alkaa elää rouvasarkea uudessa, kauniissa naapurustossa, monella tapaa hyvin kaukana siitä köyhästä arjesta, jonka keskellä hän on nuoreksi aikuiseksi kasvanut. Toisin kuin aiemmassa osassa, heidän kohtalonsa alkavat pikkuhiljaa kaueta toisistaan, hivuttautua eri suuntiin, kasvaa ja kehittyä kietoutumatta jatkuvasti enää toisensa ympärille. Silti yhteenkuuluvuuden tunne ei katoa, vaan heissä on jotain, joka kantaa yli puhumattomuuden ja kateuden, ja kasvattaa kokoaan kahden maailman ristiaallokoissa.

Jonkinlaisena erona ensimmäiseen osaan, tytöt ovat todella kasvaneet naisiksi, mutta myös tarina on laajentunut pienen kortteliyhteisön suhteista yhteiskunnallisellekin tasolle. Se laajenee siihen kauniisti, ikään kuin Elenan mukana: opettelee ymmärtämään oppimaansa myös sovelletussa mielessä, näkemään maailmaa laajemmin kuin yksityiskohtien ja kirjojen kautta. Se on edelleen  tarkka kuvaus patriarkaalisesta ja hyvinkin väkivaltaisesta yhteisöstä, mutta se on myös pieni pyristely, miten oma minuus säilytetään, kun toinen sitä yrittää ulkoa murtaa. Kerronta ulotti reunojaan myös varsin mainiolla, vaikkakin osittain vähän liiankin tarkoituksenhakuisella keinolla kahteen suuntaan, Elenan omaksi, rauhalliseksi kasvutarinaksi, ja Lilan taisteluksi nuoren vastahankaisen vaimon roolissa muistikirjojen kautta, jotka hän oli Elenalle säilyettäväksi antanut.

Eniten tässä jatko-osassa rakastin sitä, miten se jatkui tasan siitä, mihin ensimmäinen osa loppui. Pääsin siis suoraan tuttuun ja turvalliseen maailmaan, ja alusta asti oli varsin selvää, että jos piti ensimmäisestä osasta, ei tämä tunne todennäköisesti toisenkaan kanssa tule muuttumaan. Näitä kahta kirjaa, tai todennäköisesti koko sarjaa, on varsin mahdoton erotella lopulta toisistaan, niin tarkkaan se kertoo edelleen yhtä ja samaa tarinaa, kietoo lukijansa näennäisen helpon juonikuvion ja sivua kääntämään pakottavan kerronnan avulla. Ja silti se ei jätä kaikessa viihteellisyydessäkään huijattua, liian helppoa oloa, vaan kirjan ihmissuhteisiin sukeltaa niin syvälle, että ne tuntuvat hieman kliseisestikin todettuna aidoilta.

Ja sitä aitoutta minä näissä rakastan. Elenan itseensä kohdistuvaa sokeutta, epävarmuutta, jatkuvaa peilaamista toiseen, sitä kautta joko itseään väheksyen tai sieltä ylös toista astinlautana käyttäen ponnahtaen. Jollain maagisella tavalla Ferrante osaa kuvailla niin pikkutarkan aidosti ja samaistuttavasti kahden ihmisen ystävyyttä, että kirjan pienille vioille, hieman huterille sivuhenkilöille ja välillä jopa naivisti eteneville tapahtumille, ei anna minkäänlaista painoarvoa, ne vain ohittaa olankohauksella, antamatta horjuttaa sitä hurmioituneisuutta, joka tällaisesta tarkkanäköisyydestä kumpuaa. Ja samalla kun tämän romaanisarjan kanssa totaalisesti uppoaa viihdyttävään maailmaan, jossa fiktiiviset murheet ohittavat arjen omat pienet pulmat, tuo se silti perspektiiviä myös omiin tunteisiin, kateuteen, epävarmuuteen, vertaamiseen ja peilaamiseen, ja se tekee sen käsittämättömän lohdullisesti. Ymmärtäen, antaen jokaisen olla oma itsensä virheineen päivineen. Rakastaen toista kuin vain lapsuudenystävää voi rakastaa.

Muutaman pienen aavistuksen hetken pohdin tätä lukiessani, että luenko liian ahnaasti, liikaa liian nopeasti, mutta vielä toisen osan kanssa se ei lopulta kuitenkaan vaivannut oikeastaan ohikiitävää hetkeä kauempaa. Saa nähdä, olisiko kolmas osa heti perään jo aivan liikaa, voi olla. Ja silti, lopulta tunne siitä, että tähän maailmaan on mahdollista vielä palata, ja hyvinkin pian, todennäköisesti tulee voittamaan. Kolmas osa tästä sarjastahan on jo julkaistu, ja jos yhtään omaa hurmaantumistapaani tunnen, olen senkin lukenut ennen kuin lumet maasta sulavat. Tiedä sitten, miten sarjan viimeisen, neljännen osan kanssa sitten käy, aiheuttaako kolmas jo ähkyn, vai huomaanko kahlaavani kohta viimeistä malttamattomana jo englanniksi. Se jää nähtäväksi.

Uuden nimen tarinasta on kirjoitettu hurjasti, muun muassa seuraavissa blogeissa: Kirjaluotsi, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Leena Lumi, Lumiomena & Luettua elämää

Helmet-haaste 2018: 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan