YELLOWFACE

REBECCA F. KUANG : YELLOWFACE

336s.

Teos 2024

Alkuteos: Yellowface 2023

Suom. Helene Bützow

Saatu arvostelukappaleena

Kansainvälistä instagramia jo toista vuotta puhuttanut ilmiö on täällä, suomeksi Helene Bütsowin taitavana käännöksenä: se on trillerimäinen mysteeri, kirja kirja-alasta, rodullistetun amerikankiinalaisen kirjailijan kirjoittama kirja valkoisesta naisesta, joka kirjoittaa rodullistetusta amerikankiinalaisesta kirjailijasta. Ja sen tapauksen nimi on Yellowface. 

Yellowface on ollut lukulistallani jo kauan, siitä asti kun se alkoi näkyä tiuhaan kansainvälisen kirjainstagramin puolella. En tiennyt siitä etukäteen paljoa, mutta ainahan ilmiöt kiinnostavat: jotain kirjassa on oltava, kun sitä lukee kaikki. Eikä vain siis määrällisesti kaikki, vaan kaikki joita itse seuraan, jotka lukevat muutenkin kanssani paljon samaa kirjallisuutta. Ja vaikka kirjan kirjoittamisesta kertovat kirjat ovatkin pahimmillaan/parhaimmillaankin usein kiinnostavia vain kirjoittajille itselleen, on tässä niin paljon nykyajan muutakin kommentointia, että Kuang onnistuu ylittämään kirjat kirjoista -raamit mennen tullen, nostamaan teoksensa kiinnostavaksi monelle muullekin.

Yellowface saa alkunsa kun Junie on viettämässä iltaa menestyneen amerikankiinalaisen Athena Liun kanssa. Liu on juuri saanut solmittua rahakkaan Netflix-sopimuksen eräästä kirjastaan, ja hän on muutenkin Yhdysvaltain kirjallisuuden kirkkaimpia tähtiä. Junie ja Athena ovat tunteneet toisensa jo pitkään, Yalen yliopiston kirjoittajaopinnoista saakka, tosin Junie epäilee Athenan olevan hänen ystävänsä lähinnä siksi, ettei hänestä ole tähdelle todellista uhkaa: siinä missä Liu kirjoittaa korkeakirjallista ja arvostettua kirjallisuutta kirja toisensa jälkeen, floppasi Junien oma ura jo esikoisen kohdalla. Ilta saa kuitenkin traagisen käännöksen, kun Athena kuolee tapaturmaisesti Junien silmien edessä. Tragedia – kuoleman näkeminen, ei Athenan kuolema sinänsä – seuraa Junieta, mutta toisaalta niin seuraa myös Athenan kirjoituspöydältä kuoliniltana laukkuun salaa napattu julkaisematon mestariteos Viimeinen rintama. 

"Kirja on parempi kuin mitä itse saisin koskaan aikaiseksi, ehkä koko elämäni aikana.

'Pidätkö?', Athena kysyy.

Häntä hermostuttaa. Silmät ovat selällään ja melkein pelokkaat; hän hypistelee kaulakoruaan katsoessaan minuun. Onko tuo hänen tavallinen esityksensä? Ja kuinka paljon hän saa sillä ylistystä osakseen?

Olen niin halpamainen, etten suo hänelle sitä iloa. Tuo peli menee täydestä kriitikoihin ja faneihin, mutta minuun se ei uppoa. 

'En osaa sanoa', vastaan sävyttömästi. 'En pysty lukemaan kännissä.'"

Mysteerin, trillerin, korkeakirjallisuuden ja genrekirjallisuuden rajapinnoilla leikittelevä, poukkoileva mutta silti hämmästyttävänkin eheä Yellowface kysyy suuria kysymyksiä: kuka omistaa taiteessa käsitellyt aiheet, niiden keksijä, alkuperäisen tilanteen kokija vai se, joka lopulta kirjoittaa tekstin kansien väliin? Mikä ero on varastamisella ja plagioinnilla? Onko toisen kirjan nimiinsä ottaminen kunnianosoitus vai törkeä ryöstö? Ja: kuka kelpaa kapitalistisen maailman tähdeksi kustannusalalla? Onko kirjoittajuudella, taidoilla tai edes idean omaperäisyydellä väliä, jos kirjailija on lopulta raadollisen markkinatalouden tuote? Kuang käsittelee etenkin ensimmäisen kolmanneksen ajan vahvasti kateutta, menestystä ja menestykseen tarvittavaa koneistoa – ihmillisiä tunteita, sankarikulttuurin kääntöpuolia sekä sitä, miten kapitalismi kääntää luovuuden ja taitavuuden sivuseikoiksi, jos kirjailijan brändi vain on tarpeeksi vahva.

Toisessa kolmanneksessa painopiste muuttuu – Junie, nyt uudelta kirjailijabrändiltään Juniper Song, alkaa kohdata kritiikkiä ja epäilyjä tarinoidensa alkuperästä. Junie on valkoinen nainen, Juniper Song tarkoituksellisen häivytetty tuote. Onko hänellä oikeutta kirjoittaa ensimmäisen maailmansodan kiinalaissotilaista? Onko se ainoastaan kiinalaistaustaisten oikeus? Ja lopulta: kenen tarina tämä todella on, Athenan, Juniperin vai itseasiassa jonkun aivan muun? Teemat siirtyvät kustannusmaailmasta internetin laumailmiöihin: Twitter-kuohuntaan, julkiseen tuomioon, puolien valitsemiseen ja cancel-kulttuuriin. Kun saavuttaa kaiken mistä on haaveillut, miltä tuntuu menettää se raivoavan somelauman itseään toteuttavan tuomion seurauksena? Kuang siirtyy taiten käsittelemään sosiaalisen median hyökyaaltoja, yksilön voimattomuutta, tuomioistuimia ja cancelointia. Voiko kollektiivisesta ulossulkemisesta selvitä ja onko kollektiivinen ulossulkeminen edes koskaan keino muuttaa asioita, vaikuttaa kulttuuriin tai yhteiskuntaan? Yhdelle ihmisellehän se on pahin mahdollinen rangaistus, mutta onko sekään koskaan lopullista ajassa, joka elää kohusta ja canceloinnista toiseen, joka unohtaa edellisen ennen kuin on saanut nykyistäkään loppuun? 

"Useimmat Twitterin käyttäjät eivät ole lainkaan kartalla mitä on tekeillä, sillä kukaan ei tunne syvällisesti Kiinan historiaa eikä politiikkaa eikä ole lukenut Athenan tuotantoa niin tarkasti, että pystyisi arvioimaan sitä kriittisesti. Heidän havaintonsa ja päätelmänsä ovat simppeleitä: Athena Liu = Ongelma."

x

Välikuriositeettina pohdin myös kirjan suomennosratkaisuja: ajassa, jossa uudis- ja lainasanoja valuu Suomen kieleen loputtomana virtana, rakastin sitä, miten taiten Bützow otti finglismit mukaan tarinaan. Kun doomscrollaus on kirjassa ihan vain doomscrollausta eikä jotain keinotekoista "tuomioselailua", ollaan jotenkin raikkaalla tavalla kiinni ajassa ja ilmiöissä, joista kirjoissa nimenomaan puhutaan. Internet-kieli on meille kaikille monen kielen viehättävää sekoitusta, ja itse juuri tällaisen luonnollisen kielenkehityksen fanina pidin valtavasti Bützowin ratkaisuista. Jossain kohti cancel-kulttuurista puhuttiin juurikin cancel-kulttuurista, jossain toisaalla (verbinä) Bützow taas oli suomentanut sen mitätöinniksi. (Juniper Song on mitätöity vs. alkuperäisen kielen Juniper Song Is Canceled). Ehkä olisin itse jotenkin tässäkin kohti ottanut cancel-sanan mukaan, tai jopa käyttänyt muotoa "Juniper Song on canceled" – tai jotain, en ole ammattikääntäjä, enkä todella koe, että tämäkään käännös jäi mitään vaille. Cancel-sana on ärsyttävä ja kömpelö tuollaisenaan, ja sen kääntäminen eri kohdissa on haastavaa, mutta kuten sanottua, pidin Bützowin tavasta sekä ottaa se ilmiötasolla mukaan että lopulta siitäkin, ettei sitä alettu liikaa kömpelösti käyttämään lauseessa. Mitä uudempaa lainasanastoa on, sen hankalampi on varmasti vakiinnuttaa näinkin suoraan englannista tulevien sanojen lainoja omaan kieleemme.

x

Kirjaan itseensä palatakseni, ylläolevat teemat kiinnostavat, ja Kuang käsittelee niitä mielenkiintoisella tavalla. Rodullistettu kirjailija kirjoittaa valkoisesta joka kirjoittaa rodullistetuista -asetelma antaa Kuangille kiinnostavat raamit käsitellä asiaa monelta eri kannalta, asettaa paitsi "käänteisen rasismin" kaltaiset käsitteet tarkastelun keskiöön kuin pohtia sitä, miten valkoisuus kääntyy ylipäätään jollain tapaa tällaisen puheen seurauksena uhriudeksi. Kuang jättää kuitenkin moraalisoinnin lukijalle, ja antaa hän tuo taiten teemansa esiin niitä valmiiksi pureskelematta. Nautin tästä valtavasti, ja kun sen yhdistää sivuja kääntämään pakottavaan juonen kuljetukseen, tulee kirja ahmittua varsin pikaiseen tahtiin. 

Jos jotain kriittistä kirjasta vielä haluaisi sanoa, kertoisin, että varsinainen kertomus, siis taustalla kulkeva juoni ja etenkin lopun käänteet eivät ole ehkä taitavuudeltaan aivan samaa tasoa kuin kirjan yhteiskunnallinen ulottuvuus. Kuangilla on teemojen puolesta erityinen taito sitoa samaan vyyhtiin hurjasti erilaisia elementtejä muuttamatta niitä sekavaksi kokonaisuudeksi, mutta itse juoni hieman puuroutuu kirjan viimeisen kolmanneksen aikana. Ei se huono ole, mutta olen yhtäältä sitä mieltä että vähempikin riittäisi ja toisaalta taas, että "jotain" jäi puuttumaan. Oletan, että se "jokin" on kahden ensimmäisen kolmanneksen yhteiskunnallinen taustavire, sillä kun se riisutaan, huomaa varsinaisen kertomuksen olevan himpun köykäisempi kuin aeimmin tajusikaan. Twistit ovat banaalimpia kuin ehti jo toivoa, kun vahvuutena pitämäni elementit eivät enää kannattele yksilöpsykologisia ja hieman yliampuvia juoniratkaisuja. Plussan puolelle tämän kanssa silti ehdottomasti jäädään, ja Kuangin romaani toimikin täydellisenä "välipalakirjana" Sally Rooneyn ja seuraavaksi lukuun ottamani Anna-Kaari Hakkaraisen Marraseliö-tiiliskiven välissä puhdistamaan ajatuksia laajemmista maailmoista. Näillekin kirjoille on ehdottomasti paikkansa, ja juuri siksi tätä omalla kepeällä tavalla rakastinkin lukea.

KUKA ON MAUD DIXON?

ALEXANDRA ANDREWS : KUKA ON MAUD DIXON?

368s.

Otava 2021

Alkuteos: Who Is Maud Dixon?

Suomennos: Jaakko Kankaanpää

Kuten ehkä aiemminkin on huomattu, genrekirjallisuus ei varsinaisesti ole heiniäni. Nautin siitä kyllä pieninä annoksina silloin tällöin, ja rakastan ajatusta jännityskirjoista, jotka vievät mukanaan. Lähtökohtaisesti etsin jännitykseni kuitenkin nopeammassa muodossa, tv-sarjoina ja elokuvina, ja viihteellisempi kirjallisuus jää usein itselleni ominaisempien kirjojen varjoon. Kaikkea ei vain ehdi, joten helposti tulee jumituttua omalle lukemisen mukavuusalueelle. Nyt vastaan tuli kuitenkin kirjainstagramin kautta yhdysvaltalaisen Alexandra Andrewsin esikoinen Kuka on Maud Dixon?, joka suositusten perusteella tarttui minullekin kirjastosta käsiin. Olen taas ollut sairaana, joten mikä olisikaan parempaa kuumepotilaspuuhaa kuin upota tuntikausiksi viltin alle vetävän kirjan parissa.

Tavallaan me tiedämme, kuka Maud Dixon on. Hän on järjettömiä määriä myynyt esikoiskirjailija, josta koko New Yorkin kustannusala puhuu. Se, kuka Maud Dixon todella on, on taas koko alaa piinaava mysteeri. Florence Darrow taas on kustantamon assistentti, joka haaveilee kirjailijuudesta, suurista päivistä, maineesta ja kunniasta. Myös häntä piinaa enemmän tai vähemmän kysymys Maud Dixonista, ja eräiden sattumien kautta hän onkin pian juuri se, joka todella pääsee lähemmäs Maudia. Tai niinhän hän toki ainakin luulee.

Kuka on Maud Dixon? on kirjallisuusmaailmaan sijoittuva psykologinen jännäri, jossa kaksi erilaista henkilöä pyrkivät kohti omia unelmiaan. Toinen haluaa pysyä piilossa ja toinen tulla esiin. Ja jos jotain yhteistä hahmoilla on, on se tämä: nämä kaksi henkilöä, mysteerinen Maud Dixon sekä assistenttina toimiva Florence Darrow ovat muuten tähän astisen kokemukseni mukaan kirjallisuushistorian yksiä vastenmielisimpiä päähenkilöitä kumpainenkin. Ja sitä on etenkin Florence, jonka näkökulmasta tarinaa seurataan. En keksi ketään fiktiivistä hahmoa, jota olisin näin puhtaasti inhonnut koko kirjan ajan, mikä lie jonkinlainen saavutus sekin. Se tekee kirjan lukemisesta erikoisen kokemuksen. Tässä ei ole mitään samastuttavaa, ei mitään ihastuttavaa, ei mitään millä saisi sympatiat puolelleen. Ja tietyllä tapaa juuri se toimii. Florence Darrow on kuin se vihaseurattava some-tyyppi, jonka jokainen päivitys saa raivon partaalle, mutta häntä ei silti kykene olemaan seuraamatta ainakin salaa. Tämä toimii, sillä on ihana lukea kerrankin täysin vapaana mistään samastumisoletuksista.

Maud Dixonin arvoitus lähtee keriytymään auki varsin hitaasti, ja tämän kirjan alku onkin varsin tahmeaa kahlattavaa yllättävänkin pitkälle. Florencea en tosiaan voi sietää, joten hänen seuraamisensa aikaa ennen Maud Dixonia on lähinnä piinaa. Piinaa lisää toki myös se, että genrelleen uskollisesti nämä hahmot ovat myös äärimmäisen ohuita, karikatyyrisiä eikä millään tapaa oikeastaan edes uskottavia. Juonivetoisessa kirjassa tiedän sitä olla suuremmin odottamattakaan, mutta kieltämättä se aiheuttaa hieman haasteita päästä tarinaan sisään.

Mutta kun siihen pääsee, lähteekin se varsin vauhdilla liikenteeseen. Yhtäkkiä kömpelö kieli, turhauttavat hahmot sekä aivan tolkuttoman epäuskottavat käänteet eivät enää haittaa, sillä meno ja meininki vie mukanaan. Kirjan loppupuolisko on siis erityisen mainiota viihdettä, kun vain hetkeksi sulkee kaiken muun ulkopuolelle ja lukee vain menemään. Loppu on alkuun verraten jopa erityisen hyvä, mikä antaa kokonaisuudelle paljon: jos tänne asti pääsee, kirja tosiaan palkitsee. Ja kyllä, suosittelisin tätä eteenpäin, jos joku tällaista jännäriä elämäänsä kaipaa.

Noin niin kuin kirjallisesti tämä ei ole mitenkään erityisen tasokas teos, mutta sopii juuri tiettyyn viihtymistarkoitukseen. Pökkelö kieli ja tietyt käänteet ovat aika hiomattomia, enkä tiedä miten paljon tästä menee esikoisuuden piikkiin. Näen kuitenkin silmissäni jo tästä tehtävän elokuvan/minisarjan, liekö jo tekeilläkin, mene ja tiedä. Romaani on siis hyvin visuaalinen, sellainen, jonka voisi täysin mainiosti elokuvana katsoa ja jo seuraavana päivänä unohtaa. Täydellistä sairausvuodeviihdettä siis.

Helmet-haaste 2022: 22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä

VIIHDETTÄ VAILLA – 3 X ÄÄNIKIRJA, JOTKA VIEVÄT MENNESSÄÄN

Syksyn muuttokiireet ja monen paikkakunnan välillä sahaaminen ovat vieneet mukanaan, ja tuntuu, etten iltaisin enää jaksanut kirjan sivuja avata nukahtamatta. Puuhaa kuitenkin riitti sen verran paljon, että taustalla soineita äänikirjoja tuli kulutettua kuukauden sisään ehkäpä enemmän kuin koskaan aiemmin yhteensä. Lempivillitykseni tänä vuonna ovat olleet englanninkieliset kirjat: ne, joihin ei vielä suomeksi pääse käsiksi, mutta joista koko kirjasome on puhunut jo vuoden tai pari. En ole ihan kartalla suomenkielisestä viihdekirjallisuudesta, joten näihin oli jollain tapaa myös helpompi tarttua. Karttuipa taas hieman englanninkielen sanasto, ja toisaalta pääsipä hetkeksi ainakin todella kauas omasta arjesta. Joten jos äänikirjat ja vielä suomentamattomat teokset kiinnostavat, tässä kolme varsin suosittelun arvoista äänikirjaa teillekin!

ANN PATCHETT : COMMONWEALTH

322s. // 10h34min

Harper 2016
Lukija: Hope Davis

Ann Patchettin Commonwealth on amerikkalainen perhedraama parhaimmillaan. Se käynnistyy 1960-luvun länsirannikolta, Frannyn ristiäisissä, jossa kuokkimaan tullut Bert Cousins huomaa suutelevansa Frannyn äitiä Beverlyä, ja myöhemmin muutaman vuoden päästä vievänsä tämän vihille. Bert ja Beverly yhdistävät perheensä, ja yhteensä kuudesta lapsesta tulee toisilleen jotain sisarusten kaltaista. Kahden risteävän perheen tarina yltää aina nykypäivään saakka, kun perheen salaisuus paljastuu kaikille niistä tehdyn elokuvan muodossa. 

Commonwealth on lempeä ja rauhallinen tarina, eikä se ehkä toimi kaikkein suurimmille toiminnan ja menon sekä meiningin ystävälle, mutta tarkkanäköisen ja viipyilevän ihmiskuvauksen viihteellisempänä kirjana se on erityisen mainio. Patchett käyttää kirjassa hyväkseen vaihtelevia näkökulmia, eri ihmisten risteäviä muistoja siitä mitä nuoruuden kuumina kesinä tapahtui. Joissain tarinoissa olisin tahtonutkin viipyä itsekin vielä pidempään, kuulla syvemmin mitä sisaruksille lapsuuden jälkeen tapahtui, mitä rivien välit jättivät kertomatta. Pieni salaperäisyys ja kertomatta jättäminen toimivat kuitenkin hienoina tehokeinoina, sillä itselleni yksi parhaita piirteitä viihdekirjallisuudessa on tietynlainen rohkeus jättää asioita avoimiksi, olla selittämättä liikaa. Tästä kirjasta jäi tunne, että sen ei todella olisi halunnut loppuvan, ja se jos mikä on merkki varsin kelvollisesta luku- tai kuuntelukokemuksesta.

TAYLOR JENKINS REID : 

THE SEVEN HUSBANDS OF EVELYN HUGO

391s. // 12h10min

Atria Books 2017
Lukijat: Julia Whelan, Robin Miles & Alma Cuervo

Hurmaannuin (ja lopulta enemmän kuitenkin ärsyynnyin) Taylor Jenkins Reidin uusimman Daisy Jones & the Six -äänikirjan kanssa reilu kuukausi takaperin, ja pienen tauon jälkeen uskaltauduin hänen edellisen romaaninsa, The Seven Husbands of Evelyn Hugon pariin. Siinä missä Daisy Jones oli fiktiivinen bändielämäkerta, on Evelyn Hugo fiktiivinen tarina Hollywoodin kuumimmasta tähdestä ja hänen seitsemästä avioliitostaan. Se lähtee liikkelle kun Evelyn Hugo tahtoo viimeisinä elinvuosinaan viimein tulla ulos mystisyyden kaapista, ja tarjoaa elämäkertaansa Moniquelle, nuorelle, mutta tuntemattomalle toimittajalle. Kirja kuulostaa heteronormatiivisemmalta kuin onkaan, ja tuo kontrasti tekee teoksesta lopulta varsin mielenkiintoisen.

Kuten jo aiemman lukukokemuksen parissa taisin todeta, Jenkins Reid on hurjan taitava kirjoittamaan monipuolisia ja aidonoloisia hahmoja vikoineen päivineen. Tarinan keskiössä oleva Evelyn Hugo on tästä erinomainen taidonnäyte, ja vaikka lopulta 90% sivuhahmoista typistyy varsin latteiksi ja yksiulotteisiksi, ohittuu tuo fakta varsin nopeasti, sillä tarina ei tosiaan keskity heihin. Kun Daisy Jones muutti 70-luvun rock'n roll -maailman todeksi, tekee tämä saman Hollywood-glamourille.

Tosin. Siinä missä ylläolevan Commonwealthin ei olisi suonut loppuvan, tämän kanssa taas odotin loppua lähinnä kauhulla. Eikä missään nimessä siksi, että kirja olisi ollut huono, päin vastoin, itse päätarinan kanssa olisi senkin parissa viihtynyt vaikka pidempäänkin. Syy pelolle oli kuitenkin aiemmin lukemani Jenkins Reidin Daisy Jonesin: tiesin jo valmiiksi, että tällä kirjailijalla on tapana yliselittää ja yliyhdistää jok'ikinen pieninkin lanka, mikä tarinaan on mahtunut. Ja niinhän tässä kävi, kuten tarina jo alusta asti tosin itsekin antoi ymmärtää. Itse Evelyn Hugoa koskeva lanka oli kiinnostava ja vetävästi kirjoitettu, mutta kun se ristesi Moniquen tarinan kanssa, keikahdettiin taas hieman pateettisuuden puolelle. Ei tosin niin pahasti kuin Daisy Jonesissa, pelkäsin oikeasti jotain vieläkin pahempaa, mutta sen verran kuitenkin, että loppufiilikseksi jäi hieman enemmän ärsytys kuin vaikuttuneisuus.

Mutta tästä ärsytyksestäkin huolimatta sanon kuitenkin, että Jenkins Reid kirjoittaa kyllä vetävintä viihdettä, mitä hetkeen olen lukenut. Tässä on paljon ongelmia – en edes aloita rodullistettujen hahmojen kohdalla esiin tulevaa kulttuurinomimiskeskustelua nyt  – mutta viihdekirjallisuudeksi tässä on äärimmäisen ilahduttava naiskuva. Naiset kun ovat Jenkins Reidin kirjoissa omaäänisiä, vahvoja, toiminnan keskipisteitä ja omia toimijoitaan, ei pelkkiä miesten perässä juoksevia passiivisia kehoja. Toki täytyy kyllä myöntää, ettei tämä ehkä silti täysin feministisen viihdekirjallisuuden kriteereitä sinänsä vielä täytä, sillä kirja tarjoilee jälleen kauniiden ihmisten glamoureja tarinoita kauniille ihmisille, mutta no, ei kai maailma yhdellä kertaa valmiiksi tulekaan, vaan askel kerrallaan. Hyvä alku, tämäkin. 

OYINKAN BRAITHWAITE : 

MY SISTER, THE SERIAL KILLER

226s. // 4h30min

Doubleday Books 2018
Lukija: Weruche Opia

Braithwaiten My Sister, the Serial Killer oli ilahduttava nigerialaislöytö nigerialaisella lukijalla. Tuntuu, että maailmassa kuulee aivan tarpeeksi amerikkalais- ja brittiaksenttienglantia, vaikka kyseinen kieli on äidinkieli hurjan monelle muualtakin tulevalle puhujalle. Kunniaa teokselle paikallinen aksentti tekikin, ja paitsi että lukijana toimivan Opian ääntä oli leppoisa kuunnella, teki hänen lukutyylinsä myös kunniaa itse tarinalle.

My Sisterin tarina lähtee liikkeelle kun Korede saa puhelun hätäiseltä siskoltaan Ayoolalta. Ayoolan poikaystävä on hyökännyt hänen kimppuunsa, ja itsepuolustuksekseen Ayoola on puukottanut miehen hengiltä. Lähisuhdeväkivalta on kamalaa, mutta kun kyseinen poikaystävä on itseasiassa jo kolmas, joka Ayoolalta sattuu kuolemaan, herää Koreden epäilykset.

Koreden sekä Ayoolan suhdetta ruotiva – sekä kummallisia murhia pohtiva – teos kiertyy sisarusrakkauden ja -kateuden ympärille. Siinä missä Korede puurtaa ja työskentelee tuodakseen rahaa perheen pöytään, Ayoola viettää leppoisaa elämää komeiden ja rikkaiden miesten siivellä. Vaikka miehiä sattuukin kuolemaan varsin tasaiseen tahtiin, on pikkusisko-Ayoolan huoleton suhtautuminen elämäänsä jopa tragikoomista. Ja kun mustan koomisena tätä trilleriä esimerkiksi Goodreadsissa mainostetaankin, odottaa tältä jotain riemukkaan feminististä, piikikästä ja oivaltavaa. 

My Sisterin asetelma on kieltämättä herkullinen, mutta valitettavasti toteutus ei aivan yllä ennakko-odotusten mukanaan tuomalle tasolle. Musta huumori jää aidon riipaisevien aiheiden alle, ja tuntuu, ettei Braithwaite oikein osaa päättää kumpaan panostaa: synkkään komiikkaan vai aidosti tärkeisiin yhteiskunnallisiin asioihin. Kun päätös jää tekemättä, jää tarinakin huojumaan kahden reunan välille, eikä siitä meinaa saada varsinaisesti sen kummempaa otetta. Kuuntelukokemuksena se on keskiverto, nopea ja sinänsä helppo, mutta sekä trillereiden, mustan huumorin että feministisen kirjallisuuden ystäville löytyy myös tyylipuhtaampia teoksia vaikka millä mitalla. Ihan jo nigerialaisestakin kirjallisuudesta, otaksuisin.

SAMANTA SCHWEBLIN : HOUREUNI

SAMANTA SCHWEBELIN : HOUREUNI

121s.

Like 2018

Alkuteos: Distancia de rescate 2014

Suomennos: Einari Aaltonen

Arvostelukappale

Kesälomani kääntyy kohti loppuaan, vietän viimeisiä viikkoja mökillä ennen Joensuuhun paluuta. Käyn välissä piipahtamassa Helsingissä, viettämässä ystäväpariskunnan häitä Porvoossa, ja lähtiessä hätäännyn ja huomaan, ettei mukanani ole tarpeeksi kirjoja mökille, metsän keskelle, kaiken rauhaan. Nappaan mitä eteen sattuu, katsomatta ja miettimättä, pohtimatta mitä ehkä tekisi mieli lukea. Valinnat ovat satunnaisia, ja pino vaikuttaa mökillä hieman epämääräiseltä, ei lainkaan luonnon helmassa luettavalta.

Oikeastaan olen lukemassa Kytömäen Kultarintaa, mutta koska se on alkanut hieman tökkiä, valitsen epämääräisyyskasastani jonkun, ja tällä kertaa se on arvostelukappaleena postilaatikostani pudonnut Schwebelinin Houreuni. Se kiinnosti keväällä, oli jo hetken lainassakin, mutta unohtui ja jäi. Kultarinta puudutti kuitenkin niin pahasti, että jotain muuta oli luettava välissä, ja niinpä jäin koukkuun tämän kirjan painajaismaiseen, kuumeunimaiseen tunnelmaan ja luin laiturilla tietämättä oikein edes mitä.

"Miksi äidit tekevät sitä?

Mitä?

Yrittävät ennakoida kaiken ja luovat pelastusetäisyyden.

Se johtuu siitä, että ennemmin tai myöhemmin tapahtuu jotain kauheaa. Isoäitini teki sen selväksi äidilleni tämän lapsuudessa, äitini iskosti käsityksen minuun, ja minun tehtäväni on pitää huolta Ninasta."

Houreunen alkuperäinen nimi kääntyy suomeksi pelastusetäisyydeksi, ja pelastusetäisyys kirjaa kuvaakin paremmin. Jos en olisi tuota käännöstä aiemmin tiennyt, olisin todennäköisesti lukenut kirjankin erilailla: enemmän houreunena, viimeisen hetken sekavina ajatuksina, joista ei tahdo saada kiinni niin niiden kokija kuin kokemuksesta lukevakaan. Tavallaan tieto oli siis pelastus, sillä pelastusetäisyytenä tämä kirja oli kipeä, mutta jollain omaleimaisella tavalla myös kaunis.

Helppo tämä ei silti ollut. Schwebelin tiputtaa lukijansa suoraan keskelle painajaismaista unta antamatta juurikaan apua tai avaimia tarinan ratkaisemiseen. Käänteiden yhteensulauttaminen vaati keskittymistä ja rivien välin tarkkaa lukemista, ja silti luulen, että tämä on sen verran omalaatuinen teos, että sen syvin olemus aukeaa jokaiselle hieman erilaisena. Se oli sen verran vaativa, että jätti tavallaan myös etäälle, työnsi pois, ja silti samaan aikaan nurinkurisesti veti puoleensa, vaati yrittämään ja ylittämään itseään. Ei se ylivoimainen ollut, hieno ja hiottu, yksi taitavampia lukemiani pitkään aikaan, mutta silti niin omanlaisensa, että aina jostain kiinni saatuaan se katoaa unenlailla eteenpäin, lähtee karkuun ja jättää yhtä hämmentävän tunteen kuin kuumeunesta herätessä voi vain olla. Sen taitavuudesta kertoo sekin, että vaikka jostain syystä yksi epärelevantti inhokkiasia kaunokirjallisuudessani on unien kuvaaminen (ihan oikeasti, ketä kiinnostaa toisten unet? Paitsi tietysti kaikkia, ketkä kuuntelevat kun kerron omistani, hmm.), ei unenomaisuus, painajaisunimaisuus tässä häirinnyt lainkaan. Se jopa antoi paljon, sai pohtimaan toden, kuvitellun ja alitajunnan väliä sellaisissa mittakaavoissa, etten hetkeen moisiin olekaan uppoutunut. Siksi se niin hienolta tuntuukin, kun se antaa itselleen ja itsestäänkin jotain. Nyrjähtäneesti, mutta antaa kuitenkin.

Houreuni on ollut ehdolla Booker-palkinnon saajaksi vuonna 2017, eikä se todella ole ollut sitä suotta. Kirjan omaleimaisuus polttaa kuin vahva kahvi, se ottaa enemmän kuin antaa. Kun jossain palaset loksahtavat paikalleen, se palkitsee, kuten parhaimmat ja monikerroksisimmat yleensä. Vaikka oma lopputunnelmani on lähinnä hämmentynyt ja sekava, on se sitä yllättävän kutkuttavasti, jopa nautinnollisesti. Todennäköisesti tulen muistamaan tämän kirjan hyvin pitkään, mutten uskalla sanoa, mitä siitä puolen vuoden päästä pidän. Ehkä rakastan, ehkä suosittelen omaleimaisimpien lukemieni joukossa. Aika näyttää, millaiseksi tämän tarina hiljalleen päässäni kasvaa.

(PST! Haluaisitko lukea tämän kirjan? Ajattelin antaa tämän arvostelukappaleen eteenpäin seuraavalle luettavaksi, joten jos olet kiinnostunut, klikkaile itsesi instagram-tililleni @mitaluimmekerran ja käy kommentoimassa kuvaan, jossa tämä kirja esiintyy. Jos halukkaita on useampia, arvon kirjan kaikkien kommentoineiden kesken!)

Lue koko maailma -haaste: Argentiina

Houreunesta muissa blogeissa: Kirja vieköön!, Reader, why did I marry him?, Rakkaudesta kirjoihin, Kosminen K. & Eniten minua kiinnostaa tie