IF AN EGYPTIAN CANNOT SPEAK ENGLISH

NOOR NAGA : IF AN EGYPTIAN CANNOT SPEAK ENGLISH

186s.

Graywolf Press, 2022 

“Question: If an Egyptian cannot speak English, who is telling his story?”

Kesäkuun Lue maailma vuodessa -haastekirja on täällä, ja tällä kertaa lukuvuoroon valikoitui jo useamman vuoden kirjaston varauksissa jäädytettynä ollut alexandrialaiskirjailijan Noor Nagan If an Egyptian Cannot Speak English (tästä eteenpäin If an Egyptian). Naga on itse kahden egyptiläistaustaisen vanhemman lapsi, ja hän on kasvanut niin Yhdysvalloissa, Dubaissa kuin Kanadassakin, ja asuu nykyään Kairossa, Egyptissä.  If an Egyptian on hänen tunnetuin romaaninsa, palkittu tarina kahdesta nuoresta: ensinnä Nagan itsensä kaltaisesta, yhdysvalloissa syntyneestä ja kasvaneesta 20-vuotiaasta naisesta, joka päättää "palata" vanhempiensa kotimaahan, Egyptiin ja Kairoon, jossa hän päätyy työskentelemään suurlähetystöön englannin opettajaksi. Toisena keskushenkilönä taas on egyptiläisestä kylästä Shobrakheitista kotoisin oleva nuori mies, melkein kaksimetrinen entinen kuvajournalisti, joka elätti itsensä Arabikevään aikana myymällä valokuviaan ulkomaisille uutiskanaville. Hiuksensa kokonaan ajaneen naisen sekä pitkähiuksisen miehen rakkaustarina kasvaa romaanissa kuvaksi globaalin pohjoisen ja etelän törmäyskurssista, jossa juuri kenenkään ei ole mahdollista ymmärtää toistaan. Ei etenkään, kun amerikkalaisen tytön arabia on kuin päiväkoti-ikäisen, eikä egyptiläinenkään poikakaan puhu englantia, hyvä jos kylässään sai edes perustason opetusta kouluaikoinaan.

“I’m caught between my desire to understand and my desire to appear as though I already understand”

Noor Nagan romaani on kunnianhimoinen sekä esteettisesti että rakenteeltaan: Naga rakentaa moninaisesta ja kompleksisesta rakkaustarinastaan kielellisesti korkeatasoista proosaa ja uskaltaa yhdistää siihen monenlaisia kerronnan eri tapoja aina vuoropuhelusta teoksen kolmannen osan litteroituun kirjoittajapiirikeskusteluun. Kieli soljuu ja kuvaa kauniisti rumuuttakin ympäriltään: ymmärtämättömyyttä, esteitä ja erimielisyyksiä, rakenne taas kulkee kolmen osan välillä kolmeen eri tapaan: kysymys-vastaus-muodossa, alaviitteinä ja kirjoituskurssidialogina. Etenkin vuorotellen kirjan keskushenkilöiden, nimettömäksi jääneen Amerikkalaistytön ja Pojan Shobrakheitista, etenevät osiot kaksoisvalottavat arabikevään jälkeisen kairolaistodellisuuden monimutkaista luonnetta – heidän välillään ei ole ainoastaan kielimuuria vaan myös valtava kulttuurisen ymmärryksen muuri, joka yhtäältä estää heitä ymmärtämästä toisiaan kovinkaan syvällisesti mutta toisaalta myös saa etenkin länsimaisen tasa-arvotoiminnan performatiivisen luonteen hyvinkin vahvasti näkyviin. Kun intersektinaalinen feministi irroitetaan New Yorkista 2020-luvun Kairoon, ei sosiaaliset säännöt, yhdenvertaisuuden vaatimukset ja parisuhdedogmit enää päde, kun välissä on voimakas pyristely elää aivan toisenlaisen todellisuuden ehdoilla. Tämä ei ole kuitenkaan pelkkää kritiikkiä länsimaiselle tasa-arvo- ja feminismitaistelulle, se on ennemminkin Saharan ja saasteiden hiekkaan peittynyt todellisuus postkoloniaalisista sosiaalisista normeista, joiden alla on ihmisten aivan toisenlaiset tarpeet, toiveet ja halut. Yhteiskunnat syntyvät aina omista historioistaan, eikä mitään voi siirtää suoraan sellaisenaan toisaalle ottamatta näitä historioita huomioon. 

“To wake up from a dream you have been dreaming since birth is powerful. But to wake up from a dream you have been dreaming from birth with almost a hundred million people, brothers and strangers alike, a collective nightmare, a nightmare we had been imbibing all our lives and passing around to one another, feeding innocently to our newborns—that we are worthless, that we deserve no better than the filth we live in . . . If there is a Judgment Day, this was it.”

If an Egyptianin todellisuus ei siis ole 2020-luvun globaali pohjoinen, vaan vuoden 2011 arabikevään jälkeinen Kairo. Kairo, reilu kymmenen vuoden takaisen kansannousun veteraanit käsittelevät traumojaan, addiktioitaan sekä sitä kivuliasta todellisuutta, ettei mikään oikeastaan koskaan muuttunut - Hosni Mubarak vaihtui ehkä Abdel Fattah Al-Sisiin, mutta korruptio, talous ja yhteiskunnallinen jakautuneisuus vaihtui jopa edellistä pahempaan. On käynyt hieman kuin usein suurten yhteiskunnallisten vallankumousten jälkeen käy: vanha näyttäytyykin nostalgiasta käsin katsottuna parempana, yhteiskunnallisesti tasa-arvoisemmalta ja mahdollisuuksiltaan parempana, kun luvattua autuutta ja lopputulosten tasa-arvoa ei saatukaan. Kapitalisti tai diktaattori korvasi vain toisen, ja yksittäisen vallanpitäjän lisäksi ainoastaan tavalliset kansalaiset menettivät jotain sellaista, mikä on ollut jopa syy elää. Kairo ei "herää henkiin aistivoimaisesti", kuten usein näissä länkkäreille suunnatuissa, eksotisoiduissa romaaneissa on tapana, vaan se elää vahvasti kertojansa omin ehdoin – se on rakkaustarina jälkikolonialistisesta maailmasta, jossa länsimaiset normit eivät sellaisenaan päde. Naga ei moralisoi, ehkä hieman alleviivaa ja osoittelee, mutta luottaa pääosin lukijaansa juurikin kaksoisvaloituksen avulla. 

“If you have documented a revolution, how can you bring yourself to capture anything else on those same streets where your brothers stained the asphalt with their lives?”

Kirja kokonaisuutena on vetävä, paikoin jopa trillerimäisen jännittävä. Se tekee mieli ahmia, luen sitä joka välissä kun vain ehdin (ja vähän silloinkin kun en ehtisi). Jossain kohti, ehkä keskivaiheilla, uuvun jo alaviitteisiin ja jatkuvaan selittämiseen, toivoisin Nagan antavan lukijan ymmärtää itse enemmän. Mutta toisin kuin esimerkiksi Goodreadsin arvioiden perusteella muut lukijat, minä taas rakastin lopun käännettä, joka vei metatekstin ja alleviivaamisen aivan omiin sfääreihinsä: viimeisessä osassa Naga oikein nostaa länsimaiset silmälasit ja tulkintakehykset, dogmatisoituneet tasa-arvokäsitykset ja performatiiviset tulkintakehykset keskiöön muistuttaakseen, miten mikä tahansa yksi totuus on lopulta haitallista aatteelle kuin aatteelle. Ja kun viimeinen sivu on käännetty, tekisi kirja mieli aloittaa jo uudestaan, uusien vihjeiden, uusien kohtien, uusien enemmän tai vähemmän epäluotettavan kertojan vinoutuneisuuden paljastamiseksi.

Lue maailma vuodessa: 6. Kirjassa käsitellään maahanmuuttotaustaisuutta tai se on diasporakirjallisuutta

GHOSTROOTS

'PEMI AGUDA : GHOSTROOTS

208s.

Virago 2024

Lue maailma vuodessa -lukuhaaste jatkuu, ja sain taas kirjan juuri ennen kuun loppua luettua. Ei näiden kanssa ole kiire, huomaan valinneeni kahteen ensimmäiseen kuuhun kumpaankin viipyilevän ja aikaa vaativan teoksen. Nigerialaisen 'Pemi Agudan esikoisnovellikokoelma Ghostroots on ollut minulla lainassa aiemminkin; nappasin sen viime vuoden lopulla kirjaston suositushyllystä Helmet-haasteeseen, mutta se jäi vielä silloin lukematta. Nyt varasin sen itselleni uudelleen, vaikka nigerialaista kirjallisuutta olen aiemminkin lukenut. Ilman tätä haastetta tämä olisi ehkä jäänytkin muiden varjoon, tai jopa kesken. 12 novellin kokoelma päästi hitaasti luokseen.

Rakastuin siis näihin tarinoihin pikkuhiljaa - kirja kun taisi olla taas jonkinlaisen maagisen realismin ja kauhun rajapinnoille genretetty, mikä jotenkin täällä meillä globaalissa pohjoisessa tuntuu olevan vakio kaikelle muulle kuin reaalikirjalliselle Valkoisen Miehen Kirjallisuudelle. Ilmiö on jännä, ja ohjaa lukemista jo valmiiksi vinoon. Se eksotisoi ja laittaa magiaa sinne, missä lähtömaassa kyse on enemmän aivan oman arjen omista uskomus- ja maailmankatsomusjärjestelmistä. Eksitisoinnin voi käsittää esimerkiksi tätä kautta: entä jos vaikkapa aasilainen kirjallisuus käsittelisi meidän jouluamme maagisena realismina? Tai juhannusjuhlaamme fantasiana, onhan meillä kokkoja ja kukkia tyynyjen alla? Tätä genrettelyä ja magiasoimista tehdään kaikelle ei-valkoiselle kirjallisuudelle Afrikasta Aasiaan, Polynesiasta Keski- ja Etelä-Amerikkaan. Että on tämä Meidän Realismi ja muu on eksoottista magiaa.  

"'Let the past stay there, abed. There are stories we leave buried so our children can move without weight.' 

'But why?'

'Why what?'

'Agnes. Why she was wicked? What happened to her, to make her be that way?'

Your aunt laughs the way she does when she thinks you've been brainwashed by 'the West', like the time you said having house girls was modern slavery. 'O, ọmọ mi,' she says now, 'not everyone needs a reason.'"

Kun tästä ennaltaolettamastani, itselleni päähän jumahtaneesta lukutavasta ja genrettelystä pääsee yli, kirja on juuri omanlaisenaan, ilman Valkoisen Miehen määritelmiä upea. Se kuvaa erilaista nyrjähtänyttä arkea, yllättäviä kohtaamisia, lapsen menetyksen surua, isiä kaikennielevien pienokaisten äärellä. Aguda kirjoittaa suoraa, taitavaa proosaa, novellit vangitsevat, jättävät länsimaalaisen lukijan osin ulkopuolelleenkin, mikä on hyvinkin tervehdyttävää. Niin ikään nigerialainen Akwaeke Emezi on kirjoittanut aiemmin afrikkalaisten länsimaalaisten odotuksiin kirjoittamasta kirjallisuudesta, kirjallisuusmaailman vaatimuksesta taipua stereotypiaan - ja hänen lisäkseen muun muassa ’Pemi Aguda osaa kieltäytyä tästä roolista taiten.

Agudan tarinoita yhdistää jonkinlainen surumielisyys, ulkopuolisuus tai novellien kertoja- tai päähahmojen herkkyys nähdä asioita, joita ympärillä olevat eivät huomaa. Tarinat ovat meluisan Lagosinkin keskellä hiljaisia ja hienovaraisia, ulkopuolelta omaa arkea tarkkailevia. Aguda selittelee hyvin vähän, jättää paljon lukijalle itselleen löydettäväksi. Tavallaan näitä olisi helppo lähteä tulkitsemaan laajemman symboliikan kautta, mutta väittäisin, että myös silloin kompastuisimme ennen kaikkea Valkoisen Miehen symboliikkaan: tunkisimme oman uskomus- ja symbolijärjestelmämme Agudan teksteihin. Yritän välttää sitä, yritän lukea nämä tarinat sellaisina kuin ne ovat. Se ei ole aina helppoa, sillä kuten sanottu, Aguda ei kirjoita ensisijaisesti länsimaiselle yleisölle. Nigerian omien kielien sanat, oma englanti, oma maailma on vahvaa ja voimakasta. Maagisuuskin on tummaa, mutta senkin näkee enää ainoastaan ne, jotka on jollain tapaa syrjään jääneitä tai jätettyjä. 

Moni Agudan tarinoista vaatisi useamman lukukerran auetakseen, mutta voimakas tämä oli näinkin. Toivon tälle suurta kansainvälistä huomiota ja kenties jopa pikaista suomennostakin, Aguda kun kirjoittaa raikkaalla tavalla totuttua vastaan. Tällaista ei-länsimaista kirjallisuutta olisi upea saada käännettynä myös Suomeen huomattavasti enemmän.

Lue maailma vuodessa: Kirjan on kirjoittanut keski- tai eteläafrikkalainen kirjailija, Nigeria 🇳🇬

MY FRIENDS // LUE MAAILMA VUODESSA -HAASTEEN ALOITUS

HISHAM MATAR : MY FRIENDS

457s.

Viking 2024

Nuori Khaled kuulee radiosta uskomattoman upean novellin, ja haltioituu kirjallisuudesta. Eletään 1970–1980-vaihteen Bengasissa, libyalaisessa satamakaupungissa, jossa teini-ikäinen Khaled elää vanhempiensa ja muutaman vuoden nuoremman siskonsa kanssa. Novelli on uskalias, onhan se kriittinen jo vuodesta 1969 asti diktaattorin ottein Libyaa hallitsevaa Muammar Qaddafia kohtaan. Jälki kuitenkin jää, ja Khaled pääsee skotlantilaiseen yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta. Elämä näyttää upealta, vapaalta ja suurelta. Khaled tutustuu uusiin ihmisiin, kiivaaseen Mustafaankin, jonka kanssa he lähtevät eräänä huhtikuisena päivänä Lontooseen. On 17.2., vuosi 1984. Moni muukin libyalainen on kokoontunut Libyan suurlähetystön eteen osoittamaan mieltä diktaattoria, salamurhia ja pommituksia vastaan. Khaled ja Mustafa ehtivät paikalle hieman myöhässä, kun väki jo huutaa ja mylvii. Balaclavat päässään he työntyvät mukaan väkijoukkoon, tekevät historiaa, vastustavat julmaa hallintoa. Yhtäkkiä suurlähetystön ikkunasta näkyy kuitenkin aseen piippu. Eikä mikään ole enää sen jälkeen toisin.

Hisham Matarin uusin teos My Friends osui lukulistalleni viime kesän kirja-aleista, Booker Prizen pitkältä listalta. Poliittinen lukuromaani on runsas ja polveileva historiallinen fiktio Libyasta, pakolaisuudesta, diktatuurista ja omaan maahan palaamisen mahdottomuudesta, ja se yltää aina 1970-luvulta Arabikevääseen ja Muammar Qaddafin verisen historian päättymiseen asti. My Friends seuraa nuorta ja sittemmin vanhentuvaa Khaledia aina yliopistomaailmasta ammutuksi tulemiseen asti, poliittisen pakolaisuuden kivuista kahteen syvään ystävyyteen asti. Toinen ystävyys on mielenosoituksen ampumisissa niin ikään haavoittunut Mustafa, jonka kanssa yhteinen kohtalo kietoo Khaledin elämän yhteen. Toinen taas on tuon Libyassa aikoinaan kuullun novellin kirjoittaja Hosam, joka löytyy elämään yhtäkkiä, Pariisista, toinen toistaan vakoojaksi epäillen. Ystävistä kasvaa perhe, Lontoosta miten kuten koti.

“There are moments, moments like this, when an abstract longing overcomes me, one made all the more violent by its lack of fixed purpose. The trick time plays is to lull us into the belief that everything lasts forever, and, although nothing does, we continue inside that dream. And, as in a dream, the shape of my days bear no relation to what I had, somehow and without knowing it, allowed myself to expect.”

My Friends tiiliskivi hyllyni ohuiden kirjojen keskellä. Sen poliittisuus ja toisaalta Arabikevääseen asti ulottuva lähihistoria kiinnostaa, ja paikoin Matar näyttääkin muun muassa "radikalisoituvan" Mustafan ja kauempana pysyttelevän Khaledin kautta taiten kaksi vaihtoehtoista tarinaa siitä, miten diktatuurin alla kasvaminen vaikuttaa ihmiseen. Pakolaisuus ja kotiin palaamisen mahdottomuus kasvavat myös kirjassa kokoaan suuremmiksi teemoiksi, ja Matar kuvaa sydäntäraastavasti sitä todellisuutta, jossa Libyaan on mahdoton palata. Kokonaisuudeltaan kuitenkin hieman epätasainen ja fokuksensa kanssa karkaileva romaani olisi hyötynyt reippaasta tiivistämisestä ja toisaalta loistavien kohtien terävöittämisestä, mutta toisaalta moni näistäkin meni ns. genren piikkiin – suurissa lukuromaaneissa kun jollain tapaa on usein tapana kuvata kaunokielisesti kokonainen elämä, välillä ehkä hahmojen psykologisen kehittymisen ja käänteiden täydellisen siltaamisenkin sijaan. Luin ennen paljonkin tällaista poliittis-historiallista lukuromaanikirjallisuutta, ja niiden seurassa tämä on ehdottomasti vahva, tunteellinen ja samalla silti ajassaan ja paikassaan tärkeä teos. 

Matarin Suuri Tarina oli joka tapauksessa mainio Lue maailma vuodessa -haasteen aloitus, ja juuri tätä haasteelta kaipaankin: uudenlaisia, oman mukavuusalueeni ulkopuolellakin olevia kirjoja, joihin tarttuminen saattaisi muuten jäädä. Vaikka tästä ei mitään uutta lempikirjaani tullutkaan, kiinnostus pohjoisafrikkalaista kirjallisuutta kohtaan kasvoi entisestään. Mutta seuraavaksi jotain etelämpää samalta mantereelta, heti helmikuun puolella siis.

Lue koko maailma: Libya

Lue maailma vuodessa: 1. Pohjois-afrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

KUINKA KAUNIITA ME OLIMMEKAAN

IMBOLO MBUE : HOW BEAUTIFUL WE WERE

384s.

Random House 2022

Suomennetut otsikot ja sanat bloggaajan omia vapaita käännöksiä

Kiertelin maaliskuussa melkein kolme tuntia eräässä Amsterdamin keskustan valtavassa kirjakaupassa, hypistelin kymmeniä kirjoja luvaten itselleni, että saan ostaa kotiinviemisiksi kolme. Kaksi ensimmäistä ostostani olen jo lukenut, ne olivat olleet pitkään lukulistallani ja osoittautuivat onnistuneiksi ostoksiksi. Kolmantena ostin täysin kannen (ja Goodreads-arvioiden) perusteella tämän kamerunilaistaustaisen Imbolo Mbuen How beautiful we weren, hieman riskillä, sillä en normaalisti osta kirjoja, joista en tiedä mitään. Riski kuitenkin kannatti, sillä viimeisen kuukauden ajan olen ollut niin uppoutunut tähän fiktiiviseen Kosawan kylään sijoittuvaan romaaniin, etten ole oikein kuullut enkä nähnyt muuta.

Imbolo Mbuen How beautiful we were alkaa lukuromaanimaisena, heleän kauniina tarinana pienestä Kosawan kylästä jostain päin Afrikkaa, lasten kertomana. Jaguaarista polveutunut kylä elää esi-isiensä jatkumoa miesten metsästäessä ja naisten hoitaessa kotia. 1970-luvun länsimaiset myllerrykset olisivat kaukana Kosawasta, ellei lapsia alkaisi yksi kerrallaan kuolla myrkytysoireiden seurauksena. Kylän vieressä, Gardenissa eli puutarhoilla amerikkalainen yritys Pexton poraa öljyä, mutta yrityksen edustajat vannovat, ettei heidän saastuttamallaan vedellä ole mitään tekemistä lasten kuolemien kanssa. Ei, vaikka yrityksen työntekijät eivät itse juo vettään joesta, vaan hakevat sen pullotettuina kaupungista. Eräänä päivänä kyläläiset saavat tarpeekseen, ja ottavat kohtalon omiin käsiinsä. Romaani etenee vuorotellen 1970-luvulla syntyneiden lasten ja toisaalta Nangin perheenjäsenten näkökulmasta. Nangin perheen isä Malabo on kadonnut, kun hänen nuorempi lapsensa Juba on kuollut – ja palannut henkiin – jättäen äitinsä Yayan, vaimonsa Sahelin sekä vanhemman tyttärensä Thulan odottamaan paluutaan turhaan. Seuraavaksi oikeutta yrittää hakea Malabon veli Bongo, mutta millä seurauksilla?

How beautiful we were on säkenöivän kaunis. Se lähtee liikkeelle varsin klassisesta viihderomaanimaisesta kehyksestä, jossa tutustutaan yhteen perheeseen ja toisaalta tarkastellaan heitä ulkopuolelta toisen kertojanäkökulman kautta. Alkuun epäilyttää hieman, että näinköhän tässäkin on taas sellainen valkoisille lukijoille suunnattu sankaritarina, jossa eksoottisen afrikkalaiset omintakeisine tapoineen tulevat ja voittavat valkoisen kolonialisoijan. Ei sillä, etteikö afrikkalaisten itsensä kertomina tällaisillekin tarinoille varmasti ole tilausta, etenkin omiltaan omille voimauttamistarkoituksissa kirjoitettuna. Niillä on kuitenkin ongelmansa, sillä "vaikeuksien kautta voittoon" -narratiivi on omiaan paitsi etäännyttämään myös häivyttämään globaalin sorron rakenteita luoden kuvaa, että yksilöllä on mahdollisuus muuttaa koko kansakunnan tarina. Päättäväisesti jatkoin kuitenkin lukemista, sillä Mbue kirjoittaa niin upeasti, että ajattelin hyvänmielenromaanin mahtuvan tähän väliin mainiosti. Jossain puolivälin paikkeilla, tai oikeastaan aika reilustikin sen jälkeen huomasin, että olin itse stereotypisoinut tämän kirjan tuohon muottiin sen lainkaan olematta sitä itse: Mbuen yhteiskunnallinen katse kolonialismin ja globalisaation varjossa on tarkka, terävä ja kaunistelematon. 

Mitä pidemmälle romaani etenee, sen selkeämpää on, ettei asiat taianomaisesti parane. Isänsä menettänyt älykäs ja hiljainen Thula lähtee opiskelemaan Amerikkaan voidakseen voittaa Pextonin ja toisaalta korrupotoituneen hallitsijan, Hänen Mahtavuutensa, tiedolla ja lukeneisuudella. Samaan aikaan Kosawaan jääneet ikätoverit yrittävät erilaisia keinoja painostaa Pexton maksamaan aiheuttamistaan vahingoista. Tilanne kiristyy vuosi vuodelta, vuosikymmen toisensa jälkeen, ja kukin yrittää vain parhaansa selviytyäkseen. Mbue tuokin esiin älykkäästi sen, miten pitkät varjot kolonialismilla on, ja toisaalta miten riistokapitalmismi käyttää edelleen hyväkseen tuon varjon jättämiä valta-aukkoja. Kun oma hallinto on täysin korruptoitunut ja välinpitämötän kansalaistensa hyvinvoinnista, mitä yhteisölle enää jää jäljelle? Kuka on vastuussa öljyn pilaamasta juomavedestä, entä kenen maalla Pexton öljyään todella poraa? 

Mbue näyttää romaanissaan asioita, joihin ei ole olemassa selkeää vastausta. Keinotekoiset valtiot, entiset siirtomaat, nykyiset riiston lähteet, sadat ja tuhannet eri heimot, kansainvälinen laki, ihmisoikeudet, oikeus elää omalla maallaan terveenä jättäen sen omille lapsilleen, onko millään enää selkeää syy-seuraussuhdetta saati vastuussa olevaa tahoa, kun maapallon varat ja ihmiset on alistettu markkinataloudelle, meren toisella puolella asuvien ihmisten mukavuuden ja halvan polttoaineen jatkuvalle saatavuudelle? Entä onko yhteisön etu yksilön etu, yhteisön etu kaikkien heimojen etu? Ja miten käy vuosisatoja vanhan kulttuurin, kun amerikkalainen monokulttuuri jyrää alleen paitsi konkreettiset kylät, myös sukupolviketjujen mittaiset perinteet ja elämäntavat?

How beautiful we were on oikea runsaudensarvi, joka jättää jälkeensä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Romaanina se on sykähdyttävä, laaja kirjo sukupolvi toisensa jälkeen kohdattua vääryyttä, ja parhaillaan se on poliittinen ja kovaääninen. Välillä Mbue hieman lipsuu kokonaisuuden yhtenäisyydestä, ja selittää tiettyjä yksilöpsykologisia asioita ehkä paikoin liiankin auki, tai toisaalta särppii pinnallisesti aiheita, joista saisi vaikka omatkin romaanit, kun taas ihan vain tämän nimenomaisen ydinsanomaan keskittyminenkin olisi jo riittänyt tuottamaan äärimmäisen voimallisen lukukokemuksen, mutta annettakoon se anteeksi, vaikka siitä hieman tuleekin sellainen jokaiselle jotakin -henkinen sivumaku. Siitä huolimatta suosittelen tätä romaania suurella lämmöllä ihan kaikille englanniksi lukeville, ja näkisinpä tämän ehdottoman hyvin käyvän esimerkiksi Tammen Keltaisen kirjaston tai Otavan kirjaston käännöslistoillekin. Upeaa maailmankirjallisuutta, jota tarvitsemme lisää valkoisten näkökulmien keskelle.

“Someday, when you’re old, you’ll see that the ones who came to kill us and the ones who’ll run to save us are the same. No matter their pretenses, they all arrive here believing they have the power to take from us or give to us whatever will satisfy their endless wants.”

Lue koko maailma -haaste: Kamerun

Helmet-haaste 2023: 13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs

MIESTEN SYVIMMÄT SALAISUUDET

MOHAMED MBOUGAR SARR : 

MIESTEN SYVIMMÄT SALAISUUDET

464s.

Gummerus 2022

Alkuteos: La Plus Secrète Mémoire des hommes, 2021

Suomennos Marja Luoma & Sampsa Peltonen

Mohamed Mbougar Sarr on 32-vuotias kirjailija, joka voitti kolmannella teoksellaan Miesten syvimmät salaisuudet maailman nuorimpana kirjailijana Worl Literature Prize -palkinnon sekä 50 vuoteen nuorimpana arvostetun ranskalaisen Goncourt-palkinnon. Kirjamessuilla Sarr aiheutti varsinaista ruuhkaa (itse en tosin ollut häntä tällä kertaa kuuntelemassa), Miesten syvimmät salaisuudet suurta kiinnostusta. Se on suuri romaani, yhtaikaa nykyaikainen ja ajaton. 

Miesten syvimmät salaisuudet on upea ja eheä runsaudensarvi, joka pitää sisällään kaikkea. Ensin se on mysteeri kadonneesta senegalilaiskirjailijasta T.C. Elimanesta, joka julkaisi suurta huomiota saaneen Epäinhimillisyyden labyrintti -teoksensa juuri toisen maailmansodan alla, aiheutti teoksellaan plagiointikohun ja katosi savuna ilmaan. Toiseksi se on tarina Pariisissa asuvasta nuoresta senegalilaiskirjailijasta Diéganesta, joka kuulee kyseisestä kirjasta nuorena koululaisena, ja saa siitä elämänmittaisen pakkomielteen alkaen selvittää kirjan ja kirjailijan piiloon jäänyttä tarinaa. Kolmanneksi se on kertomus paitsi kirjailijuudesta, kirjallisuuden voimasta, rasismista, kolonialismista, politiikasta kuin  sotahistoriastakin. 

Romaani liikuu useammassa aikakerroksessa, kertojasta ja kerronnan kohteesta riippuen. Se on saanut vaikutteensa tosielämästä, malilaisesta kirjailijasta Yambo Ouologuemista, joka julkaisi vuonna 1968 romaanin Le Devoir de Violence, tuli palkituksi, mutta katosi julkisuudesta plagiointikohun ja sen myötä myynnistä vedetyn romaaninsa jälkimainingeissa. Mohamed Mbougar Sarr on tutkinut Yambo Ouologuemia kesken jääneessä väitöskirjassaan, mutta siirtänyt osan häneen liittyvästä kohusta tuoreimman romaaninsa aiheeksi. Tämän kautta Sarr nostaakin kirjan suureksi kysymykseksi sen, kuka lopulta maailmassa on oikeutettu kirjallisiin lainauksiin, intertekstuaalisuuteen ja kenen käsissä sama taas on plagiointia? Kenelle kirjallisuus ja merkkiteokset lopulta kuuluvat, onko kirjallisuutta olemassa ilman muita kirjoja, ja mistä erityisesti on kyse, kun on kyse kirjallisuudesta? Tekstistä itsestään vai kirjoittajasta tekstin takana?

Sarr tutkii aihetta taiten, ja vaikka romaanin sisällä elävän romaanin Epäinhimillisyyden labyrintin kuvitteelliset aikalaisarviot  1930-luvun lopulta tuhoavat Elimanen joko typistäen hänet hämmentävän sivistyneeksi villiksi tai aitoja älykköjä kopioivaksi barbaariksi savikylistä, muistuttaa Sarr varsin suoraan, ettei ulkokirjallisista arvioista olla juurikaan edetty sen pidemmälle, vaikka elämme 2020-lukua: kirja tulee lähes aina nähdyksi ja arvioiduksi kirjoittajansa kautta, suhteessa siihen viitekehykseen, mistä kirjailija tulee, peilaten sitä niihin identiteetteihin, joita arvioija kiinnittää kirjoittajaan. Jos Elimanea tituleerataan Mustaksi Rimbaudiksi, onko hän enemmän vai vähemmän kuin Rimbaud? Hyvä mustaksi, hyvä mustuudestaan huolimatta? Entä ihan vain hyvä, onko se edes vaihtoehto?

Ja kuten suuret kirjat ja tarinat ylipäätään, Sarr saa romaaniinsa ylläolevien kysymysten lisään kokonaisen maailman. Miesten syvimmät salaisuudet laajenee paitsi kirjallisuutta käsittelevästä romaanista paitsi kirjailijamysteeriin myös suurempaan tarinaan kolonialismista, Ranskan suurvalta-ajan historiasta aina 2010-luvun poliittisiin levottumuuksiin Länsi-Afrikassa. Sarr luo vahvan ja tarinallisesti toimivan sillan 1800-luvun lopulta nykypäivään, muistuttaa ranskalaisten koulujen vallasta Länsi-Afrikassa, eurooppalaisen tiedon ja afrikkalaisen tiedon risteymistä ja vastakkaisuuksista, rasismista ja yhtäkkisestä kiinnostuksista suurvallan omiin pikkuveljiin, kun toisessa maailmansodassa tarvittiin eturintamille tykinruokaa. Ja silti Miesten syvimmät salaisuudet on myös rakkauskertomus, tai oikeastaan jopa kokoelma erilaisia rakkauskertomuksia, kasvukertomus, perhesuhteiden kuvaus ja poliittinen kannanotto.

"Kuultuaan runollisen loppulauseeni kääntäjä katseli minua hetken ja sanoi: Eihän tuo tarkoita mitään. Annan sinulle neuvon: älä koskaan yritä kuvailla, mistä jokin merkkiteos kertoo. Tai jos sen teet, ainoa vastaus on tämä: ei mistään. Merkkiteoksessa ei koskaan käsitellä mitään erityistä, ja silti siinä on kaikki."

Miesten syvimmät salaisuudet on kaikessa runsaudessaan yksi tämän syksyn ehdottomia kirjatapauksia, joka toivottavasti saa kaiken ansaitsemansa huomion ja luennan. Sarrin kirjallinen taituruus pitää mukanaan kaikki runsaat 400 sivua siitäkin huolimatta, että kertojat vaihtuilevat, kielen rekisteri muuttuu ja väliin mahtuu kappale jos toinenkin, jossa virkkeet karkaavat sivujen mittaisiksi. Sarr pitää tämän kaiken paljoutensa niin taitavasti kasassa, että kokonaisuus nivoutuu yhteen lähes huomaamatta. Fokus ei karkaa, vaikka se kulkee ajoittain hyvinkin pitkillä sivupoluilla, risteilee aina holokaustista Etelä-Amerikkaan, nyky-Pariisista Kongon sisällissotaan. Sarr luo niin runsaan maailman, että sen vertauskuva voi olla totta ainoastaan todellisuudessa. Tosielämän monimutkaisuudessa ja monitahoisuudessa, jota kohtaan kaikki yksinkertaistaminen ja typistäminen voi olla parhaimmillaankin vain sen runsautta typertävä loukkaus.

Lue koko maailma: Senegal

Arviossa käytetty lähteenä Hesarin artikkelia: Ranskan kuuluisimman kirja­palkinnon voittajan mielestä kirjailijoiden pitäisi pystyä käyttämään toistensa teoksia kuin musiikkia, Pihla Hintikka 25.10.2022

ELÄMÄSTÄ JA KIRJOITTAMISESTA – DEBORAH LEVYN LIVING AUTOBIOGRAPHY -TRILOGIA

DEBORAH LEVY :

MITÄ EN HALUA TIETÄÄ / ELÄMISEN HINTA / 

OMISTUSKIRJOITUKSIA*

125s. / 142s. / 219s.

S&S 2021, 2021 & 2022

Alkuteokset: Things I Don't Want to Know, 2014 / The Cost of Living, 2018 / Real Estate, 2021

Suom. Pauliina Vanhatalo

*Omistuskirjoituksia saatu arvostelukappaleena, muut kirjastolainoja

Kustantamo S&S on kunnostautunut upeiden omaelämäkertojen, esseiden ja kaunokirjojen kustantamisessa sekä suomentamisessa, eikä Deborah Levyn Living autobiography -trilogian julkaisu poikkea tästä loistavasta linjasta. Olen lukenut itse Levylta aiemmin Fabriikki kustannuksen kääntämän Uiden kotiin -romaanin, ja vaikka se aikoinaan hieman etäiseksi jäikin, on tämä vuoden sisään suomennettu omaelämäkerrallinen trilogia keikkunut silti pitkään lukulistalla. Luin kaikki kolme osaa reilun kuukauden sisään, joten tuntuu myös luontevalta niistä nyt yhdessä kirjoitella. 

x

"Kun maitomies kalautti maitopullot kynnyksellemme, tiesin äkkiä, mikseivät hunajan, ketsupin ja maapähkinävoin kannet olleet kodissamme koskaan paikoillaan. Kansilla, kuten meillä, ei ollut paikkaa. Olin syntynyt yhdessä maassa ja kasvoin toisessa, mutten ollut varma kumpaan niistä kuuluin."

Mitä en halua tietää aloittaa Levyn omaelämäkerrallisen trilogian. Kun Levy seisoo rullaportaissa, matkalla ylös päin, kyynelehtien syystä, jota hän ei itsekään täysin ymmärrä, varaa hän halpalennon ja matkustaa Mallorcan vuoristoon muistivihko mukanaan, ja sukeltaakin nykyhetken sijaan omaan lapsuuteensa Afrikassa.

Levy eli elämänsä ensimmäiset vuoden apartheid-ajan Etelä-Afrikassa, poliittisen vangin vanhimpana tyttärenä, hiljaisena ja lähes äänettömänä valkoisena lapsena kummien rotusääntöjen ja valtavien kummitätien keskellä. Oman äänen löytäminen on kirjan vahvin teema, ja Levyn trilogian aloitus onkin alaotsikoltaan Vastaus George Orwellin vuonna 1946 julkaistuun esseeseen "Miksi kirjoitan?". Nämä kirjailijoiden kirjailijuuteen kasvamisen tarinat ovat helposti hieman tylsiä, etenkin ei-kirjoittajalle, mutta Levy onnistuu ensimmäisessä osassa vallan mainiosti tuomaan mukaan ripauksen erilaisuutta lapsuuden kokemuksillaan, jotka meillä jokaisella toki ovat omanlaisensa. 

"Kun isämme tekee mitä hänen tarvitsee tehdä maailmassa, ymmärrämme että se on hänen osansa. Jos äitimme tekee sen mitä hänen tarvitsee tehdä maailmassa, koemme hänen hylänneen meidät. On ihme, että hän selviytyy hengissä kaikista ristiriitaisista viesteistämme, jotka on kirjoitettu yhteiskunnan myrkillisimmällä musteella. Ne yksin riittävät tekemään hänestä hullun."

Toinen osa, Elämisen hinta, hypähtää taas kirjoittajuuden aikaan, jossa Levy on irtautunut patriarkaalisesta rituaalinäytelmästä,  eli avioliitosta lastensa isän kanssa, ja etsii aikaa ja paikkaa kirjoittaa, kirjoittamalla elättää itsensä ja tyttärensä Lontoon kuudennen kerroksen pienessä ja reistailevassa asunnossa. 

Vähäeleinen kerronta jatkuu, ja etenkin alkuun pyörii taiten keski-ikäisen naisen kivussa koettaa mahtua unelmineen ja vapauksineen yhteiskuntaan, jota ei ole sellaisenaan kirjoitettu hänelle. Millaista on olla vapaa vuosien perheen rakentamisvaiheen jälkeen ja mitä vapaus oikeastaan edes on? Levy tutkii sekä keski-ikäisen naiseuden että vapauden tematiikkaa varsin hellällä otteella, paikoin tosin hajanaisellakin. Mukaan mahtuu myös kirjailijalle selvästi tärkeitä lainauksia Durasilta, yleistä pohdintaa heteroavioliitoista, äidin kuoleman käsittelyä, kirjailijan pohdintaa omasta huoneesta, sähköpyörän tuomasta vapaudesta sekä tietoisesta valinnasta kasvattaa ystävyyssuhteet perheidylliä tärkeimmiksi ihmissuhteiksi. 

"Kun ystävät eri puolilta maapalloa vierailivat luonani, pyöräilimme yhdessä kaikkialla Lontoossa. Se toi minut vähän lähemmäksi toivomani kaltaista elämää, ystävien ja heidän lastensa muodostamaa laajennettua perhettä, joka vaikutti minusta tätä nykyä ydinperhettä onnellisemmalta elämäntavalta."

Viimeinen osa, Omistuskirjoituksia, jatkaa oikeastaan suoraan toisesta osasta, kiertää kuusikymppisen Levyn mukana eurooppaa ja tutkii tyttäristä tyhjentynyttä pesää, rakkautta sekä omistamista. Levylla on oma unelmien villa, jota hän täyttää näkemillään esineillä, korvaa suihkulähteen joella, etsii paikkaa, jossa olla yksin ja kirjoittaa. 

Levy kirjoittaa taiten arjen havainnoista, pienistä enemmän tai vähemmän absurdeista tilanteista, muiden ihmissuhteista ja heidän ajatuksistaan Levyn valinnasta olla yksin. Etenkin viimeisin osa siirtyy vahviten tarkkailijan rooliin. Vaikka kyse onkin muistelmista, Levy sijoittaa itsensä sivustakatsojan rooliin, tarkkailee, havainnoi, niin omaa kuin muidenkin elämää.

Parhaimmillaan Levyn trilogia on kirkas ja heleä, tarjoilee kauniita ajatuksia ja hiottuja lauseita. Toisaalta se on myös (etenkin kahdessa ensimmäisessä osassa) hajanainen ja paikoin jopa lattea, hieman muotoaan ja terävyyttään etsivä. En tiedä miten paljon menee välillä kömpelöhkön suomennoksen piikkiin ja miten paljon on vain kyse Levyn omasta tyylistä, mutta jotain vähän keskeneräisen oloista tässä kirjakolmikossa on. Siitäkin huolimatta sillä on paikkansa naisen aseman lämpimänä tarkkailijana (valkoisen) kirjailijuuden kentällä, yhteiskunnassa ja sen suhteellisen etuoikeutetuilla portailla. Levy kirjoittaa omasta viitekehyksestään, eikä muistelmamuodoissa yritäkään kurottaa sieltä kovinkaan kauas, mikä toki edelleen on aivan sallittu valinta. Ehkä tällaisia kokoelmia ollaan jo moneen otteeseen nähty, eikä Levy sinänsä tuo genreensä mitään kovin uutta, mutta lämmin ja lempeä lukukokemus kyseinen trilogia silti on. Suosittelen ajattelijoille, kirjoittajille ja ikääntymisen seesteisen kuvaamisen ystäville.

MAKEAA VETTÄ

AKWAEKE EMEZI : MAKEAA VETTÄ

232s.

Kosmos 2021

Alkuteos: Fresh Water // 2018

Suomennos: Sari Karhulahti

Saatu arvostelukappaleena

Ada on isänsä rukous, lahja jumalilta, jumalten lapsi. Adan isä Saul ei aivan ymmärrä, mitä on rukoillut, mitä rukoiltuaan saanut, kun hänen vaimonsa Saachin kohdussa kasvava alkio onkin monta, on ruumiillistunut Ala-jumalan lapsi, portista kulkeneet velisiskot, jotka asettuvat ihmisruumiiseen asumaan. Ada saa elää lapsuuttaan nukkuvat velisiskot sisällään, mutta kun hän ensimmäisen kerran rikkoutuu, huutaa syliä, ei ihmisvanhemmat enää olekaan missään, eivät vastaa, eivät ota syliin. Eikä ota Yeshuakaan, tuo menneiden aikojen profeetta, joka kerran on lihaksi jo kaksi vuosisataa sitten muuttunut.

Akwaeke Emezin, nigerialaistaustaisen ja sittemmin yhdysvaltoihin muuttaneen kirjailijan esikoinen Makeaa vettä on yksi taitavimpia romaaneja, joita olen hetkeen lukenut. Muiden arvioiden mukaan romaania on luettu niin vertauskuvana mielen pirstaloitumiselle, dissosiaatiohäiriölle kuin tietynlaiselle omaelämäkerrallisuudellekin, mutta minulle se on ennen kaikkea Emezin upea, taitava ja äärimmäisen syvä kuvaus identiteetistä, sen moninaisesta palapelimäisyydestä, päähahmon matkasta omaan jumaluuteensa, kasvu ọgbanjeksi. 

Länsimaisella ihmisellä on valtava tarve määritellä, lokeroida, kategorisoida, luokitella, luetteloida, laittaa ihmismieli siistiin järjestykseen, ymmärtää ymmärtämätön, selittää selittämätön. Ja sen huomaa, kun länsimainen lukee Emezin esikoista. Kyllä, olen se itsekin, mutta tavallaan jo tämän suomenkielisen painoksen takakansi teksti pienentää romaanin joksikin sellaiseksi, jota se ei ole: traumakuvaukseksi, koskettavaksi kasvukertomukseksi, "erityislaatuiseksi tavaksi kokea todellisuus". Tokihan romaani on aina omalla tavallaan lukijansa oma, mutta tällaiseen kategorisoivaan tapaan tukeutuva luenta kaventaa kirjan aivan liian pieneksi, yksinkertaiseksi ja tavallaan hallittavaksi vain siksi, ettemme osaa ajatella laajemmin. Että mielenterveys ja diagnosoitava häiriö kuulostaa tutummalta kuin ihmisruumiin saanut jumaluus. Että määritelmällisyys, oli kyse sitten sukupuoli- tai seksuaali-identiteetistä, tai ihan vain identiteetistä ylipäätään, on aina helpompaa kuin määrittelemätön, binäärien väliin jääminen, sukupuolettomuus, kategorisoimattomuus. Siksi sanoisinkin, että vain lokerointiin perustuva luenta on hieman laiskaa, vaikka se toki antaakin hallinnan tunnetta, mahdollisuuden ajatella ymmärtävänsä, ja mikä jostain syystä nykyään tärkeintä, samastuvansa.

Emezin esikoinen karkaa kuitenkin äärettömyyksiin, ei piittaa lokeroista kuten ei piittaa päähenkilö ada velisiskoineenkaan. He ovat he, yhdessä marmorihuoneessa, saavuttamattomissa tavalla, jota vain toinen ọgbanje saattaa ymmärtää. Emezin romaani laajenee reunattomassa tilassa, pyörittää ja näyttää asioita sisältä päin tavalla, johon kirjallisuus harvoin yltää. Se on hämmästyttävä ja häikäisevä, ja se pitää kokea itse. Tavalla mikä kullekin on se kaikista sopivin.

Helmet-haaste 2022: 20. Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä

VIVEK OJIN KUOLEMA

AKWAEKE EMEZI : VIVEK OJIN KUOLEMA

236s.

Kosmos 2021

Alkuteos: The Death of Vivek Oji

Suomennos: Sari Karhulahti

Saatu arvostelukappaleena

Vivek Ojin kuolema alkaa hetkestä kun Vivek Oji kuolee. Se on siis trilleri, jännityskirja, mutta nurinkurin. Loppuratkaisun me tiedämme. Ruumis meillä on. Joku tietää, miten ja miksi Vivek Oji kuoli, ja päätyi kuolleena siihen mihin hän päätyi. Enää tarvitsee selvittää se myös lukijoille.

Kansainvälisesti suurta huomiota saanut, minun kanssani täysin samanikäinen nigerialais-yhdysvaltalainen kirjailija Akwaeke Emezi on saapunut varsin vikkelään myös suomenkielisille markkinoille Sari Karhulahden hienona käännöksenä. Vivek Ojin kuolema, se ensin käännetty, on itseasiassa Emezin toinen teos, ja joulukuussa suomeksi ilmestynyt Makeaa vettä esikoinen. Tulin nyt lukeneeksi nämä tässä suomalaisessa julkaisujärjestyksessä, ja tällä hetkellä tuntuu, että olen unohtanut kaiken muun, kun olen edelleen niin syvällä Emezin upean, polveilevan ja silti niin hallitusti kasassa pysyneen romaanin lumoissa, ettei muilla ole väliä. Ei ennen eikä jälkeen tulevilla, kun mieli tekee vain pysyä näiden kansien välissä, jatkaa tätä maailmaa, tätä tarinaa.

Vivek Ojin kuolema alkaa siis lopusta. Emezi kutoo yhteen laajan nigerialaisyhteisön, erityisesti sellaisen, jossa miehet ovat paikallisia, mutta vaimot muiden maiden kolkista eri mutkien kautta samaan paikkaan päätyneitä. Emezi zoomaa aluksi muutamaan yksittäiseen henkilöön ja perheeseen, pitää heidät tarinan keskiössä, mutta laajentaa yhteisöä sitä mukaa kun tarinan serkukset, Vivek ja Osita kasvavat, tuo heidät yhteen muiden yhteisön nuorten kanssa, risteää, kuljettaa ja törmäyttää taitavasti. Kerronnan keskiössä on jatkuvasti Vivek, mutta välillä etäämmältä, niiden elämien kautta, jota hänen kohtalonsa kosketti. 

Kielen rytmi on kaunista, etenevää, kuvailevaa, piilottelematonta, ja samalla ihanan queer-teemoja normalisoivaa: ne vain ovat, ilman että ihan kaikki on kipuilevaa tragediaa. Emezin tyylissä on taikansa, sillä tuntuu kuin olisin lukenut yli viisisataasivuisen lukuromaanin parisataa sivuisen (lähes pienois-)romaanin sijaan. Emezi onnistuu upottamaan hiottuun kerrontaansa niin paljon teemoja ja risteäviä lankoja, että lyhyestäkin kirjasta tulee äärimmäisen täyteläinen, hitaasti aukeava ja upottava. Se juuri sellainen, jota ei malta laskea käsistään, ei sitten millään ja toisaalta taas sitä haluaa säästellä mahdollisimman pitkään. Vivek Ojin kuolema onkin Suuri Tarina pienissä sivumäärissä, ja sellaisen kokonaisuuden luominen on kieltämättä erityisen taidokasta.

Tavallaan ainoa asia, mikä teoksessa häiritsee, on asia joka ei ehkä saisi häiritä, ilman että siinä on pieni elitistinen kaiku: kirja on niin viilatun hyvä, että siitä tietää kaikkien pitävän. Ei siinä varsinaisesti ole laskelmallisuuden saati suoraa kaupallisuuden makua, mutta melkein. Ja se melkein on se, miksi tämä on itselleni esimerkiksi neljän eikä viiden tähden kirja, mutta toisaalta se kertoo myös paljon minun maustani: tämä kun on puhtaammin genrekirjallisuutta, ja siihen kuuluu tämä tietty kaava. Ja kun sitä kaavaa taitavasti, ja silti omannäköisesti toistaa, voi olla hieman epäreiluakin arvottaa kirjaa siitä. Mutta jokin pieni särö, rajojen rikkominen, ennalta-arvaamattomuus, ylimääräinen koukero vähemmän olisi ehkä teroittanut tätä vielä lisää. Tehnyt pienellä hiomattomuudellaan, no, hiotumman, niin nurinkurista kuin se onkin.

Mutta Emezi on kansanvälisen tason kirjailija, ehdottomasti. Tämä taitava toisinkoinen on eheä, sivumääräänsä nähden runsas ja tietyllä tapaa ajattoman ajankohtainen teos, sellainen kulttuklassikon mainetta kenties tavoitteleva. Siinä ei ole mitään liikaa eikä liian vähän siihen asemaan päästäkseen. Hieno, upea romaani. Suosittelen suurella lämmöllä ihan kaikille.

Helmet-haaste 2022: 33. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Afrikkaan

MAA JA TAIVAS

YAA GYASI : MAA JA TAIVAS

274s.

Otava 2020

Alkuteos: Transcendent Kingdom

Suomennos: Arto Schroderus

Ghana ja Yhdysvallat. Maahanmuuttajuus ja vitivalkoinen Alabama. Vahva, mutta poissaoleva äiti, läheinen mutta pakeneva isä. Tiede ja uskonto. Maailmat, joiden ei kuvittelisi kohtaavan, saati mahtuvan yhteen romaaniin, mutta jotka Gyasi niin taitavasti kutoo yhteen, että vuoden viimeisestä luetusta kirjasta tulee samalla yksi koko vuoden suurin.

Ghanalaistaustaisen, nykyisin Yhdysvalloissa asuvan himpun yli kolmekymppisen Yaa Gyasin esikoisromaani Matkalla kotiin hurmasi minut totaalisesti lähes neljä vuotta sitten. Nyt hänen uusin teoksensa Maa ja taivas, alkunimeltään Transcendent Kingdom, meinasi mennä kokonaan uutuustulvassa ohi, ja olisi mennytkin, ellei kirjastohenkilökunta olisi tätä nostanut Vallilassa suositushyllyyn toisen korona-aallon keskellä. Ja onnea on että nosti, sillä pitkän ja uuvuttavan syksyn jälkeen löysin tästä vihon viimein kirjan, johon ehdin vielä tämän vuoden sisällä aivan täydellisesti uppoutua.

"Olin pikkulapsena kuulemma äänekäs ja puhelias, siis täydellinen vastakohta sille hiljaiselle, ujolle ihmiselle, joka minusta tuli. Pienten lasten sanasujuvuutta on jo pitkään pidetty tulevan älykkyyden merkkinä, ja vaikka se pitää paikkansa minun suhteeni, minua kiinnostaa eniten tuo luonteenlaadun muutos. Kun näen tai kuulen nauhtoituksia itsestäni elämäni ensimmäisten vuosien ajalta, minusta tuntuu totta puhuen usein siltä kuin katsoisin aivan toista ihmistä. Mitä minulle tapahtui? Millainen nainen minusta olisi mahtanut tulla, jos puhelaisuus ei olisikaan muuttanut suuntaa ja kääntynyt sisäänpäin?"

Maa ja taivas on romaani Giftysta, nuoresta tutkijasta, Alabamaan syntyneestä ghanalaisparin tyttärestä. Gifty on lahjakas neurotieteiden jatko-opiskelija, tutkija, joka yrittää hiirten ja proteiinijuoman avulla selvittää, mitä tapahtuu niiden ihmisten aivoissa, jotka addiktoituvat esimerkiksi lääkkeisiin yhdestä kerrasta ja miten riippuvuutta voisi parantaa. Samalla se on myös monitahoinen kertomus perheestä ja siitä, miten neljästä tulee ensin kolme, kolmesta lopulta kaksi. Ja toisaalta myös: tieteestä ja uskosta, siitä miten kaksi riitelevää maailmaa todella voivat mahtua yhteen ja samaan mieleen. Ja vaikka tarinan voi ehkäpä typistää näin, se on silti niin suuri ja laaja, että sen rivien väliin mahtuu, oi kyllä, kokonainen maailma. 

Gyasi kirjoittaa suoraan ja taitavasti, liikaa maalailematta mutta silti sen verran hienovireisesti, että lukija saa itse ymmärtää asiayhteyksiä. Se on taito, sillä Gyasin kieli pitää otteessaan, ja hän osaa tarjoilla tarinansa pienissä osissa, hienovireisesti yhteen kietoutuen tekemättä siitä kuitenkaan liian siirappista tai toisaalta irrallistakaan. Täyteläinen tarina kun on niin täynnä pieniä yksityiskohtia, että se ei tarvitsisi kuin pienen halkeaman, jonka myötä kokonaisuus hajoaisi liian moneen suuntaan, mutta sitä ei tule, vaikka rosoja kylläkin on, mutta nekin sellaisia, että jollain tapaa enemmän tukevat kuin pirstaloittavat tarinaa. Se on yhtaikaa tarina niin monesta, ja silti kuitenkin yhdestä pienestä elämästä, ja sellaisenaan se on harvinaisen taitava.

Täyteläisyytensä lisäksi Maassa ja taivaassa hurmaa se hidas ja tutkaileva ote, jolla Gyasi kuljettaa päähenkilöään Giftyä eteenpäin. Häpeä, sisäänpäin kääntynyt uteliaisuus, valtavien muurien rakentaminen ja toisaalta myös pirskahteleva murtuminen on inhimillistä, mutta yleensä kirjallisuudessa ohitettua, liian pientä ollakseen suurelle yleisölle kiinnostavaa, ja toisaalta liian suurta saadakseen kuvattua sitä näin, puhtaasti ja silti äärimmäisellä lempeydellä. Ja se lempeys on äärimmäisen kiinnostavaa: sillä vaikka siinä missä Gifty paikoin piinaa itseään vääränlaisuudellaan, on tarinan suuremmalla äänellä nimi tälle kaikelle sisäänpäin kääntyneelle sortamiselle: ja se nimi on juurikin rakenteissa, yhteiskunnassa, ristiriidoissa ja odotuksissa, siitä mitä yhteiskunnan normeista poikkeaminen tekee yksilölle, miten se saa vääränlaisuuden tuntumaan henkilökohtaiselta ulkopuolisuudelta sen sijaan, että se paikantuisi sinne minne se todella kuuluu: suurten massojen ahdasmielisyyteen.

Lopulta ahmin romaanin vain muutamassa päivässä, vaikka sen aloittamisesta onkin jo viikkoja. Kaunis tarina vie mukanaan, ja vaikka lopussa on ehkä ihan pieni aavistus ylimääräisestä luvusta, sellaisesta hieman liian sulkevasta onnellisesta lopusta, joita yleensä itse vierastan, en jaksa edes välittää siitä. Suuri tarina ansaitsee suureellisen lopun, olkoonkin että se saattaa hieman keikahtaa jo miljoona kertaa kerrotuksi. Gyasin tapa yhdistää vastakkain pidettyjä maailmoja on niin kirkas ja kaunis, että se jaksaa hämmästyttää vielä pitkään kirjan takakannen sulkemisen jälkeenkin.

Helmet-haaste: 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

TREVOR NOAH : LAITON LAPSI

TREVOR NOAH : LAITON LAPSI – 

VÄRIKÄS NUORUUTENI ETELÄ-AFRIKASSA

300s.

Atena 2020

Alkuteos: Born a Crime: Stories from a South African Childhood  // 2016

Suomennos: Jaana Iso-Markku

Kuuneltu äänikirjana

Trevor Noah on tiskijukka, tv-juontaja ja stand up -koomikko, joka löi läpi Yhdysvalloissa ja Briteissä, mutta on itse lähtöisin Sowetosta, Johannesburgin townshipissä, hökkelikylässä, joka on tarkoitettu mustille ihmisille apartheid-hallinnon ajoilla. Hän on myös kirjoittanut muistelma-/omaelämäkertateoksen, joka on nyt tänä keväänä viimein pienellä viiveellä suomennettu. Kuuntelin sen itse äänikirjana (oli ihan ok, olisi varmasti ollut vielä parempi englanniksi), ja päällimmäiseksi siitä jäi mieleen se, että Noah on aivan uskomattoman taitava tarinankertoja.

Noah on rikoksesta syntynyt, apartheidin aikana valkoisen, sveitsiläismiehen ja mustan, eteläafrikkalaisen xhosa-naisen poika. Hän joutuu kävelemään kaduilla kaukana sekä äidistään että isästään, sillä hän ei kuulu kummallekaan. Hän ei ole valkoinen, muttei mustakaan, mutta toisaalta ei myöskään värillinen siinä mielessä, mitä värillisyys apartheid-ajan Etelä-Afrikassa tarkoitti.

Noah yhdistelee teoksessaan hurjan taitavasti Etelä-Afrikan historiaa ja politiikkaa hänen omiin henkilökohtaisiin kokemuksiinsa. Noah'n lapsuus on ollut vähintäänkin vauhdikas; vilkkaana lapsena hän on ollut mukana vaikka jos missä, ja hänen edukseen laskettakoon taito kertoa upea, monisyinen tarina kaikkein pienimmistäkin sattumista. Elämä ei ole lineaarinen jatkumo, se on sattumia ja tapahtumia siellä sun täällä, mutta Noah löytää omille kokemuksilleen hurjan hienoja, kerroksellisia siltoja, jotka paitsi yhdistävät hänen omat polkunsa myös laajemman rakenteellisen rasismin aiheuttamat epäkohdat.

Noah lähestyy paitsi omaa henkilöhistoriaansa myös kotimaansa historiaa piikikkään huumorin keinoin, ja se toimii, vaikka puhutaan niinkin rankasta ja kammottavasta sortojärjestelmästä kuin apartheidista. Pöyristymiselle ei kuitenkaan ole sijaa: jos Noah'n lapsuus kuulostaa järkyttävältä, et vain ole tarpeeksi perillä siitä, miten rakenteellinen rasismi toimii. Toki se valtiotasoinena on Etelä-Afrikassa ollut aivan omaa luokkaansa, mutta erilaisissa mittakaavoissa tätä tapahtuu edelleen ympäri maailman. Meillä länsimaissakin. Tämä on totta tiettyyn pisteeseen asti edelleen, eikä tästä pääse pois vain koettamalla siirtää Noah'n kokemuksia 1990-luvun Etelä-Afrikkaan. Tämä on totta myös 2020-luvun maailmassa, meidän silmiemme alla. Noah ei sitä itse kirjassaan juurikaan korosta, mutta faktaosioiden keskellä se tulee kyllä varsin ilmiselväksi. Siinä missä Hitler on valkoiselle länsimaalaiselle pahinta, mitä ihmiskunnalle on koskaan tapahtunut, monelle afrikkalaistaustaiselle henkilölle hän on vain historian hirmuhahmo valtavassa hirmuhahmogalleriassa. Enkä täysin usko, että hirmuhahmojen historia on täysin historiaa.

Apartheidin, hoodielämän, pikkurikosten ja hillittömien sattumusten keskellä Noah'n kirjassa kuitenkin kaikkein hienoin oli kuvaus äidin ja pojan suhteesta. Noah'n äiti halusi lapsen, jotta joku rakastaisi häntä täysin rinnoin – mutta saikin itsekkään paskiaisen, joka vaati kaiken rakkauden itselleen. Sillä niin lapset toimivat. Sillä niin äiti-lapsisuhde tuntuu usein menevän. Ja sen kompleksisuuden jos minkä Noah osaa kuvata lapsen roolista aivan äärimmäisen hyvin. Noah'n äiti on ollut hänen elämänsä suurhahmo, ja se leimaa koko Noah'n tapaa hahmottaa maailmaa. He ovat kuin kissa ja hiiri, Tom ja Jerry, mutta niin suuresta, epäloogisestikin toimivasta rakkaudesta, ettei mikä tahansa ihmissuhde sellaiseen voi koskaan päästäkään. Mutta heidän suhteensa pääsi, ja siitä, jos mistä oli upea päästä lukemaan. Jo sen vuoksi suosittelen lämmöllä tätä kirjaa, ehkä kuunneltavaksi, mutta todennäköisesti mielummin luettavaksi. Noah'n tarinat iskevät, mutta keskushahmo on jossain toisaalla.

Lue koko maailma -haaste: Etelä-Afrikka

Helmet-haaste 2020: 37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa

VIIHDETTÄ VAILLA – 3 X ÄÄNIKIRJA, JOTKA VIEVÄT MENNESSÄÄN

Syksyn muuttokiireet ja monen paikkakunnan välillä sahaaminen ovat vieneet mukanaan, ja tuntuu, etten iltaisin enää jaksanut kirjan sivuja avata nukahtamatta. Puuhaa kuitenkin riitti sen verran paljon, että taustalla soineita äänikirjoja tuli kulutettua kuukauden sisään ehkäpä enemmän kuin koskaan aiemmin yhteensä. Lempivillitykseni tänä vuonna ovat olleet englanninkieliset kirjat: ne, joihin ei vielä suomeksi pääse käsiksi, mutta joista koko kirjasome on puhunut jo vuoden tai pari. En ole ihan kartalla suomenkielisestä viihdekirjallisuudesta, joten näihin oli jollain tapaa myös helpompi tarttua. Karttuipa taas hieman englanninkielen sanasto, ja toisaalta pääsipä hetkeksi ainakin todella kauas omasta arjesta. Joten jos äänikirjat ja vielä suomentamattomat teokset kiinnostavat, tässä kolme varsin suosittelun arvoista äänikirjaa teillekin!

ANN PATCHETT : COMMONWEALTH

322s. // 10h34min

Harper 2016
Lukija: Hope Davis

Ann Patchettin Commonwealth on amerikkalainen perhedraama parhaimmillaan. Se käynnistyy 1960-luvun länsirannikolta, Frannyn ristiäisissä, jossa kuokkimaan tullut Bert Cousins huomaa suutelevansa Frannyn äitiä Beverlyä, ja myöhemmin muutaman vuoden päästä vievänsä tämän vihille. Bert ja Beverly yhdistävät perheensä, ja yhteensä kuudesta lapsesta tulee toisilleen jotain sisarusten kaltaista. Kahden risteävän perheen tarina yltää aina nykypäivään saakka, kun perheen salaisuus paljastuu kaikille niistä tehdyn elokuvan muodossa. 

Commonwealth on lempeä ja rauhallinen tarina, eikä se ehkä toimi kaikkein suurimmille toiminnan ja menon sekä meiningin ystävälle, mutta tarkkanäköisen ja viipyilevän ihmiskuvauksen viihteellisempänä kirjana se on erityisen mainio. Patchett käyttää kirjassa hyväkseen vaihtelevia näkökulmia, eri ihmisten risteäviä muistoja siitä mitä nuoruuden kuumina kesinä tapahtui. Joissain tarinoissa olisin tahtonutkin viipyä itsekin vielä pidempään, kuulla syvemmin mitä sisaruksille lapsuuden jälkeen tapahtui, mitä rivien välit jättivät kertomatta. Pieni salaperäisyys ja kertomatta jättäminen toimivat kuitenkin hienoina tehokeinoina, sillä itselleni yksi parhaita piirteitä viihdekirjallisuudessa on tietynlainen rohkeus jättää asioita avoimiksi, olla selittämättä liikaa. Tästä kirjasta jäi tunne, että sen ei todella olisi halunnut loppuvan, ja se jos mikä on merkki varsin kelvollisesta luku- tai kuuntelukokemuksesta.

TAYLOR JENKINS REID : 

THE SEVEN HUSBANDS OF EVELYN HUGO

391s. // 12h10min

Atria Books 2017
Lukijat: Julia Whelan, Robin Miles & Alma Cuervo

Hurmaannuin (ja lopulta enemmän kuitenkin ärsyynnyin) Taylor Jenkins Reidin uusimman Daisy Jones & the Six -äänikirjan kanssa reilu kuukausi takaperin, ja pienen tauon jälkeen uskaltauduin hänen edellisen romaaninsa, The Seven Husbands of Evelyn Hugon pariin. Siinä missä Daisy Jones oli fiktiivinen bändielämäkerta, on Evelyn Hugo fiktiivinen tarina Hollywoodin kuumimmasta tähdestä ja hänen seitsemästä avioliitostaan. Se lähtee liikkelle kun Evelyn Hugo tahtoo viimeisinä elinvuosinaan viimein tulla ulos mystisyyden kaapista, ja tarjoaa elämäkertaansa Moniquelle, nuorelle, mutta tuntemattomalle toimittajalle. Kirja kuulostaa heteronormatiivisemmalta kuin onkaan, ja tuo kontrasti tekee teoksesta lopulta varsin mielenkiintoisen.

Kuten jo aiemman lukukokemuksen parissa taisin todeta, Jenkins Reid on hurjan taitava kirjoittamaan monipuolisia ja aidonoloisia hahmoja vikoineen päivineen. Tarinan keskiössä oleva Evelyn Hugo on tästä erinomainen taidonnäyte, ja vaikka lopulta 90% sivuhahmoista typistyy varsin latteiksi ja yksiulotteisiksi, ohittuu tuo fakta varsin nopeasti, sillä tarina ei tosiaan keskity heihin. Kun Daisy Jones muutti 70-luvun rock'n roll -maailman todeksi, tekee tämä saman Hollywood-glamourille.

Tosin. Siinä missä ylläolevan Commonwealthin ei olisi suonut loppuvan, tämän kanssa taas odotin loppua lähinnä kauhulla. Eikä missään nimessä siksi, että kirja olisi ollut huono, päin vastoin, itse päätarinan kanssa olisi senkin parissa viihtynyt vaikka pidempäänkin. Syy pelolle oli kuitenkin aiemmin lukemani Jenkins Reidin Daisy Jonesin: tiesin jo valmiiksi, että tällä kirjailijalla on tapana yliselittää ja yliyhdistää jok'ikinen pieninkin lanka, mikä tarinaan on mahtunut. Ja niinhän tässä kävi, kuten tarina jo alusta asti tosin itsekin antoi ymmärtää. Itse Evelyn Hugoa koskeva lanka oli kiinnostava ja vetävästi kirjoitettu, mutta kun se ristesi Moniquen tarinan kanssa, keikahdettiin taas hieman pateettisuuden puolelle. Ei tosin niin pahasti kuin Daisy Jonesissa, pelkäsin oikeasti jotain vieläkin pahempaa, mutta sen verran kuitenkin, että loppufiilikseksi jäi hieman enemmän ärsytys kuin vaikuttuneisuus.

Mutta tästä ärsytyksestäkin huolimatta sanon kuitenkin, että Jenkins Reid kirjoittaa kyllä vetävintä viihdettä, mitä hetkeen olen lukenut. Tässä on paljon ongelmia – en edes aloita rodullistettujen hahmojen kohdalla esiin tulevaa kulttuurinomimiskeskustelua nyt  – mutta viihdekirjallisuudeksi tässä on äärimmäisen ilahduttava naiskuva. Naiset kun ovat Jenkins Reidin kirjoissa omaäänisiä, vahvoja, toiminnan keskipisteitä ja omia toimijoitaan, ei pelkkiä miesten perässä juoksevia passiivisia kehoja. Toki täytyy kyllä myöntää, ettei tämä ehkä silti täysin feministisen viihdekirjallisuuden kriteereitä sinänsä vielä täytä, sillä kirja tarjoilee jälleen kauniiden ihmisten glamoureja tarinoita kauniille ihmisille, mutta no, ei kai maailma yhdellä kertaa valmiiksi tulekaan, vaan askel kerrallaan. Hyvä alku, tämäkin. 

OYINKAN BRAITHWAITE : 

MY SISTER, THE SERIAL KILLER

226s. // 4h30min

Doubleday Books 2018
Lukija: Weruche Opia

Braithwaiten My Sister, the Serial Killer oli ilahduttava nigerialaislöytö nigerialaisella lukijalla. Tuntuu, että maailmassa kuulee aivan tarpeeksi amerikkalais- ja brittiaksenttienglantia, vaikka kyseinen kieli on äidinkieli hurjan monelle muualtakin tulevalle puhujalle. Kunniaa teokselle paikallinen aksentti tekikin, ja paitsi että lukijana toimivan Opian ääntä oli leppoisa kuunnella, teki hänen lukutyylinsä myös kunniaa itse tarinalle.

My Sisterin tarina lähtee liikkeelle kun Korede saa puhelun hätäiseltä siskoltaan Ayoolalta. Ayoolan poikaystävä on hyökännyt hänen kimppuunsa, ja itsepuolustuksekseen Ayoola on puukottanut miehen hengiltä. Lähisuhdeväkivalta on kamalaa, mutta kun kyseinen poikaystävä on itseasiassa jo kolmas, joka Ayoolalta sattuu kuolemaan, herää Koreden epäilykset.

Koreden sekä Ayoolan suhdetta ruotiva – sekä kummallisia murhia pohtiva – teos kiertyy sisarusrakkauden ja -kateuden ympärille. Siinä missä Korede puurtaa ja työskentelee tuodakseen rahaa perheen pöytään, Ayoola viettää leppoisaa elämää komeiden ja rikkaiden miesten siivellä. Vaikka miehiä sattuukin kuolemaan varsin tasaiseen tahtiin, on pikkusisko-Ayoolan huoleton suhtautuminen elämäänsä jopa tragikoomista. Ja kun mustan koomisena tätä trilleriä esimerkiksi Goodreadsissa mainostetaankin, odottaa tältä jotain riemukkaan feminististä, piikikästä ja oivaltavaa. 

My Sisterin asetelma on kieltämättä herkullinen, mutta valitettavasti toteutus ei aivan yllä ennakko-odotusten mukanaan tuomalle tasolle. Musta huumori jää aidon riipaisevien aiheiden alle, ja tuntuu, ettei Braithwaite oikein osaa päättää kumpaan panostaa: synkkään komiikkaan vai aidosti tärkeisiin yhteiskunnallisiin asioihin. Kun päätös jää tekemättä, jää tarinakin huojumaan kahden reunan välille, eikä siitä meinaa saada varsinaisesti sen kummempaa otetta. Kuuntelukokemuksena se on keskiverto, nopea ja sinänsä helppo, mutta sekä trillereiden, mustan huumorin että feministisen kirjallisuuden ystäville löytyy myös tyylipuhtaampia teoksia vaikka millä mitalla. Ihan jo nigerialaisestakin kirjallisuudesta, otaksuisin.

ANANDA DEVI : NÄISTÄ RAUNIOISTA

ANANDA DEVI : NÄISTÄ RAUNIOISTA

146s.

Fabriikki 2018

Alkuteos: Éve de ses décombres (2006)

Fabriikki kustannuksen uusin, reilu kymmenen vuotta sitten alunperin kirjoitettu Näistä raunioista on mauritiuslaisen kirjailijan Ananda Devin palkittu ja elokuvaksikin muutettu pienoisromaani. Sen tarinaan tarttuu kiinni jo ensisivuilta, ja ennen kuin huomaakaan, sen intensiiviseen maailmaan on uponnut niin, että kirjan lukee lähes yhdeltä istumalta. Tai lukisikin, jos ei haluaisi säästellä sen tunnelmaa itselleen hieman pidemmäksi aikaa.

"Kun naapurusto hiljenee, on kuin saaren äänet ympärillämme muuttuisivat. Kuuluisi uudenlaista musiikkia, vähemmän synkkää sointia, kassakoneiden kilinää, kehityksen säihkettä. Turistit katselevat meitä nenänvarttaan pitkin, vaikka eivät itse sitä huomaakaan. Raha on tehnyt heistä naiiveja. Saamme huijattua muutaman rupian, kunnes he eivät enää luota ystävällisiin, petollisiin kasvoihimme. Saari pukeutuu taivaansiniseen leninkiinsä vietelläkseen heidät. Sen haarovälistä nousee merellinen tuoksu. Täältä käsin me emme näe kauniiksi pynttäytynyttä saarta, eivätkä heidän auringon sokaisemat silmänsä näe meitä. Niin se vain on."

Kaksi päivää sen lukemiseen sitten lopulta vain meni, mutta näennäisestä lyhyydestään huolimatta tämä tarina oli niin tiivis ja ilmaisuvoimainen, että tuntui kun sen parissa olisi viettänyt pidempääkin aikaa. Tuntuu kuin sen maailmaa olisi oikeasti elänyt hetken itsekin.

Näistä raunioista on tarina turistirantojen takaa, sieltä, minne paikalliset ovat pystyttäneet hökkelinsä menetettyään syklonien myötä omat kotinsa. Osa heistä on joutunut sinne vastikään, toiset ovat eläneet sen likaisilla kaduilla aina. Siellä missä paratiisirannat ovat vain yksi, saarelaisille itselleen kuulumaton puoli, kasvaa slummeissa jälleen uusi sukupolvi, jolla on haaveita, muttei välttämättä tulevaisuutta. Tämä sukupolvi toistaa joko jo aina koettua tai kuvittelee hetkellisesti pystyvänsä muuhunkin, mutta lopulta kompastuu itseään toistavaan ennustukseen. Mutta hetkeä ennen kompastusta kaikki on kaunista, sillä jos ei kykene rakastamaan 17-vuotiaana, ei kykene mihinkään muuhunkaan.

Näistä raunioista etenee nuorisonelikon, Sadiqin, Éven, Clélion sekä Savitan kautta. Se on tarina rakastamisesta, itsensä myymisestä, jengeistä ja pienestä toivon hiukkasesta. Ja se tarina on kaunis, mutta äärimmäisen surullinen. 

Devin pienoisromaani todella lumoaa. Se luo runollisella, mutta silti harvinaisen epäitsetoisella kerronnallaan eteen maailmoja, kulttuureita ja tulevaisuuden puutteen luomaa vihamielistä kapinallisuutta, sellaista, joka on jollain tapaa hurjan yleismaailmallista, mutta paikantuu kuitenkin yhteen kurjaan kaupunginosaan. Etuoikeutetuille täysin näkymättömään sellaiseen. Se on hieno ja todella intensiivinen, ja sen lumoa on vaikea saada tallennettua yhteen blogikirjoitukseen. Se täytyy kokea itse.

Devin teos on myös romaani, joka on kaikessa hienoudessaan se syy, miksi olen lähtenyt kahlaamaan koko maailmaa kirjojen kautta läpi. Se, kuten maailmankirjallisuus parhaimmillaan muutenkin, tarjoaa näkökulmia ja kurkistuksia sellaisiin paikkoihin ja yhteiskunnan osiin, joihin ei ikinä pääsisi osalliseksi, ei vaikka matkustaisi jokaiseen maailman kolkkaan ennen kuin olisi niistä mitään lukenut. Etuoikeutettuna, valkoisena länsimaalaisena sitä katsoo jokaista vierailemaansa kulttuuria ulkopuolisena, turistina, juuri niiden valkoisten hiekkarantojen läpi, joiden takana oikeastaan vasta koko se oikea elämä on. Siihen ei pääse kiinni matkustelemalla, ei ainakaan tavallisin hyvinvointimatkoin. Eikä sinne kuulukaan päästä. Ei minun joka paikkaan kuulu kuulua, jokaista kohtaloa päästä kurkistelemaan. Mutta siitä, mihin matkustamisen rajat jättävät minut, kuljettaa kirjallisuus hippusen pidemmälle. Vähän lähemmäs. Kohti sitä niin sanottua ja tässä hetkessä kovin peräänkuulutettua aitoutta, johon minulla ei ole oikeutta eikä pääsyä muuten. Ja kun lukee tämänkaltaisia teoksia, ei siitä hirveästi kiitollisempi voisi olla. Että näinkin maailmaa voi taas ymmärtää hitusen enemmän, hitusen paremmin.

Lue koko maailma -haaste: Mauritius

AYÒBÁMI ADÉDÁYÒ : ÄLÄ MENE POIS

Ayọ̀bámi Adébáyọ̀ : Älä mene pois

300s.

Atena 2018

Alkuteos: Stay With Me, 2017

Suomennos: Heli Naski

Arvostelukappale

Adébáyọ̀n esikoisromaani on ollut minulle ehdottomasti yksi tämän kevään odotetuimpia käännöskirjoja. Nostin sen kärkeen jo ennen joulua tutkiessani tulevia julkaisuja odottaen kenties jotain hieman lempikirjailijani Chimamanda Ngozi Adichien kaltaista, elämää muuttavaa kirjallisuutta, jonka jälkeen vähintäänkin kaikki on hieman toisin. Hyvin realistisia toiveita lukemattomalle kirjalle siis, kyllä.

Adébáyọ̀ lähtee kuljettamaan Yejiden ja Akinin tarinaa lähes nykyhetkestä, vuoden 2008 Nigeriasta, jossa rakkauden yhteentuoma pari on syystä tai toisesta erkaantunut toisistaan jo aikoja sitten. Viimein on tullut hetki, jolloin he kohtaisivat taas toisensa, mutta ennen sitä on aika sukeltaa 1980-luvulle, vuosiin jolloin kaikki alkoi, aikaan, jolloin rakkaus oli suurta, mutta suru lapsettomuudesta vielä suurempaa. Niihin hetkiin, jolloin oikeastaan muuta ei ollutkaan kuin erilaisia hoitoja, perinteisiä sekä nykylääketieteellisiä, joiden ainoana tavoitteena oli saattaa Yedije raskaaksi. Tuottaa Akinille jälkeläinen.

"Rakastin Yedijeä aivan ensi hetkestä lähtien. Siitä ei ole epäilystäkään. Mutta on asioita, joihin rakkauskaan ei pysty. Ennen naimisiin menoani uskoin, että rakkaus pystyy mihin vain. Pian opin, ettei se kestänyt neljän lapsettoman vuoden painoa. Jos taakka on liian raskas ja pitkäaikainen, jopa rakkaus taipuu, rakoilee, uhkaa särkyä ja joskus myös särkyy. Mutta vaikka se menisi tuhannen pirstaleiksi, se ei tarkoita, ettei se olisi enää rakkautta."

Nigerilaisessa kulttuurissa 1980-luvulla parin onnellisuutta määritteli se, kuinka paljon heillä oli lapsia, ja miten vahvoja heidän poikansa olivat. Lapsettomuus ei ollut vaihtoehto, ei edes silloin kun se ei tuntunut olevan omissa käsissä. Tavallaan ajatus tuntuu ainakin osittain kaukaiselta, mutta lopulta kun asiaa alkaa tarkemmin pohtimaan, en tiedä onko lasten saaminen tai saamattomuus lopulta edelleenkään niin yksityinen asia saati valinta, kuin modernissa yhteiskunnassa voisi sen kuvitella olevan. Lähtökohtaisestihan vika on myös aina naisessa: oli kyse sitten vapaaehtoisesta tai vastentahtoisessa lapsettomuudessa, on yhteiskunnan silmissä syy aina naisen. Hän on joko viallinen tai vääränlainen, jos jälkeläisiä ei maailmaan saateta. Ei sitä automaattisesti ääneen sanota, mutta kyllä sen ymmärtää. Olenhan itsekin elänyt aikuisuuttani jo varsin pitkään lapsitta.

Lapsettomuusteema on kirjassa suuri. Kun lasta ei kuulu maholta vaimolta, hankkii anoppi Akinille toisen vaimon. Tapahtumat alkavat kiertyä pikkuhiljaa tiukemmin aiheensa ympärille, ja lopulta ollaankin varsin monitahoisessa vyyhdissä, josta ei enää noin vain hypätäkään pois. Ei, vaikka omat valinnat alkaisivatkin kaduttamaan.

Aiheisiinsa nähden Adébáyọ̀n esikoinen on yllättävänkin kevyt ja helppolukuinen. Ihan Adichien tasolle tämä ei tällä kertaa päässyt, mutta toisaalta, olen lähiaikoina tavoittanut sellaisen kriittisyyden pisteen omissa lukemistottumuksissani, etten tiedä miten nykyään suhtautuisin tuohon lempikirjailijaanikaan, jos häntä ensikertaa nyt lukisin. Adébáyọ̀ sen sijaan on kieltämättä taitava ja koukuttava kirjailija, enkä lainkaan ihmettele tämän teoksen maailmanlaajuista huomiota ja hehkutusta. Se on varmasti jokaisen kehuvan sanansa ansainnnut, sen uskon kyllä. 

Minulle se helppous ja keveys kuitenkin loi sellaisen kompastuskiven, etten ihan saanut sitä, mitä olin tältä kirjalta toivonut. Lapsettomuus, kulttuurit, joiden ainoana tehtävänä on saada jäsenensä tuottamaan lisää terveitä lapsia ja potria poikia, on aiheena niin suuri, syvä ja iso, että siitä toivoisi kirjoitettavan jotenkin suuremmin ja syvemmin. Tai edes niin, että hahmojen ahdingon pystyisi tunnistamaan. Nyt itselleni jäi sellainen tunne, että tarina on lähinnä keksitty, sen hahmot ovat keksittyjä ja vaikka sen jonkinlainen sanomantapainen on tärkeä, sekin on hieman päälleliimattu ja teennäinen. Ja kaikki siksi, etten uskonut kertojan täysin ymmärtävän, miltä hänen kuvaamistaan hahmoista vastaavissa tilanteissa aidosti tuntuisi. Lapsettomuus ei tuntunut aidolta, kipeältä saati samaistuttavalta. Se tuntui lähinnä tietoiselta valinnalta, raflaavalta aiheelta, joltain joka myy. Ja jos yhtään minua lukijana tuntee, tietää etenkin tuon jälkimmäisen työntävän luotaan ja vauhdilla.

On toki totta, että fiktiivinen kirjallisuus saa ollakin fiktiivistä, sitä en kiellä. Minulle tämä tarina kaikkine käänteineen jäi kuitenkin hieman liian ohueksi ja hieman liian epäuskottavaksi, että olisin siitä täysin rinnoin voinut nauttia. Ehkä se ohuus menee osittain esikoisuudenkin piikkiin, mutta näinkin suurta huomiota saaneelta kirjalta sitä uskaltautui odottamaan hieman enemmän. Ja samalla ehkä hieman sättii myös itseään, sillä eikös usein ne kaikkein myyvimmät kirjat ole myös pohjimmiltaan aika kepeitä? Sellaisia, jotka voivat näennäisesti puhua vaikeistakin aiheista, mutta jättävät silti hyvän olon, jotta kirjan kannet suljettuaan kenellekään ei vain jäisi paha mieli? Onhan niillekin paikkansa, mutta minua se ei lähestymistapana henkilökohtaisesti puhuttele. Minun maailmaani se ei muuta.

Vaikka se viihteenomaisuus ei minua lopulta siis puolelleensa tällä kertaa saanutkaan, jään mielenkiinnolla kuitenkin seuraamaan Adébáyọ̀n kirjallista uraa. Tässä kirjassa on jotain, joka saa häneltä odottamaan lisää. Tiedä sitten, jos seuraavaan saisi jo hieman enemmän syvemmälle suuntaavaa painoakin lisää.

Kirjasta muissa blogeissa: Kirjanurkkaus, Lukuisa, Reader, why did I marry him? & Kartanon kruunaamaton lukija

GAËL FAYE : PIENEN PIENI MAA

GAËL FAYE : PIENEN PIENI MAA

220s.

Like 2018

Alkuteos: Petit Pays

Suomentaja: Einari Aaltonen

Pienen pieni maa oli yksi jo ennen joulua listaamistani, kevään käännöksistä eniten odottamistani käännösteoksista. Se on tarina pienen pienestä maasta, keskiafrikkalaisesta Burundista, mutta se on myös tarina poliittisesta epävakaudesta, ensimmäistä demokraattisista vaaleista, sisällissodasta, Ruandasta ja vuoden 1994 kansanmurhasta. Se on myös tarina 10-vuotiaasta pojasta Gabysta, joka on yhtaikaa valkoinen Burundissa ja myöhemmin värillinen Ranskassa. 

"Siinä missä sinä näet somasti kumpuilevia kukkuloita, minä näen niiden rinteillä sinnittelevien kurjuuden. Kun sinä ihastelet järvien kauneutta, minä hengitän sisääni niiden syvyyksissä uinuvaa metaania. Sinä pakenit Ranskan rauhaa päästäksesi seikkailemaan Afrikassa. Olet pärjännyt hienosti! Minä kaipaan turvaa, jota minulla ei ole koskaan ollut, haluaisin kasvattaa lapseni maassa, jossa ei tarvitse pelätä henkensä edessä siksi että sattuu olemaan..."

Gabyn isä on ranskalainen, äiti Ruandasta paennut tutsi, joka kasvattaa kahta lastaan, Gabya ja Anaa Burundissa palvelijoiden ja autokuljettajien hellässä huomassa. Pöllyävän hiekkainen kotikatu on Gabylle turvallinen kasvupaikka, sitä ympäröivät talot ovat muiden etuoikeutettujen koteja, siellä kasvaa muita Gabyn kaltaisia lapsia, joiden toinen jalka on jollain tapaa Euroopassa, toinen vankasti Afrikassa, muttei silti täysin juurtunut minnekään. Mutta kolonialismin jäljet ovat pitkät, rasismi ja etnisten ryhmien erottelu jättävät pitkät ja kipeät jäljet, eikä demokratian luominen tyhjästä ole niin helppoa kuin entiset isäntämaat antavat ymmärtää. Kuten kirjassakin todetaan, Eurooppa on saanut rakentaa oman kansainvaltansa vuosisatojen saatossa, Afrikkaan sitä vaaditaan yhdessä yössä.

Isä on aina pitänyt Anan ja Gabyn erossa politiikasta, mutta väkisinkin se alkaa tykkitulen kumussa valua myös heidän niskaansa. Kun levottomuudet Burundin pääkaupungissa Bujumburassa alkavat, tulee kaikki myös lukijan iholle. Ja kukaan ei enää säästy, kun väkivalta yltyy Ruandan kansanmurhaksi, ja itsekin on pakko myöntää kääntäneensä hetkeksi päätä ja siirtääkseen kirjan sivuun ennen kuin sen pariin pystyi palaamaan. Sen verran silmille lähihistorian kauheudet jälleen tulivat.

Liekö osin syy lapsinäkökulmassa, tapahtumia jälkikäteen oman yhdennentoista elinvuotensa aikaan muistelevan päähenkilön kerronnassa, mutta tässä kirjassa rinnastui vaikuttavalla tavalla naiivi tietämättömyys ja omanapaisuus siihen ristiriitaiseen ja riitaisaan todellisuuteen, jonka keskellä Gaby on siskonsa kanssa kasvanut. Pyörävarkaudet, uintiretket, tappelut kulmakunnan kovisten kanssa tuntuivat yhtä merkittäviltä ja tosilta kuin taustalla pauhaavat veriset kauhut. Ja kyllähän sen myös ymmärtää ja samalla henkilökohtaisella tasolla ei: miltä oikeasti tuntuu kasvaa, kun kaikki ympäröivät nurkat eivät ole turvallisia, kun toisella puolella omaa kotikaupunkia ihmiset pääsevät hengestään vain vääränlaisen nenän vuoksi? Millaista on olla se etuoikeutettu samassa kaupungissa, jossa suuri osa väestöstä on paennut jo aiempia konflikteja naapurivaltioista? Etenkin kun ne paenneet ovat vielä omaa palvelusväkeä? Faye kuvaakin tätä kuilua ansiokkaasti, jättäen itse kuilun lukijansa löydettäväksi. Ja se kuilu todella on ammottava.

Vaikka kuvaankin raakuutta ja raadollisia kohtaloita, tämä kirja ei niillä kuitenkaan mässäile. Se julmuus elää ehkä ennemminkin jossain taustalla, kuuluu häiritseävänä humuna, muttei varsinaisesti ole se pääosa tarinassa. Pääosassa on pieni poika, joka elää tavallista lapsuutta niin kuin itse tavallisen ymmärtää. Keskellä tulenarkaa tilannetta siitä juurikaan tietämättä, keskittyen ennemminkin vanhempiensa kuin valtiollisten konfliktien murehtimiseen. Hän on vain nuori lapsi, joka ei halua käsikranaatteja tai Kalashnikoveja kotikaduilleen.

Kokonaisuutena Pienen pieni maa oli suuren suuri kirja. Sen reippaaseen kahteensataan sivuun mahtui sellaisia kohtaloita ja maailmoja, joiden ei haluaisi olevan totta. Yhden pojan lapsuuden kautta Faye onnistuu kuvaamaan ilmiöimäisen rikkaasti koko kotimaansa historiaa. Paikoin tarinalta toivoo jotain vielä syvempää ja laajempaa, mutta lopulta se on juuri tällaisenaan valmis. Se jättää nimittäin lukijalleen suuren vastuun, ja se on rohkea valinta. 

Ainakin Kirjaluotsi on ehtinyt myös kirjoittaa Pienen pienestä maasta.
Lue koko maailma -haaste: Burundi
Helmet-haaste 2018: 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan

JUAN TOMÁS ÁVILA LAUREL : YÖSSÄ VUORI ROIHUAA

JUAN TOMÁS ÁVILA LAUREL : YÖSSÄ VUORI ROIHUAA

213s.

Fabriikki Kustannus 2017

Alkuteos: Arde el monte de noche

Suomentaja: Laura Vesanto

Kun on syksyn mittaan ensinnäkin löytänyt Fabriikki kustannuksen hienot käännösteokset (Pikku Pippuri, Uiden kotiin & Intohimon saari) sekä onnistunut koukuttumaan itsensä pieniin saariin keskellä valtameriä (Intohimon saari & Tristania), on mahtavaa törmätä taas yhteen kirjaan, jossa kaksi lähiaikojen innostusta kohtaavat toisensa. Tällä kertaa kyseessä on kirjallisuutta Päiväntasaajan Guineasta sekä pieni kyseiseen valtioon kuuluva Annobónin saari Atlantin valtameren ympäröimänä. Joten suuret ovat toiveeni, vahvat odotukseni.

"'Toma suguewa' tarkoittaa 'vetäkää', mutta yhtä hyvin se voisi olla myös 'vedä' tai 'vetäkäähän nytä tai jopa 'vetäkää, hyvät herrat''. Tiedättekö, miksi sanat voi kääntää niin monella tapaa? Siksi että sillä kielellä, jolla laulua lauletaan, ei voi teititellä, mutta mestari puhuttelee kaikkia niin kunnioittavasti, että on kuin hän teitittelisi. Ja koska hän pyytää niin kunnioittavasti, miehet vetävät. Hän pyytää laulaen, ja minusta se on maailman kaunein laulu, sillä kun sen kuulen, palaavat muistot mieleeni, haikeat muistot kotimaasta."

Yössä vuori roihuaa on romaani, jossa suullinen tarinankerronta perinne yhdistyy kirjoitettuun kieleen, ja kertoja tuntuu aidosti kertovan, ei kirjoittavan tarinaansa sen loputtoman tuntuisilla sivuilla. Pieni saari on eristynyt ja kaukana mantereesta, sen vesissä ui valtava määrä kaloja, joita ryöstävät niin ystävävaltiot kuin rosvoavatkin maat, mutta välillä itse saarelaisten on mahdotonta kalastaa, koska kaikki muoviroskatkin on jo sidottu siimoiksi ja aikoja sitten käytetty loppuun. Saaren elämä pyörii paitsi kalastukset, myös maanviljelyn ympärillä, ja kun eräänä päivänä huolimattomuus kohtaa kuivan maan, tuhoaa metsäpalo ensin viljelykset ja sen jälkeen koleraepidemia kaataa valtavan määrän koko saaren väestöstä. Ja koska taikausko ja usko tietynlaiseen tapahtumaketjujen tarkoituksellisuuteen vallitsevat pienessä yhteisössä, on jokainen tapahtuma enne tai rangaistus jostain.

Jos kaipaat kepeää ja helppoa kirjallisuutta, ei ehkä siinä tapauksessa kannata ainakaan heti tarttua Ávila Laurelin käännösteokseen. Kerronta on poukkoilevaa, ja se tosiaan etenee kuin allekirjoittaneen puhe; se aloittaa jostain, kertoo toisen jutun välissä, siitä tulee mieleen kolmas, jonka kautta ehkä päästään palaamaan toiseen ja kun itse olit jo unohtanut, mistä tarina alunperin lähti liikkeelle, palaa se siihen vaivihkaa. Ja samalla kun se tuntuu kutkuttavan tutulta ja omaleimaiselta, se myös vaatii paljon, vaatii keskittymään ja paneutumaan kirjaan, johon ei olla edes lukuja tai varsinaisia kappalejakoja laitettu. Vaikka tämä teos oli vain 213 sivua pitkä, se tuntui huomattavasti sivujaan pidemmältä ja vaativammalta. 

Ja silti siinä oli jotain taianomaisen koukuttavaa, etten osannut laskea sitä käsistäni kun kerran olin aloittanut. Alku kuvaa saaren kanootinveistoperinnettä niin, että tuntuu, kuin olisin mukana raahaamassa valtavaa kanoottia itsekin viidakosta lähimpään, tosin silti kovin kaukana olevaan, rantaan. Se todella herättää saaren ja sen yhteisön eloon, tuo eteen taas kerran sellaisen maailman, johon ilman kirjallisuutta ei millään tapaa olisi mahdollista päästä osalliseksi. Ja vaikka se on ehkä omalta osaltaan hieman haastavakin, on sen loppuun saaminen sitäkin palkitsevampaa. Ja vaikka täytyy myöntää, että ilman marraskuista lue 30 sivua päivässä -haastetta tämä olisi todennäköisesti tullut päätökseensä vasta jouluna, oli jokainen tietoinen päätös lukea tätä oikeasti pienen vaivan arvoista. 

Jos kiinnostuit tästä, mutta tuntuu hieman raskasvetiseltä, kokeile Chigozie Obioman Kalamiehiä. Siinä yhdistyy hieman samanlainen kerronta enemmän juonivetoiseen tarinaan, mikä tekee seuraamisesta helpompaa. Kalamiehet on hieno teos, valitsinpa sen itse viime vuoden vahvimmaksi käännöskirjaksikin. Ja jos taas kiinnostuit tästä, eikä tunnu lainkaan raskasvetiseltä, lue tämä. Ja lue sen lisäksi Tsitsi Dangarembgan Tambu, siinä on paljon samaa vahvuutta kuin tässä. 

Yössä roihuava vuori muissa blogeissa: Pieni Kirjasto, Lukuisa, Mummo matkalla & Kirjapolkuni

ALAIN MABANCKOU : PIKKU PIPPURI

ALAIN MABANCKOU : PIKKU PIPPURI

191s.

Fabriikki 2016

Alkuteos: Petit Piment

Suomentaja: Saana Rusi

Man Booker -ehdokkaiden pitkälle listalle mukaan päässyt Alain Mabanckoun Black Moses -englanninnos kiinnitti alkuvuodesta huomioni sen kekseliäällä ja kauniilla kannella. Englanninkielisen painoksen nimivalinta on sinänsä oma näkökulmavalintansa, koska suomennos  taas kääntyy suoraan alkuperäisestä ranskankielisestä nimestä, mutta tässä suomennoksessa minua taas hämää kansi. En edes alkuun huomannut näiden kirjojen olevan yksi ja sama, sillä tämän chilipaprikakannen kanssa odottaa lähinnä keskiluokkaista reseptiopusta, kun taas englanninkielisessä on sitä jotain romaanimaisuutta, ja se jopa viittaa aivan suoraan kirjan tarinaan, mitä toki hieman olisin peräänkuuluttanut kyllä tältä kotimaiseltakin versiolta enemmän. Vai mitä itse kansitaiteesta ajattelette? Sinänsähän tässä ei kantena varsinaisesti vikaa ole, mutta en silti ihan näin tarinastaan irrallisten ystävä itse vain ole.

"Kaikki alkoi siihen aikaan, kun minä teini-ikäisenä kummastelin Papa Mupelon, Loangon orpokodin pastorin minulle antamaa nimeä: Tokumisa Nzambe po Mose yamoyindo abotami namboka ya Bakoko. Pitkä patronyymi on lingalaa ja tarkoittaa 'Kiitetty olkoon Jumala, musta Mooses on syntynyt esi-isiensä maille', ja niin lukee syntymätodistuksessani tänäkin päivänä."

Palkitun ranskankielisen kongolaiskirjailijan poliittinen satiiri sijoittuu 1970-luvun Kongoon, jossa Mooses, myöhemmin Pikku Pippuri, on viettänyt 13-vuotisen elämänsä orpokodissa aivan ensimmäisistä elinviikoistaan lähtien. Kun sosialistinen vallankumous ajaa läpi päiväntasaajan alueen Afrikan, kääntyy päälaelleen niin nuorten olot kuin vuosikymmeniä orpokotia hyvä veli -järjestelmällä johtaneen johtajankin elämä. Vaikka kirjassa on sivuja alle 200, mahtuu noiden rivien väliin lähes koko Pikku Pippurin elämä aina orpokodista satamakaupunkiin, ahtaajasta muistin kieputtaviin kadotuksiin. 

Jos minun pitäisi kuvata Pikku Pippuria yhdellä sanalla, olisi tuo sana hyvin todennäköisesti mainio. Sillä sitä tämä on, mainio pieni tarina. Se on veijarimainen kasvutarina, pilke silmäkulmassa kirjoitettu poliittinen satiiri, ja sen lukemisesta nauttii niin, että oli kyseessä lukumaraton tai ei, sen todennäköisesti olisi joka tapauksessa hotkaissut hyvin lyhyessä ajassa. Asiat etenivät joutuisaan, ja kuten jotenkin aiemminkin lukemissani afrikkalaisissa romaaneissa, kääntyy lupaavakin alku lopulta yksilön tuhoksi yhteiskunnan murskaavan askelluksen alla. 

Afrikkalainen kirjallisuus on oikeastaan vasta viime vuosina noin ylipäätään lisääntynyt omassa lukuvalikoimassani, ja se on ollut varsin tietoinen päätös. Ennen omat kokemukseni ovat keskittyneet lähinnä Chimamanda Ngozi Adichien tuotantoon, ja vaikka hän toki yksi tärkeimpiä kirjailijoitani onkin, on se silti jotain erilaista kun nämä lähiaikoina lukemani. Tästä tulee jollain etäisellä tavalla mieleen yksi viime vuoden lempikirjoistani, Chigozie Obioman Kalamiehet, ehkä löydän jotain samaa kerronnassa, ehkä sen hilpeässä poukkoilevuudessa, joka onnistuu hienosti laajentamaan jos sun kenen sivuhenkilön roolia ja henkilöhistoriaa. Ja noista yhtäläisyyksistä minä tässä pidin, erityisesti.

Hauska ja suositeltavakin lukukokemus tämä kyllä oli, vaikka tuntuukin, että siitä saisi huomattavasti enemmän irti, jos Kongon, tai siirtomaiden sosialististen vallankumouksien historia ylipäätään olisi hieman tutumpaa. Mutta ilman sitäkin se oli piikikäs ja terävä. Yhtäältä se on tarina ystävyydestä, tulevaisuudesta ja sen omiin käsiin ottamisesta, toisaalta siinä kummittelee vastakkain alkuperäisten oma ja valkoisten tuotu kulttuuri, puutarhatontut ja dinosaurukset, valtaeliitin kähmintä ja oman edun tavoittelu. Se on oikein näppärästi ja osuvasti kirjoitettu, ja vaikka siitä jääkin hieman epämääräisen ulkopuolinen olo, on se silti, no, mainio. Sillä sitä se todella ensisijaisesti on.

Helmet-lukuhaaste 2017: 12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja