MAA JA TAIVAS

YAA GYASI : MAA JA TAIVAS

274s.

Otava 2020

Alkuteos: Transcendent Kingdom

Suomennos: Arto Schroderus

Ghana ja Yhdysvallat. Maahanmuuttajuus ja vitivalkoinen Alabama. Vahva, mutta poissaoleva äiti, läheinen mutta pakeneva isä. Tiede ja uskonto. Maailmat, joiden ei kuvittelisi kohtaavan, saati mahtuvan yhteen romaaniin, mutta jotka Gyasi niin taitavasti kutoo yhteen, että vuoden viimeisestä luetusta kirjasta tulee samalla yksi koko vuoden suurin.

Ghanalaistaustaisen, nykyisin Yhdysvalloissa asuvan himpun yli kolmekymppisen Yaa Gyasin esikoisromaani Matkalla kotiin hurmasi minut totaalisesti lähes neljä vuotta sitten. Nyt hänen uusin teoksensa Maa ja taivas, alkunimeltään Transcendent Kingdom, meinasi mennä kokonaan uutuustulvassa ohi, ja olisi mennytkin, ellei kirjastohenkilökunta olisi tätä nostanut Vallilassa suositushyllyyn toisen korona-aallon keskellä. Ja onnea on että nosti, sillä pitkän ja uuvuttavan syksyn jälkeen löysin tästä vihon viimein kirjan, johon ehdin vielä tämän vuoden sisällä aivan täydellisesti uppoutua.

"Olin pikkulapsena kuulemma äänekäs ja puhelias, siis täydellinen vastakohta sille hiljaiselle, ujolle ihmiselle, joka minusta tuli. Pienten lasten sanasujuvuutta on jo pitkään pidetty tulevan älykkyyden merkkinä, ja vaikka se pitää paikkansa minun suhteeni, minua kiinnostaa eniten tuo luonteenlaadun muutos. Kun näen tai kuulen nauhtoituksia itsestäni elämäni ensimmäisten vuosien ajalta, minusta tuntuu totta puhuen usein siltä kuin katsoisin aivan toista ihmistä. Mitä minulle tapahtui? Millainen nainen minusta olisi mahtanut tulla, jos puhelaisuus ei olisikaan muuttanut suuntaa ja kääntynyt sisäänpäin?"

Maa ja taivas on romaani Giftysta, nuoresta tutkijasta, Alabamaan syntyneestä ghanalaisparin tyttärestä. Gifty on lahjakas neurotieteiden jatko-opiskelija, tutkija, joka yrittää hiirten ja proteiinijuoman avulla selvittää, mitä tapahtuu niiden ihmisten aivoissa, jotka addiktoituvat esimerkiksi lääkkeisiin yhdestä kerrasta ja miten riippuvuutta voisi parantaa. Samalla se on myös monitahoinen kertomus perheestä ja siitä, miten neljästä tulee ensin kolme, kolmesta lopulta kaksi. Ja toisaalta myös: tieteestä ja uskosta, siitä miten kaksi riitelevää maailmaa todella voivat mahtua yhteen ja samaan mieleen. Ja vaikka tarinan voi ehkäpä typistää näin, se on silti niin suuri ja laaja, että sen rivien väliin mahtuu, oi kyllä, kokonainen maailma. 

Gyasi kirjoittaa suoraan ja taitavasti, liikaa maalailematta mutta silti sen verran hienovireisesti, että lukija saa itse ymmärtää asiayhteyksiä. Se on taito, sillä Gyasin kieli pitää otteessaan, ja hän osaa tarjoilla tarinansa pienissä osissa, hienovireisesti yhteen kietoutuen tekemättä siitä kuitenkaan liian siirappista tai toisaalta irrallistakaan. Täyteläinen tarina kun on niin täynnä pieniä yksityiskohtia, että se ei tarvitsisi kuin pienen halkeaman, jonka myötä kokonaisuus hajoaisi liian moneen suuntaan, mutta sitä ei tule, vaikka rosoja kylläkin on, mutta nekin sellaisia, että jollain tapaa enemmän tukevat kuin pirstaloittavat tarinaa. Se on yhtaikaa tarina niin monesta, ja silti kuitenkin yhdestä pienestä elämästä, ja sellaisenaan se on harvinaisen taitava.

Täyteläisyytensä lisäksi Maassa ja taivaassa hurmaa se hidas ja tutkaileva ote, jolla Gyasi kuljettaa päähenkilöään Giftyä eteenpäin. Häpeä, sisäänpäin kääntynyt uteliaisuus, valtavien muurien rakentaminen ja toisaalta myös pirskahteleva murtuminen on inhimillistä, mutta yleensä kirjallisuudessa ohitettua, liian pientä ollakseen suurelle yleisölle kiinnostavaa, ja toisaalta liian suurta saadakseen kuvattua sitä näin, puhtaasti ja silti äärimmäisellä lempeydellä. Ja se lempeys on äärimmäisen kiinnostavaa: sillä vaikka siinä missä Gifty paikoin piinaa itseään vääränlaisuudellaan, on tarinan suuremmalla äänellä nimi tälle kaikelle sisäänpäin kääntyneelle sortamiselle: ja se nimi on juurikin rakenteissa, yhteiskunnassa, ristiriidoissa ja odotuksissa, siitä mitä yhteiskunnan normeista poikkeaminen tekee yksilölle, miten se saa vääränlaisuuden tuntumaan henkilökohtaiselta ulkopuolisuudelta sen sijaan, että se paikantuisi sinne minne se todella kuuluu: suurten massojen ahdasmielisyyteen.

Lopulta ahmin romaanin vain muutamassa päivässä, vaikka sen aloittamisesta onkin jo viikkoja. Kaunis tarina vie mukanaan, ja vaikka lopussa on ehkä ihan pieni aavistus ylimääräisestä luvusta, sellaisesta hieman liian sulkevasta onnellisesta lopusta, joita yleensä itse vierastan, en jaksa edes välittää siitä. Suuri tarina ansaitsee suureellisen lopun, olkoonkin että se saattaa hieman keikahtaa jo miljoona kertaa kerrotuksi. Gyasin tapa yhdistää vastakkain pidettyjä maailmoja on niin kirkas ja kaunis, että se jaksaa hämmästyttää vielä pitkään kirjan takakannen sulkemisen jälkeenkin.

Helmet-haaste: 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

YAA GYASI : MATKALLA KOTIIN

 

YAA GYASI : MATKALLA KOTIIN

♥ ♥ ♥ ♥

373s.

Otava 2017

Alkuteos: Homegoing, 2016
Suomennos: Sari Karhulahti

Arvostelukappale

Aloitin tämän postauksen ensin kirjoittamalla vain kaksi kertaa peräkkäin sanan apua. Se ei oikein kuitenkaan meinannut toimia, ei jatkunut, kun teki vaan mieli kirjoittaa samaa sanaa kolmannen, neljännenkin kerran. Ehkä tavuttaen tai lihavoiden. Sanoa vain apua, koska mieleen ei tule mitään muuta sanaa kun meinaa jo hieman reilun kolmen kuukauden sisällä kertoa löytäneensä taas yhden sielunkirjansa. Mutta minkäs sille voi, että näitä on nyt löytynyt. Näiden äärellä tämä kirjoittaminen on vain jotain, mihin ei ennen kirjablogiuraa ollut varautunut. Vaikeaa ja silti pakahduttavaa. Uskomattoman vaikeaa, ja silti niin kovin inspiroivaa.

"Olen jo liian vanha lähtemään Amerikkaan. Ja myös liian vanha tekemään vallankumouksen. Sitä paitsi, jos me käymme valkoisten kouluja, opimme vain sen, mitä valkoiset haluavat meidän oppivan. Kun palaamme, rakennamme sellaisen maan, jonka valkoiset haluavat meidän rakentavan. Maan, joka palvelee jatkossakin heitä. Meistä ei tule milloinkaan vapaita."

Yaa Gyasin juuri suomeksi ilmestynyt esikoisromaani lähtee liikkeelle 1700-luvun Ghanasta, maasta, jonka alueita kansoittavat fanti- ja ašantiheimot, maasta, jonka rannikolla britit hallinnoivat orjalinnoitusta. Valkoisten ensi askeleet satojen vuosien sorron tiellä astutaan Afrikkaan, ja samalla kaksi toisistaan tietämätöntä sisarpuolta astuvat omien kohtaloidensa poluille: Effie jää valkoisen kuvernöörin vaimoksi Gold Coastille, Esi taas viedään orjalaivojen mukana Yhdysvaltoihin. Tästä alkaa tie, joka kulkee yli kaksisataa vuotta kohti vuosituhannen vaihdetta, orjakaupan keskeltä puuvillaplantaaseille, itsenäisyyssotiin ja Harlemin jazz-klubeille. Tarina kuljettaa rinnakkain kauniisti kahta aivan erilaista kohtaloa, joita kuitenkin yhdistää tarve palata jonnekin. Tarve palata kotiin.

Aloitin kirjan lukemisen jo maaliskuussa, mutta kun viimein viime viikolla palasin kunnialla suoritetun viimeisen tentin jälkeen tämän pariin, oli se pakko aloittaa alusta, ettei menetä yhtä ainoaa säiettä muun unohduksen ja arjen alle. Jo ensimmäinen luku sai aikaan tunteen, että käsillä on jotain, mitä tulen rakastamaan, eikä ennakkotunne pettänyt. Oli miten mones hehkutus tänä vuonna tahansa: käsissäni on taas kirja, joka on ihan hieman elämää isompi. Se sellainen, jonka sivuilla voi ihan oikeasti elää itsekin.

Gyasi kutoo tarinaansa rauhallisesti, mutta niin vahvalla tunteella, että lähes jokaiseen hahmoon rakastuu väistämättä. Jokainen luku kertoo aina uuden tarinan, aina uudesta ajasta, mutta silti niin kauniisti edellinen seuraavaa selittäen, ettei aina muista olevansa kaunokirjallisen teoksen sivuilla. Tuntuu nimittäin, että yhtaikaa lukee sekä historiaa että oikeaa elämää, kokee, haistaa, pelkää ja maistaa tunteet ja harmattanin pölyttämät kadut itsekin, vaikkei koskaan Ghanassa tai etelävalloissa olekaan käynyt. Noidankehä on muodostunut, valkoiset vain tulevat ja polkevat, ottavat kaiken senkin mikä ei heille kuulu, vievät epäinhimillisyydetkin aivan omiin mittakaavoihinsa. He töytäisevät käyntiin ketjun, jota emme ole kolmeasataa vuotta myöhemminkään onnistuneet korjaamaan, vaan kärvistelemme tekojemme seurauksien kanssa edelleen: syrjimme ja aiheutamme syrjiviä lakeja, jotka aiheuttavat vaikeuden löytää paikkaansa yhteiskunnassamme, päästä samaan kuin enemmistö, ja koska sinne ei päästä, saamme aikaan köyhiä ja kouluttamattomia, joiden pelkkä olemus ruokkii itseluomiamme ennakkoluuloja laiskoista ja kyvyttömistä. Ja näillehän me voimme toki luoda lisää syrjivää säädöstöä, jottei tästä suosta koskaan päästä nousemaan. Mehän emme koskaan ole olleet itse syyllisiä mihinkään, vaan aina ne muut. Ihan sama ketkä, mutta ne muut. 

Ja kuten tosielämässäkin, on tässä kirjassakin ihmisten kohtalot ovat sydäntäsärkevän raastavia, seurausketjut sukupolvia ylittävän raadollisia. Mutta siitä huolimatta, onneksi ja kirjallisuuden lohdullisuudeksi, lohduton kirja tämä ei silti ole. 1700-luvulta 1960-luvulle ahmin, rakastin ja tunsin, tunsin ja tunsin. Ymmärsin ja ajattelin. En nähnyt syytteleviä sormia, vaan sen hiljaisemman näkökulman. Muutamat viimeiset luvut, ne jotka tulivat jo lähelle nykyaikaa ja ihan kuin hieman kirjailijaa tai ainakin kertojaa itseäänkin, ja rikkoivat aiemmin niin toimivaa rakennetta sukupolvien välisestä kuilusta, edellisten lukujen hahmojen viipyilevästä katoavaisuudesta, ja toivat myös jo aiemmin esitelleet hahmot takaisin mukaan viimeisiin lukuihin, ne eivät olleet ihan niin taianomaisia kuin ensimmäiset. Hienosti loppu toki kietoutui yhteen, mutta se, oliko se jopa liian hienoa ja odotettavissa olevaa, on toki mielipide asia. Minua se ei ihan vakuuttanut, mutta koska olenkin aika taitava ignooraamaan loput, joista en niin pidä, päätän keksiä itse korvaavan version ja vain nauttia siitä, miten taitava ja voimakas kirja tämä oli noin kolme neljäsosaa sivuistaan. Se on paljon kuitenkin jo sekin.

Jos olet lukenut Chimamanda Ngozi Adichien Puolikkaan keltaista aurinkoa, ja pidit siitä, lue tämä. Rakastat tätäkin. Tai jos et, niin tämä silti, ja lue sitten myöhemmin Adichietakin. Nämä ovat kirjoja, joita meidän kaikkien tulisi lukea. Lukea ja ymmärtää.

Helmet-haaste 2017: 26. Sukutarina