NAISET, ROTU JA LUOKKA

ANGELA Y. DAVIS : NAISET, ROTU JA LUOKKA

307s.

Tutkijaliitto 2021

Alkuteos: Women, Race, & Class, 1981

Suomennos: Anna Tuomikoski

Miten orjuuden historia liittyy nykyiseen yhteiskuntaan? Kenestä feministi puhuu, kun hän puhuu rodusta ja luokasta? Kenet vapaan ehkäisyn ja aborttipuheen feministiset liikkeet unohtavat systemaattisesti? Kuka feminismin nimissä ylipäätään eniten puhuu? Näistä kaikista ja paljon muusta akateemikko, aktivisti ja Mustan feminismin puolestapuhuja, professori Angela Y. Davis kirjoittaa klassikkoteoksessaan Naiset, rotu ja luokka, jonka Tutkijaliitto viimein julkaisi suomeksi muutama vuosi sitten. Kulttuuriteko, todellakin, tosin tämän kääntämiseen olisi toivonut olevan vahvempaa painetta jo ennen 2020 vuoden Black Live Matters -liikkeen uutta nousua rasististen poliisien tekemien murhien jälkimainingeissa.

2010-luvulla valtavirtaistunut intersektionaalinen feminismi on viimein saanut meidät puhumaan taas pidemmän tauon jälkeen ihmisten erojen vaikutuksesta yhteiskunnalliseen asemaan. Siinä missä varhainen feminismi tunnisti 1800-luvulla biologisen sukupuolen tuottamat erot sekä 1900-luvun alkupuolella sukupuoliroolien performatiivisuuden, on feminismin neljäs aalto viimein saanut otettua mukaan Mustan feminismin, eli käsityksen siitä, että sukupuolen lisäksi myös muut ihmistä marginalisoivat intersektiot aina seksuaalisuudesta yhteiskuntaluokkaan, etnisyydestä vammaisuuteen vaikuttavat ihmisen yhteiskunnalliseen asemaan. Matka yhteen on ollut pitkä, sillä siinä missä valkoinen feminismi on ollut olemassa naisasialiikkeen muodossa jo vuosisatoja, on se ottanut Mustat sisarensa mukaan liikkeenseen lähinnä, jos se on hyödyttänyt sen omia tarkoitusperiä ja seuraavassa hetkessä hylännyt heidät, jos yhteen on kannattanut lyöttäytyä rasistisien liikkeiden kanssa. Kuten muutkin liikkeet ja ismit, feminismi on aaltoillut, kuohunut ja kehittynyt ajan saatossa muuta yhteiskunnallista liikehdintää joko myötäillen tai vastustaen, mutta sen rasistiset taustat ovat edelleen asia, joita ei täysin osata käsitellä.

Angela Davisin alunperin jo 1980-luvun alussa julkaistu Naiset, rotu ja luokka on terävä puheenvuoro juurikin Mustan feminismin ja intersektionaalisuuden puolesta. Teos on laaja, esseeltä muotoaan lainaava teos rasismista ja rasismin historiasta, eikä se suostu säästämään naisasian osuutta rotusorron olemassaoloon ja ylläpitoon. Davis on taitava kirjoittaja, ja hän tuo yhteen valtavan määrän yhteiskunnallista tutkimusta näyttääkseen, miten rasismi on ujuttautunut yhteiskunnan jokaiseen nurkkaan. Davis aloittaa matkan rasismin historiaan 1800-luvun orjuuden vastaisesta liikehdinnästä sekä Yhdysvaltain sisällissodasta, ja toisin kuin populaarikulttuuri yleensä tahtoo asian esittää, muistuttaa, ettei orjuudesta vapautuminen todella johtanut Mustien vapautumiseen, vaan vielä suurempaan sortoon kapitalistisen monopoliyhteiskunnan massatyövoimana. Davis näyttää myös, miten äänioikeusliike jätti Mustat syrjään, kenties valkoisen miehen pelosta, että jos muille antaa valtaa, he käyttävät sitä yhtä väärin kuin he ovat itse sitä aina käyttäneet, ja toisaalta Davis syventyy työläisliikkeen ja sosialismin nousuun sekä jälleen siihen, miten senkin parissa asioita ajaneet valkoiset aktivistit unohtivat Mustat sisarensa. Davis tuo esiin myös seksuaalirikoskeskustelun ja rankaisuyhteiskunnan äärimmäisen rasistisuuden, mitä ajatusta tällä vuosikymmenellä esimerksi Amia Srinivasan on oivallisesti jatkanut Halun politiikka -teoksessaan, ja teoksessa käsitellään myös ylipäätään sitä haitallista, madonnamaista kotiäidin ihannetta, joka on vasta 1800-luvulla rakennettu keinotekoinen malli, millä nainen saatiin kätevästi pois vallan miesten tieltä, ja toisaalta kotiin kasvattamaan kapitalismille uutta työvoimaa ilman, että yhteiskunnan tarvitsee osallistua työvoimaa uusintavan hoivatyön kustannuksiin. 

Vaikka Naiset, rotu ja luokka on kirjoitettu jo yli 40 vuotta sitten, sen sanoma on edelleen (surullisenkin) ajankohtainen: rasismi on ja voi hyvin yhteiskunnassamme, ja se on taas viimeisten vuosikymmenien aikana nostanut päätään, tullut näkyvämmäksi ja vähemmän epäkorrektiksi ajatusmuodoksi. Jos rasismin historiaa ei tunne, voi niin rakenteellista kuin puheessa esiintyvää rotuun tai ihmisen ominaisuuksiin perustuvaa sortoa olla haastava tunnistaa, sillä se piiloutuu merkityksiin, tapoihin ja tottumuksiin, itsensä nostamiseen ja toisista uhkakuvien maalaamiseen. Rasismi irrotetaan jatkuvasti kontekstista luomalla kuvaa yksittäistapauksista tai vetoamalla siihen, ettei meillä sentään niinkuin Amerikassa. Se häivytetään puolustelemalla toisilta ottamista kuvitteellisten resurssien rajallisuudella ja varaamisella omalle kansakunnalle, omien puolustamisella ulkomaiselta raiskaajalta, ja se vähätellään pois vasemmiston höpsötyksenä, yrityksenä turhaan heiluttaa natsikorttia vastustajien edessä. Rasismi on kuitenkin pohjimmiltaan paljon laajempi ja vaikeammin hahmotettava ilmiö kuin haukkumasanojen huutelu bussissa tai väkivaltarikokset kaupungin yössä, holokaustista nyt puhumattakaan, sen pohja rakennetaan juurikin arjessa, meihin ja heihin lajittelemalla, uhkakuvia luomalla, haitallisista tai laittomista ihmisistä puhumalla. Kaikki se luo puhetapaa, joka normalisoi erojen käyttämisen politiikassa itsensä hyväksi,  kaikki se on rasismia, kuulosti se jonkun korvaan rajulta tai ei. Rasismi kun nimenomaa syntyy toistosta, kaavoista ja historiallisesta jatkumosta, minkä Angela Davis teoksessaan kiitettävästi osoittaa. Tätä kirjaa vaalien aikaan luettaessa onkin varsin kylmäävää, että nykyään maamme toiseksi suurimman puolueen maahanmuutto-ohjelmassa puhutaan aivan suoraan "islamisaatiosta" ja maahanmuuton haitallisuudesta, rinnakkaisyhteiskunnista ja väärän koulutusasteen omaavista kansanryhmistä, kun tismalleen samaa puhetta on käytettyä 1800-luvun Yhdysvalloissa orjuuden puolustamiseen sekä 1930-luvun Euroopassa juutalaisten joukkotuhon perusteluun. Rasismi ja sen määritelmä ei ole mikään mielipidekysymys, se on laaja historiallinen jatkumo, ja tämän päivän maahanmuuttokeskustelu on suoraan yhteydessä yhteiskuntamme viimeisten vuosisatojen järkyttäviin kansanmurhiin, rotusortoon, rotuerotteluun sekä rikoksiin ihmisyyttä vastaan. 

Ja juuri siksi historian tunteminen on äärimmäisen tärkeää. Jos nykypuheen irrottaa laajemmasta kontekstista, ei kaavoja näe. Kaavojen häivyttäminen hyödyttää vain rasistista keskustelua normalisoivaa arvo-oikeistoa, mutta mitä enemmän me ymmärrämme miten tähän on tultu, sitä todennäköisemmin voimme myös välttää sen, ettemme tee suuria virheitämme uudestaan. Sillä kukaan meistä, ei valkoinen mies eikä nainen, ole vapaa, jos muut eivät ole vapaita. Valta sinänsä ei katso sukupuolta, luokkaa tai rotua, jos se jakautuu epätasaisesti tai perustuu toisen ryhmän riistolle. Se on oivallinen muistutus, sillä välillä (valkoinen) feministi unohtuu hekumoimaan ajatuksella, jonka mukaan matriarkaalinen yhteiskunta olisi automaattisesti riistosta vapaa, että naisluonto olisi jotenkin essentiaalisesti vähemmän vallanjanoinen tai sitä väärin käyttävä. Davis osoittaa, että näin ei tosiaan ole, eikä valkoinen nainen ole kapitalistisessa yhteiskunnassamme yhtään sen vähemmän puhdas kuin valkoinen mieskään. Eroista ja erilaisuudesta me emme varmastikaan pääse eroon, mutta jotain tälle epätasaisesti jakautuvalle vallalle me sentään voinemme tehdä. Yhdessä, tilaa antaen, ei jostain kuvitteellisesta ylhäisyydestä alas kaataen.

Helmet-haaste 2023: 15. Kirjan nimessä on ja-sana

TONI MORRISON : MINUN KANSANI, MINUN RAKKAANI

TONI MORRISON : 

MINUN KANSANI, MINUN RAKKAANI

329s.

Tammi 2009

Alkuteos: Beloved, 1987

Suomennos: Kaarina Sonck

Olen halunnut lukea Morrisonia lisää siitä saakka, kun luin aivan blogini alkutaipaleella hänen uusimman teoksensa, Luoja lasta auttakoon. Tuo puolitoista vuotta sitten luettu pienoisromaani kuuluu siihen kokoaan ajan myötä kasvattavien teosten sarjaan, jotka jäävät mieleen ja löytävät jatkuvasti uusia muotoja ja näkökulmia kun siihen keskustellen tai ihan jo omassa pienessä päässään palaa. Pientä rimakauhua jostain syystä Morrisonin kohdalla on kuitenkin ollut ilmassa, mutta nyt viimein tuli aika tarttua hänen ehkä yhdellä tapaa kiiteltyinpään ja kenties tärkeimpäänkin teokseen. 

"Vuodenajat ovat Ohiossa teatraalisia. Jokainen niistä saapuu kuin primadonna varmana siitä että juuri sen esityksen takia maailmassa on ihmisiä. Kun Paul D oli pakotettu ulos 124:stä talon takana olevaan vajaan, kesä oli vihelletty ulos näyttämöltä ja veren- ja kullanvärinen syksy sai kaikkien huomion osakseen. Rauhaisaa taukoa ei ollut yölläkään, vaikka olisi pitänyt, sillä kuolevan maiseman äänet olivat läpitunkevat ja kovat."

Sethe on Ohiossa Yhdysvaltain sisällissodan jälkeen elävä karannut orja, joka asuu yhdessä anoppinsa sekä tyttärensä kanssa talossa, jonka vavahteleva henki pitää kaikkia asukkaita otteessaan. Karkumatkalla katosi Sethen miehen, pojat lähtivät myöhemmin kun ymmärsivät, ettei kaikkien haamujen kanssa ole pakko elää. Kun anoppikin on siirtynyt jo ajasta toiseen, ilmestyy Sethen elämään ensin mies menneisyydestä, Kultaisesta talosta ja yhteisistä taustoista, ja myöhemmin ruummillistuu myös hänen elämäänsä pahiten vainoava aave. Tukahtuneet tunteet nousevat pintaan, ja yhtaikaa sekä suoraan tapahtumien keskelle hyppäävä että silti hieman hitaasti käyntiin lähtevä tarina alkaa vyöryä loppua kohden sellaista vauhtia, että se pitää otteessaan, vaikka sydän särkyy lukijankin matkalla ties kuinka monta kertaa.

Morrison on uskomattoman taitava kuvaamaan kauhistuttavia tekoja inhimillisesti, niin, että yhtaikaa sekä kärsii uhrin että tekijän puolesta. Hän kuvaa värillisten kärsimyksiä sekä orjuuden keskellä että vapautumisen jälkeisessä yhteiskunnassa mestarillisesti ja voimakkaasti: kirja ei ole ehkä varsinaisesti vaikea, mutta helpolla se ei lukijaansa päästä. Sen hienous on realistisuudessa ja raadollisuudessa, sen todellisuuden kuvaamisessa, jota värilliset joutuivat elämään kun heidän ihmisarvonsa oli totaalisen riistetty, heidän mittojaan luetteloitiin kuin eläimen ominaispiirteitä eikä heidän ei edes kannattanut kiintyä lapsiinsa, koska ne vietäisiin heiltä kuitenkin pois, myytäisiin muualle, käytettäisiin kauppatavarana kuten jo omia vanhempia ja isovanhempia aikoinaan. Ihmisten mielet ovat niin rikki, että vapauduttuaankin vapaus tuntuu joltain aivan utopistiselta, ja vapaaksi päästyään äidinvaisto puolustaa lapsiaan omalta kohtaloltaan niin vahvalla voimalla, ettei sen edessä ole enää oikeaa ja väärää.

Orjuuden historia on omalla tavallaan rankkaa luettavaa, mutta sen paikka kirjallisuudessa on tärkeä. Se tuo esiin kaiken sen alistamisen mihin valkoinen omistaja syyllistyy, ja se näyttää sen polun ja historian, minkä takia rodullinen tasa-arvo on haastavaa vielä nykypäivänäkin. Vaikka sitä jollain tapaa voisi kuvitella ihmisen oppineen virheistään, kasvaneen jollain tapaa henkisesti, ei näiden asioiden edessä voi vain hymistellen olla hiljaa ja toivoa, että viimein olisi se aika, jollloin historia ei kaikessa kauheudessaan enää toistaisi itseään.

Minun kansani, minun rakkaani on voimakas, vahva, vertauskuvallinen, maaginen ja tärkeä kirja. Se näyttää miten yleinen murtaa yksilön, miten yksilön tarinasta tulee yleistä. Se on yhtaikaa raadollinen pelastustarina sekä Sethestä ja Rakkaimmasta että koko siitä kansasta, joka on alistettu eläimen lailla vallassa olevan tahtoon. Morrison kirjoittaa laadukasta ja tunteisiin menevää kirjallisuutta, jota haluaisi oikeastaan ihan kaikkien muidenkin lukevan.

Helmet-haaste 2017: 16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja

YAA GYASI : MATKALLA KOTIIN

 

YAA GYASI : MATKALLA KOTIIN

♥ ♥ ♥ ♥

373s.

Otava 2017

Alkuteos: Homegoing, 2016
Suomennos: Sari Karhulahti

Arvostelukappale

Aloitin tämän postauksen ensin kirjoittamalla vain kaksi kertaa peräkkäin sanan apua. Se ei oikein kuitenkaan meinannut toimia, ei jatkunut, kun teki vaan mieli kirjoittaa samaa sanaa kolmannen, neljännenkin kerran. Ehkä tavuttaen tai lihavoiden. Sanoa vain apua, koska mieleen ei tule mitään muuta sanaa kun meinaa jo hieman reilun kolmen kuukauden sisällä kertoa löytäneensä taas yhden sielunkirjansa. Mutta minkäs sille voi, että näitä on nyt löytynyt. Näiden äärellä tämä kirjoittaminen on vain jotain, mihin ei ennen kirjablogiuraa ollut varautunut. Vaikeaa ja silti pakahduttavaa. Uskomattoman vaikeaa, ja silti niin kovin inspiroivaa.

"Olen jo liian vanha lähtemään Amerikkaan. Ja myös liian vanha tekemään vallankumouksen. Sitä paitsi, jos me käymme valkoisten kouluja, opimme vain sen, mitä valkoiset haluavat meidän oppivan. Kun palaamme, rakennamme sellaisen maan, jonka valkoiset haluavat meidän rakentavan. Maan, joka palvelee jatkossakin heitä. Meistä ei tule milloinkaan vapaita."

Yaa Gyasin juuri suomeksi ilmestynyt esikoisromaani lähtee liikkeelle 1700-luvun Ghanasta, maasta, jonka alueita kansoittavat fanti- ja ašantiheimot, maasta, jonka rannikolla britit hallinnoivat orjalinnoitusta. Valkoisten ensi askeleet satojen vuosien sorron tiellä astutaan Afrikkaan, ja samalla kaksi toisistaan tietämätöntä sisarpuolta astuvat omien kohtaloidensa poluille: Effie jää valkoisen kuvernöörin vaimoksi Gold Coastille, Esi taas viedään orjalaivojen mukana Yhdysvaltoihin. Tästä alkaa tie, joka kulkee yli kaksisataa vuotta kohti vuosituhannen vaihdetta, orjakaupan keskeltä puuvillaplantaaseille, itsenäisyyssotiin ja Harlemin jazz-klubeille. Tarina kuljettaa rinnakkain kauniisti kahta aivan erilaista kohtaloa, joita kuitenkin yhdistää tarve palata jonnekin. Tarve palata kotiin.

Aloitin kirjan lukemisen jo maaliskuussa, mutta kun viimein viime viikolla palasin kunnialla suoritetun viimeisen tentin jälkeen tämän pariin, oli se pakko aloittaa alusta, ettei menetä yhtä ainoaa säiettä muun unohduksen ja arjen alle. Jo ensimmäinen luku sai aikaan tunteen, että käsillä on jotain, mitä tulen rakastamaan, eikä ennakkotunne pettänyt. Oli miten mones hehkutus tänä vuonna tahansa: käsissäni on taas kirja, joka on ihan hieman elämää isompi. Se sellainen, jonka sivuilla voi ihan oikeasti elää itsekin.

Gyasi kutoo tarinaansa rauhallisesti, mutta niin vahvalla tunteella, että lähes jokaiseen hahmoon rakastuu väistämättä. Jokainen luku kertoo aina uuden tarinan, aina uudesta ajasta, mutta silti niin kauniisti edellinen seuraavaa selittäen, ettei aina muista olevansa kaunokirjallisen teoksen sivuilla. Tuntuu nimittäin, että yhtaikaa lukee sekä historiaa että oikeaa elämää, kokee, haistaa, pelkää ja maistaa tunteet ja harmattanin pölyttämät kadut itsekin, vaikkei koskaan Ghanassa tai etelävalloissa olekaan käynyt. Noidankehä on muodostunut, valkoiset vain tulevat ja polkevat, ottavat kaiken senkin mikä ei heille kuulu, vievät epäinhimillisyydetkin aivan omiin mittakaavoihinsa. He töytäisevät käyntiin ketjun, jota emme ole kolmeasataa vuotta myöhemminkään onnistuneet korjaamaan, vaan kärvistelemme tekojemme seurauksien kanssa edelleen: syrjimme ja aiheutamme syrjiviä lakeja, jotka aiheuttavat vaikeuden löytää paikkaansa yhteiskunnassamme, päästä samaan kuin enemmistö, ja koska sinne ei päästä, saamme aikaan köyhiä ja kouluttamattomia, joiden pelkkä olemus ruokkii itseluomiamme ennakkoluuloja laiskoista ja kyvyttömistä. Ja näillehän me voimme toki luoda lisää syrjivää säädöstöä, jottei tästä suosta koskaan päästä nousemaan. Mehän emme koskaan ole olleet itse syyllisiä mihinkään, vaan aina ne muut. Ihan sama ketkä, mutta ne muut. 

Ja kuten tosielämässäkin, on tässä kirjassakin ihmisten kohtalot ovat sydäntäsärkevän raastavia, seurausketjut sukupolvia ylittävän raadollisia. Mutta siitä huolimatta, onneksi ja kirjallisuuden lohdullisuudeksi, lohduton kirja tämä ei silti ole. 1700-luvulta 1960-luvulle ahmin, rakastin ja tunsin, tunsin ja tunsin. Ymmärsin ja ajattelin. En nähnyt syytteleviä sormia, vaan sen hiljaisemman näkökulman. Muutamat viimeiset luvut, ne jotka tulivat jo lähelle nykyaikaa ja ihan kuin hieman kirjailijaa tai ainakin kertojaa itseäänkin, ja rikkoivat aiemmin niin toimivaa rakennetta sukupolvien välisestä kuilusta, edellisten lukujen hahmojen viipyilevästä katoavaisuudesta, ja toivat myös jo aiemmin esitelleet hahmot takaisin mukaan viimeisiin lukuihin, ne eivät olleet ihan niin taianomaisia kuin ensimmäiset. Hienosti loppu toki kietoutui yhteen, mutta se, oliko se jopa liian hienoa ja odotettavissa olevaa, on toki mielipide asia. Minua se ei ihan vakuuttanut, mutta koska olenkin aika taitava ignooraamaan loput, joista en niin pidä, päätän keksiä itse korvaavan version ja vain nauttia siitä, miten taitava ja voimakas kirja tämä oli noin kolme neljäsosaa sivuistaan. Se on paljon kuitenkin jo sekin.

Jos olet lukenut Chimamanda Ngozi Adichien Puolikkaan keltaista aurinkoa, ja pidit siitä, lue tämä. Rakastat tätäkin. Tai jos et, niin tämä silti, ja lue sitten myöhemmin Adichietakin. Nämä ovat kirjoja, joita meidän kaikkien tulisi lukea. Lukea ja ymmärtää.

Helmet-haaste 2017: 26. Sukutarina