MAAILMAN KAUHEA VIHREYS

BENJAMÍN LABATUT : MAAILMAN KAUHEA VIHREYS

213s.

Tammi 2023

Alkuteos: Un verdor terrible, 2019

Suomennos: Antero Tiittula

Mitä eroa on tiedolla ja näyllä? Milloin kuvitellusta tulee totta, miten ajatelmasta tulee tiedettä? Missä kulkee jopa nerouteen asti yltävän kuvittelukyvyn ja hulluuden raja-aidat? Voiko fiktiota erottaa koskaan faktasta tai faktaa fiktiosta? Tätä kaikkea ja niin paljon muuta kysyy chileläisen Benjamín Labatutin ensimmäinen suomennettu teos Maailman kauhea vihreys, joka tarttui alunperin lukuun muistaakseni, koska Helmi Kekkonen sitä kovasti kehui.

"Herättyään torstaiaamuna kahdeskymmenestoinen huhtikuuta 1915 sotilaat näkivät valtavan vihertävän pilven, joka mateli heitä kohti ei-kenenkään-maalta. Se oli kaksi kertaa ihmistä korkeampi, paksu kuin talvisumu ja ulottui horisontin poikki kuuden kilometrin levyisenä. Sen edetessä puiden lehdet lakastuivat, linnut putosivat kuolleina maahan ja ruoho muuttui kelmeän metallinväriseksi. Ananasta ja lipeää muistuttava tuoksu kutitti sotilaiden kurkkua, kun kaasu reagoi keuhkojen limakalvoilla muodostaen kloorihappoa."

Maailman kauhea vihreys on viehättävä hybridi tiedettä ja kaunokirjallisuutta. Se tempaa mukaansa välittömästi, jo ensimmäisellä sivulla onkin yhtäkkiä osana luentoa preussinsinisestä, syanidikapseleista ja natsioikeudenkäynneistä, toisen maailmansodan jälkinäytöksissä. Teos etenee luento luennolta, tieteen läpimurto toisensa jälkeen, kunnes yhtäkkiä, noin kirjan puolivälin kohdilla, eteen ilmestyykin prologi. Juuri kun luulin ymmärtäväni mitä luen, keikauttaa Labatut asetelman päälaelleen, ja lähteekin aivan uuteen suuntaan. 

Booker-ehdokkaaksikin noussut romaani häikäisee paitsi rakenteeltaan myös sisäisiltä kysymyksiltään. Labatut leikittelee mestarillisesti toden ja kuvitellun ohuilla rajapinnoilla, kuljettaa fiktiota faktan sekaan, sekoittaa totta keksittyyn. Mitä pidemmälle Labatut menee, sen vahvemmin mielikuvitus vie todelta vallan ja samalla sen todemmalta kuviteltu tuntuu. Rakenne on kiehtova ja koukuttava, se muistuttaa taipumuksestamme tarinallistaa ja täyttää tieteen jättämät aukot mielikuvituksella. 

Toisaalta Labatut esittää myös yhden etenkin matemaattis-luonnontieteellistä tutkimusta eniten pohdituttavan kysymyksen ihan jokaiselle: jos tutkija löytää jotain, minkä potentiaalinen tuhovoima voi kadottaa koko ihmiskunnan, mikä on hänen vastuunsa tieteentekijänä? Kenelle hän luo tietoa? Mihin sitä voidaan käyttää? Voiko löytöä tehdessä edes lopulta ennustaa, mitä onkaan todellisuudessa löytänyt? Ja voimmeko me joskus löytää, ymmärtää jopa liikaa? Milloin tiede menee liian pitkälle, mitkä asiat olisi tärkeä jättää aidosti ymmärryksen ohuen verhon toiselle puolelle? Mitä teemme kyvyllä häikäistyä alkuräjähdyksen valolla, jos samalla tiedolla voidaan poistaa koko oma olemassaolomme? 

Labatutin kieli on kiehtovaa, kaunista, elävää. Se virtaa ja kuljettaa mukana, näyttää kauheudet rauhallisesti, rauhan hetket kaiken sen kaoottisuuden läpi, jota ihminen jatkuvassa hälytystilassaan niihin sijoittaa. Romaanilla on toki suvantokohtansa, sekä absoluuttisen täydellisestä kirjasta hieman alemmalle portaalle pudottava heikkoutensa: eikö edes todellisista tieteentekijöistä voi kirjoittaa fiktiivisesti ilman, että mukaan täytyy aina saada kohtaus vanhasta ukkelista kopeloimassa teini-ikäistä impeä? Niin kuin c'mon Labatut, näytät 99% ajasta pystyväsi parempaan, miksi mukaan täytyy ottaa auliisti itseään tarjoava teinin kehoon kirjoitettu Mies Fantasia, kun se ei edes mitenkään mihinkään liity? Tai jos liittyy, niin se ei kyllä tarinaan mitään tuo, ainoastaan vie. Ihmismielen viheliäisyyden ja heikkouden kuvaaminen tällä iänikuisella troopilla on ainoastaan väsynyttä ja tylsää. Tätä näkemystä tosin saa haastaa: lupaan tarjota kahvit, jos joku osaa analysoida tämän käänteen merkityksellisyyden niin, että alankin fanittaa sitä.

Mutta noin muutoin Maailman kauhea vihreys on kertakaikkisen täydellinen romaani noin perusasetuksiltaan tällaiselle tiedenörtille ja -fanille kuin itse olen. Se tuo fysiikan niin kvantti- kuin avaruustieteen tasollakin ymmärrettäväksi, näyttää löydöt löytäjiensä kautta, tuhovoiman mielen tuhoutumisten maisemissa. Mitä pidemmälle romaani etenee, sen enemmän se ottaa vapauksia, kuvittelee, täyttää, kysyy ja kyseenalaistaa. Sitä ahmii ahmimistaan, ja välillä täytyy aivan pysähtyä muistamaan, ettei tämä kaikki ole totta, vaikka se voisikin olla. Tiede on, toki, mutta tieteen ja kuvittelunkin väliin on hyvin vaikea piirtää selkeää viivaa. Kuvittelustahan kaikki tiedekin lähtee, jolloin todellisuuden ja ymmärryksemme välissä on aina vain ja ainoastaan aivojemme totaalinen rajallisuus. Suurimmat löydöt uhraavat tuon rajallisuuden suojaavat tekijät, mutta uhraavatko ne myös ihmiskunnan ja luonnon sellaisina kuin olemme tottuneet ne ymmärtämään?

Helmet-haaste 2024: 6. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle

MUUTOS: METODI

 

ÉDOUARD LOUIS : MUUTOS: METODI

272s.

Tammi 2023

Alkuteos: Changer: méthode, 2021

Suom. Lotta Toivanen

Pyydetty arvostelukappaleena

Édouard Louis oli reilu kaksikymppinen, kun hänen esikoisteoksensa Ei enää Eddy nousi maailmanmaineeseen, kun hän toi luokkakeskustelun takaisin ranskalaisiin kirjallisuuspiireihin. Väkivaltaisesta, köyhästä ja avoimen rasistisesta sekä homofobisesta lapsuudesta kertova esikoinen on vahva luokkakuvaus 2000-luvun alun Ranskasta, jota harva etuoikeutettu edes tunnistaa tämän vuosisadan kertomukseksi. Louis on jatkanut tällä omaelämäkerrallisella tiellään, Väkivallan historia taas on Louisin väkevä kertomus traumasta ja seksuaaliväkivallasta, sen luokka- ja seksuaalivähemmistösidonnaisuudesta. Nämä kaksi teosta ovat väkivaltaisia, verenmakuisia ja kitkeriä. Syystäkin. Lousin seuraavat teokset, isästään kertova, yksi Louisin upeimmista teoksista, Kuka tappoi isäni sekä hänen äitiinsä painottuva (ja ehkä vähän haparoiva, sellaisella "mies luulee ymmärtävänsä naiseutta" -tavalla) Naisen taistelu ja muodonmuutokset taas sukupuolen, luokan ja ylisukupolvisuuden yhteiskunnallisempia tutkielmia, jossa Louis paneutuu pohtimaan, mikä on tuonut hänen vanhempansa siihen, mistä hän itse on ollut lähtöisin. Muutos: metodi jatkaa tällä linjalla, koska Louisin on pakko jatkaa. Aihe ja menneisyys ovat hänessä niin kehollisesti, ettei hän muuta voi kuin jatkaa. Ei hänellä ole muuta, mistä kirjoittaa, sanoo Louis itsekin tämänkeväisen Helsinki Lit'n haastattelussa. Aihe on hänessä, eikä se ole tullut kokonaan ulos, kirjoittaa siitä miten paljon tahansa. Joten niinpä hän jatkaa. Ei siitä mistä jäi, vaan uudelleen alusta, aina vain uudesta, yllättävästäkin näkökulmasta. Ja tällä kertaa keskeisin näkökulma on luokkaretki, vimmainen ja määrätietoinen, kehollinen matka ensin kotikylästä Amiensiin, sieltä myöhemmin Pariisiin, keskelle porvaristo, prisessoja, herttuattaria ja sveitsiläisten suurkaupunkien kaupunginjohtajien eliittipiirejä.

Ei enää Eddyssä Édouard haaveilee lähtemisessä, Muutos: metodissa hän on jo lähtenyt. Hän ponnistaa opettajien ja kirjastonhoitajien tuella lähikaupungin lukioon, ensimmäisenä koko suvustaan. Lukiossa hän tapaa Elenan, porvariperheen tyttären, josta tulee Édouardille jonkinlainen kartta kohti tulevaisuutta, tulevaa minää. Elena ja hänen perheensä on kaikkea mitä Édouard ja hänen perheensä eivät ole: sivistyneitä, lukeneita, keskustelevia, välittäviä. Pian Édouard onkin kaikki viikonloput Elenan perheen ullakkohuoneessa, Elenan tavoissa, maneereissa, eleissä ja opeissa. Édouard lukee Elenaa kuin aarrekarttaa, uskoo Elenan tavat ja elkeet omaksessaan pääsevänsä viimein perille, perille jonnekin, mistä menneisyys ei häntä enää tavoita.

"Myöhemmin kun katkaisin välit Elenaan ja hänen perheeseensä, hänen äitinsä sanoi minulle: Olet käyttänyt hyväksesi kaikkea, mitä me olemme sinulle opettaneet. Mitä hyväksi käyttäminen tarkoittaa? Eikö Elenakin ollut käyttänyt hyväkseen kaikkea, minkä oli oppinut äidiltään? Ja omalta yhteiskuntaluokaltaan?

Onko siis niin, että joillekin hyväksi käyttäminen on sallittua ja joidenkin toisten kohdalla se on paheksuttavaa ryöstämistä?"

Lousin tyyli on vimmainen, hänen pakkonsa päästä pois näkyy kirjan riveillä, pakko ei ole ainoastaan pakkomielle vaan ainoa tapa selvityä, Louisin tekstin Édouard - on hän miten yhtä todellisen kirjailijan kanssa tai ei - tekee kaikkensa jotta selviytyy, menneisyydestä, lapsuudestaan, taustastaan. Tulee paremmaksi kuin se mistä hän on lähtenyt, muuttaa näyttämisenhalun kostoksi, kostaa olemalla kaikkea muuta mitä oma tausta on ollut. Hän muuttuu muuttuu muuttuu, ihmisiä jää jalkoihin, mutta oma pako, selviytyminen, ne ovat ainoat asiat, jotka ohjaavat Louisia, vasta sitten hän on turvassa, vasta sitten hän on saavuttanut jotain. 

Joskus kipeintä muutoksessa on se, että harva ihminen muuttuu yhtaikaa, harva ihminen muuttuu ympärillä. Muutoksen myötä itsestä kasvaa jotain uutta, ja vanhojen ystävien kanssa kasvu muuttuu erilaisuudeksi. Vaikka Édouardin vimma muuttua on ollut selvää heti kotikaupungista pois pääsystä saakka, kirjailija Didieriin tutustuminen saa hänet ymmärtämään, ettei vain läheiseen kaupunkiin pääseminen ole ollutkaan täydellinen vapautus, täydellinen vapautus koittaa vasta Pariisissa. Niin myös Amiensista tulee kotikylän lisäksi paikka, josta täytyy päästä pois saadakseen rakentaa itsensä loppuun, valmiiksi, täydelliseksi. Täytyy päästä pois, vaikka se tarkoittaakin myös poispääsyä rakkaan ystävän Elenan luota.

Kuten ihminen yleensä, Édouard etsii yleensä pelastusta ulkoa, koulutuksesta, rahasta, statuksesta, ihmisistä, joilla on jo koulutus, rahaa, status. Kullan ja kimalluksen perässä voi matkustaa vaikka maailman ääriin, mutta eri asia on, voiko ulkoista tavoitellessaan tulla koskaan perille. Édouard kuitenkin yrittää, jäljittelee, matkii, opettelee, lukee vuodessa vuosikymmenten sivistyksen, hankkiutuu pidemmälle kuin kukaan muu hänen tuntemansa. Matka on pitkä ja kipeä, ja silti välttämätön.

Louis kirjoittaa tästä kaikesta äärimmäisen upeasti. Hän näyttää taiten mitä peritty sosiaalinen ja kulttuurinen pääoma on pelkän taloudellisen pääoman sijaan. Louisin tekstissä luokkahäpeä on kehollista, lihaisaa, rumaa ja vuotavaa, ja hän osaa tuoda aivan erityisellä taidolla esiin sen, mitä kokonaiseen ihmisryhmään suunnattu halveksunta ja ylenkatse saa yksilössä aikaan. Miten yhteiskunnan asenteet sisäistyvät, miten mielen gentrifikaatio saa jahtaamaan jotain, jonka todellisuudessa voi oikeastaan vain periä. Louis näyttää sen, minkä moderni länsi on kiivaasti yrittänyt peittää; sen miten valta ja hallinta on edelleen vuosisatojen takaa polveutuvilla aatelissuvuilla, rahalla ja eliitillä. Uusrikkaita mahtuu joukkoon, toki, mutta jääkarhunnahasta tehty sohva eroaa siitä siniverisestä hienostuneisuudesta, suvusta, jonka vaiheita Édouard on itsekin opiskellut historian tunneilla.

"Jotkut kuvaavat muuttumistaan hitaaksi prosessiksi, eräänlaiseksi kehojen ja sen olotilojen, oman olemisen ja elämisen tapojen perättäisten muutosten kasaumaksi, jolloin muutokset hajaantuvat ajassa niin etteivät ne tarvitse tietoisuutta tai tahdonvoimaa toteutuakseen, jotkut selittävät, että he ovat muuttuneet kohdattuaan kehoja ja yksilöitä, jotka ovat erilaisia kuin elämän alkupuolella kohdatut, sisäistettyään uusien kehojen ja yksilöiden asenteet usein hiukan hajanaisella tavalla. Minulle ei käynyt niin. Halusin muuttaa kaiken ja halusin, että kaikki muutosprosessissani olisi tietoisen päätöksen tulosta. Halusin, että kaikki olisi vastedes omassa hallinassasi."

Muutos: metodi on ehdottomasti Louisin tuotannon suurimpia helmiä, mutta suosittelen silti tarttumaan Louisin aiempiin teoksiin, ainakin Ei enää Eddyyn ensin, jos kyseistä kirjailijaa ei ole vielä lukenut. Se on erilainen kuin tämä, rikkinäisempi, kiireisempi, vielä pakeneva. Muutos: metodi on ehkä jo perillä kysyen onko matka lopulta edes sen arvoista.

NAISEN TAISTELUT JA MUODONMUUTOKSET

ÉDOUARD LOUIS : 

NAISEN TAISTELUT JA MUODONMUUTOKSET

110s.

Tammi 2022

Alkuteos: Combats et métamorphoses d'une femme, 2021

Suomennos: Lotta Toivanen

Èdouard Louis on eittämättä yksi tämän hetken kuumimpia ranskalaiskirjailijoita. Hän kirjoittaa luokasta, köyhyydestä ja sellaisesta maailmasta, jota sivistyneenä itsensä pitävä eurooppalainen ei enää nyky-yhteiskunnaksi tunnista. Esikoisteos Ei enää Eddy sukeltaa kirjailijan henkilökohtaiseen taustaan, Väkivallan historia taas paneutuu traumaan ja seksuaaliseen väkivaltaan. Tämä uusin, Naisen taistelut ja muodonmuutokset taas on eräänlainen rinnakkaisteos Louisin edelliselle, Kuka tappoi isäni -pienoisromaanille, ja näissä kahdessa kirjassa hän käsittelee köyhyyttä, alaluokkaisuutta ja työväenluokkaa vanhempiensa, ensin isänsä ja nyt äitinsä kautta.

"Olin niin tottunut näkemään äidin onnettomana, että onnellisuus hänen kasvoillaan oli tuntunut skandaalilta, huijaukselta, valheelta joka piti kiireesti paljastaa."

Naisen taistelut ja muodonmuutokset on Louisin kuvaama yhteiskuntaluokka äidin sekä äiti-poikasuhteen kautta kuvattu kertomus naisesta, joka tuli kesken kokkiopintojensa raskaaksi, ja olikin pian jo eronnut kahden lapsen äiti vain parikymppisenä ilman tietoa tulevaisuudesta saati edes pärjäämisestä. Ainoa tie, jolla nuori, kouluttamaton yksinhuoltajaäiti voi hänen sosiaalisissa ympäristöissään pärjätä, on mennä uudelleen naimisiin, ja niin kirjan äiti löytää uuden miehen, Louisin isän, ja yhtäkkiä lapsia onkin viisi, mies alkoholisti ja äiti yksin kotona, kotinsa vankina, nöyryytettynä ja nujerrettuna, miehensä vallan alla. 

Louis jatkaa työväenluokan kuvaamista tuttuun tapaansa avaten toteavaan, selittävään tapaansa miten hänen äitinsä päätyi paikkaan, johon niin moni työtön ja kouluttamaton nainen hänen lapsuudessaan päätyi. Louis kirjoittaakin tarkoituksen mukaista epäkirjallisuutta, tai kuten hän itse sen kirjassaan ilmaisee, "minulle on sanottu, että kirjallisuuden ei pidä selittää todellisuutta, ainoastaan näyttää se, mutta kirjoitan selittääkseni ja ymmärtääkseni äidin elämää. - - -Koska nyt minä sen tiedän: se mitä kirjallisuudeksi kutsutaan, on rakennettu vastoin äitini kaltaisten ihmisten elämää ja kehoa. koska nyt minä tiedän, että äidistä kirjoittaminen, äidin elämästä kirjoittaminen tarkoittaa sitä, että uhmaan kirjoittamisellani kirjallisuutta." Naisen taistelut ja muodonmuutokset on tietoinen irrottautuminen siitä narratiivista, jota kirjallisuus lähtökohtaisesti toistaa, se on sen todellisuuden näyttämistä, joka lukevan luokan ulkopuolelle kokonaan jää.

Louisin äiti on nainen, eli ensisijaisesti synnyttäjä, kodinhoitaja ja äiti, ja hän voi vapautua vain vapautumalla miehestään. Sekä tämän kirjan äiti että edellisen romaanin isä ovatkin keskinäisen elämänsä suurimmat vastukset, yhteen hiileen puhaltavan perheen sijaan ihmiset, jotka kostavat toisilleen sen kurjuuden ja nöyryytyksen, jonka keskelle he nyky-yhteiskunnassa ovat joutuneet. Irti pääsee vain pakenemalla, mutta miten neljän lapsen työtön äiti pakenee?

Naisen taistelut on yllättävänkin hellä ja silti paljastava teos äidistä ja naiseudesta kolmekymppisen pojan näkökulmasta kirjoitettuna. Se ei kokonaisuutena yllä samaan vahvuuteen kuin esimerkiksi Kuka tappoi isäni, se toistaa jo toistettua, tosin täysin sen itsekin tiedostaen. Louisin kirjallisuudesta huomaa kyllä, että hän on nimennyt yhdeksi esikuvakseen tuoreen kirjallisuuden nobelisti Annie Ernaux'n, sen verran yhtäläisyyksiä tästä teosparista voi löytää vaikkapa Ernaux'n Isästä / Äidistä -teospariin. Kirjapari jättää mieleen myös jonkinlaisen aavistuksen siitä, että kauempana pysynyttä isää on helpompi käsitellä kirjallisuuden kautta, kun taas lähemmäksi ja läheisemmäksi muodostunut äiti jätetään kirjailijalle itselleen. Sen verran etäiseltä tämä pienoisromaani paikoin tuntui.

KUKAAN EI PUHU TÄSTÄ

PATRICIA LOCKWOOD : KUKAAN EI PUHU TÄSTÄ

226s.

Tammi 2022

Alkuteos: No One Is Talking About This // 2021

Suom.: Einari Aaltonen

"Hänellä oli vaginassaan kristallimuna. Oli vaikeaa kävellä kristallimuna vaginassa, joten se sai hänet mietteliääksi eli käytännössä meditoimaan. 'Kuule, se tosiaan toimii', hän sanoi aviomiehelleen, joka iltamyöhällä häkeltyi kristallimunasta."

Kun tartun yhdysvaltalaisen Patricia Lockwoodin esikoisromaaniin Kukaan ei puhu tästä, luulen pitkälle puoliväliin lukevani satiirista teosta Twitteristä, tai portaalista, kuten kirjassa sanotaan. Ja niin itseasiassa luenkin: luen jonkinlaista postkapitalistista ilottelua, jossa tämän myöhäismoderninajan ilmiöt nostetaan niin nasevasti framille, että välillä oikein kutkuttavalla tavalla nolottaa olla juuri tässä ajassa juuri minä – niin yksi muista, niin laumasieluinen ja samaa aikaa elävä, että kenestä tahansa saa oivallisen stereotypian 2020-luvun milleniaalista, kun vaan on tarpeeksi elänyt elämäänsä internetissä. Ja sitä Lockwoodin romaani on: armoton kuvaus identiteetin rakentamisesta internetin syövereissä, portaaliposeerauksessa, ironisen nasevuuden ironisuudesta, siitä miten ironiasta huolimatta kaikki otetaan tässä ajassa niin  k a m m o t t a v a n  vakavasti.

"Markkinoille ilmestyi uusi lelu. Kaikki ilkkuivat sitä, mutta sitten alkoi kiertää huhuja, että se oli suunniteltu autisteille eikä sitä enää ilkuttu, vaan yhtäkkiä alettiinkin pilkata niitä, jotka olivat aikaisemmin ilkkuneet. Sitten joku löysi pölyisestä museosta lelun kivisen version miljoonan vuoden takaa, ja se tuntui todistavan jotakin. Sen jälkeen lelun alkuperä paljastui, ja kävi ilmi, että se liittyi jotenkin Israeliin ja Palestiinaan, joten kaikki päättivät yksissä tuumin, ettei siitä puhuttaisi enää koskaan. Ja tämä kaikki välähti yleiseen tietoisuuteen ja vaipui unohduksiin neljän vuorokauden sisällä."

Romaanin portaali on armoton paikka, jossa jotain nasevaa lohkaissut onkin yhtäkkiä kaiken asiantuntija, ja huomaakin jo kiertävänsä maailmaa kommentoimassa nykyaikaa niin erilaisissa seminaareissa kuin British Museumin luentosaleissakin. Portaali tasapäistää kaikista legitiimejä kommentoijia asiantuntijuustasosta riippumatta, yhtäkkiä väliä onkin vain sanavalmiudella sekä valmiudella kiistää ja kinata, runnoa oma ylemmyydentuntoinen mielipide muita ylemmäs. Tätä elämää kirjan päähenkilö elää, hän lentää paikasta toiseen, vierailee Helsingissä ja Australiassa, elää ikuisessa virrassa jossa langat, kommentit, twiitit ja iskut vyön alle ovat jatkuvassa virrassa juoksevia koodeja, kirjaimia, sosiaalista elämää, elämän imitointia. Maailma kulkee kohti tuhoaan, ja ihmiset istuvat nenä portaalin tekstivirrassa kiinni yrittäen saada kiinni edes jostain.

"Sanat, jotka saisivat liekit roihahtamaan hänen sisällään, kun hän vuoden päästä ajattelisi niiden postaamista:

mikä aika olla lainausmerkeissä elossa."

Ja yhtäkkiä alkaa kirjan toinen osa, ja koko tunnelma muuttuu. Kirjainten virta kääntää suuntaa, se virtaa ulos puhelimesta, se repi todellisuudesta toiseen, siihen mitä olemme pitäneet edellistä todellisempana, vaikkei kukaan kai enää tiedä missä todellisuuden ja missä virtuaalisen raja todella menee vai onko sitä edes.

Lockwood on kirjailija, jolla todella on tarinan ja draamankaari hallussa. Juuri kun on alkanut päästä mukaan kunnolla siihen twiitinmittaisen tekstin rytmiin, rytmi muuttuu, tunnelma muuttuu, elämä muuttuu, kaikki muuttuu. Kieli pitenee ja tihenee, teräviä havaintoja ei tarvitsekaan enää tiivistää rajattuun merkkimäärään, maailma ei enää mahdukaan rajattuun merkkimäärään. Kaikki kiepsahtaa ympäri romaanissa ja sen henkilöiden elämissä, ja yhtäkkiä koko se elämä, joka ennen venytti rajojaan virtuaalisen ja todellisen yli koko maapallolle, pienenee Ohioon, diktaattorin aikaiseen osavaltioon, joka tekee abortista rikollista, joka kiepauttaa historiaa taaksepäin, eikä yksikään lääkäri uskalla sanoa mitä se käytännössä saattaa synnyttävälle äidille tarkoittaa. Ja se mistä yhtäkkiä nyt äiti, diktaattori ja Ohion aborttilait tähän tulivat, se oli yllätys minullekin. Ja jotta se voi olla sitä myös seuraavalle lukijalle, jääköön se vielä arvoitukseksi.

Lockwood tutkiskelee kahden täysin erilaisen kirjan osan kautta sitä maailmaa, jonka rajat tuntuvat olevan kauempana kuin koskaan. Internet mahdollistaa kaiken sulautumisen yhteen, mutta romaani tuntuu kysyvän onko internet enää olemassa erillisenä vai osana meitä. Mitä ihmisestä kadotessaan jää, ja mistä ihminen katoaa kun hän katoaa? Loppuosan vakavuus saa alun leikittelyn näyttämään juuri siltä, mitä se on, leikittelyä. Leikittelemme, performoimme, elämme sellaisen kuvan kautta, jota emme kuitenkaan jaa ulkopuolelle, mutta toisaalta, jaoimmeko me sitä koskaan ennenkään? Nykyään se näkyvin puoli elämästämme on näkyvintä koskaan, mutta piiloinen on aina ollut piilossa. Katseilta, toisilta, kuvilta, tuijotukselta. Suojassa, suojeltavana. Ehkä toisen katseilta ja pilkalta, ehkä joltain mikä onkin enemmän meissä sisällä kuin oletetuissa tuntemattomissa ja heidän asenteissaan.

Lockwoodin Kukaan ei puhu tästä on siis todella kirja, josta todella monen toivoisi puhuvan. Sen ristiriitaisuus, vetovoima ja omaleimaisuus on raikasta, se on yhtaikaa niin uskomattoman taitavasti tallennettu ajankuva sekä kipuileva näkyvän ja piilotetun rajanveto, että se elää elämäänsä myös tämän ajan jälkeen. Hieno, ristiriitainen vuoristorata tämä lukuelämys.

Helmet-haaste 2022: 37. Kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle mielelle

MUISTIPOLIISI

YŌKO OGAWA : MUISTIPOLIISI

368s.

Tammi 2022

Alkuteos: 密やかな結晶 // 1994

Suomennos: Markus Juslin

Kun asiat katoavat, ihmiset heräävät outoon tyhjyyden tunteeseen. Kestää hetki, ennen kuin he huomaavat mitä on kadonnut, saati miten se tällä kertaa vaikuttaa heidän elämäänsä. Joskus kadonnut asia on soittorasia, toisinaan ruusut. Mutta kun asia on kadonnut, se on todella kadonnut. Ihmiset kerääntyvät tuomaan rovioille viimeisetkin tavaranrippeet, ja poltettuaan ne asiat katoavat mielistä, sydämistä ja koko maailmasta. Vaikka joku yrittäisi palauttaa mieleensä kadonneita asioita, ne eivät tule enää takaisin. Uudelleen löydettyinäkään ne eivät enää herää henkiin, tuo esiin muistoja. Ne ovat vain jotain, sillä sydämessä niiden tilalle on jäänyt vain onkalo.

Luin tämän kirjan jo pitkälti toista viikkoa sitten, ennen kuin Kreml aloitti sodan Euroopassa. Ennen kuin Euroopan historia kääntyi jälleen. Nyt en enää olisi pystynytkään, sillä tämä totalitarismin allegoria on ihan liian lähellä. Nyt kun kirjoitan siitä, tekee mieli ohittaa yhteiskunnallinen viitekehys kokonaan, keskittyä vain muistiin ja muistamiseen. Siihen, miten taiten tämä romaani kuvaa murtuvaa muistia, etenevää sairautta, jossa ensin kadotetaan ulkopuolisia asioita, lintuja ja kirjallisuutta, ja pikkuhiljaa edetään omaan mieleen. Muistipoliisin vainoamat muistavat tuntuvat tästä näkökulmasta tarkastellessa omaisilta, jotka hädissään yrittävät pitää muistiaan kadottavan läheisensä tässä päivässä, kiinni omissa muistoissaan siinä koskaan kuitenkaan täysin onnistumatta. Mutta Muistipoliisin yhteiskunnallinen sanoma on liian selvä kokonaan ohitettavaksi. Se on liian tässä kokonaan ohitettavaksi. 

x

Yōko Ogawan jo lähes 30 vuotta sitten alunperin kirjoittama Muistipoliisi on noussut maailmanmaineeseen vasta viime vuosina, ja se on pokannut jälkikäteen hurjan määrän kansainvälisten kirjallisuuspalkintojen ehdokkuuksia ja palkintoja. Nyt se on käännetty suomeksikin, ja tämä dystooppinen kuvaus saarelaisista, joiden maailmasta tavarat ja asiat katoavat yksitellen on kieltämättä yksi omaleimaisimmista romaaneista jonka hetkeen olen lukenut. Ogawan luomassa maailmassa eletään hiljaista elämää katoamisten keskellä, ja katoavien tavaroiden lisäksi maailmasta lähtee enemmän tai vähemmän vähin äänin joukko ihmisiä, eritoten niitä, joiden muistiin ylempi taho ei kykene vaikuttamaan. Muistamattomuutta vahtii muistipoliisi, joka tekee pistotarkastuksia, etsii muistavia, heitä, jotka ovat piiloutuneet turvataloihin tai maan alle. 

Muistipoliisin keskiössä on noin kolmekymmenvuotias kirjailija, joka elää rauhallista elämäänsä saarella. Hänen perheensä on poissa, isä kuollut ja äiti menehtynyt muistipoliisien käsissä. Elämässä on enää ennen lauttojen katoamista lautturina toiminut pappa sekä R, nuoren kirjailijan kustannustoimittaja. Maailma menee eteenpäin, kadonneisiin asioihin on totuttu, ja sydämet ovat onkaloita täynnä. Ympäriltä katoaa lintuja, kalentereita, ihmisiä. Mutta niin vain on, eikä asiaa kukaan oikein kyseenalaista. Ja jos kyseenalaistaa, on vaara suurempi kuin muistinmenetys. Saarelaiset ovat joko muistiaan kadottavan läheisen muistavia omaisia tai järjettömän sotapropagandan keskellä eläviä tavallisia kansalaisia, joilla on aivan äärettömän vähän mahdollisuuksia yksin vaikuttaa hallitsijansa mielipuolisiin hankkeisiin.

Muistipoliisi on hyvin verkkaan etenevä, hiljaisen mutta sitäkin voimakaampi dystopia, klaustrofobinen kuvaus niin muistista ja muistojen katoamisesta kuin allegoria totalitarismista ja yhteiskunnan käsitysten muokkaamisesta. Muistipoliisin valta on ottanut hallintaansa ihmisten mielet täysin brutaalilla tavalla kadottaen sitä ympäröivät asiat pala palalta. Ogawan teksti etenee viipyilevän etäisesti, ja se on yhtaikaa jotenkin hurjan perijapanilainen että kaikenlaisesta ajasta ja paikasta irrallinen. Sen tunnelma on täysin omanlaisensa: hiipivän hidas, toteava, katoava. Tarina kulkee kahdessa tasossa, varsinaisena kertomuksena sekä nuoren kirjailijan omana romaanina. Katoamisten vastaparina toimii R, kustannustoimittaja, jonka dna:ssa on jotain, mikä estää muistin manipuloimisen. R ja kirjailija elävät rinnakkain, papan avulla pienessä talossa, sattumuksesta toiseen. Mutta miten kaksi niin eri tavoin kokevaa voivat koskaan ymmärtää toisiaan? Miten muistojansa kadottava voi ymmärtää, miltä täysi sydän joskus tuntui ja toisaalta miten kadottamiset voi ymmärtää kun välillä kadonneet asiat ovat niin kovin käsin kosketeltavia. Miltä propagandaan uskova voisi kuvitella maailman sen ulkopuolelta edes näyttävän, kun valtio vie kaikkein tärkeimmän, eli kyvyn kuvitella parempaa?

Tätä tarinaa voi lukea sekä allegoriana sodan, sotapropagandan sekä totalitaarisen hirmuhallitsijan traagisuuksista kuin muistamattomuuden traumaattisuudestakin. Muistoja ja ajatuksia hallitaan ulkoa, mistä vertauskuvallisuus totalitaristisiin valtioihin ja toisaalta ne katoavat myös sisältä, sairauksien, traumojen, elämän myötä. Ne hajoavat palasiksi, pirstaloituvat, jättävät jälkeensä vain tyhjyyttä. Ja kun viimeisetkin rippeet lopulta katoavat, katoaa ihminenkin. Sillä onko meitä lopulta edes olemassa ilman muistojamme? Onko meitä edes olemassa ilman uskoa utopioihin, joissa kaikki ovat enemmän tai vähemmän vapaita?

Helmet-haaste 2022: 2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa

KUKA TAPPOI ISÄNI

ÉDOUARD LOUIS : KUKA TAPPOI ISÄNI

82s.

Tammi 2022

Alkuteos: Qui a tué mon père // 2018

Suomennos: Lotta Toivanen

Kun hallitus poistaa tuen ruoansulatuslääkkeiltä, kenen vika on, että työttömän, kouluttamattoman, köyhän sekä työtapaturman seurauksena liikuntakyvyttömän ihmisen ruoansulatusjärjestelmä tuhoutuu?

Kun hallitus poistaa viisi euroa kaikkein köyhimmältä ja keventää samalla kaikkein rikkaimpien verotusta, muka on laiskuri, loinen, tukielätti, sosiaalipummi?

Kun jokainen on oman onnensa seppä, ja maassa vallitsee näennäisen mahdollisuuksien tasa-arvo, kuka nousee todennäköisemmin johtajaksi, alkoholisoituneen työttömän kouluttamaton lapsi vai ylemmän keskiluokan esikoisvesa?

Édouard Louis on tullut tunnetuksi ranskalaisen työläisluokan tinkimättömänä kuvaajana ajassa, jossa yhteiskuntaluokkien olemassa olo systemaattisesti kielletään vetoamalla mahdollisuuksien tasa-arvoon. Louis näyttää viiltävällä tavalla, ettei tämä normalisoitunut tarina ahkeruus palkitaan -ajattelusta ole kuitenkaan totta, ei edes meillä rikkaimmissa länsimaissa. Raha menee rahan luo, köyhältä viedään pois viimeinenkin. Köyhältä viedään myös nuoruus, tulevaisuus, isä sekä mahdollisuus ylipäätään nähdä ne rakenteet, jotka ovat heidät tähän tilaan ajaneet. Köyhyys supistetaan yksilön epäonnistumiseksi, ja rikkaat keräävät sen, mikä heiltä leikataan. Tavalla tai toisella.

Louisin Kuka tappoi isäni on hänen tähän mennessä ehdottomasti vahvin ja voimallisin romaani. Tämän toivoisin löytävän tiensä mahdollisimman monien lukulistoille. Varallisuuteen katsomatta. 

Helmet-haaste: 23. Pieni kirja

PIMEÄN JÄLKEEN

HARUKI MURAKAMI : PIMEÄN JÄLKEEN

209s.

Tammi 2020

Alkuteos: アフターダーク [Afutā dāku] / 2004

Suomennos: Antti Valkama

Minulla on tapana ahmia asioita, joita rakastan. Kuunnella uusi, juuri löytämäni levy kerralla niin monta kertaa putkeen, että se on mennä puhki. Käydä syömässä samassa ravintolassa niin monta kertaa peräkkäin sama ateria, että se ei lopulta enää maistu. Ja lukea yhtä kirjailijaa niin paljon niin lyhyessä ajassa, että maneerit ja yhteneväiset teemat alkavat puuroutua yhteen, eikä uudemmat, hienotkaan kirjat yllä miksikään muuksi kuin valtavaksi sopaksi, joka ei maistu yhtään miltään. Näin on meinannut lähivuosina käydä muutamallekin kirjailijalle, mutta erityisesti niin on käynyt Haruki Murakamille, kavereiden kesken, Murikselle.

Muris teki kuitenkin ihanankamalan 1Q84-teoksen lukukokemuksen jälkeen paluun viime marraskuussa, kun luin kirjagramin Syksyn keltaiset lehdet -haasteeseen uudelleen japanilaiskirjailijan Miehiä ilman naisia -novellikokoelman. Huomasin, että jokin rakkaus oli vielä jäljellä, jokin syy minulla olikin kyseistä kirjailijaa rakastaa. Ja niinpä nyt pari kuukautta myöhemmin uskalsin pitkästä aikaa kokeilla Murista ihan kokonaan uudelleen, tämän Pimeän jälkeen -romaanin parissa.

Pimeän jälkeen on yhdenyön romaani Tokiosta, pimeistä tunneista, jossa muutamien eri hahmojen yölliset matkat risteävät, ja toisaalta taas jatkavat matkojaan omiin suuntiinsa. Romaanissa on (Murakamille ah niin tyypillinen ei kovin kaunis nuori nainen) Mari, joka lukee romaania yökahvilassa, Takanashi, pasunisti, joka muistaa Marin hänen siskonsa Erin kautta. Toisaalla on myös raaka pahoinpitely tuntihotelli Alphavillessä, sekä sikeaästi nukkuva kaunotar Eri, jota ikäänkuin tarkkaillaan jonkin monitorin kautta. Perinteistä Murista siis, sekalainen sakki Tokiossa, lukuisia intertekstuaalisia viittauksia niin kirjallisuuteen kuin klassikkoelokuviin, mysteereitä ja ripaus maagista realismiakin.

Ja silti tässä romaanissa, harvinaisen lyhyessä Murakamiksi, on jotain hurjan kaunista ja tunnelmallista. Ja siinähän Murakami on erityisen taitava, on aina ollutkin: luomaan henkilöhahmoja (olkoonkin, että aina aika samanlaisia), motiiveja, kummallisia käänteitä, yhteenlimittämistä sekä erityisesti pysähtynyttä ja silti niin elävää tunnelmaa, että neonvalot tuntuvat aidosti näkyvän silmissä, illan viimeisen ja aamun ensimmäisen junan välisten tuntien omituisuuden tuntuvan koko kehossa. Ja toisin kuin Murakamin romaaneissa yleensä, tässä tunnelma on esimerkiksi äänimaailman sijaan ennen kaikkea äärimmäisen visuaalinen: se on valoja, kirkkaita mainoksia, seksileluautomaatteja tuntihotellin seinällä, vanhoja televisioita ja äärimmäisen teräväksi teroitettuja lyijykyniä vierekkäin. Kirja on niin näkyvä, että tuntuu kuin olisin juuri katsonut äärimmäisen taitavasti kuvatun taide-elokuvan romaanin lukemisen sijaan. Ja sellaisen kirjoittaminen, se on taito, johon ihan kuka tahansa ei pysty.

Tuokiokuvina, novellinomaisina väläyksinä yksittäisten hahmojen elämistä tämä romaani oli kyllä upea. Avoin loppu lisäsi jotenkin kaiken maagista tunnelmaa, sellaista pehmeää mystisyyttä, jossa ei tällä kertaa menty liian syvälle. Romaanin kompakti koko tukee aidosti koko teoksen muotoa, ja Murakami pysyy hienosti niissä kapeissa raameissa, jolloin romaania leimaa vahva hallittu tunnelma. Siinä ei ole mitään liikaa eikä mitään liian vähän. Joten kyllä, olen sitten alkuvuosien sekä Miehiä ilman naisia -kokoelman tainnut löytää uuden lempi-Murikseni. 

Tauko on tehnyt meille siis hyvää. Pimeän jälkeen oli ihana paluu tuttuun, ja silti uudenlaiseltakin tuntuvan Murakamin pariin, joten kyllä me tapaamme vielä. Mutta tosiaan hillitymmin tällä kertaa, säästellen ja nautiskellen. 

Helmet-haaste 2022: 29. Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa

4 X KELTAINEN // MATALA MAA, NIIN RASKAS ON RAKKAUS, MIEHIÄ ILMAN NAISIA & PÄIVIEN LOPPU

Kirjainstagramissa on menossa marraskuinen #syksynkeltaisetlehdet-lukuhaaste, jossa hurjan moni kirjagrammaaja lukee kilpaa Tammen Keltaisen kirjaston kirjoja. Seurailin alkukuun sivusta, kun osan lukutahti ylitti jo viikoissa oman vuosittaisen tahtini, mutta viimein kuun puolivälin paikkeilla hyppäsin itsekin mukaan, jokin aika sitten täälläkin arvioidulla Väkivallan historialla. Haaste veikin täysin mukanaan ja puhkaisi kohdallani jonkin lukujumintapaisen varsin tehokkaasti. Puolen kuun jälkeen kun lukuvuoroon mahtui neljä muutakin Keltaista, sellaisia, joita en ihan takuulla olisi ilman tätä haastetta aivan ensimmäisenä lukenut. Kovin suuria ajatuksia nyt varsinaisesti näistä mikään ei tosin herättänyt sinänsä, mutta ajattelin ne tänne blogiinkin nyt tällaisina lyhytarvioina nostaa kuitenkin mukaan.

HERTA MÜLLER : MATALA MAA

137s.

Tammi 2009

Alkuteos: Niederungen, 1982

Suom. Raija Jänicke

Kirjastosta

Herta Müllerin Matala maa on roikkunut lukulistoillani aina Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteesta asti, ja olinpa sen jo kesällä käynyt kirjastosta kotiin lainaamassakin. Ilman instagramin lukuhaastetta se tosiaan olisi saattanut jäädä lukematta, ja toisaalta yhden lukukerran perusteella sanoisin, että tämä klassikko täytyisi kenties lukea vielä toistamiseenkin, jotta se aukeaisi kunnolla.

Müller kirjoittaa pienestä romaniansaksalaisesta yhteisöstä, svaabilaisuudesta, vähemmistöistä ja sulkeutuneista kylistä ytimekästä, haastavaa ja syvää proosaa. Matalan maan novellit kiertyvät nimikkotarinan ympärille, ja kuvaavat lyhyillä, terävillä lauseilla kokonaista maailmaa välillä absurdeinkin keinoin. Müllerin tyyliin pääsee sisään hieman pinnistelemällä, mutta pääosin tarinat palkitsevat, ja musta huumorikin pilkahtelee esimerksiki Kyläkronikassa erityisen taitavana. Teksti hakkaa eteenpäin kuin vanhanaikainen kirjoituskone, se ei turhia koristele tai kuvaa. Matala maa on hieno, mutta tosiaan varsin haastava, mutta jätti jälkeensä halun tutustua Müllerin tuotantoon laajemminkin. Suosittelen klassisen kirjallisuuden, tummien sävyjen ja kipakoiden novellien ystäville.

Helmet-haaste: 14. Kirja on osa kirjasarjaa

x x x 

SARA STRIDSBERG : NIIN RASKAS ON RAKKAUS

365s.

Tammi 2026

Alkuteos: Beckomberga: Ode till min familj, 2014

Suom. Outi Menna

Oman hyllyn kirja

Stridsbergin Niin raskas on rakkaus taas on oman hyllyn nosto, kirjamessulöytö kirjailijalta, jota olen jo pitkään halunnut lukea, mutta en ole saanut aikaiseksi. Kirjan keskiöön nousee osin autofiktiivisyyteen pohjaava tarina isä-lapsi-suhteesta, mielenterveydestä, teini-iästä mielisairaalassa sekä rakkaudenkaipuusta, joka ylittää kaiken, jopa oman elämän. Romaani yhdistelee niin henkilökohtaista ja poliittista kuin yksityistä ja tietoakin, ja sen ruotsinkielinen nimi ohjaakin lukukokemusta aivan eri suuntaan kuin hieman hämmentävästi valittu suomennos.

Niin raskas on rakkaus on todella oodi perheelle, tarina Ruotsin valtavasta mielisairaalakompleksista, mielenterveyden poliittisesta puolesta sekä heistä, kelle ei juuri etuoikeuksia olla suotu. Pirstaleinen tarina kuroutuu hienoksi, sydäntäsärkevän kauniiksi kokonaisuudeksi, ja se on varsin runsas mittaansa nähden. Kudelma kantaa loppuun saakka, ja vaikkei tämä ehkä ihan ensimmäiseksi omaan suosikkisarjaani pääsekään, jättää se niinikään halun lukea Stridsbergiä lisää. Onneksi hänen kaksi muutakin suomennettua romaaniansa löytyvätkin jo valmiiksi hyllystäni.

Helmet-haaste: 9. Kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella

x x x

HARUKI MURAKAMI : MIEHIÄ ILMAN NAISIA

276s.

Tammi 2016

Alkuteos: 女のいない男たち, 2014

Suom. Juha Mylläri

Oman hyllyn kirja

Voihan Muris! Kyseinen japanilaiskirjailija oli pitkään yksi suosikeistani, mutta sitten luin 1Q84:n ja jollain tapaa traumatisoiduin. Kolmeen vuoteen en kyseisen kirjailijan teoksiin ole tarttunut, mutta nyt haasteen myötä nappasin jo kertaalleen luetun novellikokoelman uusintakierrokselle nähdäkseni oliko entisessä maussani jotain vikaa vai iskisivätkö nämä tarinat vielä tänäkin päivänä. Ja kyllä, iskiväthän ne.

Murakami on kirjailijana siitä haastava, että kun on edes hieman perehtynyt feministiseen teoriaan ja ylipäätään näkee yhteiskunnan syrjivät rakenteet, ei tämän japanilaisherran misogynialta enää kykene sulkemaan silmiään. Ja niinhän tämänkin kanssa kävi: miehet ovat moniulotteisia, tuntevia, haavoittuneita ja häröileviä yksilöitä, ja naiset nöpöttävine nänneineen ei-kauniine kasvoineen vain pantavia statisteja oudon tunnelmallisessa maailmassa. Toki Murakamia voi lukea hieman toisinkin: hänen miehensä ovat niin reppanoita, että siinä on toki jotain tuoretta, ja katse tosiaan on miehissä kerrankin aika sukupuolittuneesti. Mies katsoo miestä miehenä, ei neutrina, ja se tuo välillä pilkahduksia siitä, että Murakami tietää mitä tekee. 

Melankolinen, symbolinen ja melko realistinenkin novellikokoelma on siis tosiaan nimensä mukaisesti kokoelma miehistä, jotka syystä tai toisesta ovat ilman naisia, joko kokonaan tai erinäisten menetysten muodossa. Näkökulmat ovat kiinnostavia sinänsä, ja osaahan Muris kieltämättä vangitsevan miljöön kirjoihinsa luoda. Suurin osa tarinoista oli tässä viiden vuoden aikana unohtunut, mutta esimerkiksi Kino-novellin baari oli kissoineen ja tunnelmineen yllättävänkin vahvasti mielessä. Kokonaisuutena tämä kokoelma on siis edelleen hieno, ja pidin näistä tarinoista. Tällä kertaa tosin ihan eri tarinoista kuin ensimmäisellä kerralla, vaikkain kummankin kerran lemppari oli nimikkonovelli Miehiä ilman naisia. Se, sietääkö heidän ilman naisia ollakin, on sitten jokaisen lukijan itse tulkittavissa.

Helmet-haaste: 32. Kirjan kansikuvassa tai takakannen tekstissä on kissa

x x x 

JENNY ERPENBECK : PÄIVIEN LOPPU

314s.

Tammi 2020

Alkuteos: Aller Tage Abend, 2012

Suom. Jukka-Pekka Pajunen

Kirjastosta

Päivien loppu taas tarttui mukaan kirjastosta, ja ihan puhtaasti siksi, että sillä sai pokattua sekä yhden keltaisen kirjaston haasteekirjan mukaan että myös täytettyä historiallisen romaanin kohdan Helmet-haasteesta. Genre on minulle nykyään vaikea, sillä luin joskus historiallisen romaanin jos toisenkin ihan kyllästymiseen asti, eikä nämä oikeastaan koskaan enää jaksa tarjota mitään uutta.

Uutta Päivien lopussa oli kuitenkin rakenne: vuonna 1902 Itävalta-Unkarissa syntyy tyttö, joka elää katsontakannasta riippuen viisi elämää. Hän kuolee yhtä monesti, mutta tarinoiden välissä intermezzoissa hän herää uudelleen henkiin, kirjailija laittaa lukijansa leikittelemään pienillä muutoksilla tarinoissa, jotka olisivat voineet kuoleman välttää. Niinpä päähahmo ehtii kuolla 8-kuisena vauvana, nuorena teininä, Neuvostoliitossa, Itä-Berliinissä kuin vanhainkodissakin. Kaikki voisi olla täysin toisin pienen pienellä muutoksella, ja tällä ajatuksella filosofisesti leikkiminen on kieltämättä varsin kiinnostavaa.

Itse romaanissa idea on kuitenkin parempi kuin toteutus; se meinaa nimittäin kääntyä jo puolivälin kohdalla itseään vastaan. Toisteisuus kyllästyttää, pakittaminen oli alussa hienoa ja lopussa jo aika päälleliimattua. Henkilöhahmot jäävät myös äärimmäisen litteiksi, ohuiksi kuin paperinuket, eikä heihin varsinaisesti kiinny, heidän kuolemaansa/kuolemattomuuteensa suhtautuu välinpitämättömästi. Toki kokonaisuudessa tärkein hahmo lienee Euroopan 1900-luvun pitkä historia, mutta sekään ei herää näillä sivuilla parhaalla mahdollisella tavalla henkiin. Suosittelisin kirjaa kuitenkin raskaista aiheista keveällä tavalla kirjoitettujen lukuromaanien ystäville, sillä oli tässä hetkensä. 

Helmet-haaste: 3. Historiallinen romaani

VÄKIVALLAN HISTORIA

ÉDOUARD LOUIS : VÄKIVALLAN HISTORIA

196s.

Tammi 2020 

Alkuteos: Histoire de la violence, 2016

Suomennos: Lotta Toivanen

Luin Édouard Louisin esikoisen Ei enää Eddyn alkuvuodesta, rehellisenä luokkakirjallisuutena ranskalaisesta teollisuuskylästä. Mainetta niittänyt nuori kirjailija onkin koettu nimenomaan yhteiskuntaluokkien äänenä ja kuvaajana, ja hänen toinen romaaninsa Väkivallan historia jatkaa ainakin tietyllä tavalla hieman samaa tematiikkaa, vaikka laajin teema pyöriikin trauman ja sitä seuranneiden päivien ympärillä.

"Piileskelen oven takana ja kuuntelen sisartani, hän kertoo että muutama tunti sen jälkeen, kun pöytälaatikkoon taittelemani rikosilmoitus sai nimen tapon yritys – kutsun sitä paremman puutteessa yhä sillä nimikkeellä, vaikka heti kun ilmausta käyttää, tulee ikävä tunne että tarinani vääristyy – sisareni siis kertoo, että muutama tunti sen jälkeen minä lähdin kotoa ja menin portaat alas."

Väkivallan historia on väkevä pieni romaani traumasta, seksuaalisesta väkivallasta, murhanyrityksestä ja  pelosta, mutta myös henkisestä väkivallasta, jonka systeemi laittaa uhrin käymään läpi oikeuden nimissä. Autofiktiivisen teoksen päähenkilö Édouard tapaa jouluyönä kadulla komean Redan, ja vie tämän kotiinsa, tässä kohtaa varmaan sopivaa sanoa kliseisesti, että kohtalokkain seurauksin. Mutta kuten kertoja-Édouard itsekin kirjassa toteaa, paikka, aika ja henkilö olisivat voineet olla mitä tahansa, ja se mitä tapahtui, oli maantieteellinen väistämättömyys, ei vältettävissä ja varottavissa oleva yksittäistapaus. 

Louis on onnistunut kirjoittamaan jälleen varsin koukuttavan pienoislukuromaanin, joka karkealla suoruudellaan ei väistele tai varo, vaan kertoo asioista niiden oikeilla nimillä, kurjuutta säästellen. Louis kuvaa traumaa, traumaattisen tapahtuman aiheuttamia ajatusvinoumia ja  niiden seurauksia äärimmäisen taitavasti, ja sellaisena tämä pieni romaani onkin varsinainen taidonnäyte. Lisäksi miesten kokema seksuaalinen väkivalta ja raiskaukset ovat edelleen kirjallisuuden marginaaliaiheistoa, joten jo sinänsä Väkivallan historialla on väkevä paikka nykykirjallisuuden kaanonissa.

Kokonaisuutena kirja, noin niinkuin kirjallisuutena, oli kuitenkin hieman epätasainen, ja tavallaan sen kaikki kurjuus, väkivalta ja framille nostettu äärimmäisyys, niin harkittu ja valittu näkökulma kuin se varmasti onkin ollut, tahtoo melkein jo kääntyä kokonaisuuttaan vastaan. Siinä missä Ei enää Eddyä lukiessani odotin turhaan saavani jonkinlaista tirkistelevää kurjuus-/sosiaalipornoa, olikin se lopulta enemmän tässä jälkimmäisessä teoksessa. Mielipideasioita, varmastikin, eikä trauman kaunis ja eheä tarina paranemisesta kuulukaan olla, ei missään nimessä. Autofiktio on siinä myös haastava laji, että se asettaa lukijan ja arvioijan myös aivan erilaiseen asemaan – mikä minä olen muodostamaan mielipidettä siitä, miten joku toinen on tilanteen kokenut, ja miten se on täynnä mustaa synkkyyttä, suoraa ja veristä. 

Ja koska jostain syystä tuon asian kritisoiminen tuntuu aivan joltain, mikä ei ole minun käsissäni, aloin kiinnittää huomiota entistä enemmän teoksen kirjallisiin ansioihin – ja lopulta niiden ohuuteen. Aiheeltaan ja tunnekuvaukseltaan äärimmäisen taitava teos kun painottuu lähinnä juurikin teemaansa. Louis leikittelee toki kirjassa hienosti kertojavaihdoksilla, kiihdyttää ja jarruttelee, osoittaa karkeuksia niin systeemissä kuin yleisissä ajatusmalleissa, ja tuo esiin systeemin traumaa vahvistava tekijyyden, kyllä, mutta jokin muodossa silti tökki. Se poukkoili ei-niin-hyvällä tavalla, oli irrallinen palvelematta kokonaisuutta.

Ja toisaalta hyvä niin. Joskus suuri kirjallisuus syntyy kirjallisuustaiteellisista ominaisuuksista, joskus sisällöstä. Tämä menee selvästi jälkimmäiseen kategoriaan, ja sillä on siellä vahva paikka. Ehkä jokin muu kirja jossain muualla on sitten se, joka toimii vielä vahvemmin keskustelunavaajana, ei vain kaunokirjallisena kuvauksena.

Helmet-haaste 2021: 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä

OLIVE, TAAS

ELIZABETH STROUT : OLIVE, TAAS

361s.

Tammi 2021

Alkuteos: Olive, Again (2019)

Suomennos: Kristiina Rikman

Pyydetty arvostelukappaleena

Elizabeth Strout on yksi sellainen lempeä luottokirjailija, jonka tuotannon pariin on aina ihana palata, aina kun haluaa lukea lohdullista ja turvallista, ja silti niin kovin tarkkaa ihmiskuvausta. Pienet, toisiinsa risteävät ihmiskohtalot ovat tuttuja jo Olive Kitteridge -kokoelmasta, ja osin samojen hahmojen kanssa Strout jatkaa tarinaa tässä Olive, taas -teoksessaan.

Olive on haudannut rakkaan (?) miehensä Henryn, ja valmistautuu elämään yksin, pojankin ollessa hankalissa naimisissa New Yorkissa. Olive on jo 7-kymppinen, kirjan edetessä lähestyy lopulta jo yhdeksääkymmentä. Olive pyörii ajatuksissa, josko vielä näihin ikävuosiin mahtuu elämäää vai onko jopa niin, että siitä se elämä oikeastaan vasta alkaakin. Kun polut risteävät toisen vanhan lesken kanssa, Olive on kirjaimellisesti kovin uuden edessä. Samalla Stroutille tuttuun tapaan seurataan myös muita pienen kaupungin ikääntyvän väestön tarinoita ja kohtaloita, enemmän tai vähemmän matematiikanopettaja Olive Kitteridgeä hipoen.

Ikääntymisestä huolimatta Strout rakentaa novellikokoelmansa jälleen kerran yksittäisten ihmisten kohtaloiden, risteymien ja tarkkanäköisten havaintojen ympärille. Ikä ei poista niitä monia tunteita, joita sen ehkä joskus kuvitellaan tekevän, ja Stroutin hahmot ovat viehättävän kömpelöitä yrittäessään navigoida ihmissuhteiden ja rakkauden viidakossa, oli kyseessä sitten keski-ikäiset tai eläkeläiset. Samat tunteet, epävarmuudet ja itseensäkäpertymiset tulevat ihanan inhimillisesti esiin näistä tarinoista, eikä se mikään liity suoraan vanhenemiseen. Yhtä hukassa täällä ollaan, ikään katsomatta. Keskiössä sitä on edelleen itsensä kanssa toimimaan opettelu, sekä rakkaus. Aina ihana, inhimillinen, eikä lainkaan keveä saati helppo rakkaus. Sen läpi Strout hahmojaan kuljettaa, se on se yleisinhimillinen taustatarina, joka kaikkialla vaikuttaa. Eikä edes pelkkä romanttinen rakkaus, vaan rakkaus ylipäätään. Oikukas, hankala ja vaikeakin, ja juuri siksi niin suuri ja ihana.

Strout on tosiaan taitava ja tarkka ihmiskuvaaja, parhaimmillaan pienissä hetkissä, novellimaisissa välähdyksissä, yhteenkietoutuvissa tarinoissa. Olive-sarjan ensimmäinen osa oli ehkä tässä mielessä tosin hieman taitavampi: siinä vahvaan keskiöön pääsee koko kylä, ja Olive itse näyttäytyy taustalla toimivana voimahahmona. Olive, taas -kokoelma keskittyy taas enemmän Oliveen, ja toisaalta olisi saanut keskittyä vieläkin enemmän; sen heikkous kun hieman tuntuu olevan ensimmäisen osan toistamisessa täysin kuitenkaan onnistumatta. Olive, taas oli ehdottomasti parhaimmillaan kuvatessaan Olivea, välissä olevat tarinat tuntuivat osin täytetekstiltä, hieman irrallisilta osilta laajemmassa kokonaisuudessa. On sielläkin välissä helmiä, mutta ehkä kokonaisuutena tämä on hieman epätasainen, hieman sen oloinen ettei kirjailija olisi itsekään osannut päättää kehen keskittyy eniten.

Ja kyllä, onhan Stroutin koko tuotannossa toki paljon myös toistavuutta, eikä Lucy Bartonin tasolle ole enää muut teokset lukukokemuksina päässeet. Mutta ei aina tarvitsekaan. On nimittäin kirjallisuutta, jota lukee etsiessään jotain suurta ja kohtaavaa, ja sitten on sitä, jota lukee saadakseen tuttua ja turvallista. Ei mitään yllättävää ja shokeeraavaa, eikä toisaalta myöskään liian vahvaa. Strout on turvakirjailija, jonka parissa viihdyn milloin tahansa, ja joskus sellainen pehmeä perustaitavuus on suurinta, mitä kirjallisuudelta tarvitsee. On ihana vain upota lukemaansa, nauttia tunnelmista, antaa tarinan vain kuljettaa mukanaan. Ja sitten siirtyä sen kummemmin pohtimatta seuraavan kirjan pariin, ja vähän jopa unohtaa mitä olikaan juuri tullut lukeneeksi. Ja ehkä joskus palata näihin kokonaan uudelleen, onhan Olive Kitteridge kaikessa inhimillisessä kokonaisvaltaisuudessaan yksi viehättävämpiä fiktiivisiä hahmoja, joista vuosiin olen lukenut.

Helmet-haaste 2021: 17. Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi

TUTTUA JA TURVALLISTA – PIKKUKAUPUNGIN TYTTÖ

ELIZABETH STROUT : PIKKUKAUPUNGIN TYTTÖ

467s.

Tammi 2020

Alkuteos: Amy and Isabelle // 1998

Suomennos: Marja Haapio

Saatu arvostelukappaleena

Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton on yksi elämäni kirjoista. Sellainen lämmin, kaunis ja sykähdyttävä, josta puhuminen ilahduttaa aina, ja jonka pariin haaveilen tasaisin väliajoin palaavani. Sen jälkeen olen muutkin suomennetut Stroutit lukenut, ja nyt viimein myös tämän uusintapainoksena ilmestyneen esikoisen, Pikkukaupungin tytön myös. Hieman siinä kesti, sillä olen näemmä ottanut tämän lukuun ensimmäisen kerran jo syyskuussa. Muutamaan kuukauteen tässä välissä en siihen tosin koskenut, mutta tammikuussa palasin sen pariin. Viipyilevä, hiljalleen etenevä romaani on ollut rinnallani nyt sen verran pitkään, että se on kasvanut kenties kokoaankin suuremmaksi. Kaunis, vähäeleinen romaani siitä, missä Strout on parhaimmillaan: ihmisten ja heidän välisten suhteiden kiemuroista.

Amy ja Isabelle ovat tytär ja äiti, pienelle Shirley Falls -paikkakunnalle vuosia sitten muuttanut kaksikko, joka elää elämäänsä hieman yhteisöstään syrjässä. Tai Isabelle ainakin, tuo tuima ja etäinen äitihahmo, joka on tuonut tyttönsä uuteen ympäristöön aloittaakseen itsekin niin sanotusti alusta. Amy taas on elämänhaluinen teini, omanlaisensa, ihastunut ja rakastunut sijaisopettajaan, joka on ensimmäisiä ihmisiä, joka todella tuntuu hänet näkevän.

Stroutin hiljainen ja maalaileva tyyli rakentaa Pikkukaupungin tytöstä tunnelmallisen romaanin, jossa eri ihmisten arjet ja elämät risteytyvät kuin sellaisessa ihanassa pienoismallissa, jossa kamera zoomaa aina välillä uusiin yksityiskohtiin. Yksityiskohdista tämä tarina tavallaan rakentuukin, paljastuu pala palalta, kuvaa pieniä hetkiä ja tunnelmia, joista kasvaa suuri puro. Tai se helteessä löyhkäävä joki, joka pientä kaupunkia tarinan poikkeuksellisen kuumana kesänä piinaa. Se kuvaa taiten niitä elämän kaikkein kipeimpiä pieniä sattumuksia: sanoihin täysin irrallista takertumista, elämän rakentumista haavekuvien varaan, haaveiden törmäämistä todellisuuteen, pettymyksen kehollista kipua kun kaikki käännekohtaa odottaessa valmisteltu irvokkaasti muistuttaa omien haaveiden (näennäisestä) naurettavuudesta.

Stroutin esikoinen on hyvinkin visuaalinen romaani, ja kuten esimerkiksi Olive Kitteridge, on se erityisen helppo nähdä elokuva- tai tv-sarjamaisena toteutuksena lähikuvineen ja yllättävine leikkauksineen aivan eri hahmojen arkeen. Tuo tietynlainen elokuvamaisuus tuokin tarinan kaikessa paikoin jaarittelevaisuudessaankin ihanan lähelle, tutuksi ja turvalliseksi jenkkilähiödraamaksi, joka kuitenkin taitavasti piilottaa sisälleen hieman suurempaakin tematiikkaa aina hyväksikäytöstä ihmisten välisten suhteiden kommervenkkeihin. Strout kirjoittaa kuitenkin tietyllä tapaa ulkoa päin, ja jättää moralisoimasta hahmojaan, on valitsematta puolta lukijansa puolesta. Ja se on kaunis ja taitava ratkaisu, sillä moraalihan on aina kiinni ajassa ja paikassa, lähestymistavassa ja näkökulmassa. Se, mikä on toiselle totta, on toiselle raakaa nuoren ihastumisen hyväksikäyttöä ja valtaa, ja toisaalta se, miltä omaa lasta yrittää suojella, on välillä juuri se kaikkein väistämättömin totuus. 

Strout on tosiaan siis etevä kirjailija, joka on lunastanut paikkansa lempikirjoittajieni joukossa. Nämä muut hänen kirjansa eivät ehkä Lucy Bartoniin verraten ole enää niin hullaannuttaneet, mutta ne ovat tasaisen varmaa, laadukasta amerikkalaiskirjallisuutta, jonka parissa saa hetken levähtää ihan vain nauttien moniulotteisista hahmoista ja  arjen kummasti toisiaan leikkaavista kuvioista. Tuttuus ja turvallisuus on tässä kohti ehdoton hyve, sillä tällaista vähän lohtukirjallisuudeltakin tuntuvaa tarinaa sitä kaipaa aina suuremman ja mullistavamman välissä. Olen muistaakseni aiemminkin verrannut tässä Stroutia Alice Munroon, mutta molemmat tarjoavat minulle juuri tätä samaa: pientä pakoa omista ajatuksista, lempeää ja täyteläistä ihmiskuvausta, hetkiä laadukkaan kirjallisuuden parissa. 

Helmet-haaste 2021: 12. Kirjassa ollaan metsässä 

TONI MORRISON : TOISEUDEN SYNTY

TONI MORRISON : TOISEUDEN SYNTY – 

RODUSTA, RAJOISTA JA KIRJALLISUUDESTA

128s.

Tammi 2020

Suomentanut Koko Hubara & Astrid Swan

Kuunneltu äänikirjana, lukija Tuija Kosonen

Vuosi sitten elokuussa kuollut Toni Morrison on ollut ehdottomasti aikamme yksi tärkeimpiä rodullisuudesta, rasismista ja valta-asetelmista kirjoittanut kirjailija. Nobelillakin palkittu yhdysvaltalaiskirjailija on ollut tuottelias, ja hänen tutkielmansa rodusta, rodullisuudesta, mustuudesta ja ei-valkoisuudesta on laaja ja moniulotteinen. Tänä syksynä suomennettu Toiseuden synty -esseekokoelma on joukko hienoja tekstejä, joissa Morrison sekä avaa toiseuttamista, eli sitä, miten ihminen rakentaa itselleen ylemmyyden kautta oikeuden nähdä itsensä erityisenä ja toisen ei-erityisenä, toiseuttamisen problematiikkaa sekä sen väistämätöntä yhteyttä erilaisiin valtarakenteisiin. Morrison käyttää esimerkkeinä niin omaa kuin muiden kirjoittamaa kirjallisuutta, ja hän sekä yhtaikaa häivyttää että karnevalisoi koko rodun käsitettä.

Morrison kuvaa esseissään valtaa ja piilotettuja, ajan saatossa vain toistettuja ja toistettuja valtarakennelmia oivallisesti, perustellen miksi niistä tulee normaali ja toisaalta taas purkaen sitä, mitä tuo normittuminen tarkoittaa yhteiskunnan hierarkiassa alemmas siirretyille. Hän tekee sen klassisesti orjuuden kuvauksen kautta, ja se onkin äärimmäisen tärkeä osa esimerkiksi Yhdysvaltain rotuerottelu- ja rasismin historiaa. Kuvata nyt niitä mekanismeja, jotka ihmismielen oikeuttavat käyttäytymään vastoin kaikkea inhimillisenä pidettyä. Ja oikeastaan: kuvata sitä, miten inhimillistettynä erilaiset valta-asetelmat tuntuvat niin normaaleilta ja luonnollisilta, ettei niissä valtaa nähdä enää laisinkaan, sekä sitä, mihin tällainen kielenkäyttöönkin liittyvä normalisointi johtaa. Sanoilla on väliä, ne eivät nimittäin vain kuvaa todellisuutta, vaan ne erityisesti luovat sitä. Se, mitä sanaa Toisista käytetään, luo suoria seurauksia siitä, miten Toista kohdellaan.

Kuvasto on hyvin tuttu vielä tänäkin päivänä, ja siksi rasismista edelleen joutuu vääntämään niidenkin kanssa, jotka eivät sellaista aktiivista, rotuvihaan perustuvaa rasismia harjoita ja sitä kautta sitten mitään muuta, yleensä rakenteisiin piiloutuvaa rasismia edes tunnista. Morrison muistuttaa hyvin osuvasti, että valtaa kun ei ole vain räikeän epäreiluissa paikoissa, kuten orjuudessa. Se on kaikkialla: sitä on globalisaatiossa, ja valtavassa muuttoliikekeskustelussa, päivittäin. Sitä on suomalaisessa marraskuun 2020 Ylen Nenäpäivä-lähetyksessä, jossa valkoinen (pelastaja) juontaja lähtee savimaja-Afrikkaan (koska eurooppakeskeisessä maailmassa emme edes vaivaudu muistaaan, että Afrikka ei tosiaan ole yksi paikka vaan valtava maanosa, jossa on valtavasti toisistaan hyvinkin erilaisia valtioita ja yhteiskuntia) ja itkee suorassa lähetyksessä likaista vettä juovien lasten kanssa, jotta sydämemme heltyisivät antamaan rahaa köyhille. Tästä on puhuttu jo vuosia, Suomessakin, mutta aiheen nosti ajankohtaiseksi esimerkiksi Pekka Torvinen 23.11.2020 Hesarissa kirjoittamassa kommentissaan. Kun jopa auttamiskuvastomme perustuu edelleen stereotyyppisiin ja jopa rasistisiin ajatuksiin Afrikasta, asemoimme itsemme Suuriksi Valkoisiksi Pelastajiksi, jotka voivat jollain tapaa ylhäältä tulla ja auttaa, omassa suuressa laupeudessamme. Ja kyllä, myös tämä valta-asetelma on omiaan jatkamaan rasismiin perustuvan yhteiskunnan pystyssä pysymistä. Se on täysin sama mekanismi, jolla orjia alunperin perusteltiin. Toiseutettiin.

Mutta takaisin Morrisoniin. Morrisonin tapa avata käsitteitä, rodullisuutta, toiseutta ja kolorismia, on hienon suora ja selkeä. Morrison kuvaa paitsi orjuutta, myös 2000-luvun globalisaatiota, ihmisten muuttovirtaa, sekä sitä, miten kolonialisoidut siirtyvät kolonialisoijien maille, kuvitteellisten rajojen sisään, jolloin jälleen kerran tarvitaan toiseuttamisen käsitettä, jotta "muukalais"viha voidaan oikeuttaa.  Kuten suomentajien loppukommenteissa huomautetaan, osa näistä käsitteistä on etenkin suomenkielisessä keskustelussa vielä hyvin akateemisia, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö niitä onnistuttaisi tässä teoksessa avaamaan hyvinkin käytännönläheisesti. Ja juuri siksi tämä teos, tämä suomennos on äärimmäisen tärkeä: se purkaa sitä keskustelutodellisuutta, jonka keskellä me jatkuvasti elämme. Se antaa sanoja, käsitteitä ja näkökulmia siihen intersektionaaliseen keskusteluun, jota todella soisi näkyvän vieläkin enemmän myös liberalistisessa valtamediassa. Se muistuttaa, että sanat luovat asenteita ja asenteet toimintaa. 

Helmet-haaste 2020: 16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli 

EVIE WYLD : ME OLEMME SUSIA

EVIE WYLD : ME OLEMME SUSIA

423s.

Tammi 2020

Alkuteos: The Bass Rock // 2020

Suomennos: Aleksi Milonoff

Kolme naista, sumuisen sateinen Skotlanti, rinnakkaisia, limittyviä ja lomittuvia tarinoita. Seksuaalista väkivaltaa, manipulointia, murhia. Sukupuolittunutta väkivaltaa rumimmillaan. Sitä, ja paljon muuta on tämän syksyn uusi suomennos Evie Wyldiltä, romaani Me olemme susia.

Wyldin edellinen suomennos, neljän vuoden takainen Kaikki laulavat linnut hurmasi aikoinaan – tai olin ainakin muistellut että hurmasi, vanha arvioni ei ollutkaan ihan niin suotuisa kuin olin muistellut – ja tuntui loogiselta napata jonkinlaiseksi välilukemiseksi myös hänen uusin teoksensa. Kaikissa laulavissa linnuissa hurmasi synkkä, outo tunnelma, ja sitä tässä uudemmassakin todella oli. Vaikka kirjaa oli lukenut jo satoja sivuja, ei vieläkään ihan tiennyt missä mennään, mistä kirja kertoo saati mitä vielä tulee tapahtumaan. Ja se oli kutkuttavaa: yleensä tarinat on jo valmiiksi niin hyvin paketoituja, että niiden seuraaminen on lineaarista perässä pysymistä, eikä arvoituksille juuri jää tilaa. Mutta tässä jäi, ja se tuntui jotenkin äärimmäisen virkistävältä. Että outoa ja synkkää voi kirjoittaa näinkin, poikkoillen. Ei aina jokin Suuri Teema edellä, vaan pienistä näkökulmista, asia kerrallaan avautuen. Siinä Wyld on taitava, ja siksi kirja koukutti heti alusta alkaen. Sitä vain luki ja luki, sillä missään vaiheessa minulla ei ollut mitään hajua, onko tämä nyt sitten lintu vai kala. Ja sen selvittäminen oli nyt parasta, mitä kirjallisesti hetkeen on tapahtunut.

Ja kaikenlaista rumaahan sieltä kirjan sisältä löytyi. Wyld kuvaa sukupuolittunutta väkivaltaa väkevästi, ja tuo esiin raikkaalla tavalla ne oikeutuskeinot, jolla naista on jo vuosisatoja hiljennetty: 1700-luvulla katala nainen oli noita, maailmansotien jälkeen hysteerinen hupakko, joka kaipaa parantolaa. 2000-luvulla ollaan tultu jo johonkin, mutta ei vielä perille, ei lähellekään. Väkivalta on pysyvä osa yhteiskuntaamme, ja sen juuret ovat syvällä patriarkaattisessa misogyniassa.

Aiheistaan huolimatta Me olemme susia oli kuitenkin hieman hämmentävälläkin tavalla vetävä kirja. Se on tavallaan myös vähän vaarallista, sillä tematiikan äärelle pysähtyminen vaatii juuri pysähtymistä. Naista alistava tarina on tarinana niin tuttu, että sitä ei meinaa edes huomata. Sortoa ei tajua, sillä se on juurtunut syvälle. Uhriksi joutuneen ääntä ei kuulla, sillä yksittäinen tapaus on aina, no, yksittäistapaus. Mutta siinäpä kirjan hienous piileekin: Wyld kirjoittaa taitavasti alleviivaamatta, tuo esiin aiheensa monin eri näkökulmin. Niin monin, ettei yksittäinen enää voi olla vain yksittäistä. Siitä muodostuu kaava, vahva ja voimakas, jota ei murra muu kuin hiljenemästä kieltäytyminen.

Helmet-lukuhaaste 2020: 43. Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja

TAKAISIN PERUSASIOIDEN ÄÄRELLE – ELIZABETH STROUT : OLIVE KITTERIDGE

ELIZABETH STROUT : OLIVE KITTERIDGE

374s.

Tammi 2020

Alkuteos: Olive Kitteride, 2008

Suomennos: Kristiina Rikman
Pyydetty arvostelukappale

Puolisentoista vuotta sitten Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton vei sydämeni. Vähäeleinen ja silti suurelta tuntuva tarina meistä tavallisista, pienistä ihmisitä on jotain, mitä Strout todella osaa kirjoittaa, ja se sai minut rakastumaan sekä Lucyyn että sitä seuranneeseen, viime keväänä suomennettuun novellikokoelmaan Kaikki on mahdollista. Kun tänä keväänä käännösvuorossa oli 12 vuotta sitten jo alunperin julkaistu Olive Kitteridge -romaanikaksikon ensimmäinen osa, oli mielenkiintoni suuntaus sitä kohtaan varsin taattu.

Olive Kitteridge on paitsi episodiromaani myös 13 erilaisen tarinan keskushahmo. Crosbyn kylään Maineen sijoittuva tarinakokonaisuus milloin kuvaa Kitteridgeä keskiössä ja milloin taas vain ohikulkijan tapaan vilahtavana sivuhenkilönä, mutta tällälailla kehää hänen ympärillään kiertäessään se kasvattaa niin keskus- kuin sivuhahmoistaankin jälleen suuria, omien elämiensä kokoisia. Pienet, arkiseltakin tuntuvat hetket ja risteävät ihmiskohtalot sekä ihastuttavat että turhauttavat, mutta jos Strout tosiaan jotain osaa, niin ihmismielen moninaisuuden ja monitasoisuuden kuvaamisen. 

Itse Olive Kitteridge on varmasti monien mielestä turhauttavan kamala henkilö, niin tarinan sisällä kuin lukijoiden mielissä kirjan kansien ulkopuolellakin. Minä häntä kuitenkin rakastin, lempeydellä ja sopivan etäältä, kuin Henry, hänen sopivan uskollinen puolisonsa, lähes loppuun saakka. Perhesuhteiden vaikeus, epäonnistunut äiti-poika-suhde, vahva matematiikan opettaja, jota joko pelättiin tai jolle naurettiin. Suuri hahmo, äänekäs ja kookas, naiseksi niin vääränlainen, mutta omana itsenään hauras ja kaunis. Kokonainen. Enkä täysin tiedä, miten näin sietämätöntä inhimillisyyttä voi edes olla rakastamatta.

Stroutilla siis on sana ja ihmiskuvaus hallussaan, ja Suomessa saadaan olla varsin onnellisia, kun hänen tuotantoaan nyt viimein Lucy Bartonin maailmanlaajuisen suosion perässä käännetään myös suomeksi. Stroutin katse henkilöhahmojaan kohtaan on niin pehmeän ymmärtävä ja lempeä oli ihmisten käytös miten itsekästä tai sokeaa tahansa  – eikä tällaiseen lempeyteen ihan kuka tahansa ylläkään. Kuvauksen hienous piileekin sen vähäeleisyydessä: vaikka paikoin tarinassa toki on hieman amerikkalaistyylistä yliampumista, pääsääntöisesti Strout malttaa pitäytyä arjen pienten hetkien ja sitä kautta vaikeidenkin tunteiden taitavassa kuvaamisessa. Olen ylipäätään ollut lähiaikoina hurjan kiinnostunut erityisesti tällaisen tavallisuuden kuvaamisesta kirjallisuudesta, siitä, että hienon kirjan ei aina tarvitse toisintaa Suuria Kertomuksia Suurista Sodista tai Traumatisoivista Katastrofeista – vaikka toki paikkansa niilläkin – ja siksi Olive Kitteridge ilahdutti erityisesti. Tässä teoksessa on paljon samaa taituruutta kuin Alice Munron novelleissa, mutta silti omaleimaisen kauniilla tavalla. Tavalla, joka on muutaman kirjan perusteella kokemukseni mukaan tyypillinen juurikin Elizabeth Stroutille. Joten duologian toista osaa, Olive, Again -teoksen suomennosta odotellessa.

Helmet-lukuhaaste 2020: 38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu 

ELIZABETH STROUT : KAIKKI ON MAHDOLLISTA

ELIZABETH STROUT : KAIKKI ON MAHDOLLISTA

♥ ♥ ♥  ♥ 

270s.

Tammi 2019

Alkuteos: Anything Is Possible

Suomennos: Kristiina Rikman

Arvostelukappale

Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton valloitti sydämeni aivan viimeisen päälle. Se oli yksi henkilökohtaisesti tärkeimpiä kirjoja, joita viime vuonna luin, ja jollain tapaa rakastin sitä täysin kritiikittä, vaikka en osaa täysin selittää edes miksi. Ehkä tärkeimpiä ei tarvitsekaan osata, ne vain osuvat johonkin, joka säilyy hetkestä toiseen, vuodesta seuraaviin, ja pysyy mukana, vaikka mitä muuta välissä ehtisikin lukea.

Kun Tammelta ilmestyi tänä keväänä Stroutin Amgash-sarjan "jatko-osa", itsenäinen novellikokoelma Lucy Bartonin lapsuuden kaupungin sisältä ja liepeiltä, olin varsin innoissani. Olin kuullut tästä hieman ristiriitaisia ajatuksia etukäteen, mutta varsin pian saapumisensa jälkeen se lukuvuoroon minulla kuitenkin pääsi.

"Hän oli lapsellinen vaikka oli kokenut jo kaikenlaista eläessään, ihmisethän kokevat ensin, ja ymmärtävät vasta myöhemmin, jos yleensä ymmärtävät.

Kaikki on mahdollista -novellikokoelma tosiaan palaa sinne, mistä Lucy Barton on lähtöisin, niihin ihmisiin, joista hän äitinsä kanssa edellisessä kirjassa sairaalavuoteellaan puhuu. On rutiköyhä lapsuuden perhe, Kauniit Nicelyn sisaret, Tommy, joka vielä vuosien jälkeenkin muistelee työtään koulun vahtimestarina, ja sitä pientä Lucya, joka lämpöpatterin alle käpertyneenä nukkui luokkahuoneessa koulupäivän jälkeen. Novellikokoelma on viisas ja lempeä, se tuo esiin ihmisyyden eri puolia ja kutoo yhteen ihmisverkon, jossa jokainen tuntuu tuntevan naapurustonsa, muttei lopulta välttämättä edes tunne itseään. Köyhyys ja amerikkalaisen yhteiskunnan pienten kaupunkien kääntöpuoli tuntuu ja ratisee, kuin jalan alle liiskautuva torakka. Sen Strout osaa, ja se näistä tarinoista vahvoja tekee.

Stroutin novellit ovat kauniita, ja vaikka edellistä teosta vertasinkin jotenkin alicemunromaiseksi, tässä hän viimeistään karistaa olaltaan yhdennäköisyyden ja ottaa tyylinsä entistä vahvemmin haltuun. Stroutin hahmot ovat vahvoja, elämänmakuisia ja monin tavoin kaukana siitä tyypillisimmästä amerikkalaisesta narratiivissa, jossa american dream ja rikastuminen typistyvät ainoaksi sankaruuden ansaitsemaksi kuvaukseksi ihmisyydestä. Strout kuvaa hahmonsa kokonaisina ja viallisina, ja juuri se tekee heistä lämpimiä ja aidontuntuisia. Ja sitä tunnetta rakastan, aitoutta ja tunnelmaa, joka todennäköisesti pienessä kaupungissa todella vallitsee. Sen Strout taitaa, taitavammin kuin kovin moni muu.

Jos minua joku tässä novellikokoelmassa kuitenkin hieman harmitti, oli sen liiankin vahva limittäytyminen Nimeni on Lucy Bartoniin. Tiedän, että tämä on varmasti varsin subjektiivinen harmitus, mutta siinä missä Lucyssa rakastin rohkeaa alleviivaamattomuutta ja ilmavaa tapaa jättää asioita lukijan tulkittavaksi, sortui Strout tässä selittämään paitsi Bartonissa selittämättömäksi jätetyn, myös näiden tarinoiden keskinäiset risteyksensä ja lankansa hieman liiankin kanssa. Se osin jo harmitti tämän teoksen itsenäisestä näkökulmasta, mutta eniten se häiritsi edellisosan näkökulmasta: Nimeni on Lucy Barton on minulle niin tärkeä kirja, että olisin halunnut hänen säilyvän siinä hetkessä, sillä newyorklaisella sairaalasängyllä hamaan loppuun saakka ilman, että häntä olisi revitty enää minkään tarinan sivujuonteeksi, takaisin konkreettiseen elämään.

Sillä konkreettiselta tämä tarina tuntui, kauniin aidolta ja todelta. Tiedän, että varmaankaan monia muita Stroutia lukevia ei sinällään varmaan juurikaan harmita, että hän käyttää yhtä jo aiemmin tavattua hahmoa uudelleen, mutta minulle se oli omalla tavallaan jopa pettymys. Lucy on tosiaan niin suuri, ja niin rakas, että tuntuu, että hänen sörkkimisensä sörkkii myös omaa aiempaa lukukokemusta. Juuri sitä rakasta ja selittämätöntä, ja siksi se sörkkiminenkin tuntuu siltä. Erityisen raskaalta, mutta silti selittämättömältä.

Mutta pienestä henkilökohtaisesta pettymyksestä huolimatta tiedän, että nämä tarinat tulevat kasvamaan. Annoin kirjalle Goodreadsissa neljä tähteä, sillä luota siihen, että vaikka nyt vähän ristiriitaiset ajatukset onkin, tulen näihin väläeleisiin, mutta sitäkin voimakkaampiin tarinoihin mielessäni palaamaan kerran jos toisenkin. Tiedän jo nyt, että annan Stroutille anteeksi Lucyyn palaamisen, ja annan anteeksi sen, että hän selitti liikaa. Sillä niin kauniita, kuulaita ja elämänmakuisia nämäkin novellit olivat, että haluan vielä näitäkin vähän selittämättömästi rakastaa. Vioistaan huolimatta.

Amgashin maisemia muissa kirjablogeissa: Lukuisa, Kirja vieköön! & Lumiomena

SYDÄMENI VALLOITTAJA – ELIZABETH STROUT : NIMENI ON LUCY BARTON

ELIZABETH STROUT : NIMENI ON LUCY BARTON

164s.

Tammi 2018

Alkuteos: My Name Is Lucy Barton (2016)

Suomennos: Kristiina Rikman

Joskus luen kirjoja, koska joku on puhunut niistä kauniisti, joskus valitsen vuoroon jonkun ohuen, koska tuntuu helpommalta sitoutua vain hetkeksi. Toisinaan jo ajattelen etukäteen, etten takuulla pidä, koska muutama muukaan kirjaihminen ei ole oikein pitänyt, ja toisinaan en ajattele mitään, nappaan kirjastosta mukaan vain koska kansi näytti tutulta jostain.

Kaikkea eikä oikeastaan silti näistä mitään oli etukäteen minulle Lucy Barton. Mutta sitten Helmi hämmästeli instragramissani enkö todella ole vieläkään lukenut tätä kirjaa, joten se piti lukea. Aikalailla heti. Sillä jos jonkun kirjamaun tiedän olevan kanssani varsin yhtenäinen, se on Helmin.

"Olen sanonut tämän ennenkin: minua kiinnostaa se, miten kykenemme tuntemaan ylemmyyttä toista ihmistä kohtaan, toista ihmisryhmää kohtaan. Sitä tapahtuu kaikkialla, kaiken aikaa. Minusta alhaisin piirre ihmisessä on tarve löytää joku jota nöyryyttää."

Kun luin tätä, en ajatellut alkuun mitään.

Ja kun luin tätä pidemmälle, ajattelin etten voi lukea tätä pidemmälle, ettei tämä vain lopu. Niin minulle käy kun haltioidun kirjasta. Lopetan sen lukemisen, jotta se säilyisi mahdollisimman kauan. (Juuri nyt minulla on esimerkiksi ollut Rachel Cuskin Ääriviivat viikon kesken. Ensimmäisen luvun kohdalta. Jotain samankaltaista hehkutusta siis luvassa todennäköisesti siitäkin kuukauden päästä. Ehkä.) Mutta tätä en silti osannut olla lukematta, vaan luin muutamassa päivässä. Ja haltioiduin lisää.

Nimeni on Lucy Barton on tarina Lucysta, joka makaa yhdeksän pitkää viikkoa newyorkilaisessa sairaalassa, jonka ikkunasta näkyy Chrysler Building. Hän makaa siellä leikkauksen ja hieman epäselväksi jääneiden jälkivaivojen kourissa, eikä mies käy katsomassa, koska vihaa sairaaloita, lapset eivät ehdi, koska ovat vielä varsin pieniä ja elävät omaa elämäänsä. Yhtäkkiä sängynpäädyssä istuu äiti, äiti, joka ei koskaan poistu kotoa, lähde Illinoisista.

Lucy Barton on tarina äidistä ja tyttärestä, köyhästä lapsuudesta ja luokkanousuista. Se on tarina rakkauden kaipuusta ja ihmisitä, jotka elämän aikana ovat vilahtaneet ohi. Se on varsin juoneton ja sinällään pieni, mutta sen voima onkin pienuudessa. Arkisuudessa ja yksityiskohdissa, jotka ovat yhdesssä säkenöivän voimakkaita. Tyttäressä, joka janoaa koko elämänsä äidiltään jotain sellaista, mitä ei ole saanut, ja sen asian järjetöntä surullisuutta ilman, että Lucy itse edes asiaa osaa surra. Hän kun on yksi lukemani kirjallisuushistorian viehättävimpiä hahmoja; niin pehmeän naiivi ja ymmärtäväinen, ihan viimeiseen mahdolliseen asti, oman itsensäkin kustannuksella. Lucy Barton on herkkä ja kaunis hajoamatta, ja sellaisenaan tämä naishahmo onkin äärimmäisen onnistunut. Aina kun ei tarvitse olla viiltävän kova ja vahva maskuliinisuuteen normaalisti liitetyin keinoin pärjätäkseen, pysyäkseen koossa vaikka koko elämän. Vahvuutta on monenlaista, ja vaikka tapaamme ihailla sitä horjumatonta versiota, uskaltaisin väittää, että virheelliset ja virheensä myöntävät ne kaikkein vahvimpia lopulta ovat. Heillä mikään ei ole piilossa, heidän ei tarvitse käyttää energiaansa peittelyyn. Ja se jos mikä antaa voimia selvitä tästäkin päivästä kaikkien odotusten ristiaallokoissa.

Lucy pärjäsi, selvisi lapsuudestaan, nousi kirjailijaksi, teki lopulta itseäänkin yllättäviä päätöksiä elämässä, sellaisia, joita jälkikäteen lähinnä ihmettelee. Mutta palaisin taas samaan, jonka sanoin jo; sellaista on elämä. Ei sitä voi mitata onnistuneiden päätösten jatkumolla vain jälkikäteen asioita tarkastellen. Ja kaikessa pienuudessaan Lucy Barton on koko elämä, kaikkine kuoppineen päivineen. Ja se jos mikä tuntuu kirjallisuudessa ihanan kauniilta ja samaistuttavalta. Arkinen pienuus ja suuruus, ilman pakotettua sankariviittaa kenenkään hartioilla. Tällaista on tavallisuus, ja näin kaunista se parhaimmillaan on.

Stroutin teksti on heleää, vähän epäuskottavaa ja silti täysin todentuntuista. Se on alicemunromaisen tarkkanäköistä havainnointia ihmisten mielenliikkeistä, syistä, sattumista ja seurauksista. Se on tovejanssonmaisen kaunista ja herkkää olematta sitä imelästi. Se on luciaberlinmäisen pidäkkeetöntä ja paljasta olematta paljastelevaa. Se on kaunis, joidenkin mielestä liiankin rakastettavaksi tehtyä, mutta minuun se iski. Juuri tällaisenaan. Juuri näin. En edes tiedä oikein miksi ja silti kuitenkin tiedän. Ymmärrän. Kuten Lucykin, kaikkea, kaikkia, kaikkialla, mutta ei kuitenkaan täysin vaan aina vain itsensä kautta.

Tällaisten lukukokemusten takia minä ylipäätään luen. Löytääkseni tällaisia kirjoja, löytääkseni kirjojen kautta tällaisia tunteita. Löytääkseni kirjoja, joita elää.

"Voi että tyttäreni raivosivat noina vuosina! On hetkiä jotka koetan unohtaa, mutta en minä unohda. Olen huolissani vain siitä, mitä he eivät unohda."

Lucy Bartonista muualla: Sivulauseita, Eniten minua kiinnostaa tie, Lumiomena, Lady Dandy, Kirja vieköön! & Reader, why did I marry him

ALICE MUNRO : VIHA, YSTÄVYYS, RAKKAUS

ALICE MUNRO : VIHA, YSTÄVYYS, RAKKAUS

398s.

Tammi 2010

Alkuteos: Hateship, Friendship, Courtship, Loveship, Marriage (2001)

Suomennos: Kristiina Rikman

Munron novellit ovat olleet minulle aina hieman haastava kohta. Olen aina tunnistanut näiden laadun, rakastanut osittain heti luettuani, mutta vuosien mittaan unohtanut täysin mitä luin, ja mikä pahinta: unohtanut, mitä tunsin kun luin.

Huomasin jokin aika sitten bookstagramin ihmeellisessä maailmassa hieman samaa sivuavan keskustelun (olen parahiksi unohtanut myös senkin, kenen tilillä kommentointia käytiin. Saa ilmiantaa itsensä, jos tunnistaa, niin kreditoin oikeaa suuntaa!), puhe oli nimittäin juuri lyhyistä novelleissa ja siitä, miten niitä harvoin muistaa luettuaan. Ja jos niitä ei muista, pitää omaa muistamattomuuttaan jonkinlaisena merkkinä yhdentekevyydestä, mieleenpainumattomuutta itselleen sopimattomuutena.

Tämä oli erityisen hieno keskustelun, eniten ehkä siksi, että tunnistin siitä täysin itseni, paitsi (Munron) novellien myös runojen osalta. Luen, nautin, tunnelmoin, mutta luettuani en osaa enää kertoa mitä tai mistä luin. Romaanien kanssa niin ei ole: kykenen palaamaan tarkastikin jokaisen lukemani kirjan maailmaan, väittäisin. Muistan mistä pidin, mistä en, millaiseksi olen kuvitellut päähenkilöt ja minkä väriseltä kirjojen maailmat jälkikäteen tuntuvat. Se aistirunsaus tuntuu pakahduttavalta, tuntuu, vaikka kirja olisi ollut keskinkertainen tai huonokin. Mikään ei unohdu, jää painumatta mieleen.

Mutta kun kyse on (Munron) novelleista, minulla ei ole minkäänlaista aavistustakaan, mistä, miten ja millaisia tarinoita on aiemmin kerrottu. Olenko pitänyt niistä vai jäänyt ulkopuoliseksi. Oliko tunnelma vangitseva vai sivusta seuraava. Tuntuivatko maailmat tosilta. Taitavaksi ne olen tunnistanut, joten suvereenisti olen tainnut sanoa pitäneeni. Mutta jos muistijälkeä ei ole, voiko kirjasta silloin olla muka täysin tykännyt?

"Meidän maatilamme oli pieni - yhdeksän eekkeriä. Se oli tarpeeksi pieni jotta pystyin tutkimaan sen viimeistä nurkkaa myöten, ja kaikki oli niin omanlaistaan etten oikein osaa sanoakaan miten. On helppo käsittää, mitä erityistä oli rautalankaverkkovajassa, jossa pitkät, vaaleat hevosenraadot roikkuivat julmissa koukuissa, tai kovaksi tallautuneessa veren kyllästämässä maassa, missä elävistä hevosista oli tullut rehulihaa. Mutta oli siellä muutakin, niin kuin kivet molemmin puolin pihaton suuta, joilla oli minulle paljonkin sanottavaa, vaikkei niiden luona ollut mitään merkittävää tapahtunutkaan."

Tämän Munron jälkeen väittäisin, että voi. Yksittäisiä tarinoita voi rakastaa, koska niitä rakasti tässä hetkessä, lukiessa, niitä sivujen kautta eläessä. Kokoelman kaikista ei tarvitse pitää voidakseen pitää osasta, kaiken ei tarvitse jäädä mieleen jonkinlaisen tunnelman säilyäkseen. Jotkut kirjat tuntuvat suurilta niitä lukiessa, jotkut vuosia lukuhetken jälkeen. Se, että ne tuntuvat keskenään erilaisilta, ei tee niistä toisiaan huonompia. Toisenlaisia vaan. Ja sitäkin tekee välillä varsin hyvää sietää, erilaisia tapoja tuntea jotain tarinoita kohtaan.

Vihan, ystävyyden ja rakkauden keskiössä oli muistot ja muistaminen, parisuhteet ja avioliitot. Ne järkiliitot, joita lapsena ei osattu ihaillen omien vanhempien kanssa tarkkailla, koska välit olivat lähinnä olleet etäisen kohteliaat ja ne, joita ei osata elää hetkessä, koska arjen kohdattuaan taika hienoimmastakin katoaa, jos sitä ei osaa vaalia. Munron vahvat, mutta silti elämässä hauraastikin kiinni olevat hahmot pyörivät inhimillisten halujen ja kiusauksien ympärillä, tempautuvat mukaan hetken huumaan tai saavat kuulla, ettei diagnoosi olekaan yhtä toivoton kuin henkisesti oltiin ehditty jo varautua. Munro kutoo pieniä hetkiä eri naisten elämistä uskomattomalla taidolla, sillä vaikka kunkin seurassa piipahdetaan vain pienen ajan ja muutaman kymmenen sivun verran, tutustuu heihin kuin olisi pidemminkin saanut vierellä kulkea. Munrolla on upea taito antaa sanoja ilmiöille, joiden olemassaolon on tiennyt, mutta ei koskaan sen kummemmin ole niitä saanut raameihin itse laitettua.

Tästä novellikokoelmasta mieleen jäi erityisesti kolme tarinaa, Nokkoset, Se mitä muistetaan sekä Karhu tuli vuoren takaa. Niiden tunnelma oli käsinkosketeltava, kaunis ja hauras, rakkaus, ystävyys ja viha jotain, jonka tiesi olemassa olevaksi, muttei ollut itse vain koskaan osannut aiemmin sanoittaa. Munro kertoo yhtaikaa niin täyteläisen kauniisti ja silti etäältä, lempeästi ja tapahtumat oikeisiin mittakaavoihinsa laittaen mitään mitätöimättä. Pienin on usein kaikkein kauneinta, yksityisin tärkeintä ja ohikiitäneet, merkityksettömiltä tuntuneet hetket mielen suurimmiksi kasvattamia. Aivan kuin Munron kerrontakin. Siksi sanon urheasti nytkin pitäneeni, tunteneeni tärkeiksi, rakastaneeni jopa osittain, silläkin uhalla, etten vuoden päästä muista näistä tarinoista enää ainuttakaan. Mutta onneksi ne voi sitten vaikkapa lukea ja löytää uudelleen, mikä ihana taika sekin nyt lopulta oikeastaan onkaan.

Muualla muun muassa seuraavissa blogeissa: Pieni kirjasto, Luettua elämää, Reader, why did I marry him? & Kirjakuiskaaja