MIKÄ INTERNETIÄ VAIVAA?

VEIKKA LAHTINEN & PONTUS PUROKURU:

MIKÄ INTERNETIÄ VAIVAA?

264s. 

Kosmos 2024

Saatu arvostelukappaleena

Internet – ja erityisesti sosiaalinen media – mietityttää, puhututtaa, huolettaa ja laittaa jopa moraalipaniikit liikkeelle: meillä on yhtäältä takana eurovaalikampanjakevät, jossa erään puolueen hyvinkin näkyvän ehdokkaan suurin kärki oli pyrkiä kieltämään sosiaalinen media nuorisolta ja toisaalta pari päivää sitten Hesari julkaisi jälleen yhden vauvakatouutisen, jossa syyksi esitettiin, yllätys yllätys, sitä, että ihmiset ovat vain kännyköillä. Sosiaalinen media vaikeuttaa keskittymistä, viestipalvelut kilisevät jatkuvasti ja suoratoistomediat nappasivat piratismin markkinaraon haltuunsa. Kuka meitä ja meidän halujamme oikein ohjaa, ja olemmeko tosiaan vain aivottomia lampaita, joita tulisi hallinnoida ylhäältä kun emme parastamme ymmärrä? Ja ratkaisisiko aikuisten somekielto lisääntymispulmat? Tätä ensimmäistä lähti selvittelemään Veikka Lahtinen ja Pontus Purokuru kevään uutuuskirjassaan Mikä internetiä vaivaa, joka on mainiota jatkumoa kaksikon aikaisemmalle Mikä liberalismia vaivaa -teokselle.

Mikä internetiä vaivaa? -tekstikokoelma nivoo yhteen pinon internetiä eri kulmista käsitteleviä tekstejä, laajan käsitekirjaston sekä vielä loppusanat tekoälystä tutkija Mikael Brunilalta. Kirjaa voi lukea konkreettisena esseekokoelmana tai vaikkapa välipaloina sieltä täältä; itse vietin kirjan kanssa koko kesän aina toukokuusta asti, mikä ehkä hieman leimasi hajanaisuudessaan lukukokemustani. Mutta se menee minun, ei niinkään kirjan piikkiin, luulisin. Sen verran tiivis ja Lahtinen & Purokuru -parivaljakon muuta tuotantoa kirja noudattelee niin laatu- kuin syvyystasoltaankin. (Eli esim. Mikä meitä vaivaa? -podcastia kuuntelemattomille avaan, että tämä on siis kehu. Lahtinen & Purokuru esittelevät, taustoittavat ja ehdottavat, välillä vähän meinaavat karata ratkaisemaankin, mutta jättävät pääosin ratkaisut kollektiivisemman vastuun varaan. Kun vain malttavat!)

Koska oma lukukokemukseni on irrallinen, tässä muutama "irrallinen" ajatus kirjan teemoista: 

1. Kirjan teksti Hämärä tietokanta pysäyttelee enemmänkin internetissä elämäänsä viettänyttä. Lahtinen ja Purokuru käyttävät hämärän tietokannan käsitettä kaiken sen internetistä etsittävän ja googlattavan tiedon rippeiden laajempana kokonaisuutena, jonka joku vaivaa nähdessään voi murusia yhdistellessä lähes meistä kestä tahansa kursia yhteen. Herättelevä osuus ei kuitenkaan ollut se, että niin voi faktuaalisesti tehdä, vaan se, että koska niin voi faktuaalisesti tehdä, omaksumme jo valmiiksi vahvan itsekontrollin, jolla pyrimme varmistamaan, että tieto on meidän itsemme kannalta mahdollisimman suotuisaa. Se toki on ymmärrettävää, sillä onhan internet yksi iso CV, eikä varmaan ole jäljellä montaakaan rekryä tekevää henkilöä, joka ei vähintään haastateltaviaan netin hakukoneilla etsisi. Ongelma muodostuu kuitenkin sisäistetyn tietokannan ylläpidon kontrollissa: mitä tietoisempia olemme, että kaikkea mitä olemme koskaan sanoneet, voidaan käyttää meitä vastaan, sitä suurempi kynnys meistä itse kullakin on ottaa poliittista kantaa, ilmaista omaa seksuaalisuuttamme, olla solidaarisesti sorretun puolella ja se voi jopa rajoittaa mielipiteen ilmaisua. Hämärän tietokannan tuottama hallinta yksilöllistää ihmisen ja saa meidät varovaisiksi, rajoittamaan riskejä ja olemaan mahdollisimman poliittisesti korrekteja – eli siis mahdollisimman mauttomia, hajuttomia ja värittömiä ajassa, jossa vain vastarinta ja vahva toiminta voi haastaa nykyistä järjestelmää. Vastauksen ei siis pitäisi olla se, että rajoitamme ja kontrolloimme itseämme enemmän vaan se, että teemme sitä todella paljon vähemmän, jolloin kaikki uskaltaisivat ilmaista itseään, kaikki olisivat poliittisesti aktiivisia, kaikki menisivät riskejä päin, eikä tätä tietoa enää voitaisi käyttää yhtä yksittäistä internetkäyttäjää vastaan. 


2. Ajatus, jossa kännykät ja sosiaalinen media kiellettäisiin kokonaan alle 16-vuotiaille on sekä absurdi että naurettava. Se pohjaa nimittäin suureen ajatusharhaan, jossa kuvittelemme, että on jokin maaginen, yhteisesti määriteltävä ikä ja valmius alkaa käyttää jotain laitetta, ja se valmius tulisi vaikka siihen asti oltaisiin eletty tyhjiössä. Eli käytännössä siis niin, että kun vasta 18-vuotias saa varmasti aivan perustelluin perustein ajaa autoa, mutta olisi silti ollut myös täyskielletty paitsi matkustamaan aiemmin autoilla myös näkemään liikennettä. Populismin ja moraalipanikointiin perustuva puhelinten ja sosiaalisen median täyskielto on siis maailma, jossa asioita ei opita rauhassa koko elämää, turvallisessa ympäristössä turvallisten aikuisten ohjauksessa, vaan kontrolli, säännöt ja toimintatavat opittaisiin ainoastaan omaan aivokehitykseen perustuen. Todellisuudessa ajokorttivertausta mukaillen liikenne tulee kuitenkin lapselle tutuksi pienestä taaperosta asti, kun teitä ylitetään yhdessä huoltajan kanssa, matkat taitetaan joko jalan jalkakäytävillä tai turvaistuimissa auton takapenkillä. Kun lapsi saa kasvaa yhdessä aikuisen kanssa turvalliseen tapaan käyttää jotain laitetta, on kyse autosta tai puhelimesta, liikenteestä tai sosiaalisesta mediasta, oppii hän tarvittavan nimenomaan käyttämällä ei kieltämällä. Ja kyllä – kuten liikenteessä sattuu jatkuvasti onnettomuuksia, ylilyöntejä ja uhkarohkeaan käytökseen pohjautuvia kuolonkolareita, sattuu ja tapahtuu myös sosiaalisessa mediassa. Mutta liikenneonnettomuuksia ei estetä kieltämällä vaan valistamalla ja tekemällä asioita turvallisiksi. Ja ennen kaikkea: sääntelemällä ja rajoittamalla. Vaatimalla autoteollisuutta tekemään autoista turvallisempia. Asettamalla turvavyöpakkoja. Sakottamalla autoa tappovälineenä käyttäviä, ei auton alle jääviä.


3. Ehkä meidän vauvakatoa ei vaivaakaan kännykät vaan itseasiassa yhteiskunnan raunioituminen? Me itseasiassa haluamme mieluummin omaa aikaa kuin lapsia tässä maailmantilassa, ja tämä maailmantila selittää todellisuudessa sitä haluttomuutta huomattavasti enemmän kuin mikään muu. Lahtinen ja Purokuru argumentoivat halujen virtoja ja sitä seuraavaa pääoman kulkua tästä näkökulmasta: sen sijaan, että internet itsestään olisi aiheuttanut nykyään tilaa vievää masennusta ja alakuloa, nykyinen pätkätöiden, epävarmuuden ja romahduksen partaalla olon tila vain kuljettaa masennuksen ja alakulon sinne missä me eniten olemme. Eli siis loogisesti internetiin, sosiaalisen median eri kanaville. Niinpä internetin demonisoinnin sijaan olisi huomattavasti oleellisempaa kiinnittää huomiota sisältöön, mikä siellä milloinkin trendaa. Ja siis kun tarkoitan kiinnittää huomiota, tarkoitan, että suhtautua kiinnostuneen analyyttisesti. Se, että nuoret kuvaavat toisiaan kiusaamassa heikompia, ei ole uusi ilmiö. Se vain tuli esiin, kun aikuisillakin on pääsy kanaviin, johon videot julkaistaan. Se, että naiset kärsivät ulkonäköpaineista ja ihmiset vertaavat itseään toisiinsa ahdistuneisuuteen saakka, on ollut olemassa ihan jo siellä internetittömässä 80-luvun lapsuudessakin, nyt se vain on meidän kaikkien nähtävillä. En kiellä, etteikö netti ja sosiaalinen media varmasti antaisi monille ilmiöille vähintään ekstrakierroksia, ja korostaisi asioita mittasuhteisiin, joihin ne ei analogisessa maailmassa pääsisi, mutta silti: me ihmiset kaikkine haluinemme, tarpeinemme, epävarmuuksinimme ja ahdistuksinemme teemme internetin, ei se meitä. Aivan varmasti puhelimenkäyttöaika ja lapsettomuus korreloivat. Mutta kuten kaikki tilastotieteen alkeita ymmärtävät tietävät: korrelaatio ei tarkoita vielä kausaatiota, eli vaikka kaksi asiaa on yhteydessä toisiinsa, se ei tarkoita, että ne selittäisivät toisiaan. Minäkin olen eniten puhelimella ahdistuneena, mutta ruutuaikani on tippunut murto-osaan kesän aikana, kun olen ollut lempeä, onnellinen, tasaisessa tilassa. Eikä sillä ollut mitään tekemistä internetin ja sen sisällön muuttumisen kanssa. Eli jos haluatte ihmiset pois internetistä, tarjotkaa parempaa arkea, solidaarisempaa ja pehmeämpää todellisuutta. Ei kepeillä ihminen ole ennenkään yhtään mistään luopunut, päinvastoin. 

Palaan vielä lopuksi Lahtisen & Purokuron teoksen johdantoon: "Jos internet olisi pelkästään esimerkiksi valvontakapitalistinen koirakoulu tai mielenterveyden teurastamo, se tuskin pysyisi käynnissä niin tehokkaasti kuin se pysyy. Tuomitsemisen ja netinräjäyttämisfantasioiden sijaan tehtävänä on internetin mielekkäiden juonteiden vapauttaminen pääoman ja alistavan poliittisen hallinnan vallasta."

Helmet-haaste 2024: 49. Kirja on julkaistu vuonna 2024 

KUKAAN EI PUHU TÄSTÄ

PATRICIA LOCKWOOD : KUKAAN EI PUHU TÄSTÄ

226s.

Tammi 2022

Alkuteos: No One Is Talking About This // 2021

Suom.: Einari Aaltonen

"Hänellä oli vaginassaan kristallimuna. Oli vaikeaa kävellä kristallimuna vaginassa, joten se sai hänet mietteliääksi eli käytännössä meditoimaan. 'Kuule, se tosiaan toimii', hän sanoi aviomiehelleen, joka iltamyöhällä häkeltyi kristallimunasta."

Kun tartun yhdysvaltalaisen Patricia Lockwoodin esikoisromaaniin Kukaan ei puhu tästä, luulen pitkälle puoliväliin lukevani satiirista teosta Twitteristä, tai portaalista, kuten kirjassa sanotaan. Ja niin itseasiassa luenkin: luen jonkinlaista postkapitalistista ilottelua, jossa tämän myöhäismoderninajan ilmiöt nostetaan niin nasevasti framille, että välillä oikein kutkuttavalla tavalla nolottaa olla juuri tässä ajassa juuri minä – niin yksi muista, niin laumasieluinen ja samaa aikaa elävä, että kenestä tahansa saa oivallisen stereotypian 2020-luvun milleniaalista, kun vaan on tarpeeksi elänyt elämäänsä internetissä. Ja sitä Lockwoodin romaani on: armoton kuvaus identiteetin rakentamisesta internetin syövereissä, portaaliposeerauksessa, ironisen nasevuuden ironisuudesta, siitä miten ironiasta huolimatta kaikki otetaan tässä ajassa niin  k a m m o t t a v a n  vakavasti.

"Markkinoille ilmestyi uusi lelu. Kaikki ilkkuivat sitä, mutta sitten alkoi kiertää huhuja, että se oli suunniteltu autisteille eikä sitä enää ilkuttu, vaan yhtäkkiä alettiinkin pilkata niitä, jotka olivat aikaisemmin ilkkuneet. Sitten joku löysi pölyisestä museosta lelun kivisen version miljoonan vuoden takaa, ja se tuntui todistavan jotakin. Sen jälkeen lelun alkuperä paljastui, ja kävi ilmi, että se liittyi jotenkin Israeliin ja Palestiinaan, joten kaikki päättivät yksissä tuumin, ettei siitä puhuttaisi enää koskaan. Ja tämä kaikki välähti yleiseen tietoisuuteen ja vaipui unohduksiin neljän vuorokauden sisällä."

Romaanin portaali on armoton paikka, jossa jotain nasevaa lohkaissut onkin yhtäkkiä kaiken asiantuntija, ja huomaakin jo kiertävänsä maailmaa kommentoimassa nykyaikaa niin erilaisissa seminaareissa kuin British Museumin luentosaleissakin. Portaali tasapäistää kaikista legitiimejä kommentoijia asiantuntijuustasosta riippumatta, yhtäkkiä väliä onkin vain sanavalmiudella sekä valmiudella kiistää ja kinata, runnoa oma ylemmyydentuntoinen mielipide muita ylemmäs. Tätä elämää kirjan päähenkilö elää, hän lentää paikasta toiseen, vierailee Helsingissä ja Australiassa, elää ikuisessa virrassa jossa langat, kommentit, twiitit ja iskut vyön alle ovat jatkuvassa virrassa juoksevia koodeja, kirjaimia, sosiaalista elämää, elämän imitointia. Maailma kulkee kohti tuhoaan, ja ihmiset istuvat nenä portaalin tekstivirrassa kiinni yrittäen saada kiinni edes jostain.

"Sanat, jotka saisivat liekit roihahtamaan hänen sisällään, kun hän vuoden päästä ajattelisi niiden postaamista:

mikä aika olla lainausmerkeissä elossa."

Ja yhtäkkiä alkaa kirjan toinen osa, ja koko tunnelma muuttuu. Kirjainten virta kääntää suuntaa, se virtaa ulos puhelimesta, se repi todellisuudesta toiseen, siihen mitä olemme pitäneet edellistä todellisempana, vaikkei kukaan kai enää tiedä missä todellisuuden ja missä virtuaalisen raja todella menee vai onko sitä edes.

Lockwood on kirjailija, jolla todella on tarinan ja draamankaari hallussa. Juuri kun on alkanut päästä mukaan kunnolla siihen twiitinmittaisen tekstin rytmiin, rytmi muuttuu, tunnelma muuttuu, elämä muuttuu, kaikki muuttuu. Kieli pitenee ja tihenee, teräviä havaintoja ei tarvitsekaan enää tiivistää rajattuun merkkimäärään, maailma ei enää mahdukaan rajattuun merkkimäärään. Kaikki kiepsahtaa ympäri romaanissa ja sen henkilöiden elämissä, ja yhtäkkiä koko se elämä, joka ennen venytti rajojaan virtuaalisen ja todellisen yli koko maapallolle, pienenee Ohioon, diktaattorin aikaiseen osavaltioon, joka tekee abortista rikollista, joka kiepauttaa historiaa taaksepäin, eikä yksikään lääkäri uskalla sanoa mitä se käytännössä saattaa synnyttävälle äidille tarkoittaa. Ja se mistä yhtäkkiä nyt äiti, diktaattori ja Ohion aborttilait tähän tulivat, se oli yllätys minullekin. Ja jotta se voi olla sitä myös seuraavalle lukijalle, jääköön se vielä arvoitukseksi.

Lockwood tutkiskelee kahden täysin erilaisen kirjan osan kautta sitä maailmaa, jonka rajat tuntuvat olevan kauempana kuin koskaan. Internet mahdollistaa kaiken sulautumisen yhteen, mutta romaani tuntuu kysyvän onko internet enää olemassa erillisenä vai osana meitä. Mitä ihmisestä kadotessaan jää, ja mistä ihminen katoaa kun hän katoaa? Loppuosan vakavuus saa alun leikittelyn näyttämään juuri siltä, mitä se on, leikittelyä. Leikittelemme, performoimme, elämme sellaisen kuvan kautta, jota emme kuitenkaan jaa ulkopuolelle, mutta toisaalta, jaoimmeko me sitä koskaan ennenkään? Nykyään se näkyvin puoli elämästämme on näkyvintä koskaan, mutta piiloinen on aina ollut piilossa. Katseilta, toisilta, kuvilta, tuijotukselta. Suojassa, suojeltavana. Ehkä toisen katseilta ja pilkalta, ehkä joltain mikä onkin enemmän meissä sisällä kuin oletetuissa tuntemattomissa ja heidän asenteissaan.

Lockwoodin Kukaan ei puhu tästä on siis todella kirja, josta todella monen toivoisi puhuvan. Sen ristiriitaisuus, vetovoima ja omaleimaisuus on raikasta, se on yhtaikaa niin uskomattoman taitavasti tallennettu ajankuva sekä kipuileva näkyvän ja piilotetun rajanveto, että se elää elämäänsä myös tämän ajan jälkeen. Hieno, ristiriitainen vuoristorata tämä lukuelämys.

Helmet-haaste 2022: 37. Kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle mielelle