SAIRAUS VERTAUSKUVANA

SUSAN SONTAG :

 ILLNESS AS METAPHOR & 

AIDS AND ITS METAPHORS

180s.

Penguin, 2002/1978 & 1989

(kirjasta olemassa vuonna 2010 suomennettu laitos

Sairaus vertauskuvana & Aids ja sen vertauskuvat, 

suom. Osmo Saarinen. 

Sattuneesta syystä sitä ei etenkään täältä Belgiasta löytynyt.)

Miltä tuntuu sairastaa maailmassa, joka on ottanut sairautesi omakseen aivan muussa merkityksessä? Miltä tuntuu kantaa sisällään virusta, kasvainta tai vaikkapa aivan vääriin paikkoihin sirottunutta kohdun limakalvorakennetta, kun maailma väittää, että sairautesi on rangaistus, häpeän aihe, itse aiheutettua tai jopa loputtoman pahuuden symboli? 30 vuotta syöpää sairastanut, ikoninen filosofi ja kirjoittaja Susan Sontag pysähtyi tämän ajatuksen äärelle, kahteen kertaan. Ensin 1970-luvun lopulla syöpää ja kasvaimia (& sen seurana esimerkiksi tuberkuloosia) sekä niiden vertauskuvia ja kymmenen vuotta myöhemmin aidsia ja sen vertauskuvia syväluotaavasti tutkien.

Sontag näyttää, miten kukin sairaus vuorollaan joutuu tietyllä tapaa yhteiskunnallisen metaforisuuden keskiöön, ja mitä siitä seuraa paitsi kielelle myös sairauksien sairastajille. Siinä missä 1800-luvun loppua ja 1900-luvun alkua leimasi vahva tuberkuloosin aika, oli viime vuosisadan puolivälissä erityisesti syövän vuoro. Aids tuli perässä 1980-luvulla, ja kaikkia metaforiksi päätyneitä sairauksia yhdisti yksi asia: mystisyys ja niiden alkuperäisten syiden tuntemattomuus. Jokainen sairaus on ollut vuorotellen historiansa suurin, mutta jokaisen vertauskuvallisuus on silti syntynyt eri tavoin, eri tarinoista. 

“The age-old, seemingly inexorable process whereby diseases acquire meanings (by coming to stand for the deepest fears) and inflict stigma is always worth challenging, and it does seem to have more limited credibility in the modern world, among people willing to be modern - the process is under surveillance now. With this illness, one that elicits so much guilt and shame, the effort to detach it from these meanings, these metaphors, seems particularly liberating, even consoling. But the metaphors cannot be distanced just by abstaining from them. They have to be exposed, criticized, belabored, used up.”

Illness as Metaphor -essee toi väkisinkin mieleen nykyisen nettipuoskaroinnin, jossa eräätkin arkkitehdit ovat ottaneet vuosisatoja vanhat, jo aikoja sitten virheelliseksi todetut narratiivit omiksi aseikseen: milloin syöpä tai endometrioosi johtuu tukahdetuista tunteista tai "naiseudesta", ja milloin taas miasmateoria syntyy uudelleen nordinlaisissa käsissä koronan aikaan, kaikki nämä kerronta- ja pelottelutavat ovat olleet olemassa jo keskiajalta lähtien. Sontag näyttääkin, miten vaarallista näiden käyttö on: paitsi että se lykkää oikean ja aidosti tehoavan hoidon etsimistä se myös saa kantajansa aina jollain tapaa herättämään ne sisäistyneet äänet, että minäkö tämän tein? Olisinko itse voinut olla jollain tapaa erilainen, jottei kohtuni sirottuisi ympäri sisäelimiäni? Häpeä ja syyllisyys elää sairauksissa, ja Sontag näyttää vahvasti, kuinka pitkälti se on kielenkäyttömme käsissä. 

Historiassa selitykset vaihtelivat tautien mukaan: tuberkuloosi oli tietyn "neuroottisen" ihmistyypin sairaus, ja toisaalta se yhdistettiin (romantisoituun) köyhyyteen, alkeellisiin oloihin ja nuoreena sekä viattomina kuolleisiin neitsyihin. Syöpä taas oli jonkinlainen rangaistus – sotavertauskuvien valtaama taistelu, jossa vahvimmat selviytyivät ja heikommat sortuivat jo alkumetreillä. Aidsin levinneisyystapa (niin homoseksuaalien kuin mustien ihmisten yhteisöissä) taas sai aikaan vahvan (seksuaali-)moralismin, joka erotti jälleen yhdellä tapaa valkoiset Toisista. Ja vaikka näistä teksteistä onkin jo pian 40 ja 50 vuotta, elää tällainen tauteihin ja sairauksiin liittyvä vertauskuvallinen puhetapa edelleen. Ei ehkä samojen sairauksien kanssa, mutta vuoroin aina sen, mikä minkäkin tahon propagandaan parhaiten sopii.

“Nothing is more punitive than to give a disease a meaning - that meaning being invariably a moralistic one.”

Ennen se perustui ehkäpä moralistiseen uskonnollisuuteen, poliittisiin tarkoitusperiin tai muuten esimerkiksi valkoisen luokkayhteiskunnan rajojen tiivistämiseen, mutta nykyään näillä kaikilla tunteisiin vetoavilla ja sitä kautta juuri niin vaarallisilla kerrontatavoilla pyritään lähinnä tuottamaan voittoa yksittäisille ihmisille. Sairastunut on helppo kohde – moni on valmis kokeilemaan mitä tahansa, mistä toivoa olisi vielä saatavissa. Kun sairastuneelle annetaan ymmärtää, että vika ja alkusyy on hänessä, on hänet helpompi saada myös uskomaan, että parannus ja selviytyminen on myös hänessä itsessään. Kolikon kääntöpuoli on kuitenkin ruma ja likainen: se todennäköisemmin vie kauemmas aidosta mahdollisuudesta parantua kuin toisi sen luo. Sairaus kun vain on, se ei kysele yksittäisen ihmisen tahdonvoimaa, selviytymisviettiä tai taistelutahtoa. Kun parantumisestakin tehdään identiteetti, siirtyy sairauden biologiset ja fyysiset mekanismit kauas siitä, mitä ne todellisuudessa kehollisella tasolla ovat.

Pelon ja toisaalta yksilöpsykologisen syyllisyystuotannon ilmapiiri toimiikin itse itseään vahvistaen: tällaiseen pseudotietoon ei toimi parempi, oikea tieto, koska se kiertää pikkusormensa ympärille tunteita, ei niin sanottua järkeä. Samaan tapaan Sontagin esseet tuovat ymmärrettäväksi (muttei suinkaan hyväksyttäväksi) korona-ajan yksilöpsykologiset romahdukset, jotka saivat ihan järkevänkin oloiset ihmiset kaivautumaan syvälle anti-vaxxer- sekä salaliittoteoriakaninkolotunnelia, ja katoamaan niin sanotusti tästä maailmasta. Sairaudet, oikeat mutta useammin keksityt, joita lietsotaan psykologisena aseena, joiden takia ihmisiä kartetaan, eristetään ja jopa kansanmurhataan, ovat valtava, psykologista resilienssiä horjuttava voima, johon harvalla on yksin vastavoimaa. 

“One set of messages of the society we live in is: Consume. Grow. Do what you want. Amuse yourselves. The very working of this economic system, which has bestowed these unprecedented liberties, most cherished in the form of physical mobility and material prosperity, depends on encouraging people to defy limits. Appetite is supposed to be immoderate. The ideology of capitalism makes us all into connoisseurs of liberty—of the indefinite expansion of possibility. Virtually every kind of advocacy claims to offer first of all or also some increment of freedom. Not every freedom, to be sure. In rich countries, freedom has come to be identified more and more with “personal fulfillment”—a freedom enjoyed or practiced alone (or as alone). Hence much of recent discourse about the body, reimagined as the instrument with which to enact, increasingly, various programs of self-improvement, of the heightening of powers.”

Sairauden käyttö vertauskuvana (kommunismi on ihmiskunnan syöpä -henkisesti) sekä sotasanaston käyttö sairauksien vertauskuvina (solut hyökkäävät itse itseään vastaan) luovat todellisuutta, jonka seurauksia Sontag näissä klassikkoesseissään käy taidokkaasti läpi. Kuten koronapandemia, erilaiset influenssauhat, ebola, mielen sairaudet sekä jo mainittu endometrioosi näyttävät, että lähes mikä tahansa sairaus voidaan kaapata narratiivisen todellisuuden keskelle, ja muuttaa niillä jopa yhteiskunnallista suuntaa. Sontag argumentoi, että ainoastaan parempi, oikea tieteellinen tieto voi toimia näitä vastaan, mutta se edellyttää myös siihen uskovien huolellisempaa kielenkäyttöä: hullut päivät, kasvain-kapitalismimetaforat ja toisaalta kaiken kattava halumme medikalisoida ja lokeroida ihmisillistä persoonallisuuden moninaisuutta kulkee tiiviisti kiinni ihmiskunnassa, aatesuunnasta huolimatta. Ja vaikka voidaan väittää, ettei sairaus tai virus valitse kohdettaan, puhetavat valitsevat sen puolesta. Mitä marginalisoidumman ryhmän sairaus on kyseessä tai mitä todennäköisemmin vain valkoiset, keskiluokkaiset ihmiset saavat siihen hoitoa, sen suurempi psykologinen ulottuvuus jokaisella yksittäisellä virustartunnallakin on.

THE GARDEN AGAINST TIME – IN SEARCH OF A COMMON PARADISE

OLIVIA LAING : THE GARDEN AGAINST TIME 

 – IN SEARCH OF A COMMON PARADISE

317s.

Picador 2024

Olivia Laingin The garden against time – in search of a common paradise on odotellut jo toista vuotta lukemistaan kirjahyllyssäni. Kuten blogiani pidempään seuranneet tietänevät, Laing on yksi keskeisimpiä kirjailijoita, ei vain hyllyssäni, vaan ennen kaikkea elämässäni. Laingin kehoa ja vapautta käsittelevä Everybody oli muuttava ja mullistava lukukokemus, Lonely City taas sanoitti monia yksinäisyyteen liittyviä tunteita, joita en ollut huomannut edes kokeneeni. Funny Weatherin tekstit taas ovat yksi suurimpia lohtuja, mitä näin karmean maailmanajan keskellä olen kirjojen sivuilta saanut – Laing on siis paljon enemmän kuin vain lempikirjailija. Ja osin siksi hänen uusiin teoksiin, etenkin näihin ei-fiktiivisiin, on jostain syystä pieni kynnys tarttua, kun odotukset eivät edes mahdu enää mihinkään järjellisiin mittasuhteisiin.

The garden agains time on kirja puutarhoista olematta silti kirja puutarhoista – se on tarina siitä, mitä tapahtuu kun ihminen yrittää asettua jonnekin, ja tehdä paikasta itselleen kodin. Laing kirjoittaa puutarhanhoidosta, historiasta, vallasta ja haavoittuvuudesta tavalla, joka tuntuu yhtä aikaa intiimiltä ja laajalta – kuin vierailisi jonkun toisen ihmisen pieteetillä laittamassa, yksityisessä puutarhassa. Jokaisella lauseella, kukalla, kappaleella ja istutuksella on paikkansa kokonaisuudessa, eikä mitään silti voi koskaan kesyttää ja valloittaa niin totaalisesti kuin ihminen lajina jostain syystä on koko pienen pienen (modernihkon) elinolonsa aikana yrittänyt tehdä. Puutarha luontona on kuin nyky-ihminen eläimenä – yritys hallita hallitsematonta.

“This was the more sinister legacy of Eden: the fantasy of perpetual abundance. I was beginning to see what a poisoned fruit it truly was. So many of our most ecologically deleterious behaviours are to do with refusing impermanence and decay, insisting on summer all the time. Permanent growth, constant fertility, perpetual yield, instant pleasure, maximum profit, outsource the labour, keep evidence of pollution out of sight.”

Tuttuun tapaansa Laing yhdistää teokseensa niin taideanalyysia kuin oman elämän ja perheen tragedioita, yhteiskuntakritiikkiä kuin laajaa teoreettista ymmärrystä maailmasta ja nyky-ajasta. Pandemia-aika, isän kumppanin kuolema ja kummallinen perintövyyhti yhdistyy Edeniin, kolonialismiin ja jopa kirjaimellisesti orjatyövoiman myötä ihmishenkiäkin vaatineeseen "puutarhanhoitoon" alueilla, jossa rikas on halunnut ympäristönsä muistuttavan jotain raamatun paratiisin kaltaista. Laing käyttää kerronnassaan jälleen apuna vahvaa historian kerroksellisuutta: hän näyttää, miten puutarhat ja paratiisit ovat lopulta aina modernin ihmisen maailmassa syntyneet nimenomaan ulossulkemisen kautta. Puutarhat ovat rajattuja, aidattuja, usein ryöstettyjä ja riistollakin rakennettuja. Niiden kauneus on usein ulkokultaisempaa kuin ajattelemmekaan, ja Lang kysyykin selväsanaisesti voiko kauneus olla viatonta – ja onko kauneus lopulta kauneutta, jos se perustuu joltain muulta ottamiseen ja anastamiseen.

Puutarha on paikka, joka ei tottele ihmistä koskaan täysin. Se on hallitsematon: se levittää itseään rajojen ulkopuolelle, mutta saattaa kieltäytyä kukoistamasta sille varatuilla paikoilla. Se on aina keskeneräinen, sillä se noudattaa aivan omaa logiikkaansa, kasvaa aivan omaan tahtiinsa, eikä ihmisen varaaman aikataulun mukaan. Se onkin paikka, jossa ihminen joutuu kohtaamaan rajallisuutensa – se ei alistu vaan valtaa, leviää, rönsyää ja välillä myös tuhoutuu aivan omia aikojaan. Ja toisaalta – se myös valloittaa kaikkein surullisimmat paikat. Toisen maailmansodan aikana pommituksissa tuhoutuneiden rakennusten raunioista alkoi melko pian kasvaa kasveja. Tšernobylin rakennukset ovat jo nyt kasvien peitossa. Mykorritsasienet levittävät rihmastojaan ja informaatiotaan ihmisestä välittämättä, vievät elinvoimaa asvaltin rakoihin ja kaikkein modernimmankin kaupungin keskelle.

Laing kirjoittaa maailmasta, joka on hauras, mutta ei toivoton. Hän muistuttaa, että puutarha ei ole ratkaisu, mutta se voi olla alku – pieni, rajattu tila, jossa voi harjoitella huolenpitoa ja keskeneräisyyden sietämistä. Ja ehkä juuri siksi kirja tuntuukin niin ajankohtaiselta.

“I wanted a home, absolutely, but it was a garden that I needed.”

MELANKOLIAN PALUU

JAAKKO VUORI : MELANKOLIAN PALUU

64s.

Tutkijaliitto 2025

Tutkijaliiton uudessa Para-sarjassa julkaistaan kirjoja tai oikeastaan vihkoja, jotka jäävät artikkelin ja kirjan väliin. Sarjan aloitti Tanja Tiekson upea Dimi is died. Kokeellisen musiikin hiljaisuudet, josta kirjoitin Instagramiin joitain kuukausia sitten. Seuraava osa sarjaa on Jaakko Vuoren Melankolian paluu, teksti masennuksesta, aikalaissairauksista sekä suomalaisesta autofiktiivisestä kirjallisuudesta. 

Tämä teksti ei mahdu Instagramin kuvatekstiin, koska, no. Masennus – tai melankolia – niin sanotusti kiinnostelee, voihan sen hahmottaa olevan aggression kääntöpuoli. Masennus, ahdistuneisuus ja toisaalta myös koko kasvatusalaa niin kovin pelottava aggressiivisuus ovat meidän hetkemme aikalaissairauksia, siinä missä niitä aiemmin on ollut hysteria, neuroosit ja tuberkuloosikin. Kehitys kehittyy, ja lääketiede täsmentyy, mutta kuten Vuori esseessään tutkijoidenkin muistuttaa pointanneen, emme silti edelleenkään tiedä, mistä puhumme kun puhumme masennuksesta. Yksi ajattelee sen johtuvan persoonallisuuden piirteistä, alttiuksista ja riskitekijöistä. Toiselle se on aina jonkin lapsena koetun trauman myöhempi ilmentymä. Aikamme katsoo sitä niin läheltä, ettei se kuitenkaan tahdo erottaa sen kaiken nielevää normatiivisuutta, tai oikeastaan normatiivisuuden nielemää mielenterveyttä. 

"Emme elä enää bakteriologisa aikakautta – aikakausisairaus on nyt toisenlainen. Pikemminkin kuin bakteriologiset sairaudet alkavaa uutta vuosituhatta määrittävät Hanin mukaan neuraaliset häiriöt: ADHD, burn-outsyndrooma ja masennus. Neuraaliset häiriöt eivät kumpua enää immunologisen järjestelmän aktivoivan vieraan negatiivisuudesta vaan aikakautta luonnehtivasta 'positiivisesta ylijäämästä': alituisen aloitteellisuuden, kommunikaation ja kykenemisen ihanteesta. Paradoksaalisesti juuri nämä positiivisuutta hehkuvat ihanteet johtavat masennuksen murtautumisesta julkiseen keskusteluun ja lääketieteen huomion kohteeksi. Masennuksen luonnetta aikakausisairautena ja sen kulttuurista olemusta on siis tarkasteltava yhdessä."

On meillä selityksiäkin, tietenkin. Yhden teorian mukaan ajatellaan, että siinä missä aggressio kääntää koetun epäreiluuden, oman kyvyttömyyden, vertailun ja yhteiskunnan vallitsevaan hegemoniaan mahtumattomuuden muiden syyksi ja purkaa pahan olon heihin, on masennuksessa oikeastaan kyse aivan samasta tunteesta – se vain kääntää syyn itseensä ja purkaa pahan olon sisään, on vihainen itselleen omasta kyvyttömyydestään, kuten Vuorikin tekstissään kirjoittaa Freudin analysoineen. Yksilöpsykologisen selitysmallin mukaan aggressiivisesti käyttäytyvä käyttää siis tunnettaan usein ylilyönteihin asti muutosvoiman tapaisena korjausyrityksenä, mutta tulee jatkuvasti torjutuksi sosiaalisesti paheksutun käyttäytymisensä vuoksi ja tulee näin syventäneeksi kierrettään entisestään. Samaan tapaan masentunut taas käpertyy itseensä ja omaan voimattomuuteensa, ja tulee todistaneeksi kyvyttömyytensä uudelleen ja uudelleen. Kumpaankin tarjotaan tässä ajassa yhtä ja samaa "parannuskeinoa": olla enemmän kuin muut, löytää se "oma juttu", jolla toteuttaa itseään. Siis olla kuin ne ei-aggressiiviset ja ei-masentuneet, yrittää vielä ihan vähän enemmän. Oman paikan löytämisen vaatiminen ajassa, joka tarjoaa onnistumiseksi lähinnä kapeaan normiin mahtumista ja kuitenkin samalla vähän myös yli-ihmisyyttä, jonka palkinnot ovat sosiaalisessa näkyvyydessä, kuten Vuori oivallisesti tekstinsä alussa muistuttaa, palaa kuitenkin varsin usein vaatimaan yksilöltä jotain sellaista, joka hänet alun alkaenkin sai oireilemaan. Vuori palaa siihen kiinnostavimpaan ja laajanäköisimpään selitykseen: masennukseen ja melankoliaan ajan ilmiönä, joka on ennemminkin reaktio nykyajan vaatimuksiin (mahtumattomuudesta) kuin yksilöpsykologisista riskitekijöistä. Toki, jotkut masentuvat toista herkemmin. Samalla tapaa jotkut reagoivat aggressiolla toista helpommin. Mutta en tiedä mitä me lopulta teemme sillä tiedolla, mitkä tekijät lisäävät riskiä masentua/muuttua aggressiiviseksi jos emme ymmärrä niitä rakenteita, jotka näillä riskihenkilöillä masennusta ja aggressiota aiheuttavat.

Melankolian paluu on kuitenkin paljon enemmän kuin teoriaa. Se on älykäs, aiheeseensa syvästi paneutuneen kirjoittajan laaja tutkielma melankolian historiasta, nykyisyydestä ja toisaalta myös sen kulttuuria läpäisevästä luonteesta. Vuoren kieli on paikoin hyvinkin akateemista, toisaalla siihen pohjaavaa kirjallisuusanalyysia. Se liikkuu luontevasti, ei jämähdä kuivakkuuteen vaan tuo jollain hiljaisella tavalla melankolisen estetiikan näyttämölle, kriittisen tarkastelun alaiseksi. Kun 1900-luvun alun kirjallisuutta leimasi tuberkuloosi parantolatarinoineen, on 2000-luvun (kotimainen) autofiktio melankolian ja masennuksen läpäisemää. Kirjasen kolme aiemmin julkaistua, nyt tätä kokoelmaa varten muokattua ja yhtenäistettyä tekstiä tarjoaa laajan sekä syvällisen analyysin ajasta ja ajan sairauksista. Vuori kuvaa masennusta positiivisen ylijäämän tautina. Ajassa, jossa tosiaan ajattelemme kaiken olevan yksilöstä ja hänen henkilökohtaisesta kompetenssistaan sekä kehittymishalukkuudestaan kiinni, näyttäytyy kyydistä tippuvat henkilökohtaisesti epäonnistuneina eikä juuri kukaan kiinnitä huomiota niihin rakenteisiin, joita ihmisiä matkasta jättävät. Siinä missä melankoliaa ennen leimasi negatiivisuudessa piehtarointi ja jopa tähtitieeteellisiin ulottuvuuksiin yltävä merkityksettömyyden tunne, on nykymasennus enemmän mahtumattomuutta niihin odotuksiin, joita kukaan ei oikein osaa nimetä, mutta jotka kuitenkin olisi pitänyt saavuttaa tiettyyn aikaan mennessä.

"Myöhäismodernien länsimaisten yhteiskuntien perustava eettinen vakaumus on, että kysymys hyvästä elämästä on yksityinen ja yksilöllinen, jokaisen ihmisen yksin omista resursseistaan käsin ratkaistavissa oleva ongelma. 

– – – 

Jotta ei laiminlöisi omaa potentiaaliaan, on mahdollisuuksien silmänkantamattomassa moneudessa tehtävä yhä enemmän parhaita mahdollisia valintoja ja kerättävä erilaisia resursseja, joiden avulla tulevaisuuden kolonialisointi tulee mahdolliseksi."

Sekä toisessa että kolmannessa tekstissä Vuori ottaa esimerkikseen Sisko Savonlahden esikoisromaanin, Tuomas Kokon Tosi kivat juhlat, Erkka Mykkäsen Sellaisen miehen sekä Emmi-Liia Sjöholmin Paperilla toisen.  Loppua kohden mukaan tulee myös Harry Salmenniemen autofiktiota parodioiva autofiktio, Varjotajunta. Kaikkia näitä yhdistää yksi ja sama – melankolia ja masennus aikalaiskuvauksena, masentuneisuus taidekuvauksena, prekaarin ja silti kulttuurista pääomaa hallitsevan luokan kipuilu omasta asemastaan ja asemansa näennäisen heikoista taloudellisesta resursseista. Tämän autofiktiivisen kirjallisuuden päähenkilöviisikon elämässä näyttäydytään kyllä Flow-festivaaleilla, harrastetaan onttoa seksia, käydään New Yorkissa elämässä ja haaveillaan Berliinistä, mutta mikään ei täyty, mikään ei tule miksikään, mikään ei pelasta – koska pelastus olisi jälleen oireen syy, eli jokin ulkoinen sisäisen tyhjyyden valtakunnassa.

Masennus on sairautena kaiken nielevä, kamala ja tietynlaisessa narsismissaan tuhoisasti itsensä ympärille murtuva mekanismi. Se on totta ja todellista  – kuten neuroosit, hysteria ja tuberkuloosikin aikoinaan niitä sairastaville olivat. Silti oma aikamme myös tuottaa ja jopa romantisoi masennusta ja melankoliaa: Lana Del Reyn kaltaiset kulttitähdet leikittelevät musiikkivideoissaan jatkuvasti itsemurhan tematiikalla, viikkolehdet rakastavat "masennuin mutta kannatti, koska löysin uuden suunnan" -narratiivia ja autofiktiokin lähinnä rypee ja pyörii sen mustuudessa astumatta askeltakaan kauemmaksi, näyttämättä taiteen voimin mitä kaikkea tuon myllerryksen taustalla on. Erkka Mykkäsen päähenkilön pelastaa diagnoosi, Sisko Savonlahden mahdollinen poikaystävä, huomauttaa Vuori. Yhteyttä ja syytä etsitään lähes neuroottisesti, mutta aina ulkoa.

Ihmisiä jatkuvasti kadottavassa ajassa Vuoren analyyttinen tekstitrio tarjoaakin masennukselle yhteiskunta- ja kapitalismikriittisen näkökulman. Vuori haastaa vallitsevat yksilökeskeiset paradigmat, ja tekee melankolialle sen, mitä olen aina haaveillut osaavani tehdä aggressiolle: ottaa sen pois ilmeisimmästä ja tarkastelee sitä askeleen kauempaa, nähden nykyajan rakenteita, haastaen myös lukijansa kyseenalaistamaan myöhäiskapitalistisen yhteiskunnan kaappaamia selitysmalleja. Vuori näyttää, miten hallinnan mekanismit syövät ihmistä masennuslääke kerrallaan, ja piilottaa oman valtansa yksilön subjektiviteettiin, haluun tavoitella samaa kultaista polkua kuin ajan sankaritarinat antavat ainoiksi oikeiksi ymmärtää. Niin kauan kun yhteiskunnan tuottama epäonnistumisen tunne yksilöllistyy, ei kellään ole voimavaroja puuttua näiden rakenteiden kyseenalaistamiseen. 

TYTÖT VS. TYTÖT

SOPHIE GILBERT : TYTÖT VS. TYTÖT

– KUINKA POPULAARIKULTTUURI KÄÄNSI 

YHDEN SUKUPOLVEN NAISET ITSEÄÄN VASTAAN

 309s.

Kosmos 2025

Alkuteos: Girls on Girls, 2025

Suomennos Taru Luojola

Saatu arvostelukappaleena

Elämme tällä hetkellä sitä kulttuurista aikaa, kun ihan kaikki tasa-arvokamppailut niin seksuaalisesta suuntautumisesta maahanmuuttotaustaisten ihmisten oikeuksiin ja aina sukupuolivähemmistöistä sukupuolten väliseen yhdenvertaisuuteen tuntuu ottavan hurjia harppauksia taaksepäin. Osa yhteiskunnan kommentaattoreista näkee sen seurauksena #MeToolle; suurta kohua seuraa ajatellaan aina seuraavan suuri taantuminen (ajatus perustuu Susan Faludin ns. Backlash-teoriaan, mikä näkyy muun muassa YK: tutkimustuloksissakin). Toiset taas näkevät kyseessä olevan enemminkin jälkikapitalistinen luonnonvakio: mm. filosofi ja yhteiskuntateoreetikko Nancy Fraser ehdottaa, että epätasa-arvo on aina kapitalistista  järjestelmää ylläpitävä voima, eikä se voi määräänsä enempää antaa tasa-arvokehityksen vaatimuksille periksi. 

Pitkään Yhdysvalloissakin opiskellut ja asunut, nykyään Lontoossa vaikuttava journalisti Sophie Gilbert lähti tutkimaan popkulttuurin näkökulmasta tämän ilmiön todenperäisyyttä. Juuri suomeksi ilmestyneessä kirjassaan Tytöt vs. tytöt hän kysyy, mitä feminismille on tapahtunut, ja miten popkulttuuri on vaikuttanut yhä kasvavaan naisvihaan yhteiskunnassamme. Hän kuljettaa tarinansa aina 1990-luvulta 2020-luvulle, ja onkin saanut aikaan vaikuttavan, kattavasti lähteistetyn ja populaarikulttuuria harvinaisen ansiokkaasti ruotivan esseekokoelman/tietokirjan. Kyytiä saa niin misogynia kuin #girlboss-ilmiöt, yhteiskunnan pornoistumisesta nyt puhumattakaan.

Gilbert lähtee liikkeelle sekä Aidsin jälkeiseltä ajalta 1980-luvun lopulta että 1990-luvulta, jonka keskellä naiset nousivat taiteen saralla ensimmäisiä omilla ehdoillaan kertomaan elämästään ja kokemuksistaan myös populaarikulttuurin kentälle. Feministinen liike eli vahvaa elämää, ja sekä punk- että grunde-bändit ajoivat vahvaa tyttöenergiaa. Ei mennyt kuitenkaan kauaa, kun heidät jo syrjätettiin – siinä missä 1990-luvun naiset osasivat jo vaatia oikeuksiaan, sen ajan tytöt vielä kilpailivat huomiosta ja mahdollisuuksista. Gilbert osoittaakin, ettei kulunut montaa vuottakaan, kun grungempi ja aidosti voimauttava girl power napattiin, ja annettiin keinotekoisesti pystytetylle tyttöbändille, Spice Girlseille, jonka voimautuminen muuttui yhteisöllisestä yksilölliseksi ja kuluttajakeskeiseksi. 2000-luvulle tullessa Spaissarit, panokomediat ja panokomedioiden seksistiset satiiriversiot Scary Moviet olivat ohittaneet ysärin yhteisöllisyyden ja vallanneet markkinat ja naisten paikat kaupallisuudellaan.

"Orjattaresi-kirjan tunnettua lainausta mukaillen riot grrrl -liike halusi vapauttaa naiset jostakin: seksuaalisesta väkivallasta, hyväksikäytöstä, epäoikeudenmukaisuudesta ja pelosta. Spice Girls puolestaan julisti vapautta johonkin: hauskanpitoon, tienaamiseen ja mielihyvän tavoitteluun. Ei liene vaikea arvata, kumpi ideologia oli helpompi paketoida myytäväksi."

Kuljin itse noihin aikoihin niin matalissa farkuissa, että niiden vetoketju oli lähinnä vitsi. Olin ehkä 15, mutta farkkujen alta kuului näkyä Lindexin stringit, tai oikeastaan se pakaroiden yläpuolelle tuleva pieni kangasperhonen, josta lähti sekä alas että kummallekin sivulle kaksi ohuen ohutta narua. Muutama vuosi myöhemmin pukeuduin penkkareihini mustiin saappaisiin ja verkkosukkahousuihin yhdistämäni sisäkköasun. Pidin pitkänä teininä lähinnä kiinnostavana kuriositeettina, että silloinen poikaystäväni kutsui lyhyitä tyttöjä suihinottotelineiksi. Hieman hämmentyneenpi olin, kun kerran hänen kisoja katsomassa ollessani nousin lähteäkseni, ja kuulin hänen sanovan kavereilleen minua osoittaen, että "katsokaan, noin voi olla yhtaikaa sekä pieni että leveä perse". Matikan miesopettajia kotipaikkakuntani yläasteella oli kolme: yksi kutsui minua ja ystävääni sutturoiksi, kun ihan vain istuimme koulun käytävällä. Toinen oli tunnettu viipyilevistä katseista tyttöjen paitojen kaula-aukossa ja kolmas lupasi näyttää ystävälleni tunnin jälkeen mieluusti, milloin yhteenlaskun yksi plus yksi lopputulos onkin kolme. Tyttöys ja naiseksi kasvaminen oli raakaa 2000-luvun alkupuolella, eikä Spaissareiden girl powerista ollut minkäänlaista vastavoimaa tuolle arjen joka paikassa lävistävälle seksismille.

Ja miksi tämä oli entinen normaali? Koska kaikki tämä toistui populaarikulttuurissa, esittää Gilbert. 300-sivuisessa teksti-/esseekokoelmassaan hän ruotii vapautuneen ja markkinapaikoista kilpailla alkaneen populaarikulttuurin kehitystä  terävästi ja älykkäästi analysoiden ja kiinnittäen tuon ajan hillittömän misogynian sekä mediakulttuurin, viihteen että yhteiskunnan pornoistumisen kaltaisten ilmiöiden ympärille. Gilbert kuljettaa lukijansa vahvasti lähteistäen, sekä sosiologisiin että mediatutkimuksellisiin ja feministisiin ajattelihoin nojaten läpi koko raa'an nollarin. Gilbert näyttää taiten, millainen merkitys Paris Hiltonin ja Britney Spearsin kaltaisten henkilöiden esiinnousulla oli muun muassa juorulehtien yleistymiseen ja toisaalta myös tositelevision syntyyn – viime vuosikymmeninä kuva julkisuudesta on murtunut kertaheitolla, ja sekä tositelevisio että sosiaalinen media on siirtänyt kaikki naiset ja naistyypilliset kehot sen säälittämättömän tarkkailun ja kontrollin keskiöön, jonka kaltaista huomiota aiemmin "saivat" vain harvat ja valitut Marilyn Monroen kaltaiset superjulkkikset.  Siis näin:

"Anna Nicolen ja The Osbournesin kaltaiset sarjat olivat alkaneet nakertaa julkkisten ja tavisten välisiä rajoja. Siihen aikaan se tuntui melkeinpä demokraattiselta. Mutta näin jälkeenpäin katsottuna se valmisteli katsojia myös sellaiseen tulevaisuuteen, jossa heidän odotettiin tarkkailevan itseään, lähettämään elämästään hetkiä yleisölle – isommalle tai pienemmälle – ja huolehtimaan ulkonäöstään sen mukaisesti. Kun katseli tavallisia naisia altistamassa itseään jatkuvasti valvonnalle ja tulevan sitä kautta julkkiksiksi, ja kun katseli takarivin tähtiä nousemassa arvoasteikolla heidän esitellessä elämäänsä kameroiden edessä, sai vahvistusta ajatukselle, että nähdyksi tuleminen riitti tuomaan valtaa."

Vahvimmillaan Gilbert on ehdottomasti teoksen alussa, näyttäessään esimerkiksi miten viihteen pornoistuminen on ollut tietynlainen portti sille äärimmäisen raa'alle ja väkivaltaiselle pornolle, jota välillä saamme edelleen jopa peruselokuvissakin katsoa. Lähteisiinsä nojaten Gilbert näyttää huomiotalouden kilpailevan jatkuvasti suuremmasta ja shokeeraavammasta – ja viihteen alkaneen lainata suurempaa ja shokeeraavampaa pornokuvastosta. Tähän pornokuvaston täytyy itsekin vastata, jottei se menetä omia katsojiaan – tekemällä yhä suurempaa ja shokeeraavampaa. Kierre on ikuinen, esittää Gilbert, ja kietoo taiten yhteen Kardashianin klaanin nousun, Perez Hiltonin kaltaiset puhtaasti kiusaamiseen asti menevät juorusivustot, julkkisten vuodetut seksivideot, Irakin sotilaiden keskuudesta vuotaneet sotvankien kidutuskuvat sekä sen äärimmäisen naisvihan, mitä media ylläpiti hyvin pitkälle aina 2010-luvun alkuun saakka. 

Luinkin kirjasta kolme neljännestä täysin varmana, että olen löytänyt uuden feminismin kultakaivoksen, ajattelijan, joka onnistuu haastamaan nykyistä ajatteluamme niin pitkälle, että jokin oikeasti maailmassa taas liikahtaa eteenpäin. En perustanut odotuksiani tyhjälle: vaikka siihen astiset tekstit olivat kokonaisuudessaankin kultaa, parhaat koukut niissä oli aina aivan viimeisenä, juuri ennen luvun vaihtumista. Mutta. Sitten tuli mutta. En oikein tiedä mitä tapahtui, mutta olisin epärehellinen väittäessäni, että tämä kirja olisi ollut tätä kaikkea hehkuttamaani alusta loppuun – niinpä myönnän aivan suoraan pettyneeni mitä lähemmäs Gilbertin analyysi liikkui tätä päivää. Instagramia, #MeToota, Trumpin ensimmäistä ja tätä toistakin kautta. Yhtäkkiä Gilbert kutsuu itse Kardashianeita "lutkahtaviksi" ja 2000-luvun alun julkkiksia "kauniiksi tyhjäpäiksi." Jotain murenee, mutta ennen kaikkea jokin lässähtää.

Ja kun viimeisten lukujen lukemisesta on kulunut pieni hetki, heitän arvaukseni: nykyaika on aivan liian lähellä yhtä terävälle analyysille, sillä paraskin analyysi kaipaa aina aikaa ja etäisyyttä kohteeseensa. Mutta toinen vaihtoehto on Gilbertin kirjaa kuitenkin kauttaaltaan hieman vaivannut tutkimuksellisen ja etenkin yhteiskunnallisen teorian ohuus: hän tuntuu olevan niin kiinni populaarikulttuuriselityksessään, että muu terävyys ja älykkyys ei enää piilota sitä faktaa, että yhteiskunnan monimutkaisuus on päässyt unohtumaan tämän kirjan kohdalla liian monessa paikassa. Lopussa se tulee väistämättä ilmi, sillä esimerkiksi nyky-yhteiskunnan tilan Gilbert typistää seuraukseksi romanttisten komedioiden puutteesta. Siis jotenkin näin: erään tutkimuksen mukaan naisen asema yhteiskunnassa on verrannollinen hänen asemaansa avioliitossa – kun rakkausavioliitot saapuivat länsimaihin, parani myös naisen asema. Heikoimmillaan se taas on yhteiskunnissa, joissa nainen on ennemmin markkinatavara ja sukujen välisten sopimusten sinetti. Käy järkeen, eipä siinä. Mutta kun elää aikaa, jossa äärioikeisto on kiinni parlamentaarisessa vallan kahvassa, tasa-arvo oikein harppoo taakse päin aina vammaisoikeuksista transoikeuksiin, seksuaalioikeuksista lasten oikeuksiin, tuloerot kasvavat järisyttävää vauhtia, kansanmurhia tapahtuu kansainyhteisön silmien alla ja maailma tuntuu olevan ajautumassa yhä lähemmäs väistämätöntä tuhoaan, on aika paksua jättää kaikki tämä huomiotta, ja pohtia romanttisten komedioiden yhteyttä Trumpin uudelleenvalintaan.

Kaikkien kirjojen ei tarvitse olla kaikkea. Populaarikulttuuria analysoivan kirjan ei tarvitse olla yhteiskunnan selittäjä, saati ottaa kantaa äärioikeiston nousuun. Mutta kun 2008 vuoden lamasta puhutaan vain viihteen näkökulmasta, ei kirjan lopullinen analyysi ole täysin kestävä. Toiseksi viimeisessä kappaleessa Gilbert esittää, että kulttuuri paitsi ennustaa myös muuttaa naisten ja muiden perinteisesti marginalisoitujen ryhmien asemaa. "Se, mitä katsomme, kuuntelemme, luemme, puemme, kirjoitamme ja jaamme, sanelee pitkälti sen, millaisena sisäistämme oman arvomme ja osoitamme sen", esittää Gilbert. Hän kuitenkin unohtaa kysyä, mikä meidän katsomis-, kuuntelemis-, lukemis-, pukemis-, kirjoitus- ja jakamishalumme määrää. Niinpä hän kompastuu hieman siihen, mistä popkulttuuria syyttää – yksilöllistämiseen yhteisöllistämisen kustannuksella.

NÄIN MINÄ SEN KIRJOITIN

HELMI KEKKONEN : NÄIN MINÄ SEN KIRJOITIN

167s.

Kosmos 2025

Saatu arvostelukappaleena

"Kun saan kirjoittaa, olen parempi äiti, puoliso ja ystävä.

Kun kirjoitan hyvin, kaikki on paremmin. Olo on kevyt, ajatukset virtaavat, tunnen kuuluvani johonkin, kiinnityn.

Kun kirjoitan hyvin, en koskaan tunne oloani lohduttomaksi tai yksinäiseksi. Riippumatta siitä missä olen, minut täyttää ilo ja kyltymätön jano heti pöydän ääreen istuutuessani, kuvailee Ravn.

Jos saisin valita itselleni minkä tahansa ammatin, valitsisin tämän."

Tätä postausta on jotenkin erityisen vaikeaa aloittaa – miten kirjoittaa kirjasta, jossa kirjoitetaan kirjoittamisesta? Miten kuvata kirjaa kirjoittamisesta, joka on niin vahvasti tekijänsä näköinen, kuuloinen ja oloinen, että se puhuu eniten aivan itse itsensä puolesta? Miten kirjoittaa kirjoittamisesta, joka on itsellenikin se luonnollisin tapa olla maailmassa, ymmärtää maailmaa? En tiedä, mutta voin yrittää.

Kirjoitan työkseni itsekin. Kirjoitan myös harrastuksekseni, juuri tätäkin tekstiä, juuri nyt. Oma kirjoittamiseni on hyvin toisenlaista kuin luova kirjoittaminen, kuin romaanin kirjoittaminen. Minun työtäni tutkijana ohjaa ikiaikainen ja hyvin vahva struktuuri, säännöt, kaavat ja pakolliset osuudet. Sen mitta on ennakkoon määritelty. Sen koko rakenne on ennakkoon määritelty. Sen sisälle mahtuu hyvin vähän uutta ja kokeilevaa. Oma työni on myös hämmentävän samanlaista kuin luova kirjoittaminen, kuin romaanin kirjoittaminen. Se lähtee siitä, että on jotain. Ja vain kirjoittamalla voi saada selville, mitä se jotain on: se voi olla kysymys, ajatus, havainto. Se lähtee aineistosta, joka on olemassa, mutta niin kaunokirjallisen maailmankin aineisto on. Se lähtee hahmottomuudesta, tutkimusmatkasta. Ja sen kipukohdat on monessa kohtaa hyvin samanlaisia, kuin kaunokirjallisuudessa, huomaan. Oman artikkelini käsikirjoituksen viimeistelyvaiheessa Kekkosen kirja on kaikkea, mitä en edes tällä hetkellä tiennyt tarvitsevani.

Kekkonen kirjoittaa kirjoittavansa kohti tunnetta – kohti ydintä, jonka voi ymmärtää ja selvittää vain kirjoittamalla. Kirjassaan Näin minä sen kirjoitin Kekkonen käyttää omaa elämäänsä, omaa ääntään näyttämään miten se tapahtuu – miten oman perheen hiljaiset hetket ja vastaamattomat kysymykset saavat hänet yhtä uudelleen ja uudelleen tutkimaan vaiettua ja tukahdutettua. Miten ensin tulee kuva ja vasta sitten tarina. Miten Kekkonen aloittaa vain asioita, jotka kantavat loppuun asti. Näin minä sen kirjoitin kasvaakin vielä suuremmaksi kuin kirjoitusopas: se on vertaistuki, ihminen tekstin taustalla. Se on kaikki ne tunteet, häpeä, kipu, pelko, paniikki, huojennus, etäännytys, läheisyys, mitä kirjoittamiseen ja omaan kirjalliseen tuotantoon liittyy. Kekkonen tavoittaa yleisinhimillisen epävarmuuden ja kuitenkin sen kautta löytää jälleen jotain uutta ja tutkimatonta.

Rakastan Kekkosen kirjoja, se on pidempään blogiani lukeneelle lie jo tullut selväksi. Rakastan Kekkosen ääntä, herkkää kärsivällisyyttä aiheidensa äärellä, avointa ja päämäärätietoista tapaa käyttää henkilökohtaista poliittisena. Kirja on kirja kirjoittajuudesta, elämästä, joka täytyy rakentaa kirjoittajaidentiteetin ympärille. Se on kirja naisen kirjoittamisesta, yhteiskunnasta kirjoittamisen ympärillä. Se on kertomus eräistä kirjoitusproseissista, muistiinpanoista, siitä miten Finlandia-ehdokkaanakin ollut Liv! syntyi. Kekkonen yhdistelee tekstiinsä luontevan helposti lähteitä ja muiden kirjoittajien ajatuksia ja sanoja. Teksti soljuu, se on johdonmukaista alusta loppuun, muttei ennakoitavan kaavamaista vaan omalla äänellään keskiöön kurottavaa. Näin minä sen kirjoitin kietoutuu kauniiksi, herkäksi kokonaisuudeksi, joka jokaisen kirjoittavan ja kirjoittavien ihmisten kirjoituksia lukevan kannattaa lukea muistaakseen mitä tekstien takana lopulta aina on – kirjoittava ihminen.

x

Istuin viime perjantaina Savoy-teatterissa käännöskirjallisuusfestivaaleilla Helsinki Litissä, ja kuuntelin kun Helmi Kekkonen keskusteli tanskalaisen kirjailijan Olga Ravnin kanssa kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta. Olin aloittanut tämän noin viikkoa aiemmin ilmestyneen Kekkosen kirjan Näin minä sen kirjoitin muutamaa päivää aikaisemmin, ja ymmärsin: luen ja kuuntelen Kekkosta (ja Ravnia) juuri oikealla hetkellä, juuri oikeaan aikaan. Tuntuu kuin pienen hetken tämä kirja ja Kekkosen ääni olisi ollut koko oma maailmani ja ymmärrykseni. Tämän ansiosta pystyn jatkamaan loppuun oman käsikirjoitukseni, jonka kanssa olen kipuillut koko tähän astisen vuoden kaksituhattakaksikymmentäviisi.

YKSINÄISTEN KAUPUNKI

OLIVIA LAING : YKSINÄISTEN KAUPUNKI – 

TUTKIMUSMATKA YKSINOLON TAITEESEEN

335s.

Teos 2024

Alkuteos: The Lonely City, 2016

Suomennos Sirje Niitepõld

Saatu arvostelukappaleena

Olen kirjoittanut tästä kirjasta jo kerran. Kirjoitin mykistyneen ihailun, huumaantuneen nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tunteen sisältä. Kirjoitin haltioituneena siitä, miten joku voikin tehdä yksinäisyydestä tällaista taidetta. Tehdä yksinäisyydestä kertovasta taiteesta taidetta. Olla taide.

Nyt, vain himpun yli vuosi myöhemmin, kirjoitan tästä taas. Olen lukenut Laingini tähän asti englanniksi, mutta kun Teos tarjosi minulle tätä yhtä ehdotonta elämäni lempikirjaa arvostelukappaleena, luin sen. Luin sen kuin olisin lukenut ensimmäistä kertaa, mutta silti niin, että liikutuin jo valmiiksi siitä mitä on tulossa. Sain yhtaikaa kirjan uutena ja uudestaan. Erilaisella äänellä kuin olin kuvitellut, hieman. En Laingin suoraan kirjoittamana vaan Sirje Niitepõldin taidokkaana suomennoksena. Sellaisena, joka ei kadota mitään, mutta oli vain erilainen kuin olin ehkä ajatellut. Kuin olin päässäni kuullut. 

Yritän kirjoittaa tästä nyt uudelleen. Yritän kirjoittaa sitä, mitä toinen lukukerta vahvisti: yksinäisyyden kollektiivisuutta, yleisyyttä ja paradoksaalisuutta: vastentahtoisen yksinäisyyden eristävää voimaa ja mieltä vinouttavaa tuskaa. Yritän kirjoittaa mitä näen Laingin kirjoituksessa samalla tapaa kuin Laing kertoo, mitä näkee käsittelemässään taiteessa: yksinäisyyden paradoksaalista näkyvyyttä (Edward Hopper), kielen ja erityislaatuisen erilaisuuden luomaa absoluuttista erillisyyttä (Andy Warhol), naamioita ja omaan elämään katoamista.

"Erilaisten yksinäisyys, epähaluttujen yksinäisyys, yksinäisyys joka syntyy siitä, ettei pääse yhteyden ja hyväksynnän taikapiiriin – sosiaalisiin ja ammatillisiin ryhmiin, syleilevien käsivarsien otteeseen."

Aika alussa kirjaa Laing sukeltaa yksinäisyystutkimukseen, sen vähäisyyteen ja myöhäiseen ilmestymiseen psykologiankin alalle. Laing kertoo yksinäisyystutkimuksen pioneeria Robert Weissiä ja häntä seuranneita tutkijoita lainaten hypervigilanssista, psykologisesta ylivalppaudesta, jonka yksinäisyys aktivoi. Tässä tilassa ihmisen aivot kirjaimellisesti asemoituvat toisin suhteessa ympäröivään maailmaan: ne kokevat maailman yhä negatiivisemmin ja asennoituvat odottamaan jo valmiiksi epäkohteliaisuuksia, hankauksia ja torjuntaa. Lisäksi aivot tallentavat pienetkin edeltävän kaltaiset vastoinkäymiset mieleen supertallennusteholla, jolloin niiden merkitys kasvaa huomattavasti miellyttäviä tai ystävällismielisiä kohtaamisia suuremmiksi. Näin syntyy siis se arkinen noidankehä, jossa yksinäinen ihminen eristäytyy entisestään, koska hänen ylivalppautensa saa hänet näkemään maailman hankalana, hankaavana ja vihamielisenä. 

"Tämä tarkoittaa sitä, että mitä yksinäisemmäksi ihminen muuttuu, sitä taitamattomammin hän suunnistaa sosiaalisten suhteiden poluilla. Yksinäisyys kasvaa hänen ympärilleen kuin home tai turkki, suoja, joka estää yhteyden toisiin ihmisiin janosi sitä miten paljon hyvänsä. Yksinäisyys kasaantuu, levittäytyy ja syvenee. Ja kun se tarraa ihmiseen kiinni, sitä ei todellakaan ole helppo irrottaa. Siksi olin yhtäkkiä niin yliherkkä kritiikille ja tunsin itseni jatkuvasti paljaaksi, kuljin kyyryssä silloinkin kun kävelin anonyymina kaduilla sandaalit läpsyen."

Ilmiön ymmärtäminen auttaa ymmärtämään naapurini aina niin kovin vihamielistä rouvaa, jolla on ainoastaan vihaista sanottavaa naapureilleen. Usein lapset leikkivät hänen lähellään väärin, emmekä me aikuisetkaan koskaan onnistu – kun ulkoilutin koiraani, sain huomautuksen, että pidän hihnaa liian kireällä, ihmisethän voivat pelätä. Seuraavan kerran samaisen naapurin kohdatessa otin koirani lähemmäs minua kävelemään, jolloin sama rouva tuohtuen huomautti, että koirani on huono olla, kun se niin kovin kireässä hihnassa kulkee. Ärsyynnyn. En sano mitään, mutta olen varma että kasvoistani näkee kyllä, etten ihan kamalasti arvosta jatkuvaa huomauttelua. En muutaman kuukauden päästäkään, kun pihalla on liukasta, kävelen yksin, ja saan kuulla, että kävelen väärin. Kaadun, mahdollisesti, ja aiheutan terveydenhuollolle kuormitusta. Vanhusten edellä, rouva lisää. Olen lukenut Weissin tutkimuksesta tässä välissä. Hymyilen, ja kiitän huolenpidosta. 

Laingin kuvaama yksinäisyys on fyysinen kiputila, mutta pahempi: kun kipu on mielessä, se normalisoituu kehollista kipua herkemmin. Se muuttuu itselle yhtaikaa niin tuskaiseksi, ettei sen seurassa saa henkeä mutta se kuitenkin muokkaa yllämainituin tavoin aivokemiaamme niin, että se eristää itse itsensä, itsensä itseensä. Laingin yksinäisyys on kaupunkien yksinäisyyttä, kielen eristävää voimaa. Se on sosiaalisia rakenteita, joiden ylläpidosta olemme kollektiivisesti vastuussa. 

Yksinäinen ei pääse kuplastaan ilman muita ihmisiä. Ilman läheisyyttä, kohtaamista ja nähdyksi tulemista. Yksinäisyys tappaa. Se on kehon krooninen stressitila nostaa verenpainetta, kiihdyttää ikääntymistä, heikentää unenlaatua, huonontaa immuunijärjestelmää ja kognitiivisia kykyjä. Sitä ei korjata digipalveluilla, jotka muistuttavat nukkumaanmenoajoista tai lääkkeiden otosta. Yksinäisyys sairastuttaa tutkimusten mukaan, koska yksinäisyyden subjektiivinen kokemus, tunne itsessään kuluttaa kehoa. Ja juuri tästä syystä maailman yksinäisin ihminen saattaakin olla se vilkkaassa naapuristossa asuva iäkäs rouva. Ja toisaalla erakkomökissään, ilman yhtään ihmiskontaktia asuu hyvinkin onnellinen ja hyvinvoiva yksinolija. Yksin olo ja yksinäisyys kun ovat jo fysiologisesti kaksi aivan eri asiaa.

x

Kuuntelin tämän toisen lukukerran oikeastaan koko ajan repeatilla Oh Wonder -duon All We Do -kappaletta, minun omaa yksinäisyyden sävelmääni. Laing siteeraa Yksinäisten kaupungissa Robert Weissiä, ja kertoo, että ihmisellä, joka on ollut aiemmin yksinäinen, on hyvin vähän keinoja päästä takaisin siihen itseensä, joka yksinäisyyden koki. Niinpä ihmiseltä siis katoaa tietynlainen empatia muita yksinäisiä kohtaan; hän saattaa jopa reagoida toisiin yksinäisiin ilman ymmärrystä ja jopa ärtyneesti. Yksinäisyyden aura on pelottava. Ja koska pelon voittaa parhaiten empatialla, on inhimillinen empatiakuilu välillä meille liikaa. Mutta siksi meillä on taide: se minkä päämme tiedostamattaankin tahtoo unohtaa ja haudata, tuo taide takaisin näytille. Muistuttaa mieleen ja palauttaa kehoon. Ja herättää henkiin syvälle piiloutuneen empatian, ymmärryksenkin kenties. Ja se on yksi taianomaisimmista asioista, mitä ihminen voi välillisesti toiselleen tehdä, auttaa häntä ymmärtämään toisia paremmin.

Ja siinä, erityisesti siinä, Olivia Laing on yksi aikamme suurimpia kirjallisia mestareita.

MIKÄ INTERNETIÄ VAIVAA?

VEIKKA LAHTINEN & PONTUS PUROKURU:

MIKÄ INTERNETIÄ VAIVAA?

264s. 

Kosmos 2024

Saatu arvostelukappaleena

Internet – ja erityisesti sosiaalinen media – mietityttää, puhututtaa, huolettaa ja laittaa jopa moraalipaniikit liikkeelle: meillä on yhtäältä takana eurovaalikampanjakevät, jossa erään puolueen hyvinkin näkyvän ehdokkaan suurin kärki oli pyrkiä kieltämään sosiaalinen media nuorisolta ja toisaalta pari päivää sitten Hesari julkaisi jälleen yhden vauvakatouutisen, jossa syyksi esitettiin, yllätys yllätys, sitä, että ihmiset ovat vain kännyköillä. Sosiaalinen media vaikeuttaa keskittymistä, viestipalvelut kilisevät jatkuvasti ja suoratoistomediat nappasivat piratismin markkinaraon haltuunsa. Kuka meitä ja meidän halujamme oikein ohjaa, ja olemmeko tosiaan vain aivottomia lampaita, joita tulisi hallinnoida ylhäältä kun emme parastamme ymmärrä? Ja ratkaisisiko aikuisten somekielto lisääntymispulmat? Tätä ensimmäistä lähti selvittelemään Veikka Lahtinen ja Pontus Purokuru kevään uutuuskirjassaan Mikä internetiä vaivaa, joka on mainiota jatkumoa kaksikon aikaisemmalle Mikä liberalismia vaivaa -teokselle.

Mikä internetiä vaivaa? -tekstikokoelma nivoo yhteen pinon internetiä eri kulmista käsitteleviä tekstejä, laajan käsitekirjaston sekä vielä loppusanat tekoälystä tutkija Mikael Brunilalta. Kirjaa voi lukea konkreettisena esseekokoelmana tai vaikkapa välipaloina sieltä täältä; itse vietin kirjan kanssa koko kesän aina toukokuusta asti, mikä ehkä hieman leimasi hajanaisuudessaan lukukokemustani. Mutta se menee minun, ei niinkään kirjan piikkiin, luulisin. Sen verran tiivis ja Lahtinen & Purokuru -parivaljakon muuta tuotantoa kirja noudattelee niin laatu- kuin syvyystasoltaankin. (Eli esim. Mikä meitä vaivaa? -podcastia kuuntelemattomille avaan, että tämä on siis kehu. Lahtinen & Purokuru esittelevät, taustoittavat ja ehdottavat, välillä vähän meinaavat karata ratkaisemaankin, mutta jättävät pääosin ratkaisut kollektiivisemman vastuun varaan. Kun vain malttavat!)

Koska oma lukukokemukseni on irrallinen, tässä muutama "irrallinen" ajatus kirjan teemoista: 

1. Kirjan teksti Hämärä tietokanta pysäyttelee enemmänkin internetissä elämäänsä viettänyttä. Lahtinen ja Purokuru käyttävät hämärän tietokannan käsitettä kaiken sen internetistä etsittävän ja googlattavan tiedon rippeiden laajempana kokonaisuutena, jonka joku vaivaa nähdessään voi murusia yhdistellessä lähes meistä kestä tahansa kursia yhteen. Herättelevä osuus ei kuitenkaan ollut se, että niin voi faktuaalisesti tehdä, vaan se, että koska niin voi faktuaalisesti tehdä, omaksumme jo valmiiksi vahvan itsekontrollin, jolla pyrimme varmistamaan, että tieto on meidän itsemme kannalta mahdollisimman suotuisaa. Se toki on ymmärrettävää, sillä onhan internet yksi iso CV, eikä varmaan ole jäljellä montaakaan rekryä tekevää henkilöä, joka ei vähintään haastateltaviaan netin hakukoneilla etsisi. Ongelma muodostuu kuitenkin sisäistetyn tietokannan ylläpidon kontrollissa: mitä tietoisempia olemme, että kaikkea mitä olemme koskaan sanoneet, voidaan käyttää meitä vastaan, sitä suurempi kynnys meistä itse kullakin on ottaa poliittista kantaa, ilmaista omaa seksuaalisuuttamme, olla solidaarisesti sorretun puolella ja se voi jopa rajoittaa mielipiteen ilmaisua. Hämärän tietokannan tuottama hallinta yksilöllistää ihmisen ja saa meidät varovaisiksi, rajoittamaan riskejä ja olemaan mahdollisimman poliittisesti korrekteja – eli siis mahdollisimman mauttomia, hajuttomia ja värittömiä ajassa, jossa vain vastarinta ja vahva toiminta voi haastaa nykyistä järjestelmää. Vastauksen ei siis pitäisi olla se, että rajoitamme ja kontrolloimme itseämme enemmän vaan se, että teemme sitä todella paljon vähemmän, jolloin kaikki uskaltaisivat ilmaista itseään, kaikki olisivat poliittisesti aktiivisia, kaikki menisivät riskejä päin, eikä tätä tietoa enää voitaisi käyttää yhtä yksittäistä internetkäyttäjää vastaan. 


2. Ajatus, jossa kännykät ja sosiaalinen media kiellettäisiin kokonaan alle 16-vuotiaille on sekä absurdi että naurettava. Se pohjaa nimittäin suureen ajatusharhaan, jossa kuvittelemme, että on jokin maaginen, yhteisesti määriteltävä ikä ja valmius alkaa käyttää jotain laitetta, ja se valmius tulisi vaikka siihen asti oltaisiin eletty tyhjiössä. Eli käytännössä siis niin, että kun vasta 18-vuotias saa varmasti aivan perustelluin perustein ajaa autoa, mutta olisi silti ollut myös täyskielletty paitsi matkustamaan aiemmin autoilla myös näkemään liikennettä. Populismin ja moraalipanikointiin perustuva puhelinten ja sosiaalisen median täyskielto on siis maailma, jossa asioita ei opita rauhassa koko elämää, turvallisessa ympäristössä turvallisten aikuisten ohjauksessa, vaan kontrolli, säännöt ja toimintatavat opittaisiin ainoastaan omaan aivokehitykseen perustuen. Todellisuudessa ajokorttivertausta mukaillen liikenne tulee kuitenkin lapselle tutuksi pienestä taaperosta asti, kun teitä ylitetään yhdessä huoltajan kanssa, matkat taitetaan joko jalan jalkakäytävillä tai turvaistuimissa auton takapenkillä. Kun lapsi saa kasvaa yhdessä aikuisen kanssa turvalliseen tapaan käyttää jotain laitetta, on kyse autosta tai puhelimesta, liikenteestä tai sosiaalisesta mediasta, oppii hän tarvittavan nimenomaan käyttämällä ei kieltämällä. Ja kyllä – kuten liikenteessä sattuu jatkuvasti onnettomuuksia, ylilyöntejä ja uhkarohkeaan käytökseen pohjautuvia kuolonkolareita, sattuu ja tapahtuu myös sosiaalisessa mediassa. Mutta liikenneonnettomuuksia ei estetä kieltämällä vaan valistamalla ja tekemällä asioita turvallisiksi. Ja ennen kaikkea: sääntelemällä ja rajoittamalla. Vaatimalla autoteollisuutta tekemään autoista turvallisempia. Asettamalla turvavyöpakkoja. Sakottamalla autoa tappovälineenä käyttäviä, ei auton alle jääviä.


3. Ehkä meidän vauvakatoa ei vaivaakaan kännykät vaan itseasiassa yhteiskunnan raunioituminen? Me itseasiassa haluamme mieluummin omaa aikaa kuin lapsia tässä maailmantilassa, ja tämä maailmantila selittää todellisuudessa sitä haluttomuutta huomattavasti enemmän kuin mikään muu. Lahtinen ja Purokuru argumentoivat halujen virtoja ja sitä seuraavaa pääoman kulkua tästä näkökulmasta: sen sijaan, että internet itsestään olisi aiheuttanut nykyään tilaa vievää masennusta ja alakuloa, nykyinen pätkätöiden, epävarmuuden ja romahduksen partaalla olon tila vain kuljettaa masennuksen ja alakulon sinne missä me eniten olemme. Eli siis loogisesti internetiin, sosiaalisen median eri kanaville. Niinpä internetin demonisoinnin sijaan olisi huomattavasti oleellisempaa kiinnittää huomiota sisältöön, mikä siellä milloinkin trendaa. Ja siis kun tarkoitan kiinnittää huomiota, tarkoitan, että suhtautua kiinnostuneen analyyttisesti. Se, että nuoret kuvaavat toisiaan kiusaamassa heikompia, ei ole uusi ilmiö. Se vain tuli esiin, kun aikuisillakin on pääsy kanaviin, johon videot julkaistaan. Se, että naiset kärsivät ulkonäköpaineista ja ihmiset vertaavat itseään toisiinsa ahdistuneisuuteen saakka, on ollut olemassa ihan jo siellä internetittömässä 80-luvun lapsuudessakin, nyt se vain on meidän kaikkien nähtävillä. En kiellä, etteikö netti ja sosiaalinen media varmasti antaisi monille ilmiöille vähintään ekstrakierroksia, ja korostaisi asioita mittasuhteisiin, joihin ne ei analogisessa maailmassa pääsisi, mutta silti: me ihmiset kaikkine haluinemme, tarpeinemme, epävarmuuksinimme ja ahdistuksinemme teemme internetin, ei se meitä. Aivan varmasti puhelimenkäyttöaika ja lapsettomuus korreloivat. Mutta kuten kaikki tilastotieteen alkeita ymmärtävät tietävät: korrelaatio ei tarkoita vielä kausaatiota, eli vaikka kaksi asiaa on yhteydessä toisiinsa, se ei tarkoita, että ne selittäisivät toisiaan. Minäkin olen eniten puhelimella ahdistuneena, mutta ruutuaikani on tippunut murto-osaan kesän aikana, kun olen ollut lempeä, onnellinen, tasaisessa tilassa. Eikä sillä ollut mitään tekemistä internetin ja sen sisällön muuttumisen kanssa. Eli jos haluatte ihmiset pois internetistä, tarjotkaa parempaa arkea, solidaarisempaa ja pehmeämpää todellisuutta. Ei kepeillä ihminen ole ennenkään yhtään mistään luopunut, päinvastoin. 

Palaan vielä lopuksi Lahtisen & Purokuron teoksen johdantoon: "Jos internet olisi pelkästään esimerkiksi valvontakapitalistinen koirakoulu tai mielenterveyden teurastamo, se tuskin pysyisi käynnissä niin tehokkaasti kuin se pysyy. Tuomitsemisen ja netinräjäyttämisfantasioiden sijaan tehtävänä on internetin mielekkäiden juonteiden vapauttaminen pääoman ja alistavan poliittisen hallinnan vallasta."

Helmet-haaste 2024: 49. Kirja on julkaistu vuonna 2024 

THE TRIP TO ECHO SPRING

 

OLIVIA LAING : THE TRIP TO ECHO SPRING

ON WRITERS AND DRINKING

340s.

Picador 2013

Olivia Laingin The Trip to Echo Spring on aivan ehdottomasti minulle kaikkein mieluisinta kirjallisuudenlajia: jonkinlainen esseehybridi tietoa, elämäkertaa, toisia ihmisiä ja filosofista, avarakatseista toisinkatsomista kiedottuna yhteen tiettyyn aiheeseen. Laingilta olen aiemmin lukenut kirjan yksinäisyydestä, taiteesta ja toivosta sekä kehosta, suomeksi vastaavaa on erityisen onnistuneesti kirjoittaneet muun muassa Sonja Saarikoski naisvangeista ja Tanja Tiekso ihmisen ja muun luonnon välisistä rajapinnoista. Nyt juuri loppuun saamassani, Laingin järjestyksessään toisessa ilmestyneessä hybridissä taas syvennytään 1900-luvun suuriin amerikkalaiskirjailijoihin ja erityisesti heidän suhteeseen alkoholiin. Eli siis tarkemmin: alkoholismiin.

“People don't like to talk about alcohol. They don't like to think about it, except in the most superficial of ways. They don't like to examine the damage it does and I don't blame them. I don't like it either. I know that desire for denial with every bone in my body: clavicle, sternum, femur and phalanx.” 

F. Scott Fitzgerald. Ernest Hemmingway. Tennessee Williams. John Berrymann. John Cheever. Raymond Carver. Kuusi lähihistoriamme suurta mieskirjailijaa Yhdysvalloista. Kuusi nerokasta, taitavaa, kerrontaa uudistavaa, palvottua ja vahvaa kulttuurihahmoa. Ja kuusi aikuista miestä, joiden sisällä on jotain tyhjää, jotain rikottua tai ohitettua, jonka paikkaamiseen he ovat osanneet käyttää kaikki ainoastaan kahta asiaa: kirjoittamista ja alkoholia. Olivia Laing taas on Yhdysvalloissa, matkustamassa maanosan halki junilla aina Atlantin rannoilta New Yorkista Floridan Key Westiin, Oklahomasta Chicagon kautta mantereen luoteiskulmaan Seattleen. Samalla hän käy läpi paitsi näitä kuutta mainittua, edellisissä paikoissa asuneita kirjailijoita, alkoholia ja alkoholismin syntyä. 

Laing kirjoittaa jo ensi sivuilta asti jälleen heleää, tarkkanäköistä ja syvän empaattista tekstiä taiteesta ja taiteilijoista taiteen takana. Tällä kertaa kohteena on tosiaan kirjailijat ja alkoholi – vielä viime vuosisadalla osin jopa erottamattomana nähty yhdistelmä. Kirjailijat ovat kaikki miehiä – Laing selittää jo aluksi miksi; omien kokemustensa vuoksi kun naiset ja alkoholismi tulevat liian lähelle, jotta niitä voisi tarkastella yhtäältä vilpittömällä kiinnostuksella ja toisaalta selitystä etsivällä lapsen tiedonjanolla, jolla hän aihettaan lähestyy. The Trip to Echo Spring jakautuu osin kirjailijoiden, osin Laingin matkakohteiden mukaan, mutta se kuljettaa kahdeksan lukuaan upeaksi ja eheäksi monografiaesseeksi, jossa jokaisella lauseella ja lainauksella on tarkkaan pohdittu paikkansa.

Alkoholismi on paitsi tietyn ajan taiteilijuuteen myös arkiseen selviytymiseen tiukkaan liitetty toksiini. Meillä Suomessa sen haitat eivät juuri esittelyjä kaivanne. Suomessa on satoja tuhansia alkoholisteja, ja noin 70 000 lapsen vähintään jommalla kummalla vanhemmalla on alkoholiongelma. Alkoholi näkyy ja kuuluu. Laajuuteensa nähden alkoholismi (kuten muutkin päihderiippuvuudet) hahmotetaan kuitenkin julkisessa keskusteluissa aina jonkinlasena "itse valittuna tienä", asiana, johon ajautumisen mukaan annetaan ymmärtää ihmisen suoraan hakeutuneen. Vaikka alkoholismi lie yleisempää matalamman sosioekonomisen taustan ryhmissä kumuloituen muihin elämän vaikeuksiin kuten hoitamattomaan masennukseen, työttömyyteen ja yhteiskunnan rakenteiden aiheuttamaan syrjään jäämiseen, on se niin kutsuttuna kansantautina tuttu ihan kaikissa yhteiskuntaluokissa, myös työelämässä eikä sen ulkopuolella.

Olivia Laing lähtee tutkimaan syitä juoda (ja kirjoittaa) viime vuosisadan "miesnerokirjailijoiden" kautta, etsien yhteisiä ja erottavia tekijöitä sille, miksi ihminen juo (ja kirjoittaa). Laing tutustuu laajalti valitsemiensa kirjailijoiden tuotantoon mutta myös päiväkirjamerkintöihin, kirjeisiin ja aikalaisarvioihin, käy läpi mittavan kokoelman aineistoa ja luo siitä hallitun ja upean kokonaisuuden. Ja kun tarpeeksi syvälle mennään, yhtäläisyyksiä alkaa löytyä. On yksi jos toinenkin nuoruudessa itsemurhan vuoksi isättömäksi jäänyt kirjailija. On äidinsä hylkäämiä poikalapsia, ja on trauman kokeneita nuorukaisia. On syvä tyhjyys, jota keskustelukulttuurin ja avoimen tunnepuheen sijaan lääkitään jollain muulla: viinapullolla sisään ja kirjoituskoneella ulos. Alkoholi on kuin salva, jolla avohaava peitetään ja kirjoittajuus on se ainoa terapia, jonka 1900-luvun alkoholisti on itselleen antanut. 

Kirjoittaminen terapiana sitä tiedostamatta on kuitenkin alkoholin kanssa salakavala yhdistelmä: siinä missä addikti tutkimusten mukaan ylipäätään, myös alkoholisti tapaa löytää syynsä juomiselle jostain ulkoa, jostain hänestä riippumattomasta. Kaikkien kuuden kirjailijan tuotannosta löytyy joitain alter egoja, alkoholismiin taipuvaisia hahmoja, joiden kautta omaa riippuvuutta saatetaan käsitellä, mutta käsittely osoittuu päiväkirjamerkintöjen perusteella vähintäänkin alitajuiseksi, osin tiedostamattomaksikin toiminnaksi, koska vaikka alkoholisoitunut kirjailija voi luoda alkoholisoituneen hahmon, lähtee hänen oma minäkuvansa kuitenkin teoksen takaa aina oman addiktion olemassa olon kieltämisellä, lähes totaalisella silmien ummistamisella. Näinpä taiteen ja taitelijan välisistä rajaviivoista tulee vähintäänkin suttuisia, kuten Laing älykkäästi teoksessaan osoittaa.

Joitain vuosikymmeniä vanhan yhdysvaltalaistutkimuksen mukaan lapsuuden trauman, kaltoinkohtelun tai kylmän kiintymyssuhteen ja addiktioiden alkoholismi mukaan luettuna väliltä löytyy jonkinlainen olemassa oleva tilastollinen yhteys. Addikti siis tavallaan hoitaa jollain nopealla tyydytyksellä trauman aivoihin jättämää haavaa, parantaa traumaansa ainoalla helpotuksella, johon kykenee vaikuttamaan. Laing osoittaa, että näin on useiden kirjailijoidenkin kohdalla: jokin ympäristössä on sairastuttanut heidät, saanut heidät riippuvaiseksi. Osa heistä tunnisti sen itse, osa jopa raitistui. Mutta jokaiselle haava oli niin suuri, että harva kykeni selvänäkään niitä käsittelemään.

Olivia Laingilla on uskomaton kyky tarkastella lempeän analyyttisesti näiden kuuden miehen jopa rappioalkoholismia niin, ettei hän missään vaiheessa sorru joko glorifioimaan tai karnevalisoimaan kirjailijoiden elämiin syvästi vaikuttanutta alkoholisuhdetta. Laing ei selittele tai puolustele, syytä tai osoittele. Hän näyttää, kertoo, yhdistää uskomattomalla terävyydellä tieteellistä tietoa, kirjailijoiden elämäkertaa ja omia henkilökohtaisia kokemuksiaan. Sitä taitoa, lempeää empatiaa, maailma kaipaisi enemmän.

“You could go two ways from there. You could keep on marinating in blame, in helpless submission to your circumstance. Or you could stop, just clean stop, and take up the liberating burden of responsibility for yourself.”

Helmet-haaste 2024: 16. Kirjassa on valokuvia

KESKUSTELUJA RAKKAUDESTA

NATASHA LUNN : 

CONVERSATIONS ON LOVE

289s. 

Penguin 2021

Brittikirjailijan Natasha Lunnin Conversations on love -teos on tullut vastaan useita kertoja kansainvälisessä kirjasomessa, ja sieltä jostain se tarttui omallekin lukulistalleni. Lukuvuoroon otin sen "hauskasti" Maggie Nelsonin julmuus-teoksen jälkeen, en sinänsä vastapariksi, mutta tavallaan jonkinlaisen laajemman temaattisen yhteyden löytämisen toivossa. Olen pohtinut rakkautta ja sen luonnetta jo pitkään. Ensimmäistä kertaa aloin kunnolla kyseenalaistaa nyky-yhteiskuntamme äärimmäisen kapeaa ja normatiivista rakkauskäsitystä kuutisen vuotta sitten rakkaan Liv Strömquistini parissa, kun ruotsalainen sarjakuvataitelija toi eteeni vahvan heteronormatiivisuuden kritiikin Prinssi Charlesin tunne -sarjiskokoelman muodossa. Täytyy myöntää, että tuolloin hyvinkin heteronormatiivisessa parisuhteessa, itseasiassa avioliitossa, olleena moni Strömquistin esiin tuoma asia tökki, ja huolella tökkikin. Ja juuri siksi tuosta sarjakuva-albumista on tullut itselleni se tärkein, koska se vei kaikkein suurimmalla voimalla pois mukavuusalueelta, kohti uudenlaista tapaa ajatella parisuhteita ja rakkautta ylipäätään.

Sittemmin olen eronnut, ollut uudessa suhteessa ja jälleen eronnut, ja löytänyt itseni päälle 3-kymppisenä miettimästä, että mikähän tässä jutussa oikein mättää, koska vaikka kiirehdin jatkuvasti suhteesta kohti seuraavaa, en ole oikeastaan kertaakaan viihtynyt moisessa. En ole ajatusteni kanssa ollut yksin, mitä Lunnia ja hänen kokemuksiaan kuuntelee, vaikka tavallaan se on karua sinänsä, kun miettii, että on aikuiselämästään ollut yhteensä kolmisentoista vuotta jonkinlaisessa parisuhteen tapaisessa, mutta kyllä, heteronormatiivinen kulttuurimme ylläpitää niin valtavan voimakasta ideaalia pitkästä, vakaasta monogamisesta suhteesta, että meni tosiaan aika hurjan monta vuotta ennen kuin tajusin, että vika ei tosiaan ollutkaan minussa, etten minä vain osannut olla suhteessa oikein, vaan että ne suhteet olivat minulle totaalisen vääriä. Suhdemuodot, parisuhderoolit, ja ihmiset – vaikka en sinänsä usko oikeisiin ja vääriin ihmisiin, niin suhteessa oleminen suhteen vuoksi ei välttämättä aivan saa niin sanotusti valitsemaan sitä kaikkein sopivinta tyyppiä rinnalleen, se hakee ennemminkin turvaa ja pysyvyyttä vaikka todellisuudessa turvan ja pysyvyyden tunne puuttui minulta nimenomaan itseni sisältä, ei ulkoisista tekijöistä.

No, niin tai näin, nyt olen ollut reilut puolitoista vuotta ihan vain itsekseni, ensin tarkoituksenani selvittää haluanko edes suhdetta ja jos haluan, niin millaista ja kenen kanssa (tämä vaihe sisälsi aika tolkuttoman määrän lopulta aika hupaisiakin Tinder-tarinoita ja vallattomia kohtaamisia), josta tämän vuoden alussa siirryin seuraavaan vaiheeseen; entä jos olisinkin terveessä ja turvallisessa suhteessa ihan itseeni ennen kuin lähden sohimaan oman mistään mitään tietämättömän pääni kanssa muiden ihmisten elämiä. Tähän paneutuu myös jo kirjan alkuun Lunn haastatellessaan filosofi Alain de Bottomia. Bottom nimittäin toteaa heti haastattelunsa aluksi seuraavaa:

"[The tragedy of being alone] suggests that if the search for a partner didn't work out then it would be a tragedy, that your life would essentially have been wasted. That sets up a frantic, unhelpful backdrop to the search of love. Th best frame of mind to be in – for anything you want – is an ability to walk away from it, were it not to come right. Otherwise you put yourself at the mercy of chance and people abusing your desperation. So the capacity to say, 'I could be alone,' is strangely on of the most important guarantees of one fay being with somebody else in a happy way."

Eli siis tiivistettynä suomeksi: "vain" kyky olla itsensä kanssa saa meidät lähtemään vääränlaisista suhteista, mikä on ainoa keino antaa itselleen vapaus ja tie löytää niitä oikeanlaisia suhteita. Lunn & Bottom jatkavat tästä myös kohti kulunutta ajatusta siitä, että ihmisen täytyisi rakastaa itseään ennen kuin voi rakastaa muita. Bottom oikeastaan kumoaa tuon uskomuksen todeten, että liiallinen itsensä jalustalle nostaminen jopa estää sen, mitä rakkaus niin sanotusti "oikeasti" kaipaa; kykyä heittäytyä ja olla haavoittuvainen. Siihen jokaisen tulee enemmän tai vähemmän kyetä saadakseen rakkautta myös ulkopuolelta, antautua voidakseen ottaa vastaan. Kun kuitenkin elämme yhteiskunnassa, joka on niin kyllästetty sanomalla, että etenkin naiselle yksin jääminen on (kuoleman ohella) pahimpia mahdollisia tragedioita, ja että yksinäinen nainen on säälittävä nainen, kurja vanhapiika, kenellekään kelpaamaton, ei siis ihme, että psyykkeemme käsitys rakkaudesta vääristyy herkästi, nostamme suojakuoriamme niiden laskemisen sijaan, ja olemme mieluummin kompromissisuhteessa kuin itseksemme, ollaksemme edes jotenkin "oikein" tässä tiukan normatiivisessa ja pitkiä monogamisia suhteita ihannoivassa ympäristössämme. 

Yksinoleminen täytyy siis opetella ajattelemaan toisin, sanoo sekä Lunnin haastattelemat asiantuntija että Lunn itse. Yksinoleminen kun ei ole automaattisesti synonyymi yksinäisyydelle, mitä syksyllä julkaistu kotimainen Marika Riikosen Yksin, kiitos -teoskin reippaasti juuri julisti. Usein nimittäin ihmisen rakkaudenkaipuu onkin erityisesti yhteydenkaipuuta, toteaa Lunnin kirjassa Bottom, ja yhteys taas on asia, jota voi saada niin äärimmäisen monilla muillakin tavoilla kuin romanttisessa suhteessa, että myös se täytyisi oppia ajattelemaan toisin. Meillä on pitkään ollut, haitalliseksi osoittautunut käsitys nimittäin siitäkin, että (monogamisesta) parisuhteesta kuuluu saada kaikki: emotionaalinen, fyysinen, älyllinen ja romanttinen, jotta suhde on täysi. Ja oi että, onhan se ihanaa, kun kohtaa ihmisen, jonka kanssa nuo kaikki kohdat niin sanotusti täyttyvät. Mutta sitä niin sanotusti odotellessa, yksinoloa voikin alkaa harjoitella ihan tietoisesti täyttämällä omaa yhteydenkaipuutaan myös pala kerrallaan. Omasta viimevuotisesta Tinder-syksystäni elämääni jäi esimerkiksi yksi upeimpia ystävyyssuhteita, joita olen vuosiin saanut. Ja se suhde täyttää täysin emotionaalisen ja älyllisen puolen. Fyysinen läheisyys taas ei kuulu siihen suhteeseen, mutta joihinkin toisiin se kuuluu, ilman sitten sitä emotionaalista puolta. Ja niinpä Lunniakin lainaten olemme tilanteessa, jossa yksinolo ei tarkoita yksinäisyyttä ja tarpeiden täyttämättömyyttä, ne vain täyttyvät eri tavoin, eri paikoista. Ja niin kliseistä kuin se onkin, se jos mikä on omiaan luomaan elämään sellaista vapautta ja aika-avaruudellista tilaa, johon mahtuu myös vaikkapa sitten romanttinen suhde täysin sen suhteen omilla ehdoilla. Se tulee silloin ikäänkuin paikkaan, jossa sille on luonnostaan tilaa elää ja kasvaa, eikä paikkaan, jossa se pakotetaan täyttämään KAIKKI hinnalla millä hyvänsä. 

Lunn haastattelee kirjaansa lukemattomia muita kirjailijoita, kirjoittajia, terapeutteja, psykologeja ja rakkauden kanssa muuten ajatustyötä tehneitä ihmisiä. Kirja etenee Lunnin oman tarinan ja näiden haastatteluiden vuorottelulla, ja itselle eniten ehdottomasti antoivat eri asiantuntijoiden ajatukset, haastot, heitot ja syvennykset. Lunn jakaa teoksensa kolmeen osaan: rakkauden löytämiseen, rakkauden säilyttämiseen sekä ekämään rakkauden jälkeen (/uuden rakkauden löytämiseen eron jälkeen). Tavallaan tyyli ja kerrontatapa on raikas, mutta pidemmän päälle se myös hieman puuduttaa.

Eniten tässä tosin kuitenkin puudutti se, että vaikka Lunn lähtee kunnianhimoisesti haastamaan länsimaista nykykäsitystä rakkaudesta, se tulee laajan toiston ja tietynlaisen moraalisen asemoitumisen kannalta vain tarjoamaan valmiin, uuden käsityksen entisen tilalle. Ennen etsittiin rakkautta hinnalla millä hyvänsä, mutta nyt kirjan rivien väliin mahtuu viesti, niin liberalismille ja nykyiselle yksilökeskeiselle tyypillinen, että vähän jo hirvittää: nimittäin kun vain ymmärrät tämän uuden rakkauden luonteen, se tulee sinulle itsestään. Kun osaat olla yksin, voit saada yhteyden muihin. Kun osaat jakaa rakkauden useamman ihmisen kanssa, se löytyy kyllä. Kun vain teet vähän paremmin, saat vähän enemmän. Lunn siis kompastuu siihen, mitä pyrkii haastamaan: kapeaan ja toisteiseen rakkaustarinaan, jossa epäonnistumisten ja väärien suhteiden jälkeen oivalletaan, mitä rakkaus oikeasti onkaan, rakastutaan hitaasti/nopeasti, mennään naimisiin ja perustetaan perhe. Ystäviä ja miesehdokkaita tulee ikkunoista ja ovista, on vain osattava valita! En ole lainkaan eri mieltä kirjan sanoman kanssa, mutta tällaiseen muotoon typistettynä se muuttuu enemmän taas uudenlaiseksi vaatimuslistaksi kuin todella vapauttaa meidät tarkastelemaan suhteita kokonaan uudestaan. Toki sitäkin tässä on, en sitä kiellä, mutta sitä olisi voinut olla enemmän, vahvemmin, kriittisemmin.

Kokonaisuutena kirja oli ihana, pumpulinen, puuduttava, hauska ja ihan mielenkiintoinen kokemus. Ihan vieläkään en löytänyt sellaista kirjaa rakkaudesta, jota olen enemmän tai vähemmän tietoisesti etsinyt, mutta jatkakaamme etsintöjä ihan rauhassa. Mikäli tämän kirjan filosofiaan uskoo, se saattaa tulla vastaan ihan vain lopettamalla etsimisen. :-)

JULMUUDEN MUOTOKUVA – MAGGIE NELSON : THE ART OF CRUELTY

MAGGIE NELSON : 

THE ART OF CRUELTY – A RECKONING

304s.

2011 W.W. Norton & Company

Julmuus, aggressio, väkivalta ja ihmismielen muut niin sanotusti pimeät puolet ovat kiehtoneet minua jo pitkään (aika syvällisestikin, sillä tutkin niitä myös työkseni). Ihminen on monitasoinen, kompleksinen eläin, joka ei koskaan mahdu hyvän ja pahan väliin rakennettuun keinotekoiseen dikotomiaan, siihen kulttuuriseen käsitykseen, jossa jaottelemme ihmisen essentiaalisesti jompaan kumpaan kategoriaan kuuluvaksi. Meissä kaikissa asuu erilaisia puolia, ja sekä geneettinen perimämme, kasvuympäristömme että yhteiskunta ympärillämme saa ajasta ja paikasta riippuen meidät käyttäytymään hyvinkin monin eri tavoin. Julmuus, aggressio ja väkivalta ihan vain on, samoin kuin rakkaus, lempeys ja solidaarisuus. Ne eivät sulje toisiaan pois, ole toistensa vastakohtia. Ja juuri siitä, miten me kuitenkin usein käsitämme ne poissulkevina ja äärimmäisinä, olen kiinnostunut. Olen kiinnostunut siitä, mitä merkityksiä julmuus ja väkivalta saa yhteiskunnassa. Miten ne käsitykset vaikuttavat toimintaamme ja arviointikykyymme. Minkälaisten totuuksien keskellä me elämme. Ja millaisia vaikutuksia sillä on yksittäiseen ihmiseen.

Kun syvään kiinnostukseeni näitä niin sanottuja pimeitä ihmismielen sopukoita vielä yhdistetään yhteen ehdottomista lempikirjailijoistani, ollaan jonkin varsin suuren lähellä. Niinpä myönnän jo tässä vaiheessa, että kriittistä näkemystä Maggie Nelsonin kirjasta The Art of Cruelty ei kannata tästä postauksesta lähteä etsimään. Nelson, kuten tämä kirjakin, on minulle ehtymätön aarreaitta, suuri inspiraation ja innoituksen lähde, lähes jonkinlainen idoli, jos ihmisiä isommin idolisoisin. 

x

The Art of Cruelty on Maggie Nelsonin yli kymmenen vuotta vanha, edelleen suomentamaton teos julmuudesta, ihmisyydestä ja näiden kahden limittymisestä taiteeseen. Nelson lähtee käsittelemään tietyllä tapaa helpoimmasta kohti haastavampaa, aloittaa niin sanotusti kiistämättömän julmuuden, kidutusten ja hyväksikäytön maailmasta, ja etenee sieltä kohti julmuuden hienovaraisempia muotoja, käsittelee sitä katharsiksena, vastakkainasetteluna, häiriötekijänä, eroina totuuden (fact) ja tosiasiana pidetyn (truth) välisinä erioina, hengellisyytenä, kieltämisenä, tukahduttamisena, valtana ja kontrollina. Nelson avaa, kokeilee, esittelee pohjattomalta tuntuvaa lukeneisuuttaan jatkuvasti vilisevien viittauksien ja lainausten muodossa, näyttää, kertoo, kyseenalaistaa ja ehdottaa. 

Teoksen alkupuolella Maggie Nelson käyttää Olivia Lainginkin teoksessa Funny Weather viitoittamaa Eve Kosofsky Sedgwickin teoriaa paranoidisesta lukemisesta, mutta tällä kertaa katseen kautta; Kuten Kosofsky Sedgwick esittää ja Nelson näyttää "toteen", pelkkä julmuuksien paljastaminen ei riitä, vaikka kovin moni aktivismi edelleen nojaa tähän ajatukseen. Kerta toisemme jälkeen me paljastamme, näytämme, shokeeraamme, vaadimme ja jopa pakotamme katsomaan suuntiin, jotka mieluummin unohtaisimme. Näytämme valtavan määrän kärsivien eläinten kuvia sikatiloilla, katsomme kuvia rantaan huuhtoutuneesta pienen pojan ruumiista Välimeren rannikolla. Elämme maailmassa, jossa ihmiset voivat kotoaan käsin livenä tarkastella oman maansa raja-aitaa ja ilmoittaa jokaisesta turvallisempaa tulevaisuutta etsijästä eteenpäin, ja olemme keskellä todellisuutta, jossa voi ampua tuollaisen pakolaisperheen omilla maillaan, ja se todetaan lailliseksi. (O say, can you see, by the dawn’s early light, what so proudly we hailed at the twilight’s last gleaming, whose broad stripes and bright stars, through the perilous fight, o’er the ramparts we watched, were so gallantly streaming?) 

Ja silti, Nelson muistuttaa, vaikka näemme, katsomme ja jopa vapaaehtoisesti seuraamme tätä kaikkea suorana lähetyksenä, käyttäytymisemme ei muutu. Me alamme jopa janota lisää. Nelson listaa erilaisia tositelevisiosarjoja, jotka perustuvat ihmisen nöyryyttämiselle, kiduttamiselle ja satuttamiselle. Me katsomme päivittäin kuvia Ukrainan sodasta, me katsoimme jopa kuvia Butšan silmittömästä verilöylystä ja me jatkamme omaa banaalia arkeamme, jossa eniten ärsyttää ihmiset kassajonoissa, myöhässä olevat bussit ja lapsen äänet julkisilla paikoilla. Toisinaan taide yrittää saada meidät katsomaan muualle, se tökkii meidän sokeuttamme, tuo Kaurismäen tavoin elokuvaansa Ukrainan sodan muistuttaakseen mitä täällä oikeasti on nyt menossa. Nelsonin analyysin mukaan tällainen taiteen vaatima katsominen on kuitenkin ulkokultaista, eikä saa meitä muuttamaan toimintaamme, ei saa meitä muuttamaan edes ajatustamme. Tällaisessa taiteessa, Nelson pohtii, on nimittäin se ongelma, että sen sijaan, että taiteilija houkuttelisi katsomaan jotain asiaa uudella tavalla, se itseasiassa asettuukin moraalin ääneksi, ja näyttää mihin pitää katsoa. Kritiikki siis ei ole katsojan tavassa katsoa, vaan ennemminkin muistutus siitä, ettei nyt olla katsotukaan oikein.

(Kun luen The Art of Cruelty, katson samoihin aikoihin uudestaan yhtä lempisarjaani, Game of Thronesia. Mystisen ajan kiihkeästä maskuliinisuudesta, sodista ja lohikäärmeistä voimansa saava fantasiasarja avautuu aivan uudella tavalla Nelsonin parina; se alkaa jo silmittömän väkivallan kuvauksista, vastenmielisten hahmojen vastenmielisistä teoista, murhista, teloituksista, ihmisten ja hevosten päiden miekalla katkaisemisesta, raiskauksista  henkiseen väkivaltaan nyt menemättäkään. Mitä pidemmälle se menee, sen enemmän se myös alkaa oikein nauttia kidutuspornostaan, tuo hyvinkin graafisesti esiin kuvitellun ajan kuvitellut kidutustavat. GoT, kuten myös vähän aikaa katsomani sarjan spin-off House of the Dragon, saa kuitenkin väkivaltafantasioivat voimansa vahvasta dualistisesta moralismistaan: molemmat sarjat valitsevat katsojan puolesta kumman osapuolen puolella niin sanotusti ollaan, jolloin sen silmittömästä väkivallasta tulee jopa palkitsevaa: kun täyden kusipään pää silvotaan tai myöhemmin kiduttaja murhataan, huomaan ilahtuvani väkivallasta, sen graafisuudesta ja raakuudesta (vai kuka muka ei olisi ollut edes vähän hyvillään, kun Daeneryksen lohikäärme kärventää iljettävän orjakauppiaan saati sillä hetkellä kun Kuningas Joffrey viimein heittää inhottavan pienen henkensä?). Joku sai oikeutensa mukaan, ja molemmat fantasiasarjat saavat jatkaa väkivaltapornografiaansa rauhassa, sillä "jokin" "alkukantainen" "kostofantasia" toteutuu kerta toisensa jälkeen. Ja tässä se on: Nelsonin osoittama moraalitutka, joka ei kritisoi jotain, mitä ehkä voisi kritisoida, vaan asettuu vain vahvistamaan jo aiemmin mainittua, haitallista hyvä-pahadikotomiaa.)

“Writing hasn’t changed a thing; when the writer puts down the pen, no matter how lucid or brutally honest his insights may have been, it is back to business as usual, which means, in this case, shooting up. This is depressing, but its honesty heartens me. It disallows the delusion that the act of writing necessarily connects us to humanity, that it will help us quit noxious substances, that it will restore us to love lost, or at least serve as a consolation. Literature is not, after all, self-help.” 

On kuitenkin olemassa myös toisenlaista taidetta; Nelson käyttää esimerkkinä avant-garde dramaturgi Richard Foremanin ajatusta siitä, että siinä missä kaikkein shokeeraavimmat kuvat jäävät ikuisesti mieleen (se pienen lapsen ruumis rannalla, Vietnamin sodan napalm-sadetta karkuun juokseva alasti kirkuva lapsi), mutta tavallaan taide, joka saa meidät todella toimimaan, on ennemminkin sellaista, vaikuttaa sinut hetkessä, mutta johon et aivan pysty taide-elämyksen jälkeen palaamaan, jota et osaa selittää, et muista tarkasti, et järkeistä palasiksi. Sellaisella taiteella, Nelson esittää, on suurempi eteenpäin vievä voima, koska se ei vain näytä, se avaa mahdollisuuden "kasvaa joksikin, jota et vielä ole". Ja tätä, tässä Nelson on parhaimmillaan, tästä Nelson oikeastaan vasta aloittaa. 

Nelsonin tapa käsitellä aihettaan on yhtaikaa analyyttinen ja silti jotenkin lyyrisen kaunis, lempeä ja ajaton. Nelson vaalii muussakin tuotannossaan tuttua ajatusta auktoriteettiasemien ja valmiiden moraalikantojen hylkäämisestä ja luo tilaa sinne, jossa ennen on ollut lähinnä rajoja ja aitoja. Nelsonin rauhallinen kyseenalaistaminen ja kysyminen jättää tilaa myös lukijalle, sillä hän ehdottaa ja epäilee, ei julista ja ratkaise. Se jos mikä tuntuu tässä nykymaailmassa raikkaalta, jopa rakkaalta ja tärkeältä. Joltain, mikä aidosti vie eteenpäin.

Kuten Maggie Nelsonin kanssa yleensäkin, en missään nimessä väitä ymmärtäneeni läheskään kaikkea lukemaani, varsinkaan kun luin häntä tällä kertaa englanniksi. Jo suomeksikin Nelsonin tekstiä saa kahlata toisinaan edes ja taakse, ja vasta kolmannella kerralla saattaa kuvitella tietävänsä, mitä hän ehkä tarkoitti. (Kunnes neljännellä lukukerralla kumoaa jälleen senkin.) Se on kuitenkin minulle vain positiivinen puoli, sillä Nelsonin kirjat ovat lahjoja, jotka jatkavat antamistaan kerta toisensa jälkeen. The Art of Cruelty on valtava, monitahoinen aarreaitta, johon jokainen uusi lukukerta tuonee täysin uuden kerroksen. Nelsonin tekstit kasvavat ajan ja lukukertojen myötä, ja juuri se on niissä erityisen taianomaista.

EPÄMIELLYTTÄVIÄ JA HANKALIA NAISIA – ANNA BOGUTSKAYA : UNLIKEABLE FEMALE CHARACTERS

ANNA BOGUTSKAYA : UNLIKEABLE FEMALE CHARACTERS

 – THE WOMEN POP CULTURE WANTS YOU TO HATE

340s.

Sourcebooks 2023

Anna Bogutskaya, brittiläinen elokuvateollisuuden parissa työskentelevä kirjoittaja ja podcastaaja, kirjoittaa kirjansa viimeisessä luvussa, ettei tätä kirjaa pitäisi olla olemassakaan. Ei ainakaan 2020-luvulla, ajassa, jossa sukupuolten välisen tasa-arvon voisi kuvitella olevan jo äärimmäisen stereotypisia ja kapeita karikatyyreja tiedostavimmin käyttävällä alueella. Mutta tasa-arvo, se ei lie koskaan valmis. Ja sen osoittaa loistavalla feministisellä analyysillä Bogutskaya, ruotien elokuvien ja televisioviihteen ahdasta ja yksioikoista naiskuvaa.

Bogutskaya lähtee liikkeelle näyttäen, miten moninaisia, monitasoisia ja syviä mieshahmoja me pop-kulttuurissa rakastamme. Miehet hyppivät vieraissa, saavat raivokohtauksia ja hermoromahduksia, laittavat lapsensa taistelemaan keskenään miljardiyrityksen perimisestä ja valmistavat huumeita autotallissa. Joaquin Phoenixin uskomattoman rikkinäinen ja arvaamaton Jokeri on yksi viime vuosikymmenen upeimpia elokuvahahmoja, kiukkuava ja simputtava tohtori House 2000-luvun alun viehättävän äksy hahmo, Successionin Logan Roy kaikessa despoottisuudessaan ihan varmasti rakasti lapsiaan, eikö rakastanutkin? Mutta entä kun nainen on monitahoinen, sekava ja sotkuinen? No, hänestähän tulee epämiellyttävä. Hankala. Nariseva akka. Nalkuttava ämmä. Hullu sekopää. Paperinohut karikatyyri, joka ei koskaan peri puolta valtakuntaa, eli saa sitä, mitä jokaisen naisen kilparadan päässä ykköspystinä pidetään: miestä ja parisuhdetta.

Bogutskaya pilkkoo viihteen vihattavat naiskuvat seuraavaan yhdeksään luokkaan (suomennokset bloggaajan omia): Bitchiin (ämmään), Mean Girliin (ilkeään tyttöön), Angry Womaniin (vihaiseen naiseen), Slutiin (lutkaan), Trainwreckiin (emotionaaliseen katastrofiin/sekoilevaan ikinuoreen, joka "ei ymmärrä kasvaa aikuiseksi"), Crazy Womaniin (hulluun ämmään), Psychoon (psykopaattiin), Shrewiin (äkäpussiin/nalkuttavaan akkaan) sekä Weirdoon (outolintuun). Jokaisella hahmolla on pitkä kulttuurillinen historia, jota Bogutskaya avaa lukijalleen hyvin kattavasti. The Bitch on ollut hyvin pitkäaikainen kulttuurillinen hahmo, omanlaisensa femme fatale, joka on ilkeä, oman edun tavoittelija, ja joka ei koskaan voi saada kahta yhtaikaa; toimijuutta ja arvostusta. The Bitch (ja itseasiassa moni muukin näistä hahmoista) valitsee ensimmäisen luopuen jälkimmäisestä. Mean Girl taas on ämmän pikkusisko, tuttu lukioviihteen kiusaajahahmo, joka käyttää valtaa teinipiireissä kauneuteen ja suosioon vedoten. Hänellä on ystäviä, hän määrää kuka otetaan piireihin ja ketkä joutuvat hylkiöiksi, ja kuka saa maata kenenkin kanssa. Lopulta "oikeus voittaa", ja pahasisuinen Mean girl syöstään vallasta yleensä julkisen nöyryyttämisen kautta. Hänkään ei voi saada kaikkea, mainetta ja suosiota. Jompikumpi riisutaan aina. Sama käy tietenkin vihaiselle naiselle, hullulle ämmälle, psykopaatille sekä lutkalle. Saat vain toimijuuden, et arvostusta. Opetus on selkeä: kun nainen kieltäytyy naisen kulttuurisesta roolista; lempeästä, empaattisesta, joustavasta ja miestä kannattelevasta hoivaajuudesta, hänellä on yksi ainoa lopputulos: tulla vihatuksi. Sekä sarjoissa, elokuvissa että kotisohvilla.

"An episode of Sex and the City summarizes the way pop culture treats Trainwrecks in a single scene. In the sixth-season episode 'Splat!', aired in February 2004, Carrie is attending a swanky New York loft party with her penultimate boyfriend in the series, the Russian, a.k.a. Alexandr Petrovsky (Mikhail Baryshnikov). Aging party girl Lexi Featherston (Kristen Johnston), who is wearing a shiny purple dress, doing coke in the bathroom, and loudly demanding to have a cigarette (despite smoking being out of vogue at this point), falls out the window of a high-rise. Splat. 

In an oral history of the episode for Vulture, the show's creator explicitly called her a cautionary tale for Carrie. Lexi was a character to 'scare her with what her life could be like if she stayed [in New York] - - - Lexi Featherston is only onscreen in one episode, and for less than ten minutes, but the message is clear: grow up or die."

...tulla vihatuksi tai kuolla. Jos vihattu naishahmo ei saa miestä, mutta se ei ole vielä tarpeeksi suuri rangaistus, hän kuolee. Hullut ämmät kuolevat, lutkat kuolevat, ilkeät tytöt ja outolinnut kuolevat, jos eivät kirjaimellisesti niin kuvainnollisesti, sosiaalisesti jääden kaiken hyväksynnän ulkopuolelle. Ja tämä jos mikä yhdistää Bogutskayan esiinnostamia naishahmoja; käyttäydy tai kuole. Mahdu muottiin tai ole ikuinen hylkiö. Kasva aikuiseksi, perusta perhe, omistaudu perheelle, ole hiljaa, älä ole liikaa, pysy kuosissa, kontrollissa, roolissa, sukupuolessa, pysy, pidä kiinni, näytä pintaa, älä liikaa, lopeta kun tulet äidiksi, vaimoksi, tyttöystäväksi, et voi harrastaa vapaata seksiä ja nauttia siitä, masennuksesi kuuluu olla kaunista ja lanadelrey'maisen esteettistä, itsemurhasikin on oikeastaan esteettinen kokemus, et saa reagoida miehen manipuloivaan käytökseen, et saa menettää kontrollia hetkeksikään, sillä muuten tulet vihatuksi tai kuolet. Se on meidän kohtalomme, ja sen jos minkä pop-kulttuuri on osannut naiselle opettaa jo satavuotisen historiansa alusta saakka. 

Lopuksi Bogutskaya muistuttaa vielä oivallisesti, miten pidettävyys ja miellyttävyys ylipäätään on noussut kummalliseksi tavaksi hahmottaa pop-kulttuurin hahmoja. Vähän väliä myös kirjamaailmassa saa törmätä arvioihin, joissa keskeisen hahmon epämiellyttävyys romuttaa koko kirjan, saa arvioijan tähdittämään teoksen yhdellä tähdellä ja ilmoittamaan, että vihaa kirjaa. Ja kyllä, julistin itsekin jokin aika sitten, että Eliza Clarkin Boy Parts -romaanin Irene on kenties vastenmielisin päähahmo, johon hetkeen olen törmännyt. Tämän Bogutskayan kirjan luettuani haluaisin kovasti väittää, että inhoni johtui siitä, että Clark päätyy käyttämään oikein ohjekirjaesimerkkiä hot mess -naisesta, jonka trauma päätyy selittämään täysin kusipäisen käyttäytymisen, mutta ei, vihasin häntä ihan vain siksi, että Irina oli kirjoitettu täydeksi kusipääksi. Kenties jopa sellaiseksi, jota toiseen sukupuoleen kirjoitettuna olisi vain pidetty viehättävänä fuckboina, jonka joku äititeresamainen hahmo lopuksi emotionaalisella työllään parantaa. Mutta: miksi hahmojen pidettävyydellä oikeastaan on mitään merkitystä? Ja mitä niinkin subjektiivinen asia kuin jostain pitäminen oikeastaan edes kertoo paitsi kirjasta etenkään sen tietyistä hahmoista? Puhumattakaan siitä, mitä kaikkea miellyttävä-epämiellyttäväakselin väliin mahtuu, eikö hahmojen pidettävyyden mittaaminen ole oikeastaan aika suppean asian tarkastelua, kun kirjallisuuden, kuten kulttuurin ylipäätään, näyttää, miten erilaisia, moninaisia, kompleksisia ja ristiriitaisia hahmoja me ihmiset parhaimmillaankin olemme? Jos pidettävyys vaatii normeihin mahtumista, ketä sellaisen arviointi lopulta edes palvelee? 

Meillä on mahdollisuus tehdä toisinkin, muistuttaa Bogutskaya: voimme ryhtyä kaikki joukolla yhdessä outolinnuiksi, weirdoiksi. Sillä oudoksi pääsee ihan vain olemalla suostumatta toimimaan normin mukaisesti, olemalla suostumatta yhteenkään rooliin. Rakastamalla itseään juuri sellaisena sekasortona, monitasoisena ja silti kasassa pysyvänä ihmehahmona, jota me jokainen olemme. Näyttäen, että meitä kuosissa pysymättömiäkin odottaa väistämätöntä kuolemaa myös ilo, nautinto, onni ja hyvä olo. Toimijuus. Ja kun katsomme TV:n moninaisia, sekapäisiä ja törmäileviä hahmoja, ehkä myös arvostus. Parhaimmillaan jopa yhtaikaa. 

Helmet-haaste 2023: 49. Kirja on julkaistu vuonna 2023