MELANKOLIAN PALUU

JAAKKO VUORI : MELANKOLIAN PALUU

64s.

Tutkijaliitto 2025

Tutkijaliiton uudessa Para-sarjassa julkaistaan kirjoja tai oikeastaan vihkoja, jotka jäävät artikkelin ja kirjan väliin. Sarjan aloitti Tanja Tiekson upea Dimi is died. Kokeellisen musiikin hiljaisuudet, josta kirjoitin Instagramiin joitain kuukausia sitten. Seuraava osa sarjaa on Jaakko Vuoren Melankolian paluu, teksti masennuksesta, aikalaissairauksista sekä suomalaisesta autofiktiivisestä kirjallisuudesta. 

Tämä teksti ei mahdu Instagramin kuvatekstiin, koska, no. Masennus – tai melankolia – niin sanotusti kiinnostelee, voihan sen hahmottaa olevan aggression kääntöpuoli. Masennus, ahdistuneisuus ja toisaalta myös koko kasvatusalaa niin kovin pelottava aggressiivisuus ovat meidän hetkemme aikalaissairauksia, siinä missä niitä aiemmin on ollut hysteria, neuroosit ja tuberkuloosikin. Kehitys kehittyy, ja lääketiede täsmentyy, mutta kuten Vuori esseessään tutkijoidenkin muistuttaa pointanneen, emme silti edelleenkään tiedä, mistä puhumme kun puhumme masennuksesta. Yksi ajattelee sen johtuvan persoonallisuuden piirteistä, alttiuksista ja riskitekijöistä. Toiselle se on aina jonkin lapsena koetun trauman myöhempi ilmentymä. Aikamme katsoo sitä niin läheltä, ettei se kuitenkaan tahdo erottaa sen kaiken nielevää normatiivisuutta, tai oikeastaan normatiivisuuden nielemää mielenterveyttä. 

"Emme elä enää bakteriologisa aikakautta – aikakausisairaus on nyt toisenlainen. Pikemminkin kuin bakteriologiset sairaudet alkavaa uutta vuosituhatta määrittävät Hanin mukaan neuraaliset häiriöt: ADHD, burn-outsyndrooma ja masennus. Neuraaliset häiriöt eivät kumpua enää immunologisen järjestelmän aktivoivan vieraan negatiivisuudesta vaan aikakautta luonnehtivasta 'positiivisesta ylijäämästä': alituisen aloitteellisuuden, kommunikaation ja kykenemisen ihanteesta. Paradoksaalisesti juuri nämä positiivisuutta hehkuvat ihanteet johtavat masennuksen murtautumisesta julkiseen keskusteluun ja lääketieteen huomion kohteeksi. Masennuksen luonnetta aikakausisairautena ja sen kulttuurista olemusta on siis tarkasteltava yhdessä."

On meillä selityksiäkin, tietenkin. Yhden teorian mukaan ajatellaan, että siinä missä aggressio kääntää koetun epäreiluuden, oman kyvyttömyyden, vertailun ja yhteiskunnan vallitsevaan hegemoniaan mahtumattomuuden muiden syyksi ja purkaa pahan olon heihin, on masennuksessa oikeastaan kyse aivan samasta tunteesta – se vain kääntää syyn itseensä ja purkaa pahan olon sisään, on vihainen itselleen omasta kyvyttömyydestään, kuten Vuorikin tekstissään kirjoittaa Freudin analysoineen. Yksilöpsykologisen selitysmallin mukaan aggressiivisesti käyttäytyvä käyttää siis tunnettaan usein ylilyönteihin asti muutosvoiman tapaisena korjausyrityksenä, mutta tulee jatkuvasti torjutuksi sosiaalisesti paheksutun käyttäytymisensä vuoksi ja tulee näin syventäneeksi kierrettään entisestään. Samaan tapaan masentunut taas käpertyy itseensä ja omaan voimattomuuteensa, ja tulee todistaneeksi kyvyttömyytensä uudelleen ja uudelleen. Kumpaankin tarjotaan tässä ajassa yhtä ja samaa "parannuskeinoa": olla enemmän kuin muut, löytää se "oma juttu", jolla toteuttaa itseään. Siis olla kuin ne ei-aggressiiviset ja ei-masentuneet, yrittää vielä ihan vähän enemmän. Oman paikan löytämisen vaatiminen ajassa, joka tarjoaa onnistumiseksi lähinnä kapeaan normiin mahtumista ja kuitenkin samalla vähän myös yli-ihmisyyttä, jonka palkinnot ovat sosiaalisessa näkyvyydessä, kuten Vuori oivallisesti tekstinsä alussa muistuttaa, palaa kuitenkin varsin usein vaatimaan yksilöltä jotain sellaista, joka hänet alun alkaenkin sai oireilemaan. Vuori palaa siihen kiinnostavimpaan ja laajanäköisimpään selitykseen: masennukseen ja melankoliaan ajan ilmiönä, joka on ennemminkin reaktio nykyajan vaatimuksiin (mahtumattomuudesta) kuin yksilöpsykologisista riskitekijöistä. Toki, jotkut masentuvat toista herkemmin. Samalla tapaa jotkut reagoivat aggressiolla toista helpommin. Mutta en tiedä mitä me lopulta teemme sillä tiedolla, mitkä tekijät lisäävät riskiä masentua/muuttua aggressiiviseksi jos emme ymmärrä niitä rakenteita, jotka näillä riskihenkilöillä masennusta ja aggressiota aiheuttavat.

Melankolian paluu on kuitenkin paljon enemmän kuin teoriaa. Se on älykäs, aiheeseensa syvästi paneutuneen kirjoittajan laaja tutkielma melankolian historiasta, nykyisyydestä ja toisaalta myös sen kulttuuria läpäisevästä luonteesta. Vuoren kieli on paikoin hyvinkin akateemista, toisaalla siihen pohjaavaa kirjallisuusanalyysia. Se liikkuu luontevasti, ei jämähdä kuivakkuuteen vaan tuo jollain hiljaisella tavalla melankolisen estetiikan näyttämölle, kriittisen tarkastelun alaiseksi. Kun 1900-luvun alun kirjallisuutta leimasi tuberkuloosi parantolatarinoineen, on 2000-luvun (kotimainen) autofiktio melankolian ja masennuksen läpäisemää. Kirjasen kolme aiemmin julkaistua, nyt tätä kokoelmaa varten muokattua ja yhtenäistettyä tekstiä tarjoaa laajan sekä syvällisen analyysin ajasta ja ajan sairauksista. Vuori kuvaa masennusta positiivisen ylijäämän tautina. Ajassa, jossa tosiaan ajattelemme kaiken olevan yksilöstä ja hänen henkilökohtaisesta kompetenssistaan sekä kehittymishalukkuudestaan kiinni, näyttäytyy kyydistä tippuvat henkilökohtaisesti epäonnistuneina eikä juuri kukaan kiinnitä huomiota niihin rakenteisiin, joita ihmisiä matkasta jättävät. Siinä missä melankoliaa ennen leimasi negatiivisuudessa piehtarointi ja jopa tähtitieeteellisiin ulottuvuuksiin yltävä merkityksettömyyden tunne, on nykymasennus enemmän mahtumattomuutta niihin odotuksiin, joita kukaan ei oikein osaa nimetä, mutta jotka kuitenkin olisi pitänyt saavuttaa tiettyyn aikaan mennessä.

"Myöhäismodernien länsimaisten yhteiskuntien perustava eettinen vakaumus on, että kysymys hyvästä elämästä on yksityinen ja yksilöllinen, jokaisen ihmisen yksin omista resursseistaan käsin ratkaistavissa oleva ongelma. 

– – – 

Jotta ei laiminlöisi omaa potentiaaliaan, on mahdollisuuksien silmänkantamattomassa moneudessa tehtävä yhä enemmän parhaita mahdollisia valintoja ja kerättävä erilaisia resursseja, joiden avulla tulevaisuuden kolonialisointi tulee mahdolliseksi."

Sekä toisessa että kolmannessa tekstissä Vuori ottaa esimerkikseen Sisko Savonlahden esikoisromaanin, Tuomas Kokon Tosi kivat juhlat, Erkka Mykkäsen Sellaisen miehen sekä Emmi-Liia Sjöholmin Paperilla toisen.  Loppua kohden mukaan tulee myös Harry Salmenniemen autofiktiota parodioiva autofiktio, Varjotajunta. Kaikkia näitä yhdistää yksi ja sama – melankolia ja masennus aikalaiskuvauksena, masentuneisuus taidekuvauksena, prekaarin ja silti kulttuurista pääomaa hallitsevan luokan kipuilu omasta asemastaan ja asemansa näennäisen heikoista taloudellisesta resursseista. Tämän autofiktiivisen kirjallisuuden päähenkilöviisikon elämässä näyttäydytään kyllä Flow-festivaaleilla, harrastetaan onttoa seksia, käydään New Yorkissa elämässä ja haaveillaan Berliinistä, mutta mikään ei täyty, mikään ei tule miksikään, mikään ei pelasta – koska pelastus olisi jälleen oireen syy, eli jokin ulkoinen sisäisen tyhjyyden valtakunnassa.

Masennus on sairautena kaiken nielevä, kamala ja tietynlaisessa narsismissaan tuhoisasti itsensä ympärille murtuva mekanismi. Se on totta ja todellista  – kuten neuroosit, hysteria ja tuberkuloosikin aikoinaan niitä sairastaville olivat. Silti oma aikamme myös tuottaa ja jopa romantisoi masennusta ja melankoliaa: Lana Del Reyn kaltaiset kulttitähdet leikittelevät musiikkivideoissaan jatkuvasti itsemurhan tematiikalla, viikkolehdet rakastavat "masennuin mutta kannatti, koska löysin uuden suunnan" -narratiivia ja autofiktiokin lähinnä rypee ja pyörii sen mustuudessa astumatta askeltakaan kauemmaksi, näyttämättä taiteen voimin mitä kaikkea tuon myllerryksen taustalla on. Erkka Mykkäsen päähenkilön pelastaa diagnoosi, Sisko Savonlahden mahdollinen poikaystävä, huomauttaa Vuori. Yhteyttä ja syytä etsitään lähes neuroottisesti, mutta aina ulkoa.

Ihmisiä jatkuvasti kadottavassa ajassa Vuoren analyyttinen tekstitrio tarjoaakin masennukselle yhteiskunta- ja kapitalismikriittisen näkökulman. Vuori haastaa vallitsevat yksilökeskeiset paradigmat, ja tekee melankolialle sen, mitä olen aina haaveillut osaavani tehdä aggressiolle: ottaa sen pois ilmeisimmästä ja tarkastelee sitä askeleen kauempaa, nähden nykyajan rakenteita, haastaen myös lukijansa kyseenalaistamaan myöhäiskapitalistisen yhteiskunnan kaappaamia selitysmalleja. Vuori näyttää, miten hallinnan mekanismit syövät ihmistä masennuslääke kerrallaan, ja piilottaa oman valtansa yksilön subjektiviteettiin, haluun tavoitella samaa kultaista polkua kuin ajan sankaritarinat antavat ainoiksi oikeiksi ymmärtää. Niin kauan kun yhteiskunnan tuottama epäonnistumisen tunne yksilöllistyy, ei kellään ole voimavaroja puuttua näiden rakenteiden kyseenalaistamiseen. 

ANNI SAASTAMOINEN : DEPRESSIOPÄIVÄKIRJAT

ANNI SAASTAMOINEN : DEPRESSIOPÄIVÄKIRJAT

157s.
Äänikirja 2h20min

Kosmos 2017

Lokakuun alun Storytelin kokeilujakson aikana pääsi kuunteluun toinenkin lyhykäinen teos, sellainen, jonka varmasti tiesin ehtiväni siihen kahteen viikkoon kuunnella. Nappasinkin junamatkan ratoksi virtuaalikirjastosta vuoroon Saastamoisen Depressiopäiväkirjat, kuullen siitä ensimmäisen kerran tuon sovelluksen kautta, kiinnostuen aiheesta ja Twitterin kautta tutunkuuloisesta kirjailijanimestä. Rääväsuuta, aitoa ja raivorehellistä kirjallisuutta, mikä mainio tapa viettää junamatkaa, kun kirjan lukeminen ei onnistu jaloissa härväävän pikkukoiran vuoksi ihan niin sujuvasti kuin toivoa saattaisi.

(Jos edellinen kuuntelemani Everstinna pääsi oikeuksiinsa nimenomaan äänikirjana, tämä olisi ehkä kannattanut lukea. Tai se olisi ainakin kannattanut kuunnella pienemmissä pätkissä, neljän tunnin aikana kuunneltu lähes kaksi ja puolituntinen oli ehkä vähän turhan raskas, vähän liikaa ja vähän liian armoton kokemus tätä teosta kohtaan. Se ei päässyt parhaisiin oikeuksiinsa, tavallaan, koska sen maneerit tulivat vähän liiankin selväksi. Nyt esimerkiksi häiritsi vähän leikkaa-liimaa-systeemillä kokoon askarreltu, tauot väärissä kohdissa ja vääränpituisina sekaan putoileva kokonaisuus, mutta ehdottomat pisteet kuitenkin siitä, että Saastamoinen tämän itse lukee. Se tuo tarinan oikeasti lähelle.)

"Haluaisin kyetä selittämään, mistä kaikki alkoi. Se antaisi lohtua ja toisi jonkinlaista toivoa ja järkeä, saisi konkretiaa tähän sisuksissani hönkivään mörköön. Jos kykenisi löytämään psyykensä väleihin litistyneenä säilötyn fossiilin, joka paljastaisi kaiken paskuuden alkuperän, olisi hieman helpompaa. Supsuttelisin sellaisella arkeologin siveltimellä murentunutta pyykeä varovasti fossiilin ympäriltä ja rapsuttaisin sen rankaan mähjääntynyttä muistomassaa irti, kunnes saisin sen paljaaksi. Siinä olisi syy. Siinä hauraanraihnaisessa rangassa, siinä olisi kaiken mustuuden ja paskan ja sisällöttömyyden ja tunnottomuuden ydin."

Kyse on siis tosiaan Anni Saastamoisen henkilökohtaisesta depressiopäiväkirjasta, masennustarinasta, siitä, miten mieli murenee ja möröt saavat vallan lamauttaen kaiken muun ympäriltään. Saastamoisen suurin sanoma on, että masennus tuntuu niin painavalta, ettei mikään muu tunnu miltään, ja masennus on sairaus, joka voi viedä sellaisenkin ihmisen mennessään, jolla on näennäisesti kaikki hyvin. Aivan kuin syöpä voi iskeä kahden lapsen onnellisesti naimisissa ja hyvässä työssä käyvälle äidille, voi mielikin sairastua. Se ei paikkaa, aikaa ja elinoloja kysele, ja vaikka moni toki altistuu sille myös elämän suurien mullistusten ja menetysten kautta, sitä on myös toisenlaista, aina olemassa ollutta, mukanaan vievää, joka iskee, vaikka miten näyttäisi siltä, ettei tuolle nyt ainakaan.

Saastamoisen kieli ja tyyli on säpäkkä ja terävä. Se ei anteeksi pyytele, vaan purkaa vihaan naamioitunutta pahaa oloa menemään, päästelee ulos ja kyseenalaistaa kaiken, mitä masennuksen ympäriltä puhutaan. Se ravistelee suomalaista vaikenemisenkulttuuria, masennusta tabuna, hampaat irvessä pärjäilemistä, kun kukaanhan ei apua saa tässä maassa pyytää. Sitä onkin hurjan mielenkiintoista lukea, tai siis kuunnella, sillä Saastamoinen näkee ja kokee asiat jotenkin niin perustavanlaatuisesti päinvastoin kuin minä, on niin totaalisen erilainen, vaikka tutuista asioista kertookin. Se herättää miettimään, voiko toisen täysin erilainen näkemys vaikuttaa omaan mielipiteeseen kirjasta, sillä minähän koen kaiken aivan toisella tavalla, ja en samaistu lainkaan. Mutta jos en samaistu, miksi se olisi automaattisesti huono, sillä silloinhan minulla on mitä mainioin paikka ymmärtää, taas ihan vähän enemmän. Tätä lukiessa/kuunnellessa kannattaa kuitenkin muistaa, että tämäkin on vain yksi masennuksen ilmenemismuoto. Se on Saastamoisen henkilökohtainen tarina, ja siinä missä hän haluaa työntää kirjalistat ja kyselylomakkeet palavina perseeseensä, joku muu niistä hyötyy, pitää tärkeinä, kokee auttavina ja ilmaisee oman masennuksensa, depressionsa täysin toisella tavalla kuin kirjan kirjoittanut. Sekään ei tee hänestä yhtään sen vähempää masentunutta, väärällä tavalla, vaikka se ei leiskukaan ulos passiivisaggressiivisuutena tai pelottavuutena. Se tekee hänestä vain omanlaisensa.

Noin niin kuin kirjallisuutenahan tämä oli vähän kuin pitkäksi venynyt, kaikkensa yhteen päivitykseen latova Feissarimokiin päässyt julkaisu, jossa annettiin mennä, reviteltiin ja purettiin kaikki, mikä vuosien varrella padon taakse oli jäänyt kummittelemaan. Se ei pyydellyt anteeksi, mutta se jäi kuitenkin ihan vähän liikaa jumiin yksipuolisiin tehokeinoihinsa, jokaikisen lauseen pakotettuun, vittumaiseen nokkeluuteen ja pauhuun. En minä kirosanoja kirjoissa vastusta, tällaisissa ainakaan, mutta jos ne ovat ainoa tapa, jolla turhautumista ilmaistaan, alkaa ne menettää merkitystään pidemmän päälle, kulua ja kuulostaa lähinnä lapsellisilta. Tiedän kyllä, ettei tämän tarkoituskaan ole olla mitään korkeakirjallisuutta, eikä sen missään nimessä pidäkään olla mitään muuta kuin on, se on juuri niitä teoksia, joiden raatorehellisyys ja helpostilähestyttävyys on ehdottomasti muotoaan tärkeämpää. Mutta silti, ihan vähän jäin vain miettimään, että jos tämä olisi ihan himpun hiotumpi, ilman että menettäisi silti särmäänsä, himpun verran huolellisempi, ilman että persoonallisuus kuitenkaan katoaisi, voisiko se silloin olla myös himpun verran vaikuttavampi ja enemmän ihon alla?

Ja sitten taas toisaalta, vitut. Tämä oli aito, rehellinen ja hyvä juuri tällaisenaan, ei sitä oltu tehty muita miellyttämään. Ja siksi se loistava teos olikin.

Depressiopäiväkirjoista muita hienoja kirjoituksia: Rakkaudesta kirjoihin, Usva, Kujerruksia  & Pieni kirjasto