KYMMENEN PUHEENVUOROA YHTEISKUNNASTA

THEODOR W. ADORNO : 

KYMMENEN PUHEENVUOROA YHTEISKUNNASTA:

1949–1963

288s.

Tutkijaliitto 2025

Suomennos & jälkipuheTaneli Viitahuhta

Theodor W. Adornon kirja kuuluu niihin teoksiin, joiden kanssa meinasi käydä kuin onnen kanssa konsanaan – oli hyvinkin lähellä, etten kävellyt kokonaan sen ohi. Olin kyllä jollain tapaa noteerannut sen Tutkijaliiton julkaisuissa, mutta ehkä ajatellut, ettei tämä nyt kuitenkaan ole minun kirjani, ihan kaikkea minäkään en ehdi enkä jaksa lukea. Ihan täysin en muista, milloin ja missä kuitenkin kiinnitin katseeni kanteen tarkemmin, mutta kun huomasin yhden tekstin olevan Koulutustavoitteet ja opiskelijoiden odotukset, tajusin olevani enemmän tai vähemmän ns. ammattikirjallisuuteni parissa. Ja niinpä juuri pahimman lukuperformanssikeskustelun keskellä nappasin sen käteeni ja suuntasin suoraan vallilalaisen Roots-kahvilan terassille lukemaan kirjaa – tietenkin vegaanisen kahvin ja gluteenittoman mutakakun seurassa. Oi sitä tuon nimenomaisen hetken itsetietoisuutta, hesulilaisten pahinta vihollista.

No, hesulilaisuudesta ja performansseista voidaan keskustella toistekin, sillä nyt reilu kuukausi myöhemmin sain viimein luettua tämän loppuun – osan teksteistä jopa kahteen kertaan. Aloitin särppien, luin ihan ensin tekstit Autoritaarisesta persoonallisuudesta sekä jo yllämainituista koulutustavoitteista, ja sitten aloitin vielä näiden lukemisen järjestyksessä uudelleen. Jotain kolahti ja loksahti – suuresti. Paitsi oman tutkimuksen kannalta, myös tulevien tutkimusajatusten kanssa. Nyt 10 puheenvuoroa yhteiskunnasta on niin täynnä muistilappuja ja marginaalihuomautuksia, että se muistuttaa enemmän päiväkirjamaista keskustelua kuin tietokirjaa, ja silti (vai juuri siksi?) kirjasta tuntuu olevan vaikeahko kirjoittaa. Se on niin laaja, se liippaa niin läheltä omia työkirjoituksiani ja se on silti ihan omanlaisensa, etten tiedä miten vangita tällaiseen pieneen blogitekstiin sen syvempää olemusta. Mutta yritän.

Theodor W. Adorno on nimenä tuttu, jos tuntee kriittisen teorian ja yhteiskuntakritiikin historiaa. Olen itse enemmän ns. foucault'laisia, humpsahtanut ranskalaisen Foucault'n valta-analyyseihin ja yhteiskuntateorioihin. Adorno edustaa taas Frankfurtin koulukuntaa, ensimmäisen maailmansodan jälkeen Frankfurtin yliopistoon perustetun sosiaalitutkimuksen instituutin ajattelijoita. Moni ko. koulukunnan ajattelija – Adorno mukaan lukien – pakeni maasta kuitenkin toisen maailmansodan ajaksi, ja tutki Yhdysvalloissa ollessaan juurikin totalitarismin syntyä. Maanpaosta palattuaan tutkimusaihe kiinnosti Saksassa – hyvinkin ilmeisistä syistä. Miten mitään niin julmaa pystyi tapahtumaan ja miten mitään näin julmaa voisi estää tapahtumasta koskaan uudelleen?

10 puheenvuoroa yhteiskunnasta: 1949–1963 on teoksen suomentajanakin toimineen Taneli Viitahuhdan muutamasta eri teoksesta kokoama kymmenen puheen kokoelma, joka käsittelee paitsi totalitarismia ja yhteiskuntaa myös tosiaan koulutuspolitiikkaa, kaupunkisuunnittelua kuin taikauskon (eli tässä tapauksessa astrologian) ongelmallisuuttakin. Laadukkaasti kuratoitu tekstikokoelma päästääkin Viitahuhdan jälkisanojakin lainaten Adornon aidosti ääneen – litteroidut ja puheista kirjoitetut tekstit soljuvat luentomuotoisesti ja puhuttelevat yleisöään/lukijaansa aivan eri tavalla kuin tavanomainen, esseemuotoinen kirjoitus. Kokonaisuus on onnistunut, harkittu ja hiottu, ja vaikka osaan teksteistä jää vähemmille merkinnöille, on Adornon laajaan tutkimus- ja ajattelutyöhön tutustuminen kaikkinensa erityisen mielekästä.

Ja jos jotain voisin tämän teoksen kanssa tehdä, niin pakottaa kaikki suomalaiset opettajat, yhteiskunnalliset toimijat, (Hesarin) toimittajat sekä äärioikeiston nousun "loukkaantumispolarisaatioksi" typistävät kommentoijat lukemaan nämä puheet. Ja ihan etenkin sen Autoritaarnen persoonallisuus -puheen. 

Adorno laajan tutkimustiedon perusteella nimittäin antaa kyytiä liberalistien lempilapselle, eli tolkun ihmiselle, ja muistuttaa, ettei mikään ääriliike poistu silittelemällä totalitaristista valtiota havittelevia fasisteja myötäkarvaan eikä toisaalta autoritaarinen persoona muutu "suvaitsevaiseksi" vain kertomalla hänelle, että itseasiassa meillä kaikilla on ihmisarvo. Tämä nykyäänkin vahvasti elävä ajatusharha, joka typistää paitsi laajat ja monimutkaiset yhteiskunnalliset ilmiöt ja toisaalta auktoriteerin vallasta haaveilevat yksilöt "kahden ääripään erimielisyyksiksi", joista voi parantua "suuttumalla vähemmän" on nimittäin paitsi vaarallinen ja totalitarismille sekä fasismille tilaa antavaa politiikkaa myös aivan väärässä. Adorno esittääkin puheessaan Autoritaarinen persoonallisuus, että itseasiassa tällainen psykologinen taipumus saa vain bensaa liekkeihinsä, kun siihen suhtautuu myötämielisesti, kun sitä pitää yhtenä legitiiminä ajatusmallina. 

Adorno muistuttaa, että autoritaarisia persoonallisuuksia on ja tulee olemaan joka ajassa, mutta tietyt yhteiskunnalliset riskitekijät voivat saattaa heidät valtaan – kuten viime vuosikymmeninä on käynyt paitsi Yhdysvalloissa ja Manner-Euroopassa myös enenevissä määrin pohjoismaissa Suomi mukaan lukien. Tällaiset persoonat, sanotaan nyt vaikkapa eräiden rasististen ja äärioikeistolaisten puolueiden kannattajat, ovat Adornon mukaan auktoriteettiin ja korkeisiin hierarkkioihin jossain aiemmassa kehitysvaiheessaan vahvasti tarttuneita henkilöitä, eikä heidän taipumuksensa poistu, vaikka miten heitä yritettäisiin ymmärtää ja kuunnella. Mekanismi menee nimittäin tiivistetysti jotenkin näin: 1. autoritaarinen persoonallisuus samastuu kurittavaan vallanpitäjään, koska samastaa kurin ja vallan toisiinsa. 2. autoritaarinen ihminen ei välitä, vaikka kuri osuu häneen, koska hän ajattelee, että heikompia kuuluu kurittaa, mutta hän ei voi olla heikko, koska hänellä on (harhainen kuvitelma, että hänellä on) valtaa 3. Adorno esittää, että juuri tämä sisäinen ristiriita on polttoainetta sille, miksi fasistiset ja totalitaristiset puolueet pääsevät valtaan: autoritaarinen persoonallisuus ei pysty käsittelemään sitä vihaa, jonka hänen ja hänenkaltaistensa kurittaminen hänessä herättää vaan kääntää tämän nimenomaisen aggressioenergian alaspäin, vielä itseäänkin heikompien vihaamiseen. 4. Näin kierre on valmis – kun vaikkapa eräs valtioinvarainministeri saksikäsiensä kanssa poseeraa leikattuaan juurikin omien kannattajiensa sosiaalituista, samastuu kannattaja saksikäsiministeriin ja suuntaa sisäisen ristiriidan herättämän vihan maahanmuuttotaustaisiin ihmisiin, joita syyttää oman elämänsä kurjistamisesta. Ja kun tähän soppaan vielä lisää autoritaarisen persoonallisuuden kyvyttömyyden muuttaa omia ennakkoluulojaan saati ottaa vastaan uutta, oman tiedon kanssa ristiriidassa olevaa informaatiota, on fasistisen puolueen pohjakannatus valmis.

Eli palatakseni tolkun liberalismin ajatusharhaan – niin sanottu polarisaatio ei katoa hyysäämällä ääriajattelijoita ja autoritaarisen yhteiskunnan sekä kurin havittelijoita vaan nimenomaan estämällä tällaisten voimien yhteenliittoumat ja pahoinvoinnin purkaumat. Autoritaarinen persoonallisuus – tai hallitus – toimii ainoastaan kostajana ja kurittajana, ja kun Adornoa lainaten tällainen ajattelu yhdistyy vielä pääsääntöisesti aina nationalismiin, ei yksikään yhteiskunta ole voinut äärioikeiston nousun jälkeen paremmin, päin vastoin. Siksi Martti Luther Kingiä mukaillen voisikin sanoa, ettei äärioikeisto nouse pahojen pahuudesta vaan nimenomaan hyvien hiljaisesta hyväksynnästä.

x

10 puheenvuoroa yhteiskunnasta onkin tietyllä tapaa jopa pelottavan tarkkanäköinen ja enteellinen kokoelma Adornon luentoja ja puheenvuoroja, mutta profetaalisena sitä ei kannata lukea – jos jotain tästä juuri toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen pidetystä puhekokoelmasta voisi yleisesti ottaa mukaan, niin sen, että tietyt yhteiskunnalliset epätasapainot, objektivoiva yhteiskuntamuoto, ihmisyksilön merkityksettömyyden tunne ja kaiken jyräävien markkinatalouslakien sekä niiden luoman epävarmuuden aiheuttama ahdistus ja toivottomuus on juurikin omiaan synnyttämään paitsi nationalismia että ääriajattelua myös totalitaristisia yhteiskuntia, joiden ansiosta holokaustin tapaiset tapahtumat ovat tässäkin ajassa mahdollisia. Me elämme tällä hetkellä aikaa, kun Israel suorittaa silmiemme alla kansanmurhaa, Trump ja Putin rapauttavat tahoillaan demokratiaa ja koko eurooppalainen yhteisö on aivan hukassa mihin suuntaan kumartaisi ja mihin pyllistäisi. Pahimmillaan kumarrus tapahtuu jälleen sen raaimman suuntaan, ja olemme pian entistä pahemmin rähmällään fasismin edessä. Vaihtoehtojakin olisi, mutta se vaatisi ryhtiliikettä nimenomaan vastavoimilta – eikä tämänhetkisen hallituksen kurittava kurjistamispolitiikka ja lehdistön sitä legitimoiva dogmaattisuus ainakaan paranna asiaa.

PYTHIA PUHUU

LIV STRÖMQUIST : PYTHIA PUHUU

229s.

Sammakko 2025

Alkuteos: Pythian pratar, 2024

Suomennos Helena Kulmala

Saatu arvostelukappaleena

Ruotsalaisen sarjakuvataiteilija Liv Strömquistin laskujeni mukaan seitsemäs sarjakuva-albumi on täällä. Edellisvuosien teokset ovat käsitelleet niin kauneusihanteitamme, rakkauskäsitystämme kuin heteronormatiivisuuttakin, nyt uusimmassa Pythia puhuu teoksessaan hän lähtee taas oraakkelin nimissä antamaan seitsemän oppia kohti parempaa elämää. Tuttuun satiiriseen huumoriinsa kiedottu oppikirja on jälleen sitä kirkkainta ja terävintä Strömquistia, jota olenkin jo ehtinyt sitten ensimmäisten suomennosten kaipailemaan enemmänkin.

1. Menetä hyvinvointisi hallinta

Pythia puhuu alkaa ytimekkäällä ohjeella, joka nurin käännettynä muistuttaa täydellisesti sitä myöhäiskapitalistisen yhteiskunnan normitetumpaa ohjenuoraa, eli 'hallitse hyvinvointiasi'. Strömquist hyppää kritisoimaan tätä sisäistetyn hallinnan – itseohjautuvan ja kontrollissa pysyvän subjektiviteetin – irvikuvaa sekä Ronald Reaganin astrologin että sosiologisen kritiikin kautta. Strömquist näyttää mitä kaikkea ongelmallisuutta ohjeiden "pidä hauskaa" ja "näytä hyvältä" taakse piiloutuukaan, ja miten kärjistetysti näillä kahdella vaateella koko keskiluokkainen yhteiskunta pidetään kontrollissa – saaden heidät siis tosiaan kontrolloimaan jatkuvasti itse itseään. Se johtaa myös tilanteeseen, jossa ajattelemme, että itseään kontrolloimalla – aina oikeista valinnoista tunteisiin ja haluista ulkonäköön – kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa. Todellisuudessa elämä on kuitenkin aina enemmän tai vähemmän ulkoisten vaikuttimien ja sattumien sarja, mutta jos sattuu olemaan hyvinvointipyramidin huipulla, niin onhan se nyt toki vain kivempaa uskotella sekä itselleen että muille että sinne on kiivetty omin avuin eikä esimerkiksi onnettarien sekä muiden kustannuksella.

2. Menetä kehosi hallinta

Keho-osiossa Strömquist jatkaa vinoutuneen (?) kuolemakäsityksen seuraan, ja muistuttaa miten tolkuttomasti käytämme nykyisin aikaa kuoleman estämiseen. Siis sen kaikken väistämättömimmän, vääjäämättömimmän ja ennustettavimman asian näennäiseen kontrollointiin, jota melko absoluuttisesti emme pysty niin yhteiskuntana kuin yksilöinäkään koskaan estämään, hyvä jos viivästyttämäänkään. Mikä keho- ja kuolemakäsityksessämme on vialla, ja miten senkin voi sosiologisesti ymmärtää jälleen käpertyvän eräänlaiseksi yksilönhallinnaksi, suoritettavaksi asiaksi, jonka voisi muka elämässä välttää, jos osaa pelata elämäksi kutsuttavan pelin juuri oikeiden sääntöjen mukaan? 

3. Menetä rakkauselämäsi hallinta

4. Älä noudata neuvoja

5. Anna muille enemmän kuin saat

Eli kuten näistä esimerkeistä huomaa, Pythiassa ollaan jälleen tiukasti Strömquistin erityisosaamisalueella: terävässä yhteiskuntakritiikissä, myöhäiskapitalistisen ja yltiöindividualistisen yhteiskunnan ongelmakohdissa, yksilön hallinnassa ja kontrolloinnissa. Pythiaan mahtuu hyvinvoinnin, kehon ja rakkauden miesasiamiesmäisen hallinnan lisäksi myös kritiikkiä järjen ylivallasta, järkeistetyn maailman nurinkurisesta puolesta kadottaa kaikki mystinen, ihmeellinen ja selittämätön – eli juuri se, mikä niin usein tekee elämästä elämisen arvoisen ja kokemusrikkaan. Sosiologisia tutkimuksia lainaten Strömquist muistuttaakin, että mitä kovemmin yritämme välttää esimerkiksi kuoleman sekä kehollisen ja tunteellisen epämukavuuden kaltaisia tunteita sen varmemmin menetämme myös niiden mukavat tunteet ja jätämme jäljelle ainoastaan kyynisen autiomaan, jossa mikään ei tunnu miltään. Ja sehän se vasta pahalta tuntuukin, ja asiaan on tietysti syypää manosfräärin mukaan naisissa/muissa ihmisissä tai muun yhteiskunnan mielessä siinä, ettei itse vain ole suorittanut elämäänsä taas ihan tarpeeksi lujaoppisesti. Tätä analogiaa jatkaen itse muistuttaisin, että kumpikin näistä on sitten taas ehdottomasti omiaan lisäämään aggressiivisuutta niin ihmisten välillä kuin itsensä sisällä. Muita syyttävä muuttuu entistä vihamielisemmäksi kuvitteellisia onnenviejiään kohtaan ja rankaisee heitä aina misogynistisestä häpäisystä joukkomurhiin kun taas itseään syyttävä ajautuu yhä syvempään riittämättömyyden suohon rankaisten itse itseään jälleen uusilla dieeteillä, kuriohjelmilla ja itsetuhoisella käyttäytymisellä. Kun suhtaudumme ihmisiin välinearvoon perustuen, laskien mitä keneltäkin voi saada ja miten esimerkiksi ystävän huolet ovat mitattavavissa olevien resurssien viemistä, olemme enemmän yksin kuin koskaan aiemmin tässä jo valmiiksi hähmäisen yksinäisessä ja eristyneisyyteen ohjaavassa yhteiskunnassamme.

6. Luovu henkilökohtaisista tavoitteistasi

7. Mene ulos

Strömquistin seitsemän nurinkurisiksi käännettyä elämänohjetta onkin oikein oivallinen tapa jos nyt ei elää niin ainakin hahmottaa sitä, miksi nykyisenlainen elämä ei edes voi tuntua koskaan täysin tyydyttävältä, jos sitä elää lacanilaisittan kutsuen näkymättömän toisen normien mukaisesti. Tai oikeastaan kun sitä elää – Lacanin teorioiden mukaan kun Strömquist muistuttaa myös, että meillä ei ole mitään ympäristöstämme erillistä 'autenttista minää', jonka ääreen pääsisimme ja jonka ohjeita kuulisimme, jos jälleen kerran vain ottaisimme jonkun vaikuttaja-psykologitohtorin someohjeet kirjaimellisesti todesta, ja kaivelisimme esiin jokaisen lapsuutemme negatiivisen tapahtuman traumaksi nimeten ja sulkisimme toiset ihmiset pois elämästämme omien rajojen nimissä. 

Me emme ole mitenkään kovin erityisiä, meitä ei ohjaa tähdet eikä manifestointiin perustuvat affirmaatiot. Vain moderni ihminen on niin itsekeskeinen, että ajattelee juuri hänen ajatustensa voivan ohjata jollain tapaa maailmankaikkeutta, ja juuri se lopulta jättää meidät entistä yksinäisemmiksi, muistuttaa myös Strömquist. Me emme ole mitään olematta jotain suhteessa sekä muihin ihmisiin että ympäristöön ja aikaan jossa elämme, ja sen tutkimisen aloittamiseen tämä(kin) sarjiskokoelma on mitä mainioin aloituspaikka. Yhdessä, muita ajatellen. Elämä tuntuu yllättävän kevyeltä, kun ei koko ajan ajattele, että omilla tekemisillä saati ajatuksilla olisi jotain kosmista vaikutusta yhtään mihinkään.

HOIVAMANIFESTI – KESKINÄISEN RIIPPUVAISUUDEN POLITIIKKA

THE CARE COLLECTIVE* : HOIVAMANIFESTI – KESKINÄISEN RIIPPUVAISUUDEN POLITIIKKA

106s.

niin & näin 2025

Alkuteos: The Care Manifesto: The Politics of Interdependence, 2020

Suomennos: Elina Halttunen-Riikonen & Anna Ovaska

*Andreas Chatzidikas, Jamie Hakim, Jo Litter, Catherine Rottenberg & Lynne Segal

Korona-pandemia viitisen vuotta sitten paljasti sen, mikä on ollut monelle köyhälle ja heikompiosaiselle jokapäiväistä jo pitkään: hyvinvointiyhteiskunta on romahtamaisillaan. Tehopaikkoja ei ole, hoitajia ei ole. Lääkäriin ei pääse ja lääkkeisiin ei ole rahaa. Romahtamaisillaan oleva järjestelmä sinnitteli juuri ja juuri yli pandemian, mutta osin ihmisten mielenterveyden kustannuksella – koronasulkujen ja eristysten luomat sosiaaliset seuraukset ovat vain kiihdyttäneet nuorten pahoinvointia. Julkista hoivaa, turvaa ja verkostoja on ajettu alas jo vuosikymmeniä, ja oikeistolainen ideologia leimaa päivän politiikkaa. Suomalaiset on saatu ennätyslukemiin asti huolestumaan keinotekoisesti keplottelemasta pahannäköisestä valtionvelasta, ja vaikka kokoomus on itse ollut viimeisen 40 vuoden aikana lähes poikkeuksetta hallituksesta, on se onnistunut vakiinnuttamaan narratiivin, jossa juuri hoivaan ja turvaan perustuvan poliittisen vaatimuksen on nähty romuttavan suomalaisen talouden. Vaikka "tehottoman julkisen sektorin" tarina on vahva, ja elää edelleen monille kyseenalaistamattomana totuutena, on todellinen velkalaiva oikeasti ainoastaan sääntelemättömän markkinatalouden ja uusliberalistisen yhteiskunnan toiminnan seuraus. Rikkailta ei tipu hippusia köyhälistölle, kun markkinat pullistavat ainoastaan jo valmiiksi ratkeamaisillaan olevien osakesalkkuja, ja aidosti hoivaa tarvitsevat ihmiset kirjaimellisesti kuolivat koko pandemian ajan – huomattavasti hyvätuloisia ja -osaisia ihmisiä enemmän ihan tilastollisestikin.

Pandemiasta on jo aikaa, ja oikeisto unohti noin nanosekunnissa "yhteiskunnan toiminnan kannalta kriittiset ammatit", ja jättivät muistoiksi lähinnä itse itselle tulostettavat kiitoskortit. Luvatut kompensaatiot pakkolaista jäivät yhtä kauas kuin oikeiston lupaamat trickle down -pennoset, ja sittemmin hoiva ja huolenpito jatkaa edelleen natsivitsihallituksenakin tunnetun Purra-Orpo-hallituksen leikkauslistan kärkiteemana. Hoiva ja sen tarve ei kuitenkaan ole kadonnut yhtään mihinkään, muistuttaa lontoolaistaustainen The Care Collective. Heidän Hoivamanifesti-teoksensa hahmotteleekin noin 100 sivun verran maailmaa, joka asettaa keskinäisen riippuvaisuuden politiikan keskiöön ja murskaa kuvan jälkikapitalistisen ihmisen yksilökeskeisen riippumattomuuden totuudellisuudelta.

Kuten The Care Collective kirjoittaa: "[h]oivakriisi on ollut erityisen akuutti viimeisten 40 vuoden aikana, kun hallitukset ovat hyväksyneet uusliberaalin kapitalismin liki kaikkialle tunkeutuvan tavan asettaa voitontavoittely elämää järjestäväksi periaatteeksi." He jatkavat sen tarkoittavan käytännössä siis sitä, että samalla kun finanssipolitiikalle annetaan tilaa, sen tieltä puretaan hyvinvointiyhteiskunnan elimellisiä järjestelmiä aina julkisesta terveydenhuollosta sosiaalitoimeen. Samalla markkinalogiikka ylläpitää talouskuriajattelua, jonka nojalla Suomessakin thatcherilainen Purra ilakoi saksikuvissa ajaen läpi äärimmäisen radikaaleja leikkauksia kaikken heikompiosaisimmille, hallituksen rankaisuperusteisesta työttömyysturvasta nyt puhumattakaan. Hoiva saati sen tarve ei kuitenkaan katoa: itseasiassa, The Care Collective muistuttaa, että sen kuuluvuutta rikkaille ja etuoikeutetuille mahdollisimman halpaan ja hyvään, pääomaakin kasvattavaan hintaan itseasiassa vahvistetaan: kun ruoka-, siivous-, lastenhoito- ja terveydenhuoltopalveluita yksityistetään, varakkaiden hoitoon itseasiassa panostetaan. Tällainen hoiva on tosin piiloista hoivaa, ja se saadaan "oman rahan" kautta näyttämään valitulta, aktiivisen ja osallisen ihmisen henkilökohtaiselta valinnalta, joka ei uhkaa hänen riippumattomuuttaan tai rajoita valinnan vapautta. Hyvätuloinen maksaa rikkaalle tulonsiirtoa, jotta saa yksityistä hoitoa, ja rikastuttaa osakkseenomistajia samalla, kun valtiokin alkaa suosia juuri valinnan vapauden nimissä yksityisiä sektoreita.

Yhtaikaa taas heikompiosaisten hoiva patologisoidaan. Samaa hoivaa – ruokaa, kotia, terveydenhuoltoa, sosiaalitointa ja koulutusta tarvitseva ei-hyvätuloinen onkin joko a. laiska "loinen" tai b. tiensä valinnut sekakäyttäjä, joka olisi tämän sadun mukaan voinut valita missä hetkessä tahansa toisin. Jokainen elämäntapahtuma typistetään yksilön valinnaksi. Tässä kohden täytyy näin aggressiotutkijana muistuttaa, että tällainen epäsuhta – rahalla samaa hoitoa tarvitseva, jonon ohittava varakas tai elämäntilanteen vuoksi työkyvyttömyyttään häpäisty monisairastava henkilö – lisää entisestään kilpailuyhteiskunnan ikuista eetosta resurssien riittämättömyydestä ja samalla leikkaamisen välttämättömyydestä. Tähän tarttuu myös The Care Collective: he muistuttavat Hoivamanifestissa, että resurssipulan keskellä ihmisen on taipumis alkaa taistella viimeisestäkin leivän- tai hoivanmurusta. Niinpä sekä keskituloinen rikastumishaaveineen että köyhä muukalaispelkoineen äänestävät yhteistä hoivaa vastaan, koska ajattelevat vain niin voivan pitää siitä edes itse kiinni. Voivan ottaa sen pois jotain Toiselta, muulta, mieluiten muukalaiselta. Mutta kuten jo tämän nykyisen kipeän oikeistolaisen hallituksen päätösten seurauksista sen näkee, lopputuloksesta kärsivät kaikki. Keskituloinen tulee äänestäneeksi kasvavaa eriarvoisuutta, mikä heijastaa suoraan hänen turvallisuuteensa ja heikentyneeseen julkiseen hyvinvointiverkostoon, jonka varaan hänkin voi työelämän epävarmuuden vuoksi pudota milloin tahansa, ja halpaan mennyt köyhä taas äänestää lopulta hoivan pois vain ja ainoastaan itseltään. Se, että myös muut kärsivät samalla, on laiha lohtu maailmassa, jossa ahneimmat saavat suurimman palkinnon, ja kaikki muut jäävät rannalle ruikuttamaan.

The Care Collective ehdottaakin tilalle aivan uudenlaista maailmaa: se ehdottaa paitsi lähisuhteiden kuten perheiden ja naapurustojen uudelleen ajattelua mutta myös sekä yhteiskuntia että kokonaisia valtioita, jotka perustuvan nimenomaan hoivalle ja huolenpidolle. Jossa yhteisöt ovat itseasiassa olemassa toisiaan, ei meitä itseämme varten. Ja tämä jos mikä, kuulostaa kauniilta.

Hoivamanifesti on pieni, mutta pippurinen hoivan puolustus, joka perustuu paitsi tässäkin kirja-arviossa aiemmin esitetylle nyky-yhteiskunnan pieleen menneelle todellisuudelle myös vahvalle tutkimukselliselle näytölle sekä arjen esimerkeille siitä, miten ihminen voi paremmin sellaisissa paikoissa, jossa keskinäinen riippuvaisuus sekä solidaarisuus on vastavuoroisesti vahvimmillaan. He argumentoivat ideaalia, hyvinvointia keskiössä pitävää yhteiskuntaa, ja muistuttavat, että sellainen vaatii koko hoivan – ja samalla ihmiskuvan – uudelleen ajattelua. Heidän puheensa perustuu vasemmisto- ja feministiteoreetikkoihin ja -filosofioihin, ja se todistaa, että tätäkin parempi maailma on aidosti mahdollinen – kunhan mahdollisimman moni tekee aidosti työtä sen eteen. Pelkkä puhuminen ja kritisointi ei riitä, täytyy alkaa toimia myös aktiivisesti toisin. Täytyy alkaa ymmärtää yhteisöjä toisin, täytyy alkaa toimia yli kaikkein pienimpien (ja sitä kautta turvallisimpien) liittolaisuuksien. Tässä ja nyt.

Kirjana – ja manifestina – Hoivamanifesti on kevyehkö ja helppo ottaa haltuun, vaikka yhteiskuntafilosofia tai muu teoria ei olisikaan kovin tuttua. The Care Collective puhuttelee, mutta varsin ylätasolla, kuten toki osin tekstityyliin kuuluukin. Se hahmottelee ideaa, jonka varaan parempaa, hoivaan ja keskinäistä riippuvaisuutta arvostavaa yhteiskuntaa voisi rakentaa, mutta itse rakenteiden luomisessa sekä niihin liittyvissä asennemaailmoissa sekä niiden välttämättömissä muutoksissa se jättää vielä lukijansa varsin yksin. Parhaimmillaan Hoivamanifesti on tunnistaessaan hoivaan liittyvien hankaluuksien ja hankausten moninaiset verkostot, heikoimmillaan ehkäpä siinä, mitä todellisuudessa pitäisi tehdä –– manifestien ja arjen kokeiluiden sijaan. Toisaalta se voi olla hyväkin: jos/kun vasemmisto oikeasti voisi löytää tällaisilta teksteiltä vahvempaa sanomaa puhuttelemaan liittolaisiaan, voisi toiminnan taakse saada pikkuhiljaa myös lisää väkeä.  Varjoklinikka kirjoittaa oivallisesti kirjagram-arviossaan The Care Collectiven tunnistavan meidän elävän maailman ajassa, jossa muutos tällaiseen voisi olla mahdollinen. Osin syy tosin koronapandemiassa, jonka aikaan manifesti on alunperin kirjoitettu. Tuo poikkeusaika kieltämättä loi toivoa siitä, että olisimme jonkin uuden äärellä, saimmehan sen jälkeen hetkellisen vapautuksen muun muassa Trumpista ja koimme pieniä, hetkittäisiä solidaarisuuden häivähdyksiä omissa arjissammekin. Nyt viisi vuotta myöhemmin ei voi kuin toivoa viimeiseen asti, ettemme tällä kertaa tarvitsisi maailmansotaa ymmärtääksemme hoivan ja hyvinvoinnin tärkeyttä. Toivottomalta se hieman näyttää, elämmehän todellisuudessa jossa oma pääministerimmekin väittää kansainvälisten lakien "joustavan" kirjaimellisesti siellä, missä se ei saisi joustaa. Ei auta kuitenkaan kuin toivoa parasta. Ja toimia parhain päin, kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa arjen tilanteissa.

ÄITIYDEN KATUMISESTA

ORNA DONATH : REGRETTING MOTHERHOOD

243s.

North Atlantic Books 2017

Tehdään tämä jo heti aluksi selväksi: kun naiset puhuvat äitiyden katumisesta, he katuvat nimenomaan äitiyttä, eivät lapsiaan. Kun he kokevat, ettei heidän valitsemansa elämä sovi heille, he puhuvat roolistaan äitinä, eivät lastensa persoonallisuuksista, oikeudesta olla olemassa. Kyllä, kaikki tähän kirjaan haastatellut naiset ovat vastanneet kysymykseen "jos saisin näillä tiedoilla mitkä minulla nyt on, palata ajassa taaksepäin ja päättää uudelleen hankinko lapsia, en todennäköisesti tekisi niin" myöntävästi. Ja kyllä: jokaisella äitiyttään katuvalla ihmisellä on täydellinen ja täysi oikeus näihin tunteisiin. Ne ovat totta, ne ovat valideja. Ne eivät määritä häntä ihmisenä millään tapaa. Ja se, että asiaa tutkitaan, on joka ikisen lapsen vanhemman ja lapsia hankkimattoman ihmisen etu.

Ja sitten varsinaiseen asiaan: Orna Donath on israelilainen aktivisti, sosiologi, feministi ja äitiyden katumista tutkinut akateeminen tutkija, jonka laajasta tieteellisestä tutkimuksesta Regretting Motherhood -kirjakin on koottu. Tutkimus on tärkeä, kaivattu. Se on herättänyt tunteita, hämmentävän suuriakin, aina tappouhkauksista muuhun laittomaan väkivaltafantasiointiin Donathia kohtaan. Ja samalla: yhteiskunta, jossa naisella on edelleen, 2020-luvulla velvollisuus joko hankkia lapsia, äitiytyä tai vähintäänkin selittää aktivismiin asti omaa lapsettomuuttaan, ei-äitiytymistään, ei ole mikään ihme, että tällaisesta myyttisestä äitikäsityksestä lähtien ajatus naisista*, jotka todella katuvat äitiyttään, on radikaali. Jopa vaarallinen – uhkaahan se huolella ja pieteetillä ylläpidettyä naista alistavaa normia, jossa kohdullisen tehtävä on synnyttää ja kasvattaa lapsia ja tuntea tämän tehtävän äärellä ainoastaan ylimaallista kiitollisuutta kehollista kohtaloaan kohtaan. 

(*Donath toteaa itsekin, että binäärinen sukupuolikäsitys on sosiaalinen konstruktio, mutta tässä tutkimuksessa mukana olevat henkilöt määrittävät kaikki itsensä naisiksi. Donath huomauttaa myös, että näin sukupuolittuneista yhteiskunnallisista kysymyksistä on oleellista edelleen puhua niillä sanoilla, joita se itse ylläpitää. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että vanhemmuutta katuu varmasti moni muukin. Äiti-myytti koskee kuitenkin vahvemmin ja vangitsevimmin juurikin naisiksi koodattuja ihmisiä, joten näkökulma muuttuisi tutkimuksen kannaltakin toiseksi, jos puhuttaisiin vanhemmista ylipäätään.) 

Donath argumentoi vahvasti, että itseasiassa ajatus äidinrakkaudesta on melko moderni ja toisaalta myös normatiivinen: se sisältää paitsi hyvin kapean käsityksen siitä, mitä ja millaista äidin lastaan kokeman rakkauden tulee olla ollakseen oikeanlaista ja normaalia ja toisaalta se sisältää myös vahvan kontrollin: äidinrakkaus on vahvasti sosiaalisten, poliittisten ja taloudellisten intressien muovaama instituutio, jota käytetään tietoisesti ylläpitämään tiettyä sosiaalista normaalia. Se käyttää yhtä hyvin klassista legitimointikeinoa, luonnollistamista itsensä ylläpitämiseksi, ja päätyy määrittämään hyvinkin kapean luonnollisuuden käsitteen äidinrakkauden tavoista ja muodoista. Näin yhteiskunta saa naiset hoivaamaan lapsiaan kaiken muun työn päälle ilmaiseksi, sillä se väittää sen olevan ikään kuin koodattu naiseuteen. Todellisuudessa se on koodattu lähinnä kapitalistiseen riistoon, kuten Nancy Fraser Kannibaalikapitalismi-teoksessaankin osoittaa, mutta tämä totuus on niin taiten rakenteisiin piilotettu, ettemme tule lopulta koskaan edes kyseenalaistaneeksi sitä, mikä taho ja millä tavoin tätäkin ilmaiseen hoivaan tähtäävää rakennelmaa todellisuudessa ylläpitää. 

“The American feminist philosopher Diana Tietjens Meyers refers to this as the colonization of our imagination, whereby we absorb the notion that motherhood is the only path to the point that we cannot conceive of other available options, making the only decision that can be imagined appear to have come from a “pure space.”

Ylläolevan lainauksen pohjalta voidaankin esittää, että ajatus normatiivisesta äidinrakkaudesta, johon ei kuulu minkäänlaisia negatiivisia tunteita, kolonialisoi mielemme ja naiskoodatut kehomme. Donath näyttää vahvana esimerkkinä, miten itseasiassa katumisen käsitettä käytetään juuri tämän lopputuloksen ylläpitämiseksi. Jo katumisen uhka on validi peruste esimerkiksi perheen perustamiselle tai vaikkapa abortin tekemättä jättämiselle: kadut kuitenkin myöhemmin. Katumuksen potentiaalisuus on jopa peruste lasten hankkimiselle. "En tiedä haluanko lapsia, mutta en halua ainakaan vanhana katua", on myös omassa tuttavapiirissäni täysin läpimenevä ja käytetty syy äiytydelle. Lapseton nainen on vielä surullisempi kuin miehetön nainen – ja katumisella aidosti omia haluja tutkivalle puheelle ei edes jätetä tilaa. Puhumattakaan siitä, miten totaalisen tukahdutettu edes ajatus äitiyden katumisesta nyky-yhteiskunnassa onkaan, kaikkein 'edistyksellisimmät' yhteiskunnat mukaan luettuina. Se kun on yllämainitun hoivatyön "luonnollisuuden" vastaista – kun äidinrakkaus esitetään jonain evoluution antamana faktana, saa äitiyden katuminen tällaisen luennan kautta ainoastaan tulkinnan epäonnistuneesta tavasta rakastaa. Siksi, niin surullista kuin se onkin, naisen täytyy aina erikseen muistaa mainita, että rakastaa kyllä lapsiaan, vaikkei koskaan äitiyttä uudelleen haluaisikaan valita. Nämä kaksi asiaa täytyy lokeroida kahdeksi eri totuudeksi, jotta ne mahtuvat olemaan näin ahtaassa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä yhtaikaa olemassa. 

Ei ole myöskään sattumaa, että mies saa paitsi katua myös kadota lastensa elämästä ilman sosiaalista rangaistusta: se voi joissain tapauksissa katsoa olevan jopa luonnollista. On luonnollista, että mies valitsee työn/uuden suhteen/oman elämänsä, on luonnollista, ettei isä osallistu palkkatulojaan enempää. Ei, vaikka perheen molemmat huoltajat kävisivät töissä. Eikä miestä kaduta kuin elämätön elämä, oli siinä lapsia tai ei. Sillä kuten Donath argumentoi, isää ei velvoiteta jatkuvaan symboliseen rintaruokintaan, lastensa ja heidän tulevaisuuden ajatteluun jopa silloin, kun lapset eivät ole paikalla. Äidille se on taas jopa pakollista – äitiydestä ei voi olla hetkeäkään lomalla. Ja tässä sukupuolittuneessa jaossa piileekin nimenomaan äitiyden katumisen ydin: se, mitä naiset katuvat, on juurikin se yhteiskunnallinen, äärimmäisen kapea rooli, sen roolin yksinäisyys, rajattomuus ja täydellinen päättymättömyys. Ja se rooli on, kuten Donath osoittaa, tosiaan siis sosiaalinen rakennelma. Jotain, mikä on luonnollistunut ainoastaan puheissa ja tarpeeksi useina toistoina, ei jonain, jonka välttämättä tarvitsisi olla näin. 

x

On yleinen narratiivi, faktana kulkeva kiistaton käsitys, että nainen on kokonainen vasta äitiydyttyään. Tätä vasten yksi lohdullisimpia ja samastuttavimpia ajatuksia tuleekin tämän kirjan sivuilta: moni näistä äideistä oli kokonainen jo ennen lapsia. Itseasiassa kokonaisempi. Kokemukset olivat rikkaampia, intensiivisempiä ja tyydyttävämpiä ennen lapsia. Nämä äidit saivat olla ennen kaikkea ihmisiä. Ilman sitä. valtavaa, alistavaa ja yhteen muottiin pakottavaa roolia jota äitiydeksikin kutsumme. Kuten Donath yhdessä alaluvussaan toteaa, yksi syy äitiyden katumiseen löytyykin uusliberaalista yhteiskunnasta, jossa hoiva paitsi kaatuu yhä yksin jäävempien äitien harteille myös vaatii äidiltä täydellisyyttä ja jopa ylimaallista hyvyyttä. Armollisuuspuhe kun yltää vielä hädintuskin työelämään, mutta äitiyteen sitä ei meinata edes päästää.

SILLOIN ENNEN

  OLIVER LOVRENSKI : SILLOIN ENNEN 

277s.

Gummerus 2025

Alkuteos: Da vi var yngre, 2023

Suomennos: Onerva Kuusi

Olen viettänyt viime päivät Oslon kaduilla. Perjantaista asti, vaikka olen ollut lukujumissa jo useamman viikon. Aloin lukea tätä varovasti, ja yhtäkkiä olin sen pauloissa, luin ja luin ja luin, ja vaikka voisi kuvitella, ettei 277 sivussa riitä neljäksi päivää luettavaa tällä tahdilla, tässä riitti. Luvut, kappaleet ja hetket ovat lyhyitä, ei edes sivun mittaisia, ja silti niissä on sellainen paino, ettei kirjaa voi yhtaikaa olla ahmimatta ja toisaalta lukea liikaa kerrallaan, sillä näissä riveissä, pienin kirjaimin kirjoitetussa riimittelyä muistuttavissa kappaleissa on kokonaisten katunuorten elämä.

Kiinnostuin vasta 21-vuotiaan Lovrenskin esikoisteoksesta puhtaasti siksi, että tuo nuori norjalaiskirjailija on tulossa keväällä Helsinki Lit -kirjallisuustapahtumaan. Kirja olisi mennyt muuten ohi, jäänyt aivan takuulla väliin. Ja nyt, viikonlopun kroatialaistaustaisen Ivorin, somalialaistaustaisen Marcon, intialaistaustaisen Arjanin sekä norjalaisen Jonaksen kanssa viettäneenä totean, että se olisi ollut tämän kirjavuoden suurin menetys. Jättää tämä teos lukematta.

"0 hugs

niin moni juttu on muuttunu aina vaan drugs

drugs drugs mut ei koskaan hugs, rahaa on vetää

huumeita niin paljon kun mieli tekee, mut enää ei

tee mieli, on pakko

yks sossu oli vaa mut sähän tiesit et ne oli kovia

huumeita kun alotit, mä sanoin et kukaa meist

tienny mitä ne oli ennen ku ei pystytty lopettaa"

Silloin ennen on fragmentaalinen katuromaani, vino kasvukertomus, pikkuhiljainen hipuminen huumeiden ja sekakäytön maailmaan 2010- ja 2020-lukujen vaihteen hyvinvointivaltiossa. Kirjan päähenkilön tavoin kroatialaistaustainen Oliver Lovrenski oli vain 19-vuotias tämän romaanin ilmestyttyä, ja hän kertoi tienneensä jo sen kirjoitusvaiheessa tästä tulevan sensaatio. Ja sehän siitä on tullut – vain muutama vuosi myöhemmin kirjaa on myyty himpu Suomea pienemmässä Norjassa yli 70 000 kappaletta ja sen käännösoikeudet on myyty 15 maahan. Romaani voisi ehkä olla jotain young adult - ja kasvukertomuskirjallisuuden välimaastossa, tai se voisi olla norjalainen versio Angie Thomasin Viha jonka kylvät -romaanista. Toisaalta se on kuin katuräppiä – veljeltä toiselle kirjoitettua autofiktiota. Tai meille nuorisokulttuurista kiinnostuneille ja sitä liippaavasti tutkiville täti-ihmisille kurkistus nuorten maailmaan nuorten omalla äänellä. Tai sitten se on kirjallisuutta raivolla uudistava z-sukupolven ääni, jonka edessä me kirjallisuusalaa eri tavoin vielä hallitsevat millenniaalit ja x-sukupolvelaiset saamme pian jo väistyä. 

Lovrenski kirjoittaa kadun, nuoren, maahanmuuttotaustaisen, lukioikäisen kieltä. Onerva Kuusen suomennos on täydellinen, ainakin näin yhtä sukupolvea vanhemman ihmisen näkökulmasta katsottuna: se tavoittaa harvinaisen hyvin nuorten kielen olematta päälleliimattu, yrittämättä liikaa. Kuusen ratkaisut vaihtaa monia norjankielisiä slangisanoja Helsinkin slangiin, nettislangiin, z-sukupolven omaan sanastoon toimii upeasti, rytmi kääntyy täydellisesti, Kalenterikarju-Mikko sanoo instagramissa tämän olevan kuin Suomi-räppiä, ja siltä se tosiaan tuntuu. Kieli vie suoraan kaduille ja nuorten omaan maailmaan, johonkin mitä me ylhäältä moraalihuolen kautta sanoisimme yksilön luisuksi mutta mikä kertojan näkökulmasta taas on maailma, joka vie mukanaan, kun muut eivät pidä huolta. Lovrenski käsitteleekin ystävyyden yhteisöjä lempeällä ja kipeälläkin kauneudella, näyttää aikuisten moraalipanikoinnin kohteena olevat "nuorisojengit" huoltapitävinä yhteisöinä kun muut ovat nämäkin alaikäiset oman onnensa nojaan jättäneet. Moni ajautuu kaduille, kun joku elämän tärkein tukihenkilö katoaa, niin moni tästäkin nelikosta. Toisilla sitä ei ole ollut lainkaan, eikä kontrolloiva sosiaalihuolto korvaa rajoituksillaan kuulluksi tulemista tai läheisyyden puutetta.

"viikkoo myöhemmin toinenkin frendi otettiin

huostaan, molemmat ollu mun veljiä from way

back, tyylii ekalta, ja nyt oltiin ysillä ja poof, ne oli

poissa

ennen pystyin laskee yhen käden sormil ketkä

lähetettiin laitokseen, nyt tarvii tyyliin mustekalan"

Lovrenskia lukiessa nuoria ja aggressiota tutkivana jatko-opiskelijana en voi olla yhdistämättä tätä kirjaa Hesarin eiliseen juttuun 1990-luvun nuorison alkoholikulttuurista. HS haastatteli artikkeliaan varten emeritusprofessoria Matti Rimpelää, jota nykyajan huumekulttuuri ei yllätä – ennen oli ahtaampaa, joten kännättiin, nykyään huumeiden saatavuuden helppouden vuoksi on aivan ennustettavissa ollutta, että alkoholi korvautuu muilla päihteillä. Ilmiö taustalla on silti sama, esittää Rimpelä: kun 1980-luvun jälkeen yhteisöllinen kulttuurimme on romuttunut, kasautuu myös sosiaaliset ongelmat yksittäisten perheiden päälle entistä herkemmin. Ja kuten HS kirjoittaa: "samalla kasvuyhteisö – siis aikuiset – lakkasivat antamasta sosiaalista tukea. Sen tilalle tuli persoonaton virallinen kontrolli: sosiaalityöntekijät, kuraattorit ja psykologit." Rimpelä muisutttaa, että kun ennen koko kylä kasvatti (koulut mukaan luettuina, muistuttaa aggressiotutkija Laura Liukko), ei paine yhden tai kahden vanhemman harteilla ollut niin suuri. Mutta kun nyt ollaan yksin (ja myös koulu painaa omaakin kasvatusvastuutaan kotien harteille, muistuttaa aggressiotutkija Laura Liukko), jää juurikin sosiaalinen tuki saamatta, jos joku/jotkut huoltajat eivät monista sosiaalisista, yhteiskunnallisista tai perusinhimillisistä syistä sitä pysty juuri tarvittavilla hetkillä antamaan. Lovrenskin romaanissa oslolaisnuoret elävät juuri tätä todellisuutta lihaksi. Ivor, Marco, Arjan ja Jonas tulevat kaikki eri tavoin isättömistä tai isiensä kaltoinkohtelemista oloista, väsyneiden ja pärjäämättömien äitien luota. Joidenkin vanhemmat käyttävät itsekin, toisen eivät pysty huolehtimaan kuin yhdestä lapsesta kerrallaan. Ja siinä missä ennen yhteisöllistä sosiaalista tukea tarjosi yhteisö ja yhteiskunta, nyt sitä löytyy enää kaduilta, kaltaistensa joukosta.

Tämä on kirja, joka jokaisen nuorten kanssa työskentelevän opettajan, nuorisotyöntekijän, sosiaaliohjaajan ja päättäjän tulisi lukea. Se muistuttaa tekojemme ja yhteiskunnallisten muutostemme seurauksista, yleisinhimillisen vaihtumisesta yleisrangaistukselliseksi. Se näyttää miten toimimattomia sosiaalihuoltomme keinot ovat, kun ne rankaisevat ja eristävät, kun ne eivät tarjoa nuorten eniten kaipaamia asioita tilalle. Monelle muulle tämä kirja on varmasti muutakin, suurempaa, samastuttavaa, sanoittavaa. Ja silti, Silloin ennen on ilmiö ajassa, jossa yhteiskunta vastuuttaa ihmisiä itse aiheuttamistaan ongelmista. Se on karuista aihesta huolimatta rakkauskirje ystäville, läheisille, omille juurille, itse rakennetuille yhteisöille, valituille perheille. Lovrenskin teksti on kaikessa nuorisolaisuudessaan kirkasta, terävää, eheää. Hän jättää valtavia teemoja rivien väliin, sanoo ääneen enemmän kuin yksikään nuoria paheksuva aikuinen elämänsä aikana koskaan. Silloin ennen oli 18-vuotiaan elämässä ehkä vuosi, kaksi sitten, mutta nuorelle muutakin vuosi voi olla kokonainen elämä. Siksi meillä, joiden käsissä heitä koskevat päätökset ja rajoitteet ovat, täytyy todella pitää se mielessä. 

"sanotaan mutsi ettei tarvii sanoo äiti, mutsi ragee,

sen sijaan et äiti pelkää, äiti pelkää mun puolesta"

KANNIBAALIKAPITALISMI

NANCY FRASER : KANNIBAALIKAPITALISMI

MITEN PÄÄSTÄ EROON JÄRJESTELMÄSTÄ, JOKA SYÖ DEMOKRATIAN, HYVINVOINNIN JA MAAPALLON

235s.

Vastapaino 2024

Alkuteos: Cannibal capitalism, 2022

Suom. Sauli Havu & Danika Harju

Nancy Fraserin Kannibaalikapitalismi on kirja, joka jokaisen paitsi poliitikon myös yhteiskunnallisesti aktviisen kansalaisen kannattaisi lukea. Pikimmiten.

"On kiistatonta, että olemme keskellä demokratian kriisiä. Yhtä yleisesti ei kuitenkaan tiedosteta, että tämä kriisi ei ole irrallinen eikä juonnu pelkästään poliittisen piiriin kuuluvista syistä. Toisin kuin tolkun ihmisen arkijärki väittää, tilannetta ei korjaa kohteliaisuuden kunnianpalautus, poliittisten kompromissien vaaliminen, klikkiytymisen vastustaminen tai totuuteen pyrkivän, faktoihin perustuvan keskustelun puolustaminen. Viimeaikaisen demokraattisen teorian väitteistä poiketen kriisi ei myöskään ratkea politiikan sfääriä uudistamalla – ei 'demokraattisen eetoksen' vahvistamisella, 'perustuslaillisen vallan' elvyttämisellä, 'agonismin' voiman valloilleen päästämisellä tai 'demokraattisten toistojen' edistämisellä. Kaikki tällaiset ehdotukset sortuvat virheeseen, jota kutsun 'politismiksi'. Ekonomismin kanssa analogisesti politistinen ajattelu jättää huomiotta politiikan ulkopuolisen yhteiskunnan kausaalisen vaikutuksen. Se pitää poliittista järjestelmää omalakisena eikä siksi kykene problematisoimaan laajempaa yhteiskunnallista todellisuutta, jonka maaperästä politiikan epämuodostumat versovat."

Fraser, yhdysvaltalainen professori ja filosofi, tuo kirjaansa upeasti neljä eri keskustelua, joita kyllä yleensä käydään kapitalismikriittisessä keskustelussa, mutta yleensä aina joko erillisinä tai markkinataloudesta irrallisina osina. Fraser näyttää selkeästi, miten kaikki tämä on kuitenkin yhtä, suurta vyyhtiintynyttä kokonaisuutta, jonka kaiken taustalla on kapitalismin eri vaiheiden valtamuodot ja rajakiistat. Miksi meillä on jakoja meihin ja heihin? Miksi hoiva on edelleen pääosin palkatonta työtä? Mitä eroa on riistolla ja pakkoluovutuksella? Kuka meitä oikein ohjaa, kun annamme kerta toisensa perään velkapuheen mennä läpi?

Fraser jakaa kapitalismikritiikkinsä neljään osaan: 1. rasismin elimelliseen osaan kapitalistisissa järjestelmissä, 2. hoivan, eli uusintavan työn ja tuottavan työn erotteluun, 3. kapitalismin ja ilmastotuhon yhteenkuuluvuuden näyttämiseen sekä 4. kapitalismin luonteeseen kuuluvan demokratian murentamiseen. Jokaisesta näistä voisin kirjoittaa tähän postaukseenkin. Fraser näyttää näiden kaikkien paitsi limittyvän täysin toisiinsa myös murentuvan kapitalistisen yhteiskunnan rattaissa. Mureneminen on ollut erilaista eri aikakausina, mutta yksiin kansiin tuotuna Fraser onnistuu rakentamaan muruista ja murjotuista lohkareista älykkään, akateemisen ja silti käsitteensä oivallisesti avaavan teoksen, josta syntyy selkeäpiirtoinen kokonaisuus. Toisin kuin yleisestä poliittisesta keskustelustamme, jossa talous on alistanut niin ihmisten etnisyyden, sukupuolierot, luonnon ja demokratian omien ehtojensa alle.

Kirjasta ja sen teemoista voi lukea lisää lukemalla ko. kirjan itse. Avaan kuitenkin yhtenä esimerkkinä seuraavaksi Fraserin näkemyksiä riiston ja pakkoluovutuksen käsitteistä rasismin näkökulmasta, onhan se yksi tällä hetkellä nousevan äärioikeiston ja siihen nivoutuvan perussuomalaisten sekä muun oikeistohallituksen keskeisimpiä teemoja. Kuten moni mustia feministejä Angela Davisista Audre Lordeen lukenut jo tietääkin, sekä rotuerottelu ja sukupuolierot ovat kapitalistisen yhteiskunnan aktiivisesti tuottamia eroja, ei asioita, jotka olisivat annettuina olemassa. Kapitalismi itseasiassa perustuu siihen, että ihmisiä voi jaotella, niin etnisen taustan kuin sukupuolen perusteellakin. Liberaalikapitalismi antaa laajempia vapauksia, koska isompi määrä ihmisiä tekee tietenkin enemmän työtä ja kasvattaa muutaman jo valmiiksi ylirikkaan ihmisen varallisuutta. Konservatiivinen siipi taas kurjistaa ja moraalivartijoi, yrittää omistaa rajojen vedon perusteet ja yhteiskunnan normiston kieltämällä muilta saamiaan etuja. Kumpikin ilmiö on kuitenkin yhtä ja samaa, eikä riistokapitalismi välitä, kumman puolella olet, jos olet kapitalismin puolella.

Rasismia ja sen tarpeellisuutta riistoa sekä etenkin pakkoluovutusta varten käsitellessään Fraser tuokin hyvin selkeästi esiin sen, miten elimellinen osa Toiset, osattomat, oikeudettomat ja alistetut kapitalistisessa taloudessa ja poliittisessa järjestelmässä ovatkaan. Tämä saa myös Suomen ihmisvihamielisen hallituksen toimet näyttämään hieman toiselta; ehkei olekaan niin, että Orpo on selkärangaton lapanen, joka leikkauksia vasten lehmänkauppana antaa perussuomalaisten mennä eikä meinata natsivitseineen vaan itseasiassa Orpo onkin juuri se kuka vie: hän hyväksikäyttää perussuomalaisten salonkikelpoistamaa rasismia häikäilemättä.

 

Yhtenä esimerkkinä tästä toimii liberaalioikeiston lemmikit, start up -yritykset ja etenkin juurikin pakkoluovutusta jatkuvasti hyväksikäyttävät alustatalouden yritykset, Wolt, Airbnb ja muut vastaavat etunenässä. Kun yhtaikaa perustyöläistä – valkoista duunaria, palkkatyötä tekevää systeemin ratasta – "vain riistetään" elämiseen lähes riittämättömällä palkalla, pakkoluovutus vie riiston pidemmälle: kun mustille, turvapaikkaa ja parempaa elintasoa etsiville, korkeastikin koulutuille rodullistetuille ei ole tarjolla kuin ne kaikkein matalapalkkaisimmat, ja Woltin tapaan jopa täysin ilman työntekijän oikeuksia jäävät työpaikat, hommat, joita täytyy tehdä vähintään kahta tai kolmeakin päällekkäin pystyäkseen elämään, limittyy Fraseria mukaillen mukaan myös Suomessa Wolt- ja Bolt-kuskeihin, siivoojiin ja pääkaupunkiseudulla jo moniin hoiva-alan ammattilaisiinkin riiston lisäksi pakkoluovutus. Pääoma ei maksa heille palkkojen muodossa täysiä "uusintamiskustannuksia", jolloin kapitalismi laittaa heidät pakkoluovuttamaan riiston lisäksi myös perus työntekijäoikeudet.  Täten rodullistetut työntekijät jäävät ilman "poliittista suojelua" työehtosopimusten muodossa, ja esimerkiksi terveydenhoitoon pääsy, koulutusta vastaavan työn epääminen ja muut vastaavat nöyryytykset tekevät heistä aktuaalisesti Toisia, toisen luokan kansalaisia. Näin heitä ei siis tosiaan riistetä vain alipalkattuina työntekijöinä vaan heiltä pakkolunastetaan sellaiset hyvinvointia lisäävät oikeudet, jotka ovat monelle muulle lain puolesta edelleen tarjolla. 

Kuten Fraser esittää, liberaalit eivät ehkä ole automaattisesti rasisteja, mutta uskovat pääoman nimissä harhaan, jonka mukaan tasaisen pakkoluovutuksen ja riiston edessä kaikki ovat tasavertaisia. On jopa perusteltua ajatella, että nykyinen työkulttuuri ja finanssikapitalismi häivyttää rotuerottelun, koska lopulta kaikki häviävät yhtä paljon. Fraserinkin mukaan tällainen liberaalioikeiston värisokeus johtanee kuitenkin entistä epävarmempiin oloihin, mikä taas uudistaa ja syventää ihmisten välisiä kuiluja. Myös rasismin ja äärioikeiston muodossa. Kun oma, itse valtaan äänestetty hallitus polkeekin myös äänestäjän itsensä oikeuksia, on epävarmuudesta aina helpompi syyttää muita kuin myöntää oma typeryytensä.

Ja olkoonkin, että tämä tausta-ajattelu kapitalismissa ja liberaalioikeistossa on aina enemmän tai vähemmän tiedostamaton, ennemminkin koko systeemiä ohjaava kuin valittu ajatus, hyötyy siis myös nykykokoomus perussuomalaisten jatkuvista kohuista, marsseista ja rasismin normalisoinnista. Likainen työ ja huomiotaloudelliset kohut on siirretty rasistista leimaa pelkäämättömien perussuomalaisten hommaksi, etäännytetty "liberalismista", sillä rasismi sinänsä ei lyö läpi edistysmielisen äänestäjäjoukon edessä eikä toisaalta arvokonservatismi toimi yhteen pöhisevän start up -skenen kanssa. Toimiakseen nämäkin alat tarvitsevat edelleen Toisia, joita paitsi pelkästään riistää (Aasiasta muuttavat kovapalkkaiset IT-ammattilaiset) sekä sen lisäksi joilta voi myös vaatia ihmisyyden pakkoluovutusta. Jos Orvon hallituksen toimia siis analysoisi tarkemmin Fraserin tarjoamien kehysten kautta, itseasiassa Orpo itse on se joka vie ja perussuomalaiset vikisee. He tekevät lehmänkaupat, kun myyvät riistettävien perusäänestäjiensä viimeisetkin edut ja oikeudet, jotta saisivat rasistisimmat fantasiansa läpi. Rahalla saa, ja hevosella voi vähän ratsastaa fasismia vastustavien mielenosoittajien päälle. Oikeisto, niin liberaali kuin konservatiivikin, tarvitsee eriarvoisuutta, eli myös rasismia toimiakseen. Siksi mikään ei muutu Orvon rasisminvastaisista papereista ja kampanjoista huolimatta. Kuten Frasier sen ilmaisee, kiistat rajanvedoista sallitun ja kestämättömän välillä vievät sopivasti huomiota siltä, että hallitus vie parhaillaan Suomessakin läpi meitä kaikkia absoluuttisesti yhä pahemmin ja pahemmin riistäviä lakeja ja poliittisia heikennyksiä. Talousluvut ja ikuinen velkapuhe on vain se sumuverho, jonka varjolla rasismin ja sorron annetaan tarkoituksella kukkia. 

x

Ja samaa logiikkaa voi soveltaa myös tosiaan sekä sukupuolittuneeseen hoivaan, ilmastoon sekä demokratiaan ylipäätään. Järjestelmä on mätä ja suuressa kaavassa muuttumaton, koska järjestelmä toimii tämän mädän ja muuttumattomuuden ehdoilla. Hoiva on jäänyt edelleen pääosin naisten tai rodullistettujen harteille, ja vaikka naisten oikeudet ovatkin kiistatta edistyneet sitten 1800-luvun, työssä käyvä nainen onkin lopulta vain "kahden palkan mallin" riistettävä, sillä naisten työskennellessä palkkaa voidaan jälleen maksaa vähemmän kun työttömiä on huomattavasti enemmän kuin vapaita työpaikkoja. Luonto tuhoutuu samojen erojen seurauksena; koska me näemme luonnon itsestämme irrallisina. Fraser kuljettaa lukijansa läpi lohduttoman ja rujon kapitalismihistorian ja laajentaa Karl Marxin kapitalismikritiikin tähän aikaan ja paikkaan paremmin sopivaksi.

Mitä enemmän luen vasemmistolaista, akateemista ja antikapitalistista kirjallisuutta, sen enemmän alkaa näyttää siltä, että systeemin korjaa enää sen totaalinen romahtaminen. Sitä ei voi korjata sisältä päin, sillä se kaappaa kaikki tällaiset korjausyritykset itselleen, myy hoivan vähiten maksavalle, siirtää luontoa tuhoavan tuotannon alueille, jonka omilla asukkailla ei ole valtaa vastustaa riistoa ja pakkoluovutusta, kääntää naisten oikeudet liberaaliksi boss lady -ajatteluksi, joka on lopulta vain samaa finanssikapitalismia vaaleanpunaisessa pakkauksessa. Sisäisillä rajanvedoilla ei tee mitään, kun kapitalismi on osoittautunut kestämättömäksi tavaksi elää, ihan jokaiselle. Niinpä romahdusta odotellessa on aika jälleen jatkaa omien laikkujen, yhteisöiden ja kollektiivien muodostamista. On aika rakentaa laajempia verkostoja, vähentää erontekoja, alkaa nähdä maailma yhtenä, toisistaan kasvavana kompleksisena kokonaisuuksina. Irtaantua keinotekoisista eroista ja kulkea kohti solidaarisempaa yhteiskuntamuotoa. Olla valmis huolto- ja huolenpitoketjuineen, kun romahdus tulee. Yksi teko, yksi yhteisö, yksi ihmiselämä kerrallaan. 

KUULUMME TOISILLEMME

MIKAEL BRUNILA, VILJA SAARINEN & VALTER SANDELL :

KUULUMME TOISILLEMME – KIRJEITÄ JA KIRJOITUKSIA YSTÄVYYDEN POLITIIKASTA

272s.

Khaos Publishing 2023

Akateemisia ja kommunistisia kirjeitä ystävyyden, yhteenkuuluvuuden ja Muumi-filosofian kautta esitettynä, kohti parempaa, lempeämpää ja mukaanottavampaa yhteiskuntaa? Kyllä kiitos. Mikael Brunilan, Vilja Saarisen ja Valter Sandellin keskinäinen, esseistiikkaa lähentelevä kirjeenvaihto päättää lukuvuoteni 2024, mutta kasvaa samalla yhdeksi vuoden (ja viime vuosien) merkityksellisimmäksi lukukokemukseksi. Me puhumme niin valtavasti siitä, mitä nykymaailmassa on vikana, jäämme kiinni kysymykseen, mitä meidän sitten pitäisi kaiken tämän tuhoavan kapitalismin keskellä tehdä, että emme muista, että ratkaisumme on jo täällä. Me olemme se ratkaisu. Ja Brunilaa, Saarista ja Sandellia lainaten, ehkä onkin aina kysyä, että miten me alamme muutosta tehdä. Tässä ja nyt.

"Ystävyys tai ystävän hahmo toimii itsessään, kuten sanoit, eräänlaisena eettisenä mittatikkuna maailmassa olemiselle. En kuitenkaan ole ihan varma siitä, voidaanko ystävyyttä ja poliittista ystävyyttä erottaa toisistaan. Vaikka jotkut väittävät ihmisten olevan pohjimmiltaan itsekkäitä tai kilpailuhenkisiä, ajattelen, että juuri se, miten toimimme ystäviämme kohtaan – olivat nuo ystävyydet poliittisia tai eivät – viittaa päinvastaiseen."

Kuulumme toisillemme on neljään kokonaisuuteen jaettu kirjeenvaihto, joka hahmottelee miten maailma voisi toimia toisin. Kirjoittajat viittaavat muihin menneisiin, mutta erityisesti aikamme ajattelijoihin ja antikapitalisteihin, muun muassa Giorgio Agambenin valtateoriaan, Rojavan autonomiseen, feministiseen ja antikapitalistiseen kurdihallintoon, antropologi David Graeberiin sekä Tove Janssoniin, niin taiteilijana ja ajattelijana kuin antikapitalistisen, jopa kommunistisen Muumilaakson luojana. Kirjeistä kasvaakin paitsi laaja kulttuurinen ja yhteiskunnallinen katsaus, myös täydellinen muistutus siitä, että toisin paitsi on toimittu myös jatkuvasti toimitaan, eikä mikään estä tätä tapahtumasta uudelleen. 

Paljon toisin toimiminen kuitenkin vaatii – se vaatii ensin sairauden tunnistamista, ennen kuin siitä edes voi alkaa yhdessä parantua. Ahdistuneessa, pelottavassa ja jatkuvasti yhteistä moraalikoodistoamme rikkovassa maailmassa myös eettisesti toimivien mahdollisuushorisontti alkaa pienentyä, ja keskellä olevan aukon mustuus vetää myös ystävyyksiin uskovilta valon mukanaan. Se saa meidät taistelemaan toisiamme vastaan: se saa poliittisuutemme suuntaamaan jo valmiiksi samalla tavalla ajatteleviin puuttuen heidän yksittäisiin sanavalintoihinsa tai tykkäyshistoriaansa. Se saa feminismimme etsimään virheitä sieltä, missä niitä on jo valmiiksi vähän, kritisoiden joko menneitä tai tämänhetkisiä hyvänmielen, varsin vähäongelmaisia kulttuurituotteita, reagoimaan jatkuvasti (ja ymmärrettävästi) rasistisen, fasistisen ja ihmisvihamielisen hallituksemme toimiin sen sijaan, että tekisimme itse aktiivisesti toisin. Se saa median kyttäämään yksittäisiä tuomitsemisia tai anteeksipyyntöjä sen sijaan, että se uutisoisi laajasti vahingollisten päätösten pitkittäisvaikutuksista tai tieteellisesti epäpätevistä läpiajoperusteista. 

Se saa meidät toisiamme vastaan, koska se tuntuu helpoimmalta. Mutta kuten helpot vaihtoehdot aina, se itseasiassa pahentaa tilannetta, ei lainkaan paranna sitä. Kun huomio menee omien virheiden paikantamiseen ja kaitsimiseen, saa moraalittomat romuttaa yhteisiä sääntöjämme, tuottaa aidosti naisvihamielisiä sisältöjään ja normalisoida aidosti rasistista päätöksentekoa tai legitimoida kansanmurhia. Yksittäisen ihmisen silmänliikkeillä ei ole silloin mitään merkitystä, kun kokonaisuus uhkaa kaatua käsiin. Siksi meidän on toimittava yhdessä, erilaisuutta ja epätäydellisyyttä keskuudessamme vaalien. Kuin toistaan rakastavat ystävät konsanaan, meidän on opeteltava sietämään erimielisyyttä, keskeneräisyyttä, kasvamista, epäonnistumista ja toiminnan korjaamista. Tai itseasiassa, ei sietämään: arvostamaan, vaalimaan ja pitämään toiminnan kannalta keskeisenä.

Kuulumme toisillemme yhtyy siihen kauniisti soljuvaan, hiljalleen voimistuvaan virtaan, joka yhdistyy ainakin Minna Salamin Aistien viisauden, Audre Lorden Sisten, Outsiderin ja Anna Lowenhaupt Tsingin Lopun aikojen sienen sanomiin: vähemmän erheiden osoittelua ja olemassa olevan kritiikkiin kiinnittymistä ja enemmän aktiivista toisin tekemistä, tässä ja nyt. Toisin toimisen, aktiivisen rakastamisen, ystävyyden, toveruuden, sisaruuden ja antikapitalististen laikkujen kasvattamisen voi aloittaa missä vain milloin vain – sillä kuten Hanna Kuusela Syytös-kirjassaan Hopi-heimoa siteeraa, "me olemme ne, joita olemme odottaneet." Brunila, Saarinen ja Sandell muistuttavat samaa: sinä voit valita ystävyyden politiikan juuri nyt, juuri siellä missä olet, ja alkaa kasvattaa ihmissuhde, kohtaaminen ja vuorovaikutustilanne kerrallaan niitä kommunistisia, antikapitalistisia ja ystävyyteen perustuvia alueita, jotka lopulta haastavat tuhoon ja sortoon perustuvia kapitalistisia järjestelmiä. Pikkuhiljaa ne kasvavat, ottavat tilaa ja kaappaavat alaa, ja mitä useampi meistä tekee niin, sen paremmin laikut kasvavat ja tavoittavat jopa toisensa. 

"Eettisesti eläminen edellyttää eräänlaista sankarillisuutta, jatkuvaa tasapainoilua periaatteen ja käytännön välillä – sekä muistamista että unohtamista. Se edellyttää, että etenemme pikemminkin esittämällä kysymyksiä kuin valmiita vastauksia; että uskallamme viipyä epävarmuudessa ja luopua osasta kiinteää minuuttamme. Yhdessä."

Ystävyyteen – niin arkiseen kuin poliittiseenkin – kuuluu sietää myös keskeneräisyyttä. Ystävä ei kerro ehtoja, miten maailmassa ollaan, vaan ohjaa lempeästi kohti yhteisiä, toisiaan kunnioittavia rajoja. Ystävä ei valitse sanoja, mitä maailmassa saa käyttää, vaan neuvottelee yhdessä niiden merkityksistä. Ja ennen kaikkea: ystävä ei positioi itseään toista ylemmäs, vaan ottaa kädestä, ja nostaa muutkin samalle jakkaralle seisomaan. Rinta rinnan. Ja juuri siksi me tarvitsemme ystävyyttä myös politiikkaan enemmän kuin koskaan – väitän, että solidaarisia, eettisiä ja yhteiseen moraaliin uskovia on enemmän kuin hajoittaen hallitsevia. Meidän täytyy vain toimia, tässä ja nyt. Meidän täytyy luoda liittoja, ottaa mukaan, luopua dogmeista ja nähdä toistemme kauneus juuri keskeneräisyydessä, epävarmuudessa, vielä matkalla ollessa. Huomenna se voi olla jo liian myöhäistä.

ALAISET – 2100-LUVUN TYÖPAIKKAROMAANI

 OLGA RAVN : ALAISET

 – 2100-LUVUN TYÖPAIKKAROMAANI

128s.

Kosmos 2022

Alkuteos: De ansatte, 2018

Suom.: Sanna Manninen

On absoluuttisesti mahdotonta ehtiä lukea elämänsä aikana kaikkia haluamiaan kirjoja, kokeilla edes kaikkia kirjailijoita, joita tahtoisi ehtiä lukemaan. Priorisointi, valinta ja valitsemisen pakko jättää ulkopuolelle varmasti ihan valtavan määrän itselleen täysin sopiviakin teoksia, aika on yksinkertaisesti yhden elämän aikana liian rajallista.

Jostain syystä Olga Ravn oli jäänyt minulla tähän ohitettuun, tarkoituksella sivuun jätettyyn kategoriaan. Olen kyllä kiinnittänyt huomiota hänen kirjoihinsa aina Kosmoksen julkaisukatalogeissa, huomannut monen näitä kehuneenkin. Kaikkea ei ehdi, kaikkea ei pysty, mietin, ja jatkoin muiden parissa. Kunnes Helsinki Lit -kirjallisuustapahtuma julkaisi ensimmäisen esiintyjäkiinnityksensä. Yhtäkkiä yhden viime vuosien suurimman lempikirjailijani Olivia Laingin rinnalla Olga Ravninkin nimi alkoi kiinnostaa aivan uudella tavalla.

"Minulla ei ole mitään kuolemaa vastaan. Minulla ei ole mitään mätänemistä vastaan. Minusta pelottavaa on se, mikä ei koskaan kuole eikä muuta muotoaan. Siksi olenkin ylpeä siitä että olen ihminen, ja minulle on kunnia tietää että varmasti kuolen. Juuri se erottaa minut tietyistä muista täällä."

Olga Ravnin ensimmäinen suomennettu teos, spekulatiivinen/tieteellisfiktiivinen pienoisromaani Alaiset on dystooppinen kertomus 2100-luvun työpaikasta, typötyhjässä ja pimeässä avaruudessa kulkevasta 6000. aluksesta, jonka henkilökunta koostuu sekä ihmisistä että ihmisenkaltaisista. Kun alukselle tuodaan Uuslöydön laaksosta outoja esineitä, ihmisenkaltaisillekin alkaa kehittyä ihmisenkaltaisuutta aivan uudella tapaa – he alkavat paitsi tuntea perustunteita myös kaipuuta, nostalgiaa, Maata. Vaikka he eivät ole syntyneet, eivätkä välttämättä Maassa käyneetkään, jokin uusi kaltaisuuden muoto valuu myös heihin. 

Ravnin Alaiset kertoo tarinansa todistajalausuntoina. Ravn kutoo 6000. aluksen henkilökunnan nauhoutetuista lausunnoista pienen mutta sitäkin voimakkaamman tarinan, joka kommentoi paitsi elollisuuden, ihmisyyden, kaltaisuuden, elottoman, luodun ja tehdyn välisiä rajapintoja myös nykyisen työkulttuurin äärimmilleen viemistä, suorittamista, itsensä antamista ainoastaan yhteiselle missiolle. Millaista on olla ihmisenkaltainen, joka on rakennettu ainoastaan työntekijäksi? Entä millaista on olla ihminen, avaruusaluksessa jo niin kaukana Maasta, ettei sitä enää pysty edes kaukoputkella erottamaan muista avaruuden tähdistä? Olla osa jonkinlaista tulevaisuuden projektia ja tutkimusta, jossa uskollisuutta täytyy osoittaa komitealle ja komentokeskukselle, jossa säästä puhuminen, säästä itsestä puhumattakaan on suurinta nostalgiaa? 

Jossain vaiheessa todistajalausunnoista alkaa muodostua hyytävä kokonaisuus, joka avaa 6000. aluksen miehistön kohtaloa. Jotain on tapahtunut, ja ihmiset sekä ihmisenkaltaiset alkavat eriytyä toisistaan. Ihmiset vetäytyvät hologrammilastensa tykö, jos heille onnekkaasti sellainen on myönnetty, ihmisenkaltaiset hiljaisesti keskenään yhteen. Uhka, jos sitä edes tunnistaa, on hiljainen ja hidas pohjavire, jolta pystyy kyllä kääntämään katseensa kun tarpeeksi vain osaa itseään harhauttaa. Kaikki kuitenkin tuntuu menevän kohti tuhoaan, ja monen asian ymmärtää kertoneen siitä vasta kun niitä tarkastelee jälkikäteen.

En ole varma kumman välttämättömästä tuhosta Ravn kirjoittaa paremmin, fiktiivisen 2100-lukukaisen miehistön vai todellisen 2000-luvun ihmisen. Se jääköön jokaisen lukijan itsensä päätettäväksi.

SYYTÖS

 

HANNA KUUSELA : 

SYYTÖS – MUUAN AKATEEMINEN KOMITRAGEDIA

181s.

Vastapaino 2024

Eräs maailman mittakaavassa korkeintaan keskikokoinen yliopisto, eräässä pienessä pohjoisessa revontulien, porojen ja kahden järven yhdistävien koskien maassa, eräässä maansa mittakaavassa suurehkossa kaupungissa päätti, että nyt on aika kehittyä! Olen ollut pitkään vakaa, kokooni nähden arvostettu ja toimiva laitos, mutta olen kuullut, että muutakin on. Olen kuullut huipuista, tähdistä ja rankingeista. Olen tehnyt tieteen eteen paljon, olen kouluttanut, sivistänyt ja opettanut jo vuosikymmeniä. Sellainen minäkin haluan olla! Minäkin haluan olla parempi! Suurempi! Tehokkaampi! Tähti! Ei... sekään ei riitä, yliopisto mietti. Minä haluan..... Huippuyliopistoksi! 

"Huomenna olisi ainoan siskoni häät. Vietän juhlia edeltävän yön yliopistollisen sairaalan päivystyksessä seuraten sykkeeni tärähtelyä ruudulta. Tuskin minussa mitään elimellistä vikaa on. Kuten niin usein läntisessä kulttuurihistoriassa, hysteerinen nainen vain reagoi ruumiillaan. Rytmihäiriöideni syy on todennäköisesti sydäntäni yksinkertaisempi. Sairauteni nimi on yliopisto."

Sosiologian apulaisprofessori sekä taloussosiologian ja mediakulttuurin dosentti Hanna Kuusela on tullut tunnetuksi muun muassa Anu Kantolan kanssa kirjoittamasta Huippurikkaat-kirjastaan, joka hermostutti monet rikkaat sekä rikasmieliset ympäri internetin ja median, ja leimattiin lukematta paskaksi. Kohua kuohutettiin, mutta silti komeilla jaloillaan seisoo yksi hyvinkin keskeinen suomalaisten raharikkaiden mielenmaisemaa kuvaava yhteiskunnallinen tiedekirja. On Kuusela muutakin tutkinut, konsulttiyhteiskuntaa, taloutta, kulttuuria ja demokratiaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Hän kuuluu siis aikamme nimekkäisimpiin tutkijoihin, ja kaikista ihmisistä juuri hän sattui olemaan töissä tuossa eräässä maailman mittakaavassa korkeintaan keskikokoisessa yliopistossa, eräässä pienessä pohjoisessa maassa, kun tuo eräs yliopisto päätti, että on aika mennä eteenpäin ja muuttua Huippuyliopistoksi yhtäältä säätiöitymällä ja toisaalta heittämällä yliopistodemokratian roskiin.

Ja sehän ei yliopistolaisille itselleen ihan tuosta vain sopinut. Kuusela, yksi yliopiston konsistoreista, oli yksi heistä, joka näki talousjargonin ja markkinatalouden sääntöjen valumisen yliopistoon huolestuttavana, ja alkoi yhdessä muiden kanssa vastustaa jos nyt ei vain muutoksia niin ennemmin muutosten ajamaa yliopistodemokratian hajottamista. Ja lopputuloksena syntyi Syytös, lyhyehkä autofaktateos, joka yhdistelee sivistystä, demokratiaa, antiikin Kreikkaa ja sen tarustoa erääseen maailman mittakaavassa korkeintaan keskikokoiseen yliopistoon ja sen epädemokraattisiin selkkauksiin. Sekä säätiömuotoinen, ei-yliopistolaisten johtama Tampereen korkeakouluyhteisö.

x

Syytös on juuri sitä mitä se nimensä mukaan jo lupaa – syytöskirjelmä, täyslaidallinen yliopistokritiikki, oikeutettu kantelu ja hyvin syvällinen pahanmielenkirja. Ja kaikki tämä on juuri sen vahvuutta. Syytös näyttää, miten patriarkaalinen kapitalismi toimii niin yksilö- ja rakennetasolla, miten se mitätöi ja vähättelee kritisoijansa piiloon, miten se ottaa kyselemättä haltuun jotain ennen yhteisesti ja sopimuksiin perustuen vaalittua. Syytös on kirjaimellinen kuvaus siitä, miten yritysmaailma syö sivistyksen, miten se näennäisesti tekee yhteistyötä, mutta todellisuudessa kadottaa, surkastuttaa ja siirtää syrjään, kun on kalunnut tämänkin resurssin loppuun. Syytös ei ole tulevaisuuden uhkakuva vaan se on tarkkarajainen kuvaelma tästä päivästä, hälytys nykytilasta ja siitä viimeisestä hetkestä, kun väärään suuntaan lähteneen kehityksen voisi vielä pysäyttää. Syytös on vastuun takaisin heitto niille, kenellä on valta, Syytös on paljastuskirja, ilmestyskirja, jossa vitsauksia ovat nihilismi, rahanahneus, voitontavoittelu, itsekkyys ja sivistyksen tuho. Syytös ei lupaa ihmisten jakamista taivaaseen ja helvettiin, se takaa yhteisen tuhon henkiä säästämättä.

”Kun kysyn, miksi yliopisto jätti yt-neuvotteluista viestiessään kertomatta julkisuuteen, että yliopiston tulos ei suinkaan ole tappiollinen vaan voitollinen, rehtori vastaa: ’Kaikkea ei saa mahtumaan tiedotteeseen.’”

Syytös on ennen kaikkea demokratian, sivistyksen ja hyvinvointiyhteiskunnan kiihkeä puolustuspuhe ajassa, jossa yritystoiminta alkaa aidata ihmisen perustarpeita osaksi kapitalistista järjestelmäänsä ja hallitukset jättävät auki mahdollisuuksia yksityistää vesi. Kuusela esittää terävästi argumentoiden, mitä tapahtuu, jos annamme yliopistot kilpailu- ja voitontuottoyhteiskunnan käsiin, ja miten tällainen sivistyksen kadottaminen on aina johtanut ennemmin tai myöhemmin yhteiskuntien romahdukseen. Kuuselan sanoessa ollessaan varma, että "jos yliopistot nykytalouden tai nykytyöelämän pelissä mukana - - , ne muuttuvat merkityksettömiksi." Rahaan kun ei tarvita sivistystä – sen voi katsoa jokaisen koulunsa keskeyttäneen it- ja teknologia-alan yrittäjän ansioluettelosta. Rahaan ei tarvita myöskään sääntöjä ja lakeja – sen taas näkee jokaisen työntekijää riistävän alustatalousyrityksen, henkilöstönvuokrausfirman toiminnan tai lakko-oikeuden ja ammattiliikkeiden alasajoa ajavien hallitusten toimia tarkastelemalla. Ja jos – tai itseasiassa kun – voitontavoittelu saavuttaa koulutuksen korkeimmalta asteelta varhaiskasvatukseen, me tiedämme jo, että itse sivistystyö muuttuu mahdottomaksi. Opettajat yliopistoista peruskouluun ja varhaiskasvatukseen uupuvat, koska eettinen stressi taloudellisen niukkuuden ajassa väsyttää jokaisen, joka yrittää tehdä määrällisillä mittareilla mitattavaa laadullista työtä mahdollisimman hyvin. Ja jos alakouluun valuu asenne, jossa väsyneet opettajat irtisanoutuvat kasvatustyöstä odottaen että jokainen lapsi itse korren kekoonsa kantakoot, emmehän me enää luo yhtään minkään muunlaista maailmaa kuin kilpailuyhteiskuntaa, jossa vahvat kirjaimellisesti syövät hitaat.

Joten silläkin uhalla, että kuulostan akateemiselitistiseltä, kysynpähän vaan: miten rikki demokratian oikeasti täytyy olla, kun maamme korkein sivistyneistö, yliopistolaiset, käyttäytyvät sen edessä kuin pahaiset kakarat, kuin kaikenmaailman tusinakokoomuslaiset, joita ei erota perussuomalaisista, kuin kaikki ne sijoitusjäbyt, joiden mielestä tiedettä ei oikeastaan edes tarvitse ottaa vakavasti, koulut voi jättää kesken, kaiken voi tuhota, kunhan vain on handsdown eeppisintä pöhinää, allokointia, annualisoituja synergiaetuja ja effektiiviset tuotot vetämässä vähän nannaa äijille. Ai niin, mutta. Hehän ovatkin businesmiehiä, eivätkä yliopistolaisia. Muutosjohtajia. Ammattijohtajia. Maakuntajohtajia. Ihmisiä, jotka ajattelevat, että kunnioitus otetaan, ei saada, kuten Kuusela kirjoittaa. Eli kirjaimellisesti; juuri niitä aikamme suurimpia twitter-räksyttäjiä, jotka teoillaan ja toisten tekojen mitätöinnillä keräävät yhteiset varat omaan sijoitussalkkuunsa kenestäkään muusta mitään välittämättä.

"Koulutusta, sivistystä ja yliopistoja tarvitaan silloin, kun halutaan ylittää työelämän tai nykyisen talousjärjestelmän tarjoamat mahdollisuudet tai sen asettamat rajoitteet ja vaatimukset. Korkeinta tutkimusta ja yliopistoja tarvitaan silloin, kun nykytodellisuutta halutaan korjata sellaisella tavalla, joka ei suhtaudu välinpitämättömästi toimintansa inhimillisiin ja ympäristöllisiin seurauksiin. Tutkimuksen ja koulutuksen tavoitteena on oltava muutos ilman hajaannusta ja sekasortoa, ilman ympäristön ja ihmisyhteisöjen kärsimystä. Emme tarvitse yliopistoja, jos ne pyrkivät tekemään saman kuin inhimillisiä ja ympäristöllisiä katastrofeja tuottava työelämä, talousmalli ja kulutuskulttuuri. Tarvitsemme niitä kääntääksemme tämän kehityksen."

Kuuselan Syytös on kahdentoista esseen kokonaisuus, joka syytää, suoltaa ja syyttää. Se on terävä, ja jokaisen, joka koskaan on saanut nauttia esimerkiksi suomalaisen koululaitoksen yleissivistävästä luonteesta ja demokraattisen hyvinvointiyhteiskunnan eduista, täytyisi lukea se. Kuusela on kaiken tämän kovaääninen puolustaja, mutta maassa, jossa vahvin hiljentää sen, kuka yrittää pitää säännöistä kiinni, Kuusela tarvitsee huomattavasti laajemman, rohkeamman ja solidaarisemman joukon taakseen. Syytös näyttääkin hyvin vahvasti mitä tapahtuu, kun oikeutettu kritiikki kehystetään valitukseksi ja kritisoija hulluksi akaksi, se näyttää miten valta toimii ja miten vinossa se tällä hetkellä on. Ja ennen kaikkea, se näyttää miltä hyvien hiljaisuus kuulostaa.

x

Kuuselan on suomentanut puolisonsa kanssa hopi-heimon sanonnan, joka muistuttaa, että "me olemme ne, joita olemme odottaneet." Ei ole ketään ulkopuolista, joka tulee ja pelastaa. On vain me, tässä ja nyt.

KADONNEEN JÄRJEN METSÄSTYS

ANNA KONTULA : KADONNEEN JÄRJEN METSÄSTYS

231s.

Into 2024

Pyydetty arvostelukappaleena

"Politiikkaa voi olla vain siellä, missä ihmiset kokevat, että heillä on jotakin yhteistä, jokin syy sopia yhteisistä asioista. Maailmassa, jossa kaikki ongelmat sirpaloidaan yksilön ongelmiksi, ei ole sijaa politiikalle."

Sosiologi, poliitikko ja yhteiskunnan kriittinen kommentoija Anna Kontula on kirjoittanut uuden kirjan. Viimeksi hän pohti meidän jokaiseen sisään muuttanutta pikkuporvallisuutta pamfeltissaan, tällä kertaa kyytiä saa tunnepuheeseen ja yksilöpsykologiaan sirpaloitunut terapiayhteiskunta. Viiteen esseeseen jakautuva kokonaisuus kysyy, että missä nykyään on enää tilaa politiikalle, jos kaikesta tehdään voimavarakeskeistä yksilön paranteluun tähtävää hyvinvointiprojektia? Ja minne piiloutuu yhteiskunnallinen hallinta ja valta, kun puhumme asioista aina vain yksilön vastuun kannalta? (Yksilön subjektiviteettiin, sanoo allekirjoittanut koulututkija, yours truly eli minä itse ensimmäisessä tieteellisessä artikkelissani 😎.) 

Kuten aloituslainauksessa tulee ilmi, politiikkaa voi olla vain siellä missä on konflikteja. Kompromissit ja yhteiset ratkaisut tarvitsevat myös yhteistä tahtoa tehdä asioille jotain, ja ratkaisu taas vaatii aina keskustelua, kiperistäkin aiheista. Kontula esittää jo johdannossaan, että yksi vastaus "parempaan politiikkaan" olisi palata klassisen retoriikan kolmijakoon: puhujan luonteeseen (ethos), kuulijan tunne- tai mielentilaan (pathos) sekä järkeen eli itse argumentaatioon (logos). Kontula kun (ihan aiheellisestikin) esittää, että nykyajan poliittinen keskustelu, oli kyseessä sitten edustuksellinen demokratia ja sen kansanedustajat tai kansalaisyhteiskunnan omat keskustelut, kompastuu korostamaan kahta ensimmäistä, ethosta ja pothosta logoksen kustannuksella. Näemme siis arvon sillä kuka sanoo ja miltä asiat tuntuvat, mutta emme ole enää edes kiinnostuneita, onko asialla loogisia perusteita. Asiat nyt vain koetaan näin, sanoo hallitukseen nykyään kuuluvan puolueen kansanedustaja kun lepakot eivät räjähdelleetkään tuulivoiman takia, vaikka hän toisin väitti, ja toisaalta ei tarvitse katsoa kuin meren taakse, eräskin presidenttikandidaatti väittää pakolaisten syövän kissoja ja koiria, ja joillekin riittää pelkästään se, että sanoja on Trump. 

"Trendin kääntöpuolena on irtaantua monista sellaisista käsitteistä, jotka perinteisesti ovat määrittäneet sosiaalityötä. Esimerkiksi köyhyys ja siihen liittyvät valtasuhteet ovat edelleen tärkeä ihmisen hyvinvointia ja mahdollisuuksia määräävä tekijä. Edelleen sosiaalityön arkea on tarkistaa, että kaapissa on ruokaa ja lapsen sängyssä petivaatteet.  

Edes soaalisen hyvinvoinnin asiat eivät lopulta ole näistä perusasioista irrallisia. Esimerkiksi perheen sosioekonominen asema vaikuttaa verraten suoraan myös lapsen hyvinvointiin ja terveyteen. Köyhissä perheissä lapset syövät epäterveellisemmin ja heillä on vähemmän mahdollisuuksia harrastaa. Kansainvälisen tutkimuksen mukaan pienetkin lapset tunnistavat luokkaeroja ja valitsevat leikkikavereitaan sen perusteella. Alakouluikäiset luokittelevat ihmisen luonteenpiirteitä näiden sosioekonomisen aseman muukaan.

Kaikki tämä jää piiloon lähestymistavassa, jossa keskitytään muokkaamaan yksilön persoonalliosuutta, ihmissuhteita ja toimintatapoja. Tällaisten itseänäisiä valintoja tekevään yksilöön nojaava näkökulma voi olla voimauttava, mutta samalla suljetaan silmät kontrollimekanismeilta, joiden tiedetään vaikuttavan ratkaisevasti ihmisten kokemaan hyvinvointiin."

Kontula jatkaa analyysiaan syvemmälle käsitellen sitä muun muassa sosiaalityön kautta. Siinä missä sosiaalityö on saanut alkunsa kirkollisesta köyhäinavusta, jossa köyhää pidettiin pitkälle 1900-luvulle saakka olemuksellisesti köyhänä, ei siis olosuhteidensa seurauksena vaan syntymässään annettuna jonkinlaisena, tuli Kontulan mukaan jo 1970-luvulla akateemisissa piireissä sosiaalityöhön mukaan affektiivinen ulottuvuus, eli laaja terapiapuhe. Köyhyys ymmärrettiin rakenteelliseksi eriarvoisuudeksi siis hyvin vähän aikaa, kun se jo lipsahti takaisin yksilöpuheen ja -hallinnan valtapiiriin. Ja tässä kohti väitän: tätä samaa on myös nykyään suomalainen peruskoulu. Sen sijaan, että sekään laajana yhteiskunnallista normistoa ylläpitävänä ja tuottavana instituutiona kykenisi tarkastelemaan omia eriarvoistavia rakenteita ja käytänteitään, se ulkoistaa haasteet lähes aina joko yksilön tai perheiden ongelmaksi.

Terapiapuheen, jatkuvan tunnetaitojen kehittämisen ja itsensä täyteen potentiaaliin saamisen pohja-ajatuksen voi tietenkin nähdä olevan kaunis, sanoo Kontula, ja sanon koulututkijana minäkin. Mikään asia ei ole mustavalkoinen: olemme tulleet pitkälle siitä tunteensa täysin tukahduttavasta kulttuurissa, jossa ei saa näkyä ilo eikä suru. Nyt niitä opetellaan tunnistamaan jo varhaiskasvatuksesta asti, ja samalla niitä oppivat me millenniaaliopettajat ja -vanhemmat lastemme ohessa, viimein. Mutta jos tunne- ja terapiapuhe on ainoastaan tunteiden lähteenkin kääntämistä itseensä – siis esimerkiksi aggressiota aiheuttavien rakenteiden poistamisen sijaan "tunteiden nimeämistä ja tunnistamista", ollaan aika kaukana siitä, että tunteet saataisiin jälleen politiikan keskiöön. Ja tämän ilmiön voi hyvinkin analysoida foucault'laisen kriittisen katsannon kautta olevan osa yksilöön kohdistuvaa valtaa ja hallintaa.

Kun puhumme kasvatuskumppanuudesta varhaiskasvatus- ja koulukontekstissa tai voimavara- ja ratkaisukeskeisestä viitekehyksestä sosiaalityössä, annetaan toiselle osapuolelle näennäinen tasaveroisuus institutionaalisen tiedon ja toimen rinnalle. Mutta avainsana on näennäinen: kuka voi muka väittää, etteikö sekä sosiaali- että kasvun ja koulutuksen alaa leimaa varsin vahva muutosvaatimus ja viranomaiskontrolli: käyttäydy kuten vaadimme tai otamme teiltä jotain teille kuuluvaa pois. Sosiaalityössä katkolla voi olla taloudelliset tuet, koulussa lapsen oikeus tasa-arvoiseen kohtaamiseen tai jopa annettuun oppimisen tukeen. Kontula kirjoittaa, että "- - valtasuhteiden tunnistaminen on eettisesti kestävän sosiaalityön ehto. Jos myönteisyyttä julistavat teoriat eivät anna sille tilaa, ne eivät voi toimia eettisen sosiaalityön perustana". Ja täysin sama opetussuunnitelmiin perustuvassa kasvatuksen ja koulutuksen työssä: jos me emme opettajina paitsi näe että myös lausu jollain tapaa julki omaa yhteiskunnallista valta-asemaamme, sen piiloisemmaksi hallinta menee ja sen eriarvoisempaan asemaan perheet sen edessä joutuvat. 

Terapiapuhe, yksilöpsykologisointi ja jatkuvaan tunnetaitokasvatukseen vetoaminen tunteita aiheuttavien rakenteiden muuttamisen kustannuksella on siis piilottamaan vallan ja hallinnan kokonaan, jolloin yksilöt ovat hyvin yksin yhteiskunnallisen kontrollin kohteina, kyvyttömiä vastustamaan vallan vinoja muotoja muuten kuin heittämällä oman elämänsä lekkeriksi tai kieltäytymällä jyrkästi yhteistyöstä. Tätä ei kuitenkaan nähdä terapiayhteiskunnassa vallan vastustamisena vaan yksilön heikkoutena, millä seuraavassa hetkessä oikeutetaan tuen purkaminen. Mitäs ei lähde, sanotaan, ja lopetetaan perheeltä tukipalvelut sen sijaan, että syvennyttäisiin aidosti siihen, mitkä rakenteelliset tekijät mahdollisesti estävät perhettä toimimasta yhteiskunnan instituuttien vaatimilla tavoilla. 

Tosielämän esimerkkinä vaikkapa näin: Yle julkaisi pari viikkoa sitten artikkelin, jossa joukko lääkäreitä esitti, että ADHD- ja autismidiagnoosien sijaan perheiden kotiolot täytyisi laittaa kuntoon.  Ja mitä se kuntoon siis itseasiassa tällaisella pikadiskurssianalyyttisella otteella voisi tarkoittaa? Keskiluokkaistamista, hyvin todennäköisesti. Kyllä, jokainen lapsi ansaitsisi kodin, jossa ei ole väkivaltaa, jossa nukutaan puhtaissa petivaatteissa ja jossa arjella on jonkinlainen struktuuri. Ja kyllä, myös erilaisten neuropiirteiden medikalisaatio on huolestuttava kehitys, ja perheiden tuki on asia, johon on tärkeä kiinnittää huomiota. Mutta olettekos kuulleet neuvolasta? Varhaiskasvatuksesta, perhesosiaalityöstä? Niinpä. Ihan kuin meillä itseasiassa olisi jo ehdotetut tukisysteemit, mutta yhtäkkiä puhe ei koskekaan niiden arvonpalautusta vaan ainoastaan perheitä, pienintä mahdollista yksilöryhmää.

Tämänkään ehdotuksen kohdalla on siis kovin vaikea tehdä muuta tulkintaa kuin jälleen huomattaa, että jälleen kerran yhteiskunnallisia ongelmia ulkoistetaan kodin eli yksilön itsensä hoidettaviksi. Miksi perheessä ei ole resursseja struktuuriin? Voisikohan itseasiassa sielläkin  olla periytyvää neuromoninaisuutta? Tai jopa rakenteellista köyhyyttä, vähävaraisuutta, ylisukupolvistuneita traumoja? Kumuloitunutta heikko-osaisuutta, jossa voimavarat ovat vähissä? Nyt siis vaaditaan jälleen kerran ryhtiliikettä ei tukea antavalta yhteiskunnalta vaan yksilöiltä, joilla on kaikista vähiten resursseja ja (sosiaalista & kulttuurista) pääomaa lähteä toivomaan niin sanotusti toivotulla eli siis yhteiskunnallisesti normitetulla tavalla. Koska niin kauan, kun arjen rakenteet täytyy saada diagnoosin saadakseen kuntoon vain ja ainoastaan kotona, ei esimerkiksi varhaiskasvatuksessa, koulussa tai työpaikoilla, jossa diagnoosia hakeva mahdollisesti myös kokemukseni mukaan kaikista eniten oireilee, ei kyseessä ole niin vilpitön auttamisen halu kuin saattaisi kuulostaa, vaan itseasiassa yhteiskunnallisen vallan ja hallinnan ulottaminen perheen arkirutiineihin asti. Eli jälleen: terapiaa ja arjen struktuurivalmennusta yksilöille, jotta ahdistusta, aggressiota, aistiyliherkän pahaa oloa ja epätasa-arvoista kohtaamista arjen tilanteissa ei vain missään nimessä tarvitsisi käsitellä rakenteellisesti.

x

Mutta takaisin kirjaan: traumapuhekritiikissä Kontula on terävimmillään, etenkin muita ajattelijoita lainatessa ja sosiaalityöhön soveltaessaan. Kokonaisuutena Kadonneen järjen metsästys kuitenkin hieman horjuu, sillä Kontula hyppää yhtäkkiä tosi oikeistolaisen (/x-sukupolvelaisen?) turvallisen tilan -käsitteen tulkintaan, ja alkaa seuraavissa teksteissään rakentaa hyvin hämmentävää olkiukkokokoelmaa, joissa sekä femninisti-ikoni Simone de Beuavoir oltaisiin lähes canceloimassa ja turvalliset tilat estävät ilmastokatastrofin yhteisratkaisun.

Ok, mitä?

Peruutetaanpa hieman. Kärjistän, tietenkin. Mutta niin kärjistää Kontulakin, eikä edes tunnusta/tunnista sitä itse.

Turvallisen (/turvallisemman) tilan -käsite on puhututtanut pitkään, ja etenkin oikeistoon kallellaan olevat kulttuurihahmot (enää ei saa edes Kalevalaa lukea!) ja epäoikeudenmukaisuusaktivistit (minua syrjittiin kun en saanut pitsulia Ylen bileissä!) tykkäävän väittää sen olevan erimielisyyden kieltämistä. Ja on ihan tuhottoman laiskaa ja keskustelua tahallaan tyhmentävää, että Kontula lähtee mukaan tähän nimenomaiseen tulkintaan, sillä, sadannen viidennen toista kerran: turvallisessa tilassa on kyse siitä, että ihmisellä on perustuslain mukainen oikeus tulla kohdatuksi ilman häneen kohdistettuja rodullisia, uskonnollisia, seksuaalisen tai sukupuolen suuntautumisen tai minkään muun tahansa hänet vähemmistöasemaan asettavan piirteen takia syrjityksi (Suomen YK-liitto). Turvallinen tila tarkoittaa tilaa, jossa ketään ei kiusata, ivata tai pilkata, vaan häntä ja hänen vakaumuksiaan kohdellaan kunnioittavasti. Siis ihan peruskauraa, jota on tavattu kutsua myös käytöstavoiksi. Poliittiseksi korrektiudeksi, jossa asiat riitelevät, ei henkilöt. Jossa voidaan käydä kiivastakin keskustelua, mutta ei toista ihmistä tai ihmisryhmää pilkaten. Tämähän on ihan meillä myös siis perustuslaissa, syrjimättömyys, kiusaamattomuus ja kielto kiihottaa esimerkiksi kansanryhmää kohtaan. 

Kontulaa pitkään seuranneena on todella vaikea uskoa, että hän olisi eri mieltä siitä, saako toisen ihmisyyttä loukata kiivaassakaan keskustelussa saati häneen rakenteellisesti osuvia, risteäviä elämän palikoita tai ominaisuuksia käyttää häntä vastaan. Mutta jostain hieman erikoisesta syystä hän ei tätä käsitettä kuitenkaan lähde tutkimaan, saati tarkastelemaan samalla moniulotteisella kritiikillä kuin muita kirjansa käsitteitä, vaan hyökkää varsin yksisilmäisesti sitä vastaan. Kyllä, ihan varmasti ko. käsitettä on joskus käytetty "väärin", muun muassa silloin, jos tunnepuhetta tarjotaan ratkaisuksi ilmastokatastrofiin, kuten Kontula itsekin kirjassa esittää. Se on ongelmallista, että ilmastosta huolissaan olevien nuorten ohjataan ennemmin käsittelemään omaa tunnereaktiota kuin että ketään  sitoutettaisiin toimimaan ilmastonmuutosta hidastavilla tavoilla. Totta kai silloin ollaan väärällä tiellä, jos se on ainoa toimi. Mutta yhtäkkiä Kontula unohtaakin terapia- ja tunnepuheen ja päätyy väittämään asiallisen keskustelun törmäävän "useinkin seinään", tai tässä tapauksessa turvallisen tilan vaatimukseen, kun "ilmapiiri muuttuu ikäväksi", tai että, suora lainaus tämäkin, "kaverusten tilityksiä fiiliksistään on alettu kuvata yhteiskunnalliseksi keskusteluksi". Näissä haiskahtaa ehkä hieman ennakkoasenne ja, no, logoksen puute, sillä todennäköisesti näin käy huomattavasti harvemmin kuin Kontula antaa ymmärtää, tai sitten joku aivan muu kuin vaatija on ollut on itseasiassa itse pathoksen, eli liian tunteen vallassa ylitettyään keskustelussa sellaisia soveliaisuuden rajoja, joissa ei itseasiassa olekaan enää kyse tunteista vaan toisen ihmisen oikeudesta myös henkiseen koskemattomuuteen – esimerkiksi sen kannalta, kuka milloinkin on oikeutettu käsittelemään toisen ihmisen sukupuoli-identiteettiä tai saako ilmastonmuutospuheessa vaikkapa esittää umpirasistisia ehdotuksia. 

Kontula huomauttaa kyllä näissä teksteissään asiallisesti, että politiikan teon estää jos asioista aletaan puhua ilmiöiden kautta pelkkien identiteettien kautta. En ole tästä eri mieltä, ja tunnistan kyllä tällaiseksikin kärjistyneitä keskusteluja. Ihmiselle tekee hyvää, ettei ihan kaikesta tule identiteettiä, sillä silloin aiheeseen liittyvä kritiikki on tosiaan haastavampi ottaa vastaan. Ja kun puhun "ihan kaikesta" ja identiteeteistä samassa lauseessa, tarkoitan esimerkiksi kissaihmisyyttä, autojen käyttöä tai asemaa työelämässä. En syntymässä saatuja identiteetin osia, kuten rodullisuutta, seksuaalista tai sukupuolista suuntautumista. Sehän meille oli aivan selvää vielä kymmenen vuotta sitten –  siis että keskustellessamme esimerkiksi tasa-arvoisesta avioliitto-oikeudesta, keskustelimme ihmisoikeuksista, mutta nyt yhtäkkiä tunne- ja identiteetti puheen tultua myös laitaoikeiston kaappaamaksi yhtäkkiä autoiluunkin suhtaudutaan ihmisoikeusasiana, jonka osana "loogisesti" on yhtäkkiä pensan hinta. Ja kivittäkää, jos haluatte, mutta autoilijat eivät tarvitse turvallista tilaa. Seksuaalivähemmistöt tarvitsevat, koska 98% nykykeskustelusta on turvatonta tilaa ja hyökkäystä heidän identiteettiään kohtaan. Auton omistajuuden ja identiteetin suhde taas on paljon välineellisempi, ja siksi myös poliitikkojen pitäisi aktiivisesti irtaantua "ihmisoikeuspuheesta" fossiilipäästöistä puhuttaessa. 

Ja nostan tämän esiin siksi, että tämä jos mikä tunnepuhe olisi ollut tärkeä ottaa kriittiseen, tieteellisesti ja argumentaatioiltaan kestävällä tavalla käsiteltäväksi: tässähän kun ei ole kyse niiden turvallista tilaa vaativien tunteista, vaan niiden ihmisten tunteista, joita loukkaa kirjaimellisesti vaatimus olla kiusaamatta, ivaamatta ja syrjimättä ketään käydessään tiukkaakin (poliittista) debattia. Ja se jos mikä on vaarallista: se on kiusaamisen, ivaamisen ja pilkkaamisen mahdollistamista. Sillä se, kiusaava, ivaava ja pilkkaava puhe, on peräisin ihan muualta kuin vasemmistopiireistä. Meidän poliittinen puheemme, ihan siis politiikan laidalta laitaan, on ollut vuosikymmeniä turvallista tilaa, jossa mielipiteet ovat vastakkain, ei ihmiset. Ääri- ja laitaoikeisto on se instanssi, joka turvattoman puheen on tässä yhteiskunnassa normalisoinut, ja nyt kun jo ns. "tältäkin laidalta", vasemmalta, aletaan kyseenalaistaa kiusaamattomuuteen ja syrjimättömyyteen perustuvaa tilaa, ollaan aika hämmentävillä vesillä. 

No, jossain on halla-aholaiset todella Suomessa onnistuneet, kun ovat tämänkin termin onnistuneet demonisoimaan. Ei vinoilta ennakkokäsityksiltä, tunteisiin perustuvilta sellaisilta, siis kukaan ole vapaa, ei Kontula itsekään. Mitä (henkilökohtaisesti) hankalammasta aiheesta on kyse, sen herkemmin itse kukin sortuu heittämään logoksen suohon, ja syyttämään vastaväittäjää omasta argumentaatiovirheestään – klassinen valtakeino keskustelussa sekin. On kuitenkin kaksi täysin eri asiaa "vaatia täydellisyyttä" kuin saada toistuvasti asiallista palautetta vaikkapa tietyn ihmis-/sukupuoliryhmän jatkuvasta ohittamisesta. Niinpä pieni itsekriittisyys olisi kuitenkin tällaisissakin teoksissa paikallaan, sillä ei riitä, että mainitsee "ihmisten lähellään, oman aatteensa piirissä" syyllistyvän samaan, jos ei omassa tekstissään näe tekevänsä sitä myös itse. 

x

Lopuksi Anna Kontula siirtyy kissoihin, ja niiden vapaan ulkoilun monisyisiin kieltoihin ja mahdollisuuksiin. Niin ihanan random aihe kun se tässä kokoelmassa onkin, se on taas Kontulaa parhaimmillaan: monta kymmentä sivua pohdiskelevaa, analysoivaa, eettisiä perusteita etsiviä ja ihmisen eläinsuhdetta pohtivaa älykästä tekstiä. Kontula paitsi tietoisesti näyttää että näin argumentoidaan rationaalisesti mutta kriittisesti, tunteet (tässä tapauksessa sisäkissan kohonneet mielenterveyspulmat ja ihmisen pelko, että ulkona kissalle sattuu jotain) taiten argumentaatioon joka puolelta mukaan ottaen. Kontula punoo yhteen hienon yhdistelmän omakohtaisuutta, eri etiikan muotoja, ympäristö-, lajikato- ja eläinoikeudellista näkökulmaa, ja alan tutkimusten perkaaminen ja yhdistäminen muuhun eläinkeskusteluun on vertaansa vailla: siinä missä isot eläinoikeusjärjestötkin puoltavat kissan täyttä sisälläpitoa, jopa tehotuotantoeläimille on olemassa lakisääteisempi oikeus ulkoiluun. Tämä herättää epäilevämmänkin tarkastamaan omia kantojaan, mikä on laadukkaan retoriikan tavoitekin, väittäisin. Kissan oikeudesta lajityypilliseen elämään kun on varsin vähän keskusteltu, ottaen huomioon miten lyhyessä ajassa myös ajatus ja hyvinkin äärimmilleen poteroituneet mielipiteet kissan vapaasta ulkoilusta keskustelua hallitsee. Tähän tekstiin on hyvä lopettaa, se on tarkkaa, terävää ja uudistavaa. Ja sitä vasten luettuna turvallista tilaa demonisoivien tekstien yhtä laadukkaan ja useampia puolia tarkalla kriittisellä silmällä tarkastelevan otteen puuttuminen tuntuu vain entistä laiskemmalta. Kun tietoa, taitoa ja rohkeutta selvästi löytyy, on kokonaisuuden kannalta suuri puute, että se jätetään näinkin oleellisen käsitteen kanssa käyttämättä.