KYMMENEN PUHEENVUOROA YHTEISKUNNASTA

THEODOR W. ADORNO : 

KYMMENEN PUHEENVUOROA YHTEISKUNNASTA:

1949–1963

288s.

Tutkijaliitto 2025

Suomennos & jälkipuheTaneli Viitahuhta

Theodor W. Adornon kirja kuuluu niihin teoksiin, joiden kanssa meinasi käydä kuin onnen kanssa konsanaan – oli hyvinkin lähellä, etten kävellyt kokonaan sen ohi. Olin kyllä jollain tapaa noteerannut sen Tutkijaliiton julkaisuissa, mutta ehkä ajatellut, ettei tämä nyt kuitenkaan ole minun kirjani, ihan kaikkea minäkään en ehdi enkä jaksa lukea. Ihan täysin en muista, milloin ja missä kuitenkin kiinnitin katseeni kanteen tarkemmin, mutta kun huomasin yhden tekstin olevan Koulutustavoitteet ja opiskelijoiden odotukset, tajusin olevani enemmän tai vähemmän ns. ammattikirjallisuuteni parissa. Ja niinpä juuri pahimman lukuperformanssikeskustelun keskellä nappasin sen käteeni ja suuntasin suoraan vallilalaisen Roots-kahvilan terassille lukemaan kirjaa – tietenkin vegaanisen kahvin ja gluteenittoman mutakakun seurassa. Oi sitä tuon nimenomaisen hetken itsetietoisuutta, hesulilaisten pahinta vihollista.

No, hesulilaisuudesta ja performansseista voidaan keskustella toistekin, sillä nyt reilu kuukausi myöhemmin sain viimein luettua tämän loppuun – osan teksteistä jopa kahteen kertaan. Aloitin särppien, luin ihan ensin tekstit Autoritaarisesta persoonallisuudesta sekä jo yllämainituista koulutustavoitteista, ja sitten aloitin vielä näiden lukemisen järjestyksessä uudelleen. Jotain kolahti ja loksahti – suuresti. Paitsi oman tutkimuksen kannalta, myös tulevien tutkimusajatusten kanssa. Nyt 10 puheenvuoroa yhteiskunnasta on niin täynnä muistilappuja ja marginaalihuomautuksia, että se muistuttaa enemmän päiväkirjamaista keskustelua kuin tietokirjaa, ja silti (vai juuri siksi?) kirjasta tuntuu olevan vaikeahko kirjoittaa. Se on niin laaja, se liippaa niin läheltä omia työkirjoituksiani ja se on silti ihan omanlaisensa, etten tiedä miten vangita tällaiseen pieneen blogitekstiin sen syvempää olemusta. Mutta yritän.

Theodor W. Adorno on nimenä tuttu, jos tuntee kriittisen teorian ja yhteiskuntakritiikin historiaa. Olen itse enemmän ns. foucault'laisia, humpsahtanut ranskalaisen Foucault'n valta-analyyseihin ja yhteiskuntateorioihin. Adorno edustaa taas Frankfurtin koulukuntaa, ensimmäisen maailmansodan jälkeen Frankfurtin yliopistoon perustetun sosiaalitutkimuksen instituutin ajattelijoita. Moni ko. koulukunnan ajattelija – Adorno mukaan lukien – pakeni maasta kuitenkin toisen maailmansodan ajaksi, ja tutki Yhdysvalloissa ollessaan juurikin totalitarismin syntyä. Maanpaosta palattuaan tutkimusaihe kiinnosti Saksassa – hyvinkin ilmeisistä syistä. Miten mitään niin julmaa pystyi tapahtumaan ja miten mitään näin julmaa voisi estää tapahtumasta koskaan uudelleen?

10 puheenvuoroa yhteiskunnasta: 1949–1963 on teoksen suomentajanakin toimineen Taneli Viitahuhdan muutamasta eri teoksesta kokoama kymmenen puheen kokoelma, joka käsittelee paitsi totalitarismia ja yhteiskuntaa myös tosiaan koulutuspolitiikkaa, kaupunkisuunnittelua kuin taikauskon (eli tässä tapauksessa astrologian) ongelmallisuuttakin. Laadukkaasti kuratoitu tekstikokoelma päästääkin Viitahuhdan jälkisanojakin lainaten Adornon aidosti ääneen – litteroidut ja puheista kirjoitetut tekstit soljuvat luentomuotoisesti ja puhuttelevat yleisöään/lukijaansa aivan eri tavalla kuin tavanomainen, esseemuotoinen kirjoitus. Kokonaisuus on onnistunut, harkittu ja hiottu, ja vaikka osaan teksteistä jää vähemmille merkinnöille, on Adornon laajaan tutkimus- ja ajattelutyöhön tutustuminen kaikkinensa erityisen mielekästä.

Ja jos jotain voisin tämän teoksen kanssa tehdä, niin pakottaa kaikki suomalaiset opettajat, yhteiskunnalliset toimijat, (Hesarin) toimittajat sekä äärioikeiston nousun "loukkaantumispolarisaatioksi" typistävät kommentoijat lukemaan nämä puheet. Ja ihan etenkin sen Autoritaarnen persoonallisuus -puheen. 

Adorno laajan tutkimustiedon perusteella nimittäin antaa kyytiä liberalistien lempilapselle, eli tolkun ihmiselle, ja muistuttaa, ettei mikään ääriliike poistu silittelemällä totalitaristista valtiota havittelevia fasisteja myötäkarvaan eikä toisaalta autoritaarinen persoona muutu "suvaitsevaiseksi" vain kertomalla hänelle, että itseasiassa meillä kaikilla on ihmisarvo. Tämä nykyäänkin vahvasti elävä ajatusharha, joka typistää paitsi laajat ja monimutkaiset yhteiskunnalliset ilmiöt ja toisaalta auktoriteerin vallasta haaveilevat yksilöt "kahden ääripään erimielisyyksiksi", joista voi parantua "suuttumalla vähemmän" on nimittäin paitsi vaarallinen ja totalitarismille sekä fasismille tilaa antavaa politiikkaa myös aivan väärässä. Adorno esittääkin puheessaan Autoritaarinen persoonallisuus, että itseasiassa tällainen psykologinen taipumus saa vain bensaa liekkeihinsä, kun siihen suhtautuu myötämielisesti, kun sitä pitää yhtenä legitiiminä ajatusmallina. 

Adorno muistuttaa, että autoritaarisia persoonallisuuksia on ja tulee olemaan joka ajassa, mutta tietyt yhteiskunnalliset riskitekijät voivat saattaa heidät valtaan – kuten viime vuosikymmeninä on käynyt paitsi Yhdysvalloissa ja Manner-Euroopassa myös enenevissä määrin pohjoismaissa Suomi mukaan lukien. Tällaiset persoonat, sanotaan nyt vaikkapa eräiden rasististen ja äärioikeistolaisten puolueiden kannattajat, ovat Adornon mukaan auktoriteettiin ja korkeisiin hierarkkioihin jossain aiemmassa kehitysvaiheessaan vahvasti tarttuneita henkilöitä, eikä heidän taipumuksensa poistu, vaikka miten heitä yritettäisiin ymmärtää ja kuunnella. Mekanismi menee nimittäin tiivistetysti jotenkin näin: 1. autoritaarinen persoonallisuus samastuu kurittavaan vallanpitäjään, koska samastaa kurin ja vallan toisiinsa. 2. autoritaarinen ihminen ei välitä, vaikka kuri osuu häneen, koska hän ajattelee, että heikompia kuuluu kurittaa, mutta hän ei voi olla heikko, koska hänellä on (harhainen kuvitelma, että hänellä on) valtaa 3. Adorno esittää, että juuri tämä sisäinen ristiriita on polttoainetta sille, miksi fasistiset ja totalitaristiset puolueet pääsevät valtaan: autoritaarinen persoonallisuus ei pysty käsittelemään sitä vihaa, jonka hänen ja hänenkaltaistensa kurittaminen hänessä herättää vaan kääntää tämän nimenomaisen aggressioenergian alaspäin, vielä itseäänkin heikompien vihaamiseen. 4. Näin kierre on valmis – kun vaikkapa eräs valtioinvarainministeri saksikäsiensä kanssa poseeraa leikattuaan juurikin omien kannattajiensa sosiaalituista, samastuu kannattaja saksikäsiministeriin ja suuntaa sisäisen ristiriidan herättämän vihan maahanmuuttotaustaisiin ihmisiin, joita syyttää oman elämänsä kurjistamisesta. Ja kun tähän soppaan vielä lisää autoritaarisen persoonallisuuden kyvyttömyyden muuttaa omia ennakkoluulojaan saati ottaa vastaan uutta, oman tiedon kanssa ristiriidassa olevaa informaatiota, on fasistisen puolueen pohjakannatus valmis.

Eli palatakseni tolkun liberalismin ajatusharhaan – niin sanottu polarisaatio ei katoa hyysäämällä ääriajattelijoita ja autoritaarisen yhteiskunnan sekä kurin havittelijoita vaan nimenomaan estämällä tällaisten voimien yhteenliittoumat ja pahoinvoinnin purkaumat. Autoritaarinen persoonallisuus – tai hallitus – toimii ainoastaan kostajana ja kurittajana, ja kun Adornoa lainaten tällainen ajattelu yhdistyy vielä pääsääntöisesti aina nationalismiin, ei yksikään yhteiskunta ole voinut äärioikeiston nousun jälkeen paremmin, päin vastoin. Siksi Martti Luther Kingiä mukaillen voisikin sanoa, ettei äärioikeisto nouse pahojen pahuudesta vaan nimenomaan hyvien hiljaisesta hyväksynnästä.

x

10 puheenvuoroa yhteiskunnasta onkin tietyllä tapaa jopa pelottavan tarkkanäköinen ja enteellinen kokoelma Adornon luentoja ja puheenvuoroja, mutta profetaalisena sitä ei kannata lukea – jos jotain tästä juuri toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen pidetystä puhekokoelmasta voisi yleisesti ottaa mukaan, niin sen, että tietyt yhteiskunnalliset epätasapainot, objektivoiva yhteiskuntamuoto, ihmisyksilön merkityksettömyyden tunne ja kaiken jyräävien markkinatalouslakien sekä niiden luoman epävarmuuden aiheuttama ahdistus ja toivottomuus on juurikin omiaan synnyttämään paitsi nationalismia että ääriajattelua myös totalitaristisia yhteiskuntia, joiden ansiosta holokaustin tapaiset tapahtumat ovat tässäkin ajassa mahdollisia. Me elämme tällä hetkellä aikaa, kun Israel suorittaa silmiemme alla kansanmurhaa, Trump ja Putin rapauttavat tahoillaan demokratiaa ja koko eurooppalainen yhteisö on aivan hukassa mihin suuntaan kumartaisi ja mihin pyllistäisi. Pahimmillaan kumarrus tapahtuu jälleen sen raaimman suuntaan, ja olemme pian entistä pahemmin rähmällään fasismin edessä. Vaihtoehtojakin olisi, mutta se vaatisi ryhtiliikettä nimenomaan vastavoimilta – eikä tämänhetkisen hallituksen kurittava kurjistamispolitiikka ja lehdistön sitä legitimoiva dogmaattisuus ainakaan paranna asiaa.

KOULU JA ERIARVOISUUS

SONJA KOSUNEN, SARA JUVONEN, HEIDI HUILLA & MARJA PELTOLA (toim.) :

KOULU JA ERIARVOISUUS

280s.

Gaudeamus 2024

Saatu arvostelukappaleena

Millainen on 2020-luvun suomalainen koulu? Miten yhteiskunta ja koulu liittyvät toisiinsa? Kuka koulua käy, entä kuka päättää miten sitä käydään? Miten opetussuunnitelmat toteutuvat arjessa, ja onko siihen perustuva laadukas pedagogiikka edelleen kaikkien saatavilla? Jos ei, kuka sen ulkopuolelle jää? Miten yhteiskunnan tilastollisestikin todennettavissa oleva eriarvoistumiskehitys liittyy kouluun? Ja: Onko 1970-luvulla alkunsa saanut tasa-arvoa lisäävä peruskoulueetos tullut viimein päätökseensä, ja kasvatammeko me kouluissa itseasiassa kahden luokan kansalaisia, pärjääjiä ja pärjäämättömiä?

Muun muassa näihin kysymyksiin vastaa alkuvuodesta ilmestynyt 11 lukuun jakautuva, vertaisarvioitu teos Koulu ja eriarvoisuus. 

x

Kuten blogini pitkäaikaiset seuraajat tietänevät, olen itsekin opettaja. Ensin varhaiskasvatuksen ope, sittemmin erityisopettaja ja nykyään koulututkija, väitöskirja-aiheenani aggressiivisena pidetty käyttäytyminen ja sen sosiaaliset rakenteet nykykoulussa. Koulu on valtava pakkolaitos, jota jokaikisen on lain velvoittamana kymmenen vuotta käytävä. Koulu koskee siis ihan jokaista, joko itsensä tai lastensa tai sitten oman työnsä kautta, kuten allekirjoittaneella. Koulu ei ole yhteiskunnasta irrallinen vaan itseasiassa sen hyvinkin keskeinen osa. Kun puhumme siis koulusta, emme voi olla puhumatta myös koulusta yhteiskunnassa. Sekä pahimmillaan että parhaimmillaan koulu on yhteiskunta, paikka, jossa lasten ja nuorten yhteiskunnallinen toimijuus joko juntataan paikalleen tai autetaan yhteiskunnallisesti sensitiivisen opettajuuden kautta täyteen potentiaaliinsa.

Kun puhumme koulusta, sekä koulua käyneet että koulussa opettavat tulevat ylikorostaneeksi nykyisessä kilpailu- ja yksilökeskeisessä yhteiskunnassa lähinnä sen akateemista, oppimissisältöihin painottuvaa puolta. Tämä on kuitenkin vain pieni siivu sekä opetussuunnitelmasta, perusopetuslaista kuin koulun arjestakin, ja etenkin koulutussosiologinen tutkimus on jo pitkään yrittänyt palauttaa koulua siihen kontekstiin, jossa sitä käydään: yhteiskuntaan, yhteisöihin ja yhteiskuntaluokkiin. Tähän samaan jatkumoon liittyy myös tämä uudehko Gaudeamuksen kouluteos Koulu ja eriarvoisuus. Koulu ei siis tosiaan pelkästään ilmennä vaan paikoin jopa tuottaa ja syventää eriarvoistumista. Miksi näin on ja mitä sille pitäisi tehdä, siihen Kosunen, Juvonen, Huilla ja Peltonen kumppaneineen pyrkii ottamaan tieteen näkökulmasta kantaa.

x

Julkisesta keskustelusta poiketen koulu on siis paljon muutakin kuin arvosanat ja se, miten lapset ja nuoret nykyään käyttäytyvät. Julkinen keskustelu heijastelee kuitenkin paitsi tämän kirjan, myös oman väitöskirja-aineistoni mukaan sitä ymmärrystä, miten myös opettajat työpaikkansa hahmottavat: akateemisten valmiuksien ja tulosten valossa. Jo kirjan johdannossa huomautetaan että, "yhteiskuntaluokittuneen eriarvoistumisen ymmärtämisen soisi kuitenkin olevan keskeinen osa opettajakunnan ja muun kasvatusalan ammattilaisten osaamista, koska on olennaista ymmärtää, millä tavoin erot oppilaiden koulutuspoluissa ja oppimisessa sekä opetusryhmien ja koulujen välillä noudattelevat yhteiskuntaluokkien välisiä eroja ja miten tämä tulisi ottaa huomioon opetuksessa". Koulu on siis valtava, monitasoinen ja tavoitteidensa kautta yhteiskuntaan limittyvä ja lomittuva vyyhti, jota on oleellista tarkastella yhteiskunnallisesta näkökulmasta.

Kosusen ym. kirja jakautuu aiheen tiimoilta kolmeen osaan: Kouluun ja kaupunkiin, kouluun ja nuoriin sekä kouluun ja aikuisiin. Ensimmäinen osio koostuu kahdesta segregaatiota avaavasta artikkelista, ja näyttää sen nykytodellisuuden, jossa lapsemme ja nuoremme kouluaan käyvät. Toinen osio taas keskittyy nuorten omiin näkemyksiin ja kokemuksiin erityisesti eriarvoisuuden keskellä: miltä tulevaisuus näyttää huono-osaisemmalla oppilaaksiottoalueella ja miten sitä hahmottaa niin keskiluokkaistaustaiset, korkean sosiaalisen ja kulttuurisen pääoman taustoista tulevat oppilaat verrattuna heikko-osaisemmista taustoista tuleviin oppilaisiin? Miten osallisuus jakautuu kouluissa oppilaiden yhteiskuntaluokkataustan mukaan, entä miten moninaisella oppilaspohjalla varustettu koulu onnistuu sekoittamaan esimerkiksi etnisyyteen tai yhteiskuntaluokkaan perustuvia rajoja – vai onnistuuko se ollenkaan? Viimeinen osio taas avaa vahviten sitä, mitä me opettajat voisimme tehdä toisin paitsi päivittäisessä arjessa oppilaiden kanssa myös rakenteellisesti koulua uudistaessa ja sen ääneen lausumattomia normeja toistaessa. 

Koulu ja eriarvoisuus on tärkeä yhteiskunnallinen puheenvuoro. Koulueetosperinteeseemme on kuulunut ajatus siitä, että kuka tahansa voi olla mitä tahansa, koska meillä kaikilla on kuitenkin yhtäläiset mahdollisuudet käydä peruskoulua. Kun peruskouluun tarkennetaan kuitenkin lähemmäs ja yksityiskohtaisemmin, osoittaa sekä vanhempi että Kosusen ym. tuore tutkimus, ettei tämä oletus pidä tässä ajassa enää paikkaansa. Se eetos kuitenkin elää sen verran vahvana, että pahimmillaan oikeutamme sillä itsemme olemasta huomioimatta oppilaan taustaan liittyviä rakenteellisia tekijöitä. Mitä sitten voitaisiin tehdä toisin, ja kenestä sen muutoksen pitäisi lähteä? Aihe on syvä ja moninainen, päätöksen monesti poliittisia ja kansallisia, mutta koulu ei voi myöskään itse jäädä kädet levällään odottelemaan ulkoa tulevia pelastustoimenpiteitä.

Parhaan esimerkin opettajien toimivuuden merkityksellisyydestä Koulussa ja eriarvoisuudessa antaakin kirjan viimeinen luku, jossa Juvonen käsittelee yhteiskunnallisesti sensitiivistä opettajuutta. Hän hahmottelee teoreettisen lähestymistapansa paitsi Pierre Bourdieun sosiaalisen ja kulttuurisen pääoman kautta myös erityisesti Gert Biestan koulun kolmen ulottuvuuden, sosialisaation (koulun sosiaalistava ja käyttäytymisnormeja opettava tehtävä), kvalifikaation (koulun mitattavia taitoja opettava tehtävä) sekä subjektivikaation (oppilaan toiminnan valmiuksia tukeva tehtävä) kautta. Juvonen huomauttaa aiheellisesti, että suomalaisessa koulussa voidaan nähdä kvalifikaation ottaneen toisinaan liikaakin alaa koulun kahdelta muulta tehtävältä, ja sen lisäksi, että tulemme painottaneeksi lähes ainoastaan koulun akateemisia ja mitattavia taitoja opettavaa puolta, nimittää Juvonen kvalifikaation logiikaksi sitä toimintaa, jossa mitattavuus valuu myös sekä sosialisaation että subjektivikaation puolelle muodostaen niistä mitattavia osaamisalueita. Käytännössä tämän voisi siis nähdä tarkoittavan esimerkiksi sitä, että sen sijaan, että tiedostamme opettavamme oppilaalle paitsi koulun normatiivisia sosiaalisia sääntöjä ja toimijuuden taitoja, oletammekin niiden tulevan osittain annettuina ja alamme arvioida oppilaan omatoimista kykyä päästä näihin taitoihin niin sanotusti opettamatta. Tämä on oman, käyttäytymistä ja sen soveliaisuuden rajoja ja niihin liittyvää tukea tutkivan väitöstutkimukseni kannalta erityiskiinnostava näkökulma, sillä se haastaa ajattelemaan käyttäytymistä aivan uudella tavalla: sen lisäksi, että opettajat ovat koulussa se faktuaalinen auktoriteetti, joka määrittää (yhdessä yhteiskunnallisten normien kautta) oppilaan sopivan käyttäytymisen ja esimerkiksi aggressioenergian esiintyvyyden rajat, tulee opettajat toisinaan myös arvottaneeksi ja mitanneeksi oppilaan käyttäytymistä kvalifikaation logiikan perusteella. Niinpä oppilaan reaktio, oli kyseessä sitten reagointi toisiin koulutovereihin, epäselviin sääntöihin tai opettajan tunnetilaan, muodostuukin asiaksi, jonka perusteella oppilaan toimintaa arvioidaan määrällisesti. Reaktiivinen ja aggressiivisena pidetty oppilas onkin siis paitsi normatiivisesti väärin myös graaveimmillaan hyvin yksin oman tunneilmaisunsa hillinnän tukena, kun käyttäytyminen ulotetaan itsekseen opeteltavaksi taidoksi.

Kuten Juvonen huomauttaa, "kasvatustoiminnassa subjektivikaatio toteutuu pitkälti tasapainoilussa vapauden ja vastuun antamisen välillä" ja se pitää aina sisällään myös mahdollisuuden epäonnistua, kun taidot koetella omia ideoita ja harkintakykyä eivät ole vielä kehittyneet niin sanotusti koulun määrittelemälle optimaaliselle tasolle. Yhteiskunnallisesti sensitiivinen opettaja kuitenkin tunnistaa, että epäonnistuminen on osa toimijuuden harjoittelua, ja suhtautuu siihen lempeästi ja kannustaen, ei nöyryyttäen ja rankaisten. Kun oppilaalla on vielä lisäksi taustassa tuplasti enemmän lastia kuin keskiluokkaisella, korkean kulttuurisen ja sosiaalisen pääoman taustasta tulevan valkoisen lapsen harteilla on, on opettajan erityisen tärkeä mukauttaa omat odotukset ja sosialisaation sekä subjektivikaation vaade yksilöllisesti oppilaan taustan ja taitojen kanssa sopivaan linjaan. Jos tämä taas jää väliin, muistuttaa Juvonen, että oppilaita arvioidaan heidän sosiaalisen (tai oma lisäykseni: tunnesäätelykompetenssien) mukaan, jolloin suurena riskinä on, että sosiaalisen taustan merkitys heidän koulupoluilleen voimistuu. 

x

Kirjaa lukiessani kuuntelin alkuviikosta tohtoriksi väitelleen, edellisen luvun kirjoittajan Sara Juvosen väitöstilaisuun, jossa hän sanoi oivallisesti, että kritiittinen katse kouluun on ainoa tapa viedä asioita eteenpäin. Kun vastaväittäjänä toimiva Antti Saari kysyi Juvoselta, mitä hän vastaisi opettajien voihkaisuun, että tämäkinkö minun pitää vielä jaksaa tehdä, Juvonen vastaa vapaasti muotoillen, että kyllä, meidän opettajien täytyy jaksaa ajatella työtämme. Sillä sen kummemmasta tässä ei kentällä toimivalle ole kyse, kuin paluusta perustyöhön. Paluu ajatteluun ja oman kasvatusnäkemyksen itsekriittiseen tarkasteluun: mitä minä opetan, ketä minä opetan ja millaisia tapoja ja arvoja minä opetuksellani siirrän eteenpäin. Se kaikki kuuluu jo nyt meidän työhömme, eikä käytännön kiireet ja resurssipulat ole keino väistää opetussuunnitelmiin ja virkavastuuseen kirjattua velvollisuutta olla tietoinen tasa-arvoasioista. Se, miten yhteiskunta taas muuttuisi yhtenvertaisemmaksi, enemmän ihmisyyttä kuin akateemisuutta painottavaksi, ei taas ole yksittäisen opettajan käsissä. Sitä työtä tehdään yhdessä - niin kenttää, tutkijoita, asiantuntijoita kuin poliitikkojakin vastuuttaen. 

Helmet-haaste 2024: 15. Kirja, jolla on vähintään kolme tekijää

HÄIRIÖ? KUKA KOULUSSA HÄIRITSEE JA KETÄ

   

MAIJA LANAS & TOMI KIILAKOSKI (toim.) : HÄIRIÖ?

NÄKÖKULMIA TYÖRAUHAN SÄRÖIHIN KOULUSSA

281s.

Vastapaino 2022

Pyydetty arvostelukappaleena

Kuten joku siellä ruudun takana ehkä tietääkin, olen (tutkimusvapaalla oleva) erityisopettaja, väitöskirjatutkija ja äärimmäisen intohimoinen lapsi- ja oppilaslähtöisen pedagogiikan puolesta puhuja. Luen varsin harvoin ammattikirjallisuutta näin "vapaa-ajalla" saati tuon sitä tänne kirjablogiin, mutta nyt vastaan tuli (itseasiassa jo viime syksynä väitöskirjaohjaajani vinkistä) Maija Lanaksen ja Tomi Kiilakosken toimittama Häiriö? Näkökulmia työrauhan säröihin koulussa, ja kirja on käytännössä oman tutkimusaiheeni täydellinen sisar-(/esikuva?)teos. Siinä missä nykyammattikirjallisuuttani leimaa joko todella yksilöpsykologinen (ja sitä kautta oppilaista vikaa etsivä) näkökulma tai erityisen opettajakeskeinen näkökulma, on Lanas ja Kiilakoski koonneet kerrankin aivan mielettömän hienon ja tärkeän teoksen koulusta, jonka keskiössä on nimenomaan haastaa sekä yhteiskunnallista individualismiin perustuvaa selityskuvaa "koulun tuhoajasta" ja kiinnittää huomiota koulun ytimeen: oppilaisiin ja heidän hyvinvointiinsa. 

Lanaksen ja Kiilakosken kirja koostuu tämän hetken johtavien kasvatustieteen, koulutussosiologian sekä nuorisotutkimuksen tutkijoiden teksteistä, jotka tieteellisistä artikkeleista lyhennettyinä ja arkikielistettyinä pyrkivät antamaan raikkaan ja uudelleen herättelevän näkökulman nykykouluun liittyvään keskusteluun. Se on kuin tilaustyö viime aikojen poliittiseen hölmöläiskauppaan, jossa koulua pyritään parantamaan joko kurin ja järjestyksen tai entistä yksilökeskeisemmän rakenteen kautta. Häiriö haastaakin meidän opettajien käsitystä siitä, mitä häiriö luokassa oikeastaan on – oppilaan väärinkäyttäytymistä vai kuitenkin särö omassa onnistumisessamme.

Suomalaista koulua leimaa varsin vähän kiistetty näkemys tasa-arvoisuudesta, ja jos koulusta keskustellaan muusta näkökulmasta, jostain löytyy uupunut opettaja kertomaan, kuinka rikki koulu nykyään on. Jälkimmäistä en todellisuutta kiistä: kun markkinatalouden tehokkuusajattelu ja kilpailukyky ujutetaan institutionaaliseen kasvatus- ja koulutuslaitokseen, harva voi hyvin. Ensimmäinen väite suomalaisesta koulusta hyvinvointierojen tasaajana taas on täysin kuitenkin vahvastikin kyseenalaistettavissa: viimeksi tänään Hesari uutisoi poikien jäämisestä jälkeen niin Pisa-tuloksissa kuin yleisestä oppimiserojen kasvusta. Tasa-arvoinen ja eriarvoisuutta kaventava koulu onkin Suomessa myytti, toteavat myös Häiriön kirjoittajat.

Lanaksen & Kiilakosken toimittama kirja sisältää yhteensä kymmenen tekstiä, jotka jakautuvat kolmen teeman alle: häiriöön pedagogisena ilmiönä, häiriöön vertaisryhmän ilmiönä sekä häiriöön yhteiskunnallisena ilmiönä. Esimerkkinä ensimmäisestä osasta haluan ehdottomasti nostaa Juho Honkasillan ADHD oireisessa koulussa: häiriön sosiokulttuurinen tarkastelu -tekstin, joka haastaa meitä pohtimaan onko ADHD oikeastaan häiriö, ja ketä se eniten häiritsee? Oireista itseään vai yhteiskuntaa, joka on tottunut toimimaan vain neurotyypillisten aivojen keinoin? Tomi Kiilakosken ja Maija Lanaksen Kahden kehän koulu kirjan toisessa osassa taas nostaa esiin äärimmäisen tärkeän kysymyksen siitä, tunnistavatko opettajat oppilaiden omat sosiaaliset verkot, koulupäivän epäviralliset osuudet ja vertaissuhteiden ja aikuisen antaman tuen mahdollisuudet. Viimeisen osion suurin helmi on oman yliopistoni koulutussosiologin Anne-Mari Soudon Rasismi ja nuorten koulutuspolut -teksti, joka herättelee opettajia siihen samaan keskusteluun, jota eräskin pääministerimme on koko kuluneen kesän yrittänyt vältellä. Souto nostaa esiin kuitenkin hiljentymisen vaarallisuuden: kenen pussiin rasismilta silmien sulkeminen pelaa ja minkälaista kahden kerroksen yhteiskuntaa me rakennamme, jos emme tunnista koululaitoksemme omaa rasistisuutta? Tekstit keskustelevat myös hienosti keskenään; kun opettajat yrittävät "parantaa" oireilevaa oppilasta tai eivät tunnista koulun rasistisuutta, oppilaat etsivät kuuluvuuden tunteen ja yhteisöllisyyden muualta. Kun yhteisö taas on kouluvastainen, alkaa ikuinen kehä, jonka tekijät eivät enää näe toisiaan, kuulu toistensa kehiin. Koulu siis paitsi tuottaa yhteisöllisyyttä yhtäälle, uusintaa se eriytymistä ja normaaliuden ulkopuolisuutta toisaalle. Koulu neutraalina ja poliittisesti irrallisena laitoksena on myytti, johon me opettajat emme voi enää uskoa.

Häiriön tekstikokoelma on laaja, monimuotoinen mutta silti aiheensa ympärillä ihastuttavan koherentti, ja se herättää äärimmäisen tärkeän keskustelun koulutuspolitiikan, hyvinvointivaltion ja kasvatusinstituutioiden keskuuteen: kuka meillä oikeastaan häiritsee ja ketä? Ketä varten koululaitos lopulta on olemassa? Ja miksi opettajat unohtavat jatkuvasti oman työnsä kasvatuksellisen ja yhteiskunnallisen luonteen, vaikka se on jo opetussuunnitelmissa nostettu sivistävää ja opetuksellista sisältöä aiemmin esiin? Kuten Kiilakoski, Pekkarinen & Haapakorva artikkelissaan Koulumenestys ja pysyvä eriarvoisuus toteavat, peruskoulu on tasa-arvoideologiansa vastaisesti toiminut oikeastaan aina sosiaalisia asemia uudistaen. Tämä tarkoittaa siis sitä, että peruskoulusta hyötyvät eniten korkeakoulutettujen lapset, joista tulee itsekin todennäköisimmin korkeakoulutettuja. Tutkijat lainaavat koulutussosiologi Risto Rinnettä, jonka mukaan koulutuspolitiikan tasa-arvoa korostavasta pohjasta huolimatta "sitkeä koulutuksellinen eriarvoisuus" on säilynyt, ja nykyään koulun sisäinen yksilökeskinen, markkinatalouden arvoille alistettu koululaitos jopa kiihdyttää eriarvoisuuttaan kaikessa kilpailukykyä peräänkuuluttavassa uusliberalismissaan. Häiriö kutsuu opettajia tarkastelemaan kriittisesti paitsi omaa toimintaansa, myös niitä tarinoita, joita me nykykoulusta kerromme. Sekä sitä, onko häiriö todella jotain keinolla millä hyvänsä poistettavaa vai kuitenkin äärimmäisen tärkeä viesti muutoksen tarpeesta.

Suosittelen tätä kirjaa ehdottomasti ihan jokaiselle opettajalle, tulevalle, nykyiselle ja menneelle. Sekä kaikille heille, joiden mielestä nykykoulussa on jotain korjattavaa.

Helmet-haaste 2023: 45. Kirja sopii haastekohtaan, johon olet jo lukenut

KESKUSTELUJA KOLLEGOIDEN KESKEN – KOSKELA & TUOMI : TOISIN TEHTY

MINJA KOSKELA & ELINA TUOMI : 

TOISIN TEHTY – KESKUSTELUJA KOULUSTA

208s.

S&S 2020

Saatu arvostelukappaleena

Jos joku ei sitä vielä tiennyt, olen blogielon ulkopuolella ammatiltani opettaja. Aiemmin työskentelin vuosia varhaiskasvatuksessa esiopettajana, sittemmin opiskelin erityisopettajaksi, kelpoisuusalueena kaikki varhaiskasvatuksesta yläkoulun laaja-alaiseen erityisopetukseen saakka, luokanopettajan kelpoisuuden antavat opinnot yhtenä sivuaineena. Lisäksi alani akateeminen puoli kiinnostaa, ja jossain vaiheessa niin sanotun kenttätyön jälkeen näen hyvinkin mahdollisena, että hakeudun itse myös vielä tutkijakoulutuksen pariin tällä omalla alallani. Kun siis luen ja arvioin tätä kirjaa, luen sitä vahvasti oman ammattiminäni kautta, toisin kuin kirjallisuutta täällä blogissa siis yleensä. Siten en siis ehkä niinkään nyt arvioi lukemaani kirjaa vaan ennemminkin keskustelen sen kanssa. 

Lisäksi alkuun lienee tarpeen myös määritellä, mistä koulussa oikeastaan on kyse. (Aah, katsokaa, Laura on päässyt lempiaiheensa pariin!) Pitkään julkistakin keskustelua kun on tuntunut leimaavan koulun akateeminen puoli, eli siis se, joka tallettaa tietoa oppilaiden päähän ja valmentaa pieniä ihmisiä kohti yhteiskunnallista osallisuutta tulevina täysivaltaisina (työn-)tekijöinä. Nyttemmin keskusteluun on onneksi päässyt myös jo jonkin verran koulun sosiaalipoliittinen puoli, joka itseasiassa on myös se, joka opetussuunnitelmassa ensimmäisenä mainitaan: sen sijaan, että koulun oleellisin tehtävä olisi siis siirtää akateemista tietoa sukupolvelta toiselle, sen merkitys eettisyyteen sekä ihmisyyteen kasvattamisessa onkin itsesiassa huomattavasti oleellisempi osa koko järjestelmää (ainakin näin erityisopettajanäkökulmasta, huom.). Koulu sellaisena kuin sen käsitämme ei siis ole vain lukemista, laskemista tai pakkohiihtoa, vaan kokonaisuutena se on laaja sosiaalinen ja psyykkinen oppimisympäristö, joka muovaa kulloisenkin arvojärjestelmän mukaisesti sitä miten ja mihin meidän lastemme tulisi kasvaa. Koulua koskeva keskustelu kuitenkin varsin helposti jos nyt ei vääristy, niin ainakin vinoutuu, sillä kuten Tuomikin tässä kirjassa toteaa, koulua kelpaa mediassa kommentoimaan kuka tahansa, joka sen ovella on joskus kääntynyt. On toki totta, että lähes jokainen meistä sitä on jossain elämänsä vaiheessa käynyt. Mutta se, että täydellä itsevarmuudella sen rakenteisiin otetaan kantaa vain siksi, että 70-luvulla itsellään oli siellä kivaa tai kurjaa, vinouttaa koulukeskustelua. Eikä (keltaisen) lehdistön rakastamat klikkiotsikot kamalista opetussuunnitelmista ja katastrofaalisista ylilyönneistä tokikaan auta juuri asiaa. (En toki sano, ettei koulusta saisi lainkaan keskustella jos ei kuulu systeemiin ammatin puolesta, en todellakaan. Mutta jos haluaa osallistua keskusteluun ilman kytköksiä tämän päivän koulumaailmaan, voi aloittaa vaikka tämän kirjan lukemisesta. Jatketaan sen jälkeen keskustelua yhdessä.)

Ja sitten itse kirjaan. Musiikinopettajan ja myöhemmin väitöstutkija Minja Koskelan sekä kuvataideopettajan Elina Tuomen Toisin tehty – keskusteluja koulusta on kattava perusteos siitä, millainen 2020-luvun koulu on, ja mitä ongelmia sen sisään mahtuu niin opettaja- kuin yhdenvertaisuusnäkökulmastakin tarkasteltuna. Kirja itsessään jakautuu kolmeen päälukuun, opettajanäkökulmaan, oppilasnäkökulmaan sekä koulukulttuurinäkökulmaan, ja tekstit suurin piirtein vaihtelevat Koskelan & Tuomen välillä, vaikkakaan eivät ihan kauheasti keskustele keskenään. Koskela tuo kokonaisuuteen ehkä hieman akateemisempaa ja itsereflektiivisempää otetta, Tuomi taas esittelee taidokkaasti sitä arkitodellisuutta, joka koulumaailmassa vallitsee. 

Koskela & Tuomi tarjoavatkin siis ansiokkaasti popularisoidun kattauksen nykykoulun tilaan ja tutkimukseen. Ja kun sanon popularisoidun, tarkoitan sitä kaikella lämmöllä ja positiivisuudella: koulutuspolitiikkaa ja koulumaailmaa kun olen itse tottunut tarkastelemaan vain vahvan tieteellisen tekstin näkökulmasta, tuntuu raikkaalta lukea todellisia kommentteja kentältä, siitä miltä työ ruohonjuuritasolla näyttää, tuntuu ja kuulostaa. Valittu näkökulma on onnistunut, sillä parhaimmillaan se avaa keskustelua juurikin kollegiaalisesti, mutta toisaalta tarjonnee suht hyvän kattauksen koulumaailmaan myös niille lukijoille, jotka eivät itse alalla työskentele, mutta ovat siitä kiinnostuneita. Osiin teksteistä olisin kuitenkin ehkä kaivannut lisää syvyyttä, ja ennen kaikkea oppilaskeskeistä näkökulmaa, mutta toisaalta voi olla, että kyse on enemmän siitä, että olen itsekin esimerkiksi feminististä pedagogiikkaa lukenut, ja sosioekonomiseen epätasa-arvoon niin sanotusti perehtynyt, että tieto vain oli itselleni jo tuttua. On siis ehkä vähän vaikea hahmottaa, jäikö tekstit oikeasti pinnallisiksi vai onko kyse vain siitä, että valittu tekstimuoto tarkastelee asioita tarkoituksella ylätasolla, ja kiinnostuneet niistä sitten voivat itse enemmän tietoaan syventää.

Yleisesti ottaen keskustelun puutteesta huolimatta kirjan tekstit tukivat mukavasti toisiaan. Koskela & Tuomi haastavat opettajia ajattelemaan työtään eri näkökulmista kuin koulutuspoliittinen keskustelu ylipäätään automaattisesti tekee, ja toisaalta koulun rakenteellisuuden esiintuominen on myös tärkeä näkökulma. Koululaitoksesta keskustellessa kun on erityisen tärkeä muistaa, että koulu on laaja, poliittisestikin latautunut instituutio, jossa myös valta on niin sanotusti institutionalisoitunutta, eli rakenteisiin piiloutunutta. Tästä keskustellaan hämmentävän vähän, ja opettajien oma valtasuhdereflektointi etenkin oppilaita kohtaan on vielä suhteellisen lapsen kengissä. Se mitä, miten ja miksi opetetaan, on aina arvokysymys, ja toisaalta opettajakunnan keskiluokkaisuus ja korkeakoulutus leimaa osin myös keskustelua: se kun harvoin osaa ottaa kovinkaan inklusiivisesti huomioon esimerkiksi oppilaiden yhteiskuntaluokkataustaa, yhteiskunnallisten rakenteiden vaikutusta oppilaan opiskelukykyyn tai toisaalta edes sitä, miten erilaiset kotiolot ylipäätään tukevat tai ovat tukematta lapsen koulunkäyntiä, minkä onneksi sekä Koskela että Tuomi omissa teksteissään toivat esiin. Yleisesti ottaen nimittäin tällaisella huomiottajättämisellä on vaaransa, sillä silloin esimerkiksi oppilaan kyvyttömyys toimia normitettujen, mutta sanoittamatta jätettyjen odotusten mukaisesti typistyy yksilöön: sen sijaan, että syrjiviä rakenteita tarkasteltaisiin kriittisesti, syy valuu yhden oppilaan ja hänen puutteidensa niskaan, jolloin opettaja vapautuu tarkastelemasta omaa toimintaansa suhteessa institutionaaliseen valtaan. Tätä näkökulmaa siis kyllä tuotiin tässäkin teoksessa esiin, mutta oman tutkimuksenikin valossa siitä ei voi koskaan puhua liikaa. Tai no, siitä ei edelleenkään puhuta, vaikka pitäisi.

Ja niinpä lopulta vielä kaikkien näiden tärkeiden ja hienojen tekstien jälkeen haluan kysyä aiheesta kiinnostuneilta myös oman lempikysymykseni: kun koulua tarkastelee kriittisesti, unohdammeko me jatkuvasti, että se valta, jota se toisintaa ja uusintaa ei ole pelkästään piilossa rakenteissa vaan itseasiassa juuri meidän opettajien päivittäin uudelleen tuottamaa ja toteuttamaa? Että ihan samoin kuin yhteiskunnassakin, institutionalisoitunut valta on juurikin sen toimijoiden purettavissa, mutta jos sen siirtää edes puheen tasolla jonnekin epämääräiseen rakenteeseen, vapautuukin itse tarkastelemasta omaa toimintaan ja valta-asemaansa kriittisessä valossa. Tiedän, että opettajana työn vaatimukset kasvavat vuosi vuodelta, ja on tärkeää ymmärtää, että kaikkea ei yksittäinen opettaja voi tehdä, mutta kuten Me Too -liikkeessä on oleellista olla jumittumatta #notallmen-näkökulmaan, ei koulutuskeskustelussa saa myöskään juuttua #notallopettaja-näkökulmaan. Sillä ketä varten koulu lopulta on olemassa? Yhteiskuntaa? Opettajia? Vai yksittäisiä oppilaita, jotka pahimmillaan jäävät ilman tarvittavaa tukea, koska heidän toimijuutensa häivyttyy aina kaiken suuremman tieltä kun keskitymme jatkuvasti keskustelemaan kaikesta muusta? Tiedän, tämä on vahvasti erityispedagoginen näkökulma. Mutta juuri sitä näkökulmaa kaipaisin lisää, niin opettajakoulutukseen kuin koulutuspoliittiseen keskusteluunkin. Ilman sitä aitoon osallisuuteen perustuva, inklusiivinen ja tasa-arvoinen yhteiskunta, saati koululaitos, ei toimi.

Helmet-haaste 2021: 2. Kirjan on kirjoittanut opettaja