KESKUSTELUJA KOLLEGOIDEN KESKEN – KOSKELA & TUOMI : TOISIN TEHTY

MINJA KOSKELA & ELINA TUOMI : 

TOISIN TEHTY – KESKUSTELUJA KOULUSTA

208s.

S&S 2020

Saatu arvostelukappaleena

Jos joku ei sitä vielä tiennyt, olen blogielon ulkopuolella ammatiltani opettaja. Aiemmin työskentelin vuosia varhaiskasvatuksessa esiopettajana, sittemmin opiskelin erityisopettajaksi, kelpoisuusalueena kaikki varhaiskasvatuksesta yläkoulun laaja-alaiseen erityisopetukseen saakka, luokanopettajan kelpoisuuden antavat opinnot yhtenä sivuaineena. Lisäksi alani akateeminen puoli kiinnostaa, ja jossain vaiheessa niin sanotun kenttätyön jälkeen näen hyvinkin mahdollisena, että hakeudun itse myös vielä tutkijakoulutuksen pariin tällä omalla alallani. Kun siis luen ja arvioin tätä kirjaa, luen sitä vahvasti oman ammattiminäni kautta, toisin kuin kirjallisuutta täällä blogissa siis yleensä. Siten en siis ehkä niinkään nyt arvioi lukemaani kirjaa vaan ennemminkin keskustelen sen kanssa. 

Lisäksi alkuun lienee tarpeen myös määritellä, mistä koulussa oikeastaan on kyse. (Aah, katsokaa, Laura on päässyt lempiaiheensa pariin!) Pitkään julkistakin keskustelua kun on tuntunut leimaavan koulun akateeminen puoli, eli siis se, joka tallettaa tietoa oppilaiden päähän ja valmentaa pieniä ihmisiä kohti yhteiskunnallista osallisuutta tulevina täysivaltaisina (työn-)tekijöinä. Nyttemmin keskusteluun on onneksi päässyt myös jo jonkin verran koulun sosiaalipoliittinen puoli, joka itseasiassa on myös se, joka opetussuunnitelmassa ensimmäisenä mainitaan: sen sijaan, että koulun oleellisin tehtävä olisi siis siirtää akateemista tietoa sukupolvelta toiselle, sen merkitys eettisyyteen sekä ihmisyyteen kasvattamisessa onkin itsesiassa huomattavasti oleellisempi osa koko järjestelmää (ainakin näin erityisopettajanäkökulmasta, huom.). Koulu sellaisena kuin sen käsitämme ei siis ole vain lukemista, laskemista tai pakkohiihtoa, vaan kokonaisuutena se on laaja sosiaalinen ja psyykkinen oppimisympäristö, joka muovaa kulloisenkin arvojärjestelmän mukaisesti sitä miten ja mihin meidän lastemme tulisi kasvaa. Koulua koskeva keskustelu kuitenkin varsin helposti jos nyt ei vääristy, niin ainakin vinoutuu, sillä kuten Tuomikin tässä kirjassa toteaa, koulua kelpaa mediassa kommentoimaan kuka tahansa, joka sen ovella on joskus kääntynyt. On toki totta, että lähes jokainen meistä sitä on jossain elämänsä vaiheessa käynyt. Mutta se, että täydellä itsevarmuudella sen rakenteisiin otetaan kantaa vain siksi, että 70-luvulla itsellään oli siellä kivaa tai kurjaa, vinouttaa koulukeskustelua. Eikä (keltaisen) lehdistön rakastamat klikkiotsikot kamalista opetussuunnitelmista ja katastrofaalisista ylilyönneistä tokikaan auta juuri asiaa. (En toki sano, ettei koulusta saisi lainkaan keskustella jos ei kuulu systeemiin ammatin puolesta, en todellakaan. Mutta jos haluaa osallistua keskusteluun ilman kytköksiä tämän päivän koulumaailmaan, voi aloittaa vaikka tämän kirjan lukemisesta. Jatketaan sen jälkeen keskustelua yhdessä.)

Ja sitten itse kirjaan. Musiikinopettajan ja myöhemmin väitöstutkija Minja Koskelan sekä kuvataideopettajan Elina Tuomen Toisin tehty – keskusteluja koulusta on kattava perusteos siitä, millainen 2020-luvun koulu on, ja mitä ongelmia sen sisään mahtuu niin opettaja- kuin yhdenvertaisuusnäkökulmastakin tarkasteltuna. Kirja itsessään jakautuu kolmeen päälukuun, opettajanäkökulmaan, oppilasnäkökulmaan sekä koulukulttuurinäkökulmaan, ja tekstit suurin piirtein vaihtelevat Koskelan & Tuomen välillä, vaikkakaan eivät ihan kauheasti keskustele keskenään. Koskela tuo kokonaisuuteen ehkä hieman akateemisempaa ja itsereflektiivisempää otetta, Tuomi taas esittelee taidokkaasti sitä arkitodellisuutta, joka koulumaailmassa vallitsee. 

Koskela & Tuomi tarjoavatkin siis ansiokkaasti popularisoidun kattauksen nykykoulun tilaan ja tutkimukseen. Ja kun sanon popularisoidun, tarkoitan sitä kaikella lämmöllä ja positiivisuudella: koulutuspolitiikkaa ja koulumaailmaa kun olen itse tottunut tarkastelemaan vain vahvan tieteellisen tekstin näkökulmasta, tuntuu raikkaalta lukea todellisia kommentteja kentältä, siitä miltä työ ruohonjuuritasolla näyttää, tuntuu ja kuulostaa. Valittu näkökulma on onnistunut, sillä parhaimmillaan se avaa keskustelua juurikin kollegiaalisesti, mutta toisaalta tarjonnee suht hyvän kattauksen koulumaailmaan myös niille lukijoille, jotka eivät itse alalla työskentele, mutta ovat siitä kiinnostuneita. Osiin teksteistä olisin kuitenkin ehkä kaivannut lisää syvyyttä, ja ennen kaikkea oppilaskeskeistä näkökulmaa, mutta toisaalta voi olla, että kyse on enemmän siitä, että olen itsekin esimerkiksi feminististä pedagogiikkaa lukenut, ja sosioekonomiseen epätasa-arvoon niin sanotusti perehtynyt, että tieto vain oli itselleni jo tuttua. On siis ehkä vähän vaikea hahmottaa, jäikö tekstit oikeasti pinnallisiksi vai onko kyse vain siitä, että valittu tekstimuoto tarkastelee asioita tarkoituksella ylätasolla, ja kiinnostuneet niistä sitten voivat itse enemmän tietoaan syventää.

Yleisesti ottaen keskustelun puutteesta huolimatta kirjan tekstit tukivat mukavasti toisiaan. Koskela & Tuomi haastavat opettajia ajattelemaan työtään eri näkökulmista kuin koulutuspoliittinen keskustelu ylipäätään automaattisesti tekee, ja toisaalta koulun rakenteellisuuden esiintuominen on myös tärkeä näkökulma. Koululaitoksesta keskustellessa kun on erityisen tärkeä muistaa, että koulu on laaja, poliittisestikin latautunut instituutio, jossa myös valta on niin sanotusti institutionalisoitunutta, eli rakenteisiin piiloutunutta. Tästä keskustellaan hämmentävän vähän, ja opettajien oma valtasuhdereflektointi etenkin oppilaita kohtaan on vielä suhteellisen lapsen kengissä. Se mitä, miten ja miksi opetetaan, on aina arvokysymys, ja toisaalta opettajakunnan keskiluokkaisuus ja korkeakoulutus leimaa osin myös keskustelua: se kun harvoin osaa ottaa kovinkaan inklusiivisesti huomioon esimerkiksi oppilaiden yhteiskuntaluokkataustaa, yhteiskunnallisten rakenteiden vaikutusta oppilaan opiskelukykyyn tai toisaalta edes sitä, miten erilaiset kotiolot ylipäätään tukevat tai ovat tukematta lapsen koulunkäyntiä, minkä onneksi sekä Koskela että Tuomi omissa teksteissään toivat esiin. Yleisesti ottaen nimittäin tällaisella huomiottajättämisellä on vaaransa, sillä silloin esimerkiksi oppilaan kyvyttömyys toimia normitettujen, mutta sanoittamatta jätettyjen odotusten mukaisesti typistyy yksilöön: sen sijaan, että syrjiviä rakenteita tarkasteltaisiin kriittisesti, syy valuu yhden oppilaan ja hänen puutteidensa niskaan, jolloin opettaja vapautuu tarkastelemasta omaa toimintaansa suhteessa institutionaaliseen valtaan. Tätä näkökulmaa siis kyllä tuotiin tässäkin teoksessa esiin, mutta oman tutkimuksenikin valossa siitä ei voi koskaan puhua liikaa. Tai no, siitä ei edelleenkään puhuta, vaikka pitäisi.

Ja niinpä lopulta vielä kaikkien näiden tärkeiden ja hienojen tekstien jälkeen haluan kysyä aiheesta kiinnostuneilta myös oman lempikysymykseni: kun koulua tarkastelee kriittisesti, unohdammeko me jatkuvasti, että se valta, jota se toisintaa ja uusintaa ei ole pelkästään piilossa rakenteissa vaan itseasiassa juuri meidän opettajien päivittäin uudelleen tuottamaa ja toteuttamaa? Että ihan samoin kuin yhteiskunnassakin, institutionalisoitunut valta on juurikin sen toimijoiden purettavissa, mutta jos sen siirtää edes puheen tasolla jonnekin epämääräiseen rakenteeseen, vapautuukin itse tarkastelemasta omaa toimintaan ja valta-asemaansa kriittisessä valossa. Tiedän, että opettajana työn vaatimukset kasvavat vuosi vuodelta, ja on tärkeää ymmärtää, että kaikkea ei yksittäinen opettaja voi tehdä, mutta kuten Me Too -liikkeessä on oleellista olla jumittumatta #notallmen-näkökulmaan, ei koulutuskeskustelussa saa myöskään juuttua #notallopettaja-näkökulmaan. Sillä ketä varten koulu lopulta on olemassa? Yhteiskuntaa? Opettajia? Vai yksittäisiä oppilaita, jotka pahimmillaan jäävät ilman tarvittavaa tukea, koska heidän toimijuutensa häivyttyy aina kaiken suuremman tieltä kun keskitymme jatkuvasti keskustelemaan kaikesta muusta? Tiedän, tämä on vahvasti erityispedagoginen näkökulma. Mutta juuri sitä näkökulmaa kaipaisin lisää, niin opettajakoulutukseen kuin koulutuspoliittiseen keskusteluunkin. Ilman sitä aitoon osallisuuteen perustuva, inklusiivinen ja tasa-arvoinen yhteiskunta, saati koululaitos, ei toimi.

Helmet-haaste 2021: 2. Kirjan on kirjoittanut opettaja 

NAISIA JALUSTALLA - ELINA TUOMI : ITSENÄISIÄ NAISIA & IDA SALMINEN & RIIKKA SALMINEN : TARINOITA SUOMALAISISTA TYTÖISTÄ

ELINA TUOMI : ITSENÄISIÄ NAISIA - 70 SUOMALAISTA ESIKUVAA

155s.

S&S 2018

Arvostelukappale

IDA SALMINEN & RIIKKA SALMINEN : TARINOITA SUOMALAISISTA TYTÖISTÄ, JOTKA MUUTTIVAT MAAILMAA

215s.

S&S 2018

Arvostelukappale

Favillin & Cavallon viime syksynä julkaistu Iltasatuja kapinallisille tytöille on aiheuttanut Suomessa tarinabuumin suurnaisistamme, ja se on vallan mielenkiintoinen buumi se. Nyt elokuussa S&S-kustantamo julkaisi kaksin kappalein tarinoita itsenäisistä naisista ja suomalaisista tytöistä, kun sekä Tuomen että Salminen & Salmisen lapsille ja nuorille suunnatut kirjat maamme merkkinaisista ilmestyivät. Myöhemmin syksyllä Intolta on vielä tulossa joukkorahoituskamppiksen kautta alkunsa saanut Sankaritarinoita tytöille -kirja, joten pulaa kotimaisista versioista ei siis ainakaan pääse syntymään. 

Sain nyt alkuun nämä kaksi S&S:n kirjaa arvostelukappaleeksi, ja aiheen samankaltaisuuden vuoksi käsittelen niitä nyt hieman epäreilusti yhdessä. Luin kumpaisenkin tällä viikolla muutaman päivän sisään, ja toisin kuin epäilin, ei edes tullut ähky! Ei, vaikka kirjat eivät juurikaan olleet etukäteen keskustelleet keskenään, vaan suuri osa esitellyistä naisista oli keskenään samoja. Tuomen & Salmisten lähestymistavat olivat kuitenkin sen verran erilaisia, että kaksi kirjaa mahtui lukuun aivan mainiosti rinnakkain. Ehkäpä ne siis mahtuvat yhdessä tähän postaukseenkin.

Maassamme on järjettömän suuri joukko suuria naisia, jotka ovat muuttaneet maailmaa, mutta eivät ole saaneet sen kunniaksi ansaitsemaansa huomiota. Vastaavista miesoletetuista on kirjoitettu koko maailman sivu, tehty lehtijuttuja ja elämäkertoja. Merkkimiehet eivät unohdu historiankirjoista eivätkä opetussuunnitelmista, ja samalla Suomessa edelleen liputetaan tasan yhdelle naiselle: Minna Canthille. Sekä Tuomi että Salmiset ovat lähteneet korjaamaan tätä epäkohtaa, ja he ovat tehneet sen varsin ansiokkaasti.

Kritisoin itse syksyllä jonkin verran tuon italialais-amerikkalaisen esikuvakirjan diskurssia, muun muassa sitä, kuinka usein kirjan tarinoissa naista kuvattiin suhteessa mieheen tai siihen, että "kyllä tyttökin voi", joka jo kaikessa paradoksaalisuudessaan ottaa mukaan keskusteluun epätasa-arvoisuuden, koska se pitää sisällään olettamuksen, että oikeastaan silti ammatti X on tarkoitettu miehille. Tätä samaa tarkastellessa suomalaissiskot olivat selvästi tietoisempia tästä kielellisestä vallasta, ja kotimaisista kirjailijoista saa olla ylpeä: he kritisoivat tällaisen keskustelun lisäksi myös esimerkiksi nais-etuliitettä sekä ylipäätään ajatusta tyttöjen ja poikien erilaisuudesta. 

Aivan puhtain paperein nämä suomalaisteokset eivät kuitenkaan tehtäväänsä läpäisseet. Se, onko täydellisyyden vaatiminen nyt oikeastaan edes reilua, on toki keskustelu erikseen, enkä tavallaan myöskään haluaisi kritisoida kritiikin vuoksi. Siksipä pohjustankin seuraavat ajatukseni näin: nämä kirjat ovat hienoja, ja on mahtavaa, että ne ovat olemassa. Niillä on ehdottomasti paikkansa ja aikansa, ja ne herättelevät tärkeää keskustelua ja nostavat esiin ihmisiä, joiden olisi suonut nousseen esiin jo aiemmin. Mutta koska liikkumattomat kivet sammaloituvat ja niin edes päin, haluaisin viedä kirjojen kautta keskustelun vielä seuraavalle askeleelle. Nimittäin herättivät ne ristiriitaisiakin ajatuksia, jotain, mitä olisi hyvä pureskella hieman eteenkinpäin.

(Ylempi kirja Salminen & Salminen, alempi kirja Tuomi)

Kummankin kirjan, sekä Itsenäisten naisten että Tarinoiden suomalaisista tytöistä, naiskuva nimittäin taipuu yllättävänkin yksimuottiseksi. Hyvä, kirjoihin kelpaava nainen on vahva, ei välitä muiden mielipiteistä, mutta hän on kuitenkin myös vaatimaton (eihän Äitee, Siiri Rantanen edes järjestänyt mitalijuhlia, vaikka hiihdossa kultaisimman mitalin itselleen nappasikin). Maailmaa muuttavat naiset eivät anna periksi, he ovat määrätietoisia, he todennäköisesti työskentelevät niin sanotulla miesvaltaisella alalla tai ovat vähintään alansa pioneereja kovissa tieteissä kuten fysiikassa tai tietotekniikassa. Ja meissä kaikissa pitäisi olla ripaus tätä tai tuota naista, kuulemma. Pitäisikö, todella? Eikö näin kapean naiseuden ihailu ole jo hieman vastoin näiden kirjojen kaunista perusideaa? Eikö yksi muotti ole hieman vaarallinen tapa lähteä rakentamaan kuvaa ihailtavista naisista?

(Ja mikä muuten minulle henkilökohtaisesti ehkä eniten säräytti yksikuvaisuudessa, etenkin Tuomen Itsenäisissä naisissa, on se, miten naisia kuvataan hämmentävän usein suhteessa perheeseensä sekä etenkin lapsiinsa. Se tuntuu lyhyissä, sivunmittaisissa kuvauksissa harvinaisen irralliselta. Voitaisiinkohan 2010-luvulla viimein määritellä nainen muutenkin kuin parisuhdestatuksensa, lapsimääränsä tai lapsettomuutensa kautta? Jos on vain sivu tilaa, onko todella se perhe-ura-perhe-perhe-keskusteltu aivan välttämätöntä laittaa lähes jokaiselle mukaan? Eikö naista voi nähdä muuten kuin suhteessa perheeseensä/perheettömyyteensä?)

Toinen ongelma piilee mielestäni ylipäätään tässä erityisen paljon ajassa kiinni olevassa sankarikuvauksessa: vaikka liiankin moni näistä naisista oli itselleni vieraita, on heistä kuitenkin niin moni myös tuttu, että on helpohko väittää, että Suomessa saa ihailua puoleensa suhteellisen hyvin sukupuolesta riippumatta, kunhan menestyy ja vaikkapa taidoiltaan hieman yli muiden. Kiillottaa mainetta ja mainitaan ulkomaisessa lehdistössä. Se on tosiaan ihan ymmärrettävää, sillä onhan poikkeuksellista aina helppo ihailla, mutta ihan mielenkiinnosta kysysin: milloin tavallisuus ja keskinkertaisuus tulee olemaan kiinnostavaa? Se hiljainen puurtaminen siellä kaiken taustalla? Milloin ihmisen mittaa mitataan inhimillisyydellä eikä vain aikaansaannoksilla? Milloin vaikkapa ihan vain mielenterveysvaikeuksien kanssa kamppailu, ei edes niiden voittaminen, on kertomisen arvoinen asia? Saati se tasa-arvotyö, jota tehdään kollektiivisesti, ei yksilöt edellä?

Menestymisen ihailu on myös varsin tyypillinen esimerkki kapitalistisesta yhteiskunnasta ja sen äärimmäisestä yksilökeskeisyydestä, mikä on osaltaan hieman ristiriidassa kirjan sanoman kanssa. Etenkin kuin useampikin näistä naisista tituleeraa itse itseään antikapitalistiksi. Hieman tarkkanäköisyyttä olisin siis lisäksi toivonut naisten taustojen kanssa, sillä lähes poikkeuksetta esitellyt naiset olivat vähintäänkin ylempää, valkoista keskiluokkaa, joiden taustan aikaansamaa etuoikeutta ja parempaa asemaa ei tarinoissa tai menestymisen taustalla otettu riittävästi huomioon. Kun on valmiiksi korkealta, on sieltä on helpompi ponnistaa latvaan asti, aivan eri mittakaavan taistelut ovat niitä, jotka raivaavat tiensä juuristosta eteenpäin.

Ja lopulta, molempia kirjoja leimasi myös sama, hämmentävä diskurssi: naisten pääsemättömyyttä tiettyihin asemiin selitettiin "maailman olleen siihen aikaan sellainen" ja myöhemmin avautuvia mahdollisuuksia taas yksioikoisesti todeten, että "maailma oli muuttunut tarpeeksi". Esimerkiksi näin: "Vuoden vierivät ja maailma muuttui. 'Nytkö kaikki ovatkin kiinnostuneita ympäristönsuojelusta ja kasvissyönnistäkin?', Heidi hämmästeli. 'Tämä on oikeastaan ihme!'" (Ida Salminen : Tarinoita suomalaisista tytöistä, s. 168). Osittain tämä menee lastenkirjamaisuuden piikkiin, satukirjamaisuuteen, jossa ei yksinkertaisesti ole tilaa selittää tilanteita enempää auki. Mutta kyllä sitä jotenkin silti toivoisi, että kun tehdään kirjaa maailmaa muuttaneista naisista, heidän vaikutuksensa maailman muuttumiseen huomioitaisiin myös yksityiskohdissa. Ei maailma muutu, sitä muutetaan. Ja sen muuttajille olisi suonut myös näissä vastaavissa lausahduksissa ne krediitit, jotka heille kuuluivat.

No juu. Vaikka esimerkiksi oman etuoikeutetun aseman tiedostamisesta/tiedostamattomuudesta olisi ihana jatkaa vielä vaikka viisitoista kappaletta, feministinen ränttäys päättynee tähän. En halua jättää mahdollista tänne asti selvinnyttä lukijaa nimittäin tunteeseen, että nämä kirjat olisivat vääränlaisia tai epäonnistuneita, en missään nimessä. Pidin näistä kumpaisestakin, Tuomen kirjan kuvitukset ovat ennennäkemättömän kauniita ja voisin vuorata niillä vaikka kokonaisen seinän asunnostani. Puhumattakaan niistä keskusteluista ja julkisista esiintymisistä, joihin kyseinen kirjailija-taiteilija on tämän teoksensa myötä päässyt. Salmisen & Salmisen kirja taas oli ottanut rohkeasti etäisyyttä esikuvaansa, ja laajensi naisten tarinoita yhtä sivua pidemmälle, lisäsi mukaan upeaa tarinallisuutta ja  syvyyttä. Ja etenkin sille kirjalle haluaisin ojentaa myös erityismaininnan tavasta olla kuvaamatta naisia lapsiensa tai lapsettomuutensa kautta. Tuntuu hämmentävältä, että sen voisi ajatella olevan vielä tässäkin ajassa poikkeuksellista ja rohkeaa, mutta sitäkin lämpimämmältä se minusta tuntui.

Nämä kirjat ovat tällaisenaan erityisen mainioita, ja keskustelun herättäjinä vieläkin merkityksellisempiä. Yksi naisiin pureutuva kirjasyksy ei kuitenkaan maailmaa vielä muuta, jos tämän ajatellaan riittävän, ja siksi toivoisin jatkossa lasten- ja nuortenkirjallisuuteen yhä enemmän moninaisuutta, monimuotoisuutta ja tarinoita sekä itsenäisistä että hieman riippuvaisistakin naisista, miehistä ja ei-binäärisistä ihmisistä. Toivotaan siis, että tämä on alku jollekin, ei vain markkinarako tällä hetkellä myyvälle. Edes Suomi ei ole vielä tasa-arvon suhteen valmis, mutta onneksi meillä maailmanmuuttajia riittää, kun vain toisillemme sen tilan osaamme antaa. Sukupuoleen, suuntaumuksiin tai mihinkään muuhunkaan sisäiseen monimuotoisuuden olemukseen katsomatta.

Sekä Sivutiellä-Sirri & Bookishteaparty-Katri ovat kirjoittaneet Itsenäisistä naisista todella hyvät ja lempeän kriittiset postaukset, suosittelen lukemaan. Salmisen & Salmisen kirjasta en vielä löytänyt muita blogiarvioita!