NAISVANGIT

SONJA SAARIKOSKI : NAISVANGIT

RIKOLLISUUDEN KEHÄ MAAILMAN

 ONNELLISIMMASSA MAAILMASSA

399s.

Siltala 2023

Saatu arvostelukappaleena

"Tarkoitus ei ollut tappaa. Sellainenkin tarkoitus Paulalla oli joskus joitakin ihmisiä ja itseänsä kohtaan ollut, mutta hän ei ollut onnistunut. Hän sanoi ottaneensa keittiöstä veitsen puolustaakseen itseään. Hesellä oli aina pari kääntöveistä taskussaan, hän mainitsi kuulustelussa. Hän kertoi ajatelleensa, että suutuspäissään humalassa mies ei olisi epäröinyt käyttää niitä. "

Sonja Saarikosken tietokirja Naisvangit on 400-sivuinen, muutamassa päivässä hotkittava teos niin kutsutun hyvinvointiyhteiskuntamme nurjista puolista. Lapsista, jotka ovat niin monessa polvessa jääneet vaille perusturvaa, ettei heillä ole omatoimista kykyä selvitä keskiluokkaisen yhteiskunnan vaatimuksista. Vanhemmista, jotka yrittävät kerta toisensa jälkeen parhaansa, mutta eivät omilta traumoiltaan pysty. Systeemeistä, joka päästää ihmisiä läpi turvaverkoistamme. Ihmisistä, jotka tällaisissa tilanteissa etsivät turvaverkkonsa yhteiskunnan ulkopuolelta, kun eivät normatiivisen keskiluokkaisen silmissä avun piiriin enää kelpaa. Lapsista, naisista ja rikollisista, joilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tämä. Ei, vaikka miten yhteiskunnan valtaapitävät huutavat, että jokainen on oman onnensa seppä.

Saarikoski on seurannut muutaman kymmenen naisvangin elämää viimeiset kuusi vuotta. Hän alkoi kirjoittamaan alunperin laajaa juttua Hesarin Kuukausiliitteeseen, ja jatkoi sen jälkeen vuosia vangittujen naisten elämän seuraamista haastatteluin, vierailuin, yhteisin palaverein ja oikeuskäyntien sekä lukuisten ja lukuisten virallisten dokumenttien avulla. Hän on elänyt haastattelemiensa naisten elämän vieressä pitkän ajan, saanut heidän luottamuksensa, tehnyt kirjan yhdessä heidän kanssaan. Ja lopputuloksena on upea, yhteiskunnallisesti äärimmäisen vaikuttava kerronnallinen tietokirja siitä, mitä käy kun yhteiskunta hylkää kokonaisia ihmisryhmiä. Miten traumatisoituneista, vaikeista oloista tulleista tai muuten yhteiskunnan tukea tarvinneista lapsista on ensin tullut ongelmatapauksia kouluissa, koulujen jälkeen tai niiden ohella sijaisperheissä tai lastenkodeissa, aikuisuuden kynnyksellä, jos vielä sielläkään yhteiskunnan ja rikosoikeuden silmissä. 

Saarikosken kirjoitustapa on toteavan dokumentoiva, se ei lisäile, koristele, muttei myöskään vähättele tai pienennä. Saarikoski kuvaa vankeinhoitoa, vankilalaitosta ja etenkin naisvankilaa sivusta tarkkaillen, ja samalla sen sisällä oleville vangeille äänen antaen. Naisvangit kasvaa kuitenkin henkilökohtaisia kokemuksia suuremmaksi kun mukaan tulee 1900-luvun alkupuolella syntyneen, vankila- ja laitoskierteessä olevan Ista Laitisen tarinat, itse kirjoittamat merkinnät ja huomiot vankila- ja kuritushuonesysteemistä aina 1950-luvulta alkaen. Saarikoski saakin tietokirjaansa vahvan viestin riveille ja sen väliin: keitä me lopulta rankaisemme ja mistä, kun ylläpidämme tällaista rankaisu- ja vankilajärjestelmää? Kenen ehdoilla yhteiskunta pyörii, ja miksi samat asiat on sallittu toisille ihan vain sen perusteella, mihin yhteiskuntaluokkaan on sattunut syntymään kun taas toisten tekemänä se on automaattinen rikos? Jos viesti tuntuu epätodelta, ei tarvitse viettää kuin syksy suomalaisessa peruskoulussa, niin huomaa, että meidän insitituutiot on rakennettu tuottamaan ja toistamaan keskiluokkaista normistoa. Hyvin pärjäävä, itsestään huolen pitävä lapsi, joka kasvaa ja kehittyy perheensä tuella, saa koulusta ihan mielettömät eväät jatkoaan varten. Hän saa avun ja tuen koulussa, hän saa sen myöhemmin terveydenhuollossa ja esimerkiksi terapiassa. Mutta jos olet hiukankin erilainen, etenkin jos olet reaktiivinen tai koulun säännöt eivät tunnu sinulle sopivilta, jos sinulla on useampi päällekkäin kumuloitunut haaste elämässäsi, muuttuukin sama järjestelmä systemaattisemmin vastarintaa murskaavaksi, pakottavaksi ja pienentäväksi, yhteen muottiin sullovaksi järjestelmäksi. Et saa tukea koulussa, koska vanhempasi näkevät tilanteen eri tavalla kuin keskiluokkalinen opettaja. Et pääse terapiaan, koska käytät päihteitä. Et pääse päihteistä, koska et saa käsitellä asioita, joiden takia käytät niitä. Et pääse avovankilaan, koska olet joskus karannut lastenkodista, et sopeudu takaisin siviiliin, koska et saanut harjoitella siihen tarvittavia taitoja avovankilassa.

Me ihmiset, jotka työskentelemme eri insituutioiden sisällä, unohdamme herkästi olevamme osa laajempaa koneistoa. Vaikka yksilö näkee toiston järjestelmällisyyden, koneisto näkee vain yksilön, joka täytyy saada ruotuun.

x

Yhteiskunta ja sen hyvinvointia tukeva järjestelmä on täynnä valuvikoja, kuten kaikki inhimillinen toki, mitä ihminen omine sokeine pisteineen rakentaa. Naisvangit julkaistaan traagisen ihmisvihamielisen hallituksemme ensimmäisenä toimintasyksynä. Toimeentulotuesta leikataan. Asumistuista leikataan. Maahanmuuttopolitiikkaa ja tukipalveluita maahanmuuttotaustaisille ihmisille kiristetään. Lastensuojelun jälkihuollosta leikataan. Jo edellisten leikkausten aiheuttamia yhteiskunnallisia vikoja yritetään paikata kiristämällä valvontaa ja rangaistuksia tutkimustulosten selvästi osoittaessa, että tämä pikemminkin pahentaa kuin parantaa moralisoitua ongelmaa. 

Kuten Saarikosken teos näyttää, ihmiset eivät niinkään syrjäydy vaan yhteiskunnan kapeat rakenteet työntävät tietynlaiset ihmiset syrjään. Llastensuojelu ottaa vastasyntyneen vauvan huostaan äidiltään vankilasta ilman mitään järkevää perustelua, vedoten ilmeisesti käsitykseen, että äiti voisi alkaa käyttää päihteitä kuitenkin taas hetkenä minä hyvänsä. Ja niin äiti alkaa käyttää, kyllä, mutta lastensuojelun päätöksen takia, siksi, ettei hänellä ole poikansa menetettyä enää syitäkään olla käyttämättä. Saarikoski osoittaa kirjassaan selvästi, miten yhteiskunta olettaa ihmisistä usein pahinta saaden itse sen pahimman odotuksillaan aikaan. Maailmassa, jossa virkamiehet aina lastensuojelusta perhekoteihin, sosiaalityöntekijöistä poliiseihin, syyttäjistä aina vanginvartijoihin kaikki kohtelevat sinua kuin roskaa, heidän odotuksensa kääntyvät hyvin herkästi itseään toteuttaviksi ennustuksiksi. Ja miten muuten voisi ollakaan, kun lakia vastaan rikkonut yksilö joutuu vankilaan, mutta laittomasti vastasyntyneen huostaanottaneet sosiaalityöntekijät saavat korkeintaan huomautuksen hallinto-oikeudesta? 

Saarikosken narratiivinen tietokirja yhteiskunnan syrjäyttämistä naisita on voimakas, vahva ja äärimmäisen poliittinen teos, joka todella antaa äänen heille, joita ei tavata tässä yhteiskunnassa kuunnella. Saarikoski näyttää, miten selkeä kaava näiden vankilan ja siviilin, päihdekierteen ja katkaisuhoidon välillä kulkevien naisten elämissä on, miten mahdotonta enää on puhua yksittäistapauksista, kun todellisuudessa tietyt yhdistävät tekijät alkavat olla ennemminkin itseään toteuttavia ennustuksia kuin vain satunnaisia osia ihmisen henkilöhistoriassa. Kirjan kruunaa Saarikosken oma filosofisyhteiskunnallinen analyysi kirjan jälkisanoissa, ne viisaat ja lämpimät rivit, jotka vetävät kirjan naisten tarinat yhteen. Tällaista keskustelua ja näkökulmaa soisi julkisuudessa olevan huomattavasti enemmänkin, aina mediasta politiikkaan saakka.

x

Kovin moni meistä on sitä mieltä, että kun perheellä ei ole kykyjä tai kapasiteettia hoitaa lasta, hyvinvointiyhteiskunta tulee mukaan, ja auttaa. Ajatus on kaunis ja jalo, ja sen perustalle on rakennettu paitsi oma valtiomme myös sen perustuslaki. Yhteiskunnan turvaverkot ottavat kopin, kun ihminen ei itse enää kykene siihen. Ja rakkaat kollegani, kanssaopettajat, kasvattajat, lastensuojelun ja terveydenhuollon työntekijät; me olemme se hyvinvointiyhteiskunta. Se koppi on meidän otettavissa. Ei ole ketään muuta, ei ole mitään mystistä tahoa joka tulee ja pelastaa. Se mystinen taso olemme me, siellä jokapäiväisessä arjessa. Meidän on tehtävä se työ ja muutos. Me olemme se valtio. Me olemme se hyvinvointiyhteiskunta.

HÄIRIÖ? KUKA KOULUSSA HÄIRITSEE JA KETÄ

   

MAIJA LANAS & TOMI KIILAKOSKI (toim.) : HÄIRIÖ?

NÄKÖKULMIA TYÖRAUHAN SÄRÖIHIN KOULUSSA

281s.

Vastapaino 2022

Pyydetty arvostelukappaleena

Kuten joku siellä ruudun takana ehkä tietääkin, olen (tutkimusvapaalla oleva) erityisopettaja, väitöskirjatutkija ja äärimmäisen intohimoinen lapsi- ja oppilaslähtöisen pedagogiikan puolesta puhuja. Luen varsin harvoin ammattikirjallisuutta näin "vapaa-ajalla" saati tuon sitä tänne kirjablogiin, mutta nyt vastaan tuli (itseasiassa jo viime syksynä väitöskirjaohjaajani vinkistä) Maija Lanaksen ja Tomi Kiilakosken toimittama Häiriö? Näkökulmia työrauhan säröihin koulussa, ja kirja on käytännössä oman tutkimusaiheeni täydellinen sisar-(/esikuva?)teos. Siinä missä nykyammattikirjallisuuttani leimaa joko todella yksilöpsykologinen (ja sitä kautta oppilaista vikaa etsivä) näkökulma tai erityisen opettajakeskeinen näkökulma, on Lanas ja Kiilakoski koonneet kerrankin aivan mielettömän hienon ja tärkeän teoksen koulusta, jonka keskiössä on nimenomaan haastaa sekä yhteiskunnallista individualismiin perustuvaa selityskuvaa "koulun tuhoajasta" ja kiinnittää huomiota koulun ytimeen: oppilaisiin ja heidän hyvinvointiinsa. 

Lanaksen ja Kiilakosken kirja koostuu tämän hetken johtavien kasvatustieteen, koulutussosiologian sekä nuorisotutkimuksen tutkijoiden teksteistä, jotka tieteellisistä artikkeleista lyhennettyinä ja arkikielistettyinä pyrkivät antamaan raikkaan ja uudelleen herättelevän näkökulman nykykouluun liittyvään keskusteluun. Se on kuin tilaustyö viime aikojen poliittiseen hölmöläiskauppaan, jossa koulua pyritään parantamaan joko kurin ja järjestyksen tai entistä yksilökeskeisemmän rakenteen kautta. Häiriö haastaakin meidän opettajien käsitystä siitä, mitä häiriö luokassa oikeastaan on – oppilaan väärinkäyttäytymistä vai kuitenkin särö omassa onnistumisessamme.

Suomalaista koulua leimaa varsin vähän kiistetty näkemys tasa-arvoisuudesta, ja jos koulusta keskustellaan muusta näkökulmasta, jostain löytyy uupunut opettaja kertomaan, kuinka rikki koulu nykyään on. Jälkimmäistä en todellisuutta kiistä: kun markkinatalouden tehokkuusajattelu ja kilpailukyky ujutetaan institutionaaliseen kasvatus- ja koulutuslaitokseen, harva voi hyvin. Ensimmäinen väite suomalaisesta koulusta hyvinvointierojen tasaajana taas on täysin kuitenkin vahvastikin kyseenalaistettavissa: viimeksi tänään Hesari uutisoi poikien jäämisestä jälkeen niin Pisa-tuloksissa kuin yleisestä oppimiserojen kasvusta. Tasa-arvoinen ja eriarvoisuutta kaventava koulu onkin Suomessa myytti, toteavat myös Häiriön kirjoittajat.

Lanaksen & Kiilakosken toimittama kirja sisältää yhteensä kymmenen tekstiä, jotka jakautuvat kolmen teeman alle: häiriöön pedagogisena ilmiönä, häiriöön vertaisryhmän ilmiönä sekä häiriöön yhteiskunnallisena ilmiönä. Esimerkkinä ensimmäisestä osasta haluan ehdottomasti nostaa Juho Honkasillan ADHD oireisessa koulussa: häiriön sosiokulttuurinen tarkastelu -tekstin, joka haastaa meitä pohtimaan onko ADHD oikeastaan häiriö, ja ketä se eniten häiritsee? Oireista itseään vai yhteiskuntaa, joka on tottunut toimimaan vain neurotyypillisten aivojen keinoin? Tomi Kiilakosken ja Maija Lanaksen Kahden kehän koulu kirjan toisessa osassa taas nostaa esiin äärimmäisen tärkeän kysymyksen siitä, tunnistavatko opettajat oppilaiden omat sosiaaliset verkot, koulupäivän epäviralliset osuudet ja vertaissuhteiden ja aikuisen antaman tuen mahdollisuudet. Viimeisen osion suurin helmi on oman yliopistoni koulutussosiologin Anne-Mari Soudon Rasismi ja nuorten koulutuspolut -teksti, joka herättelee opettajia siihen samaan keskusteluun, jota eräskin pääministerimme on koko kuluneen kesän yrittänyt vältellä. Souto nostaa esiin kuitenkin hiljentymisen vaarallisuuden: kenen pussiin rasismilta silmien sulkeminen pelaa ja minkälaista kahden kerroksen yhteiskuntaa me rakennamme, jos emme tunnista koululaitoksemme omaa rasistisuutta? Tekstit keskustelevat myös hienosti keskenään; kun opettajat yrittävät "parantaa" oireilevaa oppilasta tai eivät tunnista koulun rasistisuutta, oppilaat etsivät kuuluvuuden tunteen ja yhteisöllisyyden muualta. Kun yhteisö taas on kouluvastainen, alkaa ikuinen kehä, jonka tekijät eivät enää näe toisiaan, kuulu toistensa kehiin. Koulu siis paitsi tuottaa yhteisöllisyyttä yhtäälle, uusintaa se eriytymistä ja normaaliuden ulkopuolisuutta toisaalle. Koulu neutraalina ja poliittisesti irrallisena laitoksena on myytti, johon me opettajat emme voi enää uskoa.

Häiriön tekstikokoelma on laaja, monimuotoinen mutta silti aiheensa ympärillä ihastuttavan koherentti, ja se herättää äärimmäisen tärkeän keskustelun koulutuspolitiikan, hyvinvointivaltion ja kasvatusinstituutioiden keskuuteen: kuka meillä oikeastaan häiritsee ja ketä? Ketä varten koululaitos lopulta on olemassa? Ja miksi opettajat unohtavat jatkuvasti oman työnsä kasvatuksellisen ja yhteiskunnallisen luonteen, vaikka se on jo opetussuunnitelmissa nostettu sivistävää ja opetuksellista sisältöä aiemmin esiin? Kuten Kiilakoski, Pekkarinen & Haapakorva artikkelissaan Koulumenestys ja pysyvä eriarvoisuus toteavat, peruskoulu on tasa-arvoideologiansa vastaisesti toiminut oikeastaan aina sosiaalisia asemia uudistaen. Tämä tarkoittaa siis sitä, että peruskoulusta hyötyvät eniten korkeakoulutettujen lapset, joista tulee itsekin todennäköisimmin korkeakoulutettuja. Tutkijat lainaavat koulutussosiologi Risto Rinnettä, jonka mukaan koulutuspolitiikan tasa-arvoa korostavasta pohjasta huolimatta "sitkeä koulutuksellinen eriarvoisuus" on säilynyt, ja nykyään koulun sisäinen yksilökeskinen, markkinatalouden arvoille alistettu koululaitos jopa kiihdyttää eriarvoisuuttaan kaikessa kilpailukykyä peräänkuuluttavassa uusliberalismissaan. Häiriö kutsuu opettajia tarkastelemaan kriittisesti paitsi omaa toimintaansa, myös niitä tarinoita, joita me nykykoulusta kerromme. Sekä sitä, onko häiriö todella jotain keinolla millä hyvänsä poistettavaa vai kuitenkin äärimmäisen tärkeä viesti muutoksen tarpeesta.

Suosittelen tätä kirjaa ehdottomasti ihan jokaiselle opettajalle, tulevalle, nykyiselle ja menneelle. Sekä kaikille heille, joiden mielestä nykykoulussa on jotain korjattavaa.

Helmet-haaste 2023: 45. Kirja sopii haastekohtaan, johon olet jo lukenut

HÄVITYS : TAPAUSKERTOMUS

IIDA RAUMA : 

HÄVITYS – TAPAUSKERTOMUS

400s.

Siltala 2022

Pyydetty arvostelukappaleena

Juoksulenkillä A, yläkoulun historian opetussijaisuuksia tekevä turkulainen päähenkilömme, näkee menneisyydestä tutun hahmon, ja tajuaa, ettei menneisyys katoa koskaan. Alkaa kilpajuoksu, hengästyttävä purkaus, kuin nelisataasivuinen lause, tutkielma ja matka menneisyyteen, peruskouluun, kiusaamiskulttuuriin, henkiseen väkivaltaan ja siihen äärimmäiseen valtahierarkiaan, johon jok'ikinen kouluinstituutiomme läpikäynyt on tavalla tai toisella iskostettu.

"A sanoi, että Ranskan suuren vallankumouksen huumassa vallankumoukselliset päättivät vapauttaa Salpêtrièren mielisairaalan onnettomat naiset, he kiipesivät kivimuurien yli, rikkoivat portit ja mursivat ovet, ja tavatessaan vihdoin sairaalan saastaiset ja oudosti käyttäytyvät asukit he tyrmistyivät ja kauhistuivat niin, että vapauttamisen sijaan alkoivatkin surmata naisia.

A sanoi, että tämä pieni historiallinen kuvaelma – humalaiset ja villiintyneet vallankumoukselliset teurastamassa Salpêtrièn naisia – tuntui tiivistävän sen, miten ihmisen pohjimmiltaan suhtautuvat kärsimykseen. Pintapuolisen myötätunnon ja ääneenlausutun auttamishalun alla levittäytyvät sadismin ja torjunnan katvealueet, jokin ihmispsyyken räme, halu nujertaa nujerrettua, kiusata kiusattua, mitä muuta vapauden, veljeyden ja tasa-arvon ulottaminen hulluihin naisiin olisi voinut olla kuin känninen päähänpisto, joka kaikessa älyttömyydessään oli määrätty kääntymään silmittömäksi väkivallaksi?"

Iida Rauman pyörryttävä, traaginen ja ahdistavuudessaan jopa hypnotisoiva romaani Hävitys on dokumentaatio, romaani, paljastus ja kaikkien nähtävillä oleva totuus tuhoamisen kulttuurista. Rauman romaanissa tuhotaan Turku, kerta toisensa jälkeen, historia itseään toistaen, kadotetaan kerros kerrokselta joko polttaen, turmellen tai purkaen. Siinä tuhotaan ihminen, lapsi, systemaattisessa traumaa tuottavassa ja uusintavassa kulttuurissa, peruskoulussa, jossa kaikki on vinossa, kun keskiössä ei ole koskaan se, kenelle peruskoulua näennäisesti järjestetään: lapsi. Ja lopulta siinä tuhotaan planeetta, paikka jossa elämme, hitaasti ja varmasti, niin että loppu on itseasiassa jo tullut.

Rauman romaani on vimmainen, se haisee, purkautuu kuin paise, vyöryttää eteen ihan kaiken. Ja se onnistuu lähes mahdottomassa: se onnistuu kuvaamaan koulua siitä näkökulmasta, josta siitä ei koskaan suostuta puhumaan: kiusatun, sivuun jätetyn, rakenteellisesti syrjäytetyn ihmisen asemasta. Rauma liittää yhteen traagiset koulumuistot mässäilemättä, näyttäen, pakottamaan kerrankin katsomaan kohti. Ja hän tekee sen äärimmäisellä taitavuudella; ei millään melodramaattisilla, hennoilla ja väärinymmärretyillä lapsikertojilla, tai susilaumana suojelevina vanhempien kauhukokemuksena, ei psykologisoiden vaan nimenomaan haastaen, suostumatta olemaan hiljaa, nujertumatta, vaikka henkinen väkivalta painaa painaa painaa A:n niskaa, pakottaa, nöyryyttää, haastaa ja rankaisee, tahallaan, tarkoituksella, vuodesta toiseen, juuri niin kuin peruskoulumme on rakennettu, hajottamalla ja hallitsemalla, vangitsemalla normatiiviseen muottiin, muistuttamalla kuka on auktoriteetti, ketä totellaan ja miten suosioon päästään – sattumalta, etuoikeuksin, mutta silti jatkuvasti kuvitellen että sankaruus lähtee itsestä, että me teimme sen, me jotenkin ansaitsimme valkoisuutemme heteroutemme neuronormaaliutemme tämän kaiken.

Rauma on kirjoittanut romaanin, jonka jokaisen opettajan ja opettajaksi aikovan pitäisi lukea, analysoida ja tenttiä. Rauma on kirjoittanut siitä päivittäisestä valta-asetelmasta, jonka alle lapsemme kouluissa pakotetaan, pahoinvoinnista suomalaisessa priimuslaitoksessa, koulusta koululaisen kulmasta. Rauma haastaa opettajakoulutuksen, pedagogiset opinnot, kiusaamiskirjallisuuden, opettajien jatkuvan opettajakeskeisyyden ja syystä: näistä kaikista asioista myös minun tekisi mieli huutaa jatkuvasti, huutaa tuulimyllyille, huutaa tuuleen, minne tahansa. Koska aina kun koulusta puhutaan, päädytään puhumaan opettajista. Uupuvista, väsyvistä, niistä, jotka ansaitsevat enemmän. Jos oppilas mainitaan, hän korkeintaan on se sijaiskärsijä opettajan uupumuksesta, aina se reunalla häilyvä hahmo, aina se joka unohtuu, opettajilta, koulutuspolitiikasta päättäviltä, koulukeskustelusta, kiusaamiskirjallisuudelta, tutkimukselta. 

Rauma tuo järisyttävällä romaanillaan esiin sen, miten erilaisuus on itseasiassa puheessa tuotettua todellisuutta, harha, johon päätämme yhdessä uskoa. Hän ruotii painajaismaisella tahdilla etenevässä romaanissa niitä rakenteita, jotka saavat uhrinsa suohon, hitaasti upottavaan, sellaiseen syvään ja kosteaan, jota täytyy kestää päivästä viikosta vuodesta toiseen, pääsemättä pois, sillä mitä enemmän sitä tulee rimpuilleeksi, sen syvemmälle sen silmään vajoaa. Rauma näyttää, miten kokonainen ikäluokan kerrallaan kattava instituutio on itseasiassa syvien traumojen lähde, miten paljon pahoinvointia uusintava laitos peruskoulu löyhkävimmillään on, miten jokainen on osa sitä kiusaamiskulttuuria, sitä valtasuhteiden verkostoa, aina jonkin hierarkiaportaan partaalla, kilpailemassa, työntämässä kumoon, järjestämässä itselleen paikkaa, jossa ei ainakaan ole se alin. Ja kaikessa tässä Rauma onnistuu ilmiömäisesti, hän kirjoittaa mahdottomasta kokonaisen romaanin. Lauseet syöpyvät, kieppuvat, lamauttavat ja paikantavat jotain, mille ei ole ollut sanoja, ja yhtäkkiä henkilökohtainen onkin universaali kokemus. Kaikessa niljakkuudessaan.

Helmet-haaste 2022: 21. Kirja liittyy lapsuuteesi

KESKUSTELUJA KOLLEGOIDEN KESKEN – KOSKELA & TUOMI : TOISIN TEHTY

MINJA KOSKELA & ELINA TUOMI : 

TOISIN TEHTY – KESKUSTELUJA KOULUSTA

208s.

S&S 2020

Saatu arvostelukappaleena

Jos joku ei sitä vielä tiennyt, olen blogielon ulkopuolella ammatiltani opettaja. Aiemmin työskentelin vuosia varhaiskasvatuksessa esiopettajana, sittemmin opiskelin erityisopettajaksi, kelpoisuusalueena kaikki varhaiskasvatuksesta yläkoulun laaja-alaiseen erityisopetukseen saakka, luokanopettajan kelpoisuuden antavat opinnot yhtenä sivuaineena. Lisäksi alani akateeminen puoli kiinnostaa, ja jossain vaiheessa niin sanotun kenttätyön jälkeen näen hyvinkin mahdollisena, että hakeudun itse myös vielä tutkijakoulutuksen pariin tällä omalla alallani. Kun siis luen ja arvioin tätä kirjaa, luen sitä vahvasti oman ammattiminäni kautta, toisin kuin kirjallisuutta täällä blogissa siis yleensä. Siten en siis ehkä niinkään nyt arvioi lukemaani kirjaa vaan ennemminkin keskustelen sen kanssa. 

Lisäksi alkuun lienee tarpeen myös määritellä, mistä koulussa oikeastaan on kyse. (Aah, katsokaa, Laura on päässyt lempiaiheensa pariin!) Pitkään julkistakin keskustelua kun on tuntunut leimaavan koulun akateeminen puoli, eli siis se, joka tallettaa tietoa oppilaiden päähän ja valmentaa pieniä ihmisiä kohti yhteiskunnallista osallisuutta tulevina täysivaltaisina (työn-)tekijöinä. Nyttemmin keskusteluun on onneksi päässyt myös jo jonkin verran koulun sosiaalipoliittinen puoli, joka itseasiassa on myös se, joka opetussuunnitelmassa ensimmäisenä mainitaan: sen sijaan, että koulun oleellisin tehtävä olisi siis siirtää akateemista tietoa sukupolvelta toiselle, sen merkitys eettisyyteen sekä ihmisyyteen kasvattamisessa onkin itsesiassa huomattavasti oleellisempi osa koko järjestelmää (ainakin näin erityisopettajanäkökulmasta, huom.). Koulu sellaisena kuin sen käsitämme ei siis ole vain lukemista, laskemista tai pakkohiihtoa, vaan kokonaisuutena se on laaja sosiaalinen ja psyykkinen oppimisympäristö, joka muovaa kulloisenkin arvojärjestelmän mukaisesti sitä miten ja mihin meidän lastemme tulisi kasvaa. Koulua koskeva keskustelu kuitenkin varsin helposti jos nyt ei vääristy, niin ainakin vinoutuu, sillä kuten Tuomikin tässä kirjassa toteaa, koulua kelpaa mediassa kommentoimaan kuka tahansa, joka sen ovella on joskus kääntynyt. On toki totta, että lähes jokainen meistä sitä on jossain elämänsä vaiheessa käynyt. Mutta se, että täydellä itsevarmuudella sen rakenteisiin otetaan kantaa vain siksi, että 70-luvulla itsellään oli siellä kivaa tai kurjaa, vinouttaa koulukeskustelua. Eikä (keltaisen) lehdistön rakastamat klikkiotsikot kamalista opetussuunnitelmista ja katastrofaalisista ylilyönneistä tokikaan auta juuri asiaa. (En toki sano, ettei koulusta saisi lainkaan keskustella jos ei kuulu systeemiin ammatin puolesta, en todellakaan. Mutta jos haluaa osallistua keskusteluun ilman kytköksiä tämän päivän koulumaailmaan, voi aloittaa vaikka tämän kirjan lukemisesta. Jatketaan sen jälkeen keskustelua yhdessä.)

Ja sitten itse kirjaan. Musiikinopettajan ja myöhemmin väitöstutkija Minja Koskelan sekä kuvataideopettajan Elina Tuomen Toisin tehty – keskusteluja koulusta on kattava perusteos siitä, millainen 2020-luvun koulu on, ja mitä ongelmia sen sisään mahtuu niin opettaja- kuin yhdenvertaisuusnäkökulmastakin tarkasteltuna. Kirja itsessään jakautuu kolmeen päälukuun, opettajanäkökulmaan, oppilasnäkökulmaan sekä koulukulttuurinäkökulmaan, ja tekstit suurin piirtein vaihtelevat Koskelan & Tuomen välillä, vaikkakaan eivät ihan kauheasti keskustele keskenään. Koskela tuo kokonaisuuteen ehkä hieman akateemisempaa ja itsereflektiivisempää otetta, Tuomi taas esittelee taidokkaasti sitä arkitodellisuutta, joka koulumaailmassa vallitsee. 

Koskela & Tuomi tarjoavatkin siis ansiokkaasti popularisoidun kattauksen nykykoulun tilaan ja tutkimukseen. Ja kun sanon popularisoidun, tarkoitan sitä kaikella lämmöllä ja positiivisuudella: koulutuspolitiikkaa ja koulumaailmaa kun olen itse tottunut tarkastelemaan vain vahvan tieteellisen tekstin näkökulmasta, tuntuu raikkaalta lukea todellisia kommentteja kentältä, siitä miltä työ ruohonjuuritasolla näyttää, tuntuu ja kuulostaa. Valittu näkökulma on onnistunut, sillä parhaimmillaan se avaa keskustelua juurikin kollegiaalisesti, mutta toisaalta tarjonnee suht hyvän kattauksen koulumaailmaan myös niille lukijoille, jotka eivät itse alalla työskentele, mutta ovat siitä kiinnostuneita. Osiin teksteistä olisin kuitenkin ehkä kaivannut lisää syvyyttä, ja ennen kaikkea oppilaskeskeistä näkökulmaa, mutta toisaalta voi olla, että kyse on enemmän siitä, että olen itsekin esimerkiksi feminististä pedagogiikkaa lukenut, ja sosioekonomiseen epätasa-arvoon niin sanotusti perehtynyt, että tieto vain oli itselleni jo tuttua. On siis ehkä vähän vaikea hahmottaa, jäikö tekstit oikeasti pinnallisiksi vai onko kyse vain siitä, että valittu tekstimuoto tarkastelee asioita tarkoituksella ylätasolla, ja kiinnostuneet niistä sitten voivat itse enemmän tietoaan syventää.

Yleisesti ottaen keskustelun puutteesta huolimatta kirjan tekstit tukivat mukavasti toisiaan. Koskela & Tuomi haastavat opettajia ajattelemaan työtään eri näkökulmista kuin koulutuspoliittinen keskustelu ylipäätään automaattisesti tekee, ja toisaalta koulun rakenteellisuuden esiintuominen on myös tärkeä näkökulma. Koululaitoksesta keskustellessa kun on erityisen tärkeä muistaa, että koulu on laaja, poliittisestikin latautunut instituutio, jossa myös valta on niin sanotusti institutionalisoitunutta, eli rakenteisiin piiloutunutta. Tästä keskustellaan hämmentävän vähän, ja opettajien oma valtasuhdereflektointi etenkin oppilaita kohtaan on vielä suhteellisen lapsen kengissä. Se mitä, miten ja miksi opetetaan, on aina arvokysymys, ja toisaalta opettajakunnan keskiluokkaisuus ja korkeakoulutus leimaa osin myös keskustelua: se kun harvoin osaa ottaa kovinkaan inklusiivisesti huomioon esimerkiksi oppilaiden yhteiskuntaluokkataustaa, yhteiskunnallisten rakenteiden vaikutusta oppilaan opiskelukykyyn tai toisaalta edes sitä, miten erilaiset kotiolot ylipäätään tukevat tai ovat tukematta lapsen koulunkäyntiä, minkä onneksi sekä Koskela että Tuomi omissa teksteissään toivat esiin. Yleisesti ottaen nimittäin tällaisella huomiottajättämisellä on vaaransa, sillä silloin esimerkiksi oppilaan kyvyttömyys toimia normitettujen, mutta sanoittamatta jätettyjen odotusten mukaisesti typistyy yksilöön: sen sijaan, että syrjiviä rakenteita tarkasteltaisiin kriittisesti, syy valuu yhden oppilaan ja hänen puutteidensa niskaan, jolloin opettaja vapautuu tarkastelemasta omaa toimintaansa suhteessa institutionaaliseen valtaan. Tätä näkökulmaa siis kyllä tuotiin tässäkin teoksessa esiin, mutta oman tutkimuksenikin valossa siitä ei voi koskaan puhua liikaa. Tai no, siitä ei edelleenkään puhuta, vaikka pitäisi.

Ja niinpä lopulta vielä kaikkien näiden tärkeiden ja hienojen tekstien jälkeen haluan kysyä aiheesta kiinnostuneilta myös oman lempikysymykseni: kun koulua tarkastelee kriittisesti, unohdammeko me jatkuvasti, että se valta, jota se toisintaa ja uusintaa ei ole pelkästään piilossa rakenteissa vaan itseasiassa juuri meidän opettajien päivittäin uudelleen tuottamaa ja toteuttamaa? Että ihan samoin kuin yhteiskunnassakin, institutionalisoitunut valta on juurikin sen toimijoiden purettavissa, mutta jos sen siirtää edes puheen tasolla jonnekin epämääräiseen rakenteeseen, vapautuukin itse tarkastelemasta omaa toimintaan ja valta-asemaansa kriittisessä valossa. Tiedän, että opettajana työn vaatimukset kasvavat vuosi vuodelta, ja on tärkeää ymmärtää, että kaikkea ei yksittäinen opettaja voi tehdä, mutta kuten Me Too -liikkeessä on oleellista olla jumittumatta #notallmen-näkökulmaan, ei koulutuskeskustelussa saa myöskään juuttua #notallopettaja-näkökulmaan. Sillä ketä varten koulu lopulta on olemassa? Yhteiskuntaa? Opettajia? Vai yksittäisiä oppilaita, jotka pahimmillaan jäävät ilman tarvittavaa tukea, koska heidän toimijuutensa häivyttyy aina kaiken suuremman tieltä kun keskitymme jatkuvasti keskustelemaan kaikesta muusta? Tiedän, tämä on vahvasti erityispedagoginen näkökulma. Mutta juuri sitä näkökulmaa kaipaisin lisää, niin opettajakoulutukseen kuin koulutuspoliittiseen keskusteluunkin. Ilman sitä aitoon osallisuuteen perustuva, inklusiivinen ja tasa-arvoinen yhteiskunta, saati koululaitos, ei toimi.

Helmet-haaste 2021: 2. Kirjan on kirjoittanut opettaja