NAISVANGIT

SONJA SAARIKOSKI : NAISVANGIT

RIKOLLISUUDEN KEHÄ MAAILMAN

 ONNELLISIMMASSA MAAILMASSA

399s.

Siltala 2023

Saatu arvostelukappaleena

"Tarkoitus ei ollut tappaa. Sellainenkin tarkoitus Paulalla oli joskus joitakin ihmisiä ja itseänsä kohtaan ollut, mutta hän ei ollut onnistunut. Hän sanoi ottaneensa keittiöstä veitsen puolustaakseen itseään. Hesellä oli aina pari kääntöveistä taskussaan, hän mainitsi kuulustelussa. Hän kertoi ajatelleensa, että suutuspäissään humalassa mies ei olisi epäröinyt käyttää niitä. "

Sonja Saarikosken tietokirja Naisvangit on 400-sivuinen, muutamassa päivässä hotkittava teos niin kutsutun hyvinvointiyhteiskuntamme nurjista puolista. Lapsista, jotka ovat niin monessa polvessa jääneet vaille perusturvaa, ettei heillä ole omatoimista kykyä selvitä keskiluokkaisen yhteiskunnan vaatimuksista. Vanhemmista, jotka yrittävät kerta toisensa jälkeen parhaansa, mutta eivät omilta traumoiltaan pysty. Systeemeistä, joka päästää ihmisiä läpi turvaverkoistamme. Ihmisistä, jotka tällaisissa tilanteissa etsivät turvaverkkonsa yhteiskunnan ulkopuolelta, kun eivät normatiivisen keskiluokkaisen silmissä avun piiriin enää kelpaa. Lapsista, naisista ja rikollisista, joilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tämä. Ei, vaikka miten yhteiskunnan valtaapitävät huutavat, että jokainen on oman onnensa seppä.

Saarikoski on seurannut muutaman kymmenen naisvangin elämää viimeiset kuusi vuotta. Hän alkoi kirjoittamaan alunperin laajaa juttua Hesarin Kuukausiliitteeseen, ja jatkoi sen jälkeen vuosia vangittujen naisten elämän seuraamista haastatteluin, vierailuin, yhteisin palaverein ja oikeuskäyntien sekä lukuisten ja lukuisten virallisten dokumenttien avulla. Hän on elänyt haastattelemiensa naisten elämän vieressä pitkän ajan, saanut heidän luottamuksensa, tehnyt kirjan yhdessä heidän kanssaan. Ja lopputuloksena on upea, yhteiskunnallisesti äärimmäisen vaikuttava kerronnallinen tietokirja siitä, mitä käy kun yhteiskunta hylkää kokonaisia ihmisryhmiä. Miten traumatisoituneista, vaikeista oloista tulleista tai muuten yhteiskunnan tukea tarvinneista lapsista on ensin tullut ongelmatapauksia kouluissa, koulujen jälkeen tai niiden ohella sijaisperheissä tai lastenkodeissa, aikuisuuden kynnyksellä, jos vielä sielläkään yhteiskunnan ja rikosoikeuden silmissä. 

Saarikosken kirjoitustapa on toteavan dokumentoiva, se ei lisäile, koristele, muttei myöskään vähättele tai pienennä. Saarikoski kuvaa vankeinhoitoa, vankilalaitosta ja etenkin naisvankilaa sivusta tarkkaillen, ja samalla sen sisällä oleville vangeille äänen antaen. Naisvangit kasvaa kuitenkin henkilökohtaisia kokemuksia suuremmaksi kun mukaan tulee 1900-luvun alkupuolella syntyneen, vankila- ja laitoskierteessä olevan Ista Laitisen tarinat, itse kirjoittamat merkinnät ja huomiot vankila- ja kuritushuonesysteemistä aina 1950-luvulta alkaen. Saarikoski saakin tietokirjaansa vahvan viestin riveille ja sen väliin: keitä me lopulta rankaisemme ja mistä, kun ylläpidämme tällaista rankaisu- ja vankilajärjestelmää? Kenen ehdoilla yhteiskunta pyörii, ja miksi samat asiat on sallittu toisille ihan vain sen perusteella, mihin yhteiskuntaluokkaan on sattunut syntymään kun taas toisten tekemänä se on automaattinen rikos? Jos viesti tuntuu epätodelta, ei tarvitse viettää kuin syksy suomalaisessa peruskoulussa, niin huomaa, että meidän insitituutiot on rakennettu tuottamaan ja toistamaan keskiluokkaista normistoa. Hyvin pärjäävä, itsestään huolen pitävä lapsi, joka kasvaa ja kehittyy perheensä tuella, saa koulusta ihan mielettömät eväät jatkoaan varten. Hän saa avun ja tuen koulussa, hän saa sen myöhemmin terveydenhuollossa ja esimerkiksi terapiassa. Mutta jos olet hiukankin erilainen, etenkin jos olet reaktiivinen tai koulun säännöt eivät tunnu sinulle sopivilta, jos sinulla on useampi päällekkäin kumuloitunut haaste elämässäsi, muuttuukin sama järjestelmä systemaattisemmin vastarintaa murskaavaksi, pakottavaksi ja pienentäväksi, yhteen muottiin sullovaksi järjestelmäksi. Et saa tukea koulussa, koska vanhempasi näkevät tilanteen eri tavalla kuin keskiluokkalinen opettaja. Et pääse terapiaan, koska käytät päihteitä. Et pääse päihteistä, koska et saa käsitellä asioita, joiden takia käytät niitä. Et pääse avovankilaan, koska olet joskus karannut lastenkodista, et sopeudu takaisin siviiliin, koska et saanut harjoitella siihen tarvittavia taitoja avovankilassa.

Me ihmiset, jotka työskentelemme eri insituutioiden sisällä, unohdamme herkästi olevamme osa laajempaa koneistoa. Vaikka yksilö näkee toiston järjestelmällisyyden, koneisto näkee vain yksilön, joka täytyy saada ruotuun.

x

Yhteiskunta ja sen hyvinvointia tukeva järjestelmä on täynnä valuvikoja, kuten kaikki inhimillinen toki, mitä ihminen omine sokeine pisteineen rakentaa. Naisvangit julkaistaan traagisen ihmisvihamielisen hallituksemme ensimmäisenä toimintasyksynä. Toimeentulotuesta leikataan. Asumistuista leikataan. Maahanmuuttopolitiikkaa ja tukipalveluita maahanmuuttotaustaisille ihmisille kiristetään. Lastensuojelun jälkihuollosta leikataan. Jo edellisten leikkausten aiheuttamia yhteiskunnallisia vikoja yritetään paikata kiristämällä valvontaa ja rangaistuksia tutkimustulosten selvästi osoittaessa, että tämä pikemminkin pahentaa kuin parantaa moralisoitua ongelmaa. 

Kuten Saarikosken teos näyttää, ihmiset eivät niinkään syrjäydy vaan yhteiskunnan kapeat rakenteet työntävät tietynlaiset ihmiset syrjään. Llastensuojelu ottaa vastasyntyneen vauvan huostaan äidiltään vankilasta ilman mitään järkevää perustelua, vedoten ilmeisesti käsitykseen, että äiti voisi alkaa käyttää päihteitä kuitenkin taas hetkenä minä hyvänsä. Ja niin äiti alkaa käyttää, kyllä, mutta lastensuojelun päätöksen takia, siksi, ettei hänellä ole poikansa menetettyä enää syitäkään olla käyttämättä. Saarikoski osoittaa kirjassaan selvästi, miten yhteiskunta olettaa ihmisistä usein pahinta saaden itse sen pahimman odotuksillaan aikaan. Maailmassa, jossa virkamiehet aina lastensuojelusta perhekoteihin, sosiaalityöntekijöistä poliiseihin, syyttäjistä aina vanginvartijoihin kaikki kohtelevat sinua kuin roskaa, heidän odotuksensa kääntyvät hyvin herkästi itseään toteuttaviksi ennustuksiksi. Ja miten muuten voisi ollakaan, kun lakia vastaan rikkonut yksilö joutuu vankilaan, mutta laittomasti vastasyntyneen huostaanottaneet sosiaalityöntekijät saavat korkeintaan huomautuksen hallinto-oikeudesta? 

Saarikosken narratiivinen tietokirja yhteiskunnan syrjäyttämistä naisita on voimakas, vahva ja äärimmäisen poliittinen teos, joka todella antaa äänen heille, joita ei tavata tässä yhteiskunnassa kuunnella. Saarikoski näyttää, miten selkeä kaava näiden vankilan ja siviilin, päihdekierteen ja katkaisuhoidon välillä kulkevien naisten elämissä on, miten mahdotonta enää on puhua yksittäistapauksista, kun todellisuudessa tietyt yhdistävät tekijät alkavat olla ennemminkin itseään toteuttavia ennustuksia kuin vain satunnaisia osia ihmisen henkilöhistoriassa. Kirjan kruunaa Saarikosken oma filosofisyhteiskunnallinen analyysi kirjan jälkisanoissa, ne viisaat ja lämpimät rivit, jotka vetävät kirjan naisten tarinat yhteen. Tällaista keskustelua ja näkökulmaa soisi julkisuudessa olevan huomattavasti enemmänkin, aina mediasta politiikkaan saakka.

x

Kovin moni meistä on sitä mieltä, että kun perheellä ei ole kykyjä tai kapasiteettia hoitaa lasta, hyvinvointiyhteiskunta tulee mukaan, ja auttaa. Ajatus on kaunis ja jalo, ja sen perustalle on rakennettu paitsi oma valtiomme myös sen perustuslaki. Yhteiskunnan turvaverkot ottavat kopin, kun ihminen ei itse enää kykene siihen. Ja rakkaat kollegani, kanssaopettajat, kasvattajat, lastensuojelun ja terveydenhuollon työntekijät; me olemme se hyvinvointiyhteiskunta. Se koppi on meidän otettavissa. Ei ole ketään muuta, ei ole mitään mystistä tahoa joka tulee ja pelastaa. Se mystinen taso olemme me, siellä jokapäiväisessä arjessa. Meidän on tehtävä se työ ja muutos. Me olemme se valtio. Me olemme se hyvinvointiyhteiskunta.

MATARA

MATIAS RIIKONEN : MATARA

307s.

Teos 2021

"Askel painuu maahan, päkiän ulkosyrjä edellä, sitten sisäsyrjä, tunsi risun ja jähmettyi, kuin eläin, siirtyi toiseen kohtaan ja painautui maahan, ulkosyrjä, sisäsyrjä ja kantapää, edelliskesän lehdet rahisivt, ja askel nousi."

Pikkuveli seuraa isoveljeä, on ensimmäistä kesää tiedustelijasotilaana Matarassa, valtiossa, jota hallitsevat muinaiset lait. Yksi tärkeimmistä säännöistä on, että ulkopuolelle ei viitata, toinen taas se, että kun puinen miekka viiltää kurkun auki, huutaa ei enää saa, sillä silloin on kuollut ja joutuu pelistä pois. Ja mitä kesän lopussa on, siitä seuraavana kesänä jatkaa, olit sitten soturi, orja tai menehtynyt.

Matias Riikosen Matara tarttui lukuun Finlandia-palkintolistalta, erityisesti siksi, kun HeidiBee sitä instagramissa suositteli. Ja onneksi tarttui, sillä Matara oli vinha, omaleimainen ja silti jotenkin ajattoman tarkka yhteiskuntakuvaus, kirja, jota tekee mieli suositella vähän kaikille. Matara on yhtaikaa totisinta totta, se on oodi lapsuudelle ja mielikuvituksen rikkaudelle ja toisaalta se on yksi suuri leikki, johon yhteiskunta toisensa jälkeen tuntuu vuorotellen kompastuvan. Matara on valtio ja kokonainen maailma.

Matara on taianomainen yhdistelmä totuutta ja kuvitteluleikkiä. Riikosen romaanissa 10–15-vuotiaat pojat ovat luoneet kokonaisen maailman, Rooman valtakuntaa muistuttavan valtion, jossa senaattorit juonittelevat lakanoista tehdyissä toogissaan ja auguurit tulkitsevat luonnonmerkkejä tulevista hyökkäyksistä. Kun Kaius-niminen poika saa aikaan kansankokouksella verohelpotuksia, vaihtuu valta huomaamatta vanhoillisista käsistä jonnekin, missä harva olisi sen uskonut olevan.

Riikonen kirjoittaa upeaa tarinaa täysin omintakeisella tavalla. Kirjaa lukee yhtaikaa kasvutarinana, poika-ajan seikkailuromaanina, jossa pikkupojista kasvaa jos nyt ei ihan vielä miehiä, niin isoja poikia ainakin ja toisaalta kertomuksena valtioista ja väkivaltakoneistoista, leikistä, joka ei koskaan pääty, kun tarjolla on valtaa ja keinoja sen kaappaamiseen. Leikki ei koskaan ole vain leikkiä, se on yhteiskuntaa pienoiskoossa, se on valtaa, väkivaltaa ja rajojen etsimistä, toisaalta roolien antamista ja niihin jämähtämistä. Riikonen muistuttaa romaanissaan taitavasti, että lapsi meistä ei katoa yhtään minnekään aikuiseksi kasvaneenakaan, ja se jättää jälkeensä kysymyksen siitä, kuka lopulta jäljitteleekään ketä, lapset aikuisten maailmaa vai aikuiset oman lapsuutensa tyhjiä aukkoja? Riikonen kirjoittaa tästä kaikesta suurella taidolla, ja kun kokonaisuuden kruunaa vielä upea luontokuvaus, linnunlaulut ja saniaislajit, henkiin herännyt metsä, joka voi olla mitä tahansa hehtaarinkokoisesta ikimetsästä helsinkiläiseen kuudentoista puun ryteikköön, joka täyttyy laudanpätkistä metalliromuun, nousee romaani yhdeksi vuoden vahvimmista lukemistani teoksista.

Riikosen Matara on heittämällä parempi kuin viime vuoden Finlandia-ehdokaskumppaninsa Sinun, Margot ja tekisipä mieli Viikilää lukematta sanoa, että voittajaakin hienompi. Olisipa meillä useammin uskallusta palkita tällaisia omintakeisia, kerrontaa uudistavia, hieman keskittymistäkin vaativia teoksia, eikä aina sitä yhtä ja samaa muottia. Mutta vaikka tämä ilman palkintoa sitten jäikin, onneksi oli ehdolla, muuten olisi saattanut minultakin mennä ohi. Ja se olisi ollut suuri harmi.

Helmet-haaste 2022: 38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave